Viimmeinen ilta.
Tämän kuultuamme kulimme verkalleen nurmikäytävää eteenpäin, koska emme
mieluisasti jättäneet puutarhaa sisään mennäksemme. Taivaan väri
auringon laskettua oli kirkas, puhdas ja sininen, niinkuin taivaan
kaari Jumalan istuimen ympärillä, ja valkeat liljat loistivat ikäänkuin
antaen valoa hämärälle. Muuan mettiäinen, joka oli myöhästynyt, lensi
suristen ohitsemme, männikössä kuherteli metsäkyyhky illan
hiljaisuudessa, joka hetki hetkeltä eneni. Tuokion seisoin hiljaa,
painaen kättäni kivistävää päätäni vasten, vaan Stefan pitkitti
kulkuaan havaitsematta minun jäljelle jääneen. Ajatuksensa olivat näet
liiaksi kiinnitetyt päivään, joka oli koittava aamuauringon kanssa.
Minä pysähdyin Vahtia hyväilemään ja katsomaan oliko se saanut
illallista, ja menin sitten kujan kautta, Stefan oli mennyt etupuolella
olevasta ovesta. Eläimet laskettiin ulos yöksi ja ne tulivat kaikki
ammoen vastaani, aivan kuin olisivat odottaneet minun niitä nimeltä
kutsuvan. Isäni seisoi ladon ovella. Hän oli vanha, harmaahiuksinen,
vereväposkinen mies, talonpojan karkeassa kotikudotussa pu'ussa,
harmaissa sukissa, jotka itse olin neulonut, ja paksuissa neulotuissa
kengissä. "Hyvä talonpoika ja kunnon vanhus, vaan ei mikään herra",
ajattelin itsekseni.
Hän avasi kujan veräjät, jonka tehtyä menimme sisään illalliselle.
Hyvin yksinkertaista elämää vietimme isän eläessä, hän tahtoi näet
noudattaa samoja tapoja kuin isänsäkin. Perähuonetta käytimme
ainoastaan pyhinä; viikon muina päivinä istuimme palvelusväen kanssa.
Isäni istui tavallisella paikallaan takan luona ja minä häntä
vastapäätä äitini nojatuolissa, pienen pöydän ääressä, pöydällä paloi
yksi ainoa kynttilä, jonka pidimme kaikille riittävänä. Lähinnä minua
istui karjakko ja isää lähinnä ajorenki ja sen jälkeen kaikki muut;
pojat ja tytöt istuivat yksissä ja usein sain vakavuudella pitää heitä
järjestyksessä. Kun Stefan oli kotona istui hän isän toisella puolella,
eri kynttilä edessänsä, voidakseen lukea läksyjään. Yhdeksän aikana
lu'in virren ja rukouksen, jonka jälkeen muut menivät levolle, jättäen
Stefanin ja minun takan ääreen istumaan ja puhelemaan myöhään saakka.
Tänä iltana vallitsi seassamme jonkunmoinen levottomuus, tavallisen
uneliaisuuden sijassa. Seuraavana aamuna tuli Stefanin matkata ja
huimapäiseltä näytti noin nuoren pojan matkaaminen yksinään niin
kaukaiseen maahan kuin Australia, jossa ei ollut tuttavia, ei ystäviä.
Kukaan meistä ei ollut käynyt Kondoverin pitäjää loitommalla, ei edes
markkinoillakaan lähimmäisessä kaupungissa, ja kukin tunsi itsensä
häirityksi ja levottomaksi. Stefan yksin näytti levolliselta, vaikka
poskensa hehkuivat ja silmänsä säihkyivät; tavallisuuden mukaan otti
hän kirjan ja näkyi unhottavan meidät kaikki.
"Pane pois tuo", sanoi isä laskien kätensä avonaiselle kirjalle, "on
viimmeinen ilta, poika, kun olet vanhassa kodissasi, ja tahdon tänä
iltana kuulla ääntäsi. Olet kiltti, oikein kiltti poika, vaan kovin
hieno jyvä meidän myllyssämme jauhettavaksi. Kuka olisi uskonut noin
siron pojan kasvavan vanhasta juuresta?" Isä puhui kuin hän olisi ollut
sekä ylpeä että surumielinen. Tiesin hänet yhtä ylpeäksi kuin Stefan ja
yhtä levottomaksi hänestä, kuin pieni valkea kanani oli ankan pojasta,
sen veteen mennessä.
"Hän on kaunis poika ja suuresti oppinut", sanoi Jerry, ajorenki, joka
istui lähellä isää, ja äänensä kuului epäselvältä ikäänkuin parran
lävitse, "hän on voittava kaikki tuolla Australyssä, eikö niin isäntä?"
"Niin", vastasi isä, "en pelkääkään ett'ei hän menestyisi kaikella
sillä opilla, jonka on päähänsä saanut; hänellä, Jerry, on vanhan
miehen mieli. Mieluisemmin olisin suonut hänen pysähtyvän lähemmäksi
kotia. Onhan meillä Lontoo! Jos vaan olisi tahtonut, olisi hän voinut
tulla eno Simisterin luo, jolla on kellokauppa siellä. Kertovat Lontoon
olevan kauniimman paikan maailmassa, ja eno Simisterillä on ollut
kauppa siellä neljäkymmentä ajastaikaa. Hän olisi, totta maar, ollut
iloinen saada noin kauniin pojan myymään kellojansa korkeasukuisille.
Kerran kirjoitti hän ja tarjoutui ottamaan jonkun lapsistani, luullen
minulla heitä olevan koko lauman; tuo olisi ollut hyvä alku
Stefanille."
Näin Stefanin hymyilevän itsekseen ikäänkuin arvellen ett'ei kellojen
myyminen koskaan olisi tyydyttänyt häntä.
"Luulen paremmin edistyväni Australiassa", sanoi hän. "Saatte nähdä
minun rikkaana miehenä palajavan vertoja vetämään eno Simisterille. Jos
hänen asiansa olisivat edistyneet niinkuin luulette, olisi hän jo niin
rikas, että olisi jättänyt liikkeensä. Ihminen kerättyään rikkautta ei
vaivaa itseänsä vuosi vuodelta raskaalla työllä."
"Kenties olet oikeassa, poikani", sanoi isä, "kenties olet oikeassa,
itse olet nyt valinnut, vaan se maksaa paljon rahaa. Ell'ei Margery
olisi luvannut hoitaa maitotaloutta -- ja se on vaimolle raskasta
työtä, raskaampaa kuin koskaan olet tehnyt, kääntää juustoa joka päivä,
hieroa, silittää ja valmistaa sitä -- sen sanon, jos ei Margery olisi
ollut, et koskaan olisi voinut houkutella minua myöntämään, ja
maksamaan lähes sata puntaa auttaakseni sinua. Sen on Margery
matkaansaanut, olkoonpa sitten onneksi tai onnettomuudeksi."
"Miksikä onnettomuudeksi, isä?" kysyin, ja tunsin itseni hyvin
heikoksi.
"En sano sen onnettomuudeksi olevan, tyttöseni", vastasi hän, "olet
tehnyt sen hyvässä tarkoituksessa, sen kyllä tiedän. Sinä lähetit hänet
kouluun ja teit hänet herraksi, itse kävit aina halvassa puvussa, eikä
sinulla koskaan ollut koreita nauhoja, ei kukkia eikä muita koristeita
niinkuin muilla tytöillä. Kaikki on sinun tekosi; hän on melkein yhtä
paljon sinun poikasi kuin minun. Jos hän rikkaana palajaa, tulee hänen
palkita kaikki vaivasi; toinen sitä ei voi tehdä."
"Näytänkö siltä, kuin antaisin palkita itseäni?" sanoin, sillä en
tahtonut kuulla puhuttavan rakkauden palkitsemisesta, muulla kuin
rakkaudella, joka mukanansa tuopi kaiken muun. Ja rakastaneehan Stefan
aina minua!
Sinä iltana olin hyvin raskaalla mielellä, vaikka hän istui tuossa
minua vastapäätä, takan kolkassa; nyt ei enää ollut monta hetkeä siksi
kuin aamu koitti, ja hänen tuli lähteä.
"Tahdon maksaa hänelle!" huusi Stefan innokkaasti, "hän on saapa
silkkihameita ja parhaimman kellon eno Simisterin varastosta,
palvelijoita, jotka häntä palvelevat, ja vaunut, joissa hän ajaa. Aion
antaa Margeryn asua Lontoossa, jos hän suostuu kahteen tai kolmeen
seikkaan, jotka hän tietää. Jospa vaikka nainkin, on hän oleva luonamme
taloutta hoitamassa ja lapsia katsomassa. Siinäpä syy, miksi
Australiaan matkaan, minun täytyy näette tulla rikkaaksi, voidakseni
palkita Margeryä."
"Enpä kummastuisi jos saisit tuhat puntaa", sanoi Jerry, puhuen
harvaan, vaan ääneen; tämä oli näet mahdottoman suuri summa hänestä,
jolla ei koskaan ollut enempää kuin kymmenen killinkiä viikossa, kun
vaimoneen ja lapsineen eli päiväpalkalla.
"Tuhat puntaa." matki Stefan ylenkatseella; "täyttääkseni kaikki mitä
aion, tarvitsen satatuhatta puntaa. Sinä et tiedä mitä puhut, Jerry,
Australiassa on arentimiehiä, jotka lähtivät sinne yhtä köyhinä kuin
minä, mutta nyt omistavat he noin viisisataa tuhatta lammasta.
Ajattelepa, viisisataa tuhatta lammasta."
Jeremias painoi päänsä rintaa vasten ja ummisti silmänsä. Minäkään en
voinut ajatella viittäsataa tuhatta lammasta. Isä ei koskaan omistanut
enempää kuin sata viisikymmentä, paitse kerran erinomaisen onnellisena
vuonimisen aikana, jota Jerry ei koskaan voinut unhottaa, osaksi
ylimääräisen työn, osaksi arvon vuoksi, kun lammasluku nousi lähes
kahteensataan. Kaikki muut palvelijat kuuntelivat avoimin suin, eivät
näet voineet käsittää niin suurta lammaslaumaa. Stefan olisi yhtä hyvin
voinut sanoa viisi sataa miljonaa.
"Kuinka ne sitten saadaan pestyiksi ja kerityiksi?" kysyi joku heistä.
Lammasten peseminen oli juuri lopetettu ja kysyjän ääni oli vielä
sorroksissa vilustuksesta, jonka oli saavuttanut seisoessaan myötäisiä
myöten lammaspadassa. Keritseminen oli alkava kahden päivän jälkeen,
eipä kumma siis jos mieleen johtui kuinka ehtisivät pestä ja keritä
viisisataa tuhatta lammasta. Stefan ei näkynyt kuulevan kysymystä,
koskei hän mitään vastannut.
"Hyvä, hyvä", sanoi isä ottaen piipun suustaan, "peseminen siellä tai
peseminen täällä, on kaikki Margeryn työtä. Vaan muista nyt, poikani,
että aivan vähän voin jälkeeni jättää sekä hänelle että sinulle, ajat
ovat kalliit, maa vähäväkistä, ja sinä olet paljon maksanut minulle. Et
päivääkään ole työtä tehnyt leipäsi edestä, vaan sitä en paheksi. Jos
tuolla kaukana voit ko'ota niin paljon kuin sanot, niin ovat rahani
edestäsi hyvästi käytetyt. Kas niin, Margery, pitäkäämme rukous, jo on
myöhä ja huomenna meillä on kiireinen päivä."
Tuskin voin kärsiä sanaa: huomenna; kuitenkin lankesin polvilleni ja
kun kaikki olivat asettuneet, lu'in virren ja rukouksen. Stefanin oli
tapa seista, hän näet ei pitänyt kivilattiaa tarpeeksi puhtaana
langetakseen sille polvilleen, ja vaatteensa olivatkin paljon paremmat
kuin meidän. Tänä viimmeisenä iltana lankesi hän kumminkin polvilleen
toisten keralla. Minulla oli vaikea pidättää kyyneleitäni ja lukea
vakavalla äänellä, ja muutamina silmänräpäyksinä, kun olin ääneti,
kuului vanhan kellon napsuttaminen aivan selvään. Huomenna rukousta
pitäessämme oli Stefan jo kaukana, ja milloin rukoilisi hän jälleen
kanssamme!