IV.

Montaigne, epäilijä.

Kullakin asialla on aistillinen ja henkinen puolensa. Ja perustuu

ajatusten leikki siihen, että toisen puolen ilmetessä on löydettävä

toinenkin; kun on yläpuoli tiedossa, on löydettävä alapuolikin. Ei

ole mitään niin ohutta, ettei sillä olisi kahta puoltansa, ja kun

katsoja on nähnyt sen puolen, joka on hänen edessänsä, kääntää hän

esiin vastakkaisen. Elämä on tällaista lantin viskelemistä: "kruuna

tai klaava!" Emme koskaan väsy tähän leikkiin, sillä yhä valtaa

meidät heikko hämmästyksen väristys toisen tai toisen puolen tullessa

esiin ja havaitessamme niiden kummankin vastakkaisuuden. Ihmisen

yllättää äkillinen menestys, ja hän pysähtää ajattelemaan, mitä

tuo merkinnee. Hän harjoittaa kauppaansa kaduilla, mutta saattaapa

tapahtua, että hän itsekin tulee ostetuksi ja myydyksi. Hän näkee

jotkut kauniit ihmiskasvot ja alkaa etsiä tämän kauneuden perussyytä,

jonka täytyy olla vielä kauniimman. Hän takoo onneaan, noudattaa

lakeja, kasvattaa ja rakastaa lapsiaan, mutta hän kysyy itseltään,

miksi? mitä varten? Tämä "kruuna ja klaava" kuuluu filosofien

kielellä: ääretön ja äärellinen, ehdoton ja tilapäinen, todellinen

ja näennäinen, ja monilla muillakin hienoilla nimityksillä voi sitä

kutsua.

Jokainen ihminen on syntynyt luontaisella taipumuksella toiseen tai

toiseen näistä luonnon kahdesta puolesta, ja helposti voi tavata

ihmisiä, jotka yksinomaan ovat omistautuneet joko toiselle tai

toiselle. Toisilla on kyky käsittää eroavaisuuksia, he käsittelevät

tosiasioita ja pintailmiöitä, kaupunkeja ja henkilöitä, ja saattavat

he asiat ja tapahtumat kulkuun -- taidon ja toiminnan miehiä. Toiset

taas tajuavat elämän pohjaa hallitsevan yhteyden, ja ovat he uskon ja

ajattelun miehiä, neroja.

Kumpikin näistä ratsastajista kannustaa ratsuaan liika kovaan.

Plotinus uskoo ainoastaan filosofeihin, Fenelon pyhimyksiin, Pindaros

ja Byron runoilijoihin. Luettakoon vain, miten halveksivasti Plato

ja Platon oppilaat puhuvat ihmisistä, jotka eivät kokonaan ole

omistautuneet heidän omien kimmeltäväin ajatusrakenteillensa ja

yleistelyjensä esillekehittämiseen: muut ihmiset ovat heille kuin

mitäkin hiiriä tai rottia. Kirjailijat muodostavat yleensä hyvin

ylpeän ja suletun piirin. Popen ja Swiftin välinen kirjeenvaihto

kuvailee ihmiset heidän ympäristössään kuin miksikin hirviöiksi, ja

Goethen ja Schillerin kirjeenvaihto myöhemmin on tuskinpa paljoakaan

lempeämpi.

Varsin helposti huomaa, mistä tämmöinen ylimielisyys johtuu.

Nero on nero ensi silmäyksessään, jonka hän luo johonkin asiaan.

Onko hänen silmissään luova voima? Ellei hän takerru kulmiin tai

värivivahduksiin, vaan näkee merkityksen ja tarkoituksen -- niin

hän silmänräpäyksessä näkee niinkuin puhki näkemänsä esineen

-- ja se alenee hänelle arvossa semmoisenaan. Hänen voimansa

hetkinä hänen ajatuksensa ikäänkuin särkee taiteen ja luonnon teot

niiden perussyihin, niin että teot itse näyttävät kömpelöiltä

ja virheellisiltä. Hänen sielussaan elää kauneuden aate, jota

kuvanveistäjä ei voi pukea muotoon. Maalaus, kuvapatsas, temppeli,

rautatie, höyrykone ovat ensinnä eläneet taiteilijan mielessä ilman

mitään vammaa, virhettä tai kankeutta, jotka haittaavat sitä, kun

se on muutettu todellisuuteen. Sama on laita kirkon, valtion,

koulun, hovin, yhteiskunnallisten laitosten ja kaikkien muiden

ihmissäännelmäin. Eipä ihme, että nämä miehet muistaen, mitä ovat

nähneet aatteessaan ja mitä siitä toivoneet, halveksien vakuuttavat

aatteiden ylemmyyttä. Ja havaittuaan joskus, että onnellinen

ihmissielu käsittää itsessään kaikki taiteet voiman mahdollisuutena

sanovat he: miksi rasittaisimme itseämme turhalla toteuttamisella?

ja kuten uneksuva kerjäläinen ovat he puhuvinaan ja toimivinaan

ikäänkuin olisivat nämä ihmishengessä uinuvat arvot jo siirtyneet

todellisuuteen.

Toisaalta työn ja kaupan ja nautinnon miehet -- aineellinen maailma,

käsittäen itsessään aineellisen filosofissa ja runoilijassakin --

ja käytännön maailma, käsittäen itsessään sen tuskallisen työn ja

ponnistuksen, josta ei yksikään filosofi tai runoilija enempää kuin

muutkaan ihmiset ole vapahdettu -- painavat raskaasti toisella

vaa'allaan. Kauppa kaduillamme ei usko mihinkään metafysillisiin

perussyihin, eikä tuhlaa ajatustakaan sen voiman käsittämiseen, josta

ovat olemassa kauppiaat ja tämä kauppaatekevä kiertotähtemme, ei

ajatustakaan, vaan häärää se kattuuneineen, sokureineen, villoineen

ja suoloineen. Meidän vaalikokouksiamme ei häiritse ja hillitse

mikään epäilys näiden äänestystemme tärkeydestä. Kuuma elämä virtaa

omaa varmaa suuntaansa. Maailmanmiehistä, aineellisen voiman ja

aineellisen innostuksen miehistä, käytännöllisen kyvykkyyden

miehistä, niinkauan he ovat takertuneina omaan maailmaansa, näyttävät

ajatusten ja aatteiden miehet olevan järjiltään. Ainoastaan he itse

ovat säilyttäneet järkensä.

Myöskin aineelliset asiat opettavat filosofiaansa elikkä älyä ja

kokemusta. Kukaan ei hanki itselleen omaisuutta oppimatta samalla

hiukka laskutaitoakin. Englannissa, rikkaimmassa maassa, mitä

koskaan on ollut, pidetään omaisuutta verrattuna personallisiin

kykyihin suuremmassa arvossa kuin missään muualla. Päivällisen

jälkeen uskoo ihminen vähemmän ja kieltää enemmän: totuudet ovat

menettäneet osan viehätystään. Päivällisen jälkeen on aritmetiikka

ainoa tiede: aatteet ovat vain nuorukaisten mielissä kiehuvia

houreita, turmiota tuottavia ja tulenarkoja, jotka vakavampi osa

ihmiskuntaa hylkää, ja ihmisen arvo on hänen ruumiillisissa ja

aineellisissa ominaisuuksissaan. Spence kertoo, että Pope oli kerta

Godfrey Knellerin luona, kun tämän veljenpoika, muuan guinealainen

kauppias tuli sisään. "Veljenpoikani", sanoi Godfrey, "sinulla on

kunnia nähdä edessäsi kaksi maailman suurinta miestä". "Enpä tiedä

miten suuria lienette", vastasi guinealainen, "mutta en pidä teidän

ulkonäöstänne. Olen monasti ostanut miehen paljoa paremman kuin te

molemmat yhteensä, vallan lihaksia ja luuta kymmenellä kultarahalla."

Täten kostavat aistien ja aineellisuuden miehet professoreille ja

maksavat ylenkatseen ylenkatseella. Edelliset olivat rientäneet

johtopäätöksiin, jotka eivät vielä olleet kypsiä, ja väittäneet

enemmän kuin mikä on totta; toiset taas pitävät filosofeja pilkkanaan

ja punnitsevat ihmistä punnissa. He uskovat, että sinappi polttaa

kieltä, että pippuri on tulista, että tulitikku sytyttää, että

revolveria on käsiteltävä varovasti, että housun kannattimet

kannattavat housuja, että laatikolliseen teetä sisältyy paljon

tunnetta, että hyvä viini tekee ihmisen kaunopuheliaaksi. Jos olet

hellä ja herkkätunteinen -- niin syö enemmän lihapiirakkaa. Heistä

oli Lutherilla maitoa suonissa, kun hän lauloi

"Wer nicht liebt Wein, Weib und Gesang.

Der bleibt ein Narr sein Leben lang."

[Ken ei rakasta viiniä, naista, laulua,

Narri hän on ja narrina pysyy elämänsä kaiken.]

tai kun hän neuvoi nuorta oppinutta, joka oli kokonaan takertunut

oppiin armovalinnasta ja tahdonvapaudesta, juomaan itsensä hyvään

humalaan. "Hermot", sanoo Cabanis, "muodostavat ihmisen". Naapurini,

iloinen farmari istuessaan ravintolan tarjoiluhuoneessa tuumii, että

rahan käyttää parhaiten mitä varmemmin ja nopeammin sen tuhlaa.

"Hän puolestaan", sanoo hän, "antaa omansa mennä kurkustaan alas ja

nauttii siten niiden hyvän."

Tämän ajatustavan epämukavuus on siinä, että se johtaa

väliäpitämättömyyteen ja lopulta kyllästykseen. Elämä kuluttaa

meidät. Olemme kohta olevat tarua mekin. Pysykäähän kylminä: kaikki

tuo on oleva yhdentekevää sadan vuoden perästä. Meneehän elämäkin

mukiin, mutta iloiset olemme olevat siitä kerta seljetessämmekin,

ja iloksi on se oleva toisillekin. Miksikä uurastaa ja ponnistaa?

Ruokamme on maistuva huomenna samalta kuin eilenkin, ja lopulta

olemme saavat siitä kyllämme. "Oh", sanoi elähtänyt herrasmies

Oxfordissa, "ei ole mitään, joka olisi uutta tai totta -- mutta mitä

siitä!"

Hieman katkerammin uikuttaa kyynikko: elämämme on kuin aasi,

jota viedään markkinoille kantamalla heinätukkoa sen edessä: se

ei näe muuta kuin heinätukkonsa. "On niin paljo vaivaa maailmaan

tulemisesta", sanoi lordi Bolingbroke, "ja vielä enemmän vaivaa ja

vielä lisäksi kaikenmoista halpuutta tarvitaan ennenkuin pääsee

siitä pois, jotta tuskinpa kannattaa koko homma." Tunnen erään

tämänlaatuisen filosofin, jolla oli tapana koota kokemuksensa

ihmisluonteesta sanoihin: "Ihminen on kirottu konna" ja luonnollisena

lisälauseena seuraa jotakuinkin varmasti: -- "maailma elää petoksen

ja valheen varassa ja samanpa aion minäkin."

Aatteen ja aineen rakastajien täten ahdistellessa ja katkeroittaessa

toisiansa ja äärimmän aineellisuuden pukeutuessa pilkkaajan muotoon

esiytyy kolmas ajatussuunta ottaen kantansa näiden kahden välillä,

skeptisismi nimittäin. Skeptikko, epäilijä pitää kummankin erehtyvän

mennessään äärimmäisyyksiin. Hän ponnistelee saadakseen jalansijan

vipusimen niskapuulla. Hän ei tahdo purjehtia pitemmälle kuin hänen

karttansa osoittaa. Hän huomaa toiminnan miesten yksipuolisuuden,

hän ei tahdo olla mikään gibeoniti; hän on henkisten kykyjen mies,

kylmäpäinen harkitseva ihminen, harrastava kaikkea, joka voi

säilyttää ihmisen kylmänä; ei mitään tarpeetonta toimeliaisuutta, ei

mitään palkitsematonta itseuhrautumista, ei mitään turhaa aivojen

tuhlausta. Olenko minä mikään härkä tai juhta? -- Te liioittelette

kumpikin, sanoo hän. Te, jotka tahdotte kaiken niin käytettävän

kelvolliseksi ja maailman varmaksi kuin lyijykanki, te erehdytte

perinpohjin: te luulette perustanne lujaksi kuin timantti, ja

kuitenkin jos paljastamme tietojemme varmat äärimmät johtopäätökset,

niin olette vaappuvat kuin kuplat virralla tietämättä minne ja

mistä, ja kauttaaltaan olette te kääriyneet ja kietouneet harhaan ja

harhaluuloihin.

Mutta ei hän tahdo jättäytyä kirjojenkaan orjaksi eikä kietoutua

oppineen kaapuun. Oppineet ovat itsensä uhreja: ovat kaitoja

ja kalpeita, jalkansa kylmiä, päänsä kuumia, yönsä unettomia,

päivänsä kuluvat alinomaisessa häiriytymisen pelossa -- kalvakkoja,

likaisia, nälkiytyneitä, itsekkäitä. Jos lähenee heitä, huomaa

miten täytenään he ovat sulia mielikuvitelmia -- he ovat pelkkiä

ilmakuvien sepittelijöitä, uneksivat päivät ja yöt uniaan, odottavat

koko ihmiskunnan kunnioittaen polvistuvan jonkun merkillisen

ajatuskokonaisuuden eteen, joka on rakennettu totuudelle, mutta

rakennettu ilman mitään suhteita esityksessä, mitään kohtuutta

ja tarkkuutta käytäntöön sovituksessa ja ilman mitään pontta ja

tahdonvoimaa sen sommittelijassa, mikä saattaisi sen muotoon ja

elämään.

Mutta näen selvästi, ett'en voi nähdä mitään, sanoo skeptikko.

Minä tiedän, ettei ihmisen voima ole äärimmäisyyksissä, vaan

äärimmäisyyksien karttamisessa. Minä ainakin olen karttava

filosofeeraamasta yli voimieni. Mitä hyödyn minä siitä, että

teeskentelen voimia, joita minulla ei sentään ole? Mitä hyödyttää

teeskennellä varmuutta toisesta elämästä, jota varmuutta sentään

ei ole? Miksikä liioitella hyveen voimaa? Miksikä pyrkiä enkeliksi

ennen aikojaan? Nämä jänteet liika kireälle pingotettuina katkeavat.

Jos meissä elää kuolemattomuuden kaipaus, mutta ei mitään todistusta

sen tueksi, niin miks'emme myöskin tunnusta sitä? Jos meillä on

vastakkaisia varmuuksia, niin miks'emme ilmaise niitä? Ellei

vilpittömällä ajattelijalla ole tarpeeksi pohjaa ratkaistakseen

kantaansa, sanoakseen suoraa on tai ei'tänsä -- miksei hän lykkää

lopullisen lausuntonsa antamista. Minä olen kyllästynyt noihin

oppisääntöjen laatijoihin. Väsynyt olen noihin alinomaisiin itsensä

matkijoihinkin, jotka kieltävät kaikki dogmit. Minä en väitä, enkä

kiellä. Olen vaan tutkiakseni asiaa. Olen vaan katsellakseni,

"skopein", punnitakseni asiaa. Koetan pitää vaakaa tasapainossa.

Mitä hyötyä siitä, että istuisin opettajan istuimelle ja latelisin

oppijärjestelmiäni yhteiskunnasta, uskonnosta, luonnosta, kun

tietäisin, että niiden toteuttamista estää käytännölliset vaikeudet,

joita en minä enkä kanssaihmiseni voi voittaa? Miksikä olisin

julkisesti niin lavertelias, kun jokainen naapurini voisi kumota

minut vastaväitteillä, joille en mahtaisi mitään. Miksipä yrittää

väittää, että elämä on niin yksinkertaista leikkiä, kun kuitenkin

tiedämme, kuinka ketterä väistymään ja harhaanvievä tämä Proteus

on? Miksikä luulotella voivamme sulkea kaikki asiat ahtaaseen

kanakoppiimme, kun kumminkin tiedämme, että niitä ei ole ainoastaan

yksi ja kaksi, vaan kymmeniä, kaksiakymmeniä, tuhansia asioita,

kaikki erilaisia? Miksikä kuvitella, että itse omistamme kaiken

totuuden? On niin paljo väiteltävää puolelta jos toiselta.

Ken voi kieltää viisaalta skeptisismiltä sen oikeutuksen, kun

huomaa, ett'ei ole ainoatakaan käytännöllistä kysymystä, jota voi

ratkaista muuten kuin ainoastaan lähennellen? Eiköhän avioliitto

ole avoin kysymys, koska maailman alusta asti on väitetty, että

semmoiset, jotka ovat siinä, haluavat siitä pois ja ne, jotka

eivät siinä ole, haluavat siihen? Ja Sokrateen vastaus eräälle,

joka kysyi häneltä, olisiko hänen mentävä naimisiin vai eikö,

pysyy yhä sattuvana: "menetkö vai olet menemättä, kummassakin

tapauksessa olet katuva tekoasi." Entä kysymys valtiosta sitte?

Koko yhteiskunta on eri mieltä käsityksessään valtiosta. Kukaan

ei sitä rakasta, hyvin monet vihaavat sitä ja kärsivät omantunnon

tuskia noudattaessaan alamaisvelvollisuuksiaan, ja ainoa syy sen

puolustukseksi on pelko, että olisi vielä pahempi, jos se särkyisi.

Entä mitenkähän on laita kirkon? Tai esittääksemme kysymyksen,

joka lähimmin koskee ihmiskuntaa onko nuoren miehen pyrittävä

johtavaan asemaan lakitieteen alalla tai politiikassa tai kaupan

alalla? Ei voitane väittää, että menestys näillä aloilla lankeaa

täysin yhteen sen kanssa, mikä on parasta ja sisäisintä nuorukaisen

sielussa. Onko hänen siis katkaistava ne siteet, jotka liittävät

häntä yhteiskuntaan, ja sysättävä haahtensa vesille ilman muuta

ohjetta kuin oma neronsa? Asioissa on aina tukea sekä syille että

vastasyille. Ajateltakoon ainoastaan ratkaisematonta kysymystä

nykyisen "vapaa kilpailu"-järjestelmän ja "yhteistoiminnan"

ystäväin välillä. Jalo, ylevä mieli omistaa alttiisti aatteen, että

työ on jaettava tasan kaikkien kesken; se on ainoa kunniallinen

ja turvallinen tapa jakaa työvelvollisuudet. Raatajan hökkeliin

ainoastaan perustuu tarmo ja hyve: ja kuitenkin esitetään toisaalta,

että työ rumentaa muodon ja uuvuttaa hengentulen, ja työmiehet

huutavat yhdestä suusta: "Meillä ei ole mitään ajatuksia!"

Sivistys, kuinka välttämätön onkaan se! Minä en voi suoda sinulle

anteeksi sielusi kehityksen puutetta, ja kuitenkin, sivistys on

silmänräpäyksessä tukahuttava sinussa välittömyyden ihanan sulon.

Tärkeä on raakalaiselle sivistys, mutta kun hän kerrankin on lukenut

kirjaa, ei hän enää voi olla ajattelematta Plutarkon sankareita.

Lyhyesti, koska ihmisjärjen todellinen voima on siinä, "ettemme

anna sen, minkä tiedämme, häiriytyä siitä, mitä emme tiedä",

niin pitää meidän tukea ja varmentaa niitä luonteemme ja tilamme

hyviä puolia, jotka ovat vallassamme, eikä panna niitä vaaraan

tavoittelemalla ilmalinnoja ja saavuttamattomia. Niinpä siis, ei

mitään haaveita! Tehkäämme matkoja, työskennelkäämme ja toimikaamme,

oppikaamme, hankkikaamme, omistakaamme, pyrkikäämme. "Ihmiset

ovat kuin jonkinmoisia liikkuvia kasveja, ja kuten puut saavat he

suuren osan ravintoansa ilmasta. Jos he ovat liika paljon kotona,

kuihtuvat he." Olkoon elämämme karaisevaa, miehekästä, tietäkäämme

se, minkä tiedämme, varmasti; minkä omistamme, olkoon se kunnollista,

käytettävää ja omaamme. Pyy pivossa on parempi kuin kymmenen oksalla.

Olkoot ihmiset, joiden kanssa tulemme tekemisiin, todellisia eikä

mitään huppelehtivia aaveita.

Tässä nyt on meillä skeptikon oikea perusta -- tämä punnitsevan

katselemisen ja pidättäytymisen perusta; se ei siis mitenkään perustu

epäuskoon tai yleiseen kieltämiseen tai yleiseen epäilemiseen -- jopa

oman epäilyksensäkin epäilemiseen -- kaikkein vähimmän perustuu se

pilkkaan ja kaiken vakaan ja hyvän ylimieliseen ilkkumiseen. Nämä

eivät kuulu sen henkeen enempää kuin uskonnon ja filosofiankaan.

Epäilijä on punnitsija ja viisas, mies, joka kokoo purjeensa ja

laskee omaisuutensa sekä elää varojensa mukaan, joka arvelee, että

ihmisellä on muutenkin liika paljon virkamiehiä, jotta hänellä vielä

lisäksi olisi varaa olla oma virkamiehensä, ett'emme voi varata

itsellemme liika paljon etuja siinä epätasaisessa taistelussa, jossa

toisella puolella ovat niin suunnattomat ja ehtymättömät voimat,

toisella taas semmoinen mitätön, mahtaileva, haavoittuva papukaija

kuin ihminen, joka on kuin kaarna aalloilla jokaisessa vaarassa.

Hänen, epäilijän asema on puolustusasema, turvallisempi ja helpompi

puolustaa ja samalla mukava ja käyttökelpoinen, ikäänkuin huonetta

rakentaessamme noudatamme sääntöä: ei liika korkealle, jos ei liika

matalallekaan -- tuulilta suojaan, mutta ei laakson lokaankaan.

Filosofia, jota me kaipaamme ja tarvitsemme, on filosofiaa, joka

soveltuu ja mukautuu. Spartalainen tai stoalainen ajatussuunta on

liika jyrkkää ja jäykkää meidän tarpeisiimme. Pyhän Johanneksen

ja nöyrän vastustamattomuuden kanta toisaalta taas tuntuu

liika ohuelta ja eetteriseltä. Me kaipaamme kimmoista mukauvaa

teräspukua, lujaa kuin edellinen, taipuisaa kuin jälkimäinen. Me

tarvitsemme laivaa näillä aalloilla, joilla asumme. Jäykkäkulmainen,

dogmaattinen rakenne särkyisi pirstoiksi tässä lukemattomien

voimien temmellyksessä. Ei, sen pitää olla tiiviin ja ihmismuodon

mukaisen pysyäkseen ollenkaan eheänäkään, kuten raakun pitää

määrätä rakennuksen muodon, joka perustetaan veteen. Ihmishengen

pitää olla oppirakennuksemme kaavana, aivan kuten ihmisruumis on

kaava, jonka mukaan asuntorakennus on rakennettu. Mukautuvaisuus

on ihmisluonteen erikoiskyky. Me olemme kultaisia keskimääriä,

ohimeneviä pysyväisyyksiä, vastapainollaan tehottomaksi tehtyjä

tai säännöllisesti toistuvia erehdyksiä, vedelle perustettuja

rakennuksia. Viisas skeptikko tahtoo saada nähdä mahdollisimman

läheltä parhaimmat leikit ja ylimmät leikkijät, parhaan, mitä

kiertotähtemme tarjoo nähtävää, parhaimman taiteen ja luonnon,

parhaimmat paikat ja tapahtumat, mutta varsinkin parhaimmat ihmiset.

Kaiken mitä on ihmiskunnassa erinomaista: -- suloiset muodot,

rautainen käsivarsi, huulet, joilta vuotaa vakuutuksen hunaja,

neuvokkaat aivot, jokainen ihminen, joka osaa leikkiä ja voittaa,

kaiken hän tahtoo saada nähdä ja kaikkea arvostella.

Ehdot, joilla tätä näytelmää pääsee katsomaan, ovat: katsojalla pitää

itsellään olla jonkinmoinen varma ja järkiperäinen elämänsuunta,

jokin varmentunut menettelytapa tyydyttäessään ihmiselämän

välttämättömiä tarpeita, todistuksia, että hän on näytellyt osaansa

taidolla ja menestyksellä, hänellä pitää olla semmoista tyyneyttä

ja luonteenlujuutta sekä lahjakkuutta, että hän aikalaistensa ja

maanmiestensä kesken on ansainnut ystävyyttä ja luottamusta. Sillä

elämän salaisuudet aukeavat ainoastaan ystävyydelle ja vertaisille.

Ihminen ei usko itseään pojille tai houkkioille tai pedanteille,

vaan ainoastaan arvoisilleen. Ihminen, jolla on jonkinmoinen

järkevä rajoittautumiskyky, jonkinmoinen keskeinen, välittävä asema

äärimmäisyyksien välillä samalla sentään omaten oman varman pohjan,

voimakas pätevä mies, joka ei ole niin yksinomaan suolaa ja sokuria,

vaan kylliksi maailmaatunteva myöntääkseen oikeuden niin Pariisille

kuin Lontoollekin, ollen samalla sentään tarmokas ja alkuperäinen

ajattelija, joka ei niitä hämmästy, vaan käyttää niitä hyväkseen --

siinä sopiva henkilö edustamaan tätä filosofista ajatuskantaa.

Nämä ominaisuudet yhtyvät Montaignen luonteessa. Koska kuitenkin

personallinen kunnioitukseni Montaignea kohtaan mahdollisesti on

kohtuuttoman suuri, niin tahdon tämän egoistien ruhtinaan kilven

turvissa puolustaakseni sitä, että valitsen juuri hänet skeptisismin

edustajaksi, esittää sanan pari selittääkseni, kuinka olen ruvennut

pitämään tästä ihailtavasta lavertelijasta ja kuinka rakkauteni

häneen yhä on kasvanut.

Yksi ainoa Cottonin englanniksi kääntämä nidos hänen "Kirjoitelmiaan"

(Essais) oli jäänyt minulle isäni kirjastosta, kun vielä olin

poika. Se sai kauan levätä huomaamatta kunnes monen vuoden kuluttua

vast'ikään lopetettuani yliopistolukuni luin kirjan ja hankin

lisäksi puuttuvat nidokset. Muistan millä ilolla ja ihmetyksellä

syvennyin siihen. Tuntui ikäänkuin olisin itse kirjoittanut kirjan

jossakin edellisessä elämässä, niin vilpittömän välittömästi puhui

se tunteelleni ja kokemukselleni. Ollessani Pariisissa 1833 tulin

Père la Chaise'n hautausmaalla haudalle, jossa lepäsi Auguste

Collignon, joka oli kuollut 1830 kuudenkymmenenkahdeksan vuoden

vanhana ja joka hautapatsaan mukaan "oli elänyt harrastaakseen

oikeutta ja joka oli kasvattanut itseään hyveeseen Montaignen

kirjoitelmien johdolla". Muutamaa vuotta myöhemmin tutustuin

hienosti sivistyneeseen englantilaiseen runoilijaan John

Sterlingiin ja jatkuneen kirjeenvaihtomme kautta opin tuntemaan,

että hän rakkaudesta Montaigneen oli tehnyt toivioretken hänen

linnaansa, joka yhä on jälellä lähellä Castellania Perigordissa,

ja jäljentänyt hänen kirjastonsa seiniltä lauselmat, jotka

Montaigne kahtasataa viittäkymmentä vuotta aiemmin oli niille

piirtänyt. Tämän John Sterlingin matkakertomuksen, joka on julkaistu

Westminster Review'issa, on Hazlitt ottanut "Essais"-painoksensa

johdantoon. Ilokseni kuulin, että yksi äskettäin löydetyistä

William Shakespearen omakätisistä nimikirjoituksista oli eräässä

Florion Montaigne-käännöksen jäljennöksessä. Se on ainoa kirja,

jonka varmasti tiedämme löytyneen runoilijan kirjastossa. Ja

omituista kylläkin, toisessa yhtäpitävässä Florio-jäljennöksessä,

jonka (kuten minulle museossa ilmoitettiin) Brittiläinen museo on

hankkinut itselleen suojellakseen Shakespearen käsikirjoitusta, on

kuulunut alkulehdellä olevan Ben Jonsonin omakätinen nimikirjoitus.

Leigh Hunt kertoo lordi Byronista, että Montaigne oli ainoa suuri

menneiden aikojen kirjailija, jota hän luki täydellä tyydytyksellä.

Sattui muitakin tapauksia, joita on tarpeetonta tässä mainita,

jotka saattoivat tämän vanhan gascognelaisen pysymään yhä uutena ja

kuolemattomana minulle.

V. 1571 isänsä kuollessa jätti Montaigne, silloin

kolmenkymmenenkahdeksan vuotias, lakimiestoimensa Bordeaux'ssa ja

asettui maatilalleen. Vaikka hän oli rakastanut huveja ja toisinaan

ollut hovimiehenäkin, saivat nyt opinnolliset harrastukset ylivallan

hänessä, ja hän mieltyi maalaisaatelismiehen säännölliseen,

tyyneen ja riippumattomaan elämään. Hän ryhtyi täydellä todella

taloudenhoitoonsa ja saattoi maatilansa mitä tuottavimmalle kannalle.

Suorana ja vilpittömänä käytökseltään ja kavahtaen sekä pettymistä

että pettämistä saavutti hän paikkakuntalaistensa kunnioituksen

älyllään ja rehellisyydellään. Liigan sisällisten sotien aikoina,

jolloin jokainen rakennus muuttui linnaksi, piti Montaigne porttinsa

avoimina ja talonsa puolustuksetta. Kaikki puolueet liikkuivat

vapaasti hänen linnassaan, sillä kaikki pitivät arvossa hänen

rohkeuttaan ja kunniaansa. Lähiseudun aatelisto toi kalleutensa

ja arvopaperinsa turviin hänen linnaansa. Gibbon laskee näinä

tekohurskaina aikoina Ranskassa ainoastaan kaksi vapaamielistä miestä

-- Henrik IV:n ja Montaignen.

Montaigne on kaikista kirjailijoista suorin ja vilpittömin.

Hänen ranskalainen suorapuheisuutensa melkein lähenee karkeutta;

mutta hänen tunnustustensa aulis avomielisyys on leikannut

kärjen kaikelta arvostelulta. Hänen päivinään tarkoitettiin

kirjat ainoastaan toisen sukupuolen luettaviksi ja kirjoitettiin

melkein kaikki latinaksi, ja salli tämä humoristille vapauden

jonkinmoiseen alastomuuteen esityksessä, jota meidän nykyiset

tapamme eivät suvaitse kirjallisuudessa, joka on yhtä paljon

tarkoitettu kummankin sukupuolen luettavaksi. Mutta vaikkapa hänen

raamatullinen suorasukaisuutensa sekoittuneena koko lailla epäpyhään

kevytmielisyyteen voikin tehdä hänen kirjansa epämieluisiksi monelle

herkkätunteiselle lukijalle, on tämä loukkautuminen kuitenkin

pintapuolista. Hän uhittelee sillä, hän asettaa sen mahdollisimman

näkösälle, kukaan ei voi ajatella tai puhua pahemmin hänestä kuin

hän itse. Hän väittää itsensä syypääksi melkein mihinkä paheeseen

tahansa, ja jos hänessä olisi jotakin hyvettä, on se livahtanut muka

varkain häneen. Hänen mielestään ei ole ainoatakaan ihmistä, joka

ei viidesti kuudesti olisi ansainnut hirsipuuta, ja itse puolestaan

ei hän väitä itseään miksikään poikkeukseksi. "Viisi kuusi yhtä

hullua juttua", sanoo hän, "voisi vielä kertoa minusta, kuten

jokaisesta muustakin ihmisestä." Mutta huolimatta tästä tosiaankin

ylenmääräisestä suorapuheisuudesta juurtuu jokaisen lukijan mieleen

vakuutus hänen ehdottomasta rehellisyydestään.

"Jos tarkimmin ja tunnollisimmin punnitsen itseäni, niin huomaan,

että parhaimpaankin hyvään minussa on sekoittuneena pahaa, ja

minä, joka rakastan tämänlaatuista hyvettä niin vilpittömästi

ja täydellisesti kuin kuka tahansa maailmassa, pelkään, että

Plato itsekin puhtaimmassa hyveessään, jos olisi kuunnellut ja

hiipinyt korvansa aivan lähelle itseään, olisi kuullut sorahduksen

ihmissekoitusta itsessään, vaikkapa vain hyvin heikkonakin ja

etäisenä ja ainoastaan hänen itsensä kuultavana."

Tässä ilmenee kärsimättömyyttä, ja vihaa kaikenlaista värittelyä

ja suurentelemista vastaan. Hän on ollut hoveissa kylliksi kauan

herätäkseen tuliseen vastenmielisyyteen kaikkea ulkokuorta kohtaan;

virkistyksekseen laskee hän pienen kirouksenkin, hän tahtoo puhua

merimiesten ja mustalaisten kanssa ja käyttää hyväkseen kansanomaisia

kokkapuheita ja renkutuksia, hän on ollut sisällä niin kauan, että

hän tuntee itsensä kipeäksi ja tahtoo nyt ulos vapaaseen ilmaan,

sataisipa siellä sitte vaikka kuulia. Hän on liika kauan saanut

nähdä pitkätakkisia herroja, niin että hän nyt kaipaa nähdä villejä

ihmissyöjiä ja on niin hermostunut teeskenneltyyn elämään, että hän

arvelee: mitä raakalaisempi, sitä parempi ihminen. Hän rakastaa

satulaansa. Muualta saatte etsiä teologiaanne, kielitiedettänne,

filosofiaanne. Mitä täällä on saatavissa, se maistuu ja tuntuu maalta

ja todelliselta elämältä, hyvältä, karvaalta tai kirpeältä. Hän ei

mitenkään arkaile kertoa teille sairauksiaan, ja hänen kertomuksensa

Italian matkasta ihan vilisee tämänlaatuisia juttuja. Hän oli

saavuttanut ja säilytti tasapainonsa. Nimensä yläpuolelle piirsi hän

kaksi esikuvallista vaakamaljaa ja kirjoitti alle: Que sçais je?

[Mitä tiedän minä?] Kun katselen hänen kuvaansa kirjan alkulehdellä,

on kuin kuulisin hänen puhuvan: Olkaa olevinanne niin tietoviisaita

kuin tahdotte, kiistelkää ja liioitelkaa -- minä en hellitä

totuudesta, ja vaikkapa sitte saisin Europan kaikki valtiot ja kirkot

ja tulot ja hyvän maineen, en ole antava sille kuivakiskoiselle

tosiasialle, jonka näen, suurempaa arvoa kuin näen sillä olevan;

tahdon mieluummin laihassa proosassa jupista siitä, mitä varmasti

tiedän -- huoneestani ja lapsistani, isästäni, vaimostani ja

alustalaisistani, vanhasta, raihnaasta, paljaasta päälaestani,

veitsistäni ja kahveleistani, ruuista, joita syön, ja juomista,

joista enimmän pidän, ja sadasta muusta yhtä hullunkurisesta

pikkuasiasta -- kuin hienolla hanhensulalla kirjoittaa hienoa

romanssia. -- Minä rakastan harmaita päiviä, syksyä ja talvi-ilmaa.

Olen itse harmaa ja syksyinen ja pidän, että arkipuku ja vanhat

kengät, jotka eivät ahdista jalkoja, ja vanhat ystävät, joiden tähden

minun ei tarvitse häiriytyä oloissani, ja selvät yksinkertaiset

puheenaineet, joiden tähden minun ei tarvitse ponnistaa itseäni ja

vaivata aivojani, ovat mukavimmat. Asemamme ihmisinä on itsessäänkin

kylläksi kiperä ja kapera. Eihän ihminen koskaan voi olla varma

itsestään ja kohtalostaan, vaan voi hän joka hetki tulla suistetuksi

johonkin säälittävään ja naurettavaan suhteeseen. Miksipä mahtailisin

ja näyttelisin filosofin osaa sen sijaan, että parhaimpani mukaan

koettaisin pitää tasapainossa tätä huppelehtivaa ilmapalloa? Siten

ainakin elän jonkinmoisissa rajoissa, säilytän toimintavapauteni

ja voin lopulta laskea purteni lahden tuolle puolen edes hiukankin

onnistuneesti. Jos on jotakin hullunkurista tuommoisessa elämässä,

niin vika ei ole minun: tulkoon se kohtalon ja luonnon laskuun!

Kirjoitelmat ovat siis hupaisaa yksinpuhelua mistä satunnaisesta

aineesta tahansa, joka tulee hänen mieleensä, käsitellen kaikkea

suoraan ja kursailematta, mutta miehekkäällä aistilla. On löytynyt

ihmisiä, joilla on ollut syvemmät tiedot kuin hänellä, mutta tekisi

mieli sanoa, ett'ei ole löytynyt ketään, jolla olisi niin runsaasti

ajatuksia: hän ei ole ikinä pitkäveteinen eikä teeskentele koskaan,

ja on hänellä kyky saada lukija huvitetuksi siitä, mikä huvittaa

häntä.

Hänen suoruutensa ja ytimekkyytensä ylettyy jokaiseen hänen

lauseeseensakin. En tunne toista kirjaa, joka tuntuisi vähemmän

kirjoitetulta. Se on puhelua kirjoitetussa muodossa. Jos leikkaisi

noita sanoja, vuotaisivat ne kuin verta: niin meheviä ja eläviä ne

ovat. On sama ilo häntä lukiessa kuin kuunnellessa jotakin, joka

työskennellessään johtuu puhumaan itsekseen, kun yhtäkkiä sattuu

joku epätavallisempi asianhaara. Sillä sepät ja tallirengit eivät

kompastu ja tapaile puheessaan, se virtaa kuin kuulasade. Akateemikot

ne ovat, jotka korjailevat sanojaan ja alkavat uudelleen ja

uudelleen lauseensa ja vielä lisäksi tahtovat sievistää ja sirostaa

liika paljon ja eksyvät esitettävästä asiasta esityksen muotoon.

Montaigne puhuu terävästi, tuntee maailman ja kirjat ja itsensä,

liikkuu aina varmalla pohjalla: ei huuda, ei väittele ja rukoile, ei

mitään heikkoutta, kiihkoilua ja liioittelua: hän ei ole joutumassa

suunniltaan, hän ei näyttele hulluttelijaa eikä tahdo tehdä tyhjäksi

aikaa ja avaruutta, vaan hän on luotettava ja varma, nauttii päivän

jokaisesta hetkestä, pitää tuskastakin, koska se saattaa hänen

tuntemaan itseänsä ja tekee asiat todellisiksi, samoinkuin me

nipistämme itseämme tullaksemme vakuutetuiksi, että olemme valveilla.

Hän pysyy tasamaalla, kohoo tai alenee siltä harvoin, rakastaa

varmaa pohjaa ja kiviä jalkainsa alla. Hänen kirjoitustavassaan ei

ole mitään innostusta ja kaipuun henkevyyttä; tyvenentyytyväisenä

ja itsekylläisenä noudattaa se keskitietä. On ainoastaan yksi

poikkeus tästä -- hänen rakkautensa Sokrateeseen. Puhuessaan hänestä

hehkottuvat kerran hänenkin kasvonsa, ja hänen kirjoitustapansa

kohoaa intohimoisemmaksi.

Montaigne kuoli vuonna 1592 kuudenkymmenen vuoden vanhana

kurkkumätään. Kuolemaisillaan antoi hän toimittaa messun huoneessaan!

Kolmenkymmenen kolmen vuoden vanhana oli hän mennyt naimisiin.

"Mutta", sanoi hän, "jos olisin noudattanut omaa tahtoani, en olisi

mennyt naimisiin itse viisaudenkaan kanssa, jos se olisi huolinut

minusta; mutta oli liika vaikeata ja työlästä olla sitä tekemättäkin,

yleinen tapa ja tottumus kun vaativat niin. Enimpiin tekoihini olen

johtunut esimerkkien kautta, en omasta valinnastani." Kuolemansakin

hetkellä myönsi hän yleiselle tavalle saman määräämisvallan. Que

sçais je? Mitä tiedän minä?

Maailma on omaksunut tämän Montaignen kirjan kääntäen sen kaikille

kielille ja julkaisten siitä seitsemänkymmentäviisi eri painosta

Europassa, ja tämä on tapahtunut, vaikkapa lukijapiiri on verrattain

rajoitettu, nimittäin hovimiehiin, sotureihin, ruhtinaisiin,

maailmanmiehiin sekä teräväpäisiin ja jalomielisiin ihmisiin.

Onko meidän sanottava, että Montaigne on puhunut viisaasti, että

hän on oikealla ja pysyvällä tavalla tulkinnut ihmismieltä elämän

järjestämiseen nähden. Meillä on luontainen taipumus uskoon. Totuus

yksin tai yhteys syyn ja vaikutuksen välillä kiinnittää mieltämme.

Olemme vakuutetut, että kautta kaiken olevan kulkee yhdistävä lanka,

kaikki maailmat ovat pujotetut siihen kuin helmet nauhaansa: ja

ihmiset, tapahtumat, elämä saapuvat meille ainoastaan tuon langan

vuoksi, ne tulevat ja menevät ainoastaan, jotta tuntisimme tuon

viivan suunnan ja yhtäjaksoisuuden. Mieltämme masentaa kirja tai

perustelu, joka pyrkii osoittamaan, ett'ei ole semmoista viivaa,

vaan ainoastaan sattumaa ja sekavuutta: -- syytön onnettomuus ja

ansaitsematon onni, houkkiosta syntynyt sankari ja sankarista

syntynyt houkkio. Näemmekö sen vai emmekö, me uskomme, että

semmoinen side on olemassa. Kyky sepittelee valhesiteitä, nero näkee

todelliset. Me kuuntelemme tiedemiestä, koska edeltäpäin aavistamme

sen luonnon ilmiöiden johdonmukaisuuden, jonka hän paljastaa. Me

rakastamme kaikkea, joka myöntää, yhdistää ja pitää voimassa, ja

vihaamme kaikkea, joka särkee ja kumoo. Esiintyy mies, joka kaikille

ilmenee säilyttävänä ja rakentavana: hänen läsnäolonsa edellyttää

hyvinjärjestettyä yhteiskuntaa, maanviljelystä, kauppaa, kehittyneitä

laitoksia ja hallitusta. Ellei näitä olisi olemassa, niin hänen

toimintansa herättäisi ne eloon. Senpävuoksi vaikuttaakin hän niin

elähyttävästi ja rohkaisevasti ihmisiin, jotka erinomaisen alttiisti

tuntevat kaiken tämän hänessä. Tyytymättömät ja kumousmieliset

esittävät kaikenmoisia epäämättömiä syitä yhteiskuntajärjestystä

vastaan, mutta he eivät osoita meille mitään omaa suunnitelmaansa

perhe- tai valtiojärjestykseksi. Vaikkakin siis kaupunki, valtio,

elämänjärjestys, jota meidän lainlaatijamme on tarkoittanut, olisikin

ylen vaatimaton taikkapa tunkkeinenkin onni, niin ihmiset kuitenkin

syystä kyllä noudattavat häntä ja hylkäävät uudistajan, niin kauan

kuin tämä esiytyy ainoastaan kirves ja rautakanki kädessä.

Mutta vaikkapa olemmekin luonnoltamme taipuvia säilyttämään ja

näkemään asioiden syyjohteisuuden toisistaan ja vaikkapa hylkäämme

katkeran, sokean epäuskon, niin on sillä skeptisismisuunnalla, jota

Montaigne edustaa, kuitenkin oikeutuksensa, ja jokainen ihminen on

jonakin aikana elämästään taipuvainen siihen. Jokainen ylevämpi henki

on kehityksessään saapuva tähän tasapainopisteeseenkin tai paremmin

sanoakseni, on oppiva käyttämään hyväkseen näitä luonnon vasta- ja

tasapainoja luonnollisena aseena hurskailijoiden ja pölkkypäiden

liioittelua ja kaavamaisuutta vastaan.

Skeptisismi on se kanta, jolle tutkija asettuu niihin

yksityisseikkoihin nähden, joita yleensä ihaillaan, mutta jotka hän

havaitsee kunnioitusta ansaitseviksi ainoastaan pyrintöperiltään

ja hengeltään. Epäilijän, skeptikon omaksuma perusta on temppelin

esipiha. Yhteiskunta ei suvaitse epäilyksen henkäyksenkään

koskettavan olevaa yhteiskuntajärjestystä. Mutta jokaisen ylevämmän

hengen kehityksessä on välttämätön aste, jolloin hän asettaa

kyseeseen sovinnaiset tavat kaikissa kohdissaan, ja todistaa tämä

juuri, että hän käsittää sen aaltoavan runsaan elämänvoiman, joka

kaikissa muutoksissaan pysyy samana.

Ylevämpi henki on havaitseva olevansa yhtä vastustavalla kannalla

yhteiskunnan heikkouksiin nähden kuin niihin ehdotuksiinkin

nähden, joita on tehty niiden parantamiseksi. Viisas skeptikko on

huono kansalainen, hän ei ole mikään vanhoillinen, hän havaitsee

omistamisessa piilevän itsekkyyden ja yhteiskunnallisten laitosten

kömpelyyden. Mutta hän ei myöskään ole sovelias työskentelemään

missään tähänastisessa kansanvaltaisessa puolueessa, sillä puolueet

vaativat miehensä kokonaan, ja hän näkee läpi kaiken ylimalkaisen

isänmaallisuuden. Hänen politiikkansa on sama kuin sir Walter

Raleighin "Souls Errand" kirjassa tai Krishnan Bhagavatissa: "Ei

ole olemassa ketään, joka ansaitsisi minun rakkauteni tai vihani"

-- ja samalla hän lausuu mietelmiään laeista, luonnonvoimista,

jumaluudesta, kaupasta ja tavoista. Hän on yhteiskunnan parantaja:

toki ei silti mikään sopiva jäsen hyväntekeväisyysyhdistykseen.

Käypi ilmi, ett'ei hän ole mikään työntekijäin, köyhien tai vankien

ja orjien esitaistelija. Hänen mieleensä on juurtunut käsitys, että

elämämme tässä maailmassa ei ole aivan niin helposti selitettävissä

kuin kirkot ja kouluoppikirjat sanovat. Hän ei pyri vastustamaan

näitä hyväätarkoittavia harrastuksia ja esittämään pahuuden

asianajajan osaa maailmassa sekä toitottamaan maailmalle jokaista

epäilyä ja ilkkuvaa havaintoa, joka pimittää häneltä auringon. Hän

sanoo ainoastaan, että on aihetta epäilyyn.

Aion käyttää tilaisuutta ja viettää Pyhän Mikael Montaignemme

nimipäivää sillä, että luettelen ja kuvaan näitä epäilyjä tai

kielteisiä väitteitä. Haluan ajaa ne esiin luolistaan ja hieman

tuulettaa niitä. Meidän on meneteltävä niiden kanssa kuten poliisi

menettelee vanhojen roistojen kanssa, joita näytetään yleisölle

raatihuoneella. Ne eivät enää voi olla niin peloittavia ja tuhoisia,

kun ne kerta ovat tulleet tunnetuiksi ja kirjoihin merkityiksi. Mutta

tarkoitukseni ovat vilpittömät niitä kohtaan -- noillekin hirmuille

on myönnettävä heidän oikeutensa. En ole vetävä esiin mitään

sunnuntaipäähänpistoja, semmoisia, jotka ovat esitetyt ainoastaan

kumottaviksi. Olen valitseva käsiteltävikseni pahimmat, mitä voin

löytää, olkoot ne sitte ylivoimaisia minulle tai minä niille.

En ryhdy ahdistelemaan materialistista skeptisismiä. Tiedän

että nelijalkaisuusoppi ei koskaan ole pääsevä ylivaltaan. On

yhdentekevää, mitä lepakot ja härät ajattelevat. Ensimäinen

arveluttava ilmiö, johon kajoon, on henkevyyden kevytmielisyys: on

kuin horjuttaisi paljotietoisuus ihmisen vakavuutta. Tietäminen on

tieto siitä, ett'emme voi mitään tietää. Yksinkertaiset rukoilevat,

nerot ovat keveitä ilkkujia. Kuinka kunnianarvoisaa onkaan vakavuus

kaikilla aloilla, mutta järki surmaa sen. Niinpä San Carlo,

teräväjärkinen ihailtava ystäväni, teräväpäisimpiä ihmisiä, on

havaitsevinaan, että kaikki välitön sielunylentymys, vieläpä ylevä

hartauskin, johtaa tähän kolkkoon näkemykseen ja suistaa hartailijan

orpona takaisin. Minun hämmästyttävä San Carloni arveli, että

lainlaatijat ja pyhimyksetkin ovat kokeneet tämän pettymyksen. He

tapasivat arkin tyhjänä, näkivät, mutta eivät tahtoneet kertoa,

ja koettivat häätää lähenevät seuraajansa tältä tieltä sanoen:

"Toiminta, toiminta, rakkaat ystäväni, on teidän osanne." Niin

vaikea kuin olikin minulle tämä San Carloni paljastus, tämä halla

heinäkuussa, tämä isku, jonka sai kuin morsiamelta, niin vaikeampi

oli vielä pyhimysten kyllästymys ja ylenkyllästymys. Ilmestyksen

vuorella, ennenkuin he vielä ovat nousseet polviltaan, sanovat he:

me havaitsemme, että tämä hartautemme ja autuutemme on osittaista

ja muodotonta, löytääksemme lievityksen täytyy meidän paeta tuon

epäillyn ja solvaistun järjen, ymmärryksen turviin, Mefistofeleen,

kyvyn ja älyn elähyttäjän?

Tämä on ensimäinen esiinloitsittu henki, ja vaikkapa se onkin

yhdeksännellätoista vuosisadallamme ollut monen kaihoavan runoelman

esineenä, Byronin, Goethen ja monen muun vähemmän mainehikkaan

runoilijan laulama, jättääkseni mainitsematta lukuisat erinomaiset

yksityiset havaintojen tekijät -- niin tunnustan sentään, ett'ei

se ole tuntunut perin kiehtovalta mielikuvitukselleni, se tuntuu

nimittäin tähtäävän nukkerakennusten ja ruukkuhyllyjen kumoamiseen.

Se mikä saa huojahtelemaan perustuksillaan Rooman tai Englannin

tai Geneven tai Bostonin kirkon, voi vielä olla varsin kaukana

koskettamastakaan mitään uskonperusteita. Minusta ovat järki ja

siveellinen tunne sopusoinnussa keskenään, ja vaikkapa filosofia

hävittääkin valhehaamut, suo se kuitenkin luonnolliset pidäkkeet

pahalle ja sielulle tietoisan tasapainon. Arvelen, että mitä

viisaampi ihminen on, sitä ihmeteltävämmiksi havaitsee hän luonnon

ja siveyden lait ja kohottautuu yhä ehdottomampaan luottamukseen ja

uskoon.

Ovat vielä jälellä ihmisen mielialat, joista jokainen tekee tyhjäksi

kaiken muun paitsi oman tosiasia- ja uskokudoksensa. On lisäksi

ruumiinrakennuksen vaikutus, joka ilmeisesti vaikuttaa mielialoihin

ja mielenlaatuun. Usko ja epäusko osoittautuvat riippuvaisiksi

ihmisen ruumiinrakenteesta, ja kohta kun ihminen on saavuttanut

sen tasapainon ja elokkuuden, joka sallii koko koneiston ryhtyä

toimintaan, hän ei enää kaipaa mitään ulkonaisia esimerkkejä, vaan

on ripeästi omassa elämässään kokeva kaikki mielipiteet vuoron

perään. Meidän elämämme on maaliskuun ilmaa, yhdessä hetkessä

sekä tuimaa että kirkasta. Ankaran vakaina, altistuneina uskoen

kohtalon rautaisiin ohjaksiin kuljemme tietämme emmekä hievahuttaisi

jalkaammekaan pelastaaksemme elämäämme: mutta yht'äkkiä lennättää

joku kirja tai kuvapatsas tai ainoastaan jonkun nimen kaiku säkenen

läpi hermojemme, ja yht'äkkiä uskomme tahtoon: sormukseni muuttuu

Salomonin sinetiksi, kohtalo on olemassa ainoastaan houkkioita

varten, kaikki on mahdollista päättävälle mielelle. Kohtapa kääntää

uusi kokemus ajatukset taas uudelle tolalle: terve jokapäiväinen

järki anastaa jälleen ylivaltansa; me sanomme, sotilasura on

sittenkin suorin tie maineeseen, hienoihin tapoihin, runouteen

-- ja nähkääs, lopulta on kuitenkin siten, että itsekkyys kylvää

parhaiten ja korjaa parhaimmat sadot, tekee parhaat kaupat ja

parhaimmat kansalaiset. Riippuvatkohan ihmisen mielipiteet oikeasta

ja väärästä, kohtalosta ja perussyistä häiritystä unesta ja huonosta

ruuansulatuksesta? Eiköhän ihmisen usko Jumalaan ja velvollisuuteen

olekaan perustettu syvemmälle kuin vatsan todistukseen? Ja mikähän

takaa näiden mielipiteiden pysyväisyyden? Minä en pidä ranskalaisesta

nopeakäänteisyydestä -- uusi kirkko ja valtio kerta viikossa. Tämä

on Montaignen toinen kielteinen kanta, olkoon sillä se arvo, mikä

sillä voi olla. Mikäli se olettaa mielentilojen kiertokulkua,

viittaa se minusta omaan vastalääkkeeseensä, nimittäin katsomaan

asioita pitempien ajanjaksojen kuluessa. Mikä on monen mielentilan,

kaikkien mielentilojen keskiarvo? Vakuuttaakohan eri aikojen ja

sukupolvien yhteinen kokemus oikeaksi ainoatakaan periaatetta, tai

onkohan havaittavissa mitään etäisille ajoille ja paikoille yhteistä

tuntemusta? Ja jos semmoiseksi ilmenisi itsekkyys, niin hyväksyn minä

senkin jumalallisen lain osana ja täytyy minun parhaimpani mukaan

koettaa sovelluttaa se yhteen ylevämpäin pyrintöjen kanssa.

Sana kohtalo tai sallima ilmaisee kaikkina aikoina ihmisen tunnetta

siitä, että maailman lait eivät aina ole suosiollisia meille, vaan

usein loukkaavatkin ja musertavat meidät. Kohtalo luonnon haamussa

kasvaa ylitsemme kuin ruoho. Me kuvaamme ajan viikate kädessä,

rakkauden ja onnen sokeaksi, kohtalon kuuroksi. Meidän voimamme ovat

liika heikot vastustaaksemme tuota hirmua, joka uhkaa nielaista

meidät. Mitä vastarintaa voimme tehdä noille välttämättömille,

voitokkaille, pahaasuoville voimille? Mitä voin tehdä saattaakseni

tehottomaksi rodun vaikutuksen omassa elämässäni? Mitä voin tehdä

perinnöllisiä ja synnynnäisiä taipumuksiani vastaan, mitä risa- ja

keuhkotautia sekä heikkoutta vastaan, mitä ilmastoa ja raakalaisuutta

vastaan synnyinmaassani? Minä voin järkeillen järkeillä ja kieltää

kaiken, paitsi tuota iänikuista vatsaa: se vaatii ja sen täytyy saada

ravintonsa, enkä voi tehdä sitä kunnioitettavaksi.

Mutta päävastus, jonka myöntöperäinen välittömyytemme kohtaa ja joka

itsessään käsittää kaikki muut, on oppi olemisesta harhanäkynä.

Kiertää tuskallinen huhu, että olisimme kaikissa elämän ratkaisevissa

kohdissa pidetyt pilkkana ja että tahdon ja toiminnan vapaus olisi

vain tyhjää puhetta. Meitä höystetään ja maustetaan ilmalla ja

ravinnolla, naisilla, lapsilla, tieteillä, tapahtumilla, ja olemme

yhtä hyvät niin ennen kuin jälkeenkin. Matematiikka, valitetaan,

jättää hengen entiselleen, samaten kaikki tieteet, siten myöskin

kaikki tapahtumat ja teot. Minä tapaan ihmisessä, joka on tutkinut

kaikki tieteet, saman moukan, joka hän alkuaankin oli, ja kaikkien

niinhyvin oppi- kuin virka- ja yhteiskunta-arvojen ja asemien takana

havaitsen minä lapsen. Ja yhtäkaikki olemme pakoitetut tunnustamaan

niille elämän. Tosiaankin, voisimme johtua omaksumaan varmaksi

säännöksi ja lauselmaksi kasvatustilassamme sen, että Jumala on

perussisältöä ja hänen ilmestymistapansa harhaa. Idän viisailla oli

jumalatar Yoganidra, Vishnun suuri harhavoima, joka äärimäisenä

tietämättömyytenä eksytti koko maailman.

Vai lausuisinko sen täten? -- Elämän outous perustuu jokaisen

sopusoinnun vivahduksenkin puutteeseen elämän aatteellisen ja

käytännöllisen puolen välillä. Järki, ylistetty todellisuus, laki

havaitaan silloin ja tällöin jonakin kirkkaana ja syvänä hetkenä

kesken kaikkea huolten ja toimien hyörinää, joilla ei ole mitään

suoraa suhdetta siihen kadotetaan taaskin näkyvistä kuukausiksi

tai vuosiksi, löydetään taaskin hetkeksi ja kadotetaan uudelleen.

Jos laskemme nämä hetket yhteen, niin olemme mahdollisesti

viidessäkymmenessä vuodessa eläneet puolen tusinaa järkeviä tunteja.

Mutta kirkastavatko sitte nämä hetket huolemme ja toimemme? Me emme

näe elämässä mitään sääntöperäistä menettelytapaa, ainoastaan tuon

vastaavan rinnakkaisuuden suuren ja pienen välillä, jotka eivät

koskaan vaikuta tai vastaanota vaikutusta toiseltaan tai ilmaise

taipumusta sulautumaan toiseensa. Kokemukset, varallisuus, valta,

luvut, kirjaileminen eivät auta mitään asiassa, aivan kuten emme

huomaa sisäänastuvasta miehestä, onko hän syönyt jamssijuurta vai

puhvelinlihaa -- hänessä on niin paljo luuta ja lihaa, kuin hän

tarvitsee, olkoon se sitte muodostunut riissistä tai lumesta. Niin

suunnaton on epäsuhta aatteiden taivaanlaen ja sen alla uurastavan

työmuurahaisen välillä, että olkoon ihminen viisas tai houkkio,

se ei merkitse niin suuria kuin me arvelemme. Lisäänkö minä tähän

yhtenä tämän lumouksen kepposena vielä sen ihmeellisen, ihmiset

toistensa yhteydestä sulkevan lain, joka tekee kaiken yhteistoiminnan

mahdottomaksi. Nuorekas henki halajaa yhteyttä toisten ihmisten

kanssa. Mutta kaikki sivistyksen ja sisäisen suuruuden tiet johtavat

yksinäisyyden vankeuteen. Hän on monasti saanut pettyä. Hän ei

odottanut ajatuksilleen myötätuntoa kotikylältään, vaan kääntyi hän

valittujen ja lahjakasten puoleen, mutta ei saanut osakseen mitään

rohkaisua näiltä, vaan pelkkää väärin ymmärrystä, vastahakoisuutta

ja ivaa. On ihmeellistä, miten väärään aikaan ihmiset elävät,

miten väärin heitä käytetään, ja kunkin etevyys on kiihtyneessä

yksilöllisyydessä, joka eroittaa hänet yhä enemmän toisista.

Nämä nyt ja monet muut ovat ne ajatuksen sairaudet, joita tavalliset

opettajamme eivät yritäkään parantaa. Onkohan meidän nyt, koska

hyvät luonnontaipumukset johtavat meitä hyvettä kohden, kiellettävä

epäilyksien olemassaolo ja valehdeltava hyvän asian vuoksi? Onkohan

meidän elettävä elämämme uljaan vaiko pelkurin tavoin, ja eiköhän

epäilyjen tyydyttävä ratkaiseminen ole miehuudelle olennaista?

Onkohan hyveen nimi oleva esteenä tiellä hyveeseen? Etteköhän voi

kuvitella, että vakava ja karkeatekoinen mies ei löydä tyydytystään

teessä, kirjoitelmissa ja katekismuksissa, vaan vaatii rajumpaa

kasvatusta, kaipaa ihmisiä, työskentelyä, liikettä, maatyötä, sotaa,

nälkää, rakkautta, vihaa, epäilyä, kammoa, jotta asiat selkenisivät

hänelle, ja eiköhän hän ole oikeutettu tulemaan vakuutetuksi omalla

tiellään? Jos hän on tullut vakuutetuksi, on näillä vaivoilla ollut

tarkoituksensa.

Usko on sielun vakuutusten omaksumista, epäusko niiden kieltämistä.

Muutamat mielet eivät voi epäillä. Ne epäilyt, joita he tunnustavat

kantavansa mielessään, ovat pikemmin kohteliaisuutta tai mukaumista

heidän seurapiirinsä tavalliseen puhesävyyn. He tohtivat kernaasti

antautua ajatteluun, sillä heillä on paluutie aina avoinna.

Kerta päästyään ajattelun taivaaseen he eivät näe siinä mitään

suistumista takaisin yöhön, vaan sanomatonta vetoa ja kutsua tuolle

puolen. Taivas kaartuu taivaan takana, paratiisi paratiisin, ja

jumaluus ympäröi heitä kaikkialla. On toisia taas, joille taivas on

vaskea, joka sulettuna lepää maanpinnan yllä. Tämä riippuu kunkin

luonteesta ja enemmästä tai vähemmästä uppoumisesta luontoon. Näillä

jälkimäisillä pitää hätätilassa olla jonkinmoinen heijastunut tai

toisilta saatu usko, ei välitöntä todellisuuden näkemistä, vaan

vaistomainen luottamus todellisuuden näkijöihin ja uskojiin. Uskovien

tavat ja ajatukset hämmästyttävät heitä ja vakuuttavat heidät siitä,

että nämä ovat nähneet semmoista, joka heiltä itseltään on salassa.

Mutta heidän aistillinen näkemystapansa pyrkii kahlehtimaan uskovaa

tähän ensimäiseen näkemykseen, samalla kuin hän itse alati ja

välttämättä etenee, ja pianpa epäuskoinen rakkaudesta uskoon polttaa

uskovan.

Suuria uskovia pidetään aina epäuskoisina, epäkäytännöllisinä,

haaveellisina jumalankieltäjinä ja oikeastaan ihmisinä, joita ei

oteta lukuun. Saattaapa henki-ihminen tulla pakoitetuksi ilmaisemaan

uskonsa kokonaisina yhtäjaksoisina epäilyinä. Armeliaat tulevat

ehdotuksineen ja pyytävät hänen myötävaikutustaan. Mitenkä saattaa

hän empiä? Onhan suora kohteliaisuuden ja ystävällisyyden velvoitus

myönnytellä, missä vaan voi, ja pukea lauseensa suosiollisimman

ystävälliseksi, eikä mitenkään laskea siihen mitään jäätävää ja

jyrkkää. Mutta hän on pakoitettu sanomaan: "Oi, nuo asiat pysyvät

sinä, mitä niiden täytyy olla, ettekä te voi niille mitään! Nuo

erikoiset vaivat ja pahat ovat niiden puiden lehvistöä ja hedelmiä,

jotka näemme kasvavan. On turhaa syyttää lehteä tai marjaa, leikkaa

se pois ja sijaan on kasvava toinen aivan yhtä huono. Syvemmältä

on parannus alettava." Jokapäiväisyyden armeliaisuusteot ovat

hänelle vieraita ja vaikeita. Se mikä huolettaa muita ja aiheuttaa

kysymyksiin, ei huoleta ja aiheuta kysymyksiin häntä, heidän

menettelysääntönsä eivät ole hänen menettelysääntöjään, ja vasten

kaikkia lempeämielisyyden vaatimuksia on hän pakoitettu sanomaan,

ett'eivät ne häntä huvita.

Eivätpä voi hänen kanssaihmisensä sommitella ihmistoiveiden

kalliimpia oppejakaan, oppia jumalaisesta kaitselmuksesta ja sielun

kuolemattomuudesta siihen muotoon, että hän voisi ne hyväksyä.

Mutta hän kieltää ne siksi, että hänen uskonsa on suurempi, eikä

sentähden, että se on pienempi. Hänen vilpittömyytensä saa hänet

kieltämään. Hän tahtoo mieluummin, että häntä pidetään houkkioisena

epäilijänä kuin valehtelijana. Minä uskon, sanoo hän, kaikkeuden

siveelliseen perussisältöön, se on olemassa ihmissielujen

ystävälliseksi hyväksi, mutta teidän oppisääntönne tuntuvat minusta

vääristeleviltä pilakuvilta, miksi ponnistaisin uskoakseni niihin?

Väittääköhän kukaan, että tämä on kylmää ja epäuskoista? Viisas ja

ylevämielinen ei ainakaan ole väittävä sitä. Hän on riemuitseva hänen

kaukonäköisestä kieltäymyksestään, joka voi suoda vastustajalle

kaikkien perinnäisten käsitysten ja yleisen uskon perustan

menettämättä silti vähääkään voimastaan. Hän näkee tilapäisten

muotojen ohitse. George Fox näki "kokonaisen pimeyden ja kuoleman

valtameren, mutta samalla rajattoman valon ja rakkauden valtameren,

joka aaltoili tuon pimeyden yllä".

Lopullinen ratkaisu, johon skeptisismi häipyy, on siveellinen tunne,

joka ei ikinä menetä päätösvaltaansa. Voi vaaratta antautua kaikkiin

mielialoihin ja myöntää merkityksensä jokaiselle vastaväitteelle:

siveellinen tunne painaa ne vaa'assa alas kaikki yhdessä yhtä

helposti kuin yhden ainoankin. Se on se pisara, joka pitää meret

tasapainossa. Minä leikin tosiasiain kirjavalla sikermällä ja katson

asioita niiltä pinnalla liikkuvilta näkökannoilta, joita me nimitämme

skeptisismiksi, mutta minä tiedän, että ne kohta ovat ilmenevät

minulle järjestyksessä, joka tekee skeptisismin mahdottomaksi.

Ajattelevan ihmisen täytyy tuntea ajatus, joka on kaikkeuden lähde:

luonnon muodot lainehtivat kuin meren aallot. Tämä usko selittää

elämän ja olioiden kaikki muodot. Maailma on sulaa jumaluutta ja

lakia. Ken uskoo täten, hän suvaitsee oikeaa ja väärää ja katsoo

tyynenä houkkioita ja narreja ja tyhmyyden ja vääryyden voittokulkua

maailmassa. Hän voi tyvenin mielin katsoa sitä ammottavaa kuilua,

joka on olemassa ihmisen kunnianhimon ja hänen toteuttamisvoimansa

välillä, sitä eroitusta ihmisvoiman kysynnän ja tarjonnan välillä,

mikä muodostaa ihmissielujen sisällisen tuskanhaavan.

Charles Fourier julisti, että "ihmisen halut suhtautuvat hänen

saavutettavissaan olevaan onneen", toisin sanoen, jokainen toive

ennustaa omaa täyttymistään. Kuitenkin todistaa kaikki kokemus

aivan päinvastaista; voimien riittämättömyys on nuorten ja tulisten

henkien yleisenä surunaiheena. He syyttävät jumalallista kaitselmusta

jonkinmoisesta kitsaudesta. Se on näyttänyt taivaan ja maan

jokaiselle lapselle ja herättänyt hänet kaipaamaan kokonaisuutta,

kaipaamaan kiihkeästi, rajattomasti, herättänyt hänessä nälän kuten

avaruudessa, joka himoitsee täyttyä taivaankappaleilla, herättänyt

nälänkirkunan semmoisen, jolla pahat henget vaativat sieluja

itselleen, ja sen nälän tyydyttämiseksi on kullekin ihmiselle

päivittäin annettu yksi ainoa pisara, yksi kasteen helmi elonvoimaa

-- malja, suuri kuin avaruus ja siinä yksi ainoa pisara elämän

vettä. Jokainen ihminen heräsi aamusin elämänhalulla semmoisella,

että hän olisi voinut nielaista aurinkokunnat kuin kakun, tulisella

pyrkimyksellä rajattomaan toimintaan ja intohimoon, hän olisi voinut

laskea kätensä aamutähdelle, hän olisi voinut tehdä johtopäätöksiä

painolaista ja kemiasta -- mutta ensi yrityksellä koettaessaan

voimiaan hervahtivat kädet, jalat, aistit eivätkä totelleet häntä.

Hän oli kuin maansa hylkäämä hallitsija, joka oli jätetty viheltämään

itsekseen tai suistettu kuin kokonaiseen hallitsijain hylkyjoukkoon,

jotka kaikki vihelsivät -- ja yhä lauloivat seireenit: "ihmisen halut

suhtautuvat hänen saavutettavissaan olevaan onneen". Jokaisessa

huoneessa, jokaisen neidon ja nuorukaisen povessa, taivaita kaihoovan

pyhimyksen sielussa on tavattavissa tämä juopa -- juopa ihanteellisen

voiman suurimpien lupausten ja kurjan todellisuuden välillä.

Totuuden väljenevä luonne tulee kimmoisana, saavuttamattomana

avuksemme. Ihminen löytää pelastuksensa laajasisältöisemmissä

yleistyksissä. Elämä opettaa meitä yleistämistaitoon, uskomaan

mitä vuodet ja vuosisadat todistavat tuntia vastaan, vastustamaan

erityisseikkoja anastamasta etualaa, tunkeumaan yksityiskohtien

yleiseen merkitykseen. Asiat näyttävät puhuvan yhtä ja

sanovatkin aivan päinvastaista. Ne ovat näöltään epäsiveellisiä,

tuloksiltaan siveellisiä. Ne näyttävät tähtäävän alas, oikeuttavan

toivottomuuteen, suosivan roistoja, tuhoavan oikeamielisiä: ja

niinhyvin konnat kuin marttyyritkin edistävät oikeutta. Vaikkapa

konnat voittavatkin jokaisessa valtiollisessa taistelussa, vaikkapa

yhteiskunta hallitusten vaihtuessa näyttääkin joutuvan toisen

rosvojoukon käsistä toisen rosvojoukon käsiin ja vaikkapa sivistyksen

tie onkin sarja konnantekoja, niin tulevat yleiset päämäärät sentään

jotenkuten tyydytetyiksi. Näemme nykyään väkisin pakoitettavan

esiin tapahtumia, jotka näyttävät hidastuttavan, jopa työntävän

taaksepäinkin vuosisatojen sivistystä. Mutta maailmanhenki on hyvä

uimari, eivätkä myrskyt ja aallot voi hukuttaa häntä. Hän näpsäyttää

sormiaan laeille: ja samalla lailla näyttää taivas kautta koko

historian tavoittelevan alhaisia ja mitättömiä keinoja. Vuosien ja

vuosisatojen kautta, huonojen välikappaleiden avulla, mitättömyyksien

ja atoomien lävitse virtaa vastustamatonna suuri ja armahtava voima.

Oppikoon ihminen havaitsemaan pysyvän vaihtuvassa ja virtaavassa,

oppikoon hän kunnioitustaan kadottamatta kestämään niiden asioiden

sortumisen, joita hän oli tottunut kunnioittamaan, oppikoon hän

olevansa täällä ei tehdäkseen ja muodostaakseen, vaan tullakseen

itse muodostetuksi, ja että, vaikkapa kuilu aukenee kuilun alla ja

mielipide syrjäyttää mielipiteen, kaikki kuitenkin lopulta sisältyy

iäiseen perussyyhyn.

"Jos uppoo venhe, vie se uuteen mereen."