VII.

Goethe, kirjailija.

Maailman järjestyksessä tapaan minä sijan valmistetuksi myöskin

kirjailijalle tai kirjanpitäjälle, joka kertoo tuon ihmeellisen

elämänhengen teoista, joka tykkii ja työskentelee kaikkialla. Hänen

tehtävänään on omistaa henkeensä ulkonaiset tapahtumat ja sitte

valita ja eroittaa niistä erinomaisimmat ja ilmekkäimmät.

Luonto kaipaa ja vaatii kertomista. Kaikki ilmiöt työskentelevät

kirjoittaakseen omaa historiaansa. Niin tähteä kuin hiekkajyvääkin

seuraa sen varjo. Alas vyöryvä kivimöhkäle jättää naarmunsa vuoren

kylkeen, joki viilloksensa maanpintaan, eläin luunsa maakerrostumaan,

sanajalka ja lehti vaatimattoman hautakirjoituksensa kivihiileen.

Putoava vedenpisara kaivertaa veistoksensa hiekkaan tai kiveen. Ei

astu ihmisjalka askeltakaan lumella tai maanpinnalla piirtämättä

pysyvämpää tai haihtuvampaa karttaa matkastaan. Jokainen ihmisteko

kaivertuu kanssaihmisten muistoon ja tekijänsä olentoon ja

piirteisiin. Ilma on täynnä ääniä, taivas merkkejä, maanpinta on

kauttaaltaan muistomerkkejä ja muistokirjoituksia, ja jokainen esine

on peitetty salamerkkien kudoksella, jotka puhuvat selvää kieltään

sitä ymmärtävälle.

Luonnossa tapahtuu tämä oman historian kirjoittaminen lakkaamatta, ja

kertomus on kuin leimasimen jälkeä. Se ei liioittele eikä myöskään

anna liika hiukkaa. Mutta luonto pyrkii ylemmäksi, ja ihmismaailmassa

on kertomus jo enemmän kuin pelkkää leimasimen jälkeä. Kertomus

muodostuu alkuperäisen esitettävän uudeksi ja hienommaksi kuvaksi.

Kertomus on elävä, kuten kerrottava on elävä. Ihmisen muisto on kuin

jonkinlainen kuvastin, joka vastaanotettuaan ympäröivien esineiden

kuvat yht'äkkiä herää eläväksi ja esittää ne uudessa järjestyksessä.

Menneet tapahtumat eivät jää siihen elottomina ja liikkumattomina,

vaan muutamat hälvenevät varjoon, toiset taas kohoavat loistoon,

niin että edessämme tuota pikaa on uusi kuva, jonka muodostavat

tärkeimmät tapahtumat. Ihminen työskentelee myöskin omasta puolestaan

tämän kuvan syntymisessä. Hän pyrkii ilmaisemaan itseään, ja se,

mikä on hänen sanottavinaan, lepää kuin paino hänen sydämellään,

kunnes hän on vapahtanut itsensä siitä. Mutta tällaisen yleisen

puhelu- ja seurusteluilon ohella on muutamilla ihmisillä aivan

erikoiset synnynnäiset voimat tämmöiseen elämän uudestiluomiseen.

Muutamat ihmiset ovat syntyneet kirjailijoiksi. Puutarhuri hoivaa

jokaista vesaa ja siementä ja kirsikankiveä: hänen kutsumuksensa on

kasvien istuttaminen. Yhtä harras on kirjailija omaan tehtäväänsä.

Mitä hän havaitsee ja kokeekin, muodostuu hänelle malliksi ja

kuvauksen esineeksi. Hän pitää joutavina semmoisia puheita, että

olisi muka jotakin, mitä ei voi sanoin kuvata. Hänen uskonsa on, että

kaiken, minkä voi ajatella, voi kirjoittaakin, niin korkeimman kuin

vähäpätöisimmänkin, ja hän tahtoisi kuvata Pyhän Hengenkin, ainakin

yrittää kuvata. Mikään ei ole niin laajakantoista, niin syvämielistä,

niin pyhää, ett'ei se juuri sentähden pakkautuisi hänen kynäänsä --

ja hän kirjoittaa sen. Hänestä on ihminen kertomis- ja kuvauskykyä

ja maailma taas olemassa kerrottavaksi. Jokaisessa onnettomuudessa

tapaa hän uusia aineksia, kuten saksalainen runoilijamme sanoo:

"Soi jumalat mun laulaa, mitä kärsin." Vimma ja tuskatkin kasvavat

hänelle korkoja. Äkkipikaisilla ajattelemattomilla teoilla ostaa

hän viisautensa. Mielipahatkin ja intohimon myrskyt ainoastaan

täyttävät hänen purjeensa, tai kuten kunnon Lutherimme sanoo: "Kun

olen vihastunut, rukoilen hyvin ja saarnaan hyvin", ja jos tuntisimme

kaunopuheisuuden hienoimpain leimahdusten synnyinhistorian,

johtuisi useasti mieleemme sulttaani Amurathin aulis kohteliaisuus

hänen leikkauttaessaan muutamain persialaisten päitä, jotta hänen

lääkärinsä Vesalius saisi nähdä heidän kaulalihastensa värähtelyn.

Kirjailijan onnettomuudet ja kompastukset valmistavat hänen

voittojaan. Uusi ajatus tai järkyttävä intohimo paljastaa hänelle,

että kaikki, mitä hän siihen asti on oppinut ja kirjoittanut, on

ainoastaan ulkopuolista -- ei itse asiaa, vaan ainoastaan jotain

asian humua. Mitä silloin? Heittääkö hän kynän kädestään? Ei, hän

alkaa kuvauksensa uudestaan ja siinä uudessa valossa, joka nyt

loistaa hänelle -- voidakseen, jos mahdollista vielä pelastaa jonkun

totuuden sanan. Luonto on myötävaikuttamassa. Mikä voidaan ajatella,

voidaan myöskin lausua julki, ja pyrkii se alinomaa ilmaisuunsa,

vaikkapa vaankin saamattomien ja sammaltavien ilmaisukeinojemme

esilletuomana. Elleivät voimamme ja keinomme riitä käsittämään ja

hallitsemaan sitä, vartoo ja valmistelee se, kunnes se lopulta on

muovannut ne tahtonsa mukaisiksi ja löytää ilmaisunsa.

Tämä pyrkimys ja jäljittelevän ilmaisun tavoittelu, jonka havaitsee

kaikkialla, on hyvin ominaista luonnon tarkoitusperille ja on

ainoastaan jonkinmoista pikakirjoitusta. On korkeampiakin asteita, ja

luonnolla on varalla loistavammat lahjat niille, jotka se on valinnut

korkeampaan tehtävään, tiedemiehille ja kirjailijoille, jotka

näkevät yhteyden siellä, missä muut näkevät ainoastaan katkelmia,

ja jotka ovat pakoitetut näkemään ja esittämään tapahtumat ja asiat

korkeammassa ihanteellisessa järjestyksessä ja siten antamaan

olemiselle sen navan, jonka ympäri maailma kiertää. Luonnolle on

sydämenasiana ajattelijan ja tiedemiehen syntyminen ja muodostaminen.

Se on tarkoitusperä, jota se ei koskaan kadota näkyvistään ja joka on

valmistettu jo luonnon alkumuodossa. Semmoinen ihminen ei ole mikään

ainoastaan mahdollinen ja satunnainen ilmiö, vaan elimellinen osa,

yksi perustekijöitä, jota on edellytetty ja jonka ilmenemistä on

valmistettu jo ammoisista ja iäisistä ajoista olemisen liitoksissa ja

kudoksissa. Häntä elähyttävät ja kohottavat aavistukset ja välittömät

näkemykset. Hänen rinnassaan vallitsee jonkinmoinen tulisuus, joka

seuraa alkuperäisen totuuden havaitsemista, joka totuus on kuin

henkisen auringon loisto kaivannon kuiluun. Jokainen ajatus, joka

sarastaa sielussa, ilmaisee heräyshetkenään jo arvonsa, onko se

ainoastaan joku päähänpisto vai todellinen voima.

Jos kirjailijalla on sisäiset kiihottimensa ja sisäinen vetonsa,

niin kaihotaankin ja kaivataan toisaalta hänen lahjojaan tarpeeksi.

Yhteiskunta kaipaa aina kaikkina aikoina terve- ja raitismielistä

miestä, jolla on riittävät ilmaisu- ja kuvausvoimat pysyttääkseen

kaikki yksipuolisuuksien liioittelut oikeassa suhteessa tosioloihin

nähden. Kunnianhimoiset ja voitonhaluiset tulevat viimeisellä

keppihevosellaan, mikä milläkin tullitaksallaan, Texas'in

radallaan, uuskatolisuudellaan, mesmerismillään, Californiallaan;

ja irroittamalla asian suhteistaan voivat he helposti esittää sen

jonkinmoisen sädekehän ympäröimänä, joten kokonaiset ihmisryhmät

hullaantuvat siihen, eikä tätä hullaantunutta joukkoa johda oikeaan

ja tee sen terveemmäksi toinen vastakkainen joukko, joka pelastuu

tästä erikoisesta mielipuolisuuden lajista yhtäläisen huumaantumisen

kautta, joka kohdistuu jonnekin toisaanne. Mutta jos jollakin

ihmisellä on niin laaja ja kokonainen yleiskatsaus asioihin, että

hän voi palauttaa tuon eristetyn kumman oikeaan ympäristöönsä ja

asemaansa taaskin -- niin kohta haihtuu harha, ja yhteiskunnan

palaava arvostelukyky kiittää varoittajansa arvostelukykyä.

Tutkija puhuu vuosisadoille, mutta hänessä kuten muissakin ihmisissä

elää myöskin halu olla sopusoinnussa aikalaistensa kanssa. Nyt

on pintapuolisista ihmisistä jotain naurettavaa oppineissa ja

hengenmiehissä, tämä ei sentään merkitse mitään, ellei oppinut

kiinnitä huomiotaan siihen. Meillä suosii ja ihailee niinhyvin

jokapäiväinen puhelu kuin yleinen mielipidekin käytännön miestä, ja

varmavaraisesta yhteiskunnan jäsenestä puhutaan varsin huomattavalla

kunnioituksella kaikissa piireissä. Rahvas ajattelee aatteen miehistä

samalla tapaa kuin Bonaparte. Aatteet hämmentävät yhteiskunnallista

järjestystä ja mukavuutta ja tekevät lopulta miehensä houkkioksi.

Arvellaan, että laivalastin lähettäminen New Yorkista Smyrnaan

tai osakasten hommaaminen yhtiöön, jonka tarkoituksena on saada

käyntiin 5 à 10,000 rukkia, tai puuhailu kokouksissa ja maalaiskansan

ennakkoluulojen ja herkkäuskoisuuden hyväkseen käyttäminen, jotta

voisi olla varma heidän äänistään marraskuun vaaleissa -- että

semmoiset hommat ovat käytännöllisiä ja suositeltavia.

Jos minun pitäisi verrata paljon ylevämpilaatuistakin elämää

mietiskelylle omistettuun elämään, niin en tohtisi suurellakaan

varmuudella langettaa ratkaisuani edellisen eduksi. Ihmiskunnalle

on sisällinen valaistus niin ratkaisevan tärkeä, että erakko ja

munkki voivat esittää monenmoista puolustaakseen omaa ajattelulle ja

rukoukselle omistettua elämänlaatuansa. Jonkinmoinen yksipuolisuus,

itsepintaisuus ja tasapainon puute on se hinta, jolla kaikki

toimeliaisuus on maksettava. Toimi ja työskentele, jos niin tahdot --

mutta kaikki toimimisesi on turmioksesi. Ihmisen teot ovat hänelle

ylivoimaisia. Näytä minulle mies, joka on tehnyt jotakin ja joka ei

ole tullut tämän tekonsa uhriksi ja orjaksi. Mitä he ovat tehneet,

se kietoo heidät ja pakoittaa heidät tekemään samaa yhä uudelleen.

Ensimäinen teko, jonka piti olla ainoastaan koe, muuttuukin toiminnan

ohjeeksi. Tulinen uudistaja pukee ylevän aatteensa johonkin menoon

tahi muotoon ja hän ja hänen ystävänsä tarrautuvat tähän muotoon

unohtaen itse aatteen. Kveekari on perustanut kveekarilaisuuden,

shakeri (vapisija) luostarinsa ja tanssinsa, ja vaikka kumpikin

puhuu hengestä, niin ei heissä kuitenkaan ole mitään henkeä, vaan

ainoastaan kuollutta toistelua, joka on aivan hengen vastakohtaa.

Mutta mitä uutta on hänellä tänään tarjottavana. Innostuksen

teoissakin jo ilmenee tämmöistä kuihtumista, mutta toimeliaisuuden

alemmissa ilmestysmuodoissa, noissa, joilla ei ole muuta korkeampaa

tarkoitusperää kuin mukavuutemme ja pelkuruutemme lisääminen,

viekkauden teoissa, teoissa, jotka varastavat ja valehtelevat,

teoissa, jotka eroittavat ihmisen henkisen ajatteluvoiman

käytännöllisestä kyvystä ja julistavat pannaan järjen ja tunteen,

niissä ei ole muuta kuin kuihtumista ja kielteisyyttä. Hindut

kirjoittavat pyhissä kirjoissaan: "Lapset ainoastaan, vaan eivät

oppineet miehet puhu ajattelun ja toiminnan kyvyistä kahtena eri

asiana. Ne ovat yhtä, sillä kummatkin saavuttavat saman päämäärän,

ja sija, jonka toiminnan miehet voivat voittaa itselleen, on

ajattelijainkin voitettavissa. Hän, joka näkee, että ajattelun

oppi ja toiminnan oppi ovat samaa, hän näkee todellisesti." Sillä

suuren teon pitää perustua henkeen. Teon mittana on se tunne, josta

se puhkee. Suurin teko voi helposti tapahtua mitä salatuimmassa

yksityiselämässä.

Tämä halveksuminen ei milloinkaan lähde johtajista, vaan osoittavat

sitä alemmat henkilöt. Voimakkaat miehet, jotka seisovat

käytännöllisen luokan etunenässä, ovat osallisia ajan aatteista ja

tuntevat liika elävää myötätuntoa hengen miehiä kohtaan. Yleensä

eivät miehet, jotka jollakin alalla ovat eteviä, halveksi minkään

muun alan miehiä. Heillä on aina pääkysymyksenä Talleyrand'in

kysymys, -- ei se: onko joku rikas? -- onko hänellä mitään

luottamustoimia? kuuluuko hän oikeamielisiin? onko hänellä sitä tai

sitä kykyä? kuuluuko hän edistyksen miehiin? vai vanhoillisiinko? --

vaan: _onko hän yleensä jotakin?_ täyttääkö hän sijansa? Hänen pitää

olla mies paikallaan. Se on kaikki, mitä Talleyrand, mitä valtion

johtajat, mitä terve ihmisjärki häneltä vaativat. Ole todellinen ja

ihailtava, mutta älä sillä tapaa kuin me tunnemme, vaan sillä tapaa

kuin itse tunnet. Kyvykkäät miehet eivät välitä, mitenkä ihminen on

kyvykäs, kunhan hän vaan on kyvykäs. Mestari rakastaa mestaria eikä

välitä, onko hän puhuja tai taiteilija, käsityöläinen tai kuningas.

Yhteiskunnalle ei tosiaankaan mikään ole suuremmaksi eduksi kuin

kirjailijoiden hyvä turvattu asema. Eikä ole kiellettävissä,

ett'eivätkö ihmiset sydämellisesti tunnustaisi ja tervehtisi henkisiä

tekoja. Kuitenkaan ei meillä kirjailijalla ole mitään vallitsevaa

asemaa. Luulen, että syy siihen on kirjailijain itsensä. Punta käy

aina punnasta. Oli aikoja, jolloin hän oli pyhä mies, hän kirjoitti

raamattuja, ensimäiset hymnit, lakikirjat, kertovat runoelmat,

murhenäytelmiä, sibyllinisiä lauselmia ja kaldealaisia ennustuksia,

lakonisia mietelmiä, jotka kaiverrettiin temppelien seiniin. Jokainen

hänen sanansa oli totta ja herätti kansat uuteen elämään. Hän

kirjoitti ilman kevytmielisyyttä ja sisäisestä välttämättömyydestä.

Jokainen sana oli kaiverrettu hänen eteensä, maanpintaan ja

taivaaseen, ja aurinko ja tähdet olivat ainoastaan piirroksia yhtä

tärkeitä kuin hänenkin eikä sen välttämättömämpiä. Mutta kuinka voi

hän olla kunnioitettu, ellei hän itse itseään kunnioita, jos hän

sekautuu muuhun kansaan, jos hän ei enää ole lakiensäätäjä, vaan

imartelija ja lautasen nuoleksija, joka kumartuu ajattelemattoman

kansan vaihettelevain mielipiteitten mukaan, jos hänen

häpeämättömillä asianajotempuilla pitää puolustaa jotakin huonoa

hallitusta tai vuodet umpeensa haukkua nalkuttaa vastustuspuolueessa

tai kirjoittaa sovinnaisia arvosteluja ja kehnoja, epäsiveellisiä

kirjoja tai yleensä kirjoittaa ajatuksetta ja palaamatta aina, joka

sanassa, päivin ja öin sisäisen innostuksen lähteille?

Jonkin vastauksen näihin kysymyksiin voinee saada, jos järjestään

johtaa mieleensä aikakautemme kirjalliset kyvyt. Niiden seassa ei

tapaa toista nimeä, joka sisältörikkaammin ja valaisevammin edustaisi

tutkijan ja kirjailijan voimia ja tehtäviä, kuin Goethe.

Kuvasin Bonapartea yhdeksännentoista vuosisadan yleisen ulkonaisen

elämän ja pyrintöperien edustajana. Sen toisena puoliskona sen

runoilijana on Goethe, mies täysin kotiutunut vuosisataansa

hengittäen sen ilmaa, nauttien sen hedelmiä, mahdoton minään

edellisenä aikana ja valtaavilla lahjoillaan tehden tehottomaksi

sen syytteen heikkoudesta, mikä ilman häntä kohtaisi aikakauden

henkistä tuotantoa. Hän esiytyy aikana, jolloin yleinen sivistys on

levittäytynyt kaikkialle ja heikentänyt kaikki jyrkemmät yksilölliset

piirteet ja jolloin sankarillisten ylväiden luonteiden sijasta alkaa

yleinen hyvinvointi ja yhteistoiminta. Ei ole ainoatakaan runoilijaa,

mutta parvittain runollisia kirjailijoita, ei mitään Columbusta,

mutta sadottain merikapteeneja kaukoputkineen, ilmapuntareineen,

mehu- ja lihasäilykkeineen, ei mitään Demosthenesta tai Chattamia,

mutta kokonainen joukko näppäriä parlamentti- ja asianajajapuhujia,

ei mitään profeettoja ja pyhimyksiä, mutta uskonnollisia virkakuntia,

ei oppineita miehiä, vaan tieteellisiä seuroja, halpahintaista

kirjallisuutta ja lukematon joukko lukusaleja ja kirjastoja. Ei ole

ikinä ollut semmoista kaikkien asiain sekoitusta. Maailma laajenee

kuin Amerikan kauppa. Me käsitämme kreikkalaisen tai roomalaisen

elämän -- elämän keskiaikana -- yksinkertaiseksi ja selväksi asiaksi,

mutta nykyaikainen elämä käsittää sellaisen kirjavan asiasikermän,

että se hämmentää.

Goethe oli tämän moninaisuuden filosofi, satakäsinen, Argussilmäinen,

joka kykeni ja joka ilolla kävi käsiksi tuohon vyöryävään aines- ja

tietosikermään ja joka oman taipuisan monipuolisuutensa vuoksi

helposti voi vallita sitä ja saattaa sen järjestykseen, miehekäs

henki, jota eivät hämmentäneet ne lukemattomat sovinnaisuuden kuoret

ja verhot, joihin elämä oli kietoutunut, hänen hieno terävyytensä

kun helposti voi puhkaista ne ja imeä voimansa suoraan luonnosta,

jonka kanssa hän eli lähimmässä yhteydessä. Omituista on lisäksi

se, että hän eli pienessä kaupungissa, pikkuvaltiossa, kokonaan

rappiolla olevassa valtakunnassa ja aikana, jolloin Saksalla ei

ollut mitään semmoista johtavaa asemaa maailman asioiden kulussa,

että se olisi voinut herättää poikainsa povessa mitään kansallista

tulvivaa ylpeyden ja suuruuden tuntoa, semmoista mikä olisi voinut

kohottaa ja rohkaista jonkin ranskalaisen tai englantilaisen tai

muinoisempina aikoina jonkin roomalaisen tai kreikkalaisen neron

mieltä. Ja kuitenkaan ei hänen runoudessaan ole jälkeäkään pienten,

rajoittavain olosuhteitten mataloittavasta vaikutuksesta. Hän ei

riipu ympäristöstään, vaan on vapaa ja hallitseva nero.

Helena tai Faustin toinen osa on runomuodossa esitettyä

kirjallisuudenfilosofiaa, semmoisen miehen teos, joka itsessään

on tavannut kaikkien historioiden, tarustojen, filosofioiden,

tieteiden, kansalliskirjallisuuksien mestarin ja hallitsijan siinä

kaikki tiedonhaarat itseensä sulkevassa hengessä, jolla nykyaikainen

oppineisuus maailman kaikki kansat käsittävän yleisluonteensa

kautta tutkii intialaista, etruskilaista, kyklooppista taidetta,

geologiaa, kemiaa, astronomiaa, ja kukin näistä aloista saa

juuri moninaisuutensa vuoksi jonkinmoisen ilmaisan runollisen

luonteen. Yhtä kuningasta katsoo kunnioituksella, mutta jos olisi

tilaisuudessa näkemään kokonaisen kuningaskongressin, niin silmä

pian alkaisi arvostella kunkin yksityisiä omituisuuksia. Nämä

eivät ole mitään välittömästi esille kuohuvia ihmeellisiä lauluja,

vaan tyystin sommiteltuja muotoja, joiden varaan runoilija on

uskonut kahdeksankymmentä vuotta tehtyjen havaintojensa tulokset.

Tämä runoelman mietiskelevä ja arvosteleva viisaus tekee sen

vielä täydellisemmin aikamme lapseksi. Se kantaa aikansa leimaa.

Ja kuitenkin on hän runoilija, runoilija, jolla on ylväämpi

laakeriseppeleensä kuin kenelläkään toisella hänen aikalaisellaan,

ja mikroskooppiensakin kiduttamana (hän näkee kuin jokaisella

ihohuokosellaan) helähyttää hän kanneltaan sankarin voimalla ja

sulolla.

Kirjan ihmeellisyys on sen ylevässä ja henkisessä älyperäisyydessä.

Tämän miehen järki on niin tehokas sulatuskeino, että menneisyys ja

nykyisyys, niiden uskonnot, politiikat ja ajatustavat liukenevat

siinä perusmuotoihinsa ja aatteisiinsa. Mitkä uudet tarustot

toimivatkaan tässä päässä! Kreikkalaiset sanoivat, että Aleksander

saapui aina kaaoksen rajoille, Goethe saapui jo muutamassa päivässä

yhtä pitkälle ja uskalsi askelen ulommaksikin ja palasi onnellisesti

takaisin.

Hänen ajattelunsa on sydäntä viihdyttävän vapaata. Tuo suunnaton

näköpiiri, joka seuraa meitä kaikkialle, jakaa ylevyyttään niin

vähäpätöisimmille asioille, sovinnaisuuksille ja välttämättömyyksille

kuin juhlallisimmille ja korkeimmille tapauksillekin. Hän oli

vuosisatansa sielu. Jos tämä oli oppinut, ja jos siitä asutuksensa,

kiinteän yhteiskuntajärjestyksensä ja yksityiskohtaisten tietojensa

vuoksi oli tullut kuin suuri tutkimusretkikunta, joka oli kasannut

semmoisen määrän yksityistietoja ja hedelmiä, että niiden

luokitteleminen kävi siihenastisten oppineitten voimien yli, niin

sisälsi tämän miehen henki avaroita kammioita, joihin ne kaikki voi

järjestää. Hänellä oli voima yhdistää jälleen toisistaan eroitetut

atoomit niiden omien lakien mukaan. Hän verhosi nykyaikaiset

elinmuotomme runouden harsolla. Vähimmässäkin ja yksityisseikoissa

havaitsi hän elämän hengen, vanhan juonikkaan Proteuksen, joka

asustaa aivan lähellämme, ja hän osoitti, että yksivärisyys ja

jokapäiväisyys, jonka pidämme aikamme tunnusmerkkinä, onkin vaan yksi

hänen naamareitaan: --

"Pakonsakin salaista on läsnäolemista",

ja että hän on ainoastaan vaihtanut loistavan juhlapuvun

jokapäiväiseen työasuun ja ett'ei hän ole hituistakaan vähemmän

elokas tai rikas Liverpoolissa tai Haagissa kuin joskus Roomassa

tai Antiokiassa. Hän etsi häntä toreilta ja pääkaduilta, puistoista

ja hotelleista, ja tottumusten ja aistien luotettavimmalla pohjalla

osoitti hän vaanivan demonisen voiman, osoitti että tottumuksen

tekoihinkin kutoutuu tarun ja sadun säije, ja tämän teki hän

johtamalla jokaisen tavan ja käytännön, jokaisen laitoksen, työaseen

ja -keinon syntyperän niiden alkulähteestä ihmiselimistössä.

Hän ei suvainnut mitään otaksumisia ja korupuheita. "Minulla

on itselläni arvoituksia kylliksi, kun joku kirjoittaa kirjan,

kirjoittakoon ainoastaan sen, minkä hän tietää." Hän kirjoittaa mitä

asiallisimmalla ja yksinkertaisimmalla tavalla, jättää sanomatta

paljo enemmän kuin mitä hän kirjoittaa, ja merkitsee jokainen hänen

sanansa jotakin asiaa. Hän on selvittänyt eroituksen antiikkisen

ja nykyaikaisen hengen ja taiteen välillä. Hän on määritellyt

taiteen, sen pyrintöperät ja lait. Hän on lausunut parhaimmat sanat

luonnosta, mitä ikinä on lausuttu. Hän käsittelee luontoa kuten

vanhat filosofit, kuten Kreikan seitsemän viisasta sitä käsittelivät

-- ja mitä ranskalainen luokittelu- ja erittelytäsmällisyys

siitä kärsiikin, runous ja ihmisyys säilyvät ehyinä meille, ja

tapahtuu se kaikki jonkinmoisella oppineen taidolla. Silmät ovat

lopultakin paremmat työaseet kuin teleskoopit ja mikroskoopit. Se

ihmeellinen taipumus näkemään kaikki yhtenä ja yksinkertaistettuna,

joka oli hänen mielensä pohjasävynä, on antanut meille avaimen

moneen luonnonsalaisuuteen. Siten on Goethe ensimäisenä herättänyt

nykyaikaisen kasvitieteen perusajatuksen, että nimittäin lehti

tai lehtisilmukka on kasvimaailman yksikkö, ja että jokainen

kasvinosa on ainoastaan olosuhteitten mukaan muuntunut lehti

sekä että olosuhteitten muuttuessa lehti voi muuttua joksikin

muuksi kasvinosaksi ja muu kasvinosa lehdeksi. Samaten otaksui

hän osteologian alalla, että selkänikamaa on pidettävä luurangon

yksikkönä: pääkallo oli ainoastaan ylin, muuntunut selkänikama.

"Kasvi etenee silmukasta silmukkaan päättyen lopulta kukkaan ja

siemeneen. Samaten edistyy lapamato, toukka silmukasta silmukkaan

ja päättyy päähän. Ihminen ja korkeammat eläimet ovat muodostuneet

nikamista voimien keskittyessä päähän." Optiikan alalla taas

hylkäsi hän keinotekoisen seitsenväriopin ja oletti, että jokainen

väri on sekoitelma valoa ja varjoa eri suhteissa. On itse asiassa

yhdentekevää, mistä asiasta hän kirjoittaakin. Hän näkee jokaisen

huokosenkin, ja hänessä vaikuttaa jonkinmoinen painovoima totuutta

kohden. Hän tahtoo toteuttaa sen, mistä toiset puhuvat. Hän ei

suvaitse, että häntä pidetään leikkinä ja että hän joutuu latelemaan

uudestaan jotain vanhoja akkojen tarinoita, joihin ihmiskunta

on uskonut joku tuhatkunta vuotta. Hän voi yhtä hyvin kuin joku

toinenkin nähdä, mikä on totta. Ja niinpä tarkastaa hän asiaa. Hän

ikäänkuin sanoo: olen tässä nyt punnitakseni ja arvostellakseni noita

asioita. Miksi omaksuisin niitä umpimähkään? Ja siksipä ei voi vaipua

unohduksiin, mitä hän puhuu uskonnosta, intohimoista, avioliitosta,

tavoista, omaisuudesta, paperirahoista, uskokausista, enteistä ja

mistä tahansa yleensä.

Ottakaammepa tarkastaaksemme vaan ilmeisinkin esimerkki, minkä voimme

esittää tästä hänen pyrkimyksestään todellistuttamaan jokaista

yleisessä käytännössä olevaa puheenpartta. Paholainen on näytellyt

merkittävää osaa kaikkien aikojen tarustossa. Goethe ei tahtonut

käyttää sanaakaan, joka ei merkinnyt jotakin asiaa. Tässäkin oli

hänelle avuksi ohjeensa: "En ole kuullut mistään rikoksesta, jota

en itse olisi voinut tehdä." Ja siten käy hän käsiksi paholaiseen.

Hän on oleva todellinen, hän on oleva nykyaikainen, europalainen,

hän on pukeutuva kuin hieno maailmanmies, on käyttäytyvä kuten

semmoinen, on liikkuva kaduilla ja oleva täysin perehtynyt Wienin ja

Heidelbergin elämään 1820, joko siten -- tai häntä ei ollenkaan ole

olemassa. Niinpä riisui hän häneltä hänen tarunomaiset pukineensa,

sarvet, pukinjalat, tupsuhännän, tulen ja tulikiven ja etsimättä

häntä kirjoista ja kuvista etsi hän häntä omasta mielestään,

jokaisesta kylmäkiskoisuuden, itsekkyyden, epäuskon varjosta, joka

niin elämän hälyssä kuin yksinäisyydessäkin sumentaa ihmisajatusta,

-- ja havaitsi, että kuva tuli todellisemmaksi ja kammottavammaksi

joka piirteestä, jonka hän siihen lisäsi, ja jokaisesta, jonka hän

siitä poisti. Hän havaitsi, että tämän kummituksen olemus, joka oli

asunut ihmisasumuksien varjoissa niin kauan kuin ihmisiä oli ollut,

oli puhdas järki asetettuna -- kuten aina on pyrkimys -- aistien

palvelukseen; ja hän viskasi Mefistofeleessaan kirjallisuuteen

ensimäisen täyspätevän luoman, joka siihen oli muutamaan vuosisataan

liitetty ja joka on pysyvä yhtä kauan kuin Prometheus.

En aio ryhtyä lähemmin tarkastamaan hänen lukuisia teoksiaan.

Niitä on käännöksiä, arvosteluja, näytelmäkappaleita, lyyrillisiä

ja kaikenlaisia muita runoja, kirjallisia päiväkirjoja, kuvauksia

etevistä miehistä. Kuitenkaan en voi olla tarkemmin käsittelemättä

Wilhelm Meisteriä.

Wilhelm Meister on joka suhteessa romaani, paras laatuaan,

jota sen ihailijat sanovat ainoaksi nykyaikaisen yhteiskunnan

täydelliseksi kuvaukseksi -- ikäänkuin toiset romaanit, Scottin

esimerkiksi käsittelisivät ainoastaan pukuja ja ulkosuhteita,

mutta tämä elämän henkeä. Se on kirja, joka vielä on jonkinmoisen

hämärän verhossa. Sitä lukevat ihmettelyllä ja riemulla monet hyvin

teräväjärkiset ihmiset. Muutamat pitävät sitä Hamletiakin suurempana

nerontekona. Luulen, ett'ei ainoakaan kirja vuosisadallamme

kohoo sen verroille sen ihanassa sulossa, niin uudenlaatuinen,

virkistävä ja herättävä on se ilahuttaen mieltä niin runsailla

selkeänkirkkailla ajatuksilla, niin tarkkapiirtoisen oikealla elämän,

tapojen ja luonteiden käsityksellä, sisältäen niin lukuisia hyviä

elämänkokemuksia ja havaintoja ja heittäen niin odottamattomia

valonvälähdyksiä ylempään maailmaan, sentään koskaan hipaisematta

tyhjää korupuheisuutta tai lankeamatta jokapäiväisyyteen. Kirja,

joka voi vaikuttaa varsin kiihdyttävästi ja herättävästi nuoreen,

nerokkaaseen, vastaanottoherkkään mieleen, mutta joka sentään on

sangen epätyydyttävä. Ken rakastaa kevyttä lukemista ja etsii siitä

sitä hupia, joka hänellä tavallisesti on romaaneista, on laskeva

sen epätyydytettynä kädestään. Mutta nekin, jotka alkavat lukea

sitä semmoisilla korkeammilla toiveilla, että tapaisivat siinä

arvonmukaisen kuvauksen neron kehityksestä ja saisivat nähdä sen

ponnistuksillaan ja kieltäymyksillään saavuttavan ansaitsemansa

laakerin, niilläkin on syytä valitukseen. Meillä oli tässä äskettäin

eräs englantilainen romaani, joka väitti esittävänsä uuden kulta-ajan

toiveita ja tuovansa ilmi "Nuor'-Englanti"-nimisen puolueen

poliittisia toiveita ja jossa hyveen ainoana palkintona oli sija

parlamentissa ja päärin arvo. Goethen romaanin loppu on yhtä laimea

ja siveellistä tunnetta tyydyttämätön. George Sand on Consuelossaan

ja sen jatkossa piirtänyt eteemme todellisemman ja arvokkaamman

kuvan. Kertomuksen edistyessä kasvavat sankarin ja sankarittaren

luonteet siinä määrin, että ne särkevät ylimyksellisten tapojen

ja ennakkoluulojen porsliini-shakkilaudan: he jättävät säätynsä

seurapiirin ja tavat, menettävät omaisuutensa, tulevat suurten

aatteitten ja ylevimpien yhteiskunnallisten ihanteiden palvelijoiksi,

kunnes lopulta kirjan sankari, joka on perustanut ja on keskuksena

yhdistykselle, jonka tarkoitusperänä on tehdä ihmiskunnalle

suurimpia hyviä tekoja, ei enää suvaitse itseään kutsuttavan omalla

ylhäisellä nimellään, se kuuluu vieraalta ja etäiseltä hänen

korvissaan. "Olen ainoastaan ihminen", sanoo hän, "minä hengitän ja

teen työtä ihmiskunnan hyväksi", ja tapahtuu tämä köyhyydessä ja

äärimmäisillä uhrauksilla. Goethen sankarilla taas on päinvastoin

niin paljo heikkouksia ja huonoja taipumuksia, ja hän viihtyy niin

huonoissa seuroissa, että siveän vakava englantilainen yleisö kirjan

ilmestyessä englanninkielellä tunsi vastenmielisyyttä sitä kohtaan.

Ja kuitenkin on se tulvillaan viisautta ja maailmaa hallitsevain

lakien tuntemusta, henkilöt siinä ovat piirretyt niin todenmukaisesti

ja tarkanhienosti ja niin vähillä vetäisyillä, sanaakaan ei ole

liikaa, ja kirja pysyy aina niin uutena ja tyhjentymättömänä, että

meidän täytynee antaa sen kulkea tietään ja auliisti ottaa siitä se

hyvä, minkä voimme vakuutettuina, että se on vasta alkanut tehtävänsä

ja että se vielä on hyödyttävä miljoonia lukijoita.

Kirjan pääsisältönä on sankarin kehittyminen demokraatista

aristokraatiksi sanojen parhaimmassa merkityksessä. Ja tämä kehitys

ei tapahdu halpoja salateitä, vaan julkisinta pääsisäänkäytävää.

Luonto ja luonne ovat tukemassa, ja yhteiskunnallinen arvo on tehty

todelliseksi ylhäisön hienon aistin ja kunnollisuuden kautta.

Ainoakaan ylevämielinen nuorukainen ei voi olla innostumatta ja

riemastumatta tästä kirjan todellisuudesta, niin että se vaikuttaa

varsin ylentävästi ja elähyttävästi järkeen ja rohkeuteen.

Palava harrasmielinen Novalis kuvaa kirjaa "läpeensä nykyaikaiseksi

ja epärunolliseksi, kaikki romanttisuus on siitä kokonaan poistettu,

samoin kaikki luonnon runollisuus ja ihmeellisyys. Kirja käsittelee

yksinomaan ihmisen jokapäiväisiä toimia ja tehtäviä, se on runollinen

kuvaus porvarillisesta ja kotoisesta elämästä. Ihmeellisyys

esiytyy siinä nimenomaan mielikuvituksen leikkinä ja haaveellisena

uneksumisena"; ja, mikä myöskin on kuvaavaa, palasi Novalis kuitenkin

pian takaisin kirjaan, ja se pysyi hänen mielilukemisenaan hänen

elämänsä loppuun.

Mikä erityisesti kiinnittää ranskalaista ja englantilaista lukijaa

Goethessä, on eräs ominaisuus, joka hänellä on yhteinen koko

kansansa kanssa -- hänen alituinen perustautumisensa sisäiseen

totuuteen. Englannissa ja Amerikassa kunnioitetaan kykyä, ja yleisö

on tyydytetty, jos sitä käytetään jonkun varman ja tajuttavan hyödyn

tai puolueen eduksi tai selvässä säännöllisessä vastarinnassa

jotakin sellaista vastaan. Ranskalaiset ihailevat vielä enemmän

henkistä säkenöivää loistokkuutta semmoisenaan. Ja kaikissa näissä

maissa kirjoittavat kyvyt juuri siksi että ovat kykyjä. Riittää, kun

vaan äly saa jotain askaroitavaa ja maku tyydytyksensä -- montako

palstaa, niin monta elokasta virkistävää tuntia. Saksalaiselta

hengeltä puuttuu ranskalainen loistokkuus, englantilainen tarkka

käytännöllinen äly ja amerikalainen seikkailuhenki, mutta sillä on

sensijaan jonkinmoista sisäistä vilpittömyyttä, joka ei koskaan

pysähdä pintaan, vaan kysyy alati: _mitä varten?_ Saksalainen yleisö

vaatii kirjailijaltaan tarkkaavaa vilpittömyyttä. Järki työskentelee,

mutta mitä varten? Mitä tarkoittaa mies? Mistä, mistä kaikki nämä

ajatukset?

Kyky yksin ei muodosta kirjailijaa. Kirjan takana pitää olla miehen,

persoonallisuuden, joka syntyperällään ja ominaisuuksillaan vastaa

kirjassaan esittämistään opeista ja joka on olemassa nähdäkseen ja

esittääkseen asiat juuri siten eikä millään muulla tavalla, joka käy

käsiksi tosiasioihin, koska ne ovat tosiasioita. Ellei hän voi tänään

ilmaista tarkalleen sitä, mitä hän tahtoo, niin pysyvät tosiasiat

samoina ja avautuvat ehkä huomenna hänelle. Hänen mielellään lepää

kuin taakka -- totuuden taakka, joka kaipaa ilmaisuansa -- hän

käsittää sen selvemmin tai epäselvemmin, ja hänen tehtävänsä ja

kutsumuksensa maailmassa on nähdä lävitse nuo tosiasiat ja tuoda

ne julki. Mitä merkitsee se, että hän astuu harhaan ja sammaltaa,

että hänen äänensä on karhea tai kirkuva tai että hänen tieteellinen

kykynsä tai kuvansa eivät riitä? Hänen julistettavansa asia on

löytävä tieteelliset ilmitulemiskeinonsa ja kuvansa, täytelään

soinnukkaan ilmaisunsa. Vaikka hän olisi mykkä, puhkeisi se sanoiksi.

Ellei siten ole ellei miehessä syki ja polta semmoinen Jumalan sana

mitä siitä, kuinka taidokas, luistava, loistokas hän on?

Merkitsee paljon ajatuksen voimaan nähden, seisooko sen takana mies

vai eikö. Tieteellisissä aikakauskirjoissa ja vaikutusrikkaissa

sanomalehdissä en tapaa mitään varmaa luonnetta, ainoastaan

edesvastuuttomia varjoja, usein jonkun varakkaan tieteellisen seuran

tai jonkun onnenonkijan, joka sepitelmänsä turvin ja varjossa toivoo

voivansa käydä jostakin. Mutta oikean kirjan jokaisessa lauseessa

ja käänteessä näen minä todellista päättävää ihmistä silmään, hänen

voimansa ja kammonsa lainehtii joka sanassa, jokainen pilkkukin ja

ajatusviiva elää, koko kirja on versoovan voimakas ja elokas -- voi

vaikuttaa kauas ja kauan.

Englannissa ja Amerikassa voi olla kreikkalaisen tai roomalaisen

kirjallisuuden täysi tuntija omaamatta silti säkenettäkään runollista

aistia tai tulta. Se seikka, että joku on käyttänyt vuosia

perehtyäkseen Platoon tai Proclokseen, ei silti aiheuta otaksumaan,

että hänellä olisi ylevä ajatuskanta tai että hän halpelisi

kaupunkinsa hienoja tapoja. Mutta saksalaisilla on naurettavan

luja usko näihin asioihin, ylioppilas luentosalin ulkopuolellakin

hautoo yhä päässään luentoa, ja professori ei voi irtautua siitä

luulosta, että filosofian totuuksilla on jotain tehtävää Berlinissä

ja Münchenissäkin. Tämä harras vakavuus antaa heille voiman nähdä

pitemmälle kuin paljon lahjakkaammatkaan miehet. Siksipä ovatkin

melkein kaikki arvokkaammat jäsentelyt ja määrittelyt, jotka ovat

käypää tavaraa ylemmässä puhekielessä, saapuneet meille Saksasta.

Mutta sensijaan kuin nerokkaat ja oppineet miehet Englannissa ja

Ranskassa käyvät käsiksi tutkimukseensa ja tehtäväänsä jonkinmoisella

kevyydellä, eikä mitenkään yleensä edellytetä, että aihe tai kanta,

jonka he ovat omaksuneet, jotenkin syvemmin ja luonteen perustuksia

myöten olisi vallannut heidät -- niin sensijaan Goethe, Saksan

kansan pää ja tuki ei puhu ainoastaan siksi, että hänellä on kykyä,

vaan loistaa totuus hänen sanojensa takaa: hän on syvimmässä

merkityksessä viisas, vaikkapa hänen kykynsä ja lahjakkuutensa

usein kätkee hänen viisautensa. Kuinka erinomainen joku hänen

lausumansa ajatus onkaan, hän tavoittaa sillä aina vielä jotakin

enempää. Se herättää uteliaisuuteni. Hänellä on sitä peloittavaa

hengen riippumattomuutta, jonka ihminen saavuttaa seurustellessaan

totuuden kanssa; kuulkaa häntä tai olkaa kuulematta, hänen tekonsa

pysyy, eikä teidän mielenkiintonne rajoitu hänen kertomukseensa,

eikä hän täytettyään tyydyttävästi tehtävänsä häivy muistosta kuten

leipuri jätettyään meille leipänsä, vaan merkitsee hänen itsensä

rinnalla hänen teoksensa vähemmän. Ikuinen, iäinen voima, joka on

luonut maailman, on uskonut itsensä tälle miehelle suuremmassa

määrässä kuin kenellekään toiselle ihmiselle. En tohdi väittää, että

Goethe olisi kohonnut korkeimmille huipuille, miltä nero on meille

puhunut. Hän ei ole kunnioittaen nöyrtynyt korkeimman ykseyden

eteen, hän ei ole kyennyt koko olennollaan jättäytymään siveellisen

tunteen valtaamaksi. On ylevämpiä, korkeampia säveliä runoudessa,

kuin mitä hän koskaan on virittänyt hereille. On kirjailijoita,

joilla on vähemmät lahjat, mutta joiden sointu on puhtaampi ja ja

herkempi ja jotka liikuttavat syvemmin sydäntä. Goethe ei voi koskaan

tulla rakkaaksi ihmisille. Hän ei ole sielunsa pohjasta antautunut

puhtaalle totuudelle semmoisenaan, vaan ainoastaan totuudelle sikäli

kuin se edistää sivistystä. Hän ei tavoittele sen vähempää kuin

vallata koko luonnon, koko totuuden omalle osalleen: mies, jota

ei voi lahjoa tai johtaa harhaan tai säikäyttää, mies, jolla on

järkähtämätön itsensähillitsemis- ja itsekieltäymisvoima ja jolla

on vaan yksi ainoa arvosteluperuste kaikkiin ihmisiin nähden --

_mitä voit sinä opettaa minulle?_ Kaikkia ominaisuuksia ja lahjoja

arvostelee hän ainoastaan tältä kannalta: säätyarvoa, etuoikeuksia,

terveyttä, aikaa, itse olemistakin.

Hän on sivistyksen perikuvallinen edustaja, kaikkien taiteiden,

tieteiden ja tapahtumien harrastaja, taiteellinen, vaan ei

taiteilija, henkevä, vaan ei henkinen. Ei ole olemassa mitään, jota

hän ei olisi oikeutettu tuntemaan, ei ole ainoatakaan asetta neron

asevarastossa, jota hän joskus ei olisi ottanut käteensä, mutta

mitä tarkimmin huolehtien ett'ei hänen apukeinonsa hetkeksikään

käy hänelle ylivoimaiseksi. Hän eristää joka asian valokehällä,

eristää itsensäkin ja kalliimman, minkä hän omistaa. Häneltä ei ole

mitään salassa eikä mitään peitossa. Vaanivat pahat henget olivat

hänen kuvattavinaan, samaten pyhimys, joka näki pahat henget, ja

yliaistilliset voimat pukeutuivat muotoon. "Hurskauskaan ei ole

mikään päämäärä, vaan ainoastaan keino, jonka avulla me puhtaimman

sisäisen mielenrauhan kautta saavutamme korkeimman sivistyksen."

Ja hänen voimansa tunkeutua kaunotaiteiden jokaisen salaisuuden

perille tekee Goethen aseman vielä kylmemmän valtaavaksi. Hänen

tunteensa palvelevat häntä kuten naiset, joita Cicero käytti

houkutellakseen tietoonsa salaliittolaisten juonet. Hänellä ei ole

mitään vihollisia. Voit olla hänen vihollisensa -- jos sillä voit

opettaa hänelle jotain, jota et voi ystävyydelläsi hänelle opettaa

-- olkoonpa se opetus sitte vaikka ainoastaan kokemus, jonka hän

voi saada sortumisestasi. Vihollinen ja semmoisena tervetullut,

mutta vihollinen ylevässä merkityksessä. Hän ei voi vihata ketään;

hänen aikansa on liika kallis. Luonne-eroavaisuuksiin perustuvia

vastakohtaisuuksia suvaittakoon, mutta vain kuten keisarien

vihamielisyydet, jotka taistellaan arvokkaan ylväästi kuningaskuntien

poikki ja yläpuolella.

Hänen itse kirjoittamansa elämäkerta, jolle hän pani nimeksi "Runoa

ja totta elämästäni", on tämän aatteen ilmituomista -- aatteen,

joka nykyään saksalaisen hengen välityksellä tunnetaan kautta koko

maailman, mutta joka oli uutuus Englannille niinhyvin vanhalle kuin

uudelle, silloin kun kirja ilmestyi -- että nimittäin ihminen on

olemassa sivistyäkseen: ei sitä varten, mitä hän voi aikaansaada,

vaan sitä varten, mitä voidaan aikaansaada hänessä. Ainoa huomattava

tulos, mikä elämällä voi olla, on asioiden ja elämän vaikutus

ihmiseen. Henkevä syvämielinen ihminen voi katsoa itseään kuin

vierasta henkilöä, siksipä kiinnittävät hänen mieltänsä yhtä paljon

hänen heikkoutensa ja pettymyksensä kuin hänen menestyksensäkin.

Vaikkapa hän haluaakin edistyä ja menestyä aikeissaan, niin

vielä syvempi on hänen halunsa oppia tuntemaan ihmisen elämää ja

kohtaloa, sill'aikaa kuin itsepyyteiset sumeina pilvinä ajelehtivat

hänen ympärillään eivätkä tavoittele ja pyydä muuta kuin matalaa

aineellista etua.

Tämä aate vallitsee _Dichtung und Wahrheit_-kirjaa ja määrää,

mitkä elämänpuolet siinä tulevat esitetyiksi, jossa suhteessa

asiain ulkonaisella näennäisellä tärkeydellä, henkilöiden arvolla

ja omaisuussuhteilla ei ole mitään määräämisvaltaa. Tosiaankin

tarjoo kirja tuiki vähän aineksia semmoiselle esitykselle, mitä me

sanoisimme "Goethen elämäkerraksi"; siinä esiytyy varsin niukalti

aikamääriä, kirjeenvaihtoa ei ollenkaan, ei mitään yksityiskohtaisia

tietoja hänen viroistaan ja virkatoimistaan, ei mitään valoa hänen

avioelämäänsä, ja noin kymmenvuotinen ajanjakso hänen elämäänsä, aika

hänen Weimariin asettumisensa jälkeen, jonka luulisi vilkkaimmaksi

hänen elämässään, on kokonaan sivuutettu. Sensijaan anastavat

etualan muutamat rakkausjutut, jotka kuten sanotaan menivät

myttyyn, ja muuttuvat mitä tärkeimmiksi tapahtumiksi, hän ihan

syytää meille yksityiskohtia -- erityisellä mielihyvällä esittää

hän joitakin omituisia mielikuvitelmia, maailman syntyoppeja ja

itse muovailemiaan uskontoja sekä varsinkin suhteitaan merkittäviin

miehiin ja tärkeimpiin ajatusrikkaisiin ajanjaksoihin. Hänen

"Päivä- ja vuosikirjansa", hänen "Italian matkansa", hänen "Ranskan

sotaretkensä" ja hänen "Värioppinsa" historiallinen osa kiinnittävät

mieltä samasta syystä. Viimeksimainitussa hän lyhyesti kuvaa

Kepleriä, Roger Baconia, Galileita, Newtonia, Voltairea j.n.e., ja

on tämän kirjanosan viehätys siinä suurpiirteisen yksinkertaisessa

tavassa, jolla hän esittää suhteet Europan tieteellisen historian

suuruuksien ja itsensä välillä, tuo pelkkä viivojen vetäminen

Goethestä Kepleriin, Goethestä Baconiin, Goethestä Newtoniin. Tuo

viivanvetäminen on ajalle ja henkilölle mitä peloittavimman tehtävän

suoritus, ja se ilahuttaa mieltämme silloinkin, kun eivät Iphigenia

ja Faust voi meitä ilahuttaa, kysymättä sentään koskaan läheskään

sitä mielikuvituksen ponnistusta kuin Faust ja Iphigenia.

Tämä taiteen lakiensäätäjä ei ole mikään taiteilija. Johtuiko tämä

siitä, että hän tiesi liika paljon, että hänen näkövoimansa oli

mikroskooppinen ja esti häntä näkemästä oikeissa näkösuhteissa,

näkemästä kokonaisuutta? Hän luo katkelmittain, hän runoilee

tilapäärunoja, hän kirjoittaa kokonaisia ensyklopedioja yksityisiä

mietelmiä. Jos hän ryhtyy kirjoittamaan jotakin draamaa tai romaania,

kokoo ja järjestää hän havaintonsa tuhansilta tahoilta ja yhdistää

ne yhdeksi ruumiiksi niin hyvin kuin hän taitaa. Paljo on semmoista,

joka ei ota sulautuakseen kokonaisuuteen, ne hän liittää irtonaisina

osina mukaan kuten kysymyksessä olevain henkilöiden kirjeinä, otteina

heidän päiväkirjoistaan ynnä muuna semmoisena. Sittekin jää paljo

semmoista, jota ei saa sovitetuksi. Ne voi ainoastaan kirjansitoja

liittää jonkinmoiseksi kokonaisuudeksi: ja sitenpä on meillä

huolimatta monen hänen teoksensa löyhästä hajanaisesta rakenteesta

kokonaisia nidoksia irrallisia kyhäelmiä, mietelmiä, Xenioita y.m.

Otaksun, että hänen kertomuksensa maailmallinen sävy johtuu

hänen tietoisasta itsesivistyksestään. Se oli suuren oppineen,

heikkoutta, joka rakasti maailmaa kiitollisuudesta, joka tiesi,

missä oli tavattavissa kirjastot, taidekokoelmat, rakennustaiteen

mestariteokset, tieteelliset työhuoneet, oppineet ja huoleton vapaus

ja joka ei täysin luottanut siihen, että köyhyys ja alastomuus saavat

hyvityksensä. Sokrates rakasti Ateenaa, Montaigne Pariisia ja Madame

de Staël sanoi, että hänellä oli ainoastaan yksi heikkous (nimittäin

Pariisi). Tällä asianhaaralla on suotuisa puolensa. Kaikki nerot

ovat tavallisesti niin huonosti varustetut ja hauraat, että aina

haluaisi heidän saaneen elää jossain toisissa olosuhteissa. Harvoin

tapaamme jonkun, joka ei tuntisi itseään turvattomaksi ja pelkäisi

elämässä. Hyvien ja ylevää tavoittelevien ihmisten kasvoilla lepää

joku häpeän puna, ja heissä on joku vivahdus hullunkurisuutta.

Mutta tämä mies oli täysin kotonaan ja tyytyväinen ajassaan ja

maailmassaan. Ei kukaan ole ollut niin elämään soveltuva kuin hän

ja täydemmällä sydämellä ollut mukana leikissä. Siinä sivistyksen

ja hengenviljelyksen harrastuksessa, joka on hänen teostensa

henkenä, piilee niiden voima. Pyrkimys iäiseen ehdottomaan totuuteen

riippumatta omasta henkisestä kehittymisestä sen ohessa, on tosin

korkeampi aate. Runollisen innostuksen valtaan antauminen on

korkeampaa, mutta verrattuna niihin vaikuttimiin, jotka aiheuttavat

kirjat Englannissa ja Amerikassa, on tämä vakavaa totuutta ja on

tällä totuuden kohottava ja herättävä voima. Siten on hän antanut

kirjoille osan niiden entistä mahtia ja arvoa.

Goethe saapuen liioinsivistyneeseen maahan ja aikaan, jolloin

alkuperäistä neroa rasittivat kirjojen ja koneellisten apuneuvojen

taakka ja tehtävien hajoittava moninaisuus, opetti ihmisille, kuinka

on meneteltävä tämän vuorenkorkuisen asiasekoitelman kanssa ja kuinka

se on tehtävä alamaiseksi. Yhdistän hänet ja Napoleonin, koska he

molemmat edustavat luonnon kärsimättömyyttä ja vastavaikutusta

kaikkea muotoihin kangistunutta sovinnaisuutta vastaan kaksi ankaraa

todellisuuden miestä, jotka oppilaineen ovat nykyisiksi ja kaikiksi

ajoiksi armahtamatta laskeneet kirveen kaiken näennäisyyden ja

tekohurskauden juurelle. Tämä iloisa työntekijä, jota ei kiihoittanut

mikään ulkonaisen kansansuosion tavoittelu tai muu yllyke, vaan

joka nouti kaiken pyrkimysvoimansa ja kaikki pyrintöperänsä omasta

rinnastaan, suuntaili itselleen työmäärät kuin jättiläiselle,

väsähtämättä tai levähtämättä muuten kuin työalaa vaihtamalla

työskenteli hän kahdeksankymmentä vuotta ensimäisen innostuksensa

voimalla.

Nykyaikaisen tieteen viimeinen opetus on, että suurin rakenteen

yksinkertaisuus ei ole harvojen perusaineiden tulos, vaan syntynyt

mitä kehittyneimmästä moninaisuudesta. Ihminen on luonnon

monimutkaisin ja yhdistetyin kappale -- väre-eläin, _volvox

globator_, muodostaa toisen äärimmäisyyden. Meidän tulee oppia

nostamaan korkomme ja kantamaan tulomme entisten ja nykyisten aikojen

suunnattomasta perinnöstä. Goethe opettaa meille rohkeutta ja

kaikkien aikojen yhdenarvoisuutta, ja että jonkin ajan epäsuotuisat

olosuhteet ovat olemassa ainoastaan pelokkaalle mielelle. Nero

leijaa auringonpaisteineen ja sointuineen pimeimpien ja kuuroimpien

ajanjaksojen yllä. Mikään panttikirja, mikään tahra ei voi pidättää

tai tarttua ihmisiin tai aikaan. Maailma on nuori: entisajan suuret

miehet kutsuvat meitä hartaan ystävällisinä. Meidänkin pitää

kirjoittaa raamattumme, yhdistää taaskin taivaat ja maallinen

maailma. Neron salaisuus on siinä, ettei se suvaitse mitään

harhakuvitelmia, että se tekee todelliseksi kaiken, minkä tiedämme,

että se nykyaikaisen elämän korkealle kehittyneessä hienoudessa

taiteen, tieteen ja kirjallisuuden alalla sekä ihmisissä vaatii

harrasta vilpittömyyttä, todenperäisyyttä ja tarkoitusperää ja että

se ensimäiseksi, viimeiseksi, keskimäiseksi ja aina kunnioittaa

jokaista totuutta saattamalla sen käytäntöön.