Swedenborg, mystikko.
Etevistä henkilöistä eivät ne, jotka ovat ihmisille
kallisarvoisimmat, kuulu siihen ihmiskunnan luokkaan, jota
taloustieteilijät sanovat tuottavaksi: heillä ei ole mitään käsissään
tarjottavana, he eivät ole kasvattaneet ruista, eivät leiponeet
leipää, he eivät ole perustaneet mitään siirtomaata, eivät keksineet
mitään kangastuoleja. Korkeampaan arvoluokkaan kuuluvat tämän
kaupunkeja rakentavan, toreilla hyörivän ihmissuvun arvostelussa
ja rakkaudessa nuo runoilijat, jotka henkisistä valtakunnistaan
ilahuttavat ja elähyttävät ajatusta ja mielikuvitusta aatteilla
ja kuvilla, jotka kohottavat ihmisen yläpuolelle tätä viljan ja
rahan maailmaa ja lohduttavat häntä päivän pettymyksissä ja kaupan
ja aherruksen jokapäiväisyydessä. Samoin on filosofillakin arvo,
joka mairittelee hänen järkeään antaen sen ratkaistavaksi ajatuksen
pulmia, jotka virittävät hänessä uusia voimia. Muut rakennelkoot
kaupunkejaan -- hän on olemassa ymmärtääkseen niitä ja ylläpitääkseen
niissä kunnioitusta. Mutta on vielä olemassa eräs luokka, joka
johtaa meitä kokonaan toiselle alalle siveyden tai tahdon maailmaan.
Tälle ajatuksenalalle ovat erikoista sen vaatimukset. Missä tahansa
oikeudentunto ilmoittaikse, siellä astuu se etusijalle kaikkeen
muuhun nähden. Muut asiat luon minä runoksi, mutta siveellinen tunne
luo runoksi minut.
On toisinaan tullut mieleeni, että tekisi parhaimman palveluksen
nykyaikaiselle arvostelulle se, joka määrittelisi Shakespearen
ja Swedenborgin väliset suhteet. Ihmishenkeä hämmentää aina eräs
kaksinaisuus: se vaatii järkeä ja se vaatii pyhyyttä ja on yhtä
levoton, kun toinen tai toinen näistä puuttuu. Vielä ei ole
ilmestynyt niiden yhdistäjää. Jos kyllästymme pyhimyksiin, on
Shakespeare turvamme. Toki opettaa vaistomme meille nopeasti,
että olemisen kysymys, kysymykset: mistä? mitä? ja minne? ovat
ratkaistavat ennen kaikkea muuta -- ja että näiden kysymyksien
ratkaisu on tavattavissa jossakin ihmiselämässä, eikä missään
kirjassa. Joku näytelmä tai runoelma vastaa ainoastaan lähenteleväsi
ja välillisesti niihin, kun taas Moses, Menu, Jesus pyrkivät suoraan
niiden ratkaisuun. Siveellisen tunteen ilmapiiri on ylevyyden
ilmapiiriä, jonka rinnalla kaikki aineellinen suurekkuus ja upeus
kutistuu kuin vähäpätöiseksi lastenleikiksi, mutta joka kuitenkin
aukaisee kelle poloiselle tahansa, jolla vaan on järkeä, kaikkeuden
portit. Melkeinpä kuumeisella kiireellä valtaa se ihmisensä. Tai
Koraanin kielellä lausuttuna: "Jumala sanoi: taivas ja maa ja kaikki,
mitä niiden välillä on, luuletteko te, että loimme teidät leikillä ja
ett'ette enää palaa meihin?" Siveellinen tunne on tahdon valtakuntaa
ja valliten ja elähyttäen tahtoa, joka on persoonallisuuden tyyssija,
näyttää se pukevan kaikkeuden persoonan haamuun.
"Sua elämän vallat kaikki kumartaa,
Ne ei vain sun, vaan sua ne kaikki on."
Kaikki ihmiset tottelevat hurskasta. Koraani eroittaa eri luokkaan
ne, joiden luonto on hyvä ja joiden hyvyys voi vaikuttaa toisiin,
ja julistaa juuri tämän luokan olemisen tarkoitukseksi: toisilla
luokilla on osansa olemisen juhlasta ainoastaan siksi, että ne
seuraavat tätä sen saattueena. Ja persialainen runoilija huudahtaa
tämänlaatuiselle ihmiselle:
"Uljaasti viettämään käy elämän juhlaa!
sä kutsun sait -- muut vain sun kanssas pääsee!"
Tämän luokan etuoikeutena on päästä luonnon salaisuuksien ja
rakenteen perille jotakin toista korkeampaa tietä kuin kokemuksen.
Kuten jokapäiväisessä puheessa sanotaan, että ihminen oppii
kokemuksen kautta, sen sanotaan erinomaisen teräväjärkisen ihmisen
aavistavan ilman kokemusta. Arabialaiset kertovat, että Abul
Khain, mystikko, ja Abu Ali Seena, filosofi, kerta keskustelivat
keskenään ja heidän erotessaan sanoi filosofi: "Kaiken minkä hän
näkee, tiedän minä," mystikko taas: "Kaiken minkä hän tietää,
näen minä". Jos vaadittaisiin selittämään tällaista välitöntä
näkemystä, johtaisi vastaus siihen sielunominaisuuteen, jota
Plato nimitti muistelemiseksi ja jonka bramiinit ovat sulkeneet
sielunvaellusoppiinsa. Kun sielu on syntynyt useat kerrat tai kuten
hindut sanovat: "on vaeltanut olemisen taivalta tuhannet kerrat
uudestaan syntyen" ja nähnyt olemisen täällä maanpäällä ja taivaissa
ja syvyyksissä, niin ei ole olemassa mitään, josta se ei olisi saanut
tietoa; eipä ihmettä siis, jos se kussakin yksityisessä tapauksessa
voi johtaa mieleensä sen, minkä se ennakolta jo tiesi. "Koska kaikki
asiat luonnossa ovat yhteydessä keskenään ja suhtautuvat toisiinsa,
ja koska sielu ennakolta on tuntenut kaiken, niin mikään ei estä
ihmistä, joka on muistanut tai, kuten jokapäiväisessä puheessa
sanotaan, oppinut yhden ainoankin asian, itsestään johtamasta
mieleensä kaikkea entistä tietoaan ja tämän yhden tietonsa nojalla
löytämästä kaikkea muutakin, kun hänellä vaan on rohkeutta ja kun hän
ei uuvu kesken tutkimuksissaan. Sillä kaikki tutkiminen ja oppiminen
on muistelemista." Kuinka paljoa enemmän vielä, jos hän, joka tutkii,
on pyhä ja jumalainen henki! Sillä ollen yhtä laatua kuin alkuhenki,
jossa ja josta kaikki oleva on, liittyy ihmishenki kevyesti
kaikkeen olevaan ja kaikki oleva siihen: ne sulautuvat toisiinsa;
ja ihmishenki on täydellä myötätunnolla läsnä olevan rakenteessa ja
laeissa.
Taival on vaikea, salaperäinen ja kauhujen saartama. Muinen
sanottiin tämmöistä hengentilaa haltioissaan olemiseksi tai loveen
lankeamiseksi -- sielun irtauminen ruumiista kohotakseen ajatusten
maailmaan. Kaikki uskon historia sisältää jälkiä pyhien miesten
haltiotilasta -- autuas tunne, mutta ilman ilon värähdystäkään,
vakava, yksinäinen, vieläpä raskaskin, "yksinäisen pako yksinäisen
luoksi", sanoo Plotinos; "mystis", silmien sulkeminen -- siitä
sana mystikko. Sokrateen, Plotinoksen, Porphyriuksen, Böhmen,
Bunyanin, Foxin, Pascalin, Guionin ja Swedenborgin haltioittumiset
johtuvat heti mieleen. Mutta yhtä nopeasti johtuu mieleen tätä
tilaa seuraava epämukava mielentila. Tämä autuus tulee kauhuna ja
järkyttää vastaanottajansa mielen. "Se runtelee tämän multamajan"
ja saa ihmisensä mielipuoleksi tai antaa hänen hengelleen semmoisen
väkivaltaisen suunnan, että se vaikuttaa heikentävästi hänen
arvostelukykyynsä. Tapauksiin, joissa uskonnollinen valaistus ilmenee
kirkkaimpanaan, sekoittautuu aina jotain sairasta, huolimatta siitä
kohottavasta vaikutuksesta, mikä sillä epäilemättä on henkisiin
voimiin. Täytyneekö siis korkeinta hyvää seurata ominaisuus, joka
heikentää ja halventaa sitä? --
"Vie tottakin
se saavutuksistamme korkeimmista
syvyyden, voiman ominaisuuttemme."
Sanoisimmeko, että säästeliäs luontoäiti antaa mitan ja painon mukaan
ainoastaan niin paljon maata ja multaa kuin tarvitaan ihmiseen, mutta
ei hituistakaan enempää, menehtyköönpä sitte vaikka johtajaansa
vailla oleva kansa? Siksipä maksoivatkin Jumalan miehet tietonsa
mielipuolisuudella tai kärsimyksillä. Jos haluat puhdasta hiiltä,
rubiinia tai timanttia tehdäksesi aivot läpihohtaviksi, niin ovat
ruumis ja jäsenet jäävät sitä karkeammiksi: porsliinin sijasta
astiasavea, savea tai mutaa.
Uudempina aikoina ei ole esiytynyt silmiinpistävämpää tapausta
tämmöisestä sisäänpäinkääntyneestä hengenlaadusta kuin Emanuel
Swedenborg, syntynyt Tukholmassa 1688. Tämä mies, joka aikalaistensa
silmissä oli henkiennäkijä ja haaveilija, eli epäilemättä ainakin
yhtä todellista elämää kuin kukaan muu ihminen hänen aikanaan, ja
nyt kun hänen päiviensä kuninkaalliset ja ruhtinaalliset Fredrikit,
Kristianit ja Braunschweigit ovat häipyneet unohdukseen, alkaa tieto
hänestä herätä tuhansien tajunnassa. Kuten on laita suurten miesten,
näytti hän kykyjensä monipuolisuuden ja runsauden vuoksi olevan kuin
yhdistetty useammista henkilöistä -- ikäänkuin puutarhoissa nuo
jättiläishedelmät, jotka ovat valmistuneet neljän viiden yksityisen
kukan yhtymisestä. Hänen luontonsa on pukeunut avarampiin puitteisiin
ja sillä on suuruuden etuudet. Kuten on helpompaa nähdä taivaan
kuvun heijastus suuressa pallossa, vaikkapa sitä siinä pilaisikin
joku halkeama tai vamma, kuin vedenpisarassa, samaten suursuuntaiset
ihmiset, semmoiset kuin Pascal tai Newton, vaikkapa heitä
häiritsisikin joku liioiteltuisuus tai mielettömyys, ovat meille
suuremmaksi avuksi kuin sopusuhtaiset keskinkertaiset henget.
Hänen nuoruutensa ja kasvatuksensa eivät voineet olla muuta
kuin epätavallisia. Hänenlaisensa poika ei voinut vihellellä ja
tanssia, vaan kulki kaivaa purastellen kaivannoissa ja vuorissa
ja tutkiskellen kemiaa, optiikkaa, fysiologiaa, matematiikkaa
ja astronomiaa löytääkseen kuvia, jotka voivat vastata hänen
monipuolista, laajasisältöistä mieltään. Häntä voi sanoa
oppineeksi jo lapsena ja sai hän kasvatuksensa Upsalassa.
Kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanhana nimitti Kaarle XII hänet
asessoriksi vuoritoimikuntaan. 1716 jätti hän neljäksi vuodeksi
kotimaan ja kävi Englannin, Hollannin, Ranskan ja Saksan
yliopistoissa. Hän suoritti 1718 Fredrikshallin piirityksessä
loistavan mestariteon insinöörinä kulettaen kuninkaan käytettäväksi
kaksi sotalaivaa, viisi alusta ja yhden purjeveneen maitse noin
neljätoista englanninpenikulmaa. 1721 matkusti hän läpi Europan
tutkiakseen vuorikaivantoja ja sulatusuuneja. Hän julkaisi 1716
kirjansa "Daedalus Hyperboreus" ja työskenteli tästä lähtien
seuraavat kolmekymmentä vuotta sommitellen ja julkaisten tieteellisiä
teoksiaan. Samalla intoisalla voimalla antautui hän tutkimaan
teologiaa. 1743, kun hän oli viidenkymmenenneljän vuoden vanha, alkoi
hänessä se, jota nimitetään hänen hengenvalaistuksekseen. Kaikki
hänen metallurgiansa ja taitonsa kulettaa maitse laivoja häipyi
nyt tähän henkiseen innostukseen. Hän ei enää julkaissut mitään
tieteellisiä kirjoja, luopui kaikista käytännöllisistä toimistaan ja
antautui kokonaan laajojen teologisten teostensa kirjoittamiseen ja
julkaisuun, jotka painettiin joko hänen omalla tai Braunschweigin
herttuan tai jonkun muun ruhtinaallisen henkilön kustannuksella
Dresdenissä, Leipzigissä, Lontoossa tai Amsterdamissa. Myöhemmin
erosi hän asessorintoimestaan, mutta tätä tointa seuraava palkkio
maksettiin hänelle koko hänen loppuikänsä. Hänen virkatoimensa
olivat saattaneet hänet läheiseen tuttavuuteen Kaarle XII:n kanssa,
joka monessa asiassa kysyi hänen neuvoaan ja suuresti kunnioitti
häntä. Sama suosio tuli hänen osakseen Kaarle XII:n seuraajankin
puolelta. Valtiopäivillä 1751, sanoo kreivi Höpken, olivat parhaimmat
finanssiasioita koskevat kirjoitelmat lähtöisin hänen kynästään.
Ruotsissa näyttää hän saavuttaneen yleistä huomiota. Hänen
harvinaiset tietonsa ja käytännöllinen kykynsä, joihin tuli lisäksi
hänen maineensa henkien näkijänä ja hänen ihmeelliset uskonnolliset
tietonsa ja lahjansa, sai kuningattaria, aatelisia, kirkonmiehiä,
merikapteeneja ja muita tulemaan hänen puheilleen satamissa, joissa
hänen tapansa oli käydä monilla matkoillaan. Papisto sekaantui
jonkun verran hänen uskonnollisten teostensa maahantuontiin ja
julkaisuun, mutta vallassaolijat näyttävät suosineen häntä. Hän ei
koskaan ollut naimisissa. Hän oli hyvin vaatimaton ja ystävällinen.
Hänen tapansa olivat yksinkertaiset, hänen ravintonaan olivat leipä,
maito ja kasvikset, hän asui huoneustossa, joka sijaitsi avarassa
puutarhassa, hän kävi useammat kerrat Englannissa, jossa hän ei
näytä saavuttaneen mitään huomiota oppineen eikä ylhäisen maailman
puolelta; Lontoossa hän kuolikin 29 p. maaliskuuta 1772 halvaukseen
kahdeksantenakymmenentenäviidentenä elinvuotenaan. Hän kuvataan
Lontoon-ajoiltaan hiljaiseksi, papillisen näköiseksi mieheksi,
joka mielellään joi teetä ja kahvia ja oli lapsirakas. Kun hän oli
täydessä samettipuvussaan, kantoi hän miekkaa, ja aina liikkuessaan
ulkona oli hänellä kädessään kultakahvainen keppi. Löytyy hyvin
jokapäiväinen kuva hänestä vanhanaikuisessa takissa ja peruukissa,
mutta hänen kasvoillaan on siinä haaveksiva, harhaileva ilme.
Nero, jonka oli valaistava aikansa tieto paljoa ylevämmällä
tiedolla, jonka oli mentävä ulkopuolelle avaruuden ja ajan rajoja
ja uskaltauduttava hämäriin henkien valtakuntiin ja koetettava
perustaa uusi uskonto maailmaan -- alkoi opintonsa kivilouhimoissa
ja pajoissa, sulatuspannujen ja sulatuskauhojen parissa,
laivaveistämöillä ja leikkaushuoneissa. Kukaan yksityinen ihminen ei
ehkä kykene arvostelemaan kaikkien hänen niin eri aloja käsitteleväin
teostensa ansioita. Ilokseen huomaa asiantuntijain antavan korkeimman
tunnustuksensa hänen kirjoilleen vuorikaivoksista ja metalleista.
Näyttää kuin olisi hän ennakolta aavistanut paljo semmoista, josta
yhdeksännentoista vuosisadan tiede vasta on päässyt selville; niinpä
on hän astronomian alalla aavistanut seitsemännen kiertotähden
olemassaolon -- vaan onnettomuudeksi ei kahdeksannen, myöskin
on hän ennakolta aavistanut nykyaikaisen astronomian käsityksen
kiertotähtien muodostumisesta auringosta, magnetismin alalla taas
monta myöhemmän tutkijan tärkeätä koetta ja johtopäätöstä, kemiassa
atoomiteorian, anatomiassa Schlichtingin, Monron ja Wilsonin
keksinnöt sekä on selittänyt ensimäisenä keuhkojen toiminnan. Hänen
oivallinen englantilainen julkaisijansa ei, ylevämielisesti kyllä,
mitenkään erikoisesti painosta hänen keksintöjään, koska hän itse
oli liika suuri tavoitellakseen alkuperäisyyden mainetta, ja voimme
siitä, mistä hän katsoi voivansa olla välittämättä, arvostella, mitä
hänessä todella oli.
Ollen verrattoman suuri henki on hän kaukana ajastaan, joka ei häntä
ymmärrä, ja vaatii hän suunnatonta etäisyyttä tullakseen huomatuksi;
hän kuten Aristoteles, Bacon, Selden, Humboldt herättää mielessä
tunteen jonkinmoisen rajattoman oppineisuuden mahdollisuudesta
ikäänkuin ihmishengen kaikkialla läsnäolemisesta luonnossa. Hänen
ylevässä näkemyksessään, kun hän ikäänkuin jostain tornista
katsoo yli luonnon ja taiteiden koskaan kadottamatta huomiostaan
olioiden rakennetta ja järjestystä, melkeinpä toteutuu hänen oma
kuvauksensa "Principiassa" ihmisen alkuperäisestä täydellisyydestä.
Mutta paljon ylempänä vielä kuin hänen erikoiskeksintönsä on hänen
pääansionsa, hänen voimiensa tyven kokonaisuus. Vedenpisaralla on
meren ominaisuudet, mutta siinä ei voi syntyä myrskyä. Orkesterilla
on kauneutensa niinkuin huilullakin, sotajoukolla voimansa niinkuin
sankarillakin, ja ne, jotka ovat parhaiten perehtyneet nykyaikaiseen
kirjallisuuteen, ovat Swedenborgissa ihailevat enimmän hänen
aineellista runsauttaan. Yhtenä kirjallisuuden mammutjättiläisenä ja
mastodonttina ei hän ole mitattavissa kokonaisilla tieteellisillä
seuroilla tavallisia oppineita. Hänen valtaava läsnäolonsa voisi
lyödä pakosalle kokonaisten yliopistojen pitkätakit. Meidän
kirjamme ovat harhaanviepiä, koska ne ainoastaan ovat katkelmia:
niiden lauselmat ovat keveitä sanasutkauksia eikä luonnollisen
keskustelun elimellisiä osia, lapsellisia, luonnon herättämän ilon
tai hämmästyksen huudahduksia tai, mikä pahempi, perustuu niiden
lyhytaikainen maine niiden julkeuteen tai niiden vastahakoisuuteen
luonnon järjestystä kohtaan muodostaen joitakin eriskummaisuuksia
tai merkillisyyksiä, jotka ehdoin tahdoin ovat epäsoinnussa luonnon
kanssa ja jotka ovat pukeuneet muotoon vartavasten ällistystä
herättääkseen, kuten silmänkääntäjät tekevät salatessaan keinonsa.
Mutta Swedenborg työskentelee järjestelmällisesti, ja jokainen
hänen lauselmansa kohdistuu olevaan todellisuuteen; kaikki syynsä
esittää hän täsmällisesti, kaikki hänen hengenvoimansa työskentelevät
astronomisella tarkkuudella, ja hänen ihmeellinen kirjoitustapansa on
täydellisesti vapaa kaikesta mahtailusta ja itsekkyydestä.
Swedenborg oli syntynyt suurten aatteitten ilmakehässä. On vaikea
sanoa, mikä oli hänen omaansa: joka tapauksessa löysi hänen elämänsä
kirkastuksen ylevimmissä kaikkeuden kuvissa. Verevän voimakas
Aristoteleen ajatustapa, laajuudessaan ja täydellisyydessään
saattaen nerokkaalla säteilyllään häpeään meidän hedelmättömän ja
kankean suorasuuntaisen logiikkamme, käyttäen apuneuvoinaan sarjoja
ja asteita, vaikutuksia ja tarkoitusperiä, kyeten eroittamaan
voiman muodosta, olevan tilapäisestä ja aukaisten terminologiallaan
ja määrittelyillään valtatiet luontoon, oli kasvattanut sarjan
atleettisia filosofeja. Harvey oli osoittanut veren kiertokulun,
Gilbert että maa oli magneetti, Descartes Gilbertin magneetin, sen
pyörre-, kierre- ja napaominaisuuksien opettamana oli vallannut.
Europan ajatuksellaan pyörreliikunnosta luonnon salaisuuden
selityksenä. Newton julkaisi samana vuonna, jona Swedenborg
syntyi, "Principia'nsa" ja perusteli yleisen painovoiman. Malpighi
seuraten Hippokrateen, Leukippon ja Lucretiuksen korkeita oppeja
oli painostanut sitä sääntöä, että luonto vaikuttaa vähimmässä --
"tota in minimis existit natura" --. Verrattomat anatomit, kuten
Swammerdam, Leeuwenhoek, Winslow, Eustachius, Heister, Vesalius,
Boerhaave olivat jättäneet leikkelyveitselle ja mikroskoopille
ainoastaan vähän paljastettavaa ihmisen ruumiinrakenteessa ja
vertailevassa anatomiassa; Linné, hänen aikalaisensa, oli oman
ihanan tieteensä alalla todistanut, että "luonto on aina itsensä
kaltainen", ja lopuksi olivat Leibnitz ja Christian Wolff kosmologian
alalla osoittaneet sääntöperäisen menettelytavan etevämmyyden ja
laajimmasti sovelluttaneet periaatteita käytäntöön, samalla kun Locke
ja Grotius olivat vetäneet niistä siveysopilliset johtopäätökset.
Mitä jäi laajasuuntaisimman neron tehtäväksi muuta kuin kohota heidän
yläpuolelleen ja osoittaa heidän perusteensa tosiksi ja yhdistää ne
toisiinsa? Helposti näkeekin näissä hengissä Swedenborgin tutkimusten
alkujuuret ja hänen ajatustehtäviensä herättäjät ja aiheuttajat.
Hänellä oli voima sulattaa itseensä ja herättää eloon nämä
suunnattomat ajatusmäärät. Näiden nerojen läheisyys, joista toinen
tai toinen aina oli ollut jonkin hänen pääaatteensa keksijä, tekee
kuitenkin Swedenborgista uuden esimerkin siitä, kuinka vaikeata on
hedelmällisimmänkin neron osoittautua alkuperäiseksi ja olla jonkun
luonnonlain ensimäinen havaitsija ja ilmaisija.
Hän nimitti lempinäkemyksiään muoto-opiksi, sarja- ja asteopiksi,
vaikutusopiksi ja vastaavaisuusopiksi. Hänen esityksensä näistä
opeista on semmoinen, että sitä kannattaa tutkia hänen kirjoissaan.
Ne eivät ole joka ihmisen luettavia, mutta ken voi lukea niitä,
hänen vaivansa tulevat palkituiksi. Hänen teologiset teoksensa ovat
omiansa valaisemaan muita. Hänen teoksensa riittäisivät kirjastoksi
yksinäiselle ja versoovanväkevälle tutkijalle, ja hänen kirjansa
"Elävän maailman taloudesta" on yksi niitä kirjoja, jotka ajattelunsa
ylevän arvokkuuden vuoksi ovat ihmissuvulle kunniaksi. Hän ei
suotta ollut tutkinut kiviään ja metallejaan. Hänen monipuoliset ja
varmapohjaiset tietonsa antavat hänen kirjoitustavalleen kärjekkään
kimalteen ja saavat sen kiteymään kuin ajatuksensärmiksi, niin
että se muistuttaa talviaamua, jolloin ilma säteilee ja kimaltaa
jäähiuteista. Aineen ylevyys valaa ylevyyttä kirjoitustapaankin.
Hän oli luontainen kosmologi, koska hänellä oli synnynnäinen
taipumus havaitsemaan yhteyden kaikessa, mikä teki pelkän suuruuden
merkityksettömäksi hänelle. Magneettisessa rauta-atoomissa havaitsi
hän samat voimat vaikuttamassa kuin ne, jotka ovat muodostaneet
auringon ja tähtien kierteet.
Hänen elinajatuksensa olivat: jokaisen luonnonlain yleispätevyys,
platoninen oppi kaiken olevan asteettaisuudesta, kaiken muuttuminen
ja vaihtuminen toinen toiseensa ja siitä johtuva kaikkien osien
toisiaan vastaavaisuus, tuo syvämielisen hieno ajatus, että pieni
selittää suuren ja suuri pienen, ihmisen keskeisasema luonnon
sydämessä ja yhteys, jossa kaikki oleva on keskenään; hän näki,
että ihmisruumis tarkimmasti käsittää itsessään luonnonkaikkeuden,
on pienoismaailma, on ikäänkuin väline, jonka avulla sielu omistaa
itseensä aineellisen maailman; niin piti hän aivan päinvastoin kuin
skeptikot, että "mitä viisaampi ihminen on, sitä hartaammin on hän
kunnioittava Jumaluutta". Lyhyesti, hän kannatti hartaasti sitä
filosofiaa, joka opettaa kaiken olevan yhteyttä, jota uskoa hän ei
sentään kuten uneksijat Berlinissä ja Bostonissa omistanut joutessaan
ja leväperäisesti, vaan jolla hän kokeili ja jonka hän perusteli
vuosikausien työllä osoittaen sitä omistaessaan samaa uljuutta ja
voimaa kuin ankarin viikingi, jonka hänen tuima Ruotsinsa koskaan oli
lähettänyt taistoretkille.
Hänen maailmanselitelmänsä perustuu vanhimpiin filosofeihin, ja
valaisevat sitä kukaties parhaiten uusimpain ajattelijain havainnot.
Se on tämä: luonto toistaa toistamistaan samoja voimiaan, vaikka
eri tasoilla. Vanha mietelmä sanoo: "Luonto pysyy aina itsensä
kaltaisena." Kasvissa kehkeytyy silmukka tai itävä solu lehdeksi
ja taaskin uudeksi lehdeksi, tässä lehdessä taas on voima muuttua
juurukaksi, heteeksi, emiöksi, teriöksi, verhiöksi, siemeneksi.
Koko kasvi on lehden toistumistaan toistumisessa, vähempi tai
suurempi määrä lämpöä, valoa, kosteutta ja ravintoa määrää sitte
sen muodon, mikä lehdelle on tuleva. Eläimessä muodostaa luonto
selkänikaman tai sarjan selkänikamia ja etenee edelleen uusin nikamin
rajoitetusti ainoastaan muunnellen niiden muotoa nikama nikamalta,
maailman loppuun. -- Eräs runollinen anatomi meidän päivinämme
sanoo, että käärme vaakasuorana viivana ja ihminen kohtisuorana
viivana muodostavat suoran kulman ja että näiden salaperäisten
viivojen välille soveltuu koko elävä maailma, ja hän olettaa, että
jouhimato, kastemato tai käärme on ollut selkärangan alkumuotona
eli perikuvana. Ilmeisesti sovittaa luonto tämän selkärangan päähän
kaksi pienempää nikamajaksoa käsivarsiksi ja käsivarsien päähän uusia
käsiksi; toisessa päässä selkärankaa se toistaa tämän menettelynsä
muodostaen sääret ja jalat. Rungon huippuun sovittaa se vielä yhden
nikamasarjan, joka käpristyy ja kiertyy kuten toukka sykkyräksi
ja muodostaa pääkallon, jolla taas vuorostaan on ulkonemansa:
kädet muodostuvat täällä yläleuaksi, jalat alaleuaksi, sormia
ja varpaita edustavat ylä- ja alahampaat. Tämä uusi nikamasarja
on määrätty täyttämään korkeita tarkoitusperiä. Se on ikäänkuin
uusi ihminen edellisen hartioilla. Se voi melkeinpä irtautua
rungostaan ja elää omin neuvoin, kuten Plato kuvaa Timaioksessa.
Siinä toistuu korkeammalla tasolla kaikki, mitä on tapahtunut
itse rungossakin. Luonto sanelee opetuksensa toistamiseen, vaikka
ylemmässä sävellajissa. Henki on hienompi laji ruumista, ja toistuvat
siinä uudessa ja eetterisemmässä muodossa kaikki sen toiminnat,
ravinnon nauttiminen, sulattaminen, yhdistäminen ja erittäminen sekä
sikiytyminen. Täällä aivoissa toistuu koko tämä ravitsemistoiminta
kokemusten omistamisessa, niiden vertailemisessa, kypsyttämisessä
ja sulattamisessa. Täällä toistuu myöskin sikiytymisen mysteria.
Aivoissa on sekä mies- että naispuolisia ominaisuuksia: siellä
tehdään avioliittoja ja on hedelmällisyyttä. Eikä ole mitään
rajaa näille toistensa takaa aukeneville kohoaville asteille,
vaan seuraa sarja sarjaa. Kaikki täytettyään jonkun tarkoituksen
otetaan mukaan seuraavaan sarjaan, ja jokainen sarja toistaa
kohta kohdalta edellisen sarjan elintoimintaa. Me olemme alttiit
soveltumaan äärettömyyteen. Meitä on vaikea tyydyttää, emmekä rakasta
mitään loppuvaa; eikä luonnossa ole mitään loppuvaa, vaan kaikki
täytettyään jonkun tarkoituksen siirretään ylempään sarjaan kohoten
täten kohoamistaan aina henkisiin ja taivaallisiin olentoihin asti.
Kuten joku säveltäjä, siten luova voimakin väsymättä toistaa jotain
yksinkertaista säveltä tai aihetta, milloin korkeassa äänilajissa,
milloin matalassa, milloin yksi- milloin moniäänisesti antaen sen
kaikua tuhatkertaisena, kunnes se laulullaan täyttää maat ja taivaat.
Painolaki Newtonin selittämänä on hyvä kylläkin, mutta vielä
valtaavampi on se havaitessamme, että kemia on saman ainejoukkoja
hallitsevan lain ulottautumista ainehiukkasiinkin ja että
atoomiteoria osoittaa kemiallisten vaikutusten myöskin olevan
mekaanista laatua. Metafysiikka osoittaa myöskin henkisen elämän
ilmiöissä vallitsevan jonkinlaisen painovoiman, ja ranskalaisten
tilastotieteilijäin kamalat taulut näyttävät, että voi tarkistaa
jokaisen päähänpiston ja oikunkin varmoihin numerolukuihin. Jos
yksi kahdesta- tai kolmestakymmenestä tuhannesta ihmisestä syö
anturanahkaa tai nai isoäitinsä, niin silloin löytyy jokaisessa
kahdessa- tai kolmessakymmenessä tuhannessa ihmisessä joku sellainen,
joka syö anturanahkaa -- tai nai isoäitinsä. Mitä me nimitämme
painovoimaksi ja pidämme ehdottomana, onkin vain mahtavamman virran
sivuhaara, jolle meillä ei vielä ole nimeä. Astronomia on oivallinen
asia, mutta sen pitää ylettyä elämään saavuttaakseen täyden arvonsa
eikä pysyä yksin tahdissaan ja avaruuksissaan. Veren pallohiukkanen
kiertää oman napansa ympäri ihmisen suonissa kuten tähti taivaalla,
ja järjen kehät ovat sukua taivaan kehille. Jokaisella luonnonlailla
on sama yleismaailmallinen luonteensa: syömisellä, unella tai
talvihorroksella, pyörimisellä, sikiytymisellä, muodonvaihdoksella,
kierreliikunnolla, jonka havaitsee yhtähyvin munassa kuin
kiertotähdessäkin. Nämä luonnon valtaavat loppusoinnut ja toistumiset
-- nuo rakkaat, niin tutut kasvot, jotka jokaisessa uudessa muodossa
säikäyttävät meitä niin odottamattoman naamarin verhoomina, että
luulemme ne kokonaan vieraiksi, ja lopulta kohottavat tämän
yhdennäköisyyden aina jumalallisten muotojen haamuun -- ilahuttivat
ja riemastuttivat Swedenborgin profeetallista silmää, ja meidän
on pidettävä häntä yhtenä johtajana siinä vallankumouksessa, joka
antamalla tieteelle aatesisällön on antanut tarkoitusperää vailla
oleville lukemat: tornille kokeiluille niiden sisäisen johteen ja
muodon ja lahjoittanut niille sykkivän sydämen.
Jonkinmoisella mielihaikeudella tunnustan, että hänen painetut
teoksensa nousevat noin viiteenkymmeneen komeaan nidokseen, joista
noin puolet käsittävät hänen tieteelliset teoksensa, ja kuuluupa
joukko käsikirjoituksia vielä olevan julkaisemattakin Tukholman
kuninkaallisessa kirjastossa. Hänen tieteelliset teoksensa ovat juuri
vastikään käännetyt englannin kielelle ja ilmestyneet oivallisena
painoksena.
Swedenborg painatti nämä tieteelliset teoksensa kymmenen vuoden
kuluessa 1734:sta vuoteen 1744, ja ovat ne siitä asti pysyneet
huomaamattomina, ja nyt, kun vuosisata niiden ilmestymisestä
on kulunut umpeen, on hän vihdoinkin tavannut oppilaansa Mr
Wilkinsonissa Lontoossa, filosofisessa kriitikossa, jonka järjen ja
mielikuvituksen voimat ovat niin tasasuhtaisen elokkaaat ja vilkkaat,
että niitä voi verrata ainoastaan Lord Baconin hengenlahjoihin, ja
on tämä nyt herättänyt uuteen eloon mestarinsa tähän päivään asti
haudatut kirjat ja kääntänyt ne erinomaisen onnistuneesti niiden
unohdetusta latinasta englannin kielelle antaakseen niiden alkaa
vaelluksensa maailman ympäri meidän kauppa- ja valloittajakielemme
siivin. Tämä hämmästyttävä Swedenborgin uudestaan ilmestyminen
sata vuotta jälkeenpäin hänen oppilaassaan on asetettava rinnan
oudoimpien tapausten kanssa hänen elämässään. Kuten kerrotaan, on
tämä runollinen oikeuksiinsa pääseminen tapahtunut Mr Clissoldin
aineellisin turvin, ja on sitä suuresti myöskin tukenut kääntäjän
kirjallinen aisti. Ne erinomaiset esipuheet, joilla Mr Wilkinson on
rikastuttanut näitä nidoksia, asettavat varjoon kaiken sen, mitä
viime aikoina on kirjoitettu Englannissa filosofian alalla, eikä
minulla ole mitään lisättävänä niiden omalla alalla.
"Elävä maailma" on ihmeellisen ansiokas kirja. Sen tarkoitusperä
on mitä ylevin -- se tahtoo yhdistää taaskin yhdeksi tiedon ja
hengen, jotka niin kauan ovat olleet erillään toisistaan. Se oli
anatomin kuvaus ihmisruumiista suoritettuna ylevimmällä runollisella
lennolla. Ei voi lukea mitään uljaanylväämpää ja loistoisampaa kuin
tätä esitystä aineesta, joka tavallisessa käsittelyssä on niin
kuivakiskoista ja vastenmielistä. Hän näki luonnon, "joka kiersi
ikuisena kierteenä rattain, jotka eivät ikinä kuivu, ja akselein,
jotka eivät ikinä kitise," ja koetti toisinaan "löytää ne salaiset
lymypaikat, joissa Luonto työskentelee tuliensa ääressä työpajojensa
syvyydessä," samalla kuin hänen kuvauksensa arvoa kohottaa se kiinteä
uskollisuus, jolla se perustuu anatomisiin kokeisiin. On huomattava,
että tämä ylevä nero ehdottomasti asettaa analyyttisen, jäsentelevän
tutkimustavan etusijalle synteettiseen, yhdistävään, kokonaisesti
havaitsevaan nähden ja että hän kirjassa, jonka koko sävy on uljasta
runollista kokonaisnäkemistä, vetoomalla vetoo siihen, että hän aina
nojautuu tarkkaan kokemukseen.
Hän tunsi, vaikkapa yksinkin, luonnon iäisen virtailun sekä kuinka
viisas oli Amasiksen ammoinen vastaus sille, joka pyysi häntä juomaan
meren tyhjäksi: -- "Kernaasti, jos sinä vaan suljet ne lähteet, jotka
siihen juoksevat." Harva tunsi niinkuin hän luonnon ja sen kaikki
hienoudet tai ilmaisi niin terävän tarkasti sen menettelytavat.
Hän arveli, että luonto asettaa uskomme yhtä kovalle koetukselle
kuin ihmeetkin. "Hän huomasi, että luonto edeten alkuperusteistaan
asteettain kulki kautta kaikkien olotilojen, ikäänkuin kulkisi sen
tie kautta kaiken olevan." "Sillä niin usein kuin se kohottautuu
yläpuolelle näkyväisten ilmiöiden piirin tai toisin sanoen vetäytyy
sisäisyyteensä, se aivan kuin häviää näkyvistä, eikä kukaan
tiedä, mitä siitä on tullut tai minne se on mennyt, niin että on
välttämätöntä turvautua tieteen apuun sen askeleita seuratessa."
Tuommoinen jonkin lopullisen päämäärän tai lopputarkoituksen
valossa harjoitettu tutkimus elähyttää ihmeellisesti tai herättää
kuin persoonalliseksi koko kirjan. Tämä kirja tuo esiin hänen
mielioppinsa: Hippokrateen muinaisen opin, että aivot ovat rauhasia,
Leukippon, että atoomin ominaisuudet tuntee ainesjoukkojen
ominaisuuksista, tai Platon, että makrokosmin tuntee mikrokosmista,
maailmankaikkeuden pienoismaailmasta, tai opin, joka sisältyy
Lucretiuksen säkeihin, --
Ossa videlicet e pauxillis atque minutis
Ossibus sic et de pauxillis atque minutis
Visceribus viscus gigni, sanguenque creari
Sanguinis inter se multis coeuntibus guttis;
Ex aurique putat micis consistere posse
Aurum, et de terris terram concrescere parvis;
Ignibus ex igneis, humorem humoribus esse.
Lib. I. 835.
Muodostuneitapa luut ovat pienen pienistä luista,
elimetki kaikki on niin ylen pienistä vain elimistä,
suonia kiertävä vuo, sekin syntyy veripisaroista,
kulta on kitehiä vain, on maakin rakehia mullan,
valkea kipenistä saa, kuten pisarista paljous vetten --
tai joita Malpighi on sisällyttänyt oppilauselmaansa, että "luonto
on ja sisältyy kokonaan eläimiin", -- ja on tämä oppi Swedenborgin
mieliajatus. "On pysyvänä lakina elimellisessä maailmassa, että
suuremmat, yhdistetyt ja näkyvät muodot ovat olemassa ja muodostuvat
pienemmistä, yksinkertaisemmista ja lopulta näkymättömistä
muodoista, jotka työskentelevät samalla tavalla kuin suuremmatkin,
mutta täydellisemmin ja yleispätevämmin, lopulta pienimmissä,
äärimmäisissä muodoissaan niin täydellisesti ja yleispätevästi, että
ne ovat kuin aate, joka käsittää koko niiden kaikkeuden." Jokaisen
elimen pienoisosat ovat yhtä monta pienoiselintä, yhdenlaatuiset
kuin se, jonka ne kaikkineen muodostavatkin: kielen pienoisosat
ovat pienoiskieliä, vatsan pienoisosat pienoisvatsoja, sydämen
pienoissydämiä. Tämä hedelmällinen aate avaa meille tien kaikkiin
salaisuuksiin. Mikä on liika pientä silmän havaittavaksi, sen voi
nähdä yhdisteryhmistä, mikä taas on liika suurta käsitettäväksi,
sen voi käsittää sen pienoisosista. Tämän ajatuksen voi sovelluttaa
kaikkialle. "Nälkä on yhdistelmä lukemattomia pikkunälkiä eli
verenmenetyksiä pienoissuonissa kautta koko ruumiin." Se avaa meille
teologiankin. "Ihminen on jonkinlainen pienoistaivas vastaten henkien
maailmaa ja taivasta. Jokainen ihmisen yksityinen aate, jokainen
mielenliikutus, vieläpä jokainen pienin mielenliikutuksen osakin
ovat itsessään hänen kuvansa ja kuvastuksensa. Hengen voi tuntea
laadulleen yhdestä ainoasta ajatuksesta. Jumala on suuri ihminen."
Hänen luonnontutkimuksensa pelkäämättömyys ja perinpohjaisuus
haastoi hänet selittämään muodotkin. "Muodot kohoavat järjestyksessä
alhaisimmasta korkeimpaan. Alhaisin muoto on kulma tai maallinen ja
ruumiillinen muoto. Toinen ja lähimmästi korkein muoto on ympyrä,
jota myöskin sanotaan rajattoman monikulmaiseksi, koska ympyrän
piiri on rajattomasti toistuva kulma. Tätä ylempi muoto on kierre,
spiraalimuoto, ympyrän alkuperä ja mitta, sen halkaisijat eivät
ole suoraviivaisia, vaan vaihdellen ympyränmuotoisia, ja niiden
keskuksena on pallopinta, sentähden sanotaankin sitä rajattomasti
toistuvaksi ympyräksi. Tätä ylempi muoto on pyörremuoto eli
rajattomasti toistuva kierre, sitä lähin on rajattomasti toistuva
pyörremuoto eli taivas, ja lopuksi rajattomasti toistuva taivaallinen
muoto eli henki."
Olikohan ihme, että noin rohkea nero uskalsi astua viimeisenkin
askelen -- kuvitella, että hän voi saavuttaa tietojenkin
tiedon, paljastaa maailman tarkoituksen? "Elävän maailman" ensi
nidoksessa hän jo viittaa tähän muutamassa varsin merkittävässä
reunamuistutuksessa: --
"Opissamme eduskuvallisuudesta tai vastaavaisuuksista tulemme
käsittelemään kumpaakin näitä vertauskuvallisia ja perikuvallisia
yhtäläisyyksiä ja niitä hämmästyttäviä tosiasioita, jotka esiytyvät
ei ainoastaan elävässä ruumiissa, vaan koko luonnossa, ja jotka niin
kokonaan vastaavat ylimpiä ja henkisiä ilmiöitä, että olisi valmis
valalla vannomaan, että fyysillinen maailma on pelkkä henkisen
maailman vertauskuva, jopa siinä määrin, että jos ilmaisemme minkä
tahansa luonnontotuuden fysikallisena ja kielellisesti tarkkana
oppilauselmana ja annamme tälle lauselmalle ainoastaan vastaavan
ja henkisen sisällön, tällä keinoin saamme fysikallisen totuuden
tai säännön sijasta henkisen totuuden tai teologisen oppilauselman,
vaikkapa kukaan kuolevainen ei olisi voinut ennakolta sanoa, että
jotakin tuommoista olisi voinut tulla esiin ainoastaan suoran
kirjaimellisen merkitysvaihdon kautta, varsinkin kun toinen sääntö
erikseen katsottuna ei näytä olevan missään suhteessa toiseen. Aion
myöhemmin julkaista sarjan esimerkkejä tämmöisistä vastaavaisuuksista
sekä samalla sanaluettelon, joka sisältää henkisten asiain
nimitykset, samoinkuin fyysillistenkin, joidenka vastineita ne ovat.
Tämä vertauskuvallisuus ulottuu koko elävään ruumiiseen."
Tämä näissä sanoissa julkilausuttu totuus on kätkettynä kaikkeen
runouteen, vertauksiin, satuihin, tunnusmerkkien käytäntöön ja
kielenrakenteeseen. Plato tunsi sen, kuten ilmenee hänen kahdesti
kahtia jaetusta viivastaan Tasavallan kuudennessa kirjassa. Lordi
Bacon oli havainnut, että totuus ja luonto eivät eroa toisistaan
enempää kuin leimasin leimastaan, ja hän esittää näytteeksi muutamia
fysikallisia väitteitä sekä niiden rinnalle väitteitä, joissa
niiden merkitys on käännetty siveellisiä ja poliittisia asioita
koskevaksi. Böhme ja kaikki mystikot edellyttävät tätä lakia
hämärissä arvoituksellisissa kirjoissaan. Runoilijat, sikäli kuin he
ovat runoilijoita, noudattavat sitä, mutta he tuntevat sen ainoastaan
leikkikaluna, kuten tunnettiin magneetti jo ammoisista ajoista.
Swedenborg vasta ensimäisenä tarkemmin ja tieteellisesti määritteli
tämän totuuden, koska hän tunsi sen läsnäolon kaikessa eikä
koskaan kadottanut sitä näkyvistään. Se sisältyi, kuten jo olemme
selittäneet, sekä yhteys- että toistumisoppiin, koska henkiset sarjat
tarkalleen vastaavat aineellisia sarjoja. Sitä huomaamaan tarvittiin
käsityskykyä, joka voi asettaa asiat järjestykseen ja sarjoihin,
tai paremmin, siihen tarvittiin niin oikeaa tähystyskohtaa, että
silmien näköviiva lankeisi yhteen maailman akselin kanssa. Maa
oli ylläpitänyt ihmislapsiaan viidet kuudet vuostuhannet, heillä
oli tieteensä, uskontonsa, filosofiansa, ja kuitenkaan eivät he
olleet kyenneet näkemään sitä sisällistä vastaavaisuutta, joka on
vallitsemassa luonnon jokaisen osan välillä. Ja tähän hetkeen asti
ei ole kirjallisuudessa kirjaa, joka tieteellisesti selvittäisi
tämän kaiken olevan vertauskuvallisuutta. Luulisi, että kohta kun
ihmiset olivat saaneet viittauksenkin, että jokainen aisteilla
tajuttava esine -- eläin, vuori, virta, ilma -- vieläpä avaruus
ja aikakin eivät ole olemassa itsensä vuoksi tai yleensä minkään
aineellisen loppumäärän vuoksi, vaan jonkinlaisena kuvakielenä
ainoastaan kertoakseen kokonaan toisesta olemisesta ja toisista
velvollisuuksista, kaikki muut tieteet olisi sysätty syrjään, ja
että tuollainen noin suuria lupaava tiede olisi anastanut kaikki
voimat palvelukseensa sekä että jokainen ihminen kysyisi kaikelta
olevalta, mikä on sen tarkoitus? miksi pidättää tämä ilmapiiri minut
iloineni ja suruineni kehässään? miksi kuulen minä saman ajatuksen
lukemattomain eri äänten ilmituomana ja luen samaa, ei koskaan
kokonaisenaan julkilausuttua totuutta loputtomassa kuvakielessä?
Toki, olkoonpa sitten, ettei näitä asioita voi järjellä tajuta tai
että vaaditaan vuosisatojen työskentelyä ja valmistusta, ennenkuin
voi ilmestyä niin harvinainen ja rikas henki -- ei ole sitä
pyrstötähteä, vuorikerrostumaa, kivettymää, kalaa, nelijalkaista,
hämähäkkiä, sientä, joka ei kiinnittäisi oppineiden ja luokittelijain
mieltä suuremmassa määrässä kuin koko olemisen tarkoitus ja päämäärä.
Mutta Swedenborg ei tyytynyt katsomaan maailmaa ainoastaan
tällaiselta käytännölliseltä kyökkinäkökannalta. Hänen
viidentenäkymmenentenäneljäntenä ikävuotenaan valtasivat nämä
ajatukset hänet, ja syvässä hengessään antoi hän tilaa sille
vaaralliselle, uskonnon historiassa liika usein esiytyvälle luulolle,
että hän oli epätavallinen ihminen, jolle oli suotu tulla yhteyteen
enkelien ja henkien kanssa, ja tämä haltioittuminen yhdistyi hänessä
juuri hänen tehtäväänsä näkyvän maailman sisällisen siveellisen
merkityksen selittäjänä. Luonnon järjestyksen oikeaan tajuamiseen,
samalla sekä laajakantoiseen että yksityiskohtaisesti tarkkaan,
lisäsi hän siveellisten lakien älyämisen nähtyinä niiden laajimmalta
yhteiskunnalliselta näkökannalta, mutta mitä ikänä hän näkikin,
sen hän näki jonkinlaisen äärimmäisen, hänen luontoonsa perustuvan
muotoon pyrkivän hengenlaatunsa vuoksi havainnollisesti, kuvissa,
kuuli vuorokeskusteluina, ja muodostui se hänelle tapahtumaksi.
Koettaessaan ilmaista jotakin lakia tarkimmin ja terveimmin kätki hän
sen välttämättömästi vertauksen muotoon.
Nykyaikainen psykologia ei voi esittää toista tämän vertaista
esimerkkiä horjahtaneesta henkisestä tasapainosta. Hengen päävoimat
pysyivät yhä terveessä toiminnassa, ja lukijalle, joka voi
kompastumatta suvaita esityksessä esittäjän omituisuuksia, ovat
esityksen tulokset silti valaisevia, ja todisti hän sattuvammin
yleisiä lakejaan kuin mitä heikompihenkinen, mutta tasapainossa oleva
ihminen olisi voinut tehdä. Hän koettaa kuvata uuden hengentilansa
laatuakin vakuuttaen, että "hänen läsnäoloansa henkimaailmassa
seuraa jonkinmoinen eroittautuminen, joka sentään ainoastaan koskee
hänen olentonsa ajattelevaa eikä sen tahtovaa osaa"; ja väittää hän
näkevänsä "sisällisellä näöllään tuon toisen elämän ilmiöt selvemmin,
kuin hän näkee ilmiöt tässä maailmassa".
Omaksuttuaan uskon, että muutamilla kirjoilla Vanhassa- ja
Uudessatestamentissa oli läpeensä vertauskuvallinen luonne
tai että ne olivat kirjoitetut enkelien tai haltioittumisen
valaistuksessa, käytti hän viimeiset elinvuotensa kehitelläkseen
niiden kirjaimellisesta merkityksestä esiin niiden yleismaailmallisen
sisällön. Hän oli lainannut Platolta tuon hienon syvällisen
tarinan "ammoisesta kansasta, ihmisistä, parempia kuin me ja
jumalia lähempänä olevista", ja lisäsi hän siihen, että nämä
ihmiset käsittivät ja käsittelivät maata vertauskuvallisesti,
että he nähdessään maallisia asioita ja ilmiöitä eivät ollenkaan
ajatelleetkaan niitä, vaan ainoastaan sitä, mitä ne merkitsivät ja
edustivat. Vastavuoroisuus ajatusten ja ilmiöiden välillä valtasi
tästä lähtien hänet kokonaan. "Itsepä elimellinen muotokin on
sen tarkoituksen kaltainen, jonka leimaa se kantaa." Yksityinen
ihminen on kokonaisuudessaan ja yksityiskohdissaan sovellettua
oikeutta tai vääryyttä, itsekkyyttä tai kiitollisuutta. Ja syyn
tähän sopusuhtaisuuteen mainitsee hän "Arcana" teoksessaan: "Syy,
miksi kaikki yksityiset ilmiöt taivaassa ja maan päällä ovat
eduskuvallisia, on se, että ne ovat olemassa Jumalan, taivaan
kautta tapahtuvan voiman vaikutuksesta." Tämä suunniteltu aie
näiden vastaavaisuuksien esittämisestä, joka yksityiskohtaisen
tarkasti suoritettuna olisi muodostunut maailmojen runoksi, jossa
historia ja tieteet olisivat esittäneet ratkaisevinta osaa,
suppeutui ja hämmentyi siitä yksinomaan teologisesta suunnasta,
jonka hänen tutkimuksensa nyt saivat. Hänen luonnonkäsityksensä
ei ole ihmisellistä ja yleismaailmallista, vaan mystillistä ja
hebrealaista. Hän kiinnittää jokaisen luonnon ilmiön johonkin
teologiseen käsitteeseen: -- hevonen merkitsee lihallista ymmärrystä,
puu havaitsemusta, kuu uskoa, kissa merkitsee sitä, kamelikurki tätä,
kaali jotain kolmatta, ja kytkee hän täten kuivakiskoisesti jokaisen
vertauskuvan johonkin kirkolliseen käsitteeseen. Liukas, ketterä
Proteus ei ole niin helposti vangittavissa. Luonnossa esiintyy
jokainen erikoinen vertauskuva lukemattomissa eri osissa, samaten
kuin jokainen aineshiukkanen kiertää vuorostaan jokaisen ainesyhtymän
kautta. Elämän pohjaa hallitseva yhteys tekee mahdolliseksi kullekin
vertauskuvalle perättäin ilmaista kaikki todellisen olemisen laadut
ja vivahdukset. Kun lasketaan taivasten vesiä maan päälle, sopii
jokainen siivilä jokaiseen vesijohtoon. Luonto kostaa viipymättä
turhantarkkurille, joka yrittää jäähmetyttää ja kahlehtia sen
laineita. Se ei noudata kirjainta. Kaikki on käsitettävä neron
leimahduksella, ja meidän pitää seistä ihmisyytemme ja voimaimme
huipulla ymmärtääksemme jotakin oikein.
Hänen teologiset mielitekonsa hämmensivät siis täten onnettomasti
hänen luonnontulkitsemis-yritystään, ja vertauskuvien sanaluettelo on
vielä kirjoittamatta. Mutta tämä tulkitsija, jota ihmiskunta yhä saa
odottaa, ei ole tapaava toista edelläkävijää, joka olisi päässyt niin
lähelle itse tehtävää.
Swedenborg nimittää itseään kirjojensa nimilehdellä "Herran Jesuksen
Kristuksen palvelijaksi," ja järkensä voimaan ja vaikutukseen
nähden onkin hän viimeinen kirkkoisä, jolla todennäköisesti ei
enää ole oleva seuraajaa. Ei ole mikään ihme, että hänen syvä
sisällinen viisautensa antoi hänelle suuren merkityksen opettajana.
Kuihtuneeseen, tapoihin jäähmettyneeseen kirkkoon, joka enää tuotti
ainoastaan kuivakiskoisia katekismuksiaan, johti hän taaskin luonnon,
ja uskova päästen vapaaksi sanojen ja tekstien sakastista, havaitsee
hämmästyksekseen itse olevansa osa uskonsa kokonaisuudesta: hänen
uskonsa ajattelee hänen puolestaan ja on sovitettavissa kaikkeen:
hän kääntelee sitä joka taholle, se sopii joka kohtaan elämässä,
selvittää ja ylentää jokaisen yksityisen kohdan. Uskonnon asemesta,
joka kolme neljä kertaa elämässä tuli viralliseen kosketukseen hänen
kanssaan -- kun hän syntyi, kun hän meni avioliittoon, kun hän
sairastui ja kun hän kuoli, ja muuten jätti hänet omaan rauhaansa
-- esiytyi tässä hänelle oppi, joka seurasi häntä kaiken päivää,
seurasi häntä hänen uneensa ja uniinsakin, seurasi häntä hänen
ajatuksiinsa ja osoitti hänelle, miten kaukaista, korkeaa sukuperää
hänen ajatuksensa ovat, seurasi häntä hänen seurapiiriinsä ja osoitti
hänelle, mitkä sukulaisuussiteet liittävät häntä hänen vertaisiinsa
ja vastustajiinsa, seurasi häntä luonnon ilmiöiden piiriinkin ja
osoitti niiden alkuperän ja tarkoituksen, mikä oli ystävällistä
ja mikä vaarallista ja vahingollista, ja aukaisi se tulevaisen
maailmankin ihmisille ilmoittaen että samat lait ovat jatkuvat siellä
kuin täälläkin. Hänen oppilaansa vakuuttavat, että hänen kirjojensa
tutkiskelu on elähyttänyt heidän järjenvoimiaan.
Ei ole toista niin vaikeaa tehtävää kritiikille kuin hänen
teologisten teostensa arvosteleminen; niiden ansiot ovat niin
ilmeiset ja suuret, ja kuitenkin täytyy niiden arvosta niin paljon
vähentää. Niiden suunnaton erämainen laveus on kuin hiekka-aavikko
ja niiden sekainen yhteydettömyys kuin autiointa kuumehourailua.
Hän on niin ylenmäärin seikkaperäinen selittelyissään ja hänen
käsityksensä ihmisten tietämättömyydestä on merkillisen liioiteltu.
Ihmiset ovat hyvin kerkeitä uskomaan tämänlaatuisia totuuksia. Hän
kuitenkin ihan uhkuu uusia väitöksiä: hän on rikas keksijä, ja hän
keksii asioita, jotka meille ovat ylen tärkeitä. Hänen ajatuksensa
upottautuu ja havaitsee kaikki olennaiset yhtäläisyydet kuten
rakennuksen ja sen rakentajan yhtäläisyyden keskenään. Hän näki
ilmiöt niiden laeissa, toiminnan vaan ei rakenteen yhtäläisyydessä.
Ilmaistessaan ja kehitellessään esiin totuutta noudattaa hän
aina vaihtumatonta järjestystä ja menettelytapaa edeten asiaan
säännöllisesti sisältä uloskäsin. Mikä vakavuus ja painokas hartaus
asuukaan hänessä -- hänen silmänsä ei hetkeksikään hievahda, ei
turhamaisuuden värähdystäkään hänessä, ei katsahdustakaan itseensä,
ei minkäänlaatuista tavallista kirjailijaylpeyttä, ajatuksen ja
mietiskelyn mies, mutta mies, jota ei ainoakaan käytännön mies
maailmassa voisi teeskennellä halveksivansa! Platon olkapäitä
peittää oppineen viitta: hänen pukunsa, vaikkapa purppurasta ja
melkeinpä taivaissa kudottu, on akadeeminen juhlapuku, ja estävät sen
avarat laskokset hänen liikuntojaan. Mutta tämä mystikko herättäisi
Caesarinkin kunnioituksen. Itsepä Lykurgos kumartaisi hänen edessään.
Swedenborgin siveellinen tieto, hänen toimintansa yleisten erehdysten
oikaisijana ja siveellisten lakien julistajana kohottavat hänet
asemaan, jossa hän ei ole verrattavissa mihinkään nykyaikaiseen
kirjailijaan, ja oikeuttavat hänelle sijan ihmiskunnan lainsäätäjien
seassa, joka jonkun ihmispolven on ollut tyhjänä. Se hitaasti
levittäytyvä, mutta valtaava vaikutus, jonka hän on saavuttanut, on
saavuttava huippukohtansa kuten muittenkin uskonnollisten nerojen
vaikutus, ja on sillä oleva nousu- ja laskuaikansa ennenkuin se voi
tyyntyä pysyvään määräänsä. Epäilemättä ei se, mikä on todellista
ja yleispätevää hänessä, voi rajoittua niiden piiriin, jotka
täydellisimmästi ovat hänen henkensä läpitunkemat, vaan on se
siirtyvä viisaan ja oikean ajattelun yhteiseen varastoon. Maailmalla
on varmasti vaikuttava kemiallinen menettelytapansa, jolla se
eroittaa ja vetää itseensä kaiken, mikä sen lapsissa on arvokasta,
jättäen syrjään suurimpainkin henkien heikkoudet ja rajoitukset.
Se sielujenvaellus, jonka kreikkalaisten vanha Ovidiuksen kokooma
mytologia tuntee, sekä indialaisten oppi samasta asiasta, jonka
he käsittävät objektiiviseksi tai todellisesti tapahtuvaksi
ruumiissa vieraan tahdon voimasta -- pukeutuu Swedenborgin mielessä
filosofisempaan asuun. Se on hänelle subjektiivista ja riippuu
kokonaan asianomaisen henkilön ajatuksesta. Kaikki asiat kaikkeudessa
järjestäytyvät uudestaan suhteessaan kuhunkin henkilöön riippuen
siitä rakkaudesta, joka vallitsee tämän sielua. Ihminen on sellainen,
millaiset hänen tunteensa ja ajatuksensa ovat. Ihminen on ihminen
tahtonsa voimasta, ei tietojensa ja ymmärryksensä vuoksi. Sellainen
kuin hän on, siten hän näkee asiat. Maalliset avioliittositeet
ovat katkaistut. Sisäiset ominaisuudet liittävät kaiken toiseensa
henkisessä maailmassa. Mihin tahansa enkelit loivatkin katseensa,
oli kaikki taivaallista heille. Jokainen pahahenki pitää itseään
ihmisenä, ja on hän sille, joka on yhtä paha kuin hän itsekin,
mukava mies, puhtaalle taas on hän kaiken saastan pesä. Ei mikään
voi vastustaa yhtymispyrintöä, kaikessa on painoja vetovoimansa,
kaltainen etsii kaltaistaan, mitä me sanomme runolliseksi oikeudeksi,
tapahtuu silmänräpäyksessä. Olemme joutuneet maailmaan, joka on
elävää runoa. Kaikki on samaa kuin minäkin. Linnut ja eläimet eivät
ole lintuja ja eläimiä, vaan kaikkien nykyhetkellä elävien ihmisten
sielujen ja tahtojen vuodatuksia. Kunkin huone ja tila muodostuu
hänen itsensä mukaan. Henkiä ahdistaa kuoleman pelko, eivätkä he
muista, että he jo ovat kuolleet. Ne, jotka elävät pahuudessa ja
vääryydessä, pelkäävät kaikkia muita. Jotka ovat sammuttaneet
itsessään rakkauden, harhailevat ja pakenevat, piirit, joita he
lähenevät, havaitsevat heidän laatunsa ja karkoittavat heidät
pois. Ahnaat ovat asuvinaan komeroissa, joissa säilytetään heidän
rahansa, joita hiiret kaluavat. Ne, jotka pitävät hyviä tekoja
ansiollisina, ovat hakkaavinaan puita. "Kysyin heiltä, eivätkö
he jo olleet väsyneet? He vastasivat, ett'eivät he vielä olleet
tehneet tarpeeksi työtä ansaitakseen taivasta." Hän lausuu kultaisia
sanoja, jotka ihmeellisen ihanasti ilmaisevat siveellisiä lakeja,
kuten pukiessaan sanoiksi tuon kuuluisan lauselmansa: "Taivaassa
enkelit päivä päivältä lähenevät nuoruutensa kevättä, niin että
vanhimmat enkelit näyttävät nuorimmilta." "Mitä enemmän enkeleitä,
sitä enemmän tilaa." "Ihmisen täydellistymys on hyödyn rakkaudessa."
"Ihminen täydellisessä muodossaan on taivas." "Mikä on Hänestä, on
Häntä." "Tarkoitusperät kohoavat, sikäli kuin luonto alenee." Ja
tuo runollinen kuvaus sisimmässä taivaassa olevasta kirjoituksesta,
jota oppimatonkin voi lukea, se kun on kokoonpantu taivaan muodon
mukaisista kaarista. Hän melkeinpä tekee oikeutetuksi väitteensä
yliluonnollisista näkemyksistään ihmeellisillä havaitsemuksillaan
ihmisruumiin ja hengen rakenteesta. "Taivaassa ei ole kenenkään
sallittu seistä toisen takana ja katsoa häntä niskaan, sillä silloin
häiriytyisi Jumalasta virtaava vaikutus." Enkelit tuntevat ihmisen
äänen soinnusta hänen rakkautensa, tämän soinnun vivahduksista hänen
viisautensa ja hänen sanojensa merkityksestä hänen tietonsa.
Kirjassaan "Aviollinen rakkaus" on hän kehitellyt esiin avioliiton
merkityksen. Tästä kirjasta voi sanoa, että se huolimatta
ylevimmästä sisällöstään ei kuitenkaan ole saavuttanut menestystä.
Se oli tulemaisillaan rakkauden ylistyslauluksi, siksi, jota Plato
tavoitteli "Juhlapidoissaan," rakkauden, josta, kuten Dante sanoo,
Casella lauloi enkeleille paratiisissa ja joka oikeasti ylistettynä
heräämisessään, nautinnossaan ja vaikutuksissaan kylläkin voisi
ylentää sydämiä, se kun avaisi ihmisten eteen kaikkien järjestöjen,
säännösten ja tapojen synnyn. Kirjasta olisi tullut ylevä ja suuri,
jos hän olisi jättänyt pois kaiken hebrealaisuuden ja jos hän olisi
esittänyt lain ilman väkinäisiä teennäisiä sommitteluja sulana
siveyssääntönä ja sillä ylentymis- ja kohottaumisvapaudella, jota
olemisen luonne vaatii.
Kirja on hieno platonisesti kehittelevä esitys avioliiton
käsitteestä, ja opettaa se, että sukupuolellinen eroavaisuus
on yleistä eikä paikallista, että miehisyys miehessä määrää
laadulleen jokaisen elimen, teon ja ajatuksen, naisellisuus
naisessa. Senpätähden ei avioliitollisella yhdistymisellä niinhyvin
todellisessa kuin henkimaailmassakaan ole hetkellistä merkitystä,
vaan on sen merkitys täydellinen, koko olennon käsittävä ja
alituinen; puhtaus ei ole mikään paikallinen, vaan yleinen, koko
olennon käsittävä hyve, epäpuhtaus kun ilmenee yhtä hyvin kaikessa
olossa ja elossa, puheessa ja ajattelussa kuin siitostoiminnassakin,
ja vaikkapa immet, jotka hän näki taivaassa, olivat ihania, niin
olivat aviovaimot vielä verrattomasti ihanampia, ja yleni heidän
ihanuutensa päivä päivältä.
Toki pingottaa Swedenborg tapansa mukaan tämänkin teoriansa
tilapäiseen muotoon. Hän antaa avioliitolle aivan ylenmääräisen
merkityksen, ja vaikkapa hän havaitseekin vääriä avioliittoja
maan päällä, kuvittelee hän, että taivaassa tapahtuvat viisaammat
valinnat. Mutta kehittyvien, muodostuvien sielujen kaikki rakkaudet
ja ystävyydet ovat hetkellisiä. _Rakastatko minua?_ tarkoittaa:
Näetkö sinä saman totuuden kuin minä? Jos näet, on ilomme yhteinen,
mutta pianpa toinen meistä havaitsee uuden totuuden, ja me olemme
eroitetut, eikä mikään side maailmassa voi pysyttää meitä yhdessä.
Minä tiedän, kuinka ihana on tämä rakkauden malja -- minä olen
olemassa sinua varten, sinä minua varten -- mutta se on lapsen
tarrautumista leikkikaluunsa, yritys ikuistaa kotiliesi ja hääkammio,
säilyttää kuva-aapinen, josta niin somasti ammensimme ensi tietomme.
Jumalan Eedeni on autio ja aava kuten luonto ja maailma ulkona,
kun sitä kuvittelee räiskyvän, lämpöisen lieden ääressä iltasella,
siellä ulkona tuntuu niin kylmältä ja alakuloiselta, kun siinä
kyyröttää hehkuvan hiilustansa ääressä; mutta kerran ulkona taaskin
säälimme niitä, jotka voivat kieltää itseltään luonnon ylevän
suuruuden istuakseen kynttilänsä ja korttiensa ääressä. Ehkäpä onkin
"Aviollisen rakkauden" oikeana aineena ihmisten olo ja seurustelu
keskenään, joidenka lakeja tässä perusteellisesti valaistaan. Kirja
on väärä, jos sen ajatukset kirjaimellisesti sovitetaan avioliittoa
koskeviksi. Sillä Jumala on sielun morsian ja sulhanen. Taivas ei ole
kahden hengen sovittamista yhteen, vaan kaikkien sielujen yhteyttä.
Me kohtaamme toisemme ja viivähdämme hetken yhdessä jonkun ajatuksen
temppelissä ja eroamme ikään kuin emme eroaisikaan yhdistyäksemme
uudessa ajatuksessa uusiin kanssailoitsijoihimme. On niin vähän
jumalaista tuon _rakastatko sinä minua?_ alhaisessa ja omistavassa
sisällössä, että ainoastaan kun jätät ja kadotat minut antautumalla
ja heittäytymällä tunteeseen, joka on meitä molempia korkeampi,
tulen vedetyksi ja olen lähellä sinua, rinnallasi, ja tulen taas
sysätyksi luotasi, jos liität silmäsi minuun ja pyydät rakkauttani.
Itse asiassa vaihdamme me henkisessä maailmassa joka silmänräpäys
sukupuolta. Sinä rakastat sitä, mikä minussa on arvokasta, silloin
olen minä sinun miehesi, mutta minä en liitä sinua itseeni, vaan
minun arvoni liittää sinut, ja se arvo taas on pisara siitä arvon
valtamerestä, joka aukenee yläpuolellani. Sillävälin ihailen minä
suurempaa arvoa jossakin toisessa, ja tulen siten hänen vaimokseen.
Hän taas pyrkii kohden korkeampaa arvoa jossakin toisessa hengessä ja
alistuu vaimoksi eli vastaanottavaksi tälle vaikutukselle.
Olkoon syynä se itseään kiduttava tapa, johon hän oli totuttautunut,
tai epäluuloinen ankaruus sitä heikkoutta kohtaan, jonka uhriksi
ajattelevat ihmiset ovat niin alttiita joutumaan, joka tapauksessa
saavutti hän tuon erikoisen siveellisen vajanaisuuden esittämisessä
ja selvittämisessä terävyyden, jota ei yksikään omatunto voi kestää.
Tarkoitan hänen tunnettaan siitä, että tiede vaikuttaa turmelevasti
ja särkevästä hyvään ihmisessä. "Uskon arvosteleminen on samaa kuin
sen epäileminen ja kieltäminen." Hän oli tuskallisesti tietoisa
tiedon ja teon välillä vallitsevasta erosta, ja tämän tunteensa tuo
hän alinomaa ilmi. Filosofit ovat sentähden kyy- ja lohikäärmeitä,
lentäviä liskoja y.m. kauhuja, oppineita velhoja ja silmänkääntäjiä.
Mutta tämä asianhaara juuri herättää meissä sen raskaan epäluulon,
että tässä olemme hänen oman tuskansa jäljillä. Mahdollisesti
kostivat Swedenborgin sisäänpäinkääntyneet hengenlahjat täten
itsensä. Menestys tai suotuisa nerokkuus näyttävät riippuvan
sydämen ja järjen onnellisesta tasapainosta keskenään ja siitä
siveellisten ja henkisten voimien oikeasta suhteesta toisiinsa,
jota on niin vaikea tavoittaa ja joka kenties noudattaa samoja
kemiallisia suhdelakeja kuin nekin, jotka tekevät välttämättömäksi,
että ainemäärät ovat varmassa suhteessa toisiinsa, jotta voi syntyä
yhdistys, kuten juuri esimerkiksi kaasut yhdistyvät toisiinsa
visseissä tarkoissa suhdemäärissä, mutta eivät missä suhteissa
tahansa. Täysinäistä maljaa on vaikea kantaa, ja tämä mies, joka niin
yltäkylläisesti oli varustettu sydämen ja hengen lahjoilla, joutui
jo aikaisin vaaralliseen ristiriitaan itsensä kanssa. Kirjassaan
"Elävä maailma" hämmästytti hän meitä ilmoittamalla, että hän rakasti
jäsentelevää eikä yhdistelevää ja yhtenänäkevää menettelytapaa
tieteessä, ja nyt täytettyään viidennenkymmenennen ikävuotensa alkaa
hän kadehtia järkeään ja vaikkapa hän älyykin, ett'ei totuus eikä
hyvyys kumpikaan esiinny erikseen, vaan että kummankin aina täytyy
sekautua ja liittyä toiseensa, taistelee hän asettuen omantunnon
puolelle omaa järkeään vastaan ja panettelee ja herjaa sitä joka
tilaisuudessa. Tämmöinen kiihkomielisyys kostaa itsensä paikalla.
Kauneus kadottaa sulonsa, rakkaus armautensa, kun totuus, taivaan
toinen puolisko, kielletään, samaten kuin nerokkaan miehen vallannut
katkeruus johtaa hänet purevaan pilkkaan ja himmentää hänen
arvostelukykynsä. Hän on viisas, mutta viisas itsensä uhallakin.
Loputtoman surun sävy ja valituksen ääni täyttää koko tämän kaamean
kaikkeuden. Profeetan istuimella istuu vampyyri, ja mässää se
kamalalla ahneudella tuskan kuvissa. Totisesti, lintu ei kyhää
nopeammin pesäänsä, eikä myyrä kaivaudu näppärämmin maahan kuin tämä
sielujen tietäjä rakentaa jokaiselle uudelle rikoksellisten parvelle
uuden helvetin ja manalan, toistaan kamalamman. Hän laskettiin alas
pilaria myöten, joka näytti olevan vaskea, mutta sen muodostivatkin
enkelihenget, jotta hän voisi loukkaantumatta laskeutua piinattujen
luokse ja nähdä sielujen perikadon, ja hän kuuli siellä heidän
loputtomat valituksensa, hän näki heidän kiduttajansa, jotka
kiihdyttivät ja lisäsivät heidän tuskiaan rajattomiin, näki
veijarien, murhamiesten, irstailijoiden helvetit sekä rosvojen, jotka
surmaavat ja keittävät ihmisiä, näki petturien hirvittävän kuilun,
näki ruumiinulostuksia sisältävät helvetit, kostonhimoisten helvetin,
kostonhimoisten, joiden kasvot olivat kuin pyöreä, leveä kakku ja
joiden käsivarret pyörivät kuin ratas. Lukuunottamatta Rabelais'ta ja
Swiftia ei kukaan ole tuntenut saastaa ja turmelusta niin perinpohjin
kuin hän.
Näitä kirjoja on käytettävä varovasti. On vaarallista antaa noiden
haihtuvien ajatuskuvien jäähmettyä varmaan muotoon. Ollen tosia
liihoittelevassa muodossaan muuttuvat ne vääriksi kiinteinä. Niiden
oikeinkäsittämiseen vaaditaan hänen kanssaan melkein tasavoimaista
neroa. Mutta kun hänen näkynsä muuttuvat useiden eri-ikäisten ja
erilahjaisten ihmisten sovinnaiseksi yhteiskieleksi, väärenee niiden
merkitys. Kreikan viisas kansa tapasi antaa lahjakkaimpain ja
hyveellisimpäin nuorukaistensa heidän kasvatukseensa kuuluvana oppia
eleusilaiset salaopit, joissa heille komeilla menoilla ja asteettain
opetettiin korkeimmat vanhan ajan viisauden tuntemat totuudet.
Tulinen ja syvämielinen nuorukainen, kahdeksantoista-, kahdenkymmenen
vuotias, lukekoon kerta nämä Swedenborgin kirjat, nämä rakkauden ja
omantunnon salaopit, ja sitte sysätköön ne ikipäiviksi syrjään. Neroa
ahdistavat aina tämänlaatuiset unet, kun sille aukeavat helvetit
ja taivaat. Mutta nämä kuvat ovat käsitettävät mystillisinä eli
siis kokonaan mielivaltaisina ja tilapäisinä totuuden kuvina -- ei
itse totuutena. Joku toinen vertauskuva olisi saattanut olla yhtä
paikallaan; silloin voi vaaratta käsitellä niitä.
Swedenborgin maailmanjärjestelmältä puuttuu keskeinen itsemääräävä
välittömyys; se on voimaperäinen eikä elävä, ja siltä puuttuu elämää
synnyttävä voima. Se ei tunne yksilöitä. Kaikkeus on jättiläiskide,
jonka kaikki hiukkaset ja liuskat lepäävät häiritsemättömässä
järjestyksessä ja murtumattomassa yhteydessä, mutta kylminä ja
liikkumattomina. Mikä näyttää yksilöltä ja tahdolta, ei ole sitä.
Keskuksesta ääriviivaan asti ulottuu loputon sarja väliketjuja
riistäen kaikelta toiminnalta vapauden ja luonteen. Kaikkeus riutuu
hänen runossaan magneettisessa unessa ja kuvastaa ainoastaan
magnetiseeraajansa henkeä. Jokainen ajatus herää jokaisessa ihmisessä
häntä ympäröivien enkelipiirien vaikutuksesta ja näissä taas vielä
korkeampien piirien ja niin yhä edelleen. Kaikki hänen perikuvansa
tarkoittavat samoja harvoja asioita. Kaikki hänen henkilönsä puhuvat
samaa kieltä. Kaikki hänellä puhuvat Swedenborgin tapaan. Olkoot he
keitä tahansa, saman värisiä ovat he lopulta kaikki. Tämä Kaaron
kulettaa heidät kaikki venheessään, kuninkaat, neuvokset, hovimiehet,
oppineet, Sir Isak Newtonin, Sir Hans Sloanen, kuningas Yrjö II:n,
Muhammedin tai kenen tahansa, ja kaikki tulevat he muodoltaan ja
olennoltaan yhtä kolkon näköisiksi. Ainoastaan Ciceron ilmestyessä
sävähtää kohtelias tietäjämme hieman ja kaihtaa sanomasta, että
hän oli puhunut Ciceron kanssa, ja huomauttaa jonkinmoisella
inhimillisellä epäröinnillä puhuneensa "erään kanssa, jonka minun oli
sallittu uskoa olevan Ciceron"; mutta kun tuo roomalaiseksi itsensä
sanova aukaisee suunsa, niin kauaksi kaikkonevat silloin Rooma ja
kaunopuheisuus -- me kuulemme sulaa swedenborgilaista teologiaa
kuten kaikkialla muuallakin. Hänen taivaansa ja helvettinsä ovat
tyhjiä ja autioita tämän yksilöllisyyden puutteen vuoksi. Siellä
ei ole ihmisten tuhansia lukemattomia suhtautumisia toisiinsa. Se
mielenkiinto, joka luonnossa liittyy jokaiseen ihmiseen, koska hän
on oikeassa ollessaan väärässäkin ja väärässä ollessaan oikeassakin,
koska hän tekee tyhjiksi kaikki säännöt ja luokitteluyritykset -- on
otettava nimittäin huomioon niin monet poikkeukset, satunnaisuudet
ja tulevaisuusmahdollisuudet -- koska hän on voimakas paheittensa
vuoksi ja koska juuri hänen hyveensä taas usein tekevät hänet
tehottomaksi -- kaikki tämä laukenee hänen maailmassaan vallitsevan
täydellisen yksisointuisuuden vuoksi. Tämä puute tehoo aina
hänen maailmanjärjestelmänsä keskukseen asti. Vaikkapa "Herran"
työskentelystä puhutaan joka rivillä, ei se sentään koskaan herää
mielessämme eläväksi. Ei ole mitään loistetta siinä silmässä, joka
tuijottaa keskuksesta ja jonka pitäisi virvoittaa eloon siitä
kokonaan riippuva suunnaton olevain piiri.
Perusvirhe Swedenborgin hengessä on sen teologinen suunta. Missään
emme tapaa hänellä kaikkeakäsittävän viisauden ennakkoluulottomuutta,
vaan olemme aina kirkossa. Hebrealainen runotar, joka opetti
ihmisille tiedon oikeasta ja väärästä, on yhtä rajattomasti
tenhonnut hänet, kuin se oli tenhonnut kansat. Muodot ja tavat
kohosivat, samaan pyhyyteen kuin olemuskin. Palestiina alkaa tulla
yhä arvokkaammaksi ihmiskunnan historian lukuna, mutta yhä vähemmän
soveliaaksi kasvatusvälineenä. Swedenborgin nero, suurin uudempina
aikoina näillä ajatuksen aloilla, tuhoutui yrittäessään elähyttää ja
säilyttää sitä, joka jo oli saapunut luonnollisille rajoilleen ja
joka sääntävän Salliman määräyksestä jo oli väistymässä hallitsevasta
asemastaan länsimaisten ajatus- ja ilmaisutapojen tieltä.
Swedenborg ja Böhme hairahtuivat kumpikin liittyessään kristinuskon
vertauskuvaan, sensijaan että olisivat liittyneet siihen siveelliseen
tunteeseen, joka kantaa sylissään lukemattomat kristinuskot,
ihmisyydet, jumaluudet.
Tämä vieraan vaikutuksen ylenmääräisyys osoittaikse myöskin
meille oudossa ja luonnottomassa kaunopuheisuudessa. "Mitä minä",
kummastelee kärsimätön lukija, "noista jaspiksista ja sardoniksista,
berylleistä ja kalsedoneista, arkeista ja pääsiäislampaista,
efaheista ja efodeista, spitaalisista ja syöksytautisista,
ylistysuhreista ja makeista leivistä, tulivaunuista, kruunu- ja
sarvipäistä, lohikäärmeistä, behemoteista ja yksisarvisista? Jääkööt
ne itämaalaisille, minulle ne eivät merkitse mitään. Mitä suurempaa
oppineisuutta osoitat niitä selvittäessäsi, sitä ilmeisempi on
niiden asiaankuulumattomuus. Mitä yhteenkuuluvampi ja huolellisemmin
sommiteltu järjestelmä on, sitä vähemmän on se minulle mieleen. Sanon
kuten spartalainen: 'Miksi puhut niin paljon asian hyväksi, joka ei
ole miksikään hyväksi?' Minun oppini on semmoista kuin sen Jumala
minulle on antanut synnyssäni ja jokapäiväisessä olossani, kun olen
ilokseni ja opikseni käyttänyt omia silmiäni enkä kenenkään toisen
ihmisen. Minusta näyttää kaikista mielettömyyksistä joutavimmalta
se, että tulee joku vierasmaalainen ja lupaa antaa minulle minun
kaunopuheisuuteni sijasta omansa ja ilahuttaa minua pelikaaneillaan
ja haikaroillaan rastaan ja leppäkertun asemasta, palmuillaan ja
seetrimetsillään kuusien ja mäntyjen sijasta."
Locke sanoi: "Kun Jumala luo profeetan, ei hän samalla tee ihmistä
olemattomaksi!" Swedenborgin elämäkerta vahvistaa tämän huomautuksen.
Pitäjäriidat Ruotsin kirkossa Lutherin ja Melanktonin kannattajain ja
vastustajain välillä "ainoastaan uskosta" tai "ainoastaan teoista"
tunkeutuvat hänen mietiskelyihinsä kaikkeuden järjestyksestä ja
taivaallisista yhteiskunnista. Tämä luterilaisen piispan poika, jolle
taivaat aukenevat, niin että hän omin silmin ja rikassisältöisimmissä
vertauksissa näkee olemisen kaamean valtaavan totuuden ja sitte
julistaa kirjoissaan kuin taivaallisella valtuudella siveellisen
luonnon kumoamattomia salaisuuksia -- hän pysyy kaiken tämän
suuruuden ohella itsessään luterilaisen piispan poikana; hänen
arvostelunsa ovat ruotsalaisen kynäsoturin, ja hänen suunnattomat
näkemyksensä ovat ostetut kivikovain rajoitusten hinnalla. Muisto
hänen väittelyistään seuraa häntä hänen seurusteluunsa henkienkin
kanssa. Hän on kuin Michel Angelo, joka freskoissaan pisti ne
kardinaalit, jotka olivat loukanneet häntä, paistumaan kokonaisten
perkelevuorien alle, tai kuin Dante, joka rankaisevissa säkeissä
kosti kaikki hänelle yksityisesti tehdyt vääryydet, tai ehkäpä
vielä enemmän kuin Montaignen maalaispappi, joka raeilman piestessä
kylää ajattelee tuomiopäivän tulleeksi ja pakanain ja ihmissyöjäin
jo saaneen osansa. Swedenborg hämmästyttää meitä yhtä paljon
Melanktonillaan, Lutherillaan ja Wolffillaan, joita hän kiduttaa
helvetissä, kuin omilla kirjoillaan, joita hän kuuluttaa enkeleille.
Samaan teologiseen puristimeen ovat pingotetut useat hänen
oppilauselmistaan. Hänen pääperustansa siveyskysymyksissä on, että
pahaa pitää karttaa kuin syntiä. Mutta se ei tunne, mitä paha on ja
mitä hyvä, joka arvelee laskevansa perustan sanomalla, että pahaa
on kartettava kuin pahaa. Epäilemättä johtui hän tähän halusta
sovelluttaa tähän käsityksen Jumalan persoonallisuudesta. Mutta se
ei auta pitkälle. Joku, sanot sinä, pelkää ruusu tautia -- osoita
hänelle, että se pelko on paha; tai joku pelkää helvettiä -- osoita
hänelle, että _pelko_ on paha. Ken rakastaa hyvyyttä, hänessä
asustavat enkelit, hän kunnioittaa kunnioitusta ja elää yhteydessä
Jumalan kanssa. Mitä vähemmän askartelemme syntiemme kanssa, sitä
parempi. Yhdelläkään ihmisellä ei ole varaa tuhlata hetkiään
omantunnon tuskiin. "Ainoastaan työskentelemisen velvollisuus ei
muodostu siteeksi meille", sanovat hindut; "tieto vapahtaa meidät,
kaikki muut velvollisuudet ainoastaan uuvuttavat meitä."
Toinen opinkappale, joka kehkeää hänen vahingollisesta teologisesta
rajoituksestaan, on hänen oppinsa helvetistä. Swedenborgilla on
perkeleitä. Paha, sanovat vanhat filosofit, on hyvää, joka on
syntymässä. Sulan pahuuden olemassaolo on epäuskon äärimmäinen
oletus. Se on oletus, jota ei voi tukea millään järjen perusteella,
se on ateismia, se on äärimmäisintä jumaluuden pilkkaamista.
Euripides lausui aivan oikein:
Hyvyys ja elämä jumalain on samaa;
ken pahoiks' väittää, kuolleiks' heidät lamaa.
Mihinkä tuskaisaan nurjuuteen olikaan muotoihin jäähmettynyt
teologia kehittynyt, jotta Swedenborg voi kieltää kaiken kääntymisen
mahdollisuuden pahoilta hengiltä! Mutta jumalainen voima ei
väsähdä hetkeksikään, raato muuttuu auringonpaisteessa ruohoksi ja
kukkasiksi, ja ihminen, olkoon hän sitte porttolassa, tyrmässä tai
hirsipuussa, vaeltaa aina kohti sitä, mikä on hyvää ja totta. Burns
huudahtaessaan hurjalla ilvehdinnällä "Vanhalle Nickie Ben raukalle"
["Nickie Ben", skotlantilainen pirunnimitys.]
Viel' tutki itseäs ja käänny!
on oikeammassa kuin kostonhimoinen teologimme. Kaikki muu on
ulkopuolista ja hukkuu, ainoastaan rakkaus ja totuus pysyvät. Suurin
tunne on aina tosin tunne, ja me tunnemme indialaisen Vishnun
ylevämmän hengen sanoissa: -- "Minä olen sama kaikille ihmisille. Ei
ole olemassa ketään, joka ansaitsee, että minä häntä rakastan tai
vihaan. Ne, jotka palvelevat minua hartaudella -- heissä olen minä ja
he minussa. Jos joku, jonka tiet ovat läpeensä pahat, palvelee minua
yksin, on hän yhtä kunnioitettava kuin oikeamielinenkin ihminen;
hän uurastaa täysin oikealla alalla, ja kohta on hänestä tuleva
hyveellinen henki, ja hän on saavuttava iäisen autuuden."
Mitä tulee hänen tavattomaan väitteeseensä ylimaailmallisten
ilmestysten näkemisestä -- niin ainoastaan hänen rehellisyytensä
ja neronsa voivat oikeuttaa niitä vakavammin tarkastamaan. Hänen
ilmestyksensä turmelevat itse luotettavuutensa seikkaperäisyydellään.
Jos joku sanoo Pyhän Hengen ilmoittaneen hänelle, että viimeinen
tuomio (tai viimeisin tuomio) tapahtuu 1757 tai että hollantilaiset
toisessa maailmassa asuvat omassa erityisessä taivaassaan ja
englantilaiset omassaan, niin vastaan minä, että se Henki, joka on
pyhä, on vaikeneva ja vaitelias ja ilmoittautuu laeissa. Ainoastaan
tarujen aaveet ja kummitukset lavertelevat ja ennustavat. Korkeimman
Hengen opetukset ovat maltteliaita ja yksityisseikkoihin nähden
kielteisiä. Sokrateen suojelushenki ei neuvonut häntä tekemään tai
löytämään jotakin, vaan jos hän aikoi ryhtyä johonkin, joka ei ollut
edullista, varoitti se häntä. Hän sanoi: "En tiedä, mitä Jumala on,
mutta sen tiedän, mitä hän ei ole." Hindut ovat nimittäneet Ylintä
Olemista "sisäisyyden pakoksi". "Valaistut" kveekarit selittävät
"valonsa" olevan ei mitään semmoista, joka johtaa johonkin tekoon,
vaan semmoista, joka estää jostakin huonosta teosta. Mutta oikeimpia
esimerkkejä ovat yksityiskohtaiset kokemukset, jotka ehdottomasti
todistavat samaa tässä suhteessa. Täsmällisimmin sanoen perustuvat
Swedenborgin ilmestykset siihen, että hän sekoittaa toisiinsa
tapahtumat kahdella aivan eri tasolla anteeksiantamaton erehdys
niin oppineelle luokittelijalle. Se on pinnalla vallitsevain lakien
siirtämistä perussisältöä koskeviksi, yksilöllisyyden ja sen harhojen
siirtämistä oleellisuuden ja yleisyyden valtakuntiin, mikä merkitsee
kaiken hämmentämistä ja kaaosta.
Taivaan salaisuus pysyy salaisuutena polvesta polveen. Ainoakaan
ajattelematon tai puhelias enkeli ei koskaan ole antanut livahtaa
huuliltaan varomatonta sanaa vastaukseksi hurskasten kaipaukseen tai
kuolevaisten pelkoon. Polvillamme olisimme kuunnelleet semmoista
jumalten lemmikkiä, joka nöyremmän, hartaamman kuuliaisuutensa
vuoksi olisi saanut ajatuksensa yhtäsuuntaisiksi ja sointuisiksi
taivaallisten virtausten kanssa ja olisi voinut antaa ihmisille
vihjauksen vastaeronneiden henkien olinpaikasta ja olosta. Mutta
varmaa on, että hänen kuvauksensa niistä pitää kohota sen verroille,
mikä on parasta luonnossa. Se ei voi olla sävyltään alempana tämän
taiteilijan jo tuntemiamme teoksia, joka on veistänyt ja muovannut
tähtitarhojen taivaankappaleet ja kirjoittanut siveelliset lait. Sen
maailman pitää olla raikkaankirkkaampi kuin taivaankaari, lujempi
kuin vuoret, sointua kukkasiin ja vesien nousuun ja laskuun ja
syystähtien kohoamiseen taivaalle ja laskemiseen. Soinnukkaimmat
runoilijat ovat tuntuvat sorahtavilta kuin katulaulajat, kun
joskus kajahtaa luonnon ja hengen kaikkitäyttävä ikisävel -- tuo
sydämentykyntä, maan- ja meren tykyntä, jonka soinnun mukaan aurinko
vierii rataansa ja verenhiukkanen suonissa ja mahla puussa.
Tässä mielentilassa kuulemme kerrottavan, että tietäjä on
saapunut ja kertonut näkemänsä. Mutta emme saakaan nähdä mitään
kauneutta, mitään taivasta: enkelien sijasta aaveita. Tuo kolkko
runotar rakastaa yötä ja kuolemaa ja syvänteiden pimeyttä. Hänen
manalansa on kaameata hengetöntä unta. Hänen henkinen maailmansa
on samassa suhteessa niihin yleviin ja autuaan ihaniin totuuksiin,
joita ihmishenget jo ovat meille ilmaisseet, kuin jonkun ihmisen
mielihoureiset pahat unet ovat hänen ihanne-elämäänsä. Äärettömässä,
kaameiden kuvien esiinloihtimiskyvyssään muistuttaakin se tosiaan
hyvin paljon uninäkyjä, jotka öisin saavat monen kunniallisen,
hyväntahtoisen kunnon miehen, jolla on huono ruuansulatus, kurjaksi
poloiseksi, joka luimii kuin hylkykoira luomakunnan syrjäisimpiä
takapihoja ja rapakkoja. Kun hän kohoo taivaisiin, niin en kuule
hänen puhuvan taivasten kieltä. Älköön kukaan kertoko minulle,
että hän on vaeltanut enkelien parissa, hän todistakoon itsensä
sillä, että hän tekee minut enkeliksi. Voivatkohan ylienkelit olla
vähemmän yleviä ja ihananlempeitä kuin olennot, jotka todella ovat
vaeltaneet maan päällä? Ne enkelit, jotka Swedenborg kuvaa meille,
eivät herätä meissä varsin korkeata käsitystä heidän kasvatuksestaan
ja sivistyksestään; kaikki he ovat maalaispappeja: -- heidän
taivaansa on jonkinmoinen maalaisjuhla, evankelinen lähetysjuhla tai
semmoinen juhlatilaisuus, jossa Ranskassa jaetaan siveyspalkintoja
talonpojille. Omituinen kaavaperäinen, saarnaava, kuivakiskoinen,
veretön mies, joka luokittaa sieluja kuin kasvitieteilijä ruohojaan
ja joka kulkee tuskaisissa helveteissään kuin tarkastelisi hän
kalkki- ja liitukerrostumia! Hän ei tunne mitään myötätuntoa. Hän
kulkee ihmismaailmaa kuin mikäkin nykyaikainen. Rhadamantuskummitus
peruukkeineen ja kultakahvakeppeineen ja luokittelee sielujaan
jonkun tuomarin väliäpitämättömin ja kylmäkiskoisin ilmein.
Lämmin, tuhatvivahteinen, intohimoja vellova maailma on hänelle
ainoastaan sikermä hieroglyfikaavakkeita ja vertauskuvallinen
vapaamuurarikulkue. Kuinka toisenlainen onkaan Jakob Böhme! Hän
värähtää liikutuksesta ja kuuntelee vavahtuneella kunnioituksella ja
lempeimmällä ihmisellisyydellä Opettajaa, jonka sanoja hän julistaa,
ja kun hän vakuuttaa, että "rakkaus jossakin suhteessa on suurempi
kuin Jumala", niin lyö hänen sydämensä niin kovasti, että sen tykyntä
hänen nahkaesiliinaansa vastaan kuuluu vuosisatojen läpi. Siinä on
suuri ero. Böhme on terveesti ja ihanasti viisas, huolimatta hänen
mystillisestä ahtaudestaan ja vaikeatajuisuudestaan. Swedenborg on
loukkaavan viisas, ja kaikkine kukkuroittuine lahjoineen rampaa hän
henkeä ja työntää luotaan.
Suuren luonteen varmin tuntomerkki on, että se ikäänkuin aukaisee
näkyaloja ihmisen eteen ja viekottaa hänet kulkemaan eteenpäin kuin
aamuntuoksuissa kylpevä maisema. Swedenborg luo katseensa taaksepäin,
emmekä voi riisua häneltä hänen lapiotansa ja käärinliinojaan.
Muutamat henget ovat iäti estetyt syventymästä luontoon, toiset
taas iäti voimattomat kohoamaan siitä esiin. Swedenborg, vaikkapa
hänellä oli monen ihmisen voimat, ei voinut koskaan katkaista sitä
napasuonta, joka sitoi häntä luontoon, ja kohota puhtaan hengen
piiriin.
On merkillistä että tämä mies, joka niin perinpohjin käsitti
vertauskuvien merkityksen ja näki ja ymmärsi olemisen runollisen
kokonaisrakenteen sekä hengen ja aineen perus- ja alkusuhteet
toisiinsa, niin kokonaan oli vailla sitä runollista ilmaisuvoimaa,
joka tavallisesti seuraa tätä näkemystä. Hän tunsi äidinkielen
kieliopin ja alkeet -- miksikä hän ei voinut loihtia siitä
ainoatakaan soivaa säveltä? Kävikö hänen kuin Saadin, joka näyssään
aikoi poimia sylinsä täyteen taivaallisia kukkia tuodakseen
ystävilleen, mutta kukkien tuoksu hurmasi hänet niin, että hän
hellitti pukunsa liepeestä? Vai olisiko rikos taivaallisia tapoja
vastaan kertoa maan päällä siellä kuulemansa? Vai oliko syy siinä,
että hän näki näkynsä järjellään, ja johtuuko siitä tuo alinomainen
järjen parjaaminen, joka on niin läpikäyvänä ominaisuutena hänen
kirjoissaan? Olkoon miten tahansa, hänen kirjoissaan ei ole mitään
sulosointua, ei mitään mielen ylennystä, eikä niissä pilkistä mikään
lempeä ilonsävy, eikä vilkastuta niiden autiota, elotonta lakeutta
ainoakaan kohouma. Hänen laajan tarkat kuvauksensa eivät herätä
mitään iloa, koska niissä ei ole mitään kauneutta. Me vaellamme
turvattoman alakuloisina keskellä noita synkeitä maisemia. Yksikään
lintu ei ikinä ole livertänyt noissa kuoleman puistoissa. Tuo
täydellinen runousvoiman puuttuminen niin harvinaisessa hengessä
tietää sairaalloisuutta, ja on jonkinlaiseksi varoitukseksi, kuten
käheä ääni kauniilla ihmisellä. Toisinaan arvelen, ett'ei häntä ole
enää kauan luettava. Hänen suuri nimensä on muuttuva sananparreksi.
Hänen kirjansa ovat tulleet hautapatsaaksi. Hänen laakeriseppeleensä
nivoutuu niin paljon sypressiä, temppelisuitsutukseen sekautuu niin
paljon kalmanhajua, että nuorukaiset ja neidot ovat karttavat paikkaa.
Kuitenkin kaikitenkin, tällä neron ja maineen uhraamisella omantunnon
alttarilla on ylevä, yli kaiken kiitoksen kohoova ansionsa. Hänen
elämällään oli tarkoitus: hän antoi, elinohjeen. Hän valitsi hyvyyden
siksi johtolangaksi, jota ihmissielun on noudatettava kaikessa
luonnon ongelmallisuudessa. Monet mielipiteet pyrkivät kilvan kohti
olemisen todellista keskustaa. Haaksirikossa turvautuvat muutamat
köysiin ja vanteisiin, toiset tynnyreihin ja ammeisiin, toiset
raakoihin tai mastoihin; luotsi valitsee taidokkaimmin: -- tälle
paikalle asettaudun minä, kaikki muu uppoo ennen tätä paikkaa;
"se pääsee maihin, joka purjehtii minun kanssani." Älä perusta
luottamustasi taivaan suosioon tai mielettömyytesi herättämään
sääliin tai viisauteesi tai terveeseen järkeesi, noihin ihmisten
vanhoihin ja tavallisiin turviin: mikään ei voi turvata sinua
-- ei kohtalo, ei terveys, ei ihmeellinen järki, mikään ei voi
turvata sinua muu, kuin oikeamielisyys, oikeamielisyys aina ja
alati! -- ja sitkeydellä, joka ei hetkeksikään jätä häntä kaikissa
hänen tutkimuksissaan, keksinnöissään ja unissaan, pysyy hän tässä
uljaassa, kerta tekemässään valinnassa. Ajattelen hänestä kuten
eräästä intialaisen tarun muotoavaihtavasta pyhimyksestä, joka
sanoo, "Vaikka olisin koira tai shakaali tai muurahainen luonnon
alimmilta asteilta verhottuna mihinkä muotoon tai viileyteen tahansa,
pidän minä kiinni oikeasta varmana johtona kohotakseni ihmiseen ja
Jumalaan."
Swedenborg on tehnyt ihmiskunnalle kaksinkertaisen palveluksen,
joka vasta nyt alkaa selvitä. Kokeilevan ja käytännöllisen tieteen
alalla otti hän ensi askelensa: hän teki havaintoja ja saattoi ilmi
luonnon lakeja ja edeten oikeassa järjestyksessä: ilmiöistä niiden
johtopäätöksiin ja alkuperusteihin, valtasi hänet tulinen kunnioitus
havaitsemaansa sopusointua kohtaan, ja antautui hän kokonaan riemunsa
ja jumaloivan hartautensa valtaan. Tämä oli hänen ensimäinen
palveluksensa. Jos tämä kunnia huikaisi hänen silmiänsä, jos hän
horjui riemunsa hurmauksessa, sitä ihanampi oli hänen näkemänsä näky
ja hänen lävitsensä säteilevä ja leimuava olemisen todellisuus, jota
eivät voi himmentää mitkään profeetan heikkoudet -- ja näin tekee
hän ihmiskunnalle toisen passiivisen palveluksensa, palveluksen, ei
edellistä pienemmän olemisen suuressa kehässä -- ja palkitsevan ja
rankaisevan henkisen luonnon edessä kukaties yhtä kunniakkaan ja yhtä
ihanan hänelle itselleen kuin edellinenkin.