1
Oletteko kuulleet metsästelevän suden kolme huutoa: tasaisen matalan
ulvonnan, kutsuhuudon, joka ilmoittaa että saalis on keksitty, mutta
liian voimakas yksin kaadettavaksi -- kauas kiirivän, kohoavan ulinan,
jolla lauma tiedottaa verekset jäljet -- terävän haukahduksen yhtyneenä
lyhyeen ulvahdukseen, joka vaimeudestaan huolimatta on kuitenkin
viimeisen iskun julistus: "Käy kiinni"?
Ratsastin Kingin kanssa Pahanmaan kukkuloilla ja lauma erilaisia
ajokoiria juoksenteli perässämme taikka vierellä. Aurinko oli jo
laskenut, ja veriviiru osoitti kaukana Vartiovuoren takana paikan,
jonne se oli painunut. Kukkulat olivat jo hämärän peitossa, laaksot
tummina, kun lähimmästä pimennosta kiiri pitkä vavahteleva ulina, jonka
jokainen vaistomaisesti tuntee. Se on soinnukas, mutta sen sävyinen
että selkäpiitä karmii, vaikka se nykyisin onkin menettänyt uhkansa
ihmiseen. Kuuntelimme hetken. Hiljaisuuden oli rikkonut metsästelevä
susi.
-- Se on Pahanmaan Billy. Lähtee siitä ääntä, vai mitä? Se on etsimässä
illallispaistiaan.
2
Ennen vanhaan puhvelilaumain kintereillä kulkivat susilaumat, jotka
nappasivat saaliikseen sairaat, heikot ja haavoittuneet eläimet. Kun
puhvelit oli surmattu sukupuuttoon, susien ravinto kävi niukaksi, mutta
sitten tulivat naudat ja ratkaisivat pulman asettumalla puhvelien
sijaan. Siitä alkoi sota susia vastaan.
Karjatilojen omistajat lupasivat tapporahan jokaisesta surmatusta
sudesta ja järjestivät myrkkyjä ja ansoja kaikille cowboylle, jotka
vapaa-aikoinaan pyydystelivät susia. Taitavimmat heistä rupesivat
harjoittamaan sitä päätyönään ja tulivat tunnetuiksi sudenpyytäjinä.
King Ryder oli muuan heistä. Hän oli hiljainen, leppoisa mies, jolla
oli erityinen kyky ymmärtää ja vaistota eläimiä, varsinkin villihevosia
ja koiria, mutta myös susia ja karhuja, vaikka viimeksi mainittujen
suhteen hänen kykynsä rajoittuikin vain siihen, että hän aavisti, missä
ne oleskelivat ja miten niitä sai parhaiten pyydetyksi. Hän oli monet
vuodet sudenpyytäjänä, joten hämmästyin hänen sanoessaan, ettei hän
pitkäaikaisesta kokemuksestaan huolimatta ollut koskaan huomannut suden
käyvän ihmisen kimppuun.
Juttelimme usein nuotion ääressä sillä aikaa kun toiset miehet
nukkuivat, ja silloin sain kuulla sen vähän, mitä hän tiesi Pahanmaan
Billystä.
-- Kuudesti olen sen nähnyt, ja sunnuntaina näen sen seitsemännen
kerran, siitä saatte olla varma. Silloin se ottaa pitkät unet.
Ja yötuulen humistessa ja kojoottien haukkuessa ja toisinaan sankarin
itsensä keskeyttäessä kertomuksen syvältä kumpuavalla ulvonnallaan
minä sain itse tapahtumapaikalla monta lukua Vartiovuoren ison suden
tarinaan, jota olen vielä täydentänyt muualta poimimillani tiedoilla.
3
Kauan aikaa sitten, vuoden 1892 kevätpuolella, muuan sudenpyytäjä oli
saalistusmatkalla entisten tasangonasukkaiden maamerkin, Vartiovuoren,
itärinteellä. Nahat eivät tosin olleet toukokuussa kehuttavia,
mutta tapporaha oli korkea, viisi dollaria päältä ja naarassudesta
kaksinkertainen.
Mennessään eräänä aamuna purolle hän näki suden tulevan vastarannalle
juomaan. Se oli helppo laukaus, ja tarkastettuaan tappamansa eläimen
hän huomasi, että se oli imettävä naarassusi. Ilmeisestikin sillä oli
pesue jossain lähettyvillä, minkä takia hän etsi pari kolme päivää
kaikkialta sen pesäluolaa sitä kuitenkaan löytämättä.
Ratsastaessaan pari viikkoa myöhemmin viereisessä kanjonissa metsästäjä
näki suden tulevan eräästä kolosta. Ampumavalmis rihla lensi poskelle,
ja taaskin hän kartutti kokoelmaansa kymmenen dollarin päänahalla.
Hän kaivoi koloa, kunnes löysi pesän ja poikueen, mutta hämmästyi
suuresti, kun siinä ei ollutkaan vain viisi tai kuusi poikasta kuten
tavallisesti, vaan kerrassaan yksitoista, ja mikä vielä kummempaa,
ne olivat kahden kokoisia: niistä oli viisi isoa ja kuusi pientä.
Emolla oli siis kaksi eri perhettä, ja liittäessään niiden päänahat
voitonmerkkinippuunsa metsästäjälle valkeni totuus. Toinen poikue
oli epäilemättä sen naaraan, jonka hän oli tappanut kaksi viikkoa
aikaisemmin. Tapaus oli selvä: odottaessaan emoa, joka ei koskaan
palannut, pienokaiset olivat vinkuneet surkeasti ja sitä äänekkäämmin,
mitä ankarammin nälkä niitä ahdisti. Toinen emo oli ohi kulkiessaan
kuullut niiden itkun. Se oli siihen aikaan helläsydäminen, koska
itsekin oli saanut hiljan pentuja. Niinpä se otti orvot hoitoonsa,
kantoi ne omaan pesäänsä ja huolehti siellä molemmista perheistä,
kunnes pyssymies teki lopun tästä liikuttavasta tarinasta.
Moni sudenpyytäjä on tutkinut suden pesää löytämättä sieltä mitään.
Vanhat sudet tai ehkä penikat itsekin kaivavat usein pieniä sivukoloja
ja käytäviä, ja kun vihollinen murtautuu pesään, ne piiloutuvat niihin.
Pehmeä maa tukkii kolon suun ja penikat pelastuvat.
Kun sudenpyytäjä poistui voitonmerkkeineen, hän ei osannut aavistaa,
että suurin penikoista oli jäänyt pesään, ja vaikka hän olisi odottanut
vielä pari tuntia, ei hän sittenkään olisi ollut sen viisaampi.
Kun aurinko kolme tuntia myöhemmin laski, kuului kaukaa reiästä heikkoa
raapimista. Ensin ilmestyi kaksi pientä harmaata käpälää, sitten pieni
musta kuono pesän viereisestä pehmeästä hiekkakasasta. Ja viimein
pentu ilmestyi piilopaikastaan. Se oli säikähtynyt, kun pesän kimppuun
käytiin; nyt se oli ymmällään nähdessään sen moisessa kunnossa.
Pesäonkalo oli nyt kolme kertaa entistään avarampi ja päältä auki.
Lähellä oli esineitä, jotka haisivat veljille ja sisarille, mutta
olivat vastenmielisen tuntuisia. Se pelästyi haisteltuaan niitä, ja
kun yökehrääjä kirkaisi sen pään päällä, se hiipi nopeasti heinikkoon
piiloon. Siellä se lymysi koko yön. Pesälle se ei enää uskaltanut
mennä, eikä se tiennyt, minne muuallekaan olisi voinut lähteä. Kun
kaksi korppikotkaa seuraavana aamuna syöksyi raatojen kimppuun, pakeni
suden pentu tiheikköön ja joutui hyvää kätköpaikkaa etsiessään syvään
rotkoon. Ruohikosta nousi äkkiä iso naarassusi, samanlainen kuin pennun
emokin, mutta silti erilainen ja vieras. Ja vaistomaisesti harhaileva
pentu vaipui maahan, kun vanha susi hyppäsi sen kimppuun. Tämä oli
ilmeisesti luullut penikkaa lailliseksi riistaksi, mutta yksi nuuhkaisu
selvitti asian. Naarassusi seisoi hetken sen päällä. Penikka ryömi sen
jaloissa. Naarassudessa sammui halu tappaa se taikka edes ravistella
sitä. Otus haisi nuorelta pennulta. Naarassuden omat penikatkin olivat
jotakuinkin samanikäisiä, ja sen sydän heltyi. Kun pentu rohkaistui sen
verran, että kohotti kuononsa ja haisteli ison suden kuonoa, tämä ei
osoittanut suuttumusta.
Pentu oli kuitenkin haistellut jotain sellaista, jota se nyt kipeästi
tarvitsi. Sitä ei ollut syötetty eilisen jälkeen, ja kun vanha susi
kääntyi lähteäkseen, se kompuroi perässä kömpelöillä pennun jaloillaan.
Jos naarassusi olisi ollut kaukana kotoaan, pentu olisi pakostakin
jäänyt pian jälkeen, mutta lähin onkalo oli sen määränpää, ja pentu
saapui pesän suulle kohta emosuden perään.
Vieras on aina vihollinen, mutta kun naarassusi hyökkäsi puolustamaan
pesäänsä, se kohtasikin pennun ja taas sitä pidätti karvaturrista
lähtevä haju. Pentu oli heittäytynyt selälleen, ehdottoman alistumisen
merkiksi, mutta se ei estänyt nenää tiedottamasta, että kaivattu herkku
oli aivan ulottuvilla.
Naarassusi meni pesäänsä ja käpertyi pentueensa ympärille; pikkuinen
seurasi perässä itsepintaisesti. Emo ärisi tunkeilijan lähestyessä
sen pentuja, mutta toisen alistuva penikkamaisuus lauhdutti vihan
tuota pikaa. Tulokas ujuttautui nopeasti toisten pentujen joukkoon ja
alkoi imeä, sillä se tarvitsi kipeästi ruokaa. Tällä tavoin se valitsi
itselleen perheen.
Muutaman päivän kuluttua se oli niin sulautunut toisten joukkoon, että
emo piti sitä pesueeseen kuuluvana. Kuitenkin se poikkesi monessa
suhteessa sen omista pennuista: se oli niitä vahvempi ja kahta viikkoa
vanhempi, ja sen niskassa ja hartioissa oli laikut, joista myöhemmin
kehittyi tumma harja.
Pikku tummaharja tuskin olisi voinut valita itselleen parempaa
kasvatusemoa, sillä keltainen susi oli taitava ja aikaansa
seuraava metsästäjä. Preeriakoiran nujertaminen, antiloopin ajo
saalistuskumppanin kanssa vuorottain, villihevosen kinttujänteen
katkaiseminen tai hyökkäys härän kimppuun sivulta käsin olivat kaikki
vanhoja keinoja, jotka se oli oppinut osaksi vaistomaisesti, osaksi
kokeneemmilta heimolaisiltaan, kun nämä kokoontuivat talveksi laumoihin.
Mutta emosusi oli oppinut myös sen, että nykyisin kaikilla miehillä
oli aseet, joista ei selviytynyt muuten kuin karttamalla niitä. Oli
pysyttävä poissa näkyvistä niin kauan kuin aurinko oli taivaalla:
yöllä ihmiset sen sijaan olivat vaarattomia. Pyydyksistä sillä
oli melko osuva käsitys, sillä se oli kerran tarttunut niihin. Se
menetti varpaansa siinä leikissä, mutta vamma tuli hyvin korvatuksi,
sillä vaikka se ei ymmärtänyt ansoista oikeastaan mitään, se tunsi
jälkeenpäin niitä kohtaan syvää kauhua. Se piti kaikkea raudalta
haiskahtavaakin niin vaarallisena, että sitä oli kartettava hinnalla
millä hyvänsä.
Kerran taas, kun se viiden toverinsa kanssa suunnitteli hyökkäystä
lammastarhaan, se jättäytyi viime hetkessä toisten jälkeen huomattuaan
vastaviritetyt langat. Toiset syöksyivät sisälle, mutta eivät
tavoittaneet lampaita, itse ne sen sijaan joutuivat kuolemanloukkuun.
Emosusi oli siis perehtynyt uudenaikaisiinkin vaaroihin, ja vaikka
onkin epätodennäköistä, että se olisi täysin käsittänyt niiden
todellisen laadun, se suhtautui epäluuloisesti kaikkeen outoon.
Erityisesti paria asiaa kohtaan naarassusi tunsi sellaista kauhua, että
varjeltui niiltä jatkuvasti. Joka vuosi se menestyksellisesti kasvatti
poikueen, ja keltasusien luku lisääntyi lisääntymistään maakunnassa.
Pyssyt, ansat, miehet ja uudet eläimet, joita nämä olivat tuoneet
mukanaan, se oli jo oppinut tuntemaan, mutta yksi läksy sen oli vielä
opittava, ja se oli todella kauhea.
Tummaharjan sisarten ollessa noin kuukauden ikäisiä kasvattiemo palasi
eräänä päivänä kotiin merkillisessä kunnossa. Sen kita vaahtosi ja
sääret vapisivat, ja lähellä luolan ovea se sai kouristuksia ja kaatui
kumoon, mutta toipui sen verran, että pääsi sisälle asti. Emon leuat
tärisivät ja kun se yritti nuolla pienokaisiaan, sen hampaat melkein
kalisivat. Se iski hampaansa jopa omaan etukäpäläänsä, ettei purisi
pentujaan. Mutta pian poikaset palasivat ja kerääntyivät emon ympärille
saadakseen tavanomaisen ravintonsa. Naarassusi parani oltuaan pari
kolme päivää hyvin huonona, ja nämä päivät, jolloin sillä oli myrkkyä
ruumiissaan, tuhosivat poikueen. Pennut tulivat kauhean sairaiksi, ja
ainoastaan vahvin niistä selviytyi. Kun koettelemus oli ohi, pesässä
oli enää vain emo ja tummaharja, tuo vieras pentu, jonka keltainen susi
oli ottanut kasvatikseen. Siten pikku tummaharjasta tuli sen ainoa
holhokki. Se uhrasi kaikki voimansa poikasen ruokkimiseen, ja tämä
vaurastui vaurastumistaan.
Sudet oppivat nopeasti tiettyjä asioita. Niiden aisteista on haju
parhaiten kehittynyt. Siitä pitäen pentu ja kasvatusemo tunsivat
vaistomaista, järjetöntä pelkoa heti, kun niiden nenään tuli
strykniinin haju.
4
Pikku susi, joka nauttii seitsemän pennun ravinnon, kasvaa pakostakin.
Niinpä se syksyllä alkaessaan seurata emoaan oli yhtä iso kuin tämä.
Niiden oli kuitenkin pakko vaihtaa metsästysmaita, sillä joukko isoja,
voimakkaita susia hallitsi Vartiovuorta, tasangon kalliolinnoitusta.
Heikkojen täytyi lähteä muualle, keltaisen suden ja tummaharjan muiden
mukana.
Sudet eivät osaa ilmaista itseään samalla tavoin kuin ihminen. Niiden
koko 'sanavarasto', millä ne ilmaisevat tavallisimmat tunteensa,
rajoittuu luultavasti kymmenkuntaan ulvahdukseen, haukuntaan ja
murahdukseen. Mutta niillä on monta muuta keinoa ajatusten vaihtoon ja
lisäksi vielä erityisiä tietotoimistoja. Pitkin niiden metsästysaluetta
on näet useita helposti tunnettavia tiedotuskeskuksia. Toisinaan ne
ovat kiviä, toisinaan polunristeyksiä, toisinaan puhvelin pääkalloja
-- siis mikä tahansa silmiinpistävä esine, joka on reitin varrella.
Poiketessaan niille kuten koira pylvään juurelle tai piisami tiettyihin
liejupaikkoihin, susi jättää merkkikohtaan eritettään ja tutkii ketkä
muut ovat olleet hiljan samoilla asioilla. Se saa myös tietää, mistä
ne ovat tulleet ja minne menneet, jopa senkin, onko niitä ajettu
takaa, ovatko ne olleet nälissään, kylläisiä vai sairaita. Tämän
tiedotusjärjestelmän ansiosta susi tietää, missä sen ystävät ja
viholliset ovat.
Keltaista sutta seuratessaan tummaharja perehtyi näihin
tietotoimistoihin ja niiden käyttöön kasvatusemon yrittämättä mitenkään
tietoisesti opettaa sitä. Pääasiallisena oppaana oli emon esimerkki,
jota poikasen synnynnäinen vaisto vielä vahvisti, mutta kerran
naarassusi toimi jokseenkin samaan tapaan kuin ihmisvanhemmat, jotka
yrittävät suojella lastaan vaarasta.
Tummaharja oli oppinut susielämän alkeet: koirien kanssa ei saanut
koskaan takertua lähitappeluun, vaan niitä piti juostessa vain näykkiä
koko ajan ja sitten oikaista louhikkoon, jonne ratsastajat eivät
voineet seurata hevosillaan.
Se oppi piittaamaan vähät kojooteista, jotka pyyntiretkillä seurasivat
tähteitä norkoilemassa; niitä ei näet saanut kuitenkaan kiinni, mutta
ei niistä liioin ollut harmiakaan.
Se tiesi, että oli turhaa ajan tuhlausta hyökätä maahan laskeutuneiden
lintujen kimppuun ja että sitä pientä mustan ja valkoisen kirjavaa
eläintä, jolla on pörröinen häntä, piti kaikin mokomin karttaa. Se kun
ei maistunut miltään, mutta haisi onnettoman pahalle.
Entä myrkky! Sitä hajua se ei milloinkaan unohtanut sen päivän jälkeen,
jolloin se menetti kaikki kasvatusveljensä pesässä.
Se tiesi nyt, että lampaiden kimppuun hyökättäessä oli ensimmäiseksi
hajotettava lauma, koska erilleen joutunut tyhmä lammas on helppo
saalis. Nautakarjan sai taas kierretyksi vaivattomasti, kun säikytti
ensin jonkin vasikoista.
Se oppi, että härän kimppuun on aina käytävä takaapäin, lampaan
edestäpäin ja hevosien keskeltä, toisin sanoen niitä oli ahdistettava
sivusta käsin. Ihmisen päälle ei sen sijaan saanut hyökätä koskaan, ei
edes joutua vastakkain hänen kanssaan. Mutta näiden lisäksi tuli vielä
yksi tärkeä opetus, jonka emo antoi sille aivan kädestä pitäen.
5
Muuan vasikka oli kuollut polttomerkinnän aikoihin, ja parin viikon
kuluttua sen maku oli susien mielestä parhaimmillaan, ei liian veres
eikä liian kypsäkään, ja tuuli levitti laajalle tätä tietoa.
Keltainen susi ja tummaharjainen olivat menossa illallista metsästämään
tietämättä vielä minnepäin, kun tuli sanoma vasikanpaistista, ja ne
lähtivät hölköttämään vastatuuleen. Vasikka oli avoimella paikalla
ja näkyi selvästi kuutamossa. Koira olisi juossut suoraan raadolle,
samoin kai entisaikojen susikin, mutta alituinen sotapolulla olo oli
kehittänyt keltaisen suden niin valppaaksi, ettei se luottanut muuhun
kuin omaan nenäänsä, niinpä se hiljensi vauhdin kävelyksi. Tultuaan
näköetäisyyden päähän se pysähtyi ja ojenteli kauan kuonoaan ja tutki
tarkkaan tuulen kuljettamia hajuja. Se nuuhki niitä hienovainuisella
nenällään, puhalsi sitten ilman ulos ja nuuhkaisi toisen kerran.
Ja sen luotettavien sierainten yksimielinen ilmoitus oli tällainen:
Ensiksi seitsemänkymmentä prosenttia mehukasta ja kypsää
vasikantuoksua; viisitoista prosenttia ruohon, hyönteisten, metsän,
kukkien, puiden, hiekan ja muun joutavan hajua; kymmenen prosenttia
penikan ja sen omaa hajua, josta ei tarvinnut välittää; kaksi
prosenttia ihmisjälkien, yksi savun, yksi hikisen nahan hajua; puoli
prosenttia ihmisen hajua (jota tuskin aina erottikaan) ja lopuksi
hitunen raudan hajua.
Vanha susi kyyristyi hieman ja nuuhki tarkkaan kuono häälyen. Nuori
susi teki samoin. Emosusi peräytyi takaperin kauemmas, penikka jäi
paikalleen. Emosusi vinkui hiljaa, pentu totteli vastahakoisesti.
Emosusi kierteli houkuttelevaa raatoa. Nyt erottui uusi haju --
kojoottien jälkien haju, johon pian yhdistyi niiden oma hajukin. Aivan
oikein, tuolla ne hiipivät läheistä harjua pitkin. Kun emosusi nyt
siirtyi raadon toiselle puolelle, muuttuivat samalla hajutkin. Tuuli
oli menettänyt melkein kaikki jäljet vasikasta ja toi vain tavallisia,
joutavanpäiväisiä hajuja. Ihmisjälkien haju oli ennallaan, nahan haju
sen sijaan kadonnut, mutta raudan ja ihmisen hajut olivat nousseet
puolesta prosentista melkein kahteen.
Naarassusi oli levoton, ja jäykistynyt asento, jännittynyt ilme ja
kohonneet niskakarvat ilmaisivat pennulle emon olevan peloissaan.
Emosusi jatkoi kiertelemistään. Kerran eräällä korkealla paikalla
ihmisen haju kaksinkertaistui, mutta alempana se taas heikkeni. Sitten
tuuli toi täyteläisen vasikantuoksun sekä kojoottien ja erilaisten
lintujen jälkien hajuja. Emosuden epäluuloisuus alkoi hälvetä, kun
se piiriä pienentäen alkoi tuulen yläpuolelta lähestyä houkuttelevaa
herkkua. Se astui jopa muutaman askelen suoraan sitä kohtikin, mutta
hikinen nahka varoitti taas äänekkäästi, ja savu ja rauta yhtyivät sen
lauluun kuin kaksi säiettä kirjavaan punokseen. Se keskeytti etenemisen
ja tuli kahden loikkauksen päähän vasikasta. Maassa oli nahankaistale
ilmoittaen ihmisen kosketuksesta ja aivan sen lähellä itse vasikka, ja
nyt leijui raudan ja savun haju vasikan täyteläisen ja voimakkaan hajun
päällä kuin käärmeen vana, joka ylittää kokonaisen karjalauman jäljet.
Se oli niin heikko, että penikka, jolla oli nuoren hyvä ruokahalu ja
malttamaton mieli, tunki emonsa olkaa vasten päästäkseen heti syömään.
Emo tarttui poikasta niskaan ja nakkasi sen taakseen. Kivi, johon
penikan käpälät sattuivat, vieri eteenpäin ja pysähtyi omituisesti
kilahtaen. Vaarallinen haju lisääntyi, ja keltainen susi perääntyi
hitaasti herkusta penikka kintereillään.
Katsellessaan kaihoisasti kiellettyä paistia tummaharja huomasi
kojoottien lähestyvän. Ne olivat kaikin mokomin yrittäneet välttää
susia. Pentu seurasi niiden varovaista etenemistä, joka oli kuitenkin
kuin hurjaa rynnäkköä emon liikehtimiseen verrattuna. Vastustamattoman
herkullinen haju leijaili nyt entistä voimakkaampana sen kuonoon,
sillä kojootit olivat ryhtyneet repimään vasikanraatoa. Samassa kuului
terävä kalahdus ja yksi kojooteista kiljaisi. Ja yön hiljaisuuden
rikkoi jyrähdys ja tulen leimaus. Isoja hauleja räiskyi vasikkaan ja
kojootteihin, ja ne hajaantuivat kiljuen kuin piiskatut koirat lukuun
ottamatta kahta, joista toinen oli saanut osuman ja toinen tempoili
valppaan sudenpyytäjän virittämissä raudoissa.
Ilma oli nyt täynnä vihattuja hajuja, joihin sekoittui uusiakin,
vallan kauheita. Keltainen susi puikki notkelmaan pakoon penikka
kintereillään, mutta mennessään ne näkivät miehen hyökkäävän esiin
törmän takaa lähellä sitä kohtaa, jossa emon kuono oli antanut
varoituksen. Ne näkivät miehen tappavan kiinni tarttuneen kojootin ja
virittävän pyydyksen toisia varten.
6
Elämän kamppailu on ankaraa: saattaa voittaa kymmenen tuhatta kertaa,
mutta jos häviää kerrankin, on peli menetetty. Kuinka monta sataa
kertaa keltainen susi oli pitänyt ansoja pilkkanaan ja kuinka monta
penikkaa se oli opettanut niitä pilkkaamaan! Ansat se toki tunsi
parhaiten kaikista hengenvaaroista.
Lokakuu oli tullut. Penikka oli nyt paljon isompi kuin emosusi.
Sudenpyytäjä oli nähnyt ne kerran -- keltaisen suden ja sen perässä
toisen, jonka pitkät kömpelöt sääret, isot pehmeät käpälät, ohut
kaula ja hoikka häntä ilmaisivat sen tämän vuoden penikaksi. Jäljet
hiekassa ja savessa kertoivat, että vanhempi susista oli menettänyt
oikeanpuoleisen etujalan varpaan ja nuori oli jättiläinen.
Sudenpyytäjä se juuri oli vasikanraatosatimenkin keksinyt, mutta hän
pettyi saadessaankin vain kojootteja susien asemesta. Raudoillapyynti
oli alkamassa, sillä nahka on lokakuussa parhaimmillaan.
Aloittelija kiinnittää usein syötin itse rautoihin, kokenut ei tee
sitä koskaan. Hyvä pyydystäjä ei aseta rautoja vain kolmensadan tai
kuudensadan metrin päähän syötistä, vaan lisäksi sellaiseen kohtaan,
jonka susi todennäköisesti ylittää kiertäessään syötin ympäri.
Suosittu menetelmä on kätkeä kolmet tai neljät raudat avoimelle
paikalle ja sirotella niiden keskelle lihanriekaleita. Ennen kätkemistä
pyydykset savustetaan, ettei käsien eikä raudan haju tunnu. Toisinaan
käytetään syöttinä vain pumpulitukkoa taikka höyhenkimppua, joka
vangitsee suden katseen ja herättää sen uteliaisuuden, niin että se
erehtyy kiertämään petollista vaaravyöhykettä.
Taitava metsästäjä vaihtelee alinomaa menetelmiään, etteivät sudet
oppisi hänen temppujaan. Susilla ei ole muuta keinoa kuin turvautua
valppauteensa ja kiertää hajut, jotka ovat lähtöisin ihmisistä.
Sudenpyytäjä, jolla oli kuormallinen jykeviä pyydysrautoja, oli alkanut
jokasyksyisen urakkansa Poppelimetsässä.
Joen ylittävä entinen puhvelien polku seurasi pientä rotkoa, joka
kiipesi kukkuloilta tasaisille ylängöille. Kaikki eläimet, sudet ja
ketut, naudat ja hirvet, käyttävät näitä polkuja, jotka ovat tärkeitä
kulkureittejä. Lähellä sitä paikkaa, missä polku sukelsi sorapohjaiseen
virtaan, oli poppelinkanto, johon sudet olivat jättäneet merkkejään.
Pyyntimies huomasi heti, mihin sitä oli käytetty. Siihen oli mainio
kätkeä sudenraudat. Niitä ei tosin auttanut viritellä polulle, jolla
kulki paljon karjaa, vaan kahdenkymmenen askelen päähän tasaiselle
hietikolle. Tälle viiden neliön suuruiselle alueelle hän sijoitti
neljät raudat. Kunkin pyydyksen läheisyyteen hän pudotti pari kolme
lihan riekaletta; asetelmaa täydensi kolme tai neljä valkoista sulkaa,
jotka oli kiinnitetty keskellä sojottavaan ruohon korteen. Sen jälkeen
kun aurinko, tuuli ja hiekka olivat haihduttaneet metsästäjän jäljet,
ei yksikään ihminen olisi erottanut hietikkoon kätkettyjä rautoja, eikä
niitä olisi pystynyt vainuamaan moni eläinkään.
Keltainen susi oli nähnyt ja väistänyt tuhansia kertoja ennenkin
sellaisia pyydyksiä ja opettanut jättiläismäistä poikastaankin
karttamaan niitä.
Karja tuli keskipäivän helteellä juomaan. Eläimet saapuivat jonossa
polkua pitkin, samoin kuin puhvelitkin ennen vanhaan. Pienet iltalinnut
lentelivät niiden edellä, lehmälinnut ratsastivat niiden selässä ja
preeriakoirat rupattelivat niille aivan samoin kuin entisaikojen
puhveleille.
Ne astelivat alas harmaanvihannalta kivikkoiselta laakiolta juhlallisen
vakavasti ja määrätietoisesti. Polun varrella riehakkaasti kisailleet
vasikat rauhoittuivat rantaan tultaessa ja kävelivät kiltisti lehmien
perässä. Jonon etunenässä kulkeva vanha lehmä haisteli epäluuloisesti
ohittaessaan viritetyn satimen. Se oli kuitenkin liian kaukana, muutoin
se olisi kuopinut maata ja mölissyt veristen lihankappaleitten päällä,
kunnes jokainen rautaansa olisi lauennut ja käynyt vaarattomaksi.
Mutta sillä oli nyt kiire joelle. Juotuaan tarpeekseen eläimet
makasivat lähimmällä törmällä myöhään iltapäivään saakka. Sitten niiden
oma äänetön ruokakello herätti ne, ja karja palasi takaisin lihaville
laitumilleen.
Pari pikkulintua oli nokkinut lihankappaleita ja muutama sininen
lihakärpänen pörisi niiden ympärillä, mutta muuten hiekkanaamio
oli vielä koskematon päivänlaskun aikaan. Auringon alkaessa taas
värileikkinsä kaarteli ruskea suohaukka jokitasangon yläpuolella.
Mustarastaat pyrähtivät tiheikköihin välttäen helposti sen kömpelöt
hyökkäykset. Oli vielä niin aikaista, ettei haukan kannattanut yrittää
hiiriä, mutta maan lähellä kiitäessään se terävillä silmillään keksi
satimen luona lepattavat höyhenet ja kääntyi nopeasti. Mutta ennen kuin
se tuli lähellekään, se huomasi höyhenet täysin mielenkiinnottomiksi ja
äkkäsi sen sijaan lihapalat. Viekkauteen tottumattomana se laskeutui
maahan ja oli nielemässä parhaillaan toista palasta, kun räiskis --
pöly pölähti korkealle ilmaan, ja suohaukka tarttui kiinni varpaistaan
ja yritti turhaan päästä jykevien sudenrautain otteesta. Se oli vain
lievästi loukkaantunut. Irti päästäkseen se tuon tuostakin pieksi ilmaa
isoilla siivillään, mutta se oli yhtä voimaton kuin varpunen rotan
loukussa.
Ja kun aurinko oli soittanut hehkuvan väriasteikkonsa loppuun, laulanut
joutsenlaulunsa ja kuollut niin kuin se leimuavalla länsitaivaalla
kuolee ja varjot olivat peittäneet melodramaattisen kohtauksen
elefantinloukkuun joutuneesta hiirestä, kuului korkealta laakiolta
syvä, täyteläinen huuto, johon toinen vastasi. Kumpikaan niistä ei
ollut kovin pitkä eikä niitä enää toistettu; ne olivat kummunneet
pikemminkin vaiston pakotuksesta kuin välttämättömyydestä. Ensimmäinen
oli tavallinen suden kutsuhuuto, toinen isokokoisen uroksen vastaus;
ne eivät tässä tapauksessa olleet pariskunta vaan emo ja poika --
keltainen susi ja tummaharja.
Yhdessä ne juosta hölkyttivät puhvelinpolkua alaspäin. Mäen päällä
ne poikkesivat 'susikeskuksessa' ja pysähtyivät toisen kerran
poppelinkannon luona. Kun ne parhaillaan olivat laskeutumassa joelle,
räväytti loukkuun joutunut haukka siipiään. Vanha susi käännähti --
varmaan maahan pudonnut haavoittunut lintu -- ja hyökkäsi sitä kohti.
Päivänpaiste ja hiekka polttavat pian jälkien hajut, joten mikään ei
varoittanut sitä. Se hyökkäsi räpiköivän linnun kimppuun ja yhdellä
leukojen loksauksella tämän tuskat loppuivat, mutta samassa kamala
ääni, hampaiden kirskahdus terästä vasten, pelästytti suden. Se pudotti
haukan ja hyppäsi vaaran paikalta, mutta putosikin toisiin rautoihin.
Sakset pureutuivat sen jalkaan, ja kun se yritti riuhtaista itsensä
irti, sen etukäpälä osui toiseen satimeen, joka oli kätketty maahan.
Pyydystä ei ollut koskaan viritetty sillä tavoin. Keltainen susi ei
ollut koskaan ollut näin pahaa-aavistamaton. Saalis ei ollut koskaan
ollut varmempi.
Pelko ja raivo täyttivät vanhan suden sydämen. Se riuhtoi ja
ponnisteli, pureskeli kahletta, ärisi ja riehui suu vaahdossa. Se
olisi ehkä kyennyt raahaamaan yhdet raudat kiinnityspölkkyineen
päivineen, mutta kaksia vastaan se oli voimaton. Vaikka se olisi kuinka
rimpuillut, armottomat sakset syöpyivät vain syvemmälle sääriin. Se
haukkoi hurjana ilmaa, repi kuolleen haukan riekaleiksi, päästeli
raivostuneen suden lyhyitä haukkuvia karjahduksia. Se jyrsi rautoja,
näykki penikkaansa, puri itseään. Se repi sääriään siitä mistä ne
olivat kiinni; pureskeli raivoissaan kylkiään, haukkasi sekapäisenä
häntänsä poikki; se rikkoi kaikki hampaansa teräkseen ja täytti verta
vuotavan, vaahtoavan kitansa savella ja hiekalla.
Se taisteli, se kaatui ja vääntelehti tai makasi kuin kuolleena, kunnes
oli sen verran vahvistunut, että pääsi nousemaan ja alkoi taas kalvaa
rautaa hampaillaan.
Ja niin kului yö.
Entä tummaharja? Missä se oli? Sillä oli taas sama tunne kuin
kasvatusemon tullessa kotiin myrkytettynä, mutta nyt se pelkäsi
vieläkin enemmän. Emosusi näytti raivokkaan vihaiselta. Tummaharja
pysytteli syrjässä ja vinkui hiukan. Välillä se puikahti kauemmas,
mutta palasi taas, kun emo makasi hiljaa heti peräytyäkseen, kun tämä
ponkaisi ylös riehumaan ja kävi uudestaan rautojen kimppuun. Tummaharja
oli ymmällään, mutta sen verran se tiesi, että emo oli hirvittävässä
pulassa ja että syy näytti olevan sama, joka oli pelottanut niitä sinä
yönä, jolloin ne olivat yrittäneet lähestyä vasikkaa.
Tummaharja kierteli ympäristössä kaiken yötä täysin ymmällään ja
uskaltamatta mennä lähelle. Se oli yhtä avuton kuin emokin.
Seuraavana päivänä muuan paimen, joka etsi eksynyttä lammasta, keksi
tummaharjan läheiseltä mäeltä. Hän kutsui sudenpyytäjän leiristään
heijastamalla peiliä. Tummaharja huomasi tämän uuden vaaran. Koska se
isosta koostaan huolimatta oli vielä pentu, se ei uskaltanut käydä
miehen kimppuun, vaan pakeni.
Sudenpyytäjä ratsasti rautoihin joutuneen surkean, raadellun,
vertavuotavan naarassuden luo. Hän kohotti pyssynsä ja kamppailu loppui
nopeasti.
Metsästäjä tarkasteli jälkiä ja muisti nähneensä samanlaisia ennenkin.
Susi oli sama, joka oli liikuskellut ison pentunsa kanssa, se oli
Vartiovuoren naarassusi.
Tummaharja kuuli laukauksen livahtaessaan piiloon. Tuskinpa se ymmärsi
sen merkitystä, mutta koskaan se ei nähnyt enää hyvää kasvatusemoaan.
Siitä lähtien sen täytyi yksin tulla toimeen maailmassa.
7
Vaisto on epäilemättä suden ensimmäinen ja paras opastaja, mutta
lahjakkaat vanhemmat auttavat sitä hyvään alkuun. Tummaharjalla oli
ollut harvinaisen etevä emo, ja se käytti nyt hyväkseen kaikkia
tämän kokemuksia. Se oli perinyt erinomaisen hajuaistin ja luotti
ehdottomasti sen ilmoituksiin. Ihmisen on vaikea tajuta tätä
sieraimissa asustavaa voimaa. Tummaharja nuuhki aamutuulta samalla
tavoin kuin ihminen silmäilee sanomalehdestä tuoreimmat uutiset. Susi
voi maastossa juostessaan saada tarkat tiedot jokaisesta elävästä
olennosta, joka on ollut liikkeellä, vaikka siitä olisi kulunut useita
tunteja. Sen vainu jopa kertoo, mihin suuntaan toinen on mennyt,
sanalla sanoen: se ilmoittaa sille jokaisesta eläimestä, joka on
kulkenut hiljan sen polun poikki, mistä se on tullut ja minne mennyt.
Tummaharjalla tämä kyky oli erityisen hyvä. Sen huomasi asiantuntija
jo pennun leveästä, kosteasta kuonostakin. Lisäksi sen ruumis
oli harvinaisen voimakas ja jäntevä, ja se oli aikaisin oppinut
suhtautumaan epäluuloisesti kaikkeen tuntemattomaan ja outoon. Tämä
arkuus tai varovaisuus tai epäluuloisuus, tai sanottakoon sitä miksi
hyvänsä, oli kuitenkin monin verroin tähdellisempi ominaisuus kuin koko
sen taitavuus. Sen ja ruumiinvoimiensa ansiosta tummaharja menestyi
elämässä erinomaisesti.
Susien maailmassa voima on valtaa, niinpä tummaharjakin oli kerran
karkotettu emonsa kanssa Vartiovuorelta. Se oli kuitenkin sangen
haluttua maaperää, ja vähitellen karkotettu hivuttautui takaisin
syntymävuorelleen päin. Pari isoa sutta seurasi kyräillen sen
lähestymistä. Ne ajoivat sen monesti pois, mutta kerta kerralta
se kykeni pitämään puoliaan yhä paremmin, ja ennen kuin se oli
puolentoistakaan vuoden ikäinen, se oli voittanut kaikki kilpailijansa
ja asettunut jälleen vakinaisesti asumaan synnyinseudulleen. Se eleli
siellä kuin rosvoparoni, verotti ympäristön rikkauksia ja palasi taas
vuoristolinnoituksensa turviin.
Sudenpyytäjä Ryder King metsästi usein niillä seuduin, eikä kestänyt
kauankaan ennen kuin hän osui jättiläissuden jäljille. Niiden koosta
hän päätteli, että suden täytyi painaa yli kuusikymmentä kiloa ja
korkeuden sään kohdalta olla sata kaksikymmentäviisi senttiä.
Niin isoa sutta hän ei ollut vielä koskaan tavannut. King oli asunut
preeria-alueella, jossa pukkia sanotaan Billyksi. Hän huudahti nyt:
-- Lyön vaikka vetoa, että se on itse Billy! Näin vähäpätöisen sattuman
johdosta tummaharja sai vihamieheltään nimen Pahanmaan Billy.
Ryder tunsi hyvin susien kutsuhuudon, tuon pitkän tasaisen ulvonnan,
mutta Billyllä oli siinä oma erityissävynsä, joka oli aina helppo
erottaa. Ryder oli kuullut sen ennenkin poppelimetsän kanjonissa. Kun
hän viimein sattui näkemään ison, tummaharjaisen suden, hänen mieleensä
juolahti, että se oli kenties rautoihin tarttuneen keltaisen hirmun
poika.
Näistä asioista hän muun muassa kertoili minulle, kun istuimme yöllä
nuotion ääressä. Tunsin hyvin nuo ajat, jolloin kuka hyvänsä osasi
pyydystää suden raudoilla tai myrkyllä, mutta ne päivät olivat
häipyneet kuten nuo yksinkertaiset sudetkin. Nyt oli kasvanut uusi
tietävämpi susisuku, joka lisääntyi lisääntymistään ja saattoi häpeään
karjankasvattajien pyyntimenetelmät.
Sudenpyytäjä kertoi minulle myös koirista, joilla Penroof oli
kokeillut: kettuterriereistä, jotka olivat tappelussa liian
hellänahkaisia; vinttikoirista, jotka heittivät ajon heti, kun eläin
katosi näkyvistä; tanskandogeista, jotka olivat liian painavia vaikeaan
maastoon, ja myös sekaparvesta, jossa oli toisinaan bullterrieri
johtamassa loppuhyökkäystä.
Hän kertoi, että kojoottien ajojahti tavallisesti onnistui, koska
kojootit pyrkivät tasaisille maille, joilla vinttikoirat saivat ne
helposti kiinni. Sanoipa hän tappaneensa tällä mukaansa ottamallaan
ajokoiralaumalla myös muutamia pikku susia, vaikka siinä leikissä
johtajakoira tavallisesti menettikin henkensä. Enimmäkseen hän
kuitenkin jutteli tuosta Vartiovuoren kelvottomasta mustasta sudesta,
jota hän oli monta kertaa yrittänyt ajaa näännyksiin taikka johonkin
umpikujaan, mutta aina epäonnistunut. Susi näet jatkoi raivostuttavan
hellittämättömästi rosvoamistaan ja nappasi aina parhaat palat,
opettipa vielä joka vuosi uusille susipolvillekin, miten sen saattoi
tehdä pälkääseen joutumatta.
Kuuntelin häntä yhtä innokkaasti kuin kullankaivaja valtausjuttuja,
sillä nämä asiat kuuluivat minun maailmaani. Ne olivat tosiaan
etualalla kaikkien mielestä, sillä olimme ajamassa Pahanmaan Billyä, ja
nuotion ympärillä makasivat Penroofin koirat.
8
Eräänä yönä syyskuun lopulla, kun viimeinenkin valojuova oli kadonnut
lännestä ja kojoottien yhteishaukunta alkanut, kuului syvä, kumea ääni.
King otti piipun suustaan, käänsi päätään ja sanoi:
-- Se on nyt se -- se kelvoton Billy. Se on pitänyt meitä kaiken päivää
silmällä joltain korkealta paikalta, ja nyt kun pyssyistä ei ole apua,
se on tullut tänne ilkkumaan.
Pari kolme koiraa nousi niskakarvat pystyssä, sillä ne erottivat
selvästi, ettei ulvoja ollut kojootti. Ne ryntäsivät ulos yöhön, mutta
eivät etääntyneet kauaksi. Äkkiä niiden ärhentely vaihtui kovaksi
ulinaksi, ja kaikki juoksivat takaisin tulen suojiin. Yksi oli saanut
olkaansa niin pahan haavan, ettei siitä ollut enää jatkamaan ajoa.
Toisen kyljessä oli haava, joka tosin ei näyttänyt vaaralliselta, mutta
silti metsästäjät saivat seuraavana aamuna haudata senkin.
Miehet olivat raivoissaan. He vannoivat nopeata kostoa ja olivat jo
päivän koitteessa jälkien haussa. Kojootit haukkuivat aamulauluaan,
mutta häipyivät kukkuloille heti, kun päivä oli täysin valjennut.
Metsästäjät etsivät ison suden jälkiä toivoen, että koirat pystyisivät
seuraamaan niitä ja löytäisivät suden, mutta nepä eivät siihen
pystyneet tai sitten eivät halunneetkaan.
Ne tapasivat kuitenkin kojootin, jonka ne tappoivat ajettuaan sitä
muutaman sata metriä. Olihan sekin kai jonkinlainen voitto, sillä
kojootit tappavat vasikoita ja lampaita, mutta siitä huolimatta
mielessäni oli sama ajatus kuin kaikilla toisillakin:
-- Mainion urhoollisia koiria, kun on kysymys pikku kojootista, mutta
eivätpäs uskaltaneet käydä ison suden kimppuun viime yönä.
Aivan kuin vastaukseksi näihin äänettömiin moitteisiin, tokaisi nuori
Penroof:
-- Minä luulen, pojat, että vanhalla Billyllä oli viime yönä mukanaan
kokonainen liuta susia.
-- Minä näin vain yhdet jäljet, murahti King.
Tällä tavalla luiskahti käsistämme koko lokakuu. Kaiket päivät
seurasimme ratsain epäselviä jälkiä koirien perässä, jotka joko
hukkasivat ne tai pelkäsivät niitä. Ja yhä edelleen saapui viestejä
susien tekemistä vahingoista. Toisinaan tiedon toi joku cowboy,
toisinaan löysimme itse raadot. Muutamat susista myrkytimme, vaikka
sitä pidetäänkin sangen vaarallisena silloin, kun ajoon käytetään
koiria. Kuukauden lopulla joukkomme oli masentunut ja säitten pieksemä,
hevoset olivat lopen uupuneita, koirien jalat rikki ja niiden määrä
vähentynyt kymmenestä seitsemään. Ja vain yhden harmaan suden ja kolme
kojoottia olimme tähän mennessä tappaneet, kun taas Pahanmaan Billy
oli repinyt ainakin tusinan verran arvokkaita koiria ja lehmiä. Kun
jotkut pojista päättivät luopua koko puuhasta ja lähteä kotiin, käytti
King tilaisuutta hyväkseen ja lähetti heidän mukanaan kirjeen, jossa
hän pyysi apua, muun muassa kaikki koirat, jotka karjatilalta suinkin
liikenivät.
Jouduimme odottamaan pari päivää, joiden aikana lepuutimme hevosiamme,
ammuimme hiukan riistaa ja valmistauduimme kovaan ajoon. Toisen päivän
iltamyöhällä tulivat uudet koirat, kahdeksan kaunista eläintä. Lauma
oli nyt viisitoistapäinen.
Sää oli muuttunut koleaksi, ja sudenpyytäjien riemuksi maa oli aamulla
lumen peitossa. Se lupasi varmaa menestystä. Koirien ja hevosten oli
nyt vilpoinen juosta. Lähettyviltä oli edellisenä yönä kuultu ison
suden huuto, ja koska maassa oli nyt lunta, otus ei voinut meitä enää
pettää, kun kerran pääsisimme sen jäljille.
Olimme jalkeilla jo ennen päivänkoittoa, mutta ennen kuin ennätimme
lähteä, ratsasti leiriin kolme miestä. Penroofin pojat palasivat
takaisin. Sään muuttuminen oli saanut heidät toisiin ajatuksiin. He
tiesivät, että lumen tultua meitä saattoi ehkä onnestaa.
-- Muistakaa nyt, että tällä kertaa meille kelpaa vain Billy, sanoi
King, kun nousimme hevosen selkään. -- Jos sen saamme, niin koko
joukkio on pian raivattu. Seuratkaa siis jälkiä, joiden läpimitta on
kolmetoista ja puoli senttiä!
Ja jokainen merkitsi ratsupiiskansa kädensijaan tai rukkaseensa tarkan
kolmentoista ja puolen sentin mitan voidakseen tarkistaa jäljet
osuessaan niille.
Jo tunnin kuluttua yksi pyyntimiehistä, joka oli ratsastanut länteen
päin, antoi merkin. Ensimmäinen laukaus tarkoitti: "Kuunnelkaa", sitä
seurasi tauko, jonka aikana ennätti laskea kymmeneen, sitten kuului
kaksi perättäistä laukausta, jotka merkitsivät: "Tulkaa tänne."
King kokosi koirat ja ratsasti oikopäätä kallionharjanteelle, jolla
ratsumies odotti. Kaikki olivat nyt toiveikkaita. Tähän mennessä oli
nähty vain pienten susien jälkiä, mutta nyt oli vihdoinkin tavattu
isot, lähes neljätoistasenttiset jäljet. Nuoren Penroofin teki mieli
hihkaista riemusta ja lähteä ratsastamaan täyttä laukkaa. Tuntui kuin
olisi tavoittanut leijonan tai löytänyt kauan pakoilleen onnensa.
Metsämies ei tiedä mitään innostavampaa kuin verekset jalanjäljet,
jotka johdattavat hänet otuksen luo, jota hän pitkän aikaa on ajanut
turhaan takaa. Kuinka Kingin silmät kiiluivatkaan, kun hän tuijotti
jälkiä!
9
Siitä tuli rankka ratsastus. Ajo venyi paljon pitemmäksi kuin olimme
odottaneetkaan, ja se oli hyvin monivaiheinen, sillä jälkien loputon
nauha kertoi yksityiskohtaisesti, mitä susi oli tehnyt edellisenä yönä.
Se oli kierrellyt tietotoimiston ympäri ja lukenut uutiset, pysähtynyt
sitten tutkimaan vanhaa kalloa; tässä se oli poikennut syrjään
ja hiipinyt varovasti vastatuuleen tutkimaan jotain, joka sitten
osoittautuikin vanhaksi peltitölkiksi; tuossa se oli vihdoin noussut
matalalle kukkulalle, istahtanut ja päästänyt ilmeisesti kutsuhuudon,
koska sen luo oli eri tahoilta saapunut kaksi sutta. Siten otukset
olivat yhdessä laskeutuneet jokilaaksoon, josta karjalla oli tapana
etsiä myrskyllä suojaa. Nyt kaikki kolme olivat juosseet peräkanaa
puhvelin kallolle; tuolla ne olivat eronneet kukin omaan suuntaansa ja
yhtyneet taas tässä -- mutta voi, mikä näky: kaunis lehmä revittynä
ja silleen jätettynä. Se ei näyttänyt olleen niiden makuun. Kas vain,
puolentoista kilometrin päässä oli toinen tapettu lehmä. Niiden
mässäilystä ei ollut näköjään kulunut kuuttakaan tuntia. Nyt jäljet
taas hajaantuivat, eivät kuitenkaan kauaksi, ja lumi kertoi selvästi,
kuinka sudet olivat ruvenneet hangelle nukkumaan. Koirien niskakarvat
pörhistyivät, kun ne haistelivat niiden makuusijoja.
King oli saanut pidetyksi koirat rauhallisina, mutta nyt ne olivat
hyvin kiihdyksissä. Tulimme kukkulalle, jolla sudet olivat kääntyneet
meihin päin ja paenneet sitten täyttä laukkaa --- niin kertoivat jäljet
-- ja nyt näkyi selvästi, että ne olivat seuranneet meitä täältä
ylhäältä eivätkä enää olleet kaukana.
Koiralauma pysyi hyvin koossa, koska vinttikoirat, joilla ei ollut
saalista näkyvissä, hääräilivät vain toisten koirien joukossa tai
juoksivat takaisin hevosten luo. Etenimme niin nopeasti kuin pääsimme,
sillä sudet pitivät kiirettä. Ratsastimme ylös laakioille ja alas
rotkoihin pysytellen aivan koirien kintereillä, vaikka maasto oli
mahdollisimman vaikeakulkuista. Rotko rotkon jälkeen, tunti tunnin
perään, ja yhä nuo kolmet jäljet karkasivat eteenpäin; vielä tunti,
eikä muutosta, ei muuta kuin loputonta kiipeämistä, luisumista ja
ponnistelua läpi pensaikkojen, yli louhikkojen oppaana vain etäinen
koirien haukunta.
Ajo suuntautui nyt alas matalaan jokilaaksoon, jossa ei ollut lunta
juuri ensinkään. Hyppiessämme ja poukkoillessamme kukkuloita ja
karauttaessamme uhkarohkeasti yli vaarallisten rotkojen ja livettävien
kallioiden tunsimme, ettemme enää kauankaan kestäisi. Päästyään
tasaiselle ja kuivalle maaperälle koirat hajaantuivat, toiset lähtivät
ylös, toiset alas ja toiset suoraan eteenpäin. Miten King kirosikaan.
Hän tiesi heti, mitä se merkitsi. Sudet olivat hajaantuneet ja
hajottaneet koiralauman. Kolme koiraa ei mahtaisi yhdelle sudelle
mitään, neljä ei kykenisi tappamaan sitä ja kaksi taas menettäisi
henkensä ilman muuta. Ja kuitenkin tämä oli ensimmäinen rohkaisu, jonka
olimme saaneet, sillä se merkitsi, että sudet olivat ahtaalla.
Karautimme eteenpäin pysäyttääksemme koirat ja hakeaksemme niille
oikeat jäljet. Mutta se ei ollut helppoa. Koska maa oli täällä lumeton
ja täynnä koirien omia jälkiä, epäonnistuimme yrityksissämme. Emme
voineet muuta kuin antaa koirien itsensä valita ja pitää ne sitten
valitsemillaan jäljillä. Jatkoimme ajoa entiseen tapaan, vaikka koko
ajan epäilimmekin, että olimme väärillä jäljillä. Koirat juoksivat
hyvin, liiankin hyvin. Se oli paha merkki, sanoi King. Itse emme
onnistuneet näkemään jälkiä, koska koirat sotkivat ne ennen kuin
tulimme kohdalle.
Kolmen kilometrin perästä ajo taas suuntautui ylös lumen peittämille
maille. Saimme nähdä suden, mutta mieliharmiksemme olimmekin vain
pienen otuksen jäljillä.
-- Sitä minä jo ajattelinkin, ärähti nuori Penroof. -- Koirat olivat
niin innokkaita, ettei niillä voinut olla vakavia aikomuksia. Kumma,
kun ei ollut jänis.
Kilometrin päässä susi oli pysähtynyt pajupehkossa. Kuulimme sen
päästävän pitkän ulvahduksen, avunhuudon, ja ennen kuin ehdimme
paikalle, King näki koirien kavahtavan taaksepäin ja hajaantuvan.
Muutaman hetken päästä pajukon toisesta laidasta syöksyi pieni harmaa
susi ja hyvin isokokoinen musta susi.
-- Jumaliste, eikös se vain kiljunutkin apua, ja Billy palasi sitä
auttamaan -- siinä vasta susi! huudahti sudenpyytäjä. Sydämeni lämpeni,
kun ajattelin uskollista sutta, joka ei halunnut pelastua ystävänsä
kustannuksella.
Seuraava tunti oli taas ankaraa maastoratsastusta, mutta olimme nyt
lumenpeittämällä ylängöllä. Kun koiraparvi taas hajaantui, ponnistimme
kaikki voimamme ja saimmekin ne pysymään isoilla kolmentoista ja puolen
sentin jäljillä, jotka minun mielessäni olivat saaneet jo runollista
hohdetta.
Ilmeisestikin koirat suosivat enemmän kahden pienemmän suden jälkiä,
mutta saimme ne lopulta oikealle tolalle. Taas puolen tunnin ankara
urakka, ja kun sitten ties kuinka monennen kerran nousin isolle
laakiolle, näin kaukana edessäpäin vilauksen Vartiovuoren mustasta
sudesta.
-- Hurraa! Pahanmaan Billy! Hurraa! huusin tervehdykseksi ja muut
yhtyivät huutoon.
Vihdoinkin olimme sen jäljillä, joille se itse oli meidät opastanut.
Koiratkin yhtyivät iloomme haukkumalla äänekkäämmin, vinttikoirat
päästivät ulvahduksen ja säntäsivät suoraan sitä kohti, ja hevoset
korskuivat ja juoksivat ravakammin jännityksen tartuttua niihinkin.
Musta susi vain oli hiljaa, ja nähtyäni kuinka iso ja voimakas se oli
ja ennen kaikkea sen pitkät ja mahtavat leuat, ymmärsin miksi koirat
pitivät enemmän niistä toisista jäljistä.
Pää ja häntä oikoisenaan se laukkasi poikki lumen. Kieli roikkui
pitkällä ja sillä oli nyt totinen hätä. Pyytäjät tapailivat
revolveriaan, vaikka susi oli vielä kolmensadan askelen päässä -- he
olivat lähteneet vuodattamaan verta, eivät urheilemaan. Mutta tuokion
kuluttua susi taas katosi näkyvistä lähimmän kanjonin kätköön.
Kumpaan suuntaan se lähtisi nyt kanjonista? Ylös vuorelleenko vai alas
parempaan suojaan? King ja minä arvelimme sen lähtevän ylöspäin, joten
riensimme harjannetta pitkin länteen päin. Muut taas ratsastivat itää
kohti odottaen vain otollista ampumistilaisuutta.
Pian olimme ratsastaneet kuulomatkan ulkopuolelle. Olimme erehtyneet
-- susi oli lähtenytkin alaspäin, mutta laukauksia ei vain kuulunut.
Kanjonin saattoi ylittää siltä kohdalta. Pääsimme toiselle puolen ja
käännyimme sitten täyttä laukkaa takaisin tarkastellen lumesta suden
jälkiä, kukkuloilta sen liikkuvaa hahmoa tai kuulostellen tuulesta
jotain elonmerkkiä siitä.
Satuloiden nahat narahtelivat, hevoset puhkuivat, niiden kaviot
kapsahtelivat.
10
Palasimme siihen kohtaan, josta susi oli lähtenyt alas, mutta emme
nähneet siitä merkkiäkään. Ratsastettuamme kevyttä laukkaa itään päin
parin kilometrin verran King äkkiä huusi läähättäen:
-- Tuolla se on!
Edessämme lumella liikkui tumma pilkku. Lisäsimme vauhtia. Hangelle
ilmestyi toinen musta pilkku ja kolmaskin, mutta ne eivät pitäneet
kiirettä. Viidessä minuutissa olimme niiden luona ja tapasimme kolme
omaa vinttikoiraamme. Ne olivat kadottaneet riistan näkyvistään ja
samalla niiden mielenkiinto oli hävinnyt. Nyt ne hakivat meitä. Emme
nähneet jälkeäkään takaa-ajettavista emmekä metsästyskumppaneistamme.
Mutta kiiruhtaessamme seuraavalle harjanteelle pöllähdimme
äkkiarvaamatta jäljille ja seurasimme niitä niin lujaa kuin Billy olisi
ollut jo näkyvissä.
Tiellemme osui toinen kanjoni, ja hakiessamme sopivaa ylityskohtaa sen
pohjapensaikosta kuului koirien hurjaa mekastusta. Rähinä kasvoi ja
siirtyi rinnettä ylöspäin.
Karautimme kilpaa reunamaa pitkin toivoen näkevämme riistan. Koirat
ilmestyivät vastakkaiselle rinteelle. Ne eivät olleet enää laumana vaan
pitkänä jonona. Viiden minuutin kuluttua ne nousivat kanjonin reunalle,
ja niiden edellä oli iso musta susi. Se loikki pää ja häntä matalalla
kuten ennenkin. Sen jäsenet uhkuivat voimaa, leuoissa ja niskassa sitä
oli kaksinkertaisesti. Mutta sen hypyt olivat nyt mielestäni lyhyemmät
ja menettäneet joustavuutensa. Koirat pääsivät vähitellen ylimmälle
harjanteelle ja nähtyään suden ne päästivät vaimean haukahduksen, nekin
olivat melkein lopussa.
Nyt näkivät vinttikoiratkin jo saaliin, ja ne jättivät meidät rynnäten
alas kanjoniin ja ylös sen vastakkaista rinnettä niin rajusti, että
varmaan uupuisivat ennen aikojaan. Ratsastimme edelleen etsien turhaan
paikkaa, mistä olisi päässyt ylitse.
Kuinka sudenpyytäjä raivosikaan, kun ei kyennyt seuraamaan koiraparvea,
jonka näki kiitävän näkyvistä juuri ajon ratkaisuvaiheessa. Hän
kiukutteli, mutta ratsasti yhä ylemmäksi, kunnes kivikkoinen ja
vaikeakulkuinen kanjoni oli ylitetty. Lähestyessämme isoa tasalakista
vuorta kuului etelästä päin taas koirien vaimeata haukuntaa, joka
voimistui siirtyessään korkean Vartiovuoren puolelle. Hillitsimme
hevosiamme eräällä mäellä ja tähyilimme lumelle. Kaukana lähestyi
pilkku, sitten useita, ei laumana vaan hajanaisena jonona, ja toisinaan
kuului vaimeata haukuntaa. Ne lähestyivät meitä, mutta hyvin hitaasti,
sillä ainoakaan niistä ei enää juossut kunnolla. Ensimmäisenä nilkutti
julma lehmäntappaja ja kaukana sen perässä vinttikoira, toinenkin,
ja vielä etäämpänä muut koirat nopeusjärjestyksessä. Niiden juoksu
oli jo hidasta ja jäykkää, mutta sinnikkäästi ne pysyttelivät
takaa-ajettavansa perässä.
Monen tunnin ankara ponnistus oli tehnyt tehtävänsä. Suden ei ollut
onnistunut karistaa koiria jäljiltään. Sen viimeinen hetki oli tullut,
sillä sen voimat olivat lopussa, koirilla niitä oli vielä vähän
jäljellä. Kompuroidessaan vuoren juurella ne tulivat jonkin aikaa
suoraan meitä kohti.
Emme voineet päästä niiden luo, joten katselimme niitä vain henkeä
pidättäen ja kateellisina. Ne olivat nyt niin lähellä, että tuuli
kantoi korviimme heikkoa haukuntaa. Iso susi kääntyi jyrkälle
rinteelle, joka ilmeisesti oli sille hyvinkin tuttu reitti, koska se
ei luiskahdellut. Sydämeni heltyi, sillä olihan se palannut auttamaan
toveriaan. Hetkeksi meidät valtasi sääli, kun näimme sen tähyilevän
ympärilleen ja kiskovan itseään jyrkänteelle päästäkseen kuolemaan
omalle vuorelleen.
Se ei voinut enää paeta, sillä sen kimpussa oli viisitoista koiraa,
joilla vielä miehet jälkijoukkonaan. Se ei kävellyt, se hoiperteli
ylöspäin, ja perässä seuraava koirajono paransi nyt hiukan vauhtiaan ja
läheni sitä. Saatoimme kuulla niiden läähättävän; haukkumaan ne tuskin
olisivat pystyneetkään hengästymiseltään. Eläimet jatkoivat tuimaa
nousuaan yhä ylemmäksi; ne kiersivät erään vuorenpolvekkeen, nousivat
muuatta pengermää, joka kapeni ja jyrkkeni, kunnes pudottautui muutamia
metrejä kanjonin yläpuolelle leviäväksi kielekkeeksi. Jonon kärjessä
olevat koirat seurasivat aivan suden kintereillä, sillä se oli jo niin
uupunut, että ne eivät enää pelänneet sitä.
Tällä kapeimmalla kohdalla, jossa yksikin harha-askel tiesi loppua,
iso susi kääntyi. Se seisoi päin koiraparvea etujalat harallaan, pää
painuksissa ja häntä hieman koholla, tummat niskakarvat pystyssä,
välkkyvät hampaat paljastettuina ja ääntä päästämättä, mikäli saatoimme
kuulla. Sen jalat olivat tosin rasituksen heikentämät, mutta niska,
leuat ja sydän yhä voimissaan. Tällä kohtaa kaikkien koiranystävien
olisi parasta sulkea tämä kirja, sillä nyt koko koiralauma ryntäsi
eteenpäin, sitten ylös, sitten alas, viisitoista yhtä vastaan,
nopeimmat ensimmäisinä. Tummaharja otti ne vastaan sitä mukaa kuin ne
ilmestyivät. Silmä tuskin erotti, mitä sitten tapahtui, mutta samoin
kuin vesivirta, joka kalliolle ryöpytessään pärskähtää joka taholle,
samoin tämä koirien virtakin vieri jonona alas polkua. Heikko hyökkäys,
vastahyökkäys, haava: Fangon hurtan jalat pettävät, ja se on mennyttä.
Dander ja Coalie käyvät hyökkäykseen ja koettavat puraista; rynnistys,
lyhyt kamppailu ja molemmat suistuvat kapealta polulta. Vuorossa on nyt
siniläikkä, jonka takana ovat valtava Oskari ja peloton Tige, mutta kun
tappelun rähäkkä on ohi, seisoo susi edelleen yksin kallionseinämää
vasten. Isot koirat ovat hävinneet. Nyt käyvät jäljellä olevat koirat
hyökkäykseen takimmaisten pakottaessa etumaiset etenemään alas surman
suuhun. Viiltäen, purren ja ravistellen se ottaa koirat vastaan ja
syytää nopeusjärjestyksessä toisen toisensa jälkeen alas ammottavaan
kuiluun, jossa terävät kivenlohkareet ja puunkannot täydentävät työn.
Viidessäkymmenessä sekunnissa kaikki oli ohi. Virta oli pärskähtänyt
kallioon, Penroofin koiralauma oli pyyhkäisty pois ja Pahanmaan Billy
seisoi taas yksin vuorellaan.
Hetken se odotti, tulisiko vielä muita. Ei tullut enää, sillä koko
lauma oli saanut surmansa. Odottaessaan se vetäisi henkeä, korotti
äänensä ensimmäisen kerran kohtalokkaan kamppailun aikana ja päästi
heikon mutta pitkän voitonulvonnan. Laskeuduttuaan seuraavalle
kielekkeelle se katosi näkyvistä erääseen Vartiovuoren kanjoniin.
Tuijotimme mykistyneinä. Käsissämme olevat rihlat olivat unohtuneet.
Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, lopullisesti. Emme liikahtaneet
ennen kuin susi oli kadonnut. Tapahtumapaikalle ei ollut pitkältikään:
menimme sinne jalkaisin katsomaan, oliko jokin koirista pelastunut.
Yksikään ei ollut enää hengissä. Emme voineet tehdä mitään -- emme
sanoa mitään.
11
Viikon kuluttua King ja minä ratsastimme takaisin Chimney Potiin.
-- Ukko on saanut tarpeekseen. Hän möisi koko roskan, jos saisi
ostajan. Kaikki konstit on jo käytetty, sanoi King.
Aurinko laski Vartiovuoren taa. Oli jo hämärä, kun saavuimme
Dumontin tilalle vievään tienhaaraan. Silloin kiiri alhaalla
jokitasanteella matala ulvonta, johon korkeampiääninen kuoro vastasi.
Emme nähneet mitään, mutta kuuntelimme tarkkaan. Laulu toistui,
susien metsästyshuuto. Se hälveni, yön rikkoi toinen terävä ja lyhyt
haukahdus, hyökkäysmerkki, kuului mylvintää, mutta se katkaistiin
lyhyeen.
Hevosta läimäyttäessään King sanoi kolkosti:
-- Se on Billy, se on laumansa kanssa saalistamassa, ja siinä meni taas
nauta.