VI.

Napoleon, käytännön mies.

Yhdeksännentoista vuosisadan etevimpien henkilöiden seassa on

Bonaparte ehdottomasti tunnetuin ja valtaavin, ja perustuu hänen

valta-asemansa siihen uskollisuuteen, jolla hän ilmaisee ja

edustaa sitä ajatus- ja hengensuuntaa ja niitä pyrintöperiä, jotka

vallitsevat aikamme käytännöllisissä ja sivistyneissä piireissä.

Swedenborgin opin mukaan on jokainen elin muodostunut sen kanssa

yhdenlaatuisista pikkuelimistä, eli kuten toisinaan sanotaan,

jokainen kokonaisuus on muodostunut kaltaisistaan eli että

keuhkot ovat muodostuneet lukemattomista pikkukeuhkoista, maksa

lukemattomista pikkumaksoista, munuaiset pikkumunuaisista j.n.e.

Jos havaitaan, että joku voi tempaista mukaansa joukkojen voiman ja

innostuksen, jos Napoleon on Ranska, jos Napoleon on Europa, niin

tapahtuu se tämän yhdenmukaisuuslain mukaan siksi, että kansa, jota

hän vallitsee, on muodostunut pienois-Napoleoneista.

Meidän yhteiskunnassamme on vallitsemassa kestävä vastakohtaisuus

vanhoillisen ja kansanvaltaisen luokan välillä; niiden välillä, jotka

jo ovat koonneet satonsa aittaan, ja nuorten ja köyhien välillä,

joiden vielä on koottava; kuolleen työn etujen välillä -- se on

työn, jonka ovat tehneet jo kauan sitte haudassa levänneet kädet ja

joka työ nyt on kätkettynä joutilaitten kapitalistien omistamiin

pääomiin, maaomaisuuksiin tai rakennuksiin, ja toisaalta elävän työn

etujen välillä, työn, joka pyrkii itse omistamaan maan, rakennukset

ja pääomat. Edellinen luokka on pelokas, itsekäs, ahdasmielinen,

uudistuksia vihaava ja menettää se alinomaa kuoleman kautta

jäseniään. Jälkimäinen luokka on myöskin itsekäs, anastushaluinen,

rohkea, itseensä luottava, lukumäärältään aina edellistä valtaavampi

ja lisäytyy se joka hetki uusien syntymäin kautta. Se haluaa pitää

kaikki tiet avoinna kaikkien kilpailulle ja yhä lisätä teiden lukua

-- liikemiesluokka Amerikassa, Englannissa, Ranskassa ja koko

Europassa: teollisuuden ja kyvykkyyden miehet. Napoleon on heidän

edustajansa. Toimekkaat, kunnolliset, kyvykkäät miehet kautta koko

keskiluokan ovat kaikkialla vaistollaan tunteneet Napoleonissa

ruumiillistuneen demokraatin. Hänellä oli heidän hyveensä ja heidän

paheensa ja ennen kaikkea heidän henkensä ja pyrintöperänsä. Tämä

pyrintöperä on aineellinen, tavoittelee aistillista menestystä, ja

käyttää se rikkaimpia ja moninaisimpia keinoja saavuttaakseen tämän

päämäärän; mekaanisiin voimiin perehtyneenä on se korkeimmassa

määrässä älyperäinen, laajasti ja seikkaperäisesti oppinut

ja taidokas, mutta se alistaa kaikki järjen- ja hengenvoimat

apukeinoiksi aineellisen menestyksen saavuttamisessa. Rikkaaksi

tuleminen on päämäärä. "Jumala on luvannut", sanoo Koraani,

"jokaiselle kansalle profeetan sen omalla kielellä." Pariisi, Lontoo

ja New York, liike, raha ja aineellinen mahti olivat myöskin saavat

profeettansa, ja Bonaparte katsottiin soveliaaksi ja lähetettiin.

Kaikki ne miljoonat lukijat, jotka lukevat kaskuja, muistelmia,

elämäkertoja Napoleonista, riemuitsevat niistä, koska he niissä

tutkivat omaa historiaansa. Napoleon on läpeensä nykyaikainen

ilmiö, ja onnensa kukkulalla vallitsee hänessä ihan sama henki kuin

nykyaikaisessa sanomalehdistössä. Hän ei ole mikään pyhimys -- tai

käyttääksemme hänen omia sanojaan, "mikään kapusiinimunkki" -- hän

ei ole mikään sankari sanan ylevässä merkityksessä. Jokapäiväinen

ihminen näkee hänessä samat ominaisuudet ja voimat kuin muissakin

jokapäiväisissä ihmisissä. Hän näkee hänessä ihmisen, itsensä

kaltaisen, synnyltään tavallisen kansalaisen, joka varsin tajuttavien

ansioiden vuoksi saavutti semmoisen valta-aseman, että hän voi

noudattaa kaikkia niitä mielitekoja, jotka elävät tavallisessa

ihmisessä, mutta jotka tämä on pakoitettu salaamaan ja kieltämään:

hyvää seuraa, hyviä kirjoja, nopea matkustus, pukuja, komeita

aterioita, lukematon palvelijakunta, mieskohtaista vaikutusvoimaa,

tilaisuus esiytyä ympäristönsä hyväntekijänä, maalauksien,

kuvapatsaitten, soitannon, palatsien tarjoomat hienostuneet

nautinnot, julkiset kunnianosoitukset -- tarkalleen sitä, mikä

ilahuttaa yhdeksännentoista vuosisadan ihmisen sydäntä -- kaikkea

sitä oli tällä valtaavalla miehellä yllin ja kyllin.

On luonnollista, että mies, joka niin kokonaan kuin Napoleon mukausi

joukkojen ja ympäristönsä yleisen hengen mukaan, ei ainoastaan

edusta, vaan suorastaanpa ottaa yksinoikeudekseen ja anastaa

toisten hengenominaisuudet. Täten lainasi ja omisti Mirabeau

jokaisen onnistuneen ajatuksen ja sanan, joka lausuttiin Ranskassa.

Dumont kertoo, että hän istui Kansalliskonventin lehterillä ja

kuunteli erästä Mirabeaun puhetta. Dumontin mieleen juolahti

sopiva loppulause puheeseen, ja hän kirjoitti sen välittömästi

lyijykynällä muistoon ja näytti sen lordi Elginille, joka istui

hänen seurassaan. Tämä kiitti sitä ja Dumont näytti sen illalla

Mirabeaulle. Mirabeau luki sen, selitti sen mainioksi ja ilmoitti,

että hän sommittelee sen puheeseensa huomispäivän istunnossa. "Se

on mahdotonta", sanoi Dumont, "koska, ikävä kyllä, olen näyttänyt

sen lordi Elginille." "Vaikka olisittekin näyttänyt sen lordi

Elginille ja vielä viidellekymmenelle muulle henkilölle lisäksi,

niin pidän sen kuitenkin huomenna", ja hän pitikin sen todella

seuraavan päivän istunnossa, ja vaikutti se varsin tehokkaasti.

Mirabeau tunsi nimittäin valtaavassa persoonallisuudessaan, että

ajatukset ja henki, jotka hänen läsnäolonsa herätti, olivat yhtä

paljon hänen omiansa, kuin jos hän olisi itse lausunut ne julki, ja

että hän omistamalla ne omikseen antoi niille kantavuuden. Paljon

ehdottomampi ja keskittävämpi vielä oli vaikutukseltaan Mirabeaun

kansansuosion perijä, joka peri vielä paljon muutakin kuin hänen

valta-asemansa Ranskassa. Itse asiassa lakkaa Napoleonin laatuinen

mies puhumasta ja ajattelemasta yksityisenä ihmisenä. Hän on niin

laajassa määrässä vastaanottava, ja on hänen asemansa semmoinen,

että hän tulee kuin kaiken aikansa ja maansa neron, älyn ja voiman

toimistoksi. Hän voittaa taistelut, hän säätää lakikirjat, hän määrää

painot ja mitat, hän tasoittaa Alpit, hän rakentaa tiet. Kaikki

etevät insinöörit, oppineet, tilastotieteilijät ammentavat tietonsa

hänelle, samaten kaikki terävät päät joka alalla: hän omaksuu parhaat

toimenpiteet ja leimaa ne omikseen eikä yksin niitä, vaan vieläpä

jokaisen onnistuneen ja merkittävän lausunnon ja ilmiönkin. Jokainen

Napoleonin lausuma sana ja jokainen hänen kirjoittamansa rivi

ansaitsee lukemista, sillä se edustaa Ranskan ajatusta.

Bonaparte oli tavallisen ihmisen epäjumala, sillä hänellä oli

rajattomimmassa määrässä tavallisen ihmisen ominaisuudet ja

hengenlahjat. On oma tyydytyksensä sillä, että pääsee valtiotaidon

alimmille asteille, sillä siellä saamme heittää yli laidan kaiken

teeskentelyn ja ulkokultaisuuden. Bonaparte kamppaili kuten koko se

suuri luokka, jota hän edustaa, saavuttaakseen valtaa ja rikkautta --

mutta hän erikoisesti kamppaili kokonaan keinoista välittämättä. Hän

sysäsi syrjään kaikki ne tunteet, jotka hämmentävät ja häiritsevät

ihmistä näissä pyrinnöissä. Tunteilemisen jätti hän naisten ja lasten

asiaksi. Fontanes tulkitsi 1804 Napoleonin omaa ajatusta, kun hän

senaatista puhuessaan lausui: "Sire, pyrkimys täydellisyyteen on

pahin sairaus, mikä koskaan on vaivannut ihmishenkeä." Vapauden ja

edistyksen puolustajat ovat hänelle "ideologeja" -- jolla sanalla

hänen suussaan on varsin halventava merkitys; "Necker on ideologi",

"Lafayette on ideologi."

Eräs italialainen, liiaksikin tunnettu sananlasku sanoo: "Jos

tahdot menestyä, älä ole liika hyvä." On eduksi asianomaiselle,

jos hän visseissä rajoissa on vapautunut säälin, kiitollisuuden ja

jalomielisyyden tunteista, koska silloin se, mikä meille ennen oli

ylipääsemättömänä esteenä ja yhä vieläkin on sitä toisille, muuttuu

sopivaksi aseeksi tarkoitusperillemme aivan kuin joki, joka oli

vaikeana esteenä, talvella muuttuu liukuisimmaksi tieksi.

Napoleon luopui kerta kaikkiaan tunteista ja tunnesuhteista ja tahtoi

turvautua ainoastaan käsiinsä ja päähänsä. Hänen ilmakehässään ei ole

mitään ihmettä ja taikaa. Hän on työntekijä, joka käsittelee vaskea,

rautaa, puuta, maata, teitä, rakennuksia, rahoja, sotajoukkojapa

on kaikessa johdonmukaisin, kestävin ja viisain työmestari. Hän ei

ikinä väsähdä tai ammenna tietojaan kirjoista, vaan työskentelee hän

luonnonvoimien täsmällisyydellä. Hän ei ole menettänyt synnynnäistä

tosiasiain vaistoaan. Semmoiselle ihmiselle antavat ihmiset

tietä kuin luonnolle. Tosinhan löytyy ihmisiä yllin ja kyllin,

jotka ovat upottauneet aineellisiin asioihin, maatyöntekijöitä,

seppiä, merimiehiä ja yleensä kaikki koneellisen työn tekijät,

ja tiedämme, kuinka todellisilta ja oleellisilta semmoiset

tuntuvat tiedemiesten ja oppineiden rinnalla; mutta näiltä puuttuu

tavallisesti järjestämiskyky, ja ovat he kuin käsiä ilman päätä.

Mutta Bonaparte liitti tähän maaperäiseen ja eläimelliseen voimaan

älyämis- ja yleistämiskyvyn, niin että ihmiset näkivät hänessä

yhdistyneinä luonnon ja hengen voiman, ikäänkuin olisivat meri ja maa

ruumiillistuneet ja alkaneet laskea. Senpävuoksi onkin, kuin olisivat

meri ja maa edellyttäneet häntä. Hän esiytyi omainsa keskellä, ja he

omaksuivat hänet. Tuo laskeva työntekijä tuntee, mitä hän käsittelee

ja mikä on oleva tulos. Hän tunsi kullan ja raudan, pyöräin ja

laivojen, sotajoukkojen ja valtiomiesten ominaisuudet ja vaati, että

kaikki työskentelisivät laatunsa mukaan.

Sotataito oli se leikki, jossa hän osoitti ja käytti laskutaitoaan.

Sen salaisuus oli hänen mukaansa siinä, että oli aina käytettävänä

enemmän voimia kuin vihollisella sillä kohdalla, jolla itse tekee

hyökkäyksen tai jolla vihollinen sen tekee, ja koko kykynsä kohdistaa

hän loputtomiin liikenteisiin ja rintamasiirtoihin marssiakseen

aina vihollista vastaan kulmarintamassa ja tuhotakseen hänen

voimansa kohta kohdalta. On ilmeistä, että pienikin voima käytettynä

taidolla ja ripeästi siten, että on aina kaksi yhtä vastaan

taistelurintamassa, voi olla ylivoimainen paljoa suuremmallekin

joukolle.

Aika, hänen luonteenlaatunsa ja aikaisemmat olosuhteensa yhdistyivät

kehittääkseen esiin tämän demokraatin perikuvan. Hänellä oli

luokkansa hyveet ja edellytykset niiden tehokkaiksi tekemiseen.

Terve äly, joka samalla kuin se näkee jonkun pyrintöperän myöskin jo

näkee keinot sen saavuttamiseksi, ilo näiden keinojen käyttämisestä

ja näiden keinojen valinta, yksinkertaistuttaminen ja yhdistäminen

toinen toisensa tehostuttamiseksi, hänen toimintansa suora ja

päättävä suuntauminen päämaalia kohden, se viisaus, jolla hän näkee

kaiken, ja se tarmo, jolla hän tekee kaiken, tekevät hänestä sen

puolueen luontaisen pään ja elimen, jota minä sen laajuuden vuoksi

nimittäisin yleensä _nykyaikaisuus_puolueeksi.

Kaikessa menestyksessä on luonnolla verrattomasti suurin osansa ja

niinpä tässäkin. Semmoista miestä tarvittiin, ja semmoinen mies

syntyi, mies kuin kiveä ja rautaa, joka voi istua hevosen selässä

kuusitoista seitsemäntoista tuntia yhtäpäätä tai olla useammat

päivät ilman lepoa ja ravintoa, paitsi mitä hän ikäänkuin varkain

ennätti; ahmaista itselleen, mies, joka heittäysi tekoihinsa tiikerin

äkillisyydellä ja voimalla, jota eivät estäneet ja häirinneet mitkään

epäröinnit; eheän tarmokas, kestävän tulinen, itsekäs, ymmärtävä ja

siinä määrässä kaikki asiat läpinäkevä mies, että häntä eivät voineet

erehdyttää ja viedä harhaan mitkään toisten ihmisten vakuutukset

ja väitteet tai hänen oma taikauskoisuutensa tai kiihkeytensä ja

tulisuutensa. "Minun rautakäteni", sanoi hän, "ei ollut käsivarteni

päässä, se oli välittömästi liitettynä päähäni." Hän kunnioitti

luonnon ja kohtalon voimia ja luki niiden ansioksi etevämmyytensä,

sen sijaan että hän kuten lahjattomammat ihmiset olisi pöyhistellyt

itseään taipumattomuutensa vuoksi ja rohjennut taisteluun luontoa

vastaan. Hänen kaunopuheisuutensa mielilauseena oli viittaus

hänen onnentähteensä, ja yhtä mielellään kuin kansakin sanoi hän

itseään "Kohtalon lapseksi". "Minua syytetään", sanoi hän, "että

olen tehnyt suuria rikoksia. Minunlaiseni ihmiset eivät tee mitään

rikoksia. Mikään, ei ole yksinkertaisempaa kuin minun ylenemiseni,

on turhaa laskea sitä vehkeilyjen ja rikosten syyksi: se perustui

ajan olosuhteisiin ja maineeseen, että olin taistellut kunnollisesti

maani vihollisia vastaan. Olen aina astunut rinnan yleisen

mielipiteen ja tapahtumain kanssa. Mitä olisivat rikokset silloin

minua hyödyttäneet?" Kerta taaskin sanoi hän puhuen pojastaan:

"Poikani ei voi täyttää sijaani, en voisi itse täyttää sijaani. Olen

olosuhteitten luoma."

Hänellä oli suoraan asian ytimeen kohdistuva toimintatarmo

yhdistyneenä ennenkuulumattomaan asiantuntemukseen. Hän on peloittava

realisti kaikille lavertelijoille, ja saattoi hän kaikki totuuden

ja todellisuuden kaihtijat hämmennyksiin. Hän näkee asioiden

oleellisen puolen ja heittäytyy suoraan käsiksi vastahakoiseen

kohtaan muusta välittämättä. Hänen voimansa on oikeaa laatua, se

perustuu asiantuntemukseen. Hän ei koskaan voittanut umpimähkään,

vaan voitti hän taistelunsa päässään, ennenkuin hän voitti ne

kentällä. Hänen pääapuneuvonsa ovat hänessä itsessään. Hän ei kysy

neuvoa keneltäkään. 1796 kirjoitti hän Direktoriumille: "Olen

johtanut sotaretkeä keneltäkään neuvoa kysymättä. En olisi saanut

aikaan mitään, jos olisin ollut pakoitettu noudattamaan jonkun toisen

henkilön mielipidettä. Olen saavuttanut muutamia etuja taistellessani

suurempilukuista vihollista vastaan ja tämän aikana, jolloin olemme

olleet kaiken puutteessa, ja on tämä voittoni johtunut siitä, että

olen ollut vakuutettu luottamuksestanne minuun, ja tekoni sentähden

ovat olleet yhtä ripeitä kuin ajatukseni."

Meidän päiviimme asti vilisee historia esimerkkejä kuningasten ja

hallitsijain kyvyttömyydestä. He ovat säälittäviä ihmisiä, sillä he

eivät tiedä, mitä heidän on tehtävä. Kutojat ovat lakossa leivän

puutteen vuoksi, ja kuningas ja hänen ministerinsä tietämättä mitä

tehdä vastaavat heille pajuneteilla. Mutta Napoleon ymmärsi asiansa.

Tässä oli mies, joka jokaisena hetkenä ja tapahtumainkäänteessä

tiesi, mitä seuraavana oli tehtävä. Tämmöinen rohkaisee ja virkistää

ei ainoastaan kuningasten, vaan myöskin kansalaisten mieliä.

Useimmilla ihmisillä ei yleensä ole seuraavaa hetkeä, he elävät

kädestä suuhun ilman suunnitelmaa, ovat aina matkansa päässä ja

odottavat joka tekonsa jälkeen toiminnanaihetta ulkopuoleltaan.

Napoleon olisi ollut maailman erinomaisin ihminen, jos hänen

tarkoitusperänsä olisivat olleet puhtaasti yleisiä. Semmoisenaankin

herättää hän luottamusta ja rohkaisee mieltä toimintansa ihmeellisen

yhtenäisyyden ja johdonmukaisuuden vuoksi. Hän on järkähtämätön,

varma, itsensäkieltävä, tarpeen tullessa vaatimatonkin, valmis

uhraamaan kaiken tarkoitusperänsä saavuttamiseksi -- rahaa,

sotajoukot, kenraalit, oman turvallisuutensakin; häntä ei johda

harhaan kuten tavallisia seikkailijoita hänen omien voimiensa

loisto. "Tapahtumat eivät saa määrätä valtiotaitoa", sanoi hän,

"vaan valtiotaidon on määrättävä tapahtumat." "Riuhtaistautua joka

tapauksen mukaan, on samaa kuin olla omaamatta mitään valtiollista

järjestelmää." Hänen voittonsa olivat hänelle ainoastaan yhtä monta

porttia, eikä hän koskaan hetkeksikään tilapäisten olosuhteitten

huikaisevassa temmellyksessä kadottanut silmistään tietään eteenpäin.

Hän tiesi, mitä oli tehtävä, ja riensi suoraan päämaaliansa

kohden. Hän olisi tahtonut lyhentää suorinta kohtisuoraa tietäkin

päämääräänsä. Epäilemättä voi hänen elämäkerrastaan poimia kamalia

kaskuja siitä hinnasta, millä hän osti saavutuksensa, mutta häntä ei

silti ole katsottava julmaksi, vaan ainoastaan semmoiseksi, joka ei

tuntenut mitään esteitä tahdolleen; hän ei ollut verenhimoinen ja

julma -- mutta onneton se asia tai ihminen, joka oli hänen tiellään!

Ei verenhimoinen, mutta verta säästämätön -- ja säälitön. Hän näki

ainoastaan tarkoittamansa asian: esteen oli väistyminen tieltä.

"Sire, kenraali Clarke ei voi itävaltalaisten patterin hirvittävän

tulen vuoksi yhtyä kenraali Junot'iin." -- "Vallatkoon patterin." --

"Sire, jokainen rykmentti, joka lähenee tuota helvetillistä tulta,

on tuhon oma. Sire, mitä käskette?" -- "Eteenpäin, eteenpäin!"

Seruzier, tykistöeversti, kuvaa "Sotamuistelmissaan" seuraavasti

muutamaa kohtausta Austerlitzin tappelun jälkeen: "Juuri kun Venäjän

armeija vaikeasti, mutta hyvässä järjestyksessä peräytyi jäätyneen

järven yli, kiidätti keisari Napoleon täyttä karkua tykistöä kohden.

'Te tuhlaatte aikaa', huusi hän, 'ampukaa noita joukkoja, niiden

täytyy hukkua, tähdätkää jäähän!' Käsky pysyi kymmenen minuuttia

täyttämättä. Turhaan sijoitettiin tarkoituksen saavuttamiseksi joukko

upseereita, minut niiden mukana erään mäen rinteelle, kuulamme

kiitivät jäätä myöten sitä murtamatta. Havaiten tämän koetin minä

yksinkertaista keinoa tähtäämällä kevyemmillä tykeillä ylöspäin.

Raskaitten kuulien melkein kohtisuora putoaminen aikaansai toivotun

tuloksen. Minun keinoani noudattivat välittömästi viereiset patterit,

ja silmänräpäyksessä olimme haudanneet muutamia tuhansia venäläisiä

ja itävaltalaisia järven pohjaan." [Koska en ole saanut tietoani

alkuperäisestä lähteestä enkä ole tilaisuudessa saamaan käsiini

Seruzier'ta, en tohdi käyttää tapaamaani korkeaa lukumääräilmoitusta.]

Hänen apuneuvojensa runsauden edessä tuntui jokainen este hupenevan

olemattomiin. "Ei saa olla mitään Alppeja", sanoi hän ja rakensi

oivalliset tiensä, jotka asteettain kiemurrellen kapusivat niiden

äkkijyrkimpiä rinteitä, kunnes Italia oli yhtä avoimena Pariisille

kuin mikä kaupunki tahansa Ranskassa. Tarmonsa takaa taisteli hän

kruununsa puolesta. Päätettyään, mitä oli tehtävä, teki hän sen

kaikella mahdillaan. Hän ponnisti kaikki voimansa. Hän pani kaikki

alttiiksi eikä säästänyt mitään, ei ampumavaroja, ei rahaa, ei

joukkoja, ei kenraaleja, ei itseään.

Ilolla näemme kaiken täyttävän tehtävänsä laatunsa mukaan, olkoon

se sitte lypsylehmä tai kalkkarokäärme; ja jos sota on paras keino

kansainvälisiä riitaisuuksia ratkaistaessa (kuten suurin osa

ihmiskuntaa näkyy arvelevan), niin oli Bonaparte varmaankin oikeassa

käydessään niitä perinpohjin. "Sodan suuri perusaate on siinä", sanoi

hän, "että armeijan pitää aina, päivällä ja yöllä ja joka hetki olla

valmiina voimainsa mukaiseen vastarintaan." Hän ei ikinä säästänyt

ampumavarojaan, vaan antoi hän sataa vihollisen asemaa vastaan

rautavirran -- pommeja, kuulia, yhteislaukauksia -- tuhotakseen

kaiken vastustuksen. Jokaista kohtaa vastaan, jossa vastarinta

oli tulinen, keskitti hän eskvadroonan eskvadroonan jälkeen

musertavaksi ylivoimaksi, kunnes se oli pyyhitty pois tieltä. Eräälle

rakuunarykmentille sanoi Napoleon Lobensteinissä, kaksi päivää ennen

Jenan taistelua:

"Pojat, älkää pelätkö kuolemaa; kun sotamiehet käyvät uljaasti päin

kuolemaa, pakoittavat he sen vihollisen riveihin." Hyökkäyksen

tuoksinassa hän ei enää säästänyt itseään. Hän pusersi kaikki

voimansa. On sula totuus, että hän Italiassa teki, minkä hän voi ja

kaiken, minkä hän voi. Hän oli toisinaan perikadon partaalla, ja

hänen oma persoonansa häilyi suurimmassa vaarassa. Arcolen luona

tuli hän suistetuksi suohon, itävaltalaiset seisoivat hänen ja

hänen joukkojensa välillä täydessä hyökkäyksessä, ja hän pelastui

ainoastaan äärimpäin ponnistusten kautta. Lonaton luona ja muissa

paikoissa riippui hiuskarvasta, ett'ei hän joutunut vangiksi. Hän

taisteli kuudessakymmenessä taistelussa. Hän ei koskaan saanut

kyllikseen, jokainen voitto oli ainoastaan uusi ase. "Minun

valtani kukistuisi, ellen ylläpitäisi sitä aina uusilla voitoilla;

taistelut ja voitot ovat tehneet minusta sen mitä olen, taistelujen

ja voittojen avulla on minun pysyttävä pystyssäkin." Hän tunsi

kuten jokainen viisas mies, että tarvitaan yhtä paljon elinvoimaa

säilyttämiseen kuin luomiseenkin. Olemme aina vaarassa, aina

vaikeuksissa, aina perikadon partaalla, ja ainoastaan neuvokkuus ja

rohkeus voi meidät pelastaa.

Tätä elokkuutta valvoi ja hillitsi kylmin järki ja tarkkuus.

Pikainen kuin salama hän oli hyökätessään ja saavuttamaton

vallituksissaan. Hänen hyökkäyksensäkään ei koskaan ollut

äkkipikaisen rohkeuden teko, vaan tarkkojen laskujen tulos. Hänen

käsityksensä parhaasta puolustuskeinosta oli, että piti aina olla

hyökkäävänä puolena. "Kunnianhimoni", sanoi hän "oli suuri, mutta

kylmä." Eräässä keskustelussaan Las Casas'in kanssa huomautti

hän: "Mitä siveelliseen rohkeuteen tulee, niin olen harvoin

tavannut semmoista kello-kaksi-aamulla-laatua: tarkoitan semmoista

valmistaumatonta rohkeutta, joka on tarpeen odottamattomissa

tilaisuuksissa ja joka kaikkein aavistamattomimmissakin tapauksissa

sallii mielen täysin vapaasti arvostella ja ratkaista"; ja

epäröimättä selitti hän itsellään olevan suurimmassa määrässä tuota

"kello-kaksi-aamulla-rohkeutta, ja ainoastaan harvoin tavanneensa

vertaisiaan siinä suhteessa."

Kaikki riippui hänen laskelmiensa tarkkuudesta, eivätkä tähdet olleet

täsmällisemmät kierrossaan kuin hänen laskunsa. Hänen persoonallinen

huomionsa ulottui vähäpätöisimpäänkin pikkuseikkaan. "Montebellon

luona käskin Kellermannin hyökkäämään kahdeksansadan ratsumiehen

kanssa, ja näillä eristi hän kuusituhatta unkarilaista krenatööriä

aivan itävaltalaisen ratsuväen silmien edessä. Tämä ratsuväki

oli parin kilometrin päässä ja olisi neljännestunnissa voinut

saapua paikalle ja olen huomannut, että juuri nämä neljännestunnit

aina ratkaisevat taistelun." "Ennen taistelua ajatteli Bonaparte

ainoastaan hiukan, mitä olisi tehtävä, jos hän saisi voiton, mutta

paljon, mitä hänen oli tehtävä, jos onni kääntyisi vastaiseksi."

Sama punnitseva ja terve järki ilmenee kaikessa hänen toiminnassaan.

Hänen ohjeensa kirjurilleen Tuileriessa ansaitsevat mainitsemista.

"Yöllä astukaa huoneeseeni niin harvoin kuin mahdollista. Älkää

herättäkö minua, jos teillä on jotain hyviä uutisia; niillä ei ole

mitään kiirettä. Mutta jos teillä on huonoja uutisia, herättäkää

minut paikalla, sillä silloin ei ole hetkeäkään tuhlattavana."

Samanlaatuista omituista ajansäästöä tavoitteli hän menettelyssään

rasittavan kirjeenvaihtonsa suhteen ollessaan kenraalina Italiassa.

Hän määräsi Bourriennen jättämään kaikki kirjeet aukaisematta

kolmeksi viikoksi ja huomasi silloin suureksi tyydytyksekseen,

kuinka suuri osa kirjeenvaihdosta täten oli saanut täytäntönsä

tosiasioissa, eikä enää kaivannut vastausta. Hänen työkykynsä oli

suunnaton, melkein yli-inhimillinen. On ollut monta työkykyistä

kuningasta Odysseuksesta Wilhelm Oranialaiseen asti, mutta ainoakaan

ei ole saanut toimeen kymmenettäkään osaa siitä, mitä tämä mies on

ennättänyt.

Näihin luonnonlahjoihin liittyi Napoleonilla se etu, että hän oli

syntynyt yksityiseen ja halpaan asemaan. Myöhempinä päivinään

oli hän kylläkin heikko koettaakseen liittää kruunuihinsa ja

kunniamerkkeihinsä vielä aatelisuuden säätykunnian; mutta

hän tunnusti, missä kiitollisuuden velassa hän oli ankaralle

kasvatukselleen, eikä salannut halveksumistaan syntyperäisiä

kuninkaita, "noita perinnöllisiä aaseja" kohtaan, kuten hän

karkeasti nimitti Bourboneja. Hän sanoi, että "maanpakonsa aikana

eivät he olleet oppineet mitään eivätkä unohtaneet mitään".

Bonaparte oli palvellut kaikissa sotapalveluksen eri arvoasteissa

ja ollut kansalainen ennenkuin hän oli keisari, ja oli hänellä siis

avain ymmärtämään kansaa. Hänen huomautuksensa ja arvostelunsa

ilmaisevat hänen keskiluokantuntemuksensa pätevyyttä ja tarkkuutta.

Ne, joilla oli tekemistä hänen kanssaan, havaitsivat, että hän

ei ollut petettävissä, vaan että hän voi laskea yhtä hyvin kuin

joku toinenkin. Tämä ilmenee joka kohdassa hänen S:t Helenalla

kirjoitettaviksi sanelemiaan "Muistelmia". Kun keisarinnan menot

ja hänen oma taloutensa sekä palatsinsa olivat saaneet hänet

suuriin velkoihin, tarkasti Napoleon itse velkojien laskut, keksi

liikavaatimuksia ja laskuvirheitä ja supisti heidän vaatimuksistaan

melkoisia summia.

Valtaavasta aseestaan, nimittäin niistä miljoonista, jotka

noudattivat hänen käskyjään, sai hän kiittää edustavaa asemaansa. Hän

kiinnittää mieltämme semmoisena kuin hän seisoo edessämme Ranskan

ja Europan ensimäisenä; ja hän pysyy päällikkönä ja kuninkaana

ainoastaan sikäli kuin vallankumous tai työtä tekeväin joukkojen

edut tapaavat hänessä elimensä ja johtajansa. Yhteiskunnallisessa

suhteessa tunsi hän työn merkityksen ja arvon ja kallistui

luonnostaan sille puolelle. Minua miellyttää muuan tapaus, jonka eräs

hänen elämäkerrankirjoittajistaan S:t Helenalla kertoo. "Kävellessään

kerta mrs Balcomben kanssa meni muutamia palvelijoita ohitse

tiellä kantaen raskaita laatikkoja, ja mrs Balcombe vaati jotenkin

suuttuneesti heitä pysymään jälissä. Napoleon keskeytti sanoen:

'Kunnioittakaa kuormaa, rouva!' Keisariutensa aikoina kiinnitti

hän huomiotaan pääkaupungin torien korjaamiseen ja kaunistamiseen.

'Tori', sanoi hän, 'on tavallisen kansan Louvre.' Hänen päätekonsa,

jotka ovat jääneet hänen jälkeensä, ovat hänen mainiot tiensä. Hän

täytti joukkonsa hengellään, ja jonkinmoinen vapaa ja toverillinen

suhde kehittyi hänen ja niiden välille, suhde, jommoista hovisäännöt

ja -muodot eivät milloinkaan suvainneet upseerien ja hänen itsensä

välillä. Ne tekivät hänen silmäinsä alla semmoista, johonka mitkään

muut joukot eivät olisi pystyneet. Paras todiste hänen suhteestaan

joukkoihinsa on hänen päiväkäskynsä Austerlitzin taistelupäivän

aamulla, jossa Napoleon lupaa joukoilleen pysyttäytyä poissa tulesta.

Tämä julistus, joka on aivan päinvastainen, kuin mitä kenraalit ja

ruhtinaat tavallisesti antavat taistelupäivän aamulla, valaisee

riittävästi armeijan ihailevaa kunnioitusta johtajaansa kohtaan."

Mutta vaikkapa täten yksityiskohdissa onkin yhteyttä Napoleonin ja

rahvaan välillä, niin piilee hänen todellinen voimansa sentään siinä

kansan vakaumuksessa, että hän nerossaan ja pyrintöperissään oli sen

edustaja ei ainoastaan silloin, kun hän imarteli sitä, vaan myöskin

kun hän antoi sen tuntea valtaansa ja kun hän otti sen nuorukaiset

riveihinsä. Yhtä hyvin kuin kuka Jakobiini tahansa Ranskassa osasi

hän haastella vapaudesta ja tasa-arvoisuudesta; viitattaessa siihen

kalliiseen, vuosisatoja vanhaan vereen, joka oli vuodatettu,

kun murhattiin Enghienin herttua, lausui hän: 'Eihän minunkaan

vereni mitään ojavettä ole.' Kansa tunsi, että valtaistuimella

ei enää istunut ja maata imenyt pieni joukko vallanperijöitä,

jotka olivat eroitetut kaikesta yhteydestä maanlasten kanssa, ja

jotka elivät ammoin sitte unohdetun yhteiskuntatilan aatteissa ja

ennakkoluuloissa. Tuon verenimijäin sijasta hallitsi nyt Tuileriessa

mies heidän joukostansa, jolla oli samat tiedot ja mielipiteet kuin

heilläkin ja joka siis aukaisisi heille ja heidän lapsilleen tiet

voimaan ja vaikutukseen. Lopussa oli nyt uneliaan ja itsekkään

politiikan aika, joka aina ehkäisi ja asetti rajat nuorten miesten

voimille ja edistymiselle, ja toiminnan ja kunnianhimon aika

alkanut. Ihmisen voimat ja toimeliaisuus olivat nyt löytäneet

käytäntönsä; loistavat palkinnot kimaltelivat nuorukaisten ja

kykyjen silmäin edessä. Vanha, rautasiteinen, keskiaikainen Ranska

oli muuttunut nuoreksi Ohioksi tai New Yorkiksi, ja ne jotka saivat

tuntea uuden hallitsijan hellittämätöntä ankaruutta, suvaitsivat

sitä sen sotilasjärjestelmän välttämättömänä seurauksena, joka oli

karkoittanut sortajat. Ja vielä silloinkin kun kansan enemmistö jo

oli alkanut kysellä, olivatko he todella voittaneet mitään uuden

hallitsijan uuvuttavain sotaväen ottojen ja veronkantojen kautta --

vielä silloinkin astuivat kaikki maan kyvykkäät miehet, mitä arvoa ja

laatua he olivatkin, puolustamaan häntä luonnollisena suojelijanaan.

Kun häntä 1814 neuvottiin turvautumaan ylempiin kansanluokkiin, sanoi

Napoleon ympärillään oleville: "Hyvät herrat, nykyisessä asemassani

on ainoa aatelistoni esikaupunkien roskaväki."

Napoleon vastasi näitä luontaisia odotuksia. Hänen asemansa vaati

välttämättömästi häntä suosimaan kaikenlaatuista kyvykkyyttä ja

antamaan sille kaikki luottamustoimet, ja hänen taipumuksensa

kävi tässä yhteen hänen valtiotaitonsa kanssa. Kuten jokainen

suurempilahjainen henkilö kaipasi hänkin epäilemättä miehiä ja

vertaisiaan ja tunsi halua mitata voimiaan toisten mestarien kanssa

eikä sietänyt houkkioita ja ala-arvoisia henkilöitä. Italiassa

etsi hän miehiä eikä löytänyt ainoatakaan. "Hyvä Jumala!" sanoi

hän, "kuinka harvinaisia ovat todelliset miehet! Italiassa on

kahdeksantoista miljoonaa ihmistä, ja suurella vaivalla olen tuskin

tavannut heitä kaksi -- Dandolon ja Melzin." Myöhemmin hänen

kokemuksiensa laajetessa ei hänen kunnioituksensa ihmisiä kohtaan

kasvanut. Muutamana katkerana hetkenä sanoi hän eräälle vanhemmista

ystävistään: "Ihmiset ansaitsevat sen halveksimisen, jonka he minussa

herättävät. Minun tarvitsee ainoastaan ripustaa hiukan kultarihmaa

kunnon tasavaltalaisteni takille, ja kohta ovat he, mitä ikinä vaan

tahdon." Tämä kärsimättömyys kaikkea henkistä löyhyyttä vastaan oli

kuitenkin epäsuora tunnustus niille kyvykkäille henkilöille, jotka

olivat pakoittaneet hänen kunnioittamaan itseään, ei ainoastaan

hänen ystävinään ja apumiehinään, vaan myöskin hänen vastustajinaan.

Hän ei voinut sekoittaa Foxia ja Pittiä, Carnotia, Lafayettea

ja Bernadottea hovinsa liehakoitsijoihin, ja huolimatta hänen

järjestelmällisen itsekkyytensä aiheuttamasta pyrinnöstä halventaa

niiden suurten sotapäällikköjen ansioita, jotka taistelivat hänen

kanssaan ja puolestaan, on hän antanut varsin suuren tunnustuksen

päälliköille semmoisille kuin Lannes, Duroc, Kleber, Dessaix,

Massena, Murat, Ney ja Augereau. Vaikkakin hän tunsi itsensä heidän

suojelijakseen ja heidän onnensa perustajaksi, ikäänkuin silloin kun

hän sanoi: "Olen tehnyt kenraalini maan tomusta," ei hän kuitenkaan

voinut salata tyydytystään saadessaan heiltä apua ja kannatusta,

joka suhtautui hänen tehtävänsä suuruuteen. Venäjän sotaretkellä

valtasi hänet marsalkka Neyn rohkeus ja neuvokkuus siinä määrin,

että hän sanoi: "Minulla on rahakirstussani kaksisataa miljoonaa,

ja ne kaikki antaisin Neystä." Luonnekuvaukset, jotka hän on

piirtänyt muutamista marsalkoistaan, ovat tarkkapiirtoiset, ja

vaikkapa ne eivät tyydyttäneetkään ranskalaisten upseerien pohjatonta

turhamaisuutta, ovat ne kuitenkin epäilemättä tarkalleen osattuja. Ja

itse asiassa, kaikenlaatuista ansiokkuutta tarvittiin, ja oli sillä

vapaa edistymismahdollisuus hänen hallituksensa aikana. "Tunnen",

sanoi hän, "jokaisen kenraalini syvyyden ja ponnen." Luontaista

kykyä kohtasi varmasti ystävällinen vastaanotto hänen hovissaan.

Seitsemäntoista miestä on hänen aikoinaan kohonnut tavallisesta

sotamiehestä kuninkaiksi, marsalkoiksi, herttuoiksi tai kenraaleiksi,

ja Kunnialegioonan ristejä jaettiin persoonallisen arvon eikä

perhesuhteitten mukaan. "Kun sotamiehet ovat saaneet tulikasteen

taistelutanterella, ovat he kaikki samanarvoisia silmissäni."

Kun kuningas, joka luonnostaan on kuningas, saa kuninkaan nimenkin,

on jokainen tyydytetty ja hyvillään. Vallankumous oikeutti Faubourg

St. Antoinen mahtavan roskaväen samaten kuin jokaisen tallipojan ja

ruudinkantajan armeijassa pitämään Napoleonia lihana heidän lihastaan

ja heidän puolueensa miehenä; mutta suuren kyvyn menestyksessä on

jotakin, joka voittaa puolelleen yleisenkin myötätuntoisuuden.

Missä vaan järki ja henki voittaa tuhmuuden ja vilpin, siellä

tuntevat kaikki järkevät ihmiset oman etunsa päässeen voitolle, ja

järkiolentoina tunnemme ilmassa kuin puhdistavan sähköiskun, kun

henkinen mahti kukistaa aineellisen voiman. Kun vaan irtaudumme

paikallisesta ja tilapäisestä puolueellisuudesta, tunnemme, että

Napoleon taistelee puolestamme; hänen voittonsa ovat kunniallisia

voittoja, tuo voimakas höyrykone työskentelee meidän hyväksemme. Mikä

vaan vetoaa mielikuvitukseemme kohoten yli tavallisten ihmisvoiman

rajojen, rohkaisee ja vapahtaa ihmeellisesti mieltämme. Tuo kyvykäs

valtaava pää, joka vyörytteli ja käsitteli itsessään semmoisia

aatteita ja suunnitelmia, tuo silmä, joka kantoi läpi Europan,

tuo neuvokas kekseliäisyys, nuo ehtymättömät apuneuvot: -- mitä

tapahtumia, mitä romanttisia kuvia, mitä outoja ja ihmeellisiä

tilaisuuksia ja käänteitä! -- kun hän auringon laskeutuessa Sisilian

mereen tähystelee Alppeja kohden, kun hän järjestäen sotajoukkojaan

taistelurintamaan pyramiidien juurella sanoo niille: "Noiden

pyramiidien laelta katsoo teitä neljäkymmentä vuosisataa", kun

hän kulkee läpi Punaisen meren ja kahlaa Suezin kannaksen lahtea.

Ptolemaisin rannikolla hautoi hän päässään suunnattomia suunnitelmia.

"Jos olisin saanut valloitetuksi Acren, olisin muuttanut maailman

muodon." Yönä jälkeen Austerlitzin taistelun, joka oli hänen

keisariksi tulemisensa vuosipäivä, tervehti hänen armeijansa häntä

koristelaitteella, jonka muodosti neljäkymmentä taistelussa vallattua

lippua. Ehkä hänen ilonsa saadessaan tehdä nämä vastakohdat niin

räikeiksi kuin mahdollista on hieman lapsellista, kuten silloin

kun hän huvitti itseään antamalla kuningasten vartoa itseään hänen

odotushuoneissaan Tilsitissä, Pariisissa, Erfurtissa.

Emme voi kesken kaikkea ihmisten yleistä saamattomuutta,

ryhdittömyyttä ja väliäpitämättömyyttä kylliksi onnitella itseämme

siitä, että meillä on tämä ripeä, voimakas, toimekas mies, joka

tarttui tilaisuutta partaan ja osoitti meille, mitä on tehtävissä ja

saavutettavissa pelkästään niillä voimilla, jotka jossakin määrin

ovat jokaisen ihmisen käytettävissä, nimittäin täsmällisyydellä,

tarkkuudella, rohkeudella ja päättävällä perusteellisuudella!

"Itävaltalaiset", sanoi hän, "eivät tunne ajan arvoa." Esittäisin

hänet aikaisempina vuosinaan varovan viisauden perikuvana. Hänen

voimansa ei piile missään hurjassa uhkarohkeassa yltiöpäisyydessä,

missään haltioittuneessa innostuksessa kuten Muhammedin tai missään

erikoisessa valtaavassa lumous- ja vakuutuskyvyssä, vaan on se siinä,

että hän kussakin erikoisessa tapauksessa turvautui terveeseen

järkeensä eikä luottanut sääntöihin ja tapoihin, Opetus, jonka hän

antaa meille, on sama, jonka elokkuus ja valppaus aina antavat

-- nimittäin, että niillä on aina tilaa maailmassa. Miten moneen

pelokkaaseen epäilyyn on tämän miehen elämä vastauksena. Kun hän

astui esiin, oli yleisenä mielipiteenä sotilaspiireissä se, ett'ei

ollut mitään uudistettavaa sota-alalla kuten nykyään on yleisenä

mielipiteenä, ett'ei ole mitään uudistettavaa valtiotaidon, kirkon,

kirjallisuuden, kaupan, maanviljelyksen tai yhteiskunnallisten

olojen ja tapojen aloilla, ja kuten on kaikkina aikoina yleisenä

uskona, että maailma on saavuttanut lopullisen kehityksensä. Mutta

Bonaparte ymmärsi asiat paremmin kuin yleinen mielipide ja vielä

enemmän: hän tiesi, että hän ymmärsi ne paremmin. Luulen että

kaikki ihmiset ymmärtävät asiat paremmin kuin mitä heidän tekonsa

osoittavat, tietävät että ne laitokset, joita me niin monisanaisesti

ylistelemme, eivät ole muuta kuin käyntikortteja ja kuplia; mutta

he eivät jaksa uskoa tietoonsa. Bonaparte luotti omaan järkeensä

eikä välittänyt vähääkään toisten ajatuksista. Maailma kohteli hänen

uutuuksiaan aivan kuten se kohtelee kaikkia uutuuksia -- esitteli

loputtomia vastaväitteitä, esitti kaikkia mahdollisia esteitä, mutta

hän näpsäytti sormiaan sen vastaväitteille. "Se, mikä tuottaa niin

suuria vaikeuksia maasotapäällikölle", huomaa ja huomauttaa hän, "on

niin runsaiden ihmis- ja eläinmäärien välttämätön muonitus. Jos hän

antautuu toimennusmiestensä määrättäväksi, ei hän pääse liikahtamaan

paikaltaan, ja kaikki hänen liikkeensä ovat olevat tehottomat."

Hänen terveestä järjestään on esimerkkinä hänen lausuntonsa menosta

yli Alppien talvisaikaan, jota siihen asti kaikki sotakirjailijat

toinen toistaan matkien olivat kuvanneet mahdottomaksi. "Talvi",

sanoo Napoleon, "ei ole epäedullisin vuodenaika menolle yli korkeiden

vuorien. Lumi on silloin lujaa, ilmasuhteet tasaisia, eikä tarvitse

pelätä lumivyöryjä, jotka ovat ainoa todellinen vaara Alpeilla.

Noilla korkeilla vuorilla on usein joulukuulla varsin kauniita

päiviä, jolloin ilma on kuivahkon kylmää ja erinomaisen tyyntä."

Luettakoon edelleen hänen kuvauksensa taistelun voittamisen taidosta.

"Jokaisessa taistelussa tulee hetki, jolloin uljaimmatkin joukot

uskaliaimpain ponnistusten jälkeen tuntevat halua livistää pakoon.

Tämä säikäys syntyy siitä, että ne kadottavat luottamuksen omaan

rohkeuteensa, ja tarvitaan ainoastaan vähäpätöinen sysäys, jokin

tekosyy, joka herättää niiden rohkeuden uudelleen. Taito on nyt

tämän sysäyksen aikaansaamisessa ja tämän tekosyyn keksimisessä.

Arcolen luona voitin minä taistelun kahdellakymmenellä viidellä

ratsumiehellä. Älysin tuon väsähdyshetken ja käytin sitä hyväkseni,

annoin jokaiselle noista kahdestakymmenestäviidestäni torven ja

voitin taistelun tällä hyppysellisellä miehiä. Nähkääs, kaksi

armeijaa on kuin kaksi elävää ruumista, jotka kohtaavat toisensa

ja koettavat säikäyttää toisiaan: tulee silloin säikähdyksen

silmänräpäys, ja sitä silmänräpäystä on käytettävä hyväksi. Kun

on ottanut osaa moneen taisteluun, huomaa tämän silmänräpäyksen

helposti: se on yhtä helppoa kuin yhteenlasku."

Tämä yhdeksännentoista vuosisadan edustaja liitti muihin lahjoihinsa

myöskin lahjan mietiskellä yleisiä asioita. Häntä ilahutti käsitellä

kaikkia käytännöllisiä, kirjallisia ja yliaistillisia kysymyksiä.

Hänen mielipiteensä on aina alkuperäinen ja käy aina suoraan asiaan

käsiksi. Egyptin matkallaan oli hänen tapansa päivällisen jälkeen

määrätä kolme neljä henkilöä puolustamaan jotakin lauselmaa ja yhtä

monta vastustamaan sitä. Hän määräsi puheenaineen, ja koskivat

keskustelut uskontoa, eri laatuisia hallitusmuotoja ja sotataitoa.

Eräänä päivänä kysyi hän, olivatko tähdet asuttuja? Toisena

kuinka kauan maailma oli ollut olemassa? Kolmantena esitti hän

pohdittavaksi, oliko maapallo häviävä tulen vaiko veden kautta, joku

toinen kerta keskusteltiin taas aavistusten todenperäisyydestä tai

pettävyydestä ja unien merkityksestä. Varsinkin oli hän mieltynyt

puhumaan uskonnosta. 1806 puhui hän Fournier'in, Montpellier'in

piispan kanssa teologisista asioista. Oli kaksi asiaa, joista he

eivät voineet päästä yksimielisyyteen, nimittäin opit helvetistä

ja pelastuksesta kirkon ulkopuolella. Keisari kertoi Josefinelle

väitelleensä näistä kahdesta asiasta oikein peijakkaasti, mutta

piispan pysyneen järkähtämätönnä. Filosofeille hän kernaasti myönsi

kaiken, mitä oli todistettu uskontoa vastaan ihmisten ja ajan tekona;

mutta hän ei sietänyt kuulla mistään materialismista. Eräänä kauniina

yönä laivan kannella kesken kiihkeätä väittelyä materialismista

osoitti Bonaparte tähtiä kohden ja sanoi: "Hyvät herrat, puhukaa

niin paljo kuin tahdotte -- mutta kuka on tehnyt kaiken tuon?"

Häntä ilahutti keskustella tiedemiesten kanssa, varsinkin Monge'n

ja Berthollet'in; mutta kirjailijoita hän ylenkatsoi: "ne ovat

pelkkiä suupaltteja". Myöskin lääketieteestä puhui hän mielellään

varsinkin niiden käytännöllisten lääkärien kanssa, joita hän piti

korkeimmassa arvossa, kuten Corvisart'in Pariisissa ja Antonomarchi'n

St. Helenalla. "Uskokaa minua", sanoi hän tälle jälkimäiselle,

"olisi parempi meille jättää kaikki nuo lääkityskeinot: elämä on

linnoitus, josta ette te enkä minä tunne mitään. Miksikä häiritä sitä

sen itsepuolustautumisessa? Sen omat keinot ovat paljoa tehoisammat

kuin teidän työhuoneenne kaikki leikkelyveitset. Corvisart tunnusti

suoraan minulle, että kaikki teidän likaiset sekoitelmanne eivät

kelpaa mihinkään. Lääketiede on kokoelma epävarmoja määräyksiä,

joiden tulokset kaiken kaikkiaan otettuina ovat ihmiskunnalle enemmän

vaarallisia kuin hyödyllisiä. Vesi, ilma ja puhtaus ovat minun

lääkekirjani pääkappaleet."

Hänen muistelmillaan, jotka hän saneli kreivi Montholon'ille ja

kenraali Gourgaud'ille St. Helenalla, on suuri arvo sittenkin, vaikka

niissä hänen tunnetun vilpillisyytensä vuoksi nähtävästi onkin

tehtävä melkoisia miedonnuksia ja poistoja. Hänellä on luonteessaan

sitä hyvänsuopuutta, joka seuraa voimaa ja itsetietoista ylemmyyttä.

Ihailen hänen yksinkertaisia, selviä taistelukuvauksiaan, jotka ovat

yhtä hyvät kuin Caesarin, hänen suopeata ja tarpeeksi kunnioittavaa

esitystään marsalkka Wurmserista ja muista vastustajistaan ja

hänen kirjailijakykyään vaihtelevien aineittensa asianmukaisessa

käsittelemisessä. Miellyttävin osa on kuvaus Egyptinretkestä.

Hänellä oli ajattelevat ja syvät hetkensä. Joutohetkinään joko

leirissä tai palatsissaan Napoleon osoittautuu neroksi, joka

heittäytyy punnitsemaan yliaistillisia asioita samalla synnynnäisellä

totuudenpyrkimyksellä ja samalla kärsimättömyydellä kaikkea tyhjää

sanahelinää vastaan, jota hän oli tottunut osoittamaan sodassa.

Hän voi nauttia yhtä paljon jokaisesta mielikuvituksen leikistä,

romaanista tai sukkeluudesta kuin onnistuneesta sotaliikkeestäkin

taistelutanterella. Häntä huvitti kiihdyttää Josefinen ja hänen

hovinaistensa mielikuvitusta kertomalla hämärästi valaistussa

huoneessa tekaistuja kauhujuttuja, joiden vaikutusta hänen äänensä ja

näyttelijäkykynsä erinomaisesti lisäsivät.

Sanon Napoleonia aikamme keskiluokan edustajaksi ja asianajajaksi,

tuon joukon, joka tavoitellen rikkautta tungokseen asti täyttää

nykyaikaisen maailman torit, puodit, konttorit, tehtaat, laivat.

Hän oli kansankiihottaja, vanhojen tapojen kukistaja, sisällinen

uudistaja, vapaamielinen, äärimmäisyysmies, keinojen keksijä, joka

aukaisi ovet ja torit ja kumosi yksinoikeudet ja väärinkäytökset.

Luonnollisesti eivät rikkaat ja ylimykset pitäneet hänestä.

Englanti, pääoman keskus, ja Rooma ja Itävalta, perinnäistapojen

ja sukutaulujen keskukset, vastustivat häntä. Vanhentuneiden

ja vanhoillisten kansanluokkien hämmennys, Rooman ylhäisten

pappihupakkojen ja narrien säikäys -- jotka toivottomuudessaan olivat

valmiit turvautumaan kaikkeen, tuliseen rautaankin -- valtiomiesten

onnistumattomat yritykset turhilla lupauksilla pettää ja vilpistää

häntä, Itävallan keisarin salakavala ystävyys sekä nuorten tulisten,

toimintakykyisten miesten vaisto, joka kaikkialla havaitsi hänessä

keskiluokan mahtavan edustajan, antavat loistoa ja tehoa hänen

elämäkerralleen. Hänellä oli edustamainsa joukkojen hyveet,

hänellä oli myöskin heidän huonot puolensa. Surukseni on minun

tunnustaminen, että tällä loistavalla kuvalla on toinenkin puolensa.

Mutta rikkauksien tavoittelussamme havaitsemme aina sen onnettoman

puolen, että se pettää meidät ja on saavutettavissa ainoastaan

tunteittemme tukahuttamisen tai heikentämisen kustannuksella;

eikä ole siis vältettävissä, että tapaamme saman asianlaidan

vallitsemassa tämän taistelijan elämässäkin, joka yksinkertaisesti

oli päättänyt saavuttaa loistavan menestyksen elämässä valitsematta

ja häikäilemättä keinojaan.

Bonapartelta puuttuivat aivan ihmeteltävässä määrässä kaikki jalommat

tunteet. Maailman sivistyneimmän ajan ja kansan ensimäisellä

edustajalla ei ole tavallisen totuudenrakkauden ja kunniallisuuden

tajua ja hyveitä. Hän tekee vääryyttä kenraaleilleen, on itsekäs ja

omistaa kaiken itselleen, anastaa halpamaisesti Kellermannin tai

Bernadotten suurtekojen kunnian ja ansion, hän vehkeilee syöstäkseen

uskollisen Junot'insa toivottomaan vararikkoon poistaakseen hänet

siten Pariisista, jossa hänen tapojensa tuttavallinen, suorasukaisuus

loukkaa hänen valtaistuimensa nuorta arvoa. Hän valehtelee

häikäilemättä. Virallinen lehti, hänen Moniteurs'insa ja kaikki hänen

tiedonantonsa ja julistuksensa sisältävät ainoastaan sen, minkä hän

soisi ihmisten uskovan; ja mikä pahempi, yksinäisessä saaressaan

istui hän kylmäverisesti väärentäen tosiasioita, aikamääriä

ja luonteita saadakseen elämänsä teatraalisesti tehokkaaseen

valaistukseen. Kuten kaikki ranskalaiset rakasti hän intohimoisesti

näyttämöllistä vaikuttavaisuutta. Jokaisen teon, josta huokuisikin

ylevämpi henki, myrkyttää tämä alituinen vaikutuksen ja tehon

laskeminen. Hänen "tähtensä", hänen kunnian rakkautensa, hänen

oppinsa sielun kuolemattomuudesta ovat kaikki aitoranskalaisia.

"Minun pitää häikäistä ja hämmästyttää. Jos myöntäisin painovapauden,

olisi valtani kolmessa päivässä mennyttä." Hänen mielipyrkimyksensä

on herättää itsestään niin paljo melua kuin mahdollista. "Suuri

maine on suurta melua, mitä enemmän, sitä kauemmaksi kuuluu.

Lait, laitokset, muistopatsaat, kansat, kaikki ne luhistuvat ja

kukistuvat, ainoastaan huuto ja maine pysyy ja kaikuu aikojen

taakse." Kuolemattomuus on hänelle yksinkertaisesti mainetta. Hänen

käsityksensä siitä, mikä tehoo ihmisiin, ei ole perin mairitteleva.

"On kaksi vipusinta, joilla voi saada ihmiset liikkeelle --

omanvoiton pyyntö ja pelko. Rakkaus on ainoastaan tuhma joutava

mielijohde, uskokaa se. Ystävyys on ainoastaan sana. En rakasta

ketään. En rakasta veljiänikään, ehkä Josefia hiukan tottumuksesta ja

koska hän on vanhempi veljeni; ja Duroc'ista, hänestä pidän myöskin,

mutta miksi? -- koska hänen luonteensa miellyttää minua: hän on tuima

ja päättävä, luulen, ett'ei se mies ole ikinä vuodattanut kyyneltä.

Ja omasta puolestani tiedän hyvin, ett'ei minulla ole ainoatakaan

luotettavaa ystävää. Niin kauan kuin pysyn sinä, mitä olen, on

minulla oleva niin sanottuja ystäviä kuinka paljon hyvänsä. Tunteet

jääkööt naisten asiaksi, miehen pitää olla luja sydämeltään ja

tarkoitusperiltään tai olkoon sekoittumatta sotaan ja valtiotoimiin."

Hän oli täysin häikäilemätön. Hän olisi voinut varastaa, panetella,

murhata, hukuttaa tai myrkyttää, jos se vaan oli hänen edukseen. Hän

ei tuntenut mitään jalomielisyyttä, vaan pelkkää halpaa vihaa, hän

oli rajattoman itsekäs ja uskoton, petti korttipelissä, oli kauhea

juoruamaan, aukaisi toisten kirjeitä ja ylpeili pahamaineisesta

poliisilaitoksestaan, hieroi käsiään ilosta, kun oli saanut kuulla

jonkun salaisuuden ympäristöstään ja kehuskeli "tietävänsä kaiken",

hän sekausi naispukujen leikkelemiseen ja kuunteli tuntematonna

kaduilla kansan hurraahuutoja ja ylistelyjä. Hänen tapansa

olivat karkeat ja jyrkät. Hän käyttäytyi naisia kohtaan alhaisen

tuttavallisesti. Hän tapasi nypistää heitä korviin tai nipistellä

poskeen ollessaan hyvällä tuulella, miehiäkin hän loppupäiviinsä

asti nykii korvista ja viiksistä ja silittää ja taputtaa heitä kuin

hevosia. Ei käy ilmi, onko hän kuunnellut avaimenrei'issä, ainakaan

ei ole saatu häntä siinä kiinni. Lyhyesti, kun olemme perehtyneet

kaikkeen tuohon sädehtivään voimaan ja loistoon, niin huomaamme

lopullisesti, ettemme ole olleet tekemisissä minkään kunnonmiehen

kanssa, vaan petturin ja roiston: ja hän ansaitsee täydellisesti

nimityksen _Jupiter Scapin_ tai Veijari-Jupiter.

Kuvatessani niitä kahta puoluetta, joihinka nykyaikainen yhteiskunta

jakautuu -- kansanvaltaista ja vanhoillista sanoin, että Bonaparte

edustaa kansanvaltaisuutta, toiminnan ja käytännön miehiä

ennallaanolijoita ja vanhoillisia vastaan. En silloin huomauttanut

eräästä asiasta, joka kuuluu niiden oleellisiin ominaisuuksiin,

nimittäin, että nämä puolueet eroavat toisistaan ainoastaan kuten

nuori ja vanha. Kansanvaltainen on nuori vanhoillinen, vanhoillinen

vanha kansanvaltainen. Ylimysmielinen on kypsynyt ja hedelmäksi

tullut kansanvaltainen -- kumpikin puolue seisoo nimittäin samalla

pohjalla, omaisuuden ratkaisevan merkityksen perustalla, jota

toinen tavoittelee saavuttaakseen, toinen taas säilyttääkseen.

Bonaparten voi sanoa edustavan koko tämän puolueen historiaa, sen

nuoruutta ja sen vanhuutta, vieläpä runollisen oikeudenmukaisuuden

perustalla sen kohtaloakin omassa kohtalossaan. Vastavallankumous,

vastapuolue odottaa yhä toteuttajaansa ja edustajaansa, miestä, joka

rakastaa ja ajaa todellisesti yleisiä ja yhteishyvällisiä asioita ja

tarkoitusperiä.

Napoleon oli kuin mahdollisimman edullisissa olosuhteissa tehty koe

siitä, mihinkä järki pystyy ilman omaatuntoa. Ikinä ei ole ollut

johtajaa, jolla olisi ollut semmoiset lahjat ja voimat, ikinä ei

ole ollut johtajalla semmoisia apuneuvoja ja apulaisia. Ja mitä

tuloksia jättivät nyt tämä rajaton kyky ja valtava voima, nämä

suunnattomat armeijat, poltetut kaupungit, tuhlatut aarteistot,

miljoonat uhratut miehet, koko hämmennetty, turmeltu Europa? Ei

mitään. Kaikki häipyi kuten hänen kanuunainsa savu eikä jättänyt

jälkeäkään. Hän jätti Ranskan pienempänä, köyhempänä, heikompana kuin

minä hän sen tapasi, ja koko vapaustaistelu oli alettava alusta.

Koko koe oli perusteeltaan itsemurhaavaa laatua. Ranska palveli

häntä voimallaan ja väellään ja varoillaan, niin kauan kuin se voi

nähdä etunsa hänen eduissaan, mutta kun ihmiset huomasivat, että

voittoa seurasi uusi sota, tuhouneita armeijoita uudet sotamiesotot

ja että ne, jotka olivat ponnistelleet niin henkeen ja vereen asti,

eivät koskaan päässeet nauttimaan työnsä hedelmästä -- he eivät

päässeet tuhlaamaan, mitä olivat saaneet kokoon, eivät päässeet

lepäämään höyhenpatjoillaan eikä pöyhistelemään palatseihinsa,

-- kun he huomasivat tämän kaiken, niin luopuivat he hänestä.

Ihmiset havaitsivat, että hänen kaikkinielaiseva itsekkyytensä oli

tuhoisa kaikille muille. Hän oli kuin sähkörausku, joka vaikuttaa

yhtämittaisia sähköiskuja siihen, joka on tarttunut siihen ja

aikaansaa nykäyksiä, jotka kiristävät kokoon käden lihakset, niin

ett'ei voi aukaista sormia, ja kala jatkaa ja antaa yhä voimakkaampia

iskuja, kunnes se lopuksi rampaa ja surmaa uhrinsa. Siten tämä

rajaton itsekkyyden kuilu kutisti, heikensi ja omisti itseensä niiden

ihmisten voiman ja olemuksen, jotka palvelivat häntä; ja yleisenä

huudahduksena Ranskassa ja Europassa 1814 oli "kylliksi hänestä";

"kylliksi Bonapartesta".

Se ei ollut Bonaparten syy. Hän teki kaikkensa elääkseen ja

menestyäkseen ilman siveellisiä periaatteita. Hänet ehkäisi ja tuhosi

asiain luonto, iäinen laki, joka vallitsee ihmisiä ja maailmaa,

ja vaikkapa tehtäisiin miljoonat kokeet, olisi tulos aina sama.

Jokainen koe, jolla on aineellinen ja itsekäs tarkoitusperä, on

raukeava tyhjiin, tehköön sen sitte joukko tai yksityinen ihminen.

Rauhaarakastava Fourier on saava aikaan yhtä vähän kuin tuhoisa

Napoleon. Niin kauan kuin sivistyksemme perustuu omaisuuteen,

keinotekoisiin esteihin ja etuoikeuksiin, on se oleva alinomaisten

epäonnistumisten ja pettymysten uhrina. Rikkautemme ovat jättävät

meidät sairaiksi, hymyymme on sekautuva katkeruutta, ja viinimme on

polttava suussamme. Ainoastaan se hyvä kantaa hedelmää, josta voimme

nauttia ovet avoimina ja joka on hyväksi kaikille ihmisille.