II.

Plato, filosofi.

Kaikista maallisista kirjoista ansaitsee yksin Plato Omarin

uskonkiihkoisan ylistyslauseen Koraanista, kun hän sanoi: "Polttakaa

kirjastot, niiden arvo ja sisältö on tässä kirjassa." Hänen

lauselmiinsa sisältyy kansojen sivistys, ne ovat koulujen kulmakivet,

ne ovat kaiken kirjallisuuden ehtymättömät lähdesuonet. Ne ovat

kasvatuksena kaikkeen logiikkaan, aritmetiikkaan, kaunotaiteeseen,

sopusuhteitten tajuamiseen, runousoppiin, kielitieteeseen,

puhetaitoon, tieteelliseen jäsentelyyn, siveysoppiin, käytännölliseen

elämänviisauteen. Ei ole ollut toista ihmistä, jonka ajatus olisi

käsittänyt niin avarat alat. Platosta on lähtöisin kaikki, jota

vieläkin ajattelevat mielet kirjoittavat ja pohtivat. Valtaava on

Platon aikaansaama vaurio alkuperäisyyksiemme keskuudessa. Hänessä

olemme saavuttaneet sen vuoren, josta ovat lähtöisin kaikki nuo

irtonaiset lohkareet. Kaksituhatta kolmesataa vuotta on hän ollut

oppineitten raamattuna, ja jokainen tulimielinen nuori mies, joka

vuorostaan on sanonut jotakin hienoa ja sattuvaa vastahakoiselle

ajalleen -- joku Boëthius, Rabelais, Erasmus, Bruno, Locke, Rousseau,

Alfieri, Coleridge -- kaikki ovat he olleet Platon lukijoita, jotka

ovat näppärästi kääntäneet omalle kielelleen hänen syvällistä

viisauttaan. Suurempipuitteisetkin henget joutuvat kärsimään

jommoistakin vähennystä arvossaan, koska onnettomuudekseen (niin

sanoakseni) ovat joutuneet tulemaan jälkeen tämän tyhjentävän

ajattelijan. Pyhä Augustinus, Copernikus, Newton, Böhme, Swedenborg,

Goethe ovat niinikään hänen velallisiaan, ja heidän täytyy puhua

hänen jälissään. On nimittäin kohtuullista lukea laajaperäisimmän

ajattelijan laskuun kaikki ne erityisseikat, jotka voi johtaa hänen

opeistaan.

Plato sisältää koko filosofian, ja koko filosofia sisältyy Platoon

-- Platoon, joka yht'aikaa on sekä ihmiskunnan kunnia että häpeä,

koska ei yksikään germaani tai romaanilainen ole voinut lisätä

ainoatakaan uutta aatetta hänen peruskäsitteihinsä. Hänellä ei ollut

vaimoa eikä lapsia, mutta kaikkien sivistyneiden kansojen ajattelijat

ovat hänen jälkeläisiään, ja heissä on väre hänen sieluansa. Kuinka

monta suurta henkeä lähettää väsymätön luonto yöstään olemaan hänen

miehiään -- platonisteja! Aleksandrialaisen koulun, kokonaisen

sikermän neroja; samanlaisen sikermän Elisabethin aikoina: sir

Thomas More, Henry More, John Hales, John Smith, lordi Bacon, Jeremy

Taylor, Ralph Cudworth, Sydenham, Thomas Taylor; Marcilius Ficinus

ja Picus Mirandola. Calvinismi sisältyy hänen Phaidoniinsa, siihen

sisältyy koko kristinuskokin. Muhamettilaisuus on saanut kaiken

siveysopin käsikirjassaan, Akhlak-y-Jalaly'ssä löytyvän filosofiansa

häneltä. Mystisismillä on Platossa kaikki alku- ja peruskirjansa.

Tällä muutaman kreikkalaisen kaupungin asujamella ei ole kotikylää

eikä isänmaata. Englantilainen lukee häntä ja huudahtaa: "kuinka

englantilaista!" saksalainen: "kuinka germaanista!" italialainen:

"kuinka roomalaista ja kreikkalaista!" Kuten Argoon Helenan

kauneuden sanotaan olleen niin yleistä laatua, että ken vain hänet

näki, tunsi kuin olevansa sukua hänelle, samoin näyttää Plato

uus'englantilaiselle lukijalle amerikkalaiselta nerolta. Hänen

laaja ihmisyytensä kasvaa kuin kaikkien eroittavien rajojen ylä- ja

ulkopuolelle.

Tämä Platon arvo opettaa meille myöskin, mitä meidän on ajatteleminen

tuosta paljon pohditusta kysymyksestä hänen kirjoittamikseen

arveltujen teoksien suhteen -- mitkä niistä ovat alkuperäisiä, mitkä

väärennettyjä. On omituista, että missä tahansa tapaamme miehen,

päätään pitemmän kaikkia aikalaisiaan, myöskin varmasti esiintyy

epäilyjä siitä, mitkä ovat hänen oikeita teoksiaan. Siten on laita

Homeroon suhteen, siten Platon, Rafaelin, Shakespearen. Nämä miehet

nimittäin ikäänkuin tenhoovat, sähköttävät aikalaisensa niin, että

heidän oppilaansa tekevät heidän hengessään semmoista, jommoista he

eivät koskaan voisi tehdä omassa hengessään; ja suuri mies elää täten

useammassa ruumiissa ja kirjoittaa tai piirtää tai tekee tekonsa

useammalla kädellä, niin että jonkun ajan kuluttua on vaikeata

määritellä, mikä on mestarin omaa tekoa, mikä ainoastaan hänen

oppilaittensa.

Myöskin Plato, kuten jokainen suuri mies, käytti ja tyhjensi koko

oman aikansa. Mitä on suuri mies muuta kuin valtaavaa omistamis- ja

sulattamisvoimaa, joka ottaa itseensä ravinnokseen kaikki taiteet

ja tieteet, kaiken tiedettävän? Hän ei voi olla käyttämättä mitään;

kaikki kelpaa hänelle. Mikä ei vartuta hänen siveellisiä voimiaan, se

vartuttaa hänen tietojaan. Siksipä syyttääkin häntä hänen oma aikansa

aina kirjallisesta varkaudesta ja jäljittelemisestä. Mutta ainoastaan

luova henki osaa lainata, ja ihmiskunta on hyvillään saadessaan

unohtaa nuo lukemattomat työntekijät, jotka ovat palvelleet tätä

arkkitehtiä hänen työssään, ja säästää kaiken kiitollisuutensa

hänelle. Kun ylistämme Platoa, tuntuu siltä, kuin oikeastaan

ylistäisimme joitakin Solonilta, Sophronilta tai Philolaokselta

tehtyjä lainauksia. Vaikkapa niinkin. Jokainen kirja on lainaa, ja

jokainen huone on lainaa metsistä, kaivannoista, kivilouhimoista;

jokainen ihminenkin on lainaa esi-isistään. Ja tämä ahnehtiva keksijä

ottaa lunnaansa kaikista maista.

Plato imi itseensä aikakautensa kaiken tiedon -- Philolaoksen,

Timaioksen, Heraklitonin, Parmenideen ja mitä heitä muita oli,

vielä lisäksi oppimestarinsa Sokrateen; ja tuntien itsessään

voiman luoda tietonsa vielä valtaavammaksi kokonaisuudeksi --

kokonaisuudeksi, jolla ei ole vertaansa, ei silloisessa eikä

myöhemmässä ajatusmaailmassa -- vaelsi hän Italiaan omistaakseen sen,

mitä hänellä oli omistettavaa Pythagoraan opissa, sitte Egyptiin ja

ehkäpä paljon syvemmällekin itään avatakseen sieltä europalaiselle

ajatusmaailmalle ne lähteet, jotka siltä vielä puuttuivat. Tämä

laajapohjaisuus tekee hänet filosofian itseoikeutetuksi edustajaksi.

Hän sanoo "Tasavallassaan": "Semmoinen mieli, jommoinen filosofilla

välttämättä pitää olla, esiintyy ainoastaan harvoin kaikkine

ominaisuuksineen yhdessä henkilössä, mutta sen eri ominaisuudet

ilmenevät useasti eri henkilöille jakauneina." Jokaisen ihmisen,

joka tahtoo tehdä jotakin hyvin, täytyy käydä työhönsä korkeammalta

perustalta. Filosofin pitää olla enemmän kuin filosofi. Platolla

on kaikki runoilijan voimat, ovatpa ne hänellä mitä korkeimmassa

määrässä, ja vaikka luulenkin, että häneltä puuttui lyyrillisen

välittömyyden ratkaiseva lahja, hän pääasiallisesti siitä syystä

yksin ei ole runoilija, että hän on käyttänyt runoilijalahjojaan

korkeampaa päämäärää varten.

Suurilla neroilla on lyhyimmät elämäkerrat. Heidän serkkunsa eivät

tiedä mitään kaskua heistä. He elävät teoksissaan, ja niinpä heidän

elämänsä kotona ja ulkona oli tavallista ja jokapäiväistä. Jos

haluatte oppia tuntemaan heidän makuaan ja mielenlaatuaan, niin on

heidän ihailevin lukijansa enimmän heidän kaltaisensa. Platolla

erittäinkään ei ole mitään ulkonaista elämäkertaa. Oliko hänellä

ystäviä, puoliso, lapsia, siitä emme kuule mitään. Kaikki ne häipyvät

hänen kuvaukseensa. Kuten hyvä uuni polttaa oman savunsa, siten

filosofikin muuttaa kaiken arvokkaan kohtalossaan henkensä tuotteeksi.

Hän syntyi 430 e.Kr., jokseenkin samoihin aikoihin kuin Perikles

kuoli; kuului aikansa ja kaupunkinsa ylimystöön, ja sanotaan hänen

nuorena aikoneen sota-alalle, mutta tultuaan kahdenkymmenen vuotiaana

yhteyteen Sokrateen kanssa luopui hän tämän neuvosta tästä aikeesta

ja jäi kymmeneksi vuodeksi hänen oppilaakseen, kunnes Sokrates kuoli.

Silloin lähti hän Megaraan, noudatti Dionin ja Dionysioksen kutsua

Sisilian hoviin ja kävi siellä kolmasti, vaikka hänen osakseen

siellä tulikin hyvin oikullinen kohtelu. Hän matkusti Italiaan,

sitte Egyptiin, jossa hän viipyi pitkän aikaa, muutamien mukaan

kolme -- toisten kolmetoista vuotta. Sanotaan hänen matkustaneen

pitemmällekin, aina Babyloniaan, mutta se on epävarmaa. Palattuaan

Ateenaan luennoi hän Akademiassa semmoisille, jotka hänen maineensa

kutsui sinne, ja kuoli, kuten kerrotaan, par'aikaa kirjoittaessaan

kahdeksankymmenen yhden vuoden vanhana.

Mutta Platon elämäkerta on sisäistä. Meidän on selitettävä tämän

miehen ylevän korkea asema sukumme henkisessä kehityshistoriassa --

mistä johtuu se, että mitä korkeammalla ihminen on sivistyksessä,

sitä enemmän hän on hänen oppilaansa, että, kuten juutalainen

raamattumme on juurtunut jokaisen europalaisen ja amerikkalaisen

miehen ja naisen pöytäkeskusteluun ja kotielämään, samaten Platon

kirjat ovat vallanneet kaikki koulut, jokaisen totuuden rakastajan,

kaikki kirkot, jokaisen runoilijan -- tehden korkeimmissa

ajatuspiireissä liikuttaessa mahdottomaksi ajatella muuten kuin

ikäänkuin hänen välityksellään. Hän seisoo totuuden ja jokaisen

totuuteen pyrkivän ihmissielun välillä ja on melkeinpä lyönyt nimensä

ja leimansa kieleen ja ajatuksen alkumuotoihin. Häntä lukiessani

hämmästyttää minua hänen kirjoitustapansa ja hengenlaatunsa

ihmeellinen nykyaikaisuus. Hänessä tapaamme taimessaan sen Europan,

jonka niin hyvin tunnemme pitkine taide- ja sotahistorioineen, kaikki

sen luonteen ominaisuudet ovat havaittavina jo Platossa -- mutta ei

kenessäkään häntä ennen. Se on laajentunut ja levittäynyt satoihin

historioihin, mutta ainoatakaan uutta piirrettä ei senjälkeen ole

siinä ilmestynyt. Tämä ikuinen nykyaikaisuus on jokaisen taideteoksen

arvon mittana, koska sen luojaa ei ole eksyttänyt mikään ohimenevä ja

tilapäinen, vaan hän on pysynyt todellisissa ja pysyvissä piirteissä.

Kuinka Plato täten on tullut ikäänkuin edustamaan Europaa ja

filosofiaa, melkeinpä kirjallisuuttakin, sen selittäminen on tehtävä,

joka meidän nyt on suoritettava.

Tämä on voinut tapahtua ainoastaan terveen, vilpittömän ja

laajamielisen ihmisen kautta, joka yht'aikaa voi käsittää ja antaa

arvonsa sekä aatteille, hengen laeille, että kohtalolle, luonnon

järjestykselle. Kansan kuten yksityisen ihmisenkin ensimäinen

kehityskausi on itsetiedottomain voimain aika. Lapset itkevät,

kirkuvat ja polkevat vimmoissaan jalkaansa lattiaan voimatta

ilmaista halujaan. Kohta kun he voivat puhua ja ilmaista tarpeensa

ja selittää ne, muuttuvat he sävyisämmiksi. Täysi-ikäiset taas,

niin miehet kuin naiset, puhuvat kiihtyneesti ja liioitellen,

niin kauan kuin käsitteet ovat himmeät ja kehittymättömät; he

tekevät ajattelemattomuuksia ja riitelevät, heidän käytöksensä on

hiomattoman jyrkkää, heidän puheensa on kirouksia täynnä. Kohta kun

sivistyksen heitä hioessa asiat alkavat hiukan kirkastua heille

eivätkä he enää näe niitä sekaisina järjestymättöminä ryhminä

ja joukkioina, vaan järjestelmällisemmin jaettuina, herkeävät

he tehottomasta vimmaisuudestaan ja selvittävät tarkoituksensa

yksityiskohtaisemmin. Ellei kieli olisi muodostunut ilmaisemaan

selviä äänteitä, olisi ihminen yhä vielä metsän eläin. Samanlaista

heikkoutta ja vajanaisuutta, vaikka korkeammalla tasolla, tapaa

kasvatus joka aika nuorissa tulisissa nuorukaisissa ja neidoissa.

"Oi, te ette ymmärrä minua, minä en ole vielä tavannut ketään, joka

olisi ymmärtänyt minua", ja huudahdusta seuraa huokauksia ja itkua,

runoja päiväkirjaan ja yksinäisiä kävelyjä -- kaikki siksi ett'eivät

he kykene tarkistamaan sanoiksi toivomuksiaan. Kuukautta tai paria

myöhemmin voi suotuisa kohtalo sallia heidän kohdata, elämänsä tiellä

olennon, joka on niin läheinen ja sopusoinnussa heidän kanssaan, että

hän voi vapahtaa heidät heidän liika pakahtuneesta mielentilastaan;

ja kun täten ilmaisutaito ja tiehykkeet kerta ovat aukeuneet,

sukeutuu heistä tästä lähtien kelpo kansalaisia. Siten on aina asian

laita. Kaikki edistys johtaa sokeasta voimasta tarkkuuteen, taitoon

eristää ja älytä selvästi, sekä totuuteen.

Jokaisen kansan historiassa on kohta, jolloin se astuen esiin

nuoruutensa umeudesta saavuttaa voimiensa kypsyyden ja jolloin

älylliset voimat siinä virkoovat olematta vielä yksityiskohtaisesti

ylen ja liika tarkkoja: tämä on hetki, jolloin siinä kansassa ihminen

kurottautuu tajuamaan olemisen kokonaisuutta, seisten vielä yön

ikuisten voimien pohjalla tavoittaa hän jo silmillään ja otsallaan

taivaan ja tähtien salaisuuksia. Tämä on täysikasvuisen terveyden

hetki ja voimien huippukohta.

Samanlainen on Europankin historian kulku kohta kohdalta ja

samanlainen on filosofiankin. Aikaisimmat melkein häipyneet muistot

kuvaavat vaellusta Aasiasta sisältäen barbaarien unia: sekoitelma

alkuperäisen kehittymättömiä siveyssääntöjä ja luonnonfilosofiaa,

joka vähitellen kirkastuu yksityisten ajattelijain osittaisten

tietosaavutusten kautta.

Ennen Periklestä esiintyy seitsemän viisasta ja heidän mukanaan

geometrian, metafysiikan ja siveysopin alkeet, heitä seuraavat

alkuaine-filosofit, jotka johtivat aineiden alun liikunnasta,

vedestä, ilmasta, tulesta tai hengestä. Kaikki he sekoittivat näihin

alkuperusteihinsa mytologisia kuvauksia. Viimeksi tulee Plato,

järjestäjä, joka ei kaipaa ja tarvitse mitään barbaarien värejä tai

ihokoristeluja ja kirkunaa, sillä hän osaa määritellä. Hän jättää

Aasian ja sen mukana kaiken muodottoman ja liioitellun, hän merkitsee

tarkkuuden ja järjen valtaanpääsyä. "Ken voi jäsennellä ja määritellä

oikein, hän on oleva minulle kuin Jumala."

Tällainen määritteleminen on filosofiaa, filosofia on ihmishengen

suorittama tilinteko itselleen maailman rakenteesta. Sen pohjana on

aina kaksi perustotuutta: yksi tai kaksi. 1. Ykseys eli Identtisyys.

2. Moninaisuus. Me näemme asiat yhtenä havaitessamme lain, joka

liittävänä kulkee niiden läpi, sekä havaitessamme pintapuoliset

eroavaisuudet ja syvät yhtäläisyydet. Mutta ajattelu -- niinpä juuri

tämän identtisyyden eli ykseyden tajuaminenkin -- havaitsee aina

asioiden erilaisuuden. Yhdenlaisuus ja toisenlaisuus. On mahdotonta

puhua tai ajatella, ilman että kumpikin näistä käsitteistä yht'aikaa

elää mielessämme läsnä.

Hengessä on sisäinen pakko etsiä useamman asian yhteistä perustetta,

sitte tämän perusteen perustetta ja edelleen tämän perustetta

sukeltaen siten yhä syvemmälle ja syvemmälle, vakuutettuna että

se siten joskus on saavuttava ehdottoman ja riittävän ykseyden

-- ykseyden, joka on kaikkeus. "Keskellä aurinkoa on valo, valon

keskellä totuus ja totuuden keskellä iäinen oleminen", sanovat

Vedat. Kaikella filosofialla, niin idän kuin lännenkin, on sama

pyrkimys keskuutta kohti. Päinvastaisen välttämättömyyden pakottamana

kääntyy henki ykseydestä takaisin semmoiseen, joka ei ole yhtä,

vaan muuta tai monta, perusteesta vaikutukseen, ja tunnustaa

moninaisuuden välttämättömyyden sekä kummankin, niinhyvin ykseyden

kuin moninaisuudenkin itsenäisyyden, toinen toiseensa sisältyvänä.

Ajatuksen tehtävänä on eroittaa toisistaan ja taas sovittaa yhteen

nämä niin pienimpäänsä asti yhteen solmiuneet olemisen perusosat.

Niiden olemassaolo on molemminpuolisesti vastakkaista ja toisensa

poissulkevaa, ja kumpikin on sentään niin läheisesti liukunut

toiseen, ett'emme koskaan voi sanoa, mikä on yhtä ja mikä ei sitä

ole. Tuo Proteus on yhtä herkeästi läsnä niin korkeimmassa kuin

matalimmassakin, niinhyvin ajatellessamme yhtä, totuutta, hyvyyttä,

kuin kääntyessämme pinnalla olevaan ja aineellisimpaan.

Kaikissa kansoissa on mieliä, joissa elää sisällinen taipumus

antautua havaitsemaan ja tuntemaan perusykseyttä. Tulinen, syvä

rukous ja haltioittunut hartaus haihduttavat kaiken olevan yhteen

olevaan. Tämä pyrintö on löytänyt korkeimman ilmaisunsa idän,

etupäässä Indian uskonnollisissa kirjoissa, semmoisissa kuin Vedat,

Bhagavat Ghita ja Vishnu Purana. Nämä kirjat sisältävät tuskin muuta

kuin tämän aatteen ja kohoovat ne sitä ylistäessään puhtaimpiin ja

ylevimpiin laulelmiin.

Kaikki on samaa; ystävä ja vihamies ovat samaa ainetta, kyntäjä,

aura ja vako ovat samaa ainetta, ja tämä aine on sellaista ja

sitä on niin suuressa määrässä, että muodon vaihtelut kadottavat

kaiken merkityksensä. Ylin Krishna sanoo eräälle viisaalle: "Sinun

voimissasi on havaita ja käsittää, että sinä et ole muuta kuin

minäkään. Sitä mitä minä olen, sitä olet sinäkin, ja sitä on koko

tämä maailma jumalineen, sankareineen, ihmisineen. Ihmiset näkevät ja

ajattelevat eroavaisuuksia, koska tietämättömyys sokaisee heidät."

"Sanat _minä_ ja _minun_ aikaansaavat ja ovat tietämättömyyttä. Mikä

on kaiken olevan suuri päämäärä, sen olet nyt oppiva minulta. Se on

sielu -- sama kaikissa ruumiissa, kaikki täyttävä, vaihtumaton ja

muuttumaton, täydellinen, luontoa korkeampi ja sen yläpuolella oleva,

vapaa synnystä, kasvusta ja kuolosta, kaikkialla läsnäoleva, puhdasta

sulaa tietoa, itsenäinen, riippumaton kaikesta epäoleellisesta, kuten

nimestä, lajista ja muusta semmoisesta niin menneisyydessä kuin

nykyisyydessä ja tulevaisuudessakin. Tieto, että oleellisesti yhtä

oleva henki on läsnä jokaisen omassa ja kaikissa muissa ruumiissa,

on semmoisen ihmisen viisaus, joka tuntee kaiken olevaisen ykseyden.

Kuten hajauva ilma kulkien huilun reikien kautta ja erittäytyen

sävelikön eri ääniksi alkuaan on yhtä, samaten on Suuren Hengen

luontokin yhtä, olkoot sen muodot kuinkakin moninaiset puhjetessaan

esiin tekojen seurauksista. Kun on poistettu se ero, jonka verhoava

muoto, olkoon se sitten Jumalan tai jonkun muun, aikaansaa, niin

ei ole enää mitään eroavaisuutta olemassa." "Koko maailma on vain

Vishnun ilmestystä, joka on yhtä kuin kaikki oleva, ja on viisaan

nähtävä hänet, ei erilaisena kuin hän itse on, vaan samana. En ole

minä semmoinen, joka menen, enkä semmoinen, joka tulen; eikä ole

sijaa, kussa minä viivähdän, etkä ole sinä sinä, eikä toiset toisia,

enkä ole minä minä." Ikäänkuin olisi hän sanonut: "Kaikki on olemassa

sielua varten, ja sielu on Vishnu; eläimet ja tähdet ovat häipyviä

kuvakangastuksia ja valo vain haihtuvaa heijettä, kaikki kestäminen

on pettävää ja muodot vankeutta ja taivas itsekin vain pettävää

näköharhaa." Sielu pyrkii sulautumaan olemiseen, yli muotojen,

ulkopuolelle Tartaruksen ja taivaan -- vapahtumaan luonnosta.

Jos ajattelu täten tavoittelee jotakin kammottavaa ykseyttä, joka

nielaisee kuiluunsa kaiken olevan, niin tavoittelee toimeliaisuus

aivan päinvastaisessa järjestyksessä moninaisuutta. Edellinen

on ihmissielun suunta tai sen pyrkimys painopistettään kohti,

jälkimäinen on luonnonvoima. Luonto on moninaisuutta. Ykseys imee

itseensä, sulattaa ja niukentaa. Luonto avaa ja luo. Nämä kaksi

perusaatetta, ykseys ja moninaisuus, ilmenevät alinomaa ja täyttävät

ja läpäisevät joka asian ja ajatuksen. Toinen on olemista, toinen

järkeä; toinen on välttämättömyyttä, toinen vapautta; toinen on

lepoa, toinen liikuntaa; toinen on voiman patoumista, toinen sen

säteilemistä; toinen tarmoa, toinen nautintoa; toinen paisuvaa

itsetietoisuutta, toinen tarkistavaa määrittelyä; toinen neroa,

toinen kykyä; toinen hartautta, toinen tietoa; toinen omistamista,

toinen kauppaa; toinen syntyperäistä, toinen sivistyksellä

saavutettavaa; toinen kuninkuutta, toinen kansanvaltaa; ja jos

voimme pitkittää näitä yleistämisiä askelta korkeammalle ja mainita

kummankin näiden lopullisen tarkoitusperän, niin voisimme sanoa,

että toisen tarkoitusperänä on vapautua yksilöllisestä olemisesta --

päästä puhtaaseen tietoon; toisen taas saavuttaa korkein apuneuvojen

käyttämiskyky eli toimeenpaneva jumaluus.

Kukin tutkija tunnustaa, luonteenlaatunsa tai tottumuksensa

perustalla, jompaakumpaa näistä hengen jumaluuksista. Uskonnon

pohjalla hän pyrkii ykseyteen; järjen tai aistien pohjalla

moninaisuuteen. Liika ripeä ykseyttäminen ja liiallinen pyrkimys

osiin ja yksityisseikkoihin ovat ajattelun kaksoisvaarat.

Näillä yksipuolisuuksilla on vastineensa kansojen historiassa.

Aasia on ykseyden, järkkymättömien tapojen ja sääntöjen maa,

filosofisten järjestelmien tyyssija, jotka riemulla antauvat

yliaistillisiin mietiskelyihin, ja ihmisten, jotka niin opissa

kuin käytännössä vakaasti uskovat kuuroon, säälimättömän ankaraan

ja äärettömään kohtaloon; yhteiskunnassa toteuttaa se tämän

uskonsa kastilaitoksessa. Toisaalta taas on Europan henkinen

luonne toimekasta ja luovaa: se tekee kastilaitoksen tehottomaksi

hengenviljelyksellä, sen filosofia on tieteellistä taitoa, se on

taiteiden, keksintöjen, kaupan ja vapauden maa. Jos Itä rakasti

rajattomuutta, niin on Lännen riemu rajojen asettamisessa.

Europalainen sivistys on kyvyn riemukulkua, se on ajatusjärjestelmien

laajakantoisuutta, järjen hioutumista, notkean taipuisaa älykkyyttä,

muoto- ja ilmaisu-iloa sekä iloa selvistä johtopäätöksistä. Perikles,

Ateena, Kreikka olivat työskennelleet tässä hengessä neron ilolla,

jota ei mikään ennakkokokemus liiallisuuden turmiollisuudesta

vielä ollut lannistanut. Heitä ei ollut säikäyttämässä mikään

pimeä valtiotalous, ei mikään pahaa ennustava Malthus, ei mikään

Pariisi tai Lontoo, ei mitkään tylynjyrkät luokkarajat -- ei

neulaseppien, kankurien, palvelijain, sukankutojain, karstaajain,

kehrääjäin, kaivostyömiesten kurjuus, ei mikään Irlanti, eikä mitkään

intialaiset kastit, jotka ovat vain voimistuneet europalaisten

hävitysyrityksistä. Järki oli kevätkukoistuksessaan. Taide säteili

nuoruuttaan. He leikkelivät Penthelion marmoria kuin olisi se lunta;

ja heidän täydelliset luomansa rakennus- ja veistotaiteen alalla

näyttivät luonnollisimmilta asioilta, ei sen vaikeammilta kuin

uuden laivan valmistuminen Medfordin veistämöillä tai uusi mylly

Lowellissa. Ne ovat jokapäiväistä ja ovat semmoisina hyväksyttävät.

Roomalaiset legioonat, byzantinilainen lainsäädäntö, Englannin

kauppa, Versailles'in salongit, Pariisin kahvilat, höyrymyllyt,

höyrylaivat, höyryvaunut ovat nähtävät perspektiivisesti omassa

ympäristössään; samoin äänestysuurnat, sanomalehdet ja halpahintainen

kirjallisuus.

Sillä välin omisti Plato Egyptissä ja matkoillaan Itä-mailla koko

olennollaan aatteen yhdestä jumaluudesta, joka sulkee itseensä kaiken

olevan. Plato tuli yhdistämään toisiinsa Aasian ykseyttä ja Europan

moninaista eriseikkaisuutta, aasialaisen mielen rajoittamattomuutta

ja määrittelevää, tuloksia rakastavaa, koneitakyhäilevää,

pintapuoleen takertuvaa, teattereissa käyvää Europaa, ja korotti

hän kummankin voimaa saattamalla ne kosketukseen toisensa kanssa.

Sekä Europan että Aasian etevämmyydet ovat läsnä hänen aivoissaan.

Määrittelevä ajattelu ja luonnonfilosofia ovat europalaisen hengen

tuntomerkkejä; hän laski niiden pohjaksi Aasian uskonnollisuuden.

Lyhyesti, oli syntynyt henki, jonka mieli saattoi itsessään

tasapainoon nämä voimat, pohjaansa myöten tajuten kummankin. On

yhtä helppoa olla suuri kuin pienikin. Syy miksi emme kohta usko

suuriin henkiin on se, että ne ovat kokemuksemme ulkopuolella.

Todellisessa elämässä ovat ne niin harvinaisia, että ne ovat melkein

uskomattomia; mutta pohjaltaan ei ole olemassa mitään ennakkoluuloja

heitä vastaan, vaan päinvastoin on mitä vahvimmat ennakkoluulot

heidän edukseen. Mutta olkoonpa kuultu ääniä pilvistä vai ei, olkoon

hänen äitinsä tai isänsä uneksinut, että poikanen olisi Apollon

lapsi, olkoon mehiläisparvi laskeunut hänen huulilleen vai ei,

ihminen oli syntynyt, joka voi nähdä saman asian molemmat puolet.

Tuo ihmeellinen, luonnossa niin tavallinen yhdiste, Jupiter-mitalin

päällinen ja alinen puoli, mahdottomuuksien yhdistymys, joka ilmenee

ja toistuu jok'ainoassa oliossa: niiden todellinen ja niiden henkinen

merkitys -- se oli nyt kokonaisenaan siirtynyt myöskin ihmistajuntaan.

Sielu ilmestyi, jossa voimat olivat tasapainossa. Joskin hän rakasti

yliaistillista totuutta, pelasti hän itsensä asettamalla sille

vastapainoksi yleistajuisimman kaikista periaatteista, ehdottoman

hyvyyden, joka hallitsee hallitsijoitakin ja tuomitsee tuomaritkin.

Joskin hänen erittelynsä ja jäsentelynsä olivat yliaistillisia, niin

tuki hän asemaansa ottamalla kuvansa aloilta, joita puhujat ja hieno

puhekieli halveksivat, puhuen tammoista ja penikoista, ruukuista

ja soppakauhoista, kokeista ja kuuluttajista, saviastiakaupoista,

hevoslääkäreistä, teurastajista ja kalakauppiaista. Hän ei salli

itsensä horjahtavan mihinkään yksipuolisuuteen, vaan on vakuutettu,

että asioiden kummatkin puolet ovat oikeutetut ilmenemään hänen

esityksessään. Hänen perusteensa ja hänen lauselmansa ovat

täyspitoisia ja kokonaisen painokkaita. Niissä esiintyvät aina

asioiden kummatkin puolet; vieläpä saavat ne kuin kädetkin itselleen,

joilla ottaa ja omistaa omansa.

Jokainen suuri taiteilija on ollut suuri juuri yhdistämisvoimansa

perusteella. Meidän voimamme on siirtyvä, vaihtuva, sanoisinko kuin

kahden asian välikohdalla väilyvä. Meren rantaviiva, meri nähtynä

rannalta, ranta mereltä; kahden toisiaan koskettavan metallin

vaikutus, voimiemme elostuminen kohdatessamme tai erotessamme

jostakin ystävästämme; kokemuksemme runollisesta luomiskyvystä, joka

ei ole virkeimmillään kotona ollessamme tai matkustaessamme, vaan

silloin kun siirrymme toisesta toiseen ja jota siirtymistä sentähden

on taidolla viljeltävä kiihdykkeenä, jotta olisi elämällemme niin

paljon vaihtuvaa taiterikasta pintapuolta kuin mahdollista; tällainen

kahden aineen yht'aikainen vallitseminen selittäköön Platonkin

voiman ja luonnon. Taide ilmaisee sen, mikä itsessään on yhtä ja

ehyttä kokonaisuutta, herättämällä sen vaihtelevaisuuden eloon

ja välkkeeseen. Järki pyrkii tuntemaan ykseyden ykseyttä; runous

ilmaisee sen meille moninaisuuden avulla tai toisin sanoen, aina

jonakin esineenä tai vertauskuvina. Platolla ovat kummatkin astiat

vierellään, toisessa iäisyyden eetteriä, toisessa elämän värejä, ja

käyttää hän alinomaa kumpaakin. Asia lueteltuna asian rinnalla kuten

statistiikassa ja historiassa muodostaa ainoastaan tavaraluettelon.

Asiat taas käytettyinä kielenä ja ilmaisukeinona omaavat ehtymättömän

kiinnitysvoiman. Plato kääntää alinomaa esiin milloin toisen, milloin

toisen puolen Jupiter-mitalia.

Ottaaksemme yhden esimerkin: -- luonnonfilosofit olivat suunnitelleet

kukin oman maailmanmuodostumisteoriansa, atoomiteorian, tuli-,

liikunta-, henkiteorian, teorioja, luonteeltaan joko kemiallisia

tai mekaanisia. Plato, matematiikan syvä tuntija ja luonnon lakien

ja syiden tutkija, tuntee että nämä toisarvoisina syinä eivät

semmoisinaan voi selittää maailman olemassaoloa, vaan ovat ainoastaan

ikäänkuin ainehistoluetteloja. Luonnon tutkimuksen johdannoksi hän

senvuoksi lausuu seuraavan oppisäännön: "Selittäkäämme syy, mikä

sai korkeimman järjestäjän luomaan ja muodostamaan maailman. Hän

oli hyvä, ja ken on hyvä, hänessä ei ole jälkeäkään kateudesta.

Ilman kateutta kun hän oli, tahtoi hän että kaikki oleva ja kaikki

olevat niin paljo kuin mahdollista olisivat hänen kaltaisiansa. Ken

tahansa viisaitten miesten ohjaamana myöntää tämän maailman synnyn

ja perustamisen alkusyyksi, hän on totuudessa." "Kaikki oleva on

olemassa hyvyyden vuoksi, ja on hyvyys kaiken kauniin alkusyynä."

Tämä oppisääntö elähyttää ja antaa hengen hänen filosofialleen.

Tämä yhdistämisvoima, joka on ominaista hänen hengenlaadulleen,

ilmenee kaikissa hänen luonnonlahjoissaan. Jokaisessa monipuolisessa

nerossa tapaamme lahjoja, jotka varsin luontevasti mukauvat

ja sointuvat toisiinsa elävässä henkilössä, mutta jotka

kuvauksessa näyttävät yhteensoveltumattomilta. Platon henki ei

ole esitettävissä minkään kiinalaisen luettelon avulla, vaan

tarvitaan häntä käsittämään alkuperäinen mieli, joka tajuaa hänet

hänen alkuluontoisten voimainsa elävässä työskentelyssä. Vapain,

rajattomin antautuminen on hänessä yhtyneenä geometrin tarkkuuteen.

Hänen rohkea mielikuvituksensa sallii hänen sitä varmemmin käydä

käsiksi tosiasioihin, samoinkuin korkeimmalle lentävällä linnulla

on lujimmat siipiluut. Hänen patriisista hienouttaan ja hänen

sisäistä hioutumistaan, jota kärjistää niin terävä ironia, että se

pistää ja lyö rammaksi, kaunistaa kukoistavin terveys ja voimakkain

ruumiinrakennus. Tai kuten vanha lauselma sanoo: "Jos Jupiter astuisi

maan päälle, puhuisi hän kuten Plato."

Tämän hienon ylhäisen sävyn ohella on useitten hänen teostensa

suorana tarkoitusperänä ja kaikkienkin niiden pohjasävynä

jonkinmoinen vakavuus, joka "Tasavallassa", ja "Phaidonissa"

kohoo hartaudeksi. Häntä on syytetty, että hän olisi tekeytynyt

sairaaksi Sokrateen viimeisinä elinpäivinä. Mutta näiltä ajoilta

säilyneet kaskut todistavat hänen miehekästä esiintymistään kansan

edessä mestarinsa puolesta, koskapa kansankokouksen vimmaisa

kirkunakin Platoa vastaan on säilynyt kertomuksissa; ja se kiivaus

kansanvaltaista hallitusmuotoa vastaan, joka ilmenee useissa hänen

teoksissaan, todistaa persoonallista suuttumusta. Hän on vilpittömän

rehellinen, ja hänessä elää synnynnäinen kunnioitus oikeutta ja

kunniaa kohtaan ja ihmisellisyys, joka tekee hänen suvaitsevaiseksi

kansan taikauskoisuudellekin. Lisättäköön tähän, että hän uskoo,

että runous, profeetallinen voima ja kaikki korkein tieto ovat

lähtöisin viisaudesta, joka ei ole ihmisen hallittavissa, ja että

jumalat eivät työskentele filosofisten perusteitten mukaan, vaan

tekevät ihmeelliset tekonsa ikäänkuin jossain taivaallisessa

houreessa. Istuen näillä siivekkäillä ratsuillaan liitää hän pimeyden

valtakunnat, käy siellä, minne ei ihmisliha voi astua; hän näkee

sielut tuskassaan, hän kuulee viimeisen tuomion humun, hän näkee

rankaisevan sielunvaelluksen ja kohtalottaret kehrinpuineen ja

saksineen ja kuulee heidän värttinäinsä huumaavan hurinan.

Mutta ikinä ei hänen valppautensa pettänyt häntä. Voisi sanoa,

että hän on lukenut kirjoitukset Busyranen porteilla: -- "Ole

uljas!" ja toisella portilla -- "Ole uljas, uljas, aina uljas!"

ja sitte pysähtynyt miettien kolmannella portilla: "Älä ole liika

uljas." Hänen voimansa on kuin lentävän tähden äkillisyys ja hänen

malttavaisuutensa kuin tämän tähden pysyminen tarkalla täydellisellä

radallaan -- niin erinomainen on hänen kreikkalainen rakkautensa

sopusuhtaiseen rajoittaumiseen ja hänen määrittelytaitonsa.

Logaritmeja lukiessaan ei ihminen ole sen varmempi kuin seuratessaan

Platoa hänen lennossaan. Mikään ei ole kylmempi kuin hänen päänsä

hänen mielikuvituksensa salamain leikkiessä yli taivaan. Hänen

ajatusrakenteensa on valmis, ennenkuin hän esittää sen lukijalleen,

ja hänen esityksensä vilisee oikean kirjallisuudenmestarin

yllätyksiä. Hänellä on rikkaus, joka varustaa hänet kulloinkin

tarvittavalla aseella. Niinkuin ei rikas mies kanna päällään

useampia pukuja eikä aja useammalla hevosella eikä istu useammassa

huoneessa kuin köyhäkään, -- vaan on hänellä kulloinkin juuri se

puku tai ne vaunut tai se työase, joka on hetken ja tarpeen vaatima,

samoin Plato runsaudessaan ei koskaan ole sidottu tai estetty

sanonnassaan, vaan on hänellä aina käytettävänään oikea sana. Eipä

tosiaankaan ole koko järjen asevarastossa asetta, joka ei olisi

hänen käytettävänään ja jota hän ei käyttäisi -- eepillinen esitys,

erittelevä kyky, profeetallinen huumaus, välitön aavistava näkemys,

tuudittava soinnukkuus, iva, katkera pilkka, aina jokapäiväisyyksiin

ja kohteliaisuuksiin asti. Hänen selityksensä ovat runoutta, ja

hänen kompasanansa selittävät. Sokrateen vertaus kätilötoimestaan

ajatuksen esille päästämisessä on hyvää filosofiaa, ja hänen

arvostelunsa Gorgiaassa puhetaidosta, että se on "kokkitaituruutta"

ja "liehakoimistaidetta", on yhä vieläkin omiansa kirkastamaan

käsitystämme siitä. Mikään puhuja ei voi vaikutuksessa kilpailla sen

kanssa, joka osaa antaa sattuvia pilkkanimiä.

Millä hillinnällä ja maltilla hän aseitaan käyttää, ja mitenkä

osaakaan hän heikentää ukkosensa jyrinää! Hän on suopean auliisti

antanut hovimiehelle ja porvarille kaikki aseet, joita voi käyttää

kouluja ja oppineisuutta vastaan: "Sillä filosofia on hienoa ja

valitun kaunista, kun ainoastaan kohtuullisesti harrastaa sitä, mutta

jos liika paljon heittäytyy sen valtaan, turmelee se miehensä."

Hänellä oli varoja olla antelias, -- hänellä, jolla näköpiirinsä

auringontapaisen keskellisyyden ja rajattomuuden vuoksi on uskon

avaruus, jota ei ainoakaan pilvi hämmentänyt. Yhtä avarakäsitteinen

kuin hänen havaintonsa ja järkensä oli hänen puheensakin: hän

leikkii epäilyksillä ja imee niistä niiden kaiken mehun; hän

maalailee ja laskee sanasutkauksia, ja yht'äkkiä puhkee siitä esiin

mietelmä, joka järkähyttää maat ja meret. Tuo ihmeellinen ylevä

vakavuus tulee esiin, ei ainoastaan silloin tällöin, kun keskustelu

kypsyy täydelliseen myönnytykseen tai kieltoon, vaan kokonaisina

valotulvahduksina. "Minut, Kallikles, ovat nämä mielipiteet

täydellisesti vakuuttaneet, ja mietin nyt, kuinka olen saava sieluni

semmoiseksi, että se terveenä astuu tuomarin eteen. Sentähden

halveksien sitä kunniaa ja niitä kunnianosoituksia, joihin useimmat

ihmiset panevat arvoa, ja luoden silmäni totuuteen olen voimieni

mukaan pyrkivä elämään totuudessa ja hyveessä ja siten kuolemaankin.

Ja haastan kaikki muut ihmiset, ja sinutkin vuorostasi haastan minä

voimaini takaa kilvoitteluun, joka, sen takaan, on asettava varjoon

kaikki muut kilpataistelut täällä."

Hän on suuri sopusoinnun ihminen; semmoinen joka ylevimpään

ajatteluun liittää voimiensa tasa- ja sopusuhdan, niin että

ihmiset näkevät hänessä unensa ja ajatusvälähdyksensä toteutuneina

ja varsinaisessa arvossaan. Hänen terve järkensä valtuuttaa ja

oikeuttaa hänet maailman tulkiksi. Hänellä on järkeä, kuten kaikilla

filosofeilla ja runoilijoilla; mutta hänellä on myöskin, mitä näillä

ei ole, -- tuo voimakas, selvittävä terve aisti, joka yhdistää hänen

runoutensa maailman ilmiöihin ja rakentaa sillat kaupunkien kaduilta

Atlantikseen. Hän etenee aina askel askeleelta, ja kuinka viehättävä

olisikin syvänne toisella puolella, aina valmistaa hän kuin viettävän

nousun tasangolta ajatukseensa. Hän ei ikinä kirjoita haltioissaan

tai kiedo meitä runolliseen huumaukseen.

Plato käsitti ratkaisevat totuudet. Hän voi heittäytyä maahan ja

peittää silmänsä palvellen sitä olentoa, jota ei voi laskea tai

mitata tai tuntea tai nimittää: sitä, josta kaikkea voi myöntää ja

kaikkea kieltää: sitä, "joka on oleva ja olematon". Hän nimitti

sitä "ylioleelliseksi." Hän oli valmis todistamaankin kuten

Parmenideessä, että siten oli laita -- että tämä Oleva kohosi järjen

rajojen yläpuolelle. Kukaan ihminen ei ole koskaan täydellisemmin

tunnustanut iäisesti Nimittämätöntä. Täten kunnioitettuaan ikäänkuin

koko ihmissuvun puolesta Ääretöntä nousi hän ylös ja todisti

ihmissuvulle: "Ja kuitenkin ovat asiat järjellä käsitettäviä!" --

se on, hän kunnioitti ensiksi sydämensä pohjasta sielunsa Aasiaa,

-- rakkauden ja voiman valtamerta, iäisesti Samaa, Hyvää, Yhtä

ennen muotoa, ennen tahtoa, ennen tietoa; ja nyt tämän hartaan

kunnioituksensa elvyttämänä ja vahvistamana saa hän takaisin sielunsa

europalaisen luonnonlaadun, nimittäin sivistyksen, viljeltymisensä;

ja hän huudahtaa: Kuitenkin ovat asiat käsitettäviä! Ne ovat

käsitettäviä, koska asiat, ollen alkujaan yhdestä, vastaavat

toisiaan. On olemassa asteikko; ja taivaan ja maan, aineen ja sielun,

osien ja kokonaisuuden yhtäpitäväisyys keskenään on oppaanamme.

Kuten on olemassa tähtitiede, jota sanotaan astronomiaksi, tiede

suureista, jota sanotaan matematiikaksi, tiede ainelaaduista, jota

sanotaan kemiaksi, samaten on myöskin tiede tieteistä -- sanon sitä

dialektiikaksi -- joka on Järki ja joka eroittaa väärän todesta.

Se perustuu yhtäläisyyden ja erilaisuuden tarkkaamiseen, sillä

arvosteleminen on asialle kuuluvan käsitteen liittämistä siihen.

Tieteet, parhaimmatkin -- matematiikka ja astronomia -- ovat kuin

metsästäjät, jotka anastavat minkä saaliin hyvänsä, joka vain

sattuu heidän tielleen, vaikk'eivät voisi sitä mitenkään hyödykseen

käyttääkään. Dialektiikka opettaa heitä käyttämään niitä hyödykseen.

"Tämä tiede on niin tärkeä ja arvokas, ett'ei kukaan järkevä ihminen

tahdo ryhtyä mihinkään tutkimukseen sen tutkimuksen itsensä vuoksi,

vaan ainoastaan sentähden, että hän sitä tietä etenisi siihen ainoaan

tieteeseen, joka käsittää kaiken."

"Ihmisen olemus tai erikoisuus on kokonaisuuden käsittämisessä,

elikkä sen, mikä vaikutelmien erilaisuudessa on käsitettävissä

järkiperäiseen yhteyteen kuuluvana." "Sielu, joka ei koskaan ole

tajunnut totuutta, ei voi pukeutua ihmismuotoon." Minä julistan

ihmisille Järkeä. Minä julistan heille sitä hyvää, että he ovat sen

hengen läpitunkemat, joka on luonut luonnon, erittäinkin sitä hyvää,

että se voi ymmärtää luontoa, joka sen on luonut ja luo. Luonto on

hyvä, mutta järki on parempi, samoin kuin lainlaatija on enempi kuin

lainkuulija. Sen ilosanoman tuon minä teille, oi ihmislapset, että

totuus on kokonaan terveellistä ja että voimme toivoa pääsevämme

selville siitä, mikä on kaiken olevan todellinen itse. Ihmisen

vajanaisuus on siinä, että hän on suljettu näkemästä totuuden

olemusta ja että luulot johtavat häntä harhaan; mutta korkein hyvä on

todellista, korkein kauneus on todellista, ja kaikki hyve ja kaikki

onni riippuu tämän todellisen tietämisestä; sillä rohkeus ei ole

mitään muuta kuin tietoa, ja ihanin onni, mikä ihmistä voi kohdata,

on että hänen suojelushenkensä johtaa häntä siihen, joka todella on

hänen omaansa. Tämä on myöskin oikeuden todellinen olemus -- antaa

kullekin mitä hänelle tulee; niinpä hyveen tuntemukseen ei voi päästä

muuta tietä kuin syventymällä mietiskelemään jumaluuden olemusta.

Rohkeutta siis! sillä "vakuutus siitä, että meidän täytyy etsiä ja

tutkiskella sitä, mitä emme vielä tunne, tekee meidät verrattomasti

paremmiksi, uljaammiksi ja toimekkaammiksi, kuin jos pitäisimme

mahdottomana päästä selvyyteen siitä, mitä emme vielä tunne, ja

sentähden hyödyttömänä siihen pyrkiäkään." Kiihkeällä totuuden ja

todellisuuden rakkaudellaan turvaa hän meille sijan, jota ei mikään

voi meiltä riistää, antaen filosofialle arvoa ainoastaan sikäli kuin

se on iloa yhteydestä todellisen olemisen kanssa.

Täten täytenään europalaista henkeä sanoi hän: sivistystä! Hän näki

Spartan lait ja säädökset ja älysi, tekisi mieli sanoa nerokkaammin

kuin kukaan hänen jälkeensä, mitä toiveita voi liittää kasvatukseen.

Hän iloitsi kaikesta täydellisestä, jokaisesta kauniista,

hyödyllisestä tai todesta teosta; varsinkin olivat neron loisto ja

henkiset saavutukset hänen ilonsa lähteitä. "Oi Sokrates", sanoi

Glaukon, "koko elämän korvaa viisaalle semmoisten keskustelujen

kuunteleminen kuin tämä nyt." Minkä arvon antaakaan hän neron

suurteoille, Perikleen, Sokrateen, Parmenideen hengen voimille! Minkä

arvon, arvoakin kalliimman neroille itselleen! Jumaliksi sanoi hän

ihanasti personoiden eri hengenlahjoja! Minkä arvon antaakaan hän

kasvatuksessa voimistelulle, minkä geometrialle, soittotaiteelle,

astronomialle, joidenka viihdyttävää ja lääkitsevää voimaa hän

ylistää! Timaioksessa hän osoittaa, kuinka voimme ylevimmällä tavalla

käyttää silmiämme: "Olemme väittäneet, että Jumala keksi ja soi

ihmiselle näkövoiman sitä varten, että me katsellessamme järjen

kehiä taivaalla käyttäisimme oman järkemme voimia sitä elokkaammin,

jotka voimat -- vaikkakin sekanaiset verrattuina noihin toisiin,

niin yksisointuisen vaihtelemattomiin -- kuitenkin ovat sukua noiden

kiertokuluille, ja että täten opittuamme ja luonnon varustamina

järkiperäisellä pohtimiskyvyllä voisimme jäljitellen jumaluuden

vaihtumattoman yhtämuotoisia kehäkiertoja taivaalla oikaista omia

eksymisiämme ja hairahduksiamme oikealta radalta." Ja "Tasavallassa":

-- "Jokainen näistä opinhaaroista puhdistaa ja elvyttää meissä

jonkin sielunvoiman, jonka toisenlaatuinen tutkimus on sokaissut ja

haudannut, jonkin sielunvoiman, joka ansaitsee tulla pelastetuksi

ennemmin kuin tuhannet silmät, koska se yksin voi käsittää totuuden."

Hän sanoi: sivistystä, hengenviljelystä; mutta ennen kaikkea

tunnusti hän tämän hengenviljelyksen perustukselle sille

tulevan arvon asettaen verrattomasti etusijalle synnynnäiset

luonnonlahjat. Hänen ylimykselliset vaistonsa laskivat painoa

synnynnäisille eroavaisuuksille. Oppi olennaisesta luonteenlaadusta

ja ennakkotaipumuksista kätkee itsessä kastilaitoksen idun. "Ne,

jotka olivat määrätyt hallitsemaan, niiden olemukseen sekoitti

muodostava jumaluus kultaa, sotilaisiin hopeaa, rautaa ja vaskea

talonpoikiin ja käsityöläisiin." Itä ilmoittaikse aina ja kaikkina

aikoina tässä uskossa. Koraanilla on tässä kastikysymyksessä selvä

kantansa. "Ihmiset ovat kokoonpannut metalleistaan, mitkä kullasta,

mitkä hopeasta. Ne teistä, jotka olivat arvokkaita tietämättömyyden

tilassa, ne ovat olevat arvokkaita uskon tilassakin omistaessaan

sen." Platon kanta oli yhtä selvä. "Olemisen viidestä järjestyksestä

voivat tavalliset ihmiset oppia ainoastaan neljä." "Tasavallassaan"

hän viivähtää puhuessaan nuorukaisten luonteensävystä ja

taipumuksista, ikäänkuin olisi se tärkeimmistä tärkein.

Viehättävämpi esimerkki hänen luonnolle antamastaan merkityksestä

esiintyy vuoropuhelussa nuoren Theageen kanssa, joka halusi

saada Sokrateen opetusta. Sokrates selittää, että jos joku on

tullut viisaaksi seurustellessaan hänen kanssaan, niin hän ei

ansaitse kiitosta siitä, vaan on tämä yksinkertaisesti kehittynyt

viisaammaksi sill'aikaa kun, eikä sentähden että hän on seurustellut

hänen kanssaan, ja väittää hän, ett'ei hän tiedä mitenkä se on

tapahtunut. "Se ei onnistu moneen nähden, eikä semmoisilla ole

mitään hyötyä liittymisestä minuun, joita kohtaan minua vallitseva

henki on vastahakoinen, niin että minun on mahdotonta elää heidän

kanssaan. Henkeni ei toki estä minua antaumasta keskusteluun monen

kanssa, jotka kuitenkaan eivät mitenkään hyödy tästä seurustelusta.

Semmoista, Theages, on antautua minun seuratoverikseni; jos se on

Jumalalle otollista, olet sinä edistyvä pitkin ja nopein askelin;

mutta et ole edistyvä, jos se ei ole otollista. Arvostele nyt,

eiköhän sinun ole varmempaa ottaa opettajaksesi joku noista, jotka

vastaavat siitä hyödystä, jota he jakavat ihmisille, kuin minut,

joka voin hyödyttää sinua taikka en voi, kuinka vaan sattuu." Aivan

kuin hän olisi sanonut: "Minulla ei ole mitään järjestelmää. Minä

en voi mennä vastuuseen puolestasi. Sinä olet tuleva siksi, miksi

sinun pitää tulla. Jos välillämme on rakkautta, niin on seurustelumme

oleva sanomattoman suloista ja hyötyisää, ellei ole, niin kulutat

sinä aikaasi turhaan, ja minä ainoastaan ikävystyn sinusta. Minä

olen tuntuva sinusta typerältä ja maineeni valheelliselta. Kokonaan

yläpuolellamme, ulkopuolella kummankin meidän tahtoamme, on tällä

salaisella sieluja liittävällä tai eroittavalla voimalla sijansa.

Kaikki hyvä minussa on luoksensa vetävää, ja minä kasvatan en

antamalla opetustunteja, vaan suorittamalla tehtäväni."

Hän sanoi: hengenviljelystä! -- hän sanoi: luontoa! eikä hän jättänyt

lisäämättä: mutta on myöskin olemassa jumalallista. Ei herää ajatusta

ihmismielessä, joka ei nopeasti pyrkisi pukeumaan voimaksi ja joka

ei järjestäisi itselleen suunnattomia toteutumisen apuneuvoja.

Plato, rajoituksia rakastava, rakasti rajattomuutta ja näki sen'

kohottavan ja jalostavan voiman, joka lähti totuudesta semmoisenaan

ja hyvyydestä semmoisenaan, ja koetti ikäänkuin ihmisjärjen puolesta

kerta kaikkiaan osoittaa sille sille tulevaa kunnioitusta --

kunnioitusta semmoista, jota sopii osoittaa äärettömälle hengelle,

ja kuitenkin kunnioitusta, joka oli ihmisjärjen arvon mukaista.

Hän sanoi silloin: "Meidän voimamme levittäytyvät äärettömyyteen

ja palaavat sieltä jälleen meihin. Me voimme määritellä ainoastaan

pienen osan tietä; mutta tässä on tosiasia, joka ei ole

sivuutettavissa, ja jos ummistamme silmämme siltä, teemme henkisen

itsemurhan. Kaikki asiat seuraavat toisiaan asteettain, ja alkakaamme

mistä alammekin, aina on meidän kohoamistamme kohottava. Kaikki asiat

ovat esikuvallisia; ja mitä me sanomme tuloksiksi, ovatkin alkeita".

Avain Platon ajattelutapaan ja sen täydellisyyteen on hänen kahdesti

kahtia jaettu viivansa. Valaistuaan ehdottoman hyvyyden ja ehdottoman

totuuden välisiä suhteita sekä järjellä tajuttavan maailman muotoja

sanoo hän: "Otaksukaamme viiva leikatuksi kahteen erisuureen osaan.

Leikattakoon vielä kahtia kumpikin näistä osista -- toinen edustava

aistien, toinen käsitteiden maailmaa -- ja näistä kahdesta uudesta

leikelmästä, jotka edustavat näiden maailmojen kirkasta ja pimeätä

osaa, on sinulla oleva toisena aistien maailman osana kuvia: varjoja

ja heijastuksia, toisena taas näiden kuvien todelliset esineet:

kasvit, eläimet ja taiteen sekä luonnon tuotteet. Sitte jaettakoon

käsitteiden maailma samalla tapaa, ja toinen näistä leikelmistä on

sisältävä luuloja ja otaksumisia, toinen taas totuuksia." Näitä

neljää leikelmää vastaa ihmishengen neljä toimintaa: luulo, usko,

ymmärrys, järki. Kuten jokainen lammikko kuvastaa auringon kuvaa,

samaten toistaa jokainen ajatus tai asia meille korkeimman Jumalan

kuvaa tai luomaa. Miljoonat kanavat puhkaisevat kaikkeutta hänen

toimintansa tiehykkeinä. Kaikki oleva kohoo kohoamistaan.

Kaikilla hänen ajatuksillaan on tämä nousu: Phaidroksessa

opettaessaan, että kauneus on armainta maailmassa, se kun herättää

eloon hilpeyden ja vuodattaa toivoa ja luottamusta maailmaan, minne

se saapuukin -- ja jossakin määrässä saapuu se kaikkeen olevaan;

mutta että on olemassa vielä jotain muutakin, joka on niin paljon

kauniimpi kauneutta kuin kauneus on kaaosta, nimittäin viisaus, jota

meidän ihmeellinen näköaistimme ei voi tavoittaa, mutta joka, jos

sen voisimme nähdä, hurmaisi meidät täydellisellä todellisuudellaan.

Saman arvon antaa hän sille kaiken hyvän ja erinomaisen lähteenä

taiteessa. "Jos taiteilija valmistaessaan jotakin teosta pitää

silmällä sitä, joka on iäisesti samaa ja muuttumatonta, ja käyttäen

tällaista esikuvaa mallinaan ilmaisee teoksessaan sen aatetta ja

voimaa, silloin on välttämättä seurauksena että hänen luomansa on

kaunis. Mutta jos hän havaitsee ainoastaan sen, joka on syntynyt ja

kuolee, niin on hänen teoksensa oleva kaukana kauniista."

Sama on asianlaita aina: "Juhlapidot" on opetus samassa hengessä,

joka nykyään jo on niin tuttua kaikelle runoudelle ja kaikille

saarnaajille ja julistajille maailmassa, että nimittäin sukupuolinen

rakkaus on vajanaista ja puuttuvaista ja että se on ainoastaan

kaukainen vertauskuva sielun rakkaudesta siihen äärettömään kauneuden

mereen, jota etsiäkseen se on olemassa. Tämä usko Jumaluuteen on aina

läsnä hänen hengessään, ja muodostaa se kaikkien hänen opetustensa

pohjan. Ruumis ei voi jakaa meille viisautta -- ainoastaan Jumala.

Samassa hengessä hän taukoamatta vakuuttaa, että hyvettä ei voi

opettaa ihmiselle, että se ei ole tietoa, vaan hengenlahjaa, että

suurimmat hyvämme olemme saaneet haltioittuneen hurmauksen kautta ja

että ne ovat tulleet meille jumalaisena lahjana.

Tämä johtaa minut siihen henkilöön, jonka hän on asettanut

ikäänkuin Akatemiansa keskukseksi ja jonka suun kautta hän lausuu

kaikki painokkaimmat viisaudet ja jonka elämäkerran hän samaten on

muovaillut, niin että historialliset tosiasiat ovat häipyneet Platon

hengen luoman kuvan rinnalla. Sokrates ja Plato muodostavat sen

kaksoistähden, jota voimakkaimmatkaan tähystimet eivät kokonaan voi

eroittaa osiinsa. Sokrates taas omituisuuksissaan ja nerossaan on

paras esimerkki siitä yhdistämiskyvystä, jossa Platon ihmeellisten

voimien salaisuus piilee. Sokrates, alhaissäätyinen mutta

kunniallinen mies, hänen elämänsä tapahtumat mitä jokapäiväisimmät,

tavoissaan niin erikoisesti yksinkertainen ja kohtuullinen, että se

toisissa olisi antanut aihetta leikinlaskuun -- sitä enemmän kun

hänen mehevä hyvänsävyisyytensä ja herkkä tajunsa onnistuneelle

pilalle aivan viekottelemalla viekottelivat kokkapuheisiin, jotka

aina saivat vastauksensa. Näyttelijät esittivät häntä näyttämöltä,

savenvalajat piirsivät hänen rumat kasvonsa kiviruukkuihinsa. Hän

oli kylmäverinen veitikka, joka sukkeluutensa ohella oli tyynein ja

itsensä hillitseväisin ihminen ja jolla oli semmoinen ihmistuntemus,

että kenen kanssa hän tulikin puheisiin, hän kohta älysi miehensä ja

johti hänet varmaan tappioon jossakin väittelyssä -- väittelemään

hän olikin ylen hanakka. Nuoret miehet ovat äärettömästi ihastuneet

häneen ja kutsuvat häntä juhliinsa, ja hän menee niihin saadakseen

keskustella. Hän osaa juodakin puolestaan, hänellä on kestävin pää

koko Ateenassa, ja juotuaan koko seuran pöydän alle lähtee hän pois

ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut ja ryhtyy keskustelemaan ja

väittelemään jonkun selväpäisen kanssa. Lyhyesti hän oli kuten meillä

sanotaan "aika velikulta".

Hän tavoitteli monella tapaa käydä kelpo kansalaisesta, oli

hirmuisesti innostunut Ateenaansa, vihasi puita, ei ikinä ehdollaan

lähtenyt ulkopuolelle kaupungin muurien, tunsi vanhat tunnusmerkit,

antoi arvoa jurottajille ja poroporvareillekin ja piti kaikkea

Ateenassa hieman parempana kuin muualla maailmassa. Hän oli

puheessaan ja puvussaan koruton kuin kveekari, tapaili jokapäiväisiä

lausetapoja ja kuvansa nouti hän kukoista ja peltokanoista, padoista

ja puulusikoista, hevosrengeistä ja puoskareista, vieläpä ammateista,

joita ei voi nimittääkään -- varsinkin jos hän puhui jonkun hyvin

hienon henkilön kanssa. Hänen viisautensa muistutti Benjamin

Franklinin viisautta. Siten todisti hän kerta eräälle, joka pelkäsi

jalan lähteä Olympiaan, ett'ei sinne ollut sen pitemmältä matkaa

kuin että hänen päivittäinen kävelynsä omassa huoneessaan yhtäpäätä

jatkettuna helposti voisi riittää sen suorittamiseen.

Kunnon vanha setä hän oli suurine korvineen -- kauhea lavertelija

-- mutta kerrotaanpa hänen kerran pari Boiotian sodassa osoittaneen

uskaliasta päättäväisyyttä, joka oli ehkäissyt kokonaisen

joukkokunnan paon; toinen juttu taas tiesi, että hän kerta

jouduttuaan sattumalta jäseneksi kaupungin hallitukseen oli tekeytyen

yksinkertaiseksi osoittanut rohkeutta asettumalla yksin vastustamaan

kansan mielipidettä, ja oli se teko ollut vähällä syöstä hänet

turmioon. Hän on hyvin köyhä, mutta karaistu kuin sotilas ja voi hän

elää muutamalla oliivilla, tavallisesti sanan täydessä merkityksessä

vedellä ja leivällä, paitsi silloin kun hänen ystävänsä häntä

kestitsivät. Hänen välttämättömät menonsa olivat ylen pienet, eikä

kukaan voinut elää sillä tapaa kuin hän. Hän ei käyttänyt mitään

alusvaatteita, ja hänen pukunsa oli sama kesät talvet; hän kulki

paljain jaloin, ja sanottiin että hän valmistaakseen itselleen

tilaisuutta mielihuvitukseensa -- puhua mielensä mukaan kaiken

päivää hienoimpain ja sivistyneimpäin nuorukaisten kanssa -- silloin

tällöin pistäysi työpajaansa valmistamaan myytäväksi kuvapatsaita,

hyviä tai huonoja, kuinka kulloinkin. Oli miten oli, varmaa vaan

on, ett'ei hän enää löytänyt huvia mistään muusta kuin tämmöisistä

keskusteluista ja että hän käyttäen verukkeenaan teeskenneltyä

tietämättömyyttä ahdistaa ja saattaa pulaan kaikki Ateenan hienot

puhujat ja hienot filosofit, olkoot he sitten syntyperäisiä

ateenalaisia tai muukalaisia Vähästä Aasiasta tai saarilta. Ei kukaan

voi kieltäytyä antaumasta puheisiin hänen kanssaan, hän on niin

vakaa ja hänen tiedonhalunsa niin vilpitön; mies, joka mielellään

suvaitsee, että hänen väitteensä kumotaan ellei hän puhu totuutta,

mutta joka yhtä kernaasti kumoo toiset heidän väittäessään jotain

väärää, yhtä huvitettuna kummastakin sekä kumoamisesta että itse

kumotuksi tulemisesta; hänestä nimittäin ei ihmiselle voinut tapahtua

mitään sen suurempaa pahaa kuin erehtyä käsityksessään oikeasta ja

väärästä. Säälimätön väittelijä, joka ei tiedä mitään, mutta jonka

ylivoimaisen järjen verroille ei kukaan toinen ihminen voi nousta,

jonka mielentyyneys oli järkähtämätön, jonka pelottava logiikka

aina oli kevyt ja leikkisä; niin huoleton ja tietämätön, että hän

sai varovaisimmatkin riisumaan aseensa johtaen heidät sitte mitä

herttaisimmalla tavalla kamaliin epäilyihin ja sekaannukseen. Mutta

hän tunsi tien uloskin niistä; tunsi, mutta ei ilmaissut sitä.

Ei pakotietä minnekään; hän pakottaa heidät mitä uhkarohkeimpiin

johtopäätöksiin joko -- tahi'llaan, ja viskelee hän Hippiaitaan ja

Gorgiaksiaan maailmanmaineineen kuten joku poika pallojaan. Tuo

hirmuvaltainen realisti! Meno on tuhannet kerrat laveasti ja monelle

seuralle puhunut hyveestä ja hyvinkin mielestään, mutta nyt hän ei

edes voi sanoa, mitä se onkaan -- tuo Sokrates-tahkiainen on siinä

määrin noitunut hänet.

Tämä paatunut humoristi, jonka oudot mielijohteet, kujeet ja sävykäs

lystinkurisuus huvittivat nuoria patriiseja, samalla kuin maine

hänen lausunnoistaan ja sanasutkauksistaan päivä päivältä levisi

yhä laajemmalle, osoittautui sittemmin omaavansa rehellisyyden yhtä

voittamattoman kuin hänen logiikkansa ja olevansa joko heikkomielinen

tai ainakin tällaisen mielentilan varjossa hartaasti uskova ihminen.

Syytettynä tuomarien edessä kansan uskon turmelemisesta tunnustaa

hän sielun kuolemattomuuden ja palkinnon ja rangaistuksen tulevassa

elämässä, ja kieltäydyttyään peruuttamasta tätä tuomittiin hän

kansanvallan oikusta kuolemaan ja lähetettiin vankeuteen. Sokrates

astui vankilaan ja poisti siltä kaiken häpeällisyyden, se ei

voinut olla mikään vankila niin kauan kuin hän oli siellä. Kriton

lahjoi vanginvartian, mutta Sokrates ei tahtonut saada vapauttaan

petoksella. "Mitä vaikeuksia seuranneekaan, oikeus on asetettava

kaiken yläpuolelle. Ne asiat, joita kuulen, ovat kuin torvet ja

rummut, joiden ääni tekee minut kuuroksi kuulemaan sitä, mitä te

puhutte." Tämän vankilan ja siellä tapahtuneiden keskustelujen

maine sekä maine myrkkymaljan tyhjentämisestä ovat ihanimpia sivuja

maailman historiassa.

Tuo merkillisyys yhdistäen rumassa ruumiissaan ilvehtijän ja

marttyyrin, tuo terävä katu- ja toriväittelijä ja samalla lempein

pyhimys, mitä mikään historia siihen aikaan tunsi, oli vahvasti

kiinnittänyt Platon mieltä, joka itsessään oli niin herkkä

tajuamaan tuommoisia vastakkaisuuksia, ja Sokrateen haamu asettui

kuin itsestään näyttämön etualalle sopivimpana niiden henkisten

aarteitten ilmituojana, jotka hänellä oli jaettavinaan. Olipa

onnellinen sattuma, että tämä alhaison keskuudesta noussut Aisopos

ja tämä juhlaviitassa astuva oppinut kohtasivat toisensa tehdäkseen

toisensa kuolemattomiksi kumpikin kyvyillään. Sokrateen luonteen

omituinen yhdiste oli omansa kätkemään itsessään Platon hengen

yhdistelemisvoimaa. Vielä lisäksi voi hän tällä keinoin suoranaisesti

ja kateutta herättämättä käyttää hyväkseen Sokrateen neroa ja arvoa,

joille hän epäilemättä on suuressa kiitollisuuden velassa; ja nämä

taas esiytyivät erinomaisesti edukseen Platon täydellisen taiteen

kuvastamina.

On vielä sanottavanani, että Platon ainoa heikkous on se, mikä

välittömästi johtuu hänen hengenlaadustaan. Hänen tarkoitusperänsä

ovat puhtaasti henkisiä ja siksipä ilmaisussaan puhtaasti

tieteellisiä. Kohoten taivaisiin, sukeltaen syvyyksien kuiluihin,

selvitellen valtion lakeja, rakkauden intohimoa, syyllisyyden tuskia,

kuolevan sielun toivoja aina on hänen esityksensä tieteellistä eikä

mitään muuta. Se onkin melkein ainoa heikkous Platon ansioissa, että

hänen kirjoitelmillaan ei ole -- ja tämä riippuu epäilemättä juuri

järjen ylivallasta hänen teoksissaan -- sitä elävää vaikutusvoimaa,

mikä on jonkun profeetan huudahduksilla tai jonkun oppimattoman

arabialaisen tai juutalaisen saarnoilla. Hänen kirjoitelmansa

asettavat lukijan ikäänkuin välimatkan päähän, ja liittyäkseen

johonkin tarvitsee välttämättä päästä kosketukseen sen kanssa.

Enpä tiedä mitä vastata tähän huomautukseen muuta kuin että olemme

tässä joutuneet luonnon laissa säädetyn tosiasian eteen: tammi ei ole

mikään omenapuu. Sokurin ominaisuudet ovat sokurin ominaisuuksia ja

suolan ominaisuudet suolan.

Toisekseen puuttuu häneltä ajatusjärjestelmää. Hänen innokkaimmat

puoltajansa ja oppilaansa joutuvat tässä pulaan. Hän tavoitteli kyllä

olemisen selitystä, mutta hänen selityksensä ei ole täydellinen ja

selkeä. Toinen arvelee hänen tarkoittaneen sitä, toinen taas tätä:

hän on sanonut toisella kertaa toista, toisella aivan vastakkaista.

Häntä vastaan on väitetty, ettei hän ole selittänyt, mitenkä aate

pukeutuu aineeseen. Edessämme on maailma, eheä kuin pähkinä,

täydellinen, pienintäkään hivahdusta kaaoksesta ei siihen ole jäänyt,

ei ompelun jälkeä eikä langan päätä, ei merkkiäkään kiirehtimisestä,

ei mitään parsimisia tai korjauksia; kun taas maailmanselitykset ovat

paljaita tilkka- ja palatekeleitä.

Pisinkin aalto häipyy nopeasti mereen. Platosta olisi platonismi

ollut kylläkin suotava: itsetietoinen ja tarkka maailmankuva,

ennen kaikkea tarkka. Sen pitää olla maailma kulkeneena Platon

hengen kautta, ei mitään vähempää. Jokaisella atoomilla pitää olla

platoninen vivahdus; jokaisen ennen tuntemasi atoomin, jokaisen

suhteen tai ominaisuuden olet tapaava täällä ja tunteva, mutta

nyt järjestettynä, ei luontoa enää, vaan taidetta. Ja sinä olet

tunteva että Aleksander todellakin valtasi miehin ja ratsuin

valtakuntia taivaankappaleissa -- mutta nämä valtakunnat ja aine,

josta valtakunnat luodaan, alkuvoimat, itse taivaankappaleetkin

ja taivaankappalten ja ihmisten lait ovat kulkeneet kuin ravinto

hänen ruumiiseensa eivätkä enää ole ravintoa, vaan ruumista;

siten on koko tämä jättiläissuupala sulanut Platoksi. Hän on

anastanut omistusoikeuden koko maailmaan. Tämä on individualismin

ylväin pyrintö. Mutta tämä suupala osoittautuu liika suureksi.

Jättiläiskäärmeellä on hyvä halu nielaista se, mutta se ei onnistu.

Sen yritys raukee tyhjiin, ja purressaan tukehtuu se: purtu maailma

tarrautuu purijaa hampaisiin. Siinä on hänen turmansa: voittamaton

luonto elää edelleen ja unohtaa hänet. Siten tapahtuu kaikille: siten

täytyy tapahtua Platollekin. Iäisen luonnon rinnalla häipyy Plato

ainoastaan filosofiseksi kokeeksi. Hän pohtii sinne ja pohtii tänne.

Teräväjärkisinkään saksalainen, hänen uskollisin oppilaansa, ei ole

koskaan voinut sanoa, mitä platonismi todella on; ja tosiaankin,

häneltä voi jokaisessa suuressa kysymyksessä esittää mitä ihanimpia

lausuntoja tueksi aivan päinvastaisille käsityksille.

Olemme pakotetut sanomaan tämän, jos meidän täytyy ottaa huomioon

Platon tai jonkun toisen filosofin yrityksiä vallita luontoa -- joka

ei ole vallittavissa. Ikinä ei ole mikään neronvoima vähimmälläkään

menestyksellä voinut selittää olemista. Arvoitus pysyy arvoituksena.

Mutta on väärin olettaa että Platolla oli tämä kunnianhimo. Älkäämme

näyttäkö kohtelevan kevytmielisesti hänen kunnioitettavaa nimeään.

Ihmiset ovat järjen voimiensa mukaan antaneet tunnustuksensa hänen

yliaistillisille pyrinnöilleen. Ken tahtoo oppia tuntemaan häntä,

verratkoon häntä ei luontoon vaan toisiin ihmisiin. Kuinka monet

ihmispolvet ovatkaan menneet lepoonsa, ja yhä on hän saavuttamaton!

Mahtavana ihmisjärjen rakenteena kuin joku Karnak tai keskiaikaiset

tuomiokirkot tai etrurialaiset muinaisjäännökset vaatii hänen

elämäntyönsä tullakseen käsitetyksi ihmishengen voimat kaikessa

niiden laajuudessa. Minä arvelen, että hänet näkee todellisimmin,

kun näkee hänet syvimmän kunnioituksen silmillä. Mitä syvemmin

häneen perehtyy, sitä syvempänä ilmenee hänen järkensä ja sitä

moninkertaisempina hänen ansionsa. Sanoessamme: kas tuossa on hieno

kokoelma satuja tai kiittäessämme hänen kirjoitustapaansa tai

tervettä älyään tai aritmeettista kykyään puhumme kuin koulupojat,

ja pelkäänpä että suurin osa siitä kärsimättömästä kritiikistämme,

jolla arvostelemme dialektiikkaa, ei ole paljoakaan pätevämpää.

Tämä kritiikkimme on hiukan sukua kärsimättömyydellemme penikulman

pituudesta, kun meillä on kiire; mutta on kuitenkin parasta, että

penikulma saa pitää tuhat seitsemänsataa kuusikymmentä kyynäräänsä.

Syvällenäkevä Plato on suhdittanut valot ja varjot elämämme hengen

mukaan.

Plato, lisäyksiä.

Bohnin "Serial library" sarjassa ilmestynyt oivallinen

englanninkielinen käännös Platon teoksista, jota pidämme parhaimpana

palveluksena, minkä halpahintaiset kirjallisuussarjat ovat tehneet,

tarjoo meille tilaisuuden muutamaan pikaiseen huomautukseen tämän

kiintotähden korkeudesta ja valovoimasta tai liittämään tähän, kuten

sanomalehdet sanovat, tuoreimmat tiedot Platosta.

Laajan yleistämiskykynsä kautta on nykyaikainen tiede oppinut

korvaamaan ihmisen tutkijalle yksilöiden vajanaisuudet piirtämällä

hänen eteensä sukujen kasvun ja kehityksen ääriviivat ja herättämään

tyyntymystä ja toivoa mielessä ainoastaan yksinkertaisesti

valaisemalla ääretöntä taustaa. Ihmisolennon kehityksen taustana

ovat sisilisko ja kasvi. Hänen taiteensa ja tieteensä, hänen otsansa

kevyet kirkkaat lapset, näyttävät ihmeellisiltä katsottuina siinä

valossa, että niiden luojan otsa joskus on ollut härän, krokotiilin

tai kalan otsan kaltainen. Näyttää kuin luonto ei mitenkään olisi

ollut tyytymätön tuloksiinsa, kun se verrattuna geologiseen yöhön

takanaan viidessä kuudessa vuosituhannessa on tuonut ilmoille viisi

kuusi miestä semmoista kuin Homeros, Phidias, Menu ja Kolumbus.

Ja todistavatkin nämä näytteet puun kelpoisuutta. Ne osoittavat

selvää edistystä trilobiittiin tai sisiliskoon nähden ja ovat

hyvänä perustana vastaiselle edistymiselle. Tällä taiteilijalla

on aikaa ja tilaa yllin kyllin, eikä se tajua teidän puheitanne

ikävistä valmisteluista. Se odotteli kärsivällisesti ohivierivät

paleontologiset ajanjaksot, kunnes löi hetki, jolloin ihminen

oli ilmestyvä. Ja taaskin kuluu aikoja ja ajanjaksoja ennenkuin

ihmisjärki aavistaa maan liikkuvan, ja taaskin aikoja ennenkuin

voidaan piirtää vaistojen ja hengenvoimien kartat. Mutta kuten

sukujen samaten on yksityisten ihmistenkin toistaan seuraaminen

kohtalon määräämä ja ihana, ja Platolla on onni merkitä ihmiskunnan

historiassa uuden ajanjakson alkua.

Platon maine ei perustu mihinkään yksityiseen johtopäätelmään tai

sokraattisten mietiskelyjen mestarilliseen esitykseen tai mihinkään

erikoiseen todisteluun, kuten esimerkiksi todisteluun sielun

kuolemattomuudesta. Hän on enempi kuin erikoistuntija tai koulumies

tai geometrian tutkija tai yleensä jonkun erityisen sanoman julistaja

ja profeetta. Hän edustaa hengen etuoikeuksia, nimenomaan varsinkin

sitä hengenvoimaa, joka johtaa asioita korkeammalle ja korkeammalle

tasolle ja siten kehittelee kussakin asiassa esille taimen, jossa

se ikäänkuin sisältä kasvaa ja levenee. Tämmöiseen kasvuvoimaan

herättäminen kuuluu ajatuksen olemukseen. Luonnontutkija ei koskaan

voi johtaa meitä käsittämään sitä, vaikka hän tekisi mitä havaintoja

maailmankaikkeudesta tahansa, vaan on hän yhtä köyhä piirtäessään

papereilleen Orionin sumutähtiä kuin mitatessaan maapalstan kulmaa.

Mutta Platon Tasavallan voi sanoa tällaisen sisäisen levenemisvoiman

vuoksi aiheuttaneen ja siis ikäänkuin edeltäkäsin itsessään

käsittäneen Laplacen astronomian. Kasvu- ja levenemisvoima on

elimellistä. Henki ei luo sitä, mitä se käsittää, yhtä vähän kuin

silmä luo näkemänsä ruusun. Lukiessamme Platon ansioksi sen, että

hänellä oli tätä ajatuksen kasvuvoimaa, sanomme ainoastaan että hän

oli täydellisempi ihminen, joka voi käyttää luonnon tajuamiseen

aistien, ymmärryksen ja järjen täyttä asteikkoa. Tämä ajatuksen

sisäinen levenemisvoima on siinä, että henkinen näkövoimamme jatkuu

vielä, kun taivaanranta jo rajoittaa luonnollista näkemistämme, ja

että tämä kaukonäkö paljastaa meille luonnonlakien kauaskantoiset

joka taholle levittäytyvät säteet. Plato seisoo kaikkialla

teiden päässä, joilla ei ole loppua, vaan jotka jatkuvat kautta

kaikkeuden. Senpätähden kasvaakin jokainen hänen sanansa kuin luonnon

selitykseksi. Minne hän luokin silmänsä, näkee hän sivu sen, mikä

on, johonkin syvempään ja vieläkin syvempään. Hänen havaitsemuksensa

vastakohtien synnystä toisistaan, kuoleman elämästä ja elämän

kuolemasta -- tuo laki, jonka mukaan luonnossa eroittaminen on

yhdistämistä, mätäneminen ja kolera ainoastaan merkkejä uuden elämän

muodostumisesta; se, mitenkä hän näkee pienen suuressa ja suuren

pienessä, mitenkä hän tutkii valtiota kansalaisessa ja kansalaista

valtiossa ja lopulta jättää epäilemään, onko hän esittänytkin

Tasavaltansa vertauskuvaksi yksityisen ihmissielun kasvatuksesta;

hänen ihanat määrittelynsä aatteista, ajasta, muodosta, laadusta,

viivoista, määrittelynsä, jotka toisinaan ovat ehdollisia, kuten

määrittelyt hyveestä, rohkeudesta, oikeudesta, kohtuudesta; hänen

mieltymyksensä opettaviin vertauksiin ja hänen vertauksensa itsekin:

Trophoniuksen luola, Gygeen sormus, vaunujenajaja hevosineen,

kultainen, hopeainen, vaskinen ja rautainen luonteenlaatu, Theuth ja

Thamus ja näky Hadeksesta ja Kohtalottarista -- satuja, jotka ovat

syöpyneet ihmisten mieliin kuin eläinradan merkit; hänen aurinkoinen

silmänsä ja hänen lempeä sielunsa hänen yhtäläistymisoppinsa, hänen

oppinsa muistelemisesta, hänen selvä näkemyksensä toistumisen laeista

tai siitä vastavaikutuksesta, joka turvaa oikeuden välittömän

toteutumisen kautta kaikkeuden: oppi, joka esiytyy kaikkialla, mutta

varsinkin lauselmassa: "Mitä tulee meihin Jumalasta, se palaa meistä

Jumalaan", ja. Sokrateen uskossa, että lait täällä alhaalla ovat

tuolla ylhäällä vallitsevien lakien siskoja.

Vielä sattuvampia esimerkkejä tarjoovat hänen siveelliset

johtopäätöksensä. Plato väittää, että tieto ja hyve ovat yhtä, pahe

nimittäin ei voi koskaan tuntea itseään ja hyvettä, mutta hyve

tuntee sekä itsensä että paheen. Silmä todisti, että oikeus oli

parasta niin kauan kuin se oli hyödyllistä, Plato opettaa, että

se on aina hyödyllistä, että hyöty siitä on sisäistä ja pysyvää,

vaikkapa oikeamielinen salaisikin oikeutensa jumalilta ja ihmisiltä,

että on parempi kärsiä vääryyttä kuin tehdä sitä, että rikollisen

pitäisi tavoitella rangaistustaan, että valhe oli vahingollisempi

kuin murha ja että tietämättömyys ja tietämättömyydessä lausuttu

valhe oli turmiollisempi kuin tapaturmassa tehty murha, että sielu

vastahakoisesti sallii itseltään riistettävän totuuden, ett'ei

yksikään ihminen tee syntiä ehdoin tahdoin, että luonnon tie

edistykseen kulkee hengestä ruumiiseen ja että vaikkapa terve ruumis

ei voi saattaa entiselleen sairasta sielua, niin voi kuitenkin terve

sielu palauttaa ruumiin parhaaseen mahdolliseen tilaan. Viisaalla

on oikeus vallita tietämätöntä, nimittäin ohjata häntä tietoon. Ken

soittaa väärin, hänelle on oikea rangaistus se, että hän ohjataan

oikeaan ääneen; sakko, joka on hyvän ihmisen maksettava hänen

kieltäytyessään hallitsemasta, on että hän joutuu itseään huonomman

hallittavaksi; jotta hänen vartiomiehensä eivät tavoittelisi, kultaa

ja hopeaa, on heille opetettava, että heillä on omissa sieluissaan

kultaa ja hopeaa, ja on tämä saattava ihmiset taipuvaisiksi antamaan

kullekin, mitä hän vaan tarvitsee.

Tämä kaukonäkö selittää myöskin sen merkityksen, jonka hän antaa

geometrialle. Hän näki, että yliaistillinen maailma oli yhtä

lakiperäinen ja säännönmukainen kuin maapallokin ja että taivaallinen

geometria oli yhtä paikallaan siellä kuin viivojen ja kulmien

logiikka täällä alhaalla, että maailma oli läpeensä matemaattinen,

että hapen, typen ja kalkin suhteet ovat muuttumattomat, että aina on

olemassa varmat määrät vettä, liuskakiveä ja magnesiumia; tarkalleen

yhtä muuttumattomat ovat siveysperusteidenkin keskinäiset suhteet.

Tämä aikaisin Goethe vihaten kaikkea teennäisyyttä ja valhetta

iloitsi voidessaan paljastaa sen tosiolevan, joka on tilapäisen

pohjana: hän tuo ilmi kaikkialla vallitsevan yhteyden, yhtenäisyyden

ja kuvaannollisuuden, vihaa kaikkea eristäytymistä ja ilmestyy

kuin rikkauden jumala maankiertäjäin hökkeleihin saaden voiman ja

taidon lähteet kumpuamaan esiin kaikessa, mihin hän koskettaakin.

Siveystiede oli silloin vielä uusi ja köyhä, kun Plato voi kirjoittaa

täten: "Kukaan niistä, joiden ajatukset ovat säilyneet aikamme

tunnettaviksi, ei ole vielä koskaan tuominnut vääryyttä tai ylistänyt

oikeutta muuten kuin sikäli kuin se on omansa kohottamaan mainetta

tai kunniaa tai tuottamaan etua; samalla kun ei kumpaakaan niihin

itseensä ja niiden itsenäiseen olemassa oloon nähden ihmisen sielussa

salassa sekä jumalilta että ihmisiltä ole läheskään riittävästi

tutkittu, ei runomuodossa eikä suorasanaisissa kirjoitelmissa --

erittäinkin kuinka toinen niistä on suurin paha, mitä ihmissielu voi

itsessään kätkeä, ja oikeus taas ihmissielun suurin hyvä."

Hänen määrittelynsä aatteista, että ne ovat yksinkertaisia, pysyviä,

yhtenäisiä, itsestään olevia -- joka määrittely iäksi eroitti ne

älyn havainnoista -- merkitsee uuden kehityskauden alkua maailmassa.

Hän oli syntynyt havaitsemaan hengen itsestäänkehkenevän ja

kehittyvän, rajattoman ja aina uutta synnyttävän voiman, voiman, joka

yht'aikaa on olemisen sekä keskellisyyden että häviämisen salaisuus.

Plato on itsessään niin keskitetty henki, että hän hyvin olisi

voinut tulla toimeen ilman oppikaavojaankin. Tiedon ja aatteiden

olemassaolo paljastaa hänelle iäisyyden olemassaolon, ja hän esittää

oppinsa muistelemisesta todennäköisimpänä yksityiskohtaisena

elämänselityksenä. Olkoon, että se oli haaveellinen -- se ei merkitse

mitään; tietomme ja olemisen pohjattomuuden välillä on kuitenkin

olemassa todellinen yheys, ja yhtä suurenmoinen kuin se on, pitää sen

selityksenkin olla.

Hänen ajatuksensa on koskettanut kaikkia ajattelun pääkohtia. Hän

kirjoitti hengen oman asteikon pohjalla ja niinpä ovat kaikki

asiat sopusointuisessa järjestyksessä hänen kuvauksessaan.

Väsymättä sovitti hän siihen kaiken menneisyyden ja kävi käsiksi

yksityiskohtiin rohkeudella, jonka hän havaitsi vallitsevan

luonnonelämässä. Voisi sanoa, että hänen edeltäjänsä olivat

piirtäneet hengen kartalle kukin oman maatiluksensa, maakuntansa,

saarensa, mutta että Plato vasta piirsi maapallon kuvan. Hän

ihmisellistyttää luonnon hengen, ihminen on pienoismaailma. Kaikki

näkyväisen taivaan kehät vastaavat kukin kehäänsä ihmisen hengessä.

Ei ole olemassa hituistakaan, joka ei olisi maailmanlakien alainen,

eikä ole mitään satunnaista ihmishengen toiminnassa. Olioiden

nimetkin ovat salliman määräämät ja noudattavat olioiden luontoa.

Kaikilla Panteonin jumalillakin on jokin syvä merkityksensä, joka

ilmenee heidän nimissään. Jumalat ovat aatteita. Pan ilmaisee

puhelahjaa tai ilmaisemiskykyä, Saturnus mietiskelyä, Jupiter

hallitsevaa, kuninkaallista mieltä, Mars intohimoa, Venus

sopusuhtaisuutta, Calliope maailmansielua, Aglaia hengen valaistusta.

Nämä ajatukset olivat jo useinkin valonkipinöinä ilmenneet hurskaille

ja runollisille hengille, mutta nyt tulee tämä laajasti ja syvästi

sivistynyt, kaikki tunteva kreikkalainen mittaustieteilijä, hengen

Euclides mahteineen ja sommittelee ne arvoonsa ja järjestykseensä

vihkien toisiinsa luonnon kummatkin puolet. Aikaisemmin kuin kukaan

toinen ihminen havaitsi hän siveellisen tunteen henkisen arvon. Hän

kuvaa oman ihannekuvansa esittäessään Timaioksessa jumalan, joka

johtaa olevan sekaannuksesta järjestykseen. Hän sytytti valkean

niin tarkalleen olemisen keskipisteeseen, että koko olemisen kehään

levittäytyi valo ja että voimme eroittaa navat ja päiväntasaajan

ja leveysasteet, jokaisen kaaren ja solmun: maailmanselitelmä

niin tasasuhteinen ja niin hienovireinen että tekisi mieli sanoa

sen sopusuhtaista rakennetta huuhtoilleen kokonaisten aikakausien

tuulenhumun, eikä että se oli lyhytikäisen kirjoittajan hätäisesti

haamuilema kyhäelmä. Tästä johtuu että erästä tarkalleen rajoitettua

laatua ihmisiä, nimittäin niitä, jotka ovat taipuvaisia antamaan

jokaiselle totuudelle henkisen eli siis siveellisjärkiperäisen

selityksen asettaen sille ikäänkuin kaukaisemman ja toisen

tarkoitusperän kuin sen, mikä on varsinaisesti sen oma, sanotaan

platonisteiksi. Siten on Michel Angelo platonisti soneteissaan.

Shakespeare on platonisti, kun hän kirjoittaa, "Luontoa ei tehdä

paremmaksi keinoilla, mutta luonto itse tekee keinot", tai:

"Ken uskollisna

kukistunutta herraa vielä seuraa,

hän voittaa sen, ku voitti hältä herran,

ja sijansa saavuttaa hän historjassa."

Hamlet on sula platonisti, ja ainoastaan Shakespearen oma

hengensuuruus estää lukemasta häntä tämän koulun mainioimmaksi

edustajaksi. Swedenborg on koko suorasanaisessa runoelmassaan

"Aviollinen rakkaus" platonisti.

Hänen ylevä terävyytensä perusti hänen arvonsa ajattelijain

kesken. Hänen saavuttamansa yleisen suosion salaisuus on taas

hänen siveellisessä pyrintöperässään, joka teki hänet rakkaaksi

ja kallisarvoiseksi ihmisille. "Järki", sanoi hän, "on taivaan

ja maan kuningas"; mutta Platolla on järki aina siveellistä.

Hänen kirjoituksillaan on samaten runouden ikuinen nuoruus. Hänen

väitteensä, enimmät niistä, olisi voinut pukea soneteiksi, eikä

olekaan runous ikinä liihoitellut korkeammalle kuin Timaioksessa

ja Phaidroksessa. -- Runoilijanakin on hän ainoastaan ajatuksen

maailmoissa liikkuva. Hän ei kuten Pythagoras tehnyt itseään

tehottomaksi sommittelemalla ulkomaailmaa koskevia säännöksiä.

Koko hänen esityksensä Tasavallassa on käsitettävä myytilliseksi,

jonka tarkoituksena oli toisinaan räikein värein ilmaista hänen

ajatuksiaan. Ei voi ryhtyä sääntelemään joutumatta vaaraan tulla

ulkokullaiseksi teeskentelijäksi.

Oli suurisuuntainen tuuma tuo suuruuden rajoittamaton

etuoikeuksellisuus, jonka hän myönsi palkintona parhaimmille (ja

jonka hän sitä erikoisesti painostaakseen puki vaimojen yhteisyyden

muotoon). Kaksi laatua ihmisiä on oleva ulkopuolella lakeja:

ensinnäkin semmoiset, jotka hairahduksien kautta ovat asettaneet

itsensä ulkopuolelle lakien suojeluksen -- lakipatot, ja toiseksi

ne, jotka luonnonlahjojensa tai ansioittensa vuoksi ovat meidän

hyvitystemme saavutuspiirin ulkopuolella: he olkoot vapautetut

kansalaisvelvollisuuksista ja lakien yläpuolella. Me uskomme heidät

heidän omaan edesvastuuseensa, tehkööt he kanssamme miten tahtovat.

Älköön kukaan tohtiko arvostella Michel Angelon ja Sokrateen

epäsäännöllisyyksiä jokapäiväisen elämän mittapuulla.

Tasavaltansa kahdeksannessa kirjassa sirottaa hän hieman

matemaattista tomua silmiimme. On surullista nähdä hänen tuollaisten

ylevän jalojen opetusten jälkeen myöntävän hallitseville

oikeuden valehdella. Plato suvaitsee leikkiä pikkuisen Kohtaloa

vähäarvoisemmille ihmisille kuten ihmiset suvaitsevat tehdä

koirilleen ja kissoilleen.