Beden kartano.
Näyttänee kenties oudolta että kerron elämäni vaiheita, minä, joka en
ole mikään mahtava henkilö, vaan köyhä arentimiehen tytär ja oppimaton
vaimo, joka olen tullut tietämään ainoastaan sen: että kaikki on meille
hyödyksi, jotka Jumalaa rakastavat, niin köyhiä ja oppimattomia kuin he
ovatkin.
Vanha kartano kotona oli noin kahdeksankolmatta peninkulmaa Lontoosta,
lähellä Walesin rajaa, jossa raittiisen, suloiseen ilmaan ei sekautunut
vähintäkään kaupungin savua. Mennessä lähimmäiseen kaupunkiin, joka oli
puolen peninkulman päässä, sai kulkea viheriäisten metsien ja
männikköjen läpi, ennenkuin näki tai kuuli jotakin kaupungin elämästä.
Isäni, samoinkuin isoisäni ja hänen isänsä olivat kaikki asuneet
samassa pienessä kartanossa, johon kuului kaksisataa tynnyrin-alaa
vähäväkistä maata, jota paitsi heillä oli oikeus pitää lampaita
yhteismaalla. Tämä ulottui kauas yksinäisen kukkulan juurelle, joka
kohosi suoraan ylös tasangolta. Kansa nimitti sitä vuoreksi, ja niin
jylhänä ja yksinäisenä seisoikin se siellä, että se kenties näytti
korkeammalta kuin todenperää olikaan. Toisinaan, kuin aamusumu oli
laskeutunut kukkulalle ja peitti sen silmiltäni, kuvailin mielessäni
enkelein liitelevän valkean sumuhunnun takana, tai ajattelin Abrahamia,
kun hän meni vuorelle uhraamaan poikaansa Jumalalle. Ja kun pilvet
rippuivat siellä tunti tunnilta paksuina ja mustina, ikäänkuin itseensä
kooten kaikki taivaan pimeyden, ajattelin pimeyttä joka ympäröitsi
Golgathan vuorta, ett'ei kansa Jerusalemissa voinut nähdä taivasta
kohti kohoavaa ristiä. Näin tuli yksinäinen kukkula, joka toisinaan
näytti niin surulliselta sumussa ja iloiselta auringon valossa,
parhaimpien ystävieni lukuun.
Kuinka hyvästi muistan kartanon. Vanhalta ja harmaalta se näytti
aivankuin olisi ollut puettu talonpojan kotikudottuun pukuun, samoin
kuin isänikin. Ikkunat olivat puhtaat ja niiden vähäpätöiset ruudut
olivat asetetut kulmat ylös- ja alaspäin; muutamissa ikkunoissa,
niinkuin esim. navetan, oli ainoastaan lastat. Katto oli korkea ja
tiheät sedum-pensaat antoivat sille omituisen värin auringon valossa.
Tuuheat muurivihreät kiertelivät suurien salvohirsien lomitse katon
harjalle, jossa pääskyset visertelivät ja pojat pesissään piipattivat
kesäpäivän pitkään. Useimmiten kuljimme keittiön ovesta, joka vei
suoraan navetan edessä olevaan kujaan, jossa aamuin illoin lypsin kolme
lehmää sill'aikaa kun karjakko lypsi neljä. Ne olivat kauniita,
kärsivällisiä eläimiä, joiden raitis hengitys tuntui huoneissamme, kun
ikkunoiden ohitse kulkivat navettaan. Oli meillä toinenkin ovi, joka
kartanon edessä olevasta puutarhasta vei suoraan perähuoneesen, vaan
siitä tuskin muulloin kuljettiin kuin juhlina ja Stefanin kotona
ollessa.
Entä puutarhat. Vaikka kolmekymmentä vuotta on kulunut nähtyäni niitä,
tarvitsen ainoastaan ummistaa silmäni nähdäkseni ne yhtä selkeästi kuin
ne Jumalan ilotarhaankin tultuani muistossani tulevat olemaan. Siellä
oli pimeä polveileva käytävä, korkeine pensas-aitoineen molemmin
puolin, joka vei Kondoveriin, jossa kirkko oli. Vielä näen suoran,
kapean, puksipuilla reunustetun polun, joka lehtimajasta viepi
perähuoneen etehiseen. Tämä on lastoista, kaprifoliolla ympäröity ja
rosmariini ja lavendeli pistävät sieltä täältä ihania kukkiaan
viheriäin lastain lomitse.
Nurmikentän joka kulmassa kasvoi vanha, tumma ja synkkä punakataja,
leikattu samaan muotoon kuin näkee lasten "Noan arkissa". Muista ne
olivat rumat, minusta ei koskaan. Syksyllä, kun korallipunaiset marjat
kasvoivat niihin, ikäänkuin pujotetut lasihelmet tummanvihreille
oksille, olivat ne yhtä kauniin ja juhlallisen näköisiä kuin
raudustammi ja muurivihreä, joilla vanha kirkko Kondoverissa jouluna
oli koristettu.
Tämä oli kartanon edustalla oleva puutarha. Toisella puolella oli
toinen koirakommakkoineen veräjää lähellä ja kanakammioineen
vastapäätä, jonne kanani ja kananpoikani kettujen pelvosta yöksi
suljettiin. Siellä oli leveä ruohoittunut käytävä monenlaisine
hedelmäpuineen kummallakin puolen ja kapeine kukkapenkereineen, joissa
monenmoisia vanhanaikuisia, nyt melkein unhotettuja, kukkia kasvoi.
Siellä oli korkeavarsisia fraksinelloja, joiden kukkia minun oli tapa
hiljaa puristaa sormieni välissä, saadakseni niitä antamaan hyvää
lemuansa -- vieläpä suuria punaisia ruusuja, jotka hajoittivat
lehtiänsä nurmelle, sinisiä lupiineja kuin myös keltaisia ja
purpurapunaisia kurjenmiekkoja ja valkeita liljoja, jotka melkein
piiloutuivat omenapuiden alaoksien alle. Eräässä kulmassa oli
lehtimaja, jota ennen oli käytetty ainoastaan huviksi, vaan jossa nyt
istuimilla oli mettiäispesiä riveissä -- yksi istuin oven luona oli
jätetty tyhjäksi.
Tämä oli lempipaikkani, jossa, päätettyäni päivän työt, lepäsin illan
viileydessä, kun aurinko laskihe kukkulan taakse ja honkien suipot
latvat niin selvästi näkyivät sen kultaisessa valossa. Tuolla alhaalla
vallitsi niin syvä äänettömyys, jotta voin kuulla tuon hiljaisen
omituisen surinan, jonka mettiäispesän läheisyydessä kuulee, ja tuulen
huminan, joka suhisi tiheissä ruispelloissa ja niinkuin huokaus kävi
puutarhan läpi. Stefanista tuo humina oli kuin loittoa kuuluva meren
kohina. Täällä tunsin itseni yhtä rauhoitetuksi ja vakaaksi kuin
istuessani Kondoverin vanhassa kirkossa, kuunnellen urkuin syviä,
kumisevia säveleitä, jotka saattoivat koko ruumiin värähtelemään. Ne
olivat onnellisia päiviä ja niinkuin jo sanoin tuntui siltä kuin
muistaisin rakasta puutarhaani vielä Jumalan ilotarhassakin ja
ajattelen että siellä kävellessäni Herra sanonee minulle: "Margery,
olin luonasi sielläkin, vaan autuaat ovat ne, jotka eivät näe ja
kuitenkin uskovat."
Asuessani vanhassa arentikartanossa, tapahtui elämässäni ainoastaan
kaksi suurta muutosta -- kolme olisi minun tullut sanoa, ja kolmas
olikin vaikein. Ensimmäinen oli kun isäni meni toisen kerran naimiseen
serkkunsa kanssa, jolloin olin kymmenvuotias; omaa äitiäni en ole
koskaan tuntenut. Toinen muutos oli kun emintimäni kuoli kaksitoista
vuotta sen jälkeen, jättäen Stefanin huostaani ja pyytäen minun
valvomaan hänen etuansa ennen omaani. Sen olen tehnyt, Jumala on
todistajani. Kun olisin voinut mennä naimiseen ja saada oman kodin,
näytti isäni murheelliselta ja Stefan hiipi luokseni ja rukoili minua
jäämään kotiin hänen tähtensä. Siten hylkäsin tarjouksen toisensa
perään -- minulla oli näet tarjouksia siksi kuin koko seutu tiesi
päättäneeni elää naimatonna isäni ja Stefanin tähden.
Sanoin viimeisen muutoksen olleen vaikeimman. Kun muistelen puutarhaa
kotona, kuvautuu se aina mieleeni semmoisena kuin se oli iltaa ennen
Stefanin lähtöä. Hänen oli Australiaan matkaaminen. Mitenhän lienee
käynytkään, vaan hän oli kasvanut oikeaksi herraksi ja omistanut
tapoja, jotka eivät ollenkaan soveltuneet yksinkertaiseen
kotielämäämme. Koska hän oli teräväjärkinen poika ja uuttera kirjan
ääressä, houkuttelin isää lähettämään hänet puolen peninkulman päässä
olevaan suureen kasvatuslaitokseen; ja nyt, täytettyään kuusitoista
vuotta, ei hän enää voinut palata luoksemme raskaasen työhön ja
yksinkertaisiin talonpoikais-oloihimme. Hän oli kuin levoton nuori
lintu täysikasvuisin siivin, jota ei voinut pidättää ahtaassa häkissä
-- nyt oli hän levittävä siivet ja lentävä kauas näkyvistämme.
Tätä ajatellen istuin murheellisena lempipaikallani,
mettiäis-lehtimajan suulla, kädet joutilaana helmassa, kun näin
Stefanin tulevan vihreäistä käytävää pitkin, laskeuva aurinko huikaisi
hänen silmänsä ett'ei hän minua huomannut. Kuinka kaunis hän oli! Aivan
herraspojan ryhti!
En voinut olla ylpeilemättä hänen kauniista uljaasta olennostaan, joka
tykkänään erosi talonpoikaimme typerästä ja kömpelöstä käytöksestä.
Hellästi ja murheellisesti huusin: "Stefan! Stefan!" Hän pysähtyi
silmänräpäykseksi, kuunnellakseen mistä ääni tuli, vaan nähdäkseen
minua täytyi hänen kädellä varjota silmiään. Sitten tuli hän heti
luokseni, heittäytyi maahan jalkaini juureen ja laski päänsä
polvilleni. Hyväileminen tavallisesti ei ollut hänelle mieleen, vaan
nyt tuli hänen niin pian lähteä.
"Maggie", sanoi hän, "miksi olet niin surumielinen?"
"Stefan", vastasin ja ääneni kuului hyvin heikolta ja surulliselta
omissa korvissani, "huomenna olet poissa, enkä tiedä kuinka sinutta
toimeen tulen."
"Oh! hyvin kyllä", sanoi hän, "onhan sinulla isä ja kartano, saat
kylliksi hoitamista. Sinun tulee myös kaikesta kirjoittaa minulle ja
koska et ole tottunut kirjoittamaan, vie se paljon aikaa. Minun tulee
saada tietoa kaikesta, ymmärräthän, miten asiat sujuu ja miten kartano
kannattaa. Minä maksan Maggie ja minä tahdon maksaa. Tahdon tulla
rikkaaksi. Mitä hyödyttää kaikki oppini ell'en rikastu? Sentähden
matkaan Australiaan. Aion tulla rikkaaksi ja mitä aion, siinä myös
onnistun."
"Stefan", sanoin ja olin sanomaisillani löytyvän rahaa parempia
esineitä, kun hän keskeytti minut.
"Kas niin, Margery, tiedän hyvin kyllä mitä aioit sanoa, vaan se ei
asiaa muuta. Minun täytyy tulla rikkaaksi. Ja nyt Maggie hyvä, kun
matkaan pois, aion kirjoittaa nimeni toisella tavalla. Se on oikeastaan
kirjoitettava Bede eikä Beade. Olisin muuttanut sen jo koulussa
ollessani, vaan kumppanit olisivat minua pilkanneet. Sinun tulee siis
osoittaa kirjeeni: Stefan Bede Esq.; teetkö sen hyvä, hyvä Maggie?"
"Sinä lasket vaan leikkiä, Stefan", sanoin puoleksi nauraen ja puoleksi
vakavasti.
"En suinkaan", vastasi hän minua hyväillen, "se on täyttä totta. Eihän
tuo ole suuri asia luvata ja olen vakuutettu että se kirjoitetaan Bede.
Olethan rakas, hellä sisareni; Maggie hyvä, lupaa se nyt."
"Tahdon miettiä sitä", sanoin enkä enää hymyillyt.
"Vielä on pari asiaa, joita sinulta pyytäisin", pitkitti Stefan.
"Sinulla on niin suloinen ääni, suloisempi kuin koskaan olen kuullut,
mutta sinä turmelet sanat. Ei, Maggie. Soisin niin mielelläni että
oppisit oikein puhumaan, etkä tekisi monenmoisia vähäpätöisiä virheitä,
joita hienot naiset eivät koskaan tee. Et ole tavallisten talonpojan
tyttöin kaltainen, Maggieni, vaan et niidenkään naisten, joiden kanssa
olen tutustunut. Ja kun rikkaana miehenä palajan, soisin että taitaisit
puhua, astua, istua ja nousta kuin oikea lady."
Hetken istuin ääneti. Stefan häpesi jo minua. Tiesin hyvin kyllä ett'en
ollut mikään sivistynyt nainen, ainoastaan jokapäiväisiin oloihin
tottunut vaimo, ja tiesin ett'en muuksi voinut muuttua. Kerran entisen
kirkkoherran eläessä tuli hänen rouvansa tervehtimään meitä, kartanoa
katsoakseen, ja nyt muistin, kuinka hän karjapihan poikki kulkiessaan
käärieli hameet ympärilleen, tipsutteli varpaillaan ja puhui vienolla
äänellä, ja tunsin ett'en koskaan voinut tulla hänen kaltaisekseen.
Kaikki näytti kerrassaan turmeltuneelta: valo, joka himmeni kukkulan
takana, valkeain liljain hohde hämärässä ja uneliaisten lintuin
piipatus pesissänsä. Olin murheellinen ja levoton; vaan minulla oli
Stefanille sanottavaa, eikä siihen kenties enää olisi tilaisuutta.
"Stefan", sanoin vihdoin ja sivelin hänen kiharoitansa, "älä siitä
huoli ett'en ole sivistynyt nainen, vaan kuuntele nyt minua. Tänä
aamuna varhain herätessäni olin raskaalla mielellä. Olin nähnyt unta
sinusta, että vielä olit pieni poika, vaan herättyäni muistin että niin
pian olet minut jättävä ja mieleni kävi niin murheelliseksi, kuin jo
olisit manalan majoihin muuttanut. Nousin vuoteeltani ja avasin
ikkunan. Aurinko oli nousemaisillaan männikön takana ja kaikki pienet
linnut lauloivat, ikäänkuin olisi sydän ollut niillä yhtä kevyt kuin
minun oli raskas. Ikkunan alla, muurivihreän välissä, oli tyhjä pesä,
ainoastaan pieni höyhen oli siihen jäänyt viimmeiseksi poislentäneeltä
linnulta. Silloin ajattelin: noin tulee täälläkin olemaan Stefanin
matkattua; toinen ja toinen kapine jääpi tänne muistuttamaan hänestä,
enkä kumminkaan sen enempää tiedä missä hän on kuin minne hamppulinnut
ovat lentäneet. Kun sitten surumielin käännyin, huomasin raamattuni
ikkunalla, avasin sen umpimähkään ja seuraava lause kohtasi silmääni:
'Jos ottaisin aamuruskon siivet ja asuisin meren ääressä, niin Sinun
kätes sielläkin minua johdattais ja Sinun oikea kätes pitäis minun'. Se
oli sinulle Stefan, sillä sinä matkaat meren äärimmäisiin osiin; vaan
Hänen kätensä on johdattava sinua ja Hänen oikea kätensä on pitävä
sinua. Tästä sain paljon lohdutusta ja tahdothan sinäkin muistaa sen;
lupaa minulle pitää se mielessäsi."
Tunsin kuinka Stefan veti käteni kasvoilleen ja suuteli sitä, sanaakaan
emme virkkaneet, istuimme vaan syvässä hiljaisuudessa siksi kuin
kuulimme isän huutavan "Margery! Stefan! tulkaatte illalliselle."