I.

Suurten miesten merkityksestä.

On luonnollista uskoa suuriin miehiin. Emme hämmästyisi yhtäkkiä

tavatessamme nuoruutemme toverit sankareina ja ruhtinaallisessa

asemassa. Kaikki mytologia alkaa puolijumalilla, ja olot, joissa nämä

elävät, saavat ylevän ja runollisen loisteen: heidän neronsa kohottaa

ne kirkkauteen. Gautama-taruissa söivät ensimäiset ihmiset maata, ja

maistui se heistä suloisen hyvältä.

Luonto näyttää olevan olemassa jaloimpia varten. Maailman säilyttävä

voima on parasten ihmisten totuudenrakkaus: he ovat maan suola ja

terveys. Ken on elänyt heidän kanssaan, hänelle on elämä ollut

iloisaa ja virkistävän voimakasta. Elämä tulee suloiseksi ja

siedettäväksi ainoastaan uskoessamme, että tällainen seurustelu

on mahdollista, ja todellisuudessa tai henkisesti pyrimme me

olemaan ylempiemme seurassa. Heidän nimiensä mukaan nimitämme me

lapsemme ja maamme. Heidän nimensä ovat kutouneet sanoiksi kieleen,

heidän teoksensa ja kuvansa kaunistavat huoneitamme, ja jokainen

päiväntapahtuma johtaa mieleen jonkun kaskun heistä.

Etsiä suurta miestä on nuoruuden unelma ja miehuuden vakavin teko.

Me matkustamme vieraisiin maihin tavataksemme hänen luomiaan -- jos

mahdollista saadaksemme nähdä vilahduksen hänestä itsestäänkin.

Mutta sen sijaan työntää kohtalo meidät toisaalle. Te sanotte,

että englantilaiset ovat käytännöllistä väkeä, saksalaiset

vieraanvaraisia, että Valensiassa on suloinen ilmasto ja että

Sacramenton vuorissa on kultaa koottavana. Entä sitte, mutta minä en

matkusta tavatakseni mukavuudessa elävää, rikasta ja vieraanvaraista

kansaa tai kirkasta sini-ilmaa tai kalleuksia, jotka ovat liika

kalliita. Mutta kunpa olisi joku magneetti, joka osoittaisi ne maat

ja asumukset, missä sisällisesti rikkaita ja voimakkaita ihmisiä

asuu, niin moisin kaiken ja ostaisin sen, ja vielä tänäpäivänä

lähtisin minä matkalle.

Koko ihmissuku on yhdessä kanssamme velassa heille. Tieto, että

jossakin kaupungissa asuu mies, joka on keksinyt rautatien, kohottaa

kaikkien sen asukkaiden arvoa silmissäni. Mutta suunnattominkin

kaupunki, jos sen asukkaat ovat henkisesti mierolaisia, on inhottava

kuin mätänevä juusto, tai muurahaiskeko, -- mitä suurempi, sitä

inhottavampi.

Meidän uskontomme on näiden suojeluspyhäimme rakastamista ja

hellimistä. Tarujen jumalat ovat huippu- ja välkekohtia suurten

miesten elämässä. Kaikki me valamme astiamme saman kaavan mukaan.

Kaikki meidän valtaavat jumaluusoppimme, juutalaisuus, kristinusko,

buddhalaisuus, muhamettilaisuus, ovat välttämättömiä ja välittömiä

ihmismielen vuodatuksia. Historiantutkija on kuin mies, joka menee

kauppapuotiin ostaakseen pukuja tai verhoja. Hän kuvittelee saaneensa

uuden esineen. Jos hän käväisisi tehtaassa, havaitsisi hän, että

hänen uusi kankaansa vain toistaa samoja kiehkuroita ja ruusukkeita

kuin ne, mitkä tapaa Theben pyramidien sisäseinämillä. Käsityksemme

jumalasta ja jumaluudesta on ihmissielun kirkastunut kuva. Ihminen

ei voi piirtää, luoda taikka ajatella muuta kuin ihmistä. Hän uskoo,

että suurten alkuaineitten pohjana ovat hänen ajatuksensa. Ja meidän

ajattelumme tapaa kaikkialla saman alkuolemuksen, olkoon se sitte

yhtenä tai erillisenä.

Jos nyt ryhdymme tutkimaan sen avun laatua, minkä saamme muilta,

niin varokaamme liiaksi noudattamasta nykyaikaista tutkimusta

ja alkakaamme kylliksi alusta. Me emme saa taistella rakkautta

vastaan emmekä kieltää toisten ihmisten oleellista olemassaoloa. En

tiedä, miten meidän on käyvä. Meissä elää yhteiskunnallisia voimia

ja vaistoja. Meidän tunteemme toisia ihmisiä kohtaan synnyttää

jonkinlaisen edun ja hyödyn vuorovaikutuksen, jota ei mikään voi

korvata. Voin toisen avulla tehdä semmoista, jota en voi tehdä

yksin. Voin sanoa sinulle semmoista, jota en ennen ole voinut sanoa

itselleni. Muut ihmiset ovat suurennuslaseja, joiden avulla luemme

omaa mieltämme. Kukin ihminen etsii ihmisiä, jotka ovat toista

laatua kuin hän itse, ja hyviä laatuaan; se on: hän etsii ihmisiä,

jotka ovat hänen vastakohtiaan, ja mitä jyrkimmässä määrässä hänen

vastakohtiaan. Mitä voimakkaampi on luonto, sitä tehokkaampi on sen

vastavaikutus. Säilyttäkäämme laadut puhtaina. Jättäkäämme pikkunerot

arvoonsa. Pääeroavaisuus ihmisten välillä on siinä, täyttävätkö

he omat tehtävänsä vai eivätkö. Ihminen on semmoinen jalo kasvi,

joka kehkeää kuin palmu sisältä ulospäin. Omat tehtävänsä, vaikka

mahdottomat toisille, voi hän suorittaa kevyesti ja kuin leikillä.

Sokurin on helppoa olla makeata ja salpietarin suolaista. Näemme

usein paljon vaivaa tavoittaaksemme ja saavuttaaksemme semmoista,

joka itsestään lankeaisi käsiimme. Sitä ihmistä pidän minä suurena

miehenä, joka elää korkeammissa ajatuspiireissä, joihinka toisten

täytyy kohota työllä ja vaivalla; hänen tarvitsee ainoastaan aukaista

silmänsä nähdäkseen asiat niiden todellisessa valossa ja suurissa

suhteissa, kun taas toisten täytyy tehdä tuskallisia korjauksia

ja valppaasti varoa itseään kaikilta mahdollisilta erehdyksiltä.

Sellainen ihminen auttaa meitä juuri tässä suhteessa. Kauniin

henkilön ei ole mikään vaiva kuvastaa kauniilta silmiimme, ja

kuitenkin, kuinka armaan hyvä on hänen tekonsa! Vaikeampaa ei ole

viisaankaan jakaa viisauttaan toisille. Ja kukin voi tehdä omat

parhaat tekonsa helpoimmasti. "Peu de moyens, beaucoup d'effét."

[Vähällä paljon.] Se on suuri, ken luonnostaan on sitä, mitä hän on,

eikä missään muistuta toisia.

Mutta hänen täytyy olla hengenheimolaisemme ja vaikuttaa jollakin

tapaa selvittävästi elämäämme. En voi itse ilmaista, mitä haluaisin

tietää, mutta olen huomannut löytyvän ihmisiä, joiden luonne

tai teot vastaavat kysymyksiin, joita en ole älynnyt tehdäkään.

Vastaapa joku semmoiseenkin kysymykseen, jota ei kukaan hänen

aikalaisistaan ole tehnyt, ja jää yksin. Menneet ja nykyiset

uskonnot ja filosofiat vastaavat moneen muuhun kysymykseen. Muutamat

ihmiset vaikuttavat meihin rikkaina mahdollisuuksina, mutta ollen

avuttomia itsessään ja avuttomia aikansa keskellä eivät he --

ikäänkuin jonkun leikkivän ilmassa liihottelevan vaiston uhreina

-- voi ilmaista sitä, mitä kaipaamme ilmaistuksi. Mutta suuret

ovat lähellä, me tunnemme heidät ensi silmäykseltä. He tyydyttävät

kaikki odotuksemme ja täyttävät aina paikkansa. Mikä on hyvää,

se on aina vaikutusvoimaista, hedelmällistä; se ottaa tilansa,

hankkii ravintonsa ja liittolaisensa. Terve omena kantaa siemeniä,

ei sekasikiö. Jos mies on paikallaan, on hän luova, hedelmällinen,

kiehtova, ja hurmaten joukot panee hän aikeensa täytäntöön. Virta

uurtaa omat uomansa, ja kukin oikeutettu aate murtaa omat tiensä ja

luo omat menestymisehtonsa: -- viljaa ravinnoksi, muodot ja laitokset

ilmaisukeinoiksi sisäisille pyrinnöille, aseet taistelua varten,

oppilaat, jotka sitä selvittävät. Todellisella taiteilijalla on koko

maanpiiri alustanaan, seikkailijalla ei vuosikausien taistelujen

jälkeenkään ole leveämpää ponnistusalaa jalkainsa alla kuin omat

anturansa.

Tavallisessa puheessamme eroitamme kaksi eri laatua hyötyä tai

etua, joita meillä on suurista miehistä. Välitön anti on mieluista

alkuperäisemmälle käsityskannalle; välitön aineellisen tai henkisen

avun anti, semmoisten kuin terveys, ikuinen nuoruus, tarkat aistit,

parannustaito, taikavoima, ennustustaito. Poikanen uskoo, että on

olemassa opettaja, joka voi myydä hänelle viisautta. Kirkkokunnat

uskovat vieraaseen lunastusvoimaan. Mutta, tarkemmin katsoen, emme

anna suurta arvoa välittömille antimille. Ihminen on sisältäpäin

kehkeävä olento, ja kasvatus on ainoastaan kehittämistä. Muilta

saamamme apu on keinotekoista, ulkonaista, verrattuna luonnon

ilmestyksiin itsessämme. Minkä täten opimme, on ihanaa opittuna ja

toteutettuna, ja vaikutus siitä jää elämään. Todellinen siveys on

sisäistä ja säteilee sielusta ulospäin. Antimet ovat ristiriidassa

kaikkeuden lakien kanssa. Toisia palvellen palvelemme itseämme.

Ihmisen lunastus tapahtuu hänen itsensä kautta. "Hoida omat asiasi!"

sanoo henki: "houkkio, aiotko kurottaa pilviin tai sekaantua muiden

ihmisten asioihin?" Vielä on jälellä välillinen palvelus. Ihmisillä

on kuvannollinen ja edustava merkitys, ja hyödyttävät he meitä

henkisesti. Böhme ja Swedenborg näkivät, että oliot ja asiat ovat

esikuvallisia ja edustavia. Samaten ovat ihmiset esikuvallisia,

edustaen ensinnäkin olioita, toiseksi aatteita.

Kuten kasvit muuntavat kivennäisaineita eläinten ravinnoksi,

siten muuntaa kukin ihminen jotakin raaka-ainesta luonnossa

ihmistarpeisiin. Tulen, sähkön, magnetismin, raudan, lyijyn,

lasin, pellavan, silkin, puuvillan keksijät; työ-aseitten tekijät,

kymmenmurtolaskutavan keksijä, mittaustieteilijä, insinööri,

soittotaiteilija, -- kukin he omalta kohdaltaan tasoittavat yhteistä

tietä läpi tiettömän, tuntemattoman tiheikön. Kussakin ihmisessä

elää joku salaperäinen veto jotakin varmaa luonnonalaa kohti,

jonka toteuttaja ja tulkitsija hän on, kuten Linné kasvien, Huber

mehiläisten, Fries jäkäläin, Van Mons päärynäin, Dalton atoomien,

Euclides viivojen, Newton differentsiaalilaskutavan.

Ihminen on luonnon keskiö, josta langat johtavat kaikkeen maailmassa,

niin juoksevaan kuin kiinteäänkin, niin aineellisesti olevaan kuin

aineessa vaikuttavaankin. Maa pyörii, ja jokainen turve, jokainen

kivi joutuu kerta puolipäivän auringon paahteeseen: samaten joutuu

jokainen elin, jokainen elintoiminta, happo, kide, tomuhiukkanen

suhteeseen ihmisen aivojen kanssa. Se saa vartoa kauan, mutta

sen vuoro tulee. Kullakin kasvilla on oma loisensa ja kullakin

luodulla oliolla oma rakastajansa ja runoilijansa. Höyry, rauta,

puu, kivihiili, magneetti, jodi, vilja, puuvilla ovat jo päässeet

oikeuksiinsa; mutta kuinka harvoja aineksia on taidokkuutemme

sentään tähän asti käyttänyt hyväkseen! Enimmät luontokappaleet

ja luonnonvoimat piilevät vielä salassa ja odottavat. Näyttää

kuin kukin niistä odottaisi, kuten tarujen lumottu prinsessa,

määrättyä ihmisellistä vapauttajaansa. Kukin niistä on päästettävä

lumouksestaan ja astuva päivänvaloon ihmishaamussa. Keksintöjen

historiassa näyttää kuin olisi kukin kypsä ja salattu totuus

ikäänkuin muovaillut aivot itselleen. Magneetin piti ruumiillistua

ihmiseksi jonakin -- Gilbertinä, Swedenborgina, tai Örstedinä,

ennenkuin ihmisjärki voi käsittää sen voimat.

Jos rajoitamme huomiomme ainoastaan silmiinpistävimpiin

voittopuoliin; -- niin liittyy kivennäis- ja kasvimaailmaan omituinen

vakava viehätys, joka korkeimmissa asteissa suorastaan ilmenee

luonnon sulona -- kuten kiteen säihke, luontaistaipumusten varmuus,

kulmien täsmällisyys. Valo ja pimeys, kuumuus ja kylmyys, nälkä ja

ravinto, makea ja karvas, kiinteät ja nestemäiset aineet sekä kaasut

kiertävät ympärillämme armaassa kehässä, viihdyttäen miellyttävällä

vaihtelullaan elämän päivää. Jok'ikinen päivä toistaa silmä tuota

ensimäistä olemisen ylistystä, -- "ja katso, kaikki oli sangen

hyvää". Me tiedämme, missä ne ovat löydettävissä nuo taiturit, ja

mieltymyksemme niihin yhä suurenee rohkeampien sielujen vähäisen

kokemuksen perustalla. Mutta olemmekin oikeutetut korkeampiin

etuihin. Tiede näet on vajanainen niin kauan kuin ihmismieli ei

ole leimannut sitä vaikutuksellaan. Toista on logaritmijärjestelmä

ja toista sen elävä toteutuminen kasvitieteessä, säveltaiteessa,

optiikassa, rakennustaiteessa. Laskutaito, anatomia, rakennustaide,

tähtitiede kätkevät itsessään edistysmahdollisuuksia, joita tuskin

voi aavistaakaan ensi näkemältä, kun ne yhtyneinä järkeen ja tahtoon

astuvat elämään ja toistuvat puhelussa, luonteissa ja yhteiselämässä.

Mutta tästä myöhemmin. Nyt puhumme ainoastaan perehtymisestämme

niihin niiden omassa piirissä ja siitä, miten ne näyttävät ikäänkuin

tenhoavan ja vetävän luokseen jonkun neron, joka koko elämäkseen

omistautuu yhdelle ainoalle asialle. Tulkitsemisen ja selvittämisen

mahdollisuus perustuu jonkinmoiseen yhteyteen havaitsijan ja

havaittavan välillä. Kaikella aineellisella on taivaallinen

puolensa, on se kohtansa, jossa se kosketuksessa ihmismielen kanssa

vaihtuu henkiseksi ja kohoo välttämättömyyksien piiriin, jossa

sillä on yhtä ehdoton sijansa kuin kaikella muullakin. Ja tätä

päätekohtaansa kohden pyrkii kaikki oleva alinomaa. Kaasut tihenevät

kiinteiksi, kemialliset aineet joutuvat kasveihin ja kasvavat,

joutuvat eläimiin ja liikkuvat, joutuvat ihmiseen ja ajattelevat.

Mutta valitsijakunta määrää myöskin edustajansa kannan. Hän ei

ainoastaan edusta, vaan kuuluu itse myöskin edustettavainsa piiriin.

Ainoastaan kaltainen voi ymmärtää kaltaistaan. Syy, miksi ihminen

ymmärtää jotakin luonnosta, on se, että hän itsekin on sitä, hän on

suorastaan puhjennut luonnosta, tai olemasta sen osana. Eläväksi

tullut kloori tietää jotakin kloorista, lihaksi tullut sinkki

sinkistä. Ainesten laatu määrää hänen elämänsä suunnan; ja hän voi

lukuisissa vivahduksissa ilmaista näiden ainesten ominaisuuksia ja

voimia, koska hän on muodostunut niistä. Ihminen, maailman tomusta

luotu, ei unohda alkuperäänsä; ja kaikki mitä ei henki vielä ole

virvoittanut eläväksi, on kerta puhuva ja ajatteleva. Luonto, jonka

syvänteitä ei vielä ole paljastettu, on joskus tuleva ilmi kaikissa

salaisuuksissaan. Sanoisimmeko että kvartsivuoret ovat jauhenevat

lukemattomiksi Vernereiksi, von Buch'eiksi, Beaumont'eiksi, ja

että ilmapiirien laboratoriossa soljuu alkutilassaan ties mitä

Berzeliuksia ja Davys'ia?

Niinpä istumme lietemme ääressä ja tapailemme käsillämme maailmaa

navasta napaan. Tämä ikäänkuin kaikkialla läsnäoleminen lievittää

tilamme puutteenalaista vajanaisuutta. Jonakin noista taivaallisista

päivistä, jolloin taivas ja maa kohtaavat ja kohottavat ihanuuteen

toisensa, tuntuu vajanaiselta, että meillä on ainoastaan yksi

elämä elettävänämme: halajaisimme itsellemme tuhannet päät ja

tuhannet ruumiit, jotta voisimme viettää sen sanomatonta kauneutta

lukemattomilla tavoilla ja lukemattomissa paikoissa. Onko tämä

ainoastaan kuvittelua? Niinpä toden totta, edustajissamme

toistuvat voimamme moninkertaisina. Kuinka helposti omistammekaan

heidän töittensä hedelmät! Kukin Amerikaan purjehtiva laiva on

saanut karttansa Kolumbukselta. Joka ainoa novelli on lainannut

Homeroolta. Jokainen salvumies, joka käyttää höyläänsä, lainaa

unohtuneen keksijän neroa. Elämää ympäröi tietojen kehä, ihmisten

jälkeenjättämä, ihmisten, jotka ovat häipyneet, jättääkseen

valosäikeensä taivaallemme. Insinööri, kauppias, lakimies, lääkäri,

siveysopin saarnaaja, jumaluusoppinut, jokainen ihminen, sikäli

kuin hänellä on jotakin tietoa, kaikki ovat he elinehtojemme

kartoittajia, sen pituus- ja leveysasteiden määrittelijöitä. Nämä

uranaukaisijat rikastuttavat meitä joka taholle. Meidän pitää

avaroittaa elinpiiriämme ja monistaa suhteitamme. Me voitamme yhtä

paljon havaitessamme uuden ominaisuuden vanhassa maapallossamme kuin

keksiessämme uuden tähden.

Olemme liian alttiisti vastaanottavia saadessamme tuollaista

aineellista tai puol'aineellista apua. Emme saa olla yksinomaan

säkkejä ja vatsoja. Tai astuaksemme askelta korkeammalle -- meitä

hyödyttää enemmän myötätuntomme. Toimeliaisuus on tarttuvaa.

Tähtäämällä katseemme sinne, minne toisetkin tähtäävät katseensa, ja

käsittelemällä samoja asioita, tavoitamme ja oivallamme sen lumon,

joka on viehättänyt nämä toisetkin. Napoleon sanoi: "Älä taistele

liika usein saman vihollisen kanssa, muuten opetat hänelle koko

sotataitosi." Puhumalla paljon jonkun valpasmielisen ihmisen kanssa

opimme hyvin nopeasti näkemään asiat samassa valossa kuin hänkin, ja

aavistamme kussakin eri tapauksessa hänen ajatuksensa.

Ihmiset voivat auttaa toisiaan järjellään ja tunteellaan. Muu apu

on minusta ainoastaan näennäistä. Jos aiotte antaa minulle leipää

ja lämpöä, niin tunnen maksavani niistä täyden hinnan, ja lopulta

jään kuitenkin samaksi mitä olinkin, en paremmaksi enkä huonommaksi;

kaikki henkinen ja siveellinen hyvä taas on suoranaista voimien

lisäystä. Se lähtee sinusta, tahtoen tai tahtomattasi, ja hyödyttää

minua, jota et ikinä ole ajatellutkaan. En voi kuulla puhuttavankaan

minkäänlaatuisista persoonallisista avuista ja suuresta työkyvystä

tuntematta mielessäni virkoavan elokkaan päättäväisyyden. Kaikki

mikä on ihmisvoimin suoritettavissa herättää meissä kilvoittelun

halua. Cecilin sanat Valter Raleighistä: "Tiedän hänellä olevan

suunnattoman työkyvyn", ne vaikuttavat kuin sähköisku. Samaten

vaikuttavat Clarendonin kuvaukset Hampdenista, "jonka työteliäisyyttä

ja valppautta ei uutterinkaan voinut väsyttää ja uuvuttaa, ja joka

oli niin läpitunkevan lahjakas, ettei ovelinkaan ja teräväpäisinkään

voinut johtaa häntä harhaan, sekä jonka mieskohtainen rohkeus

oli tasapinnassa hänen parhaiden avujensa kanssa", -- tai

Falklandista, "joka siinä määrin kunnioitti totuutta, että hän

ennemmin olisi tahtonut varastaa kuin teeskennellä". Emme voi lukea

Plutarkoa sykähtämättömin sydämin; yhdyn kiinalaisen Menciuksen

lauselmaan: "Viisas mies on satojen sukupolvien opettaja. Missä

Loon tavat tunnetaan, siellä tulevat tyhmät viisaiksi ja horjuvat

päättäväisiksi."

Tämä selittää elämäkerrallisten kuvausten siveellisen merkityksen;

kuitenkin on vainajien vaikeampi liikuttaa elävien sydämiä kuin omien

aikalaisten, vaikkapa näiden nimet eivät eläisikään yhtä kauan.

Mitä merkitsee minulle semmoinen ihminen, jota en koskaan ajattele,

kun taas syvimmässä yksinäisyydessäkin ovat luonani ne, jotka

tukevat henkeäni ja ihmeellisesti ylentävät ja elähyttävät mieltäni.

Rakkaus osaa aavistaa toisen ihmisen elämäntehtävän paremmin kuin

hän itse ja uljaasti rohkaisten pysyttää häntä tehtävässään.

Mitä on ystävyydessä ylevämpää kuin tuo jalo vetovoima, jolla se

liittyy kaikkeen hyvään meissä? Emme koskaan enää ole ajattelevat

halventavasti itsestämme ja elämästä. Olemme kannustetut pyrkimään

jotakin tarkoitusperää kohti, eikä maatyömiehen työskentely radan

varrella enää saata meitä häpeämään.

Tästä riippuu tuo minusta mitä puhtain kunnioitus, jota kaikki

kansanluokat tuntevat päivän sankaria kohtaan, Coriolanuksesta ja

Gracchuksesta alkaen Pittiin, Lafayetteen, Wellingtoniin, Websteriin,

Lamartineen asti. Kuulkaa, mikä riemu täyttää kadut. Kansa ei voi

nähdä häntä kyllikseen. Miehestä he riemuitsevat! Kas siinä pää ja

vartalo! Mikä otsa! mitkä silmät! Atlaksen olkapäät, ja koko ryhti

sankarillinen; ja sisäistä voimaa kyllin johtamaan tuota mahtavaa

koneistoa! Tämä ilo siitä, että on päässyt täyteen ilmaisuunsa se,

mikä jokapäiväisessä kokemuksessa tavallisesti esiintyy surkastuneena

ja keskeneräisenä, toistuu ja paljoa korkeammassa muodossa siinä

ilossa, joka lukijalla on kirjailijanerosta, ja on juuri tässä tämän

ilon salaisuus. Mitään ei ole jätetty kätköön. On tulta kyllin, jotta

sillä sulattaa vaikka kokonaisen kultavuoren. Shakespearen pääansion

voi sanoa olevan siinä, että hän kaikista ihmisistä parhaiten on

osannut englannin kieltä ja voinut ilmaista, mitä on tahtonut. Mutta

tuo ilmaisun vapaa ja esteetön virtailu uomissaan ja kanavissaan on

ainoastaan terveyttä tai onnellista luonnonlaatua. Shakespearen nimi

johtaa mieleen toisia ja puhtaasti henkisiä lahjoja.

Senaattoreilla ja ruhtinailla ritarimerkkeineen, kunniamiekkoineen

ja vaakunakilpineen ei ole jaettavinaan suosionosoituksia,

verrattavia siihen, että ilmaisee toiselle ihmiselle ajatuksia,

jotka edellyttävät vissiä ylemmyyttä hänen hengenelämässään. Tätä

kunniaa, joka jokapäiväisessä ympäristössä tuskin kohtaa ihmistä

kuin kerran pari hänen elämässään, jakaa nero alinomaa ympärilleen

tyytyväisenä, jos silloin tällöin, kerta vuosisadassa, hänen

antimensa otetaan vastaan. Aineellisten arvojen määrääjät alenevat

ikäänkuin joiksikin kokeiksi ja leipureiksi, kohta kun ilmenee joku

noita henkisten arvojen määrittelijöitä. Nero on yliaistillisten

asiain luonnontutkija tai maantieteilijä, ja piirtää hän niiden

karttaa; ja tutustuttamalla meitä uusiin toiminnan aloihin jäähdyttää

hän mielenkiintoamme entisiin. Me omaksumme nämät yhtäkkiä sinä

todellisuutena, josta se maailma, johon aiemmin olimme tutustuneet,

oli ainoastaan heijastuskuva.

Menemme voimistelusaliin tai uimakouluun nähdäksemme ruumiinvoimaa

ja -kauneutta; yhtäläinen ilo ja korkeampi nautinto on kaikenlaisten

henkisten lahjojen näkemisestä; semmoisten kuin muiston voima,

matemaattinen yhdistelykyky, suuri ajattelumahti, elävä mielikuvitus,

samaten monipuolisuus ja syventymis- ja keskittymisvoima, nämä

kaikki kun ilmaisevat ihmismielen näkymättömiä elimiä ja jäseniä,

jotka jäsen jäseneltä vastaavat ruumiinosia. Me astumme näet täten

uudelle voimistelutanterelle ja opimme arvioimaan ihmisiä heidän

todellisimpien ominaisuuksiensa mukaan tai, kuten Plato sanoo:

"valitsemaan ne, jotka ilman silmien tai minkään muun aistimen

apua etenevät kohti totuutta ja todellista olemista". Ensimäinen

näistä voimista on mielikuvituksen ilakointi, lumo ja riemukas

luova toiminta. Ihmisen mielikuvituksen herätessä näyttävät hänen

voimansa kasvavan kymmen- ja tuhatkertaisiksi. Se herättää meissä

ihanan vapauden ja riippumattomuuden tunnon ja virittää mielessämme

uljaan uskaltavan rohkeuden. Me tulemme kimmoisiksi kuin ruutikaasu,

ja lauselma jossakin kirjassa tai sana, joka on lausuttu jossakin

keskustelussa, vapahtavat mielikuvituksemme, ja silmänräpäyksessä

huuhtelee päätämme linnunrata ja jalkamme tallaavat syvänteiden

pohjaa. Ja tämmöinen hyväteko on todellista, sillä nämä hengen

avaruudet ovat oikeutettua perintöämme, ja kerta astuttuamme yli

rajojen, emme enää koskaan ole aivan samoja säälittäviä rajoitettuja

olentoja kuin ennen.

Ylemmät hengen lahjat ovat niin läheisiä toisilleen, että kaikissa

etevimmissä kyvyissä aina ilmenee jotakin mielikuvituksen voimaa,

jopa lahjakkaimmissa matematikoissakin mutta varsinkin ilmenee sitä

mielissä, joiden ajattelu on välitöntä sisäistä havaitsemista. Nämät

auttavat meitä sillä, että käsittävät elämän pohjaa hallitsevan

yhteyden ja vastakohtaisuuden. Plato, Shakespeare, Swedenborg, Goethe

eivät ikinä ummistaneet silmiään kummaltakaan näistä laeista. Näiden

lakien tajuaminen on jonkinlainen sielujen mittapuu. Pienet sielut

ovat pieniä juuri siksi että ovat voimattomia niitä tajuamaan.

Mutta näilläkin kemuilla on mässäyksensä. Järjen meissä herättämä

ilo muuttuu järjen tulkitsijan jumaloimiseksi. Varsinkin tapaamme

esimerkkejä tämmöisestä orjistumisesta silloin kun ihmiskuntaa on

opettanut ja ohjannut henki, jonka ajatusvoima on ollut erikoisesti

sääntöperäistä. Tästä ovat esimerkkejä Aristoteleen hallitseva

asema ajatusmaailmassa, Ptolemaioksen tähtitiede, Lutherin, Baconin

ja Locken vaikutus, -- sekä uskonnossa kaikkien pappisvaltojen,

pyhimysten ja lahkokuntien historia, jotka ovat ottaneet nimensä

perustajansa mukaan. Mutta voi, joka ihminen on sellainen uhri.

Ihmiselimen heikkous viekottelee aina voimaa käyttämään voimaansa

väärin. Jokapäiväinen kyky riemukseen huikaisee ja sokaisee katsojan.

Todellinen nero taas tahtoo varjella meitä itseltään. Todellinen nero

ei tahdo orjuuttaa, vaan vapahtaa ja herättää meissä uusia aisteja.

Jos kaupunkiimme ilmestyisi viisas mies, niin herättäisi hän niissä,

jotka puhuisivat hänen kanssaan, uuden voiman ja rikkauden tunnon,

aukaisemalla heidän silmänsä näkemään heille tähän asti tuntemattomia

aarteita, hän rauhoittaisi mielemme horjumattoman vakaiksi ja

tyynnyttäisi meidät vakuutetuiksi siitä, ettei meitä voi pettää,

koska kukin voisi nähdä elinehtojemme vajanaisuudet ja varmuudet.

Rikas näkisi erehdyksensä ja köyhyytensä, köyhä turvasijansa ja

apuneuvonsa.

Mutta luonto saattaa kaiken aikanaan tasapainoon. Sen keinona

on kiertokulku. Sielu ei siedä vallitsijaa ylitsensä, ja kaipaa

vaihtelua. Perheenemännät sanovat palvelijasta, joka on ollut

kelvollinen: hän on palvellut jo liika kauan meillä. Olemme

ainoastaan taipumuksia, tai paremmin vielä ilmauksia ja oireita, eikä

kukaan meistä ole täydellinen. Me hipaisemme ja käymme, ja juomme

siemauksen sieltä täältä elämän lukemattomia kuohuja. Kiertokulku

on luonnon laki. Kun luonto riistää meiltä suuren miehen, tähystää

kansa taivaanrantaa nähdäkseen hänen seuraajansa, mutta semmoista ei

näy, eikä ole näkyväkään. Hän on viimeinen laatuansa. Lähin suuri

mies on esiytyvä jollakin toisella kokonaan uudella alalla; tällä

kertaa ei mikään Jefferson tai Franklin, vaan joku suuri kauppanero,

senjälkeen joku rautatiekuningas, sitten kalojen tutkija, sitte joku

puhvelinpyytäjä ja tutkimusmatkailija, tai joku puolivilli Lännen

kenraali. Tämä on turvamme karkeampiin vallitsijoihimme nähden,

parhaimpia vastaan taas on hienompi apukeino. Voima, josta he tekevät

meidät osallisiksi, ei ole heidän omaansa. Kun meitä hurmaavat

aate-ihanteet, niin emme ole niistä velassa Platolle, vaan niille

itselleen, joiden velallinen itse Platokin on.

En saa unohtaa, että olemme erikoisessa velassa eräälle erityiselle

ryhmälle. Elämä on asteikkosarja. Suuret miehemme ovat suuressa

määrässä eriarvoisia. Ihmiset ovat kaikkina aikoina noudattaneet

joitakin harvoja miehiä, jotka joko sen aatteen laadun vuoksi,

jota he edustavat, tai suuren vastaanottokykynsä takia ovat

oikeutetut johtajan ja lainsäätäjän asemaan. Nämä opettavat meille

alkuperäisen luonnon ominaisuudet -- avaavat meille luonnon sisäisen

lainmukaisuuden. Me uiskentelemme päivä päivältä harhojen virtaa, ja

mieltämme tenhoovat ne ilmalinnat ja kangastukset, jotka pettävät

ihmisiä ympärillämme. Mutta elämä on totinen asia. Valoisina hetkinä

sanomme: "Auetkoon minulle tie todellisuuteen, liika kauan olen

kantanut narrinkaapua." Tahdomme oppia tuntemaan taloustieteemme

ja valtiotaitomme perusteet. Oppikaamme salakirjaimien selitys,

tai, jos ihmiset ja asiat ovat jonkun taivaallisen sävelteoksen

katkelmia, niin perehtykäämme sen juoksutuksiin. Järkemme on pettänyt

meitä, mutta on ollut täysijärkisiä, tervemielisiä ihmisiä, jotka

ovat iloinneet ja nauttineet rikkaasta, sisällökkäästä olemisesta.

Minkä he tietävät, sen tietävät he meidän hyväksemme. Jokaisen uuden

miehen ohella tulee ilmi jokin uusi luonnonsalaisuus, eikä raamattua

ole kirjoitettava loppuun, ennenkuin on syntynyt viimeinen suuri

mies. Nämä miehet taltuttavat eläimellisen luonnon huumehaaveet,

he saattavat meidät mieleviksi ja malttaviksi ja antavat meille

uusia pyrintöperiä ja uusia voimia. Ihmisten kunnioitus valitsee

nämät korkeimmalle sijalle. Siitä ovat todistuksena ne lukemattomat

muistopatsaat, muotokuvat ja muistomerkit, jotka johtavat heitä

mieliimme jokaisessa kaupungissa, kylässä, asunnossa ja laivassa: --

Yhä nousevat etehemme haamunsa heidän

Ylevämmät veljemme, yhtä tok' verta;

Ja he vihkivät pöydät ja vuotehet meidän

Sulolemmellä sanojensa, katseittensa.

[Käännöksessä esiytyvät runosäkeet on suomentanut maisteri _O. E.

Helkiö_.]

Kuinka ilmaisisin ja selittäisin aatteiden ratkaisevan merkityksen,

sen ihanan palveluksen, jonka tekevät meille ne, jotka istuttavat

siveellisiä totuuksia ihmismieliin ja yleistajuntaan? -- Elämäni

ajan on minua kiusannut eräs ainainen arviointi. Kun työskentelen

puutarhassani ja karsin ja hoidan omenapuutani, niin tyydyttää

työskentelyni minua, ja voisin jatkaa sitä loputtomiin. Mutta silloin

tuleekin mieleeni, että päivä on kulunut ja ett'en ole tehnyt

muuta kuin tätä mieluisaa tyhjänpäiväistä. Matkustan Bostoniin

tai New-Yorkiin ja juoksen asioillani: ne tulevat suoritetuiksi,

mutta päättynyt on päiväkin. Minua kiusaa muistellessani, minkä

hinnan täten olen maksanut tämmöisistä joutavuuksista. Johtuu

mieleeni tarun aasinnahka, joka oli semmoinen, että ken vaan istui

sillä, hänen toivonsa täyttyivät, mutta joka toivolta hävisi siitä

palanen. Menen hyväntekeväisyysyhdistykseen. Mitä tehnenkin,

en voi siirtää silmiäni kellosta. Mutta jos ilmaantuisi siellä

seuraan joku hieno ylevä sielu, joka tietäisi tuskin mitään eri

ihmisistä ja puolueista, Carolinasta ja Cubasta, mutta joka voisi

paljastaa lain, jota nämä kaikki erikoisasiat noudattavat, ja siten

vakuuttaisi minut siitä iäisestä oikeudesta, joka tekee tyhjäksi

jokaisen väärän pelaajan aikeet ja joka saattaa vararikkoon jokaisen

omanvoiton pyytäjän, joku, joka antaisi minulle tunnon siitä

ett'en ole riippuvainen maastani ja ympäristöstäni ja ajasta ja

ihmisruumiista, niin vapahtaisi se ihminen minut; minä unohtaisin

kellon, liukuisin ulkopuolelle tukalia ahdistavia suhteitani,

toipuisin vammoistani, heräisin kuolemattomaksi päästessäni tuntoon

iäisistä haihtumattomista omaisuuksistani. Täällä keskellämme on

kamppailu ankara rikkaudesta ja köyhyydestä. Me elämme torilla, jolla

on saatavissa ainoastaan rajoitettu määrä vehnää tai villaa tai

maata, ja jos minulla on niitä enemmän, niin täytyy niitä jollakin

toisella olla sitä vähemmän. Näyttää kuin en saisi omistaa mitään

rikkomatta hyviä tapoja vastaan. Kukaan ei iloitse toisen ilosta,

koko olomme on alinomaista sotajalalla olemista, alinomaista väärää

sortamista. Jokainen saksilaisrotuinen lapsi on kasvatettu tahtomaan

olla ensimäinen. Se on meidän järjestelmämme; ja jokainen joutuu

arvostelemaan arvonsa sen mukaan, miten syvää mielipahaa, kateutta

ja vihaa hän herättää kanssakilpailijoissaan. Mutta noilla uusilla

aloilla, aatteitten mailla on tilaa yllin ja kyllin: siellä ei ole

sortavaa oman arvon tuntoa eikä töykeätä toisten teiden sulkemista.

Ihailen suuria miehiä, millä alalla he esiintyvätkin, ihailen

toiminnan miehiä ja ajatuksen miehiä, ihailen jyrhiä ja ihailen

herkkiä, "Jumalan ruoskia" ja "ihmiskunnan lemmikkejä". Ihailen

ensimäistä Caesaria ja Espanjan Kaarle V:ttä; Ruotsin Kaarle

XII:tta, Richard Plantagenetiä ja Ranskan Bonapartea. Ylistän

jokaista kelvollista miestä, virkamiestä, joka täyttää sijansa,

upseeria, ministeriä, senaattoria. Ihailen hallitsijaa, joka seisoo

lujasti, raudanvarmasti paikallaan, jalosyntyisenä, rikkaana,

ylväänä, kaunopuheliaana, menestyvänä, lumoten kaikki alaisikseen

ja valtansa ja voimansa tuiksi. Miekka ja nuija, tai mielet kuin

miekka ja nuija, jouduttavat maailmojen työtä. Mutta suurempana

pidän häntä, jos hän voi kieltää itsensä, ja kaikki sankarit ja

sallia, että tulvii niiden sijalle järjenvalo, jonka rinnalla ja

edessä yksityisoliot unohtuvat, tuo ylevänhieno, vastustamattomasti

ylöspäin kohottava voima hengessämme, joka hävittää tunnon kaikesta

yksityisolemisesta; voima niin suuri, että voiman omistajakin sen

edessä hupenee olemasta. Silloin on hän oikea hallitsija, jos hän

antaa hallitusmuodon kansalleen, silloin oikea pappi, jos hän

julistaa sielujen yhdenvertaisuutta ja vapahtaa palvelijansa heidän

sokeasta jumaloimisestaan, silloin oikea keisari, jos hän voi olla

ilmankin valtakuntaansa.

Mutta tarkoitukseni oli ainoastaan vähän tarkemmasti määritellä paria

kolmea näistä palveluksista. Luonto ei koskaan säästä opiumiaan ja

lievityskeinojaan; vaan kaikkialle missä se vammaa luomiaan jollakin

rumuudella tai puutteellisuudella, tuhlaa se voiteitaan haavalle,

ja kärsivä kulkee iloisana läpi elämänsä, aavistamatta kurjuuttansa

ja kykenemättä näkemään sitä, vaikka koko maailma jok'ikinen päivä

osoittaa sitä sormellaan. Arvottomat ja vahingolliset yhteiskunnan

jäsenet, joiden olemassaolo on yhteiskunnallinen mätä, pitävät

poikkeuksetta itseään sorretuimpina olentoina maailmassa eivätkä

ikinä toivu hämmästymästä aikalaistensa kiittämättömyyttä ja

itsekkyyttä. Maapallomme paljastaa kätkettyjä voimiansa, ei

ainoastaan sankareissa ja ylienkeleissä, vaan myöskin kielikelloissa

ja juoruakoissa. Eiköhän ole omituista sekin, että on kätketty

kaikkeen olevaan varma määränsä hitaista saamattomuutta, säilyttävää,

vastustavaa voimaa, jolle kaikki muuttuminen ja herääminen on

vastahakoista? Ihan riippumatta kunkin henkisistä voimista ylpeilee

jokainen ihminen mielipiteestään ja on varma siitä, että hän on

oikeassa. Ei ole sitä raihnaisinta isoäitiä, eikä narrimaisinta

hölmöä, joka, käyttäen viimeisiä hitusia ymmärryksen ja järjen

lahjojaan, ei omassa mielessään virnistelisi ja ilkkuisi toisten

mielettömyyksille. Mikäli joku ihminen on erilainen kuin minä, sikäli

on hän minun silmissäni houkkio. Ihminen ei voi aavistaakaan, että

hän saattaisi olla väärässä. Miten nerokasta liittää asiat toisiinsa

tuolla liitekeinolla lujemmalla kuin mikään sementti! Mutta kesken

kaikkea tätä sokean itsetyytyväisyyden virnistelyä astuu yht'äkkiä

ohitsemme haamu, jota itse Thersiteskin voisi kunnioittaa ja ihailla.

Se on hän, jonka pitäisi johtaa meitä sillä tiellä, jota vaellamme.

Hänen apunsa on rajaton ja ehtymätön. Ilman Platoa melkeinpä

kadottaisimme uskomme järkiperäisten kirjojen mahdollisuuteen.

Me näytämme tarvitsevamme ainoastaan yhtä, mutta juuri sen me

tarvitsemmekin. Me kaipaamme liittyä ylevän uljaisiin ihmisiin, koska

vastaanottokykymme on rajoittamaton ja koska seurustelu suurten

kanssa helposti istuttaa suuruutta ajatuksiimme ja tapoihimme.

Kaikissa meissä asuu viisauden mahdollisuus, vaikkapa se ainoastaan

niin harvoissa elävänä vaikuttaa. Tarvitaan ainoastaan yksi viisas

seurassa, ja kaikki ovat viisaita; niin nopea on tartunta.

Siten ovat suuret miehet kuin voide, joka poistaa silmiltämme

itserakkauden kalvon, antaen meille kyvyn nähdä toisia ihmisiä

ja heidän tekojaan. Mutta on vikoja ja heikkouksia, jotka ovat

syöpyneet kokonaisiin kansoihin ja aikakausiin. Ihmiset tulevat

aikalaisiinsa, vieläpä enemmän kuin esi-isiinsä. On huomattu,

että vanhat aviopuolisot, tai henkilöt, jotka monta vuotta ovat

asuneet yhdessä, tulevat toistensa näköisiksi; ja, jos he eläisivät

kylliksi kauan, emme voisi eroittaa heitä toisistaan. Luonto kammoo

tuommoista yhteenmukauvaisuutta, joka uhkaisi sulattaa maailman

muodottomaksi möhkäleeksi, ja rientää särkemään tuommoisia hentoja

yhteenliittymisiä. Samanlaista sulaumista tapahtuu saman kaupungin,

saman lahkon, saman puolueen jäsenien kesken; ja ajan aatteet

liikkuvat ilmassa ja tartuttavat kaikki, jotka hengittävät sitä.

Nähtyinä tarpeeksi korkealta näyttäisivät New-York täällä ja tuolla

Lontoo, ja koko länsimainen sivistys kuin mielettömyyksien pesältä.

Me pidämme toisiamme silmällä ja kiihotamme kilvoittelevalla

kateudellamme ajan virmaa mielettömyyttä. Kilpenä omaatuntoamme

vastaan käytämme yleistä tapaa ja aikalaisiamme. Ja toisaalta on

ylen helppoa olla yhtä viisas ja hyvä kuin kanssaihmisemme. Opimme

varsin helposti aikalaisiltamme sen minkä hekin tietävät, ja opimme

sen ikäänkuin omistaisimme sen ihomme huokosten kautta. Me tajuamme

sen myötätunnon voimalla, tai kuten vaimo kohoo miehensä henkiselle

ja siveelliselle tasolle. Mutta me pysähdymme siihen, mihin hekin

pysähtyvät. Hyvin vaikeata on meidän astua siitä edemmäksi. Suuri

ihminen, tai semmoinen, joka pysyy luonnon povella ja katkaisee

tapojen siteet, pelastaa meidät uskollisesti noudattaessaan

johtavia aatteita sovinnaisista erehdyksistä ja suojelee meitä

aikalaisiltamme. He ovat niitä poikkeuksia, joita tarvitsemme

kaiken muun yhtäläistyessä. Vieras suuruus on vastamyrkky kaikelle

ummehtuneelle, keskinkertaisuuteensa piintyvälle salaseuraisuudelle.

Täten vahvistaa ja vaurastuttaa meitä nero, ja me virkenemme

tahmentumisesta, jonka liika paljo seurusteleminen vertaistemme

kanssa on aiheuttanut, ja me uskallamme riemuiten luonnon syvyyksiin,

suuntaan, johonka hän meitä johtaa. Miten korvaakaan yksi ainoa suuri

mies kokonaiset kääpiökansat! Jokainen äiti soisi yhden pojistaan

neroksi, vaikkapa kaikki muut jäisivätkin keskinkertaisiksi. Mutta

uusi vaara uhkaa suuren miehen vaikutuksen liikanaisuudessa. Hänen

vetovoimansa tempaa meidät sijaltamme. Me olemme tulleet henkisesti

riippuvaisiksi ja henkisiksi itsemurhaajiksi. Oi! tuolla jo häämöttää

apumme taivaan rannalla: -- uusia suuria miehiä, uudenlaatuisia ja

uusin lahjoin, kaikki tasoittaen ja heikentäen toistensa vaikutusta.

Me saamme kyllämme kunkin erikoisen suuruuden hunajasta. Jokainen

sankari muuttuu lopulta rasitukseksi. Voltaire ei ollut ehkä mikään

ilkeä ihminen, kuitenkin hän sanoi lempeästä Jesuksesta: "Kunpa en

ikinä enää tarvitsisi kuulla sen miehen nimeä." Ylistetään George

Washingtonin kuntoa. -- "Hitto vieköön koko Georg Washingtonin!"

on jakobini-paran ainoa vastaus ja puolustus. Mutta ihmisluonto

tarvitsee tämmöisen turvakeinon. Mitä suurempi on keskihakuisuus,

sitä suurempi on myöskin keskipakoisuus. Suuren miehen vastapainoksi

asetamme hänen vastakohtansa, ja valtion menestys riippuu tästä

vipusimesta.

On joka tapauksessa sentään jyrkkä rajansa suurten miesten

vaikutuksella. Suuret määrät semmoisia ominaisuuksia, joita emme voi

käyttää, estävät meitä lähestymästä neroja. He vaikuttavat varsin

tenhoovasti ja luokseenvetävästi meihin, ja ovat kaukaa nähden kuin

omiamme, mutta joka taholta olemme estetyt lähestymästä heitä. Mitä

vahvempi on veto heitä kohti, sitä tehoisampi on myöskin työntö

poispäin. On ikäänkuin jotain epätodellista, epäpätevää siinä

hyvässä, jonka he ovat tehneet meille. Syvimmät havaintonsa ja

näkemyksensä havaitsee ja näkee ihminen itselleen. Ne ovat jotakin

epäoleellista hänen seuraajalleen, niin kauan kuin hän ei itse ole

omassa olemuksessaan niitä kokenut. On kuin olisi jumaluus varustanut

jokaisen sielun, jonka se lähettää luontoon, varmoilla voimilla

ja hyveillä, joita ei voi jakaa ja antaa toisille ihmisille, ja

kuin olisi se lähettäessään tämän sielun toteuttamaan jotain uutta

tehtävää olevain piirissä, piirtänyt sille sanat: "Ei siirrettävä

toiselle henkilölle", tai "Ainoastaan tätä matkaa varten". On jotakin

pettävää ihmismielten keskinäisissä suhteissa. Rajakivet ihmisten

välillä ovat näkymättömät, mutta niiden yli ei koskaan voi astua.

Ihmisessä elää niin harras tahto jakaa ja niin harras tahto ottaa

vastaan, että jokainen ihminen pyrkii häipymään toiseksi ihmiseksi;

mutta yksilöisyyden laki tekee tehoisiksi salaiset voimansa: sinä

olet sinä ja minä olen minä, ja niinä pysymme.

Sillä luonto tahtoo, että kaikki pysyy itsenään; ja samalla kuin

kukin yksilö pyrkii kasvamaan ja kasvamaan ja sulkemaan kaiken muun

pois ja laajenemaan maailman ja olemisen ääriin asti ja tekemään

tyhjäksi omalla itsellään kaiken, silloin on luonnon sitkeä

alinomainen pyrkimys suojella kaikkea yksityistä kaikelta muulta.

Kaikkeen on kätkettynä itsensäsäilyttämisen ja itsensäpuolustamisen

voima. Mikään ei ole ilmeisempää kuin se voima, joka suojaa jokaista

yksilöä toisilta yksilöiltä maailmassa, jossa hyväntekijä niin

helposti vaihtuu sortajaksi, ainoastaan siten, että hän jatkaa

vaikutusvoimaansa aloille, joissa sitä ei enää tarvita, maailmassa,

jossa lapset näyttävät niin kokonaan olevan ajattelemattomain

vanhempainsa armoilla, ja jossa yleensä melkein kaikki ihmiset ovat

liiaksi seuranhaluisia ja toistensa asioihin sekautuvia. Täydellä

syyllä puhumme me lasten suojelusenkeleistä. Kuinka paljon ovatkaan

he, juuri lapset edellämme välittömyydessään ja vaistossaan,

joka kavahtaa huonoja henkilöitä sekä kaikkea halpamaisuutta! He

vuodattavat omaa yltäkylläistä suloansa kaikkeen, mitä he näkevät.

Senpävuoksi eivät he olekaan semmoisten kasvattajapoloisten armoilla,

kuin me täysikäiset. Jos me töykimme ja nuhtelemme heitä, niin

unohtavat he nopeasti sen ja saavat itseluottamusta, ja jos me

hemmottelemme heitä ja suvaitsemme heidän vikojaan, niin löytävät he

muualta ohjeensa.

Meidän ei tarvitse pelätä ylivoimaista vaikutusta. Jalolla, alttiilla

luottamuksella saamme antautua. Palvele suuruutta! Älä kavahda

mitään nöyrtymistä. Äläkä säästä mitään palvelusta, jonka vaan voit

tehdä. Ole jäsen heidän ruumiistaan, heidän suunsa hengitys. Uhraa

itsekkyytesi! Mitä siitä, kun vaan tulet avarammaksi ja jalommaksi?

Älä välitä, jos sinua tästä moitittaisiin: altistuminen, antauminen

olkoon kernaasti suurempi kuin tuo nurja ylpeys, joka saidasti

säilyttää omat rajansa. Tule toiseksi; älä ole itseäsi, vaan Platon

oppilas; älä itsenäinen ihminen, vaan kristitty, älä luonnontutkija,

vaan Descartesin oppilas, älä runoilija, vaan Shakespearen seuraaja.

Turhaa, kehityksen pyörää ei voi pysäyttää; ei hitauden ja pelon,

eipä itse rakkaudenkaan voimat voi sinua kiinnittää. Eteenpäin,

iäti eteenpäin! Mikroskooppi havaitsee monadin tai väre-eläimen

liikkuvan infusorioiden keskellä veden pisarassa. Yht'äkkiä ilmestyy

eläimeen pilkku, joka laajenee raoksi, ja samassa on edessämme kaksi

täydellistä eläintä. Samanlaista iäti jatkuvaa eroittautumista

tapahtuu ajatusmaailmassa ja yhteiskunnassa. Lapset luulevat,

ett'eivät he voi elää ilman vanhempiaan. Mutta pikemmin kuin he

huomaavatkaan, on tuo musta pilkku ilmestynyt ja ero tapahtunut. Joku

sattuma paljastaa heille nyt heidän riippumattomuutensa.

Mutta _"suuret miehet"_ -- se nimitys on melkein loukkaus. Löytyykö

siis luokkia? Onko olemassa kohtalo? Miten käy sen lupauksen, joka

on hyveelle annettu? Syvämielinen nuorukainen valittaa luonnon

kohtuuttomuutta. "Ylväs ja ihana on sankarinne", sanoo hän, "mutta

katsokaahan Pekka-parkaa tuossa, jonka maailmana ovat hänen

työntikärrynsä, katsokaahan kaikkia noita lukemattomia Pekkoja!"

Miksi ovat joukot hamasta historian alkupäivistä asti olleet

miekkojen ja kanuunoiden ruokana. Ihanteet aateloivat muutamat harvat

johtajat, joilla on tunnetta, järkeä, rakkautta, uhrautumisvoimaa; ja

nämä pyhittävät sodan ja kuoleman; mutta mitä jää noiden poloisten

osaksi, jotka he pestaavat ja surmaavat? Ihmisten halpa-arvoisuus

on jokapäiväinen murhenäytelmä. Toisten halpuus on meille yhtä

oleellinen tappio kuin se, että itse olisimme halpoja; sillä me

kaipaamme yhteiselämää.

Vastaukseksi näihin huomautuksiin voisi sanoa, että yhteiskunta on

ikäänkuin Pestalozzin järjestelmän mukaan toimiva koulu: kaikki ovat

vuoroonsa sekä opettajia että oppilaita. Meille on yhtä edullista

sekä vastaanottaa että jakaa. Ihmiset, jotka tietävät samaa, eivät

läheskään ole edullisin seura toisilleen. Mutta saatettakoon

sen sijaan jokaisen älykkään ihmisen seuraan toinen, toisilla

kokemuksilla varustettu ihminen, ja kohta on kuin laskisi vettä

järvestä, kaivamalla rinnalle matalamman säiliön. Tämä tuntuisi

tuottavan jo aivan ulkonaistakin etua, ja suureksi hyödyksi on

se jokaiselle puhujalle, koska hän siten voi muovata ajatuksensa

selviksi itselleen. Persoonallinen mielentilanne vaihtuu varsin

keveästi arvokkuudesta riippuvaisuuteen. Ja jos näyttää siltä, kuin

ei joku koskaan istuisi johtajan istuimella, vaan aina seisoisi

ja palvelisi, niin johtuu se siitä, ett'emme ole saaneet seurata

seuran toimintaa tarpeeksi pitkää aikaa, jotta näyteltäväin osain

kiertokulku olisi ollut täydellinen. Mitä taas tulee siihen, että

puhumme joukoista ja tavallisista ihmisistä, niin ei ole mitään

tavallisia ihmisiä. Kaikilla ihmisillä on lopullisesti sama arvo, ja

todellinen taide on mahdollinen ainoastaan sen vakuutuksen pohjalla,

että kukin kyky kohdallaan saa ylistävän tunnustuksensa. Rehellinen

kilpailu ja vapaa kenttä ja tuoreimmat laakerit kaikille voittajille

alallaan! Mutta taivas on varannut saman liikkumistilan kaikelle

olevalle. Kukin on levoton, kunnes hän on heittänyt oman säteensä

kaikkeuden kupuun, ja siten nähnyt oman voimansa kirkastetuimmassa

ihanuudessaan ja täydellisyydessään.

Päivän sankarien suuruus on suhteellista; he kasvavat nopeammin; tai

ovat he semmoisia, joissa menestyksen hetkenä on ollut kypsänä jokin

ominaisuus, jota sinä hetkenä on kaivattu. Toiset ajat vaativat taas

toisia ominaisuuksia. Muutamat säteet livahtavat tavallisen katsojan

nähtävistä, ja tarvitsevat hienompaa silmää, tullakseen huomatuiksi.

Kysy suurelta mieheltä, onko ketään häntä suurempaa. Hänen

aateveljiään on, eikä silti että joukko ei heitä huomaa vähemmän

suuria, vaan päinvastoin suurempia. Luonto ei ikinä lähetä suurta

miestä elämään uskomatta samalla salaisuutta siitä jollekin toiselle

sielulle.

Yksi ilahuttava tosiasia käy esiin näistä tutkisteluistamme, -- se

että rakkaudessamme on todellista kohoamisvoimaa. Yhdeksännentoista

vuosisadan kuuluisuudet ovat joskus lueteltavat todistuksina

kehittymättömyydestämme. Ihmiskunnan kehitys on kaiken historioimisen

ainoana todellisena aineena. Meidän täytyy siinä monessa kohdassa

luottaa omiin johteluihimme ja täyttää monta aukkoa kertomuksessa.

Kaikkeuden historia on ilmiöiden esille tulemista, ja elämä on

muistelemista, mieleen johtamista. Yksikään ihminen kaikissa

kuuluisuuksien sarjoissa ei ole sulaa järkeä tai valoa tai sitä

elämän ja tiedon alkuolentoa, jota etsimme; hän on ainoastaan omalla

alallaan ikäänkuin tähystyskohta uusia mahdollisuuksia kohden. Kunpa

voisimmekin jonakin päivänä saattaa päätteeseen tuon ikiolennon

kuvan, josta nuo sädehtivät pisteet ovat osia! Tutkiessamme muutamia

ihmisiä joudumme kuin joillekin alkualoille, jossa yksilöllisyys

häipyy ja kaikki koskevat ja yhtyvät toisiinsa voimainsa

äärimmäisyydessä. Siellä ei enää voi tulvehtivaa ajatusta ja tuntoa

sitoa ja pidättää mikään persoonallisuuden raja. Tässä on suurten

miesten voimien salaisuus -- heidän sielunsa laajenee ja vuodattuu.

Uusi sielun ominaisuus työskentelee päivät ja yöt ja levittäytyy

kuin keskipisteestään ulospäin laajeneva rengas sekä pyrkii ilmoille

noudattaen uusia tuntemattomia lakejaan: sielujen sisäinen yhteys

näyttäytyy läheisimmäksi: mikä on löytänyt tiehykkeensä yhteen, sitä

ei voi sulkea toisestakaan, ja pieninkin lisäys totuudenhavainnossa

ja voimassa jollakin taholla on yhtä suuri lisäys kaikkien tuon

henkisen tasavallan jäsenien totuuden havainnossa ja voimissa. Jos

kaikki erot kyvyssä ja asemassa häipyvät olemattomiin, kun katsoo

yksilöitä siinä iäisyydessä, joka on välttämätön, jotta kunkin

tehtävä saa todellisen täytäntönsä, niin häipyy tuo näennäinen

vääryys vielä nopeammin, jos kohoomme näkemään kaikkien yksilöiden

sisäisen, keskisen yhteyden, ja havaitsemme, että ne ovat saman

iäisen olemuksen muodostumia, josta virtaa kaikki oleva ja elämä.

Ihmisyyden henki on historian oikea näkökohta. Laadut ja ominaisuudet

pysyvät; ihmiset, joissa ne ilmenevät, ilmaisevat niitä, milloin

kirkkaammin, milloin heikommin, ja väistyvät taaskin; laadut ja

ominaisuudet jäävät ja ilmenevät taas uusissa aivoissa. Mikään

kokemus ei ole jokapäiväisempi. Joskus on nähty fenixlintuja, niitä

ei enään nähdä, mutta maailma ei silti ole päässyt lumouksestaan.

Astiat, joille näette piirretyiksi pyhiä vertauskuvia, esiytyvät

teille nyt tavallisina savenvalajan teoksina, mutta kuvien on pyhä,

ja vielä tänä päivänä saatatte nähdä ne samat kuvat, mutta nyt

piirrettyinä kaikkeuden seinille. Joksikin aikaa ovat opettajamme

meille ikäänkuin edistysaskeleittemme merkkipaaluja ja mittoja.

Joskus ovat he olleet tiedon enkeleitä ja heidän haamunsa piirtelivät

pilviä. Myöhemmin tulimme lähemmäksi heitä, näimme heidän voimansa,

kehityksensä ja rajansa; ja he luovuttivat sijansa toisille neroille.

Onpa onni, jos jokukin nimi jää niin korkealle, ett'emme vielä pysty

lukemaan sitä lähempää ja että aika ja vertailu eivät ole riistäneet

sädettäkään sen loisteesta. Mutta lopulta olemme herkeävät etsimästä

ihmisissä täydellisyyttä ja tyytyvät heidän yhteiskunnalliseen ja

edustavaan laatuunsa. Kaikki, mikä koskee yksilöä, on tilapäistä ja

ainoastaan tulevaisuutta varten, kuten yksilö itsekin, joka kohoo

rajoistaan ja rajoituksistaan yleiseen olemiseen. Emme koskaan saa

todellisinta ja parasta hyötyä nerosta niin kauan kuin pidämme häntä

alkuperäisenä voimana. Samana hetkenä, jona hän lakkaa olemasta

meille perussyynä, alkaa hän auttaa meitä sitä enemmän vaikutuksena.

Sillä silloin ilmenee hän meille valtaavamman mielen ja tahdon

tulkkina. Pimeä minäkin muuttuu läpinäkyväksi Alkusyyn valossa.

Kuitenkin, ihmiskasvatuksen ja ihmistoimeliaisuuden rajoissa voimme

sanoa, että suuria miehiä on olemassa, jotta voisi esiintyä vielä

suurempia. Elollisen luonnon tarkoituksena on pyrkiä korkeampaan, ja

ken voi määrätä tämän pyrkimyksen rajat? Ihmisen tehtävänä on luoda

valoa hämäryyteen ja kylvää kaikkialle, koko elämänsä ajan, tiedon ja

laulun siemeniä, jotta ilmasto, vilja, eläimet, ihmiset lauhkenisivat

ja jotta rakkauden ja lempeyden taimet versoisivat moninkertaisina.