Esipuhe.
I. Suurten miesten merkityksestä.
II. Plato, filosofi.
Plato, lisäyksiä.
III. Swedenborg, mystikko.
IV. Montaigne, epäilijä.
V. Shakespeare, runoilija.
VI. Napoleon, käytännön mies.
VII. Goethe, kirjailija.
Esipuhe.
_Ralph Waldo Emerson_ syntyi 25 p. toukok. 1803 Bostonissa.
Hän kuului vuonna 1685 Amerikaan muuttaneeseen englantilaiseen
dissenters' sukuun. [Dissenters'eiksi nimitettiin Englannissa
valtiokirkkoon kuulumattomia uskonlahkoja.] Hänen esi-isänsä
olivat kuudessa polvessa olleet pappeja, samalla myöskin kulkien
paikkakuntansa kirjallisten harrastusten etunenässä. Papilliselle
uralle antautui nuori Ralph Waldokin, suorittaen 1829 papintutkinnon,
ja tullen papiksi Bostonin unitaristiseen seurakuntaan. Vaikka hän
saavuttikin suurta suosiota saarnaajana, ilmeni kumminkin pian
ristiriitoja, ja jo 1832 erosi hän vakinaisesta papintoimestaan.
Hän kyllä myöhemminkin vielä esiintyi saarnaajana, mutta suhde
hänen ja teologisen maailman välillä oli sentään särkynyt, ja
kun hän 1837 julkaisi Jumaluusopillisen tiedekunnan vanhemmalle
osastolle osoitetun kirjelmänsä, jossa hän julisti uskonnollista
riippumattomuutta ja vapautumista muodollisesta, kirkollisesta
kristinuskosta, tuli juopa täydelliseksi, ja hän erosi lopullisesti
papillisesta toimestaan 1838.
Sitä ennen oli hän 1833 matkustanut Europaan, kulkenut Italiassa,
Ranskassa, Englannissa, tutustunut Europan johtaviin henkiin, tullen
persoonalliseen yhteyteen m.m. Wordsworthin, Coleridgen, ja samoin
Thomas Carlylen kanssa, johon hän liittyi elinikäisen ystävyyden
siteillä. Amerikaan palattuaan alkoi hän toimia kirjailijana, sekä
esiintyä luennoitsijana, tehden lukuisia laajoja luentomatkoja.
Aluksi sai hän kokea kiihkeää vastustusta, häntä pidettiin
hourupäisenä haaveilijana, mutta vähitellen, kirja kirjalta ja luento
luennolta alkoi hänen vaikutuksensa teho kasvaa. Hänen ympärilleen
muodostui Bostonissa ja pienessä lähikaupungissa Concordissa piiri
nuoria intoilijoita -- transcendentalisteiksi he nimittivät itseään
--; ehkä voi ryhmää lähimmin ja valaisevimmin verrata vähän myöhemmin
Englannissa John Ruskinin ympärille muodostuneeseen prerafaelitiseen
liikkeeseen. Tähän ryhmään kuului joukko myöhemmin laajempaakin
mainetta saavuttaneita nimiä, kuten Thoreau, Hawthorne, Alcott,
Margaret Fuller y.m. Tästä, sanoisinko seurakunnasta säteili
Emersonin vaikutus, vähä vähältä, mutta varmasti leveten, kunnes
hänen saavuttamansa tunnustus jo noin 1860 tienoilla alkoi olla täysi
ja ehdoton. Yhä senkin jälkeen hän jatkoi luentomatkojaan viime
vuosiinsa asti, matkaten Amerikassa ja Englannissakin, ja julkaisi
yhä uusia, kasvavalla suosiolla vastaanotettuja kirjoitelmakokoelmia.
Täten viettäen tyyntä ja työteliästä ajattelija-elämää kuoli hän
vihdoin 27 p. huhtik. 1882 yhtenä Europan ja Amerikan ajatuselämän
tunnustettuna johtajana ja kasvattajana. --
Emersonin maine perustuu hänen lukuisiin kirjoitelmakokoelmiinsa. Hän
on kyllä julkaissut kokoelman runojakin, mutta hänen hengenlaadullaan
ei ollut sitä välitöntä lyyrillisyyttä, että runous olisi ollut hänen
henkensä lähin ja luonnollisin ilmaisumuoto. Hän oli liika kylmä
karu ihminen, voidakseen tulvahtua elämän välitöntä lämpöä huokuviin
näkyihin ja tuntemuksiin, hän oli elämään etäisemmässä viileämmässä
suhteessa kuin elämää luova, iloonsa ja suruunsa hykertyvä runoilija.
Runoilijan, puhuakseen täydestä, vavahtuneesta rinnasta, täytyy
tuntemuksellaan sukeltaa elämän aaltoihin, täytyy itse elää mukana
ilon ja kärsimyksen erehdyksessä, täytyy tuntea hetken tuska kaikessa
kovassa pakahduttavassa lievittämättömyydessään, suoraan rajoitettuun
ihmiseen kohdistuvassa rajattomuudessaan, täytyy tuntea ilokin
ehdottomana, varjottomana, sulana elämän valona ja viserryksenä.
Ajattelija on elämästä kauempana. Hänkin näkee elämän, mutta
elämän, jossa on nykyhetkessä läsnä entisyyskin ja tulevaisuuden
mahdollisuudet. Niinpä ei hän voikaan niin täydellä olennon
pohjaisella vakuutuksella jättäytyä hetken mielialan valtaamaksi.
Hänen ajatuksensa ikäänkuin eristää hänet suorasta syttyneestä
tuskasta ja suorasta syttyneestä ilosta.
Jotain tämmöistä on Emersonin suhteessa elämään. Hänen järkensä
on kuin tasainen tyyni valaistus, joka yltäyleisenä levittäytyy
elämän ylitse. Hänessä on jotain omituista älyn irrallisuutta ja
viileyttä, on kuin ei persoonallisen elämän kipeät, samentavat,
tuskalliset liikutukset ylettyisi häneen asti, hän näkee kaiken
inhimillisen, mutta joku ihmeellinen taika vapahtaa hänet joutumasta
tämän inhimillisen uhriksi, hän näkee elämän, mutta ei ikäänkuin
tunne elämän yksityistuntemuksien sakeaa samentavaa pakkoa, hänen
henkisessä ilmapiirissään vallitsee valaiseva, läpinäkevä järki, ei
kipeä, elämän pohjalla kärsivä, inhimillinen rajoitettu tuntemus.
Kun lukee hänen kirjojaan, on kuin saisi järkensä omituisesti
valaistummaksi ja ikäänkuin ylennetyksi, vapautetuksi, näkee saman
elämän, kuin jokapäiväisesti ympärillään, mutta ihmeellisesti
itsestään eroitettuna, nähtynä kuin ihmeellisen tyynnyttävän ja
kirkastavan seesteen läpi. Aivan kuin seisoisi ihminen läpinäkyvällä
jäällä ja näkisi rauhassa allaan kirkkaana ja heijeisen selvänä sen
syvänteen, joka muulloin levottomana vaarallisena velloo.
Jokainen hänen lauseensa on kylmää, lämmittämätöntä, mutta lempeästi
valaisevaa järjen säteilyä, josta levittäytyy mieleen tyven
ehtymätön henkinen ilo. Ja ne ovat jokainen vilpittömiä, läheisiä,
oleellisia. Niitä saa jättäytyä pohtimaan mielessään turvallisella
luottamuksella. Ne sisältävät aina jotakin. Ne ovat niin sanoakseni
sentraalisia, aina kunkin sanottavan keskelle upottauvia, ja
valaisevat ne sieltä kuin yhdessä silmänräpäyksessä kaikki sanottavan
kanssa yhteydessä olevat asiat. Jokainen lause on oma ajatuksensa,
ja vaikka se ensi silmäykseltä olisi hämäräkin ja oraakelinomainen,
tietää ennakolta, että kannattaa vaivan aukaista sen tarkoitus
itselleen selväksi, sillä jokainen niistä lauseista kätkee valovoimaa
itsessään.
Emersonin kirjat ovat valmiin kypsän miehuuden hartauskirjoja. Hän
kirjoittaa ihmisille, jotka vakavan, ihmisensä vaativan työn lomassa
kaipaavat hengen maailmankin virvoittavaa vilvakasta kosketusta ja
sitä varten etsivät ystävää, jonka huulilta juoksee elämänkokemus
painokkaina, sisällökkäinä sanoina, joita saavat hetkeksensä unohtua
kuulemaan ja omassa mielessään tosiksi havaitsemaan. Tämmöinen
kokenut, miehekäs ystävä juuri on Emerson. Hän puhuu meille
jokapäiväisimmistä asioista, puhuu kaikesta, mikä jokapäiväisessä
elämässä on mieltämme ja ajatuksiamme lähellä; tuskinpa on ihmisellä
mielentilaa, jota hän ei jossain lauselmassaan olisi pukenut sanoiksi
ja kuulakkaaksi, tyynnyttäväksi ajatukseksi.
Se ytimekkyys ja sisällökkyys, jolla Emersonin joka lause on ladattu,
riippuu osaksi hänen työtavastaan kirjailijana. Hän ei kirjoita
mitään yhtenäisiä esityksiä, hän kirjoittaa lauseittain. Ajatuksen,
mikä kulloinkin on kirkastunut hänelle, on hän pukenut lauselmaksi,
nämä lauselmansa sommittelee hän myöhemmin yhteen, sikäli kuin ne
ovat jossakin ajatus- tai asiayhteydessä keskenään. Tätenpä ei hän
johdukaan mihinkään kuolleeseen johtelemiseen, jokaisen lauseensa
antaa hän semmoisenaan, asiallisuudellaan itsensä todistavana,
elävänä, elämää sisältävänä. Sisällökäs ihminen on sulkenut itsensä
niihin kokonaisesti, antanut niissä koko hetkellisen elämän
näkemyksensä.
Tosin johtuu tästä samasta asiasta sekin, ett'ei hän koskaan anna
järjestelmällistä, täydellistä esitystä elämänkatsomuksestaan. Ja
myöskin se, että hänen ajatuksensa yhdessä kohtaa saattavat näyttää
olevan vaikeasti ristiriidassa hänen jossakin toisessa yhteydessä
esittämiensä ajatusten kanssa. Mutta tämä on ainoastaan näennäistä ja
johtuu arvostelijan malttamattomuudesta. Hänen maailmankatsomuksensa,
semmoisena kuin se puhuu hänen kaikista teoksistaan ja hänen
jokaisesta lauseestaan, on päinvastoin ihmeellisen eheä. Juuri
se, että hän joka lauseessa antaa ajatuksensa niin välittömästi
ja kokonaisesti ja minkään sivuajatuksen heikentämättä, valaa
niihin semmoisen yhtenäisyyden ja yhteenkuuluvaisuuden, jommoista
hän ei olisi voinut saavuttaa rautaisimmallakaan ulkonaisella
järjestelmällisyydellä. Jos hänen ajatuksensa joskus tilapäisesti
näyttävät olevan ristiriidassa keskenään, niin on upottauduttava
niiden henkeen, tunkeuduttava ainoastaan syvemmälle hänen
persoonallisuuteensa, ja sieltä käsin, kuin korkeammalta tasolta,
on selkenevä, kuinka tämä ristiriita ei olekaan mikään ristiriita,
ainoastaan sama asia nähtynä eri valaistuksessa. Ajatusrakenteen
kokonaisuus riippuu sisällisesti rehellisyydestä ja kiinteästä,
kohdistuvasta, asiassa pysyvästä kuvausvoimasta, eikä mistään
ulkonaisesti noudatetusta johdonmukaisuudesta. Ken puhuu
välittömästi havaitsemuksensa mukaisesti ja valaa lauselmansa omasta
persoonallisuudestaan, hänen sanansa oikeassa hengessä ymmärrettyinä
eivät voi joutua ristiriitaan keskenään; ristiriidan tuo niihin
ainoastaan vieras, typistävä, ajatusten hennot juuret katkaiseva
katsoja, joka ei voi omassa mielessään uudestaan synnyttää ja nähdä
herätettyä kuvaa yhteyksissään ja riippuvaisuuksissaan.
Tämmöisen jokaiseen yksityiseen kohtaan keskittyvän
sisältöpitoisuutensa vuoksi onkin Emerson henkisesti ravitsevimpia
kirjailijoita. Sanon ravitsevimpia, sillä en löydä muutakaan sanaa,
joka lähemmin vastaisi sitä tyydytettyä, turvallista tunnetta,
jolla häntä lukee. Tosin löytyy kirjailijoita ja ajattelijoita,
jotka ovat elämän tykyntää lähempänä, joiden suonissa elämä itse
väkevämpänä, ahdistavampana, mutta ihanampanakin sykkii, joilla
on hedelmällisempi, suurempia kokonaisuuksia omakseen sulattava
omistuskyky, jotka voivat hengestään heittää valtaavammat siltakaaret
ihmisen järjen ja olemisen salaperäisyyden välille, jotka, lyhyesti
sanoen, ovat elämää uhkuvammat, riemukkaammat ja riemastuttavammat,
semmoisia, joiden olennossa on väkevämpi usko ja elämä, ja jotka
siis voivat sytyttääkin väkevämpää uskoa ja elämää, mutta näiden
ihmiskunnan huumaajain ja hurmaajain rinnalla ja ohella on Emersonin
laatuisilla viileämmillä, karummilla hengilläkin oma ihana ylevä
tehtävänsä ihmiselämän kirkastajina ja tyynnyttäjinä. Heidän
silmäinsä alla ei tosin olemisemme salaperäisyydessä muodostu mitään
uutta, he eivät hedelmöitä meitä, avaa meitä uusiin näkemyksiin,
näkemyksiin, joiden huumauksessa unohtaisimme itsemme, omat rajamme,
ulkonaisen olemisemme vajanaisuudet, mutta he avaavat meille olevan
hetken arvokkaaksi, täyttävät mielemme mietiskeliäällä tyvenellä
järjen ilolla, rikastuttavat jokapäiväistä olemistamme. --
Se Emersonin kirja, joka täten ilmestyy suomenkielellä, ei
ehkä ole se kirja, jossa Emersonin kirjoitustapa esiintyy
luonteenomaisimpanaan ja välittömimpänään. Emerson on siellä
parhaiten kotonaan, missä hän saa lausua ajatuksensa vapaasti,
minkään ulkonaisen sommittelu-näkökohdan häntä häiritsemättä. Niinpä
ovatkin hänen omimpia kirjojaan ne, joissa hänen selvitettävänään
oleva aine ei mitenkään sido häntä pysymään jonkun ulkonaisen
kokonaisuuden puitteissa, vaan joissa hän saa pudotella ajatuksensa
kuin kultamurusina lukijan poimittaviksi ja joissa ei useinkaan näe,
missä yhteydessä juuri luettu lause on edelliseensä ja selvitettävään
asiaan, mutta joissa lause itsenään ja semmoisenaan on täyden
ajattelevan huomion arvoinen. Tässä, nyt puheenaolevassa kirjassa ei
Emerson ihan niin vapaasti ja huolettomasti saa jättäytyä kuhunkin
yksityiseen lauseeseensa, hänen täytyy, -- vaikka toisinaan tunteekin
miten väkinäisesti se tapahtuu -- koota ajatuksensa kulloinkin
käsiteltävän persoonallisuuden ympärille, ryhmittää ne tiukemmin
ja kohdistuvammin käsiteltävää ainetta koskeviksi. Mutta tästä
ulkonaisesta keskittäymispakosta johtuu myöskin, että tämä kirja
lienee edullisin ensi tutustaumiselle Emersoniin. Hänen ihmiskunnan
johtavia henkiä käsittelevät luentonsa saavat siitä semmoisen
helposti seurattavan yhtenäisyyden, jota muuten ei Emersonilla
tapaa, ja ovat ne siitä syystä kevyemmät lukea kuin useat muut hänen
kirjoituksensa. Sen ohella on Emerson näissäkin yhä Emerson, lyhyt,
ytimekäs, sattuva, ja tarjoo esitettävä, korkea, ihmistä lähellä
oleva aine hänelle tilaisuuden lukemattomiin karun miehekkäisiin,
henkeä rohkaiseviin ja valaiseviin sanoihin.
-- Varsinkin luulisi kirjan semmoisen kun tämä otolliseksi ja
terveelliseksi aikana ja oloissa semmoisissa kuin nykyiset meillä
täällä Suomessa, jolloin kaikki keskinäinen arvonanto ja kunnioitus
ihmisten välillä tuntuu olevan järkähtänyt sijoiltaan ja jolloin
kaikenmoiset, ei päivänsankarit edes, vaan päivänkirkujat täyttävät
pimeällä, pienellä touhullaan ja kiihkollaan mielet ja jolloin
räikeys tuntuu vievän miehensä pitemmälle kuin pätevyys. On hyvä, jos
tässä masentavassa sekasorrossa mielet hetkeksi tulevat johdetuiksi
siihen mielentilaan, joka on kaiken todellisen edistymisen ensimäinen
ehto ja lähde, kunnioitukseen ihmiskunnan parhaimpia kohtaan.
_Kunnioitus_, ehdoton, avaroittava, on nimittäin ihmisen kasvattavin,
kohottavin tunne; siitä juo sielu iäisyyttä ja kasvuvoimaa, ja
sen varassa vartumme, tulemme ihmisiksi. Kunnioituksen voima on
sivistyksen voimaa. Siinä kansassa ei ole ainesta sivistyskansaksi,
jonka jäsenissä ei pala sammumaton, harras kunnioitus, joka ei,
kaiken muun unohtaen, kunnioita henkeä. Ja hengen kunnioittamiseen on
Emerson suuri kasvattaja.
_Volter Kilpi_.