V.

Shakespeare, runoilija.

Suuret miehet ovat huomattavia enemmän alansa laajuuden ja runsauden

kuin alkuperäisyytensä vuoksi. Jos vaadimme saven löytämisessä,

tiilien tekemisessä, rakennuksen muuraamisessa alkuperäisyyttä

semmoista kuin hämähäkki osoittaa kutoessaan verkkonsa omista

sisuksistaan, niin ei yksikään suuri mies ole alkuperäinen. Eikä ole

alkuperäisyyden arvo siinä, että on erilainen kuin muut ihmiset.

Sankari seisoo sankimmassa sotilasparvessa ja keskellä taistelun

tuoksinaa, ja nähden, mitä ihmiset tarvitsevat, ja ottaen osaa heidän

kaipauksiinsa antaa hän heille tarvittavan lisän heidän näkö- ja

toimintavoimaansa, jotta saavutetaan kaivattu päämaali. Suurin nero

on velallisin ihminen. Runoilija ei ole mikään sanamylly, joka puhuu

kaikkea, mitä vaan mieleen sattuu, ja joka lopuksi joskus puhuu

jotain hyvääkin, koska hän puhuu kaiken, vaan on hän sydän, joka

on soinnussa aikansa ja maansa kanssa. Ei ole mitään oikullista ja

pilventakaista hänen tuotannossaan, vaan lempeätä harrasta vakavuutta

täynnä painokkainta vakaumusta ja suunnattu ratkaisevimpia päämääriä

kohti, mitä kukaan ihminen tai ihmisluokka hänen aikoinaan tuntee.

Aikamme henki on kateellinen yksilöille eikä suvaitse suuria

yksilöitä muuten kuin yleisyyden edustajina. Nerolla ei ole mitään

valintavapautta. Suuri mies ei herää jonakin kauniina aamuna ja sanoo

itselleen: "Olen tulvillani elämää, minä lähden merille ja löydän

jonkun Etelänapamaanosan, tänään olen keksivä ympyrän neliön, olen

tutkiva kasvitiedettä ja keksivä uuden ravintoaineen ihmisille,

minulla on mielessäni aivan uusi uudenlaatuinen rakennustaide,

minä aavistan uuden mekaanisen voiman"; ei siten, vaan tapaa hän

itsensä ajatusten ja tapausten virrassa, ja hänen aikalaistensa

aatteet ja tarpeet pakoittavat häntä eteenpäin. Hän seisoo paikalla,

jossa kaikkien katseet ovat suunnatut yhdelle tolalle ja jossa

kaikkien kädet osoittavat suuntaa, johonka hänen on lähteminen.

Kirkko on kasvattanut hänet juhlamenojensa ja komeutensa keskellä,

ja hän toteuttaa ne viittaukset, jotka sen laulu ja soitto ovat

hänelle antaneet, ja rakentaa tuomiokirkon, jossa kuorolaulut

saavat humista ja kulkueet upeilla. Hän tapaa riehuvan sodan, se

kasvattaa hänet sotatorvien pärinässä ja leirielämän keskellä, ja hän

parantaa sotalaitoksen. Hän tapaa kaksi maata yrittämässä kulettaa

kivihiiltä tai viljaa tai kalaa tuotantopaikasta myyntipaikkaan

ja keksii rautatien. Jokainen mestari on tavannut aineksensa jo

koottuina, ja hänen voimansa on ollut hänen myötätunnossaan ja

sopusoinnussaan kansansa kanssa ja hänen rakkaudessaan aineksiin,

joita hän käsitteli. Mikä voimien säästö! mikä elämän lyhyyden

korvaus! Kaikki on valmiina häntä varten. Maailma on auttanut

hänet näin pitkälle hänen tiellään. Ihmiskunta on käynyt hänen

edellään, tasoittanut vuoret, täyttänyt syvänteet, silloittanut

virrat. Miehet, kansat, runoilijat, käsityöläiset, naiset, kaikki

ovat he työskennelleet häntä varten, ja hän omaksuu heidän työnsä

hedelmät. Jos hän valitsisi jonkun muun asian yleisten pyrintöperien,

kansallisten tunteitten ja historian ulkopuolelta, saisi hän tehdä

kaiken itse, hänen voimansa kuluisivat alkuvalmisteluihin. Melkeinpä

olisi taipuvainen sanomaan, että suuri neron voima on ilman kaikkea

alkuperäisyyttä, on kauttaaltaan vastaanottava antaen maailman tehdä

kaiken ja sallien hetken hengen virtailla esteettömästi mielensä

lävitse.

Shakespearen nuoruus sattui aikaan, jolloin Englannin kansa

kiihkeästi halusi näytelmällisiä huvituksia. Hovi loukkautui

helposti poliittisista salaviittauksista ja koetti tukahuttaa niitä.

Puritaanit, kasvava ja voimakas puolue ja uskonnollismieliset

valtiokirkolliset halusivat myöskin ehkäistä niitä. Mutta kansa

kaipasi niitä. Ravintolapihat, katottomat huoneet, tilapäiset

aitaukset maaseutumarkkinoilla olivat valmiita näyttämöjä

kuleksiville näyttelijöille. Kansa oli päässyt tämän uuden

huvituslajin makuun, ja kuten meillä nykyään olisi mahdotonta

tukahuttaa sanomalehdistöä -- vaikkapa olisimme vahvinkin puolue

-- niin yhtä mahdotonta oli silloin kuninkaan, mahtavan piispan,

puritaanin joko yksin tai kaikki yhdessä tukahuttaa ilmiötä, joka

yht'aikaa oli balladi, epos, sanomalehti, kansankokous, esitelmä,

pilalehti, lukutupa. Ehkäpä kuningas, piispa, puritaani havaitsivat

sen omainkin etujensa mukaiseksi. Kaikista syistä oli se saavuttanut

kansallisen merkityksen -- toki ei mitenkään niin silmiinpistävää,

että kenenkään suuren oppineen mieleen olisi juolahtanut käsitellä

sitä Englannin historiassa -- mutta ei silti mitenkään vähemmän

tärkeän, että se oli halpa ja arvoton kuin leipuripuoti. Paras

todistus sen elinvoimaisuudesta on se sarja kirjailijoita, jotka

yht'äkkiä esiintyvät tällä alalla: Kyd, Marlowe, Greene, Jonson,

Chapman, Dekker, Webster, Heywood, Middleton, Peele, Ford, Massinger,

Beaumont ja Fletcher.

On mitä tärkeintä runoilijalle, joka työskentelee näyttämöä varten,

että hän on varma yleisön mielenkiinnosta. Hänen ei tarvitse tuhlata

aikaa turhiin kokeiluihin. Hänellä on jännityksellä odottava

kuulijakunta. Shakespearen aikoina olivat olosuhteet vielä paljoa

edullisemmat. Aikoihin, jolloin hän jätti Stratfordin ja tuli

Lontooseen, oli olemassa käsikirjoituksina suuri joukko eri aikoina

ja eri tekijöiden kirjoittamia näytelmäkappaleita, joita vuoroin

esitettiin näyttämöillä. Semmoisia oli kertomus Troiasta, josta

yleisö kernaasti kuunteli osan kerran viikossa, oli Julius Caesarin

kuolema ja muita Plutarkon mukaan sepitettyjä kappaleita, joihin se

ei koskaan kyllästynyt, kokonainen hyllyllinen Englannin historiaa

Brutin ja Arthurin tarinoista aina kuninkaallisiin Henrikkeihin

asti, joita ihmiset halulla kuuntelivat, sekä kokonainen sarja

surullisia murhenäytelmiä, hauskoja italialaisia kertoelmia ja

espanjalaisia matkaseikkailuja, jotka jokainen lontoolainen oppipoika

tunsi. Ja koko tätä ainesjoukkoa on jokainen näytelmäin sepittäjä

käsitellyt, mikä suuremmalla, mikä vähemmällä kyvyllä, ja kuiskaaja

on säilyttänyt noita tahrauneita ja rikkinäisiä käsikirjoituksia. On

nykyään enää mahdotonta sanoa, kuka on kirjoittanut ne ensiksi. Ne

ovat olleet niin kauan teatterin omaisuutena, ja niin moni kohoava

nero on laajentanut ja muutellut niitä sovittamalla niihin jonkun

puheen tai kokonaisen kohtauksen tai lisäämällä jonkun laulun,

että kukaan ei enää voi vaatia itselleen painatusoikeutta tähän

lukemattomain tekijäin teokseen. Ja onneksi ei kukaan sitä tahdokaan.

Heidän toiveensa eivät vielä ole kääntyneet siihen suuntaan. Meillä

on vähän lukijoita, mutta paljon katsojia ja kuuntelijoita. Kappaleet

maatkoot kernaasti siellä, missä ovat.

Shakespeare kuten hänen ammattiveljensä piti tätä vanhojen

näytelmäkappaleiden varastoa isännättömänä ainehistona, jota vapaasti

voi käyttää omiin tarkoituksiin ja kokeihin. Jos olisi silloin ollut

vallitsemassa se kirjallisen omistusoikeuden kunnioitus, joka turvaa

nykyaikaista näytelmätaidetta, ei olisi mitään saatu aikaan. Elokkaan

Englannin raisu lämmin veri sykähteli näytelmäkappaleissa niinhyvin

kuin arkkiveisuissakin ja antoi ruumiin, jota hän tarvitsi ilmaisan

ylevälle ja majesteetilliselle mielikuvitukselleen. Runoilija

tarvitsee pohjakseen kansanomaisia muistoja ja taruja, joita hän voi

muovailla ja jotka puolestaan pidättävät häntä oikeissa rajoissa.

Ne liittävät hänet kansaan, antavat perustan hänen rakennukselleen,

ja antaen hänen käytettäväkseen niin paljo valmista sallivat

ne hänelle täyden vapauden ja voiman laskea mielikuvituksensa

rohkeimpaan lentoon. Lyhyesti, runoilija on lähdetarinalleen yhtä

suuressa kiitollisuuden velassa kuin kuvanveistäjä temppelille.

Egyptin ja Kreikan kuvanveistotaide on kehittynyt rakennustaiteen

suojassa. Se koristi temppelin seinää: aluksi karkeatekoisena

korkokuvana, joka oli hakattu temppelien päätykolmioon, sittemmin

tehdään nämä korkokuvat rohkeammin, pää tai käsi kurottautuu

esiin seinästä ryhmän yhä sentään pysyessä sommiteltuna silmällä

pitäen rakennuksen vaatimuksia, joka muodostaa kehykset ja taustan

kuviolle, ja kun lopulta oli saavutettu suurin käsittelyn ja tyylin

vapaus, löi rakennustaiteen yhä vieläkin ylimahtinsa vaikutus

kylmentävän ja hillitsevän leimansa veistokuvaan. Kohta kun

alettiin muovailla kuvapatsaita itsenäisinä teoksina riippumatta

temppeleistä ja palatseista, alkoi kuvanveistotaide rappeutua,

oikullisuus, liioittelu ja komeilemishalu anastivat entisen hillityn

tyyneyden sijan. Tällaisen hillikkeen, joka kuvanveistäjällä oli

rakennustaiteessa, tapasi herkästi kiihtyvä runollinen kyky siinä

keräytyneessä näytelmäainehistossa, johonka kansa jo oli tottunut

ja joka oli saavuttanut jonkinmoisen täydellisyyden, jommoista ei

ainoakaan yksinäinen nero, vaikka kuinkakin etevä, voinut toivoa

luomiinsa.

Itse asiassa ilmeneekin, että Shakespeare lainaa joka taholta ja

voi käyttää hyväkseen kaikkea, mitä hän vaan tapaakin, ja on hänen

velkamääriensä suuruus nähtävissä Malonen uutterissa laskelmissa

"Henrik VI:n" ensimäiseen, toiseen ja kolmanteen osaan nähden,

joidenka "6043 säkeestä 1771 on kirjoittanut joku Shakespearen

edeltäjä, 2373 hän itse edeltäjänsä esitystä muovailemalla ja 1899

kokonaan itse". Ja edistyvä tutkimus tuskin jättänee ainoatakaan

kappaletta hänen ehdottomaksi omaisuudekseen. Malonen arvostelu on

tärkeä palanen ulkoista historiaa. "Henrik VIII:ssa" olen selvästi

näkevinäni, kuinka hän on vuollut alkuperäistä vuorta, jolle hänen

oma hienompi kerroksensa on laskettu. Alkuperäisen näytelmäkappaleen

oli kirjoittanut syvälahjainen, ajatusrikas mies, jolla sentään

oli epätarkka korva. Voin eroittaa hänen säkeensä, ja tunnen hyvin

niiden poljennan. Tarkastettakoon ainoastaan Wolseyn yksinpuhelua

ja sitä seuraavaa kohtausta Cromwellin kanssa, jossa Shakespearen

runomitan sijasta, jonka salaisuus on siinä, että ajatus rakentaa

ja määrää soinnun, niin että kun lukee ajatuksen mukaan, paljastuu

parhaiten poljenta, täällä säkeet ovat sommitellut varman runomitan

mukaisesti, ja lausunnalla itselläänkin on jonkinmoinen saarnaava

vivahdus. Mutta kappale sisältää koko matkan ilmeisiä Shakespearen

käsialan jälkiä, ja muutamat palaset, kuten kertomus kruunauksesta,

kantavat selvimmästi alkulähteensä leimaa. Omituista on, että

kohteliaisuuslauselma kuningatar Elisabethille on huonopoljentainen.

Shakespeare tunsi, että kansantaruista voi ammentaa paljon parempia

juonia, kuin mitä paraskaan kekseliäisyys voi sepitellä Jos hänen

kekseliäisyytensä siitä jonkun verran menetti arvoaan, niin

kasvoivat hänen voimansa, eikä nykyaikainen kiihkeä alkuperäisyyden

vaatimus ollut siihen aikaan vielä niin pakoittava. Ei ollut vielä

olemassa mitään kirjallisuutta miljoonille. Yleinen lukutaito

ja halpahintainen kirjallisuus olivat vielä tuntemattomia.

Suuri runoilija, joka esiytyy epäkirjallisena aikana, vetää

omaan loistokehäänsä kaiken sen valon, mikä vaan sädehtiikin

hänen aikanaan. Hänen ihanana tehtävänään on jakaa kansalleen

jokainen henkinen jalokivi, jokainen tunteen kukkanen, mikä vaan

jaettavissa on, ja hänen muistonsa on hänelle yhtä arvokas kuin

hänen keksimiskykynsäkin. Hän välittää sentähden vähät siitä, mistä

hänen ajatuksensa kulloinkin tulevat hänelle; olkoon hän ammentanut

ne käännöksistä, traditsioneista, matkoiltaan vieraissa maissa,

runollisesta innostuksestaan, mistä lähteistä tahansa ne ovatkin,

yhtä tervetulleita ovat ne hänen epäkriitilliselle kuulijakunnalleen.

Jopa lainaa hän aivan välittömästä läheisyydestäänkin. Toiset ihmiset

puhuvat yhtä viisaasti kuin hänkin, ainoastaan että he puhuvat paljon

tuhmaa sekaan eivätkä tiedä, koska he ovat puhuneet viisaasti. Hän

tuntee, missä todellinen jalokivi säihkyy ja asettaa sen oikealle

paikalleen, missä hän sen löytääkin. Sellaisessa onnellisessa

asemassa oli ehkäpä Homeros, sellaisessa Chaucer ja Saadi. He

tunsivat, että kaikki tieto ja äly oli heidän tietoaan ja älyään. Ja

he ovat yhtä paljon kirjastomiehiä ja historian kirjoittajia kuin

runoilijoitakin. Jokainen tarinoitsija on maailman kaikkien kaskujen

perijä ja täys'oikeuksinen käyttäjä.

"Kertoen Theben ja Pelopsin aikeet,

myös jumalaisen Troian vaiheet."

Chaucerin vaikutus on huomattavissa kaikessa vanhemmassa

englantilaisessa kirjallisuudessa, ja myöhemminkin eivät ainoastaan

Pope ja Dryden ole velassa hänelle, vaan havaitaanpa melkein kaikkien

englantilaisten kirjailijain olevan tunnustamattomassa velassa

hänelle. Ihastuttava on rikkaus, jolla on niin paljon turvatteja.

Mutta Chaucer itsekin on mitä suurisuuntaisin lainaaja. Chaucer

näyttää Lydgaten ja Caxtonin välityksellä yhtä päätä ammentavan

Guido di Colonnalta, jonka latinankielinen romaanirunoelma Troian

sodasta vuorostaan oli kokoonkyhätty Dares Phrygiuksen, Ovidiuksen

ja Statiuksen mukaan. Edelleen ovat Petrarca, Boccaccio ja

provencelaiset runoilijat hänen hyväntekijöitään: "The Romaunt of

the Rose" on ainoastaan vapaa käännös Guillaume de Lorris'in ja Jean

de Meun'in "Ruusun romaanista", "Troilus ja Cressida" Lollius di

Urbinon kirjasta, "Kukko ja kettu" Marian Lais'ista, "Maineen huone"

(House of Fame) ranskan tai italian kielestä, ja Gower poloista

käyttää hän hyväkseen aivan kuin olisi tämä mikäkin tiilipolttimo

tai kivilouhimo, josta sopii ottaa rakennustarpeensa. Hän puolustaa

itseään sillä, että hänen ottamallaan ei ole mitään arvoa siellä,

missä hän tapaa sen, mutta siellä taas suurin arvo, minne hän sen

jättää. On tullut ikäänkuin jonkinlaiseksi käytännölliseksi säännöksi

kirjallisuudessa, että se, joka joskus on osoittautunut pystyvänsä

alkuperäiseen luomiseen, on senjälkeen oikeutettu varastamaan toisten

kirjoituksista mielensä mukaan. Ajatus on sen omaisuutta, joka voi

omistaa sen, ja sen, joka voi sitä oikein käyttää. Jonkinmoinen

sulaumaton avuttomuus leimaa aluksi lainattuja ajatuksia, mutta

jahka olemme tottuneet käsittelemään niitä, tulevat ne täydellisesti

omiksemme.

Sitenpä on kaikki alkuperäisyys suhteellista. Jokaisen ajattelijan

katse on luotuna taaksepäin. Westminsterin tai Washingtonin

lakiasäätävän eduskunnan oppinut jäsen puhuu ja äänestää tuhansien

puolesta. Osoittakaa meille valitsijakunta ja ne nykyään näkymättömät

tiehykkeet, joita myöten edustaja on päässyt selvyyteen sen

toiveista, se joukko käytännöllisiä ja tiedokkaita miehiä, jotka

kirjeenvaihdon tai suullisen keskustelun kautta ovat varustaneet

hänet todisteilla, yksityistiedoilla ja laskelmilla, ja hänen

hieno terävyytensä ja lujuutensa kadottavat jotakin tehostaan ja

sädekehästään. Kuten sir Robert Peel ja mr Webster äänestävät,

siten ajattelevat Locke ja Rousseau tuhansien puolesta, ja

siten oli Homeroolla, Menulla, Saadilla, Miltonilla ympärillään

lähteitä, joista he ammensivat: ystäviä, ihailijoita, kirjoja,

perinnäistietoja, sananlaskuja kaikki nyt jo ammoin häipyneitä --

jotka tunnettuina melkoisesti vähentäisivät heidän ihmeteltävyyttään.

Puhuiko siis runoilija alkuperäisen vakuutuksen voimalla? Vai

tunsiko hän toisen runoilijan itseänsä etevämmäksi? Tämä kysymys

vetoaa kirjailijan omaantuntoon. Onko lopultakin hänen rinnassaan

oraakkeli, jolta voi kysyä jokaisesta ajatuksesta ja asiasta, onko se

todella siten ja siten, onko vai eikö? ja jolta voi saada vastauksen,

johonka voi luottaa. Kaikki velka, mihin sellainen ihminen voi toisen

neroon nähden joutua, ei koskaan voi hämmentää hänen tietoisuuttaan

omasta alkuperästään, sillä kirjojen ja toisten ihmisten hänelle

tekemä palvelus on kuin savupilvi verrattuna siihen sisäisimpään

todellisuuteen, jonka hän on nähnyt kasvoista kasvoihin.

On helppoa havaita, että parhaasti kirjoitettu tai tehty maailmassa

ei ole yhden yksinäisen neron työn hedelmää, vaan on se muodostunut

laajan yhteistyön kautta siten, että tuhannet ovat kirjoittaneet

kuin yksi ja totelleet samaa sisäistä pakkoa. Englanninkielinen

raamattumme on loistava näyte kielemme voimasta ja suloudesta.

Mutta sitä ei ole kääntänyt kielellemme yksi mies, eikä sitä ole

käännetty johonkin varmaan aikaan, vaan vuosisadat ja kirkot ovat

työskennelleet sen täydellistyttämiseksi. Ei ollut aikaa, jolloin

ei olisi ollut jotain käännöstä olemassa. Liturgia, jota ihaillaan

niin paljon voimakkaan ylevän henkensä vuoksi, on kokoelma eri

aikojen ja kansojen hartaustunnelmia, käännös katolisen kirkon

rukouksista ja menoista -- jotka taas vuorostaan ovat kootut pitkien

ajanjaksojen varsilla pyhimysten ja pyhäin kirjailijain rukouksista

ja hartausmietelmistä kautta koko maailman. Grotius huomauttaa samaa

"Isä meidän" rukouksen suhteen, että ne eri lauselmat, joista se

on kokoonpantu, olivat käytännössä jo Kristuksen aikoina rabbinien

rukousmuodoissa. Hän poimi ainoastaan esiin kultajyväset. Voimakas

lakikielemme, lainkäyttömme merkitsevät menot ja lakitieteellisten

määritelmien tarkka sattuvaisuus ja täsmällisyys ovat kaikkien niiden

terävä-älyisten, voimakashenkisten miesten töiden hedelmää, jotka

ovat eläneet niissä maissa, joissa nämä lait vallitsevat. Plutarkoon

teoksien käännös on siksi niin etevä, että se perustuu niin moneen

edelliseen käännökseen. Näitä käännöksiä on tehty kaikkina aikoina.

Kaikki todella kielenmukaiset ja kansalliset käänteet ovat säilyneet

ja kaikki muut vähitellen karsiuneet ja tulleet hyljätyiksi. Jotakin

samanlaista on vielä aiemmin tapahtunut alkuperäisille kirjoille.

Maailma menettelee verrattain vapaasti maailmankirjallisuuteen

kuuluvain teosten kanssa. Vedat, Aisopoon sadut, Pilpay, Tuhat ja

yksi yötä, Cid, Iliadi, Robin Hood, skottilaiset runoelmat eivät

ole yhden miehen työtä. Tuommoisten teosten sommittelussa on

aika ajatellut puolestamme, tori, muurari, salvumies, kauppias,

maanviljelijä, narri, kaikki ovat he ajatelleet puolestamme. Jokainen

kirja liittää aikansa sanavarastoon jonkun onnistuneen hyvän sanan,

jokainen laki, kauppa, hetken mieltymys omansa, ja kaiken käsittävä

yleinen nero, joka ei arkaile ja kaihdi olla alkuperäisyydestä

velassa kaikkien yhteiselle alkuperäisyydelle, esiytyy myöhemmälle

ajalle kuin oman aikansa ruumiillistumisena ja muistiin kirjoittajana.

Olemme kiitollisuuden velassa muinaistutkijoille ja

Shakespeare-seuralle niistä tutkimuksista, joilla he ovat

selvittäneet englantilaisen draaman kehittymisen pappien kirkoissa

esittämistä mysterioista ja lopullisen eroittautumisen kirkosta

sekä täydellistymisen maallisiksi näytelmäkappaleiksi "Ferrex ja

Porrex" ja "Gurton-mummon neula" nimisistä kappaleista alkaen aina

niihin aikoihin asti, jolloin näyttämöitä vallitsevat juuri ne

kappaleet, joita Shakespeare muodosteli ja muovaili ja jotka hän

lopulta teki omikseen. Menestyksensä rohkaisemina ja tehtävänsä

herättämän kasvavan mielenkiinnon kannustamina ovat he nuuskineet

jokaisen kirjahyllyn, aukaisseet jokaisen kirjalaatikon vinnillä

eivätkä sallineet ainoankaan vanhan kellastuneen paperivihon jäädä

pilautumaan homeeseensa ja toukkiinsa, niin kärkkäitä olivat

he saamaan tietää, oliko Shakespeare poikanen todella ollut

salametsästäjä vai eikö, oliko hän pitänyt huolta hevosista teatterin

portilla, oliko hän pitänyt koulua, ja miksikä hän testamentissaan

oli määrännyt vaimolleen Anna Hathaway'lle ainoastaan lähinnä parhaan

sänkynsä.

On jotakin liikuttavaa siinä hairahtuvassa ajattelemattomuudessa,

jolla aika valitsee henkilönsä ja tapahtumansa, joita kaikki

kynttilät valaisevat ja joita kohden kaikki katseet ovat käännetyt,

siinä huolellisuudessa, millä merkitään kirjoihin jokainen

vähäpätöisinkin pikkuasia, joka koskee kuningatar Elisabethia tai

kuningas Jaakkoa, Essexejä, Leicesterejä, Burleigheja, Buckinghameja,

samalla kuin se ilman ainoatakaan arvokkaampaa huomautusta sivuuttaa

toisen hallitsijasuvun perustajan, hallitsijasuvun, jonka vuoksi

yksin Tudorin hallitsijasukua joskus on muistettava -- miehen, joka

häntä elähyttävän hengen ja innostuksen voiman vuoksi käsittää

itsessään koko saksilaisen rodun ja jonka ajatuksista maailman

ensimäiset kansat jotkut vuosisadat ovat löytävät henkisen ravintonsa

ja henget ainoan johtonsa. Tavallinen näyttelijä -- ainoakaan ihminen

ei aavistanut, että hän oli ihmiskunnan runoilija; tämä salaisuus

pysyi yhtä syvänä salaisuutena runoilijoille ja hengen miehille

kuin hovimiehille ja tyhjänpäiväisillekin. Bacon, joka kirjoitti

kuin tavaraluettelon aikansa henkisistä saavutuksista, ei mainitse

hänen nimeänsäkään. Ben Jonson, vaikka olemmekin koettaneet antaa

mitä liioitelluimman merkityksen hänen harvoille tunnustaville ja

ylistäville sanoilleen, ei aavistanutkaan sitä joustavaa kasvavaa

mainetta, jonka ensi väreilyjä hän itse oli herättämässä. Hän

piti epäilemättä hänelle antamaansa tunnustusta perin runsaana ja

jalomielisenä ja piti itseään ehdottomasti parempana runoilijana

heistä kahdesta.

Jos on totta, kuten sananlasku sanoo, että ainoastaan äly älyää

älyn, niin olisi Shakespearen ajan kyllä pitänyt voida ymmärtää

häntä. Sir Henry Wotton oli neljä vuotta nuorempi Shakespearea ja

eli kaksikymmentä kolme vuotta hänen jälkeensä, ja tapaa hänet

kirjevaihdossa tai tuttavuussuhteissa seuraaviin henkilöihin:

Theodor Beza, Isaac Casaubon, sir Philip Sidney, kreivi Essex,

lordi Bacon, sir Walter Raleigh, John Milton, sir Henry Vane, Isaac

Walton, t:ri Donne, Abraham Cowley, Bellarmine, Charles Cotton,

John Pym, John Hales, Kepler, Vieta, Albericus Gentilis, Paolo

Särpi, Arminius, joista kaikista on todisteita, että hän on ollut

tekemisissä heidän kanssaan, mainitsematta useita muita, jotka hän

epäilemättä on tavannut, -- Shakespeare, Spenser, Jonson, Beaumont,

Massinger, molemmat Herbertit, Marlowe, Chapman ja muut. Sitte

Perikleen aikojen, jolloin Kreikassa oli esiytynyt sellainen sikermä

suuria miehiä, ei ole ollut toista sellaista piiriä, ja kuitenkaan

ei heidän neronsa riittänyt havaitsemaan maailman suurinta neroa.

Runoilijamme naamari oli läpinäkymätön. Vuorta ei havaitse läheltä.

Vierähti kokonainen vuosisata, ennenkuin sen olemassaoloa alettiin

epäillä, ja vasta kahden vuosisadan kuluttua hänen kuolemastaan

alettiin häntä arvostella siten kuin meistä on hänen arvonsa

mukaista. Ennen meidän aikojamme ei ole ollut mahdollista kirjoittaa

Shakespearen historiaa, sillä hän on saksalaisen kirjallisuuden

isä: saksalaisten tutustauminen Shakespeareen Lessingin kautta sekä

Wielandin ja Schlegelin käännökset hänen teoksistaan aiheuttivat mitä

läheisimmästi saksalaisen kirjallisuuden äkillisen esillepuhkeamisen

ja kukoistuksen. Vasta yhdeksännellätoista vuosisadalla, jonka

mietiskelevä henki on jonkinmoinen elävä Hamlet, voi Hamlet-tragedia

tavata ihailevat lukijansa. Nykyään on Shakespeare lyönyt leimansa

kirjallisuuteen, filosofiaan ja ajatteluun. Hänen henkensä on

se näköpiiri, jonka sivu me meidän päivinämme emme näe. Hänen

säkeittensä kasvattamina ovat korvamme tottuneet sointuun.

Coleridge ja Goethe ovat ainoat arvostelijat, jotka jonkinmoisella

täsmällisyydellä ovat tulkinneet tunteemme ja vakuutuksemme hänestä,

mutta kaikissa sivistyneissä mielissä elää sanaton arvonanto hänen

valtaavaa voimaansa ja ihanuuttaan kohtaan, jotka kuten kristinusko

määräävät aikakautemme henkisen laadun.

Shakespeare-seura on ulottanut tutkimuksensa joka taholle, tehnyt

tiettäväksi, mitä tietoja vielä puuttuu, tarjonnut rahapalkkiota

jokaisesta johonkin varmuuteen johtavasta tiedonannosta; ja millä

tuloksilla? Lukuunottamatta muutamia tärkeitä tietoja englantilaisen

näytelmätaiteen historiasta, joihin olen viitannut, on tullut esiin

ainoastaan joku harva seikka koskeva runoilijan varallisuussuhteita

sekä hänen toimenpiteitään omaisuuteensa nähden. Ilmenee, että hän

vuosi vuodelta omisti aina suuremman osan Blackfriarsin-teatteria:

sen vaatevarasto ja muu kalusto olivat hänen omiansa, että hän

säästöillään kirjailijana ja osakkeenomistajana osti itselleen

tilan synnyinkaupungissaan, että hän asui Stratfordin kauneimmassa

rakennuksessa, että naapurit uskoivat hänen hoidettavakseen asioita

Lontoossa, kuten lainojen nostoja y.m., että hän oli todellinen

maanviljelijä. Jokseenkin niihin aikoihin, jolloin hän kirjoitti

Macbethia, velkoo hän Stratfordin oikeusistuimen edessä Philip

Rogersilta 35 shillingiä 10 penceä viljasta, jonka tämä oli eri

otteissa saanut, ja esiytyy kaikissa suhteissa kelpo isäntänä

ilman mitään eriskummaisuuden ja liioittelun mainetta itsestään.

Hän oli hyvänsävyisä mies, näyttelijä ja teatterinosakas, joka

ei mitenkään silmiinpistävästi eronnut muista näyttelijöistä ja

teatterinjohtajista. Myönnän nämä tiedot tärkeiksi. Ne korvaavat

täydellisesti ne vaivat, joilla ne ovat hankitut.

Mutta mitä tiedon sirpaleita hänen elinsuhteisiinsa nähden nämä

tutkimukset lienevätkin paljastaneet, ne eivät mitenkään voi valaista

sitä rajatonta luovaa mielikuvitusta, joka on se salattu magneetti,

joka hänessä vetää meitä puoleensa. Olemme varsin kankeita historian

kirjoittajia. Me kerromme sukuluettelon, synnyn, synnyinpaikan,

koulunkäynnin, koulutovereista, rahojen ansaitsemisesta,

avioliitosta, kirjojen julkaisemisesta, kuuluisuudesta, kuolemasta,

ja kun olemme päässeet lorumme loppuun, ei ilmene mitään suhdetta

kuvamme ja jumal'syntyisen välillä ja on kuin olisimme umpimähkään

aukaisseet "Nykyaikaisen Plutarkon" ja lukeneet siitä jonkun

elämäkerran: se olisi yhtä hyvin soveltunut runoihin. Kuuluu runouden

olemukseen puhjeta ihmeen sateenkaarikimaltelevana tyttärenä esiin

näkymättömästä ja hälventää läsnäolollaan menneisyys ja kieltää

historia. Malone, Warburton, Dyce ja Collier ovat tuhlanneet

öljyään. Mainehikkaat teatterit, Covent Garden, Drury Lane, Park

ja Tremont ovat suotta tarjonneet apuaan. Betterton, Garrick,

Kemble, Kean ja Macready omistavat elämänsä tälle nerolle; häntä he

kruunaavat, kirkastavat, noudattavat, tulkitsevat. Nero ei heitä

tunne. Esitys alkaa; joku kultainen sana kimmahtaa kuolematonna

esiin kaikesta tuosta maalatusta joutavuudesta ja täyttää mielemme

suloisella levottomuudella kutsuen meitä omille saavuttamattomille

kotisijoilleen. Muistan kerran käyneeni katsomassa Hamletia erään

kuuluisan näyttelijän, Englannin näyttämön ylpeyden esittämänä,

ja kaikki mitä silloin kuulin ja kaikki, mitä nyt muistan

näyttelijästä, on semmoista, jossa näyttelijällä ei ollut mitään

osaa, yksinkertaisesti Hamletin kysymyksen aaveelle:

"Se mitä tietää,

Kun sinä, kuollut ruumis, pantsar yllä

Kuun välkkehessä kummittelet."

[P. Cajanderin suomennos.]

Sama mielikuvitus, joka avaroittaa kammion, jossa hän kirjoittaa,

maailmaksi ja täyttää sen kaiken arvoisilla ja laatuisilla

voimilla ja olennoilla, muuttaa yhtä helposti ynseän todellisuuden

kuunvälkkeeksi. Nämä hänen taikavoimansa ihmeet tärvelevät meiltä

tavallisten teatterikeinojen lumon. Mikähän elämäkerta voisi valaista

seutuja, joihin Kesäyön unelma meidät vie? Uskoikohan Shakespeare

millekään notariolle tai pitäjäkirjurille, millekään lukkarille

tai kylätuomarille Stratfordissa tämän ihanan armaan luoman

synnyinsalaisuutta. Ardennien metsät, Scone Castlen hilpeä eloisa

ilma, kuun kalve Portian huvilan yllä, "avarat rotkot, karut auhdot",

joissa Othello oli vankeudessa -- missähän on pikkuserkku tai veljen

pojanpoika, missä semmoinen keräjäasiakirjatukku tai yksityinen

kirje, että ne olisivat säilyttäneet sanasenkaan näistä ylevistä

salaisuuksista? Lyhyesti, näissä näytelmissä kuten kaikessa suuressa

taiteessa -- Egyptin ja Indian kyklooppisessa rakennustaiteessa,

Phidiaan veistotaiteessa, gootilaisissa tuomiokirkoissa, Italian

maalaustaiteessa, Espanjan ja Skotlannin kertovissa kansanrunoelmissa

-- on nero vetänyt tikapuut mukanaan korkeuteen, kun luova sukupolvi

on häipynyt taivaisiin jättääkseen tilaa uudelle polvelle, joka näkee

teot, mutta turhaan kysyy, kuinka ne ovat syntyneet. --

Shakespeare on Shakespearen ainoa elämäkerran kirjoittaja, eikä

hänkään voi kertoa meille muuten kuin Shakespearelle meissä

itsessämme eli siis meidän vastaanottavimpina, myötätuntoisimpina

hetkinämme. Hän ei voi astua alas kolmijalaltaan ja kertoa meille

kaskuja runollisen haltioittumisensa hetkistä. Lukekaahan noita

vanhoja asiakirjoja, joita Dycen ja Collierin uutteruus on esittänyt,

selvittänyt ja vertaillut toisiinsa, ja lukekaa senjälkeen joku

noita ilmaheijeisiä ajatuksia -- taivaitten purjehtijoita -- jotka

näyttävät pudonneen taivaasta ja jotka, ei kokemuksemme, vaan

ihminen povessamme omistaa kuin kohtalon Sanelmina -- ja sanokaahan,

vastaavatko ne toisiaan, selittävätkö edelliset mitenkään jälkimäisiä

tai kummatko valaisevat historiallisemmin häntä ihmisenä.

Siispä, vaikka ulkoiset elämäkerralliset tietomme ovat niin

niukat, on meillä, jos meillä on elämäkerran kirjoittajana

Aubrey'n ja Rowe'n sijasta Shakespeare, todelliset, oleelliset

tiedot hänestä, semmoiset, jotka kuvaavat hänen luonnettaan ja

kohtaloaan, semmoiset, jotka meidän olisi tärkeintä tuntea,

jos voisimme kohdata hänet elämässä ja joutua tekemisiin hänen

kanssaan. Meillä on kirjoitettuina muistoon hänen vakaumuksensa

niistä kysymyksistä, jotka kolkuttavat vastausta jokaisesta

sydämestä -- hänen käsityksensä elämästä ja kuolemasta, rakkaudesta,

rikkaudesta ja köyhyydestä, elämän arvoista ja keinoista, joilla

voimme ne saavuttaa, ihmisluonteista ja niistä salaisista tai

ilmeisistä vaikutuksista, jotka johtavat heidän kohtalojaan, noista

salaperäisistä, ylimahtisista voimista, joita tietomme ei voi

käsittää, mutta jotka kuitenkin kutovat ilkeyttään tai lahjojaan

kirkkaimpiin hetkiimme. Kukahan on lukenut hänen sonettinsa

havaitsematta, että runoilija niissä naamarien suojissa, jotka

ymmärtävälle lukijalle eivät ole mitään naamareita, on ilmaissut

oppinsa ystävyydestä ja rakkaudesta: tunnelmien hämmennyksen

herkimmässä ja samalla älykkäimmässä ihmismielessä? Mitä oman

henkensä sisimpiä piirteitä onkaan hän kätkenyt näytelmiinsä?

Hänen loistavista todellisen miehen ja kuninkaan kuvauksistaan

voi havaita, mitkä muodot ja hienoudet häntä miellyttävät: hänen

mieltymyksensä laajaan ystäväpiiriin, hänen taipumuksensa runsaaseen

vierasvaraisuuteen ja iloisen ystävälliseen anteliaisuuteen. Puhukoot

Timon, Warwick, kauppias Antonio hänen laajasydämisyydestään.

Kaukana siitä, että Shakespeare olisi vähimmän tunnettu, päinvastoin

on hän ainoa henkilö koko uudemmassa historiassa, jonka tunnemme.

Mitähän kohtaa siveyden, tapojen, talouden, filosofian, uskonnon,

aistikkuuden, elämänviisauden alalla ei hän olisi selvittänyt.

Mistähän salaisuudesta hän ei olisi ilmaissut tietoaan? Mitähän

virkaa, tointa tai toiminta-alaa hän ei olisi kosketellut? Millehän

kuninkaalle hän ei olisi opettanut ryhtiä kuten Talma Napoleonille?

Kuka neito ei olisi havainnut häntä hienommaksi omaa hentouttaan?

Mikä rakastaja ei tuntisi rakkauttaan kylmäksi hänen rakkautensa

rinnalla? Mikä viisas ei tyhjäksi viisauttaan? Kenelle hienolle

maailmanmiehelle hän ei olisi todistanut hänen kömpelyyttään?

Eräät kyvykkäät ja terävät arvostelijat eivät pidä mitään arvostelua

Shakespearesta pätevänä, ell'ei se puhtaasti rajoitu hänen arvoonsa

dramaattisena kirjailijana, ja pitävät he vääränä punnita häntä

runoilijana ja ajattelijana. Minä asetan hänen dramaattiset ansionsa

yhtä korkealle kuin nämä arvostelijatkin, mutta pidän ne kuitenkin

toisarvoisina. Hän oli täysi, tulvillaan oleva ihminen, jolla oli

paljon sanottavaa, aivot, jotka olivat pakahtumallaan ajatuksia ja

kuvia, jotka etsien ilmaa tapasivat draaman lähimpänä tiehykkeenään.

Jos hän olisi ollut vähäisempi, olisi meidän ihailtava sitä, kuinka

hyvin hän täytti paikkansa ja mikä erinomainen näytelmäkirjailija

hän oli -- ja semmoisena on hän maailman suurin. Mutta ilmeneepä,

että se, mitä hänellä on sanottavanaan, on niin painokasta, että se

kääntää huomion jonkun verran hänen sanontakeinoistaan, että hän

on kuin pyhimys, jonka elämäkerta on käännetty kaikille kielille,

esitetty runomuodossa ja suorasanaisesti lauluissa ja kuvissa ja

typistetty sananlaskuiksi, niin että sattuma, joka antoi pyhimyksen

ajatuksille puhelun tai rukouksen tai lakikirjan muodon, muuttuu

epätähdelliseksi verrattuna sen yleispätevyyteen. Sama on asianlaita

viisaan Shakespearen ja hänen elämänkirjansa kanssa. Hän kirjoitti

sävelmät koko nykyaikaiselle soittotaiteellemme, nykyaikaisen

elämämme ja nykyaikaiset tapamme hän kirjoitti runoiksi, hän kuvasi

englantilaisen ja europalaisen ihmisen, amerikalaisen isän, hän

piirsi ihmiset ja kuvasi päivät ja mitä niitten kuluessa tehtiin,

hän luki miesten ja naisten sydämet, niiden vilpittömyyden, niiden

vilpillisyyden, niiden heikkoudet, niiden heikkoudensynnit ja ne

välivaiheet, joissa hyveet ja paheet liukuvat vastakohtiinsa, hän

voi eroittaa äidin osan isän osasta lapsen kasvoissa tai piirtää

hienot vivahderajat ihmisen vapauden ja kohtalon välille, hän

tunsi ne ehkäisevät pidättävät lait, jotka muodostavat luonnon

järjestysvallan, hänen silmiinsä kuvasti ihmiskohtalon sulous ja

kammo yhtä todesti, mutta yhtä lievittyneenäkin kuin kuvastaa silmään

edessä lepäävä maisema. Ja tämän elämänviisauden painokkuuden

rinnalla hälvenee huomiosta muodon merkitys, olkoon se sitte draamaa

vai eeposta. Ken kiinnittää huomionsa siihen, tekee kuin se, joka

alkaisi tutkia paperia, jolle kuninkaan julistus on kirjoitettu.

Shakespeare on yhtä kaukana suurien kirjailijain piiristä, kuin

hän on kaukana tavallisista ihmisistä. Hän on käsittämättömän

viisas, muut käsitettävän. Oikea lukija voi jollakin tavoin

ikäänkuin tunkeutua Platon aivoihin ja ajatella sieltäkäsin,

mutta ei Shakespearen. Jäämme aina oven ulkopuolelle. Esitys- ja

luomisvoimaltaan on Shakespeare verraton. Kukaan ei voi kuvitella

sitä paremmaksi. Hän saavutti sen äärimmän hengenhienouden, joka

suinkin on mahdollista säilyttämällä yksilöllisen itsenäisyyden --

hän on terävänhienoin kirjailija ja on melkeinpä kohoamaisillaan

ulkopuolelle taiteen ja kirjailemisen rajoja. Tämän elämänviisauden

tasalla ovat hänen mielikuvituksensa ja lyyrillinen voimansa. Hän

puki kappaleittensa henkilöt muotoon ja tunteilla, kuin olisivat ne

ihmisiä, jotka olivat eläneet hänen kattonsa alla, ja harvat todella

eläneet ihmiset ovat jättäneet jälkeensä niin selviä luonnekuvia

kuin nämä mielikuvitelmat. Ja he puhuivat kieltä, joka oli yhtä

suloista kuin se oli asianmukaista. Ja kuitenkaan eivät hänen

lahjansa koskaan viekotelleet häntä loistamaan yksin niillä, eikä hän

helähytellyt ainoastaan yhtä kieltä. Aina läsnäoleva ja vaikuttava

ihmisyys rinnastaa sopusuhtaisiksi kaikki hänen voimansa. Kertokoon

joku kyvykäs mies jonkun kertomuksen, ja hänen erikoisuutensa

esiytyy kohta. Hänellä ovat varmat havaintonsa, mielipiteensä ja

puheenaineensa, jotka tilapäisesti ovat vallanneet hänet ja joita hän

halulla esittää. Hän kuvaa yhtä asiaa toisen kustannuksella ottaen

huomioon ei sitä, mikä on asianmukaista, vaan sen, mikä soveltuu

hänelle itselleen ja hänen esitysvoimilleen. Mutta Shakespearella

ei ole mitään erikoisuuksia, ei mitään kiusallisia mieliaineita,

vaan esittää hän kaiken täsmällisesti ja asiaankuuluvasti, ei mitään

oikkuja ja eriskummaisuuksia, hän ei ole mikään yksinomainen lehmien

kuvaaja tai lintujen piirtäjä, hänellä ei ole mitään erikoisalaa tai

sovinnaista tekotapaa, hänessä ei ole mitään esiytyvää itsekkyyttä:

ylevän kertoo hän ylevästi, vähäpätöisen arvonsa mukaisesti. Hän on

viisas ilman liioittelua ja pokkuroimista, hän on voimakas, kuten

luonto on voimakas, joka kohottaa maat vuorenharjanteiksi ilman

ponnistusta ja saman lain voimalla, jolla se kohottaa kuplan ilmaan,

tehden kummankin yhtä mielellään. Tästä johtuu, että hänen voimansa

ovat yhtä suuret niin ilveilyssä kuin murhenäytelmässäkin, niin

kertovassa esityksessä kuin rakkauslauluissakin: runollinen voima

niin ehtymätön, että jokainen lukija epäilee, voivatko toiset lukijat

sitä täydellisesti käsittää.

Tämä ilmaisuvoima tai voima siirtää olemisen sisin totuus soinnuksi

ja runoksi tekee hänestä runoilijan perikuvan ja on antanut

uuden tehtävän ajattelun ratkaistavaksi. Tämän vuoksi kuuluu hän

luonnonhistoriaan ikäänkuin maapallomme päätuotteena, joka ennustaa

uusia aikoja ja uutta kehitystä. Asiat kuvastuivat hänen runoudessaan

ilman vammaa tai tahraa; hän voi piirtää hienon tarkkuudella

ja suuren liioittelematta, traagillisen ja koomillisen yhtä

tasapuolisesti ilman mitään pingoittelua tai yksipuolista suosimista.

Hän ulotutti voimakkaan kuvauskykynsä vähimpään pikkuseikkaan asti,

hiuskarvalleen, hän piirtää silmäripset ja kuoppasen poskella yhtä

tarkasti ja varmasti kuin hän piirtää vuoren, ja kuitenkin kestävät

nämä kuten luonnon luomat vahvimmankin mikroskoopin tarkastuksen.

Lyhyesti, hän on pääesimerkki todistamaan, että enempi tai vähempi

tuotteliaisuus, useammat tai harvemmat taulut eivät merkitse mitään.

Hänellä oli kuvauksen voima. Daguerre havaitsi, kuinka voi syövyttää

yhden kukkasen kuvan jodilevylle, ja senjälkeen voi niitä helposti

syövyttää miljoonia. Esineitä ja aiheita on aina, mutta koskaan ei

ole ollut niiden täyspitoista kuvausta. Tässä on nyt lopultakin

täydellinen kuvausvoima, ja nyt astukoon maailma kuvattavaksi. Ei voi

antaa mitään ohjetta, kuinka joku Shakespeare on tehtävä, mutta on

näytetty toteen, että on mahdollista muuttaa elämä runoksi.

Hänen lyyrillinen voimansa asuu teoksen yleishengessä. Sonetit,

vaikkapa niiden erinomaisuus häipyy draamojen loisteen rinnalla, ovat

yhtä saavuttamattomia kuin nekin, eikä se riipu yksityisten säkeitten

ansiosta, vaan on se kappaleen kokonaisansio, ja näiden runollisten

luomien äänensävy on kuin jonkun erinomaisen henkilön puheensointu,

ja on nykyään yhtä mahdotonta luoda uudestaan yhtään säettä kuin koko

runoa.

Vaikkapa kappaleiden puheilla ja yksityisillä säkeillä on kauneus,

joka viekottelee korvan viivähtämään niiden sulosoinnussa, niin

tulvehtii kuitenkin jokainen lause niin kukkurallaan ajatusta ja

on niin kiinteästi liitetty edellisiinsä ja seuraaviinsa, että

loogillisinkin mieli on tyydytetty. Hänen keinonsa ovat yhtä

ihmeteltäviä kuin hänen tarkoitusperänäkin; jokainen sivuseikkakin,

jonka hän keksii yhdistääkseen toisiinsa jotkut sovittamattomat

vastakkaisuudet, muodostuu hänellä runoksi. Hän ei ole pakoitettu

astumaan alas ratsailta ja käymään sentähden että hänen hevosensa

olisivat pillastuneet ja pyrkisivät toisaanne; hän pysyy kyllä

satulassa.

Herkin runous on alkuaan kokemusta, mutta ajatus on kehittynyt ja

vaihtanut muotoa siitä kuin se oli kokemus. Sivistynyt ihminen

saavuttaa useinkin jonkinmoisen taitavuuden runojen sepittämisessä;

mutta helposti lukee heidän runoistaan heidän oman yksityisen

elämäkertansa: joku, joka on perehtynyt yksityiskohtiin, voi nimittää

jokaisen nimeltä: tämä tässä on Antti ja tuo Raakel. Ajatus pysyy

täten epärunollisena. Se on siivellinen toukka, mutta ei vielä mikään

perhonen. Runoilijan mielessä taas on tapahtuma kokonaan sulautunut

uuteen ajatusmaailmaan ja kadottanut kaiken tilapäisyytensä.

Tällaista hengen runsautta tapaa Shakespearella aina. Hänen

kuvauksensa totuuden ja kiinteän yhtenäisyyden vuoksi sanoisimme,

että hän ammentaa sanottavansa omasta sydämestään. Ja kuitenkaan ei

siinä ole itsekkäisyyden jälkeäkään.

Eräs vielä kuninkaallisempi piirre on runoilijalle ominainen.

Tarkoitan hänen kirkasta ilomieltään, jota ilman ei kukaan voi olla

runoilija -- onhan kauneus hänen tarkoitusperänsä. Hän rakastaa

hyvettä, ei velvollisuutena, vaan siksi, että se on ihana: hän

riemuitsee maailmasta, miehestä, naisesta sen armaan valon vuoksi,

joka sädehtii niistä. Hän vuodattaa maailmaan kauneutta, ilon ja

hilpeyden kirkkautta. Epikuros kertoo, että runoudella on semmoinen

sulo ja viehätys, että rakastaja voisi luopua rakkaimmastaan

päästäkseen nauttimaan siitä. Ja todelliset runoilijat ovat tunnetut

tyynestä, kirkkaaniloisesta mielenlaadustaan. Homeros lepää

auringonpaisteessa, Chaucer on iloinen ja rohkea, ja Saadi sanoo:

"On huhuttu, että minä tekisin parannusta ja katuisin, mutta mitä

on minulla tekemistä parannuksen ja katumisen kanssa?" Yhtä ylevän

kirkas ja iloinen -- tai vielä paljoa kirkkaampi ja ilomielisempi

on Shakespearen hengen sävy. Hänen nimensä herättää riemun ja

vapahduksen tunteen ihmisrinnassa. Jos hän ilmestyisi johon seuraan,

ken ei liittyisi hänen saattueeseensa? Hän ei kosketa mihinkään, joka

ei saisi terveyden voimaa ja verevyyttä hänen juhlivan loistokkaassa

esityksessään.

Ja nyt, mikä on ihmisen lopputili tämän laulajansa ja hyväntekijänsä

kanssa, jos yksinäisyydessä sulkien korvamme hänen maineensa

humulta koetamme punnita hänen merkitystään meille? Yksinäisyydellä

on ankarat opetuksensa, se voi opettaa meitä olemaan ilman

niinhyvin sankareita kuin runoilijoita, se asettaa Shakespearenkin

vaakalaudalle ja havaitsee hänessäkin ihmisyyden puolinaisuutta ja

epätäydellisyyttä.

Shakespeare, Homeros, Dante, Chaucer näkivät sen ylevän loiston ja

sisällisen merkityksen, joka leikkii ja värehtii näkyvän elämän yllä;

he tunsivat, että omenapuulla oli muu syvempi tarkoitus kuin kantaa

omenoita, viljalla muu tarkoitus kuin jauhetuksi tuleminen ja että

maapallo ei ollut olemassa ainoastaan ollakseen kynnettävänämme ja

tienämme, että kaikki nämä kantoivat toista, hienompaa ja ihanampaa

satoa ihmishengelle: olivat ihmishengen ajatusten vertauskuvia

ja luonnonhistorian alalla kuin jonakin ihmishengen sanattomana

selityksenä ja vastineena. Shakespeare käytti niitä väreinä ja

muodosti kuvansa niistä. Hän tyytyi niiden kauneuteen eikä koskaan

astunut sitä askelta, joka tuntui välttämättömältä semmoiselle

nerolle kuin hän: hän ei pyrkinyt näkemään ja tutkimaan sitä

voimaa ja merkitystä, joka on kätkettynä näihin vertauskuviin,

selvittämään mitä ne itse itsessään sanovat? Hän käytti niitä

alkuvoimia, jotka odottivat hänen herätystään, ihmisten huvitukseksi.

Hän oli ihmiskunnan huvitusmestari. On aivan kuin olisi joku

tieteen majesteetillisen voiman avulla saanut taivaankappaleet

vallittavikseen ja nyt vetänyt ne radoiltaan loistamaan jossakin

sunnuntai-iltaisessa ilotulituksessa ja kuuluttaisi nyt kaikissa

kaupungeissa: "Todellakin erinomainen ilotulitus tänä iltana!"

Eivätkö luonnon voimat ja niiden tajuaminen ole sen arvokkaammat

kuin katuserenadi tai sikarin savu? Muistuu mieleen torventorahdus

Koraanista: "Taivaat ja maa ja mitä niiden välillä on -- luuletteko

te, että olemme luoneet ne leikillä?" Kun kysytään ainoastaan kykyä

ja hengenvoimaa, ei ihmismaailmassa ole toista hänen vertaistansa.

Mutta kun on kysymys elämästä, elämän aineksista ja apukeinoista,

miten hyödyttää hän minua silloin? Mitä merkitsee elämä? Onko se

ainoastaan jokin "Laskiaistiistai" tai "Kesäyön unelma" tai "Talvinen

tarina"? Mitä merkitsee kuva enemmän tai vähemmän? Tulee mieleen

Shakespeare-seuran egyptiläinen tuomio, että hän oli rattoisa

näyttelijä ja teatterinjohtaja. En saa mielessäni tätä asiaa

sopusointuun hänen runoutensa kanssa. Muut ihmeteltävät miehet ovat

eläneet elämänsä jonkinmoisessa sopusoinnussa ajatustensa kanssa,

mutta tämä taas ilmeisimmässä ristiriidassa. Jos hän olisi ollut

vähäisempi, jos hän olisi saavuttanut ainoastaan tavallisen suuren

kirjailijan suuruuden, jonkun Baconin, Miltonin, Tasson, Cervantesin,

olisimme jättäneet tämän asian ihmiskohtalojen hämärään, mutta että

hän, tämä ihmisten ihminen, joka antoi tiedollemme ihmishengestä

uudet laajemmat ainekset kuin koskaan ennen ja joka vei ihmiskunnan

lippua muutaman kivenheiton eteenpäin kaaokseen -- että hän ei

ollut viisas omassa elämässään -- se on merkittävä ihmiskunnan

aikakirjoihin, että suurin runoilijoistamme on elänyt, maineettoman

ja jokapäiväisen elämän ja käyttänyt neronvoimaansa yleisön

ajanvietteeksi.

Hyvä -- toisetkin ihmiset, pappi ja profeetta, israelilainen,

saksalainen ja ruotsalainen ovat nähneet samaa kuin hänkin: hekin

ovat nähneet elämän lävitse mitä se sisälsi. Ja millä tuloksella?

Kauneus hupeni kuin tuhka tuuleen, he näkivät ehdottoman käskyn,

suvaitsemattoman, vuorenkorkean velvollisuuden, pakko ja kolkkous

laskeutui heidän ylleen kuin vuorten painona, ja elämä riisuutui

aaveellisen kaameaksi, ilottomaksi toivioretkeläisen katumusmatkaksi,

koettelemukseksi, jota joka taholta saartivat tuskalliset tarinat

Adamin lankeamisesta ja kirouksesta takanamme, tuomiopäivästä,

kiirastulesta ja piinanpaikasta edessämme; ja näkijän samoinkuin

kuulijan sydän heissä lannistui.

Täytyy tunnustaa, että nämä ovat puol'ihmisten puol'näkemyksiä.

Maailma odottaa yhä vielä runoilijapappiaan, sovittajaa, joka ei ole

ilveilevä näyttelijä Shakespearen kanssa eikä hapuileva haudoissa

mustamieli Swedenborgin kanssa, vaan joka on näkevä, puhuva, toimiva

aina yhtä ehtymättömällä hengenvoimalla. Sillä tieto on kohottava

auringonloistonkin kirkkaammaksi; oikea on ihanampi kuin mikään

yksityinen tunneliikutus, ja rakkaus voi sointua yhteen kaiken

käsittävän viisauden kanssa.