1
Hän oli tuskin viidentoista, mutta harvinaisen innokas metsämies
vasta-alkajaksi. Kaiken päivää oli Caygeonullin järven ylitse saapunut
metsäkyyhkyjä. Istahtaessaan lepäämään pienen raivion ympärillä
törröttäviin kelopuihin, jotka olivat muistona joskus raivonneesta
metsäpalosta, ne suorastaan houkuttelivat käyttämään pyssyä. Poika oli
kuitenkin seuraillut niitä tuntikausia turhaan. Ne tuntuivat tietävän
tarkalleen, kuinka pitkälle vanhanaikainen kivääri kantoi, sillä hän ei
päässyt kunnolla edes ampumamatkan päähän, kun ne jo nousivat lentoon
viuhtoen siipiään kiivaasti. Lopulta parvi hajaantui mataliin vihreihin
puihin, joita kasvoi lähteen ympärillä lähellä hirsimökkiä. Sen suojissa
Thorburn alkoi varovaisesti lähestyä lintuja. Hän huomasi yhden
kyyhkyn muista erillään, tähtäsi sitä pitkään ja laukaisi. Melkein
samanaikaisesti kajahti kova pamaus ja lintu putosi hengettömänä maahan,
Thorburn hyökkäsi valtaamaan saalista samalla haavaa kuin muuan solakka
mies astui näkyviin ja nosti sen maasta.
-- Hei, Corney, sinä otit minun lintuni!
-- Sinun lintusi! Tuonnehan ne sinun lintusi lensivät. Kun näin niiden
äsken laskeutuvan tänne, ajattelin että oli parasta pudottaa yksi
luodikolla.
Tutkittuaan kyyhkyä tarkkaan he totesivat että siihen oli osunut sekä
pyssynluoti että haulipanos. Erämiehet olivat ampuneet samaa lintua.
Asia kuitattiin naurulla, vaikka sillä oli vakavakin puolensa. Pojan
korpikodissa oli niukalti ammuksia ja ruokaa.
Irlantilais-kanadalainen Corney, joka oli sadankahdeksankymmenen sentin
mittainen komea nuorimies, lähti sitten tovereineen kohti hirsimökkiä,
missä niukka toimeentulo ja kaiken ylellisyyden puuttuminen herätti
vain hilpeyttä. Sillä vaikka Coltit olivat syntyneet ja kasvaneet
Kanadan takamailla, he eivät olleet kadottaneet irlantilaisten
tunnettua sydämellisyyttä ja sukkeluutta.
Corney oli suuren perheen vanhin poika, ja hänen vanhempansa asuivat
Petersayssa, neljäkymmentä kilometriä etelämpänä. Hän oli vallannut
maata Faneboukista rakentaakseen itselleen oman kodin veistämistään
hirsistä. Kaksi vanhempaa sisarta, vakaa ja luotettava Margat sekä
hilpeä ja sukkela Loo hoitivat hänen talouttaan.
Thorburn Alder vieraili parhaillaan heidän luonaan. Hän oli juuri
parantunut ankarasta taudista, ja hänet oli lähetetty tänne korpeen
siinä toivossa, että hän karaistuisi ja saisi samanlaista elinvoimaa
kuin oli hänen isäntäväessäänkin.
Coltin mökki oli veistämättömistä hirsistä, ilman lattiaa ja siinä oli
turvekatto, jolla kasvoi reheviä ruoho- ja kukkamättäitä. Ympäröivä
korpimetsä oli puhkaistu kahdesta kohtaa: toisesta johti alkeellinen
tie etelään, Petersayhin, toisesta avautui näkymä kimmeltävälle
järvelle, joka vyörytteli laineitaan mukulakivistä rantaa vasten.
Vastakkaisella rannalla, kuuden kilometrin päässä, häämötti lähimmän
naapurin talo.
Heidän päiväohjelmassaan ei ollut paljon vaihtelua. Corney nousi
aamunkoitteessa sytyttämään tulen lieteen, herätti sitten sisarensa ja
ruokki hevoset aamiaista odotellessaan. Kello kuudelta ateria oli syöty
ja Corney lähti töihinsä. Kun lähteeseen osui erään kelohongan varjo,
tiesi Margat keskipäivän koittaneen ja lähti noutamaan raikasta vettä
ruokapöytään. Loo puolestaan kiinnitti valkoisen rievun salon kärkeen
merkiksi Corneylle, joka palasi kesannolta tai heinäniityltä punakkana
ja työn ryvettämänä, oikeana miehisen tarmon perikuvana.
Thor saattoi liikkua ulkosalla koko päivän, mutta iltaisin, kun oli
aika kerääntyä pöydän ääreen, hän saapui järveltä tai eteläiseltä
harjulta syömään illallista, joka olisi yhtä hyvin voinut olla
aamiainen tai päivällinen, sillä ateriat samoin kuin päivätkin olivat
toistensa kaltaisia. Niillä tarjottiin sianlihaa, leipää, perunoita
ja teetä, toisinaan munia, joita pienen hirsitallin vaiheilla elävät
kymmenkunta kanaa luovuttivat, ja riistaeläinten lihaa, tosin harvoin,
sillä Thor ei ollut tottunut metsästäjä eikä Corneylta riittänyt
sanottavasti aikaa muuhun kuin maatöihin.
2
Mahtavan lehmuksen päivät olivat päättyneet kuten puiden yleensä.
Kuolema oli ollut kuitenkin jalomielinen, sillä se oli antanut puulle
kolme ennakkovaroitusta: olihan se jo lajinsa suurin, sen lapset olivat
täysi-ikäisiä ja sen sisus oli ontto. Talvimyrsky, joka sen nujersi,
katkaisi rungon ja paljasti onkalon, joka sillä oli sydämen sijasta.
Keskellä päivänpaisteista aukiota lojui nyt pitkä ontto puunrunko,
joka näytti ilveksestä ihanteelliselta kodilta sen ollessa etsimässä
suojaista pesäpaikkaa pian ilmestyvälle poikueelleen.
Se oli vanha ja laiha, sillä vuosi oli ollut ilveksille ankara.
Edellisenä syksynä jänisrutto oli pyyhkäissyt pois niiden pääravinnon.
Runsasluminen talvi ja kova hankiainen olivat sitten tappaneet
peltopyyt melkein sukupuuttoon, ja pitkä kostea kevät oli puolestaan
tuhonnut vähälukuiset poikueet ja pitänyt lammikot ja purot niin
runsasvetisinä, että kalat ja sammakot olivat olleet turvassa ilvesten
teräviltä kynsiltä.
Näistä koettelemuksista ei naarasilveskään ollut suoriutunut
heimolaisiaan paremmin. Sen pennut, jotka olivat nälkiintyneitä jo
ennen syntymäänsä, olivat sille kaksinkertainen rasitus, koska ne
vaativat ajan, jonka se olisi muuten voinut käyttää saalistamiseen.
Pohjolan jänis on ilveksen mieliruokaa. Eräinä vuosina naarasilves
olisi voinut tappaa niitä vaikka viisikymmentä samana päivänä, mutta
nyt se ei nähnyt ainoatakaan jänistä. Rutto oli tehnyt työnsä hyvin.
Eräänä päivänä se sai kiinni punaoravan, joka oli livahtanut onttoon
puunrunkoon ja joutunut satimeen. Toisena päivänä jäi haiseva
mustakäärme sen ainoaksi ravinnoksi. Kolmas päivä tuotti täydellisen
pettymyksen, ja pennut vinkuivat surkeasti jäätyään vaille luonnollista
ruokaansa ja juomaansa.
Kerran ilves näki ison mustan eläimen, joka lemusi vastenmieliseltä
mutta tutulta. Nopeasti ja äänettömästi se loikkasi sen kimppuun. Se
iski saalistaan kerran kuonoon, mutta piikkisika veti päänsä piiloon,
sen häntä lennähti pystyyn, ja toistakymmentä pientä pistävää okaa
tunkeutui ilvesemon käpälään. Se kiskoi ne hampaillaan irti, sillä jo
vuosia sitten se oli tutustunut piikkisikaan, ja vain kova ahdinko oli
nyt pakottanut sen iskemään kyntensä siihen.
Sinä päivänä se sai pyydystetyksi vain sammakon. Samoillessaan
seuraavana päivänä saalistuspuuhissa kaukana korvessa se kuuli
omituisen kutsuäänen, joka oli sille aivan outo. Ilves läheni ääntä
varovaisesti tuulen alapuolelta ja erotti monta uutta hajua sekä lisää
outoja ääniä. Kun se tuli metsäaukean laitaan, kirkas ja kova huuto
kaikui uudestaan.
Raivion keskellä oli kaksi valtavaa piisamin tai majavan pesää, paljon
isompia kuin se oli konsanaan nähnyt. Ne oli tehty osittain puusta ja
sijaitsivat kuivalla töyräällä eivätkä vedessä. Ympärillä asteli joukko
peltopyitä, tai niiltä ne näyttivät, mutta olivat vain isompia ja
väriltään punaisia, keltaisia tai valkoisia.
Ilvestä värisytti kiihko, jota ihmiset olisivat sanoneet kuumeeksi.
Ruokaa oli vaikka millä mitalla! Kokenut metsästäjä painui matalaksi,
ja rinta maassa kiinni, kyynärpäät selkää korkeammalla se alkoi
taitavasti hiipiä lähemmäksi. Sen oli saatava yksi noista peltopyistä
mihin hintaan hyvänsä. Nyt oli käytettävä kaikki keinot, yhtäkään
erehdystä ei saanut tapahtua. Hyökätessä oli oltava varma saaliista,
ettei se pyrähtäisi lentoon, menipä vaanimiseen kuinka monta tuntia tai
päivää tahansa.
Metsänrajasta oli vain muutama loikkaus suurelle rotanpesälle,
mutta ilvekseltä kului kokonainen tunti tuohon lyhyeen matkaan. Se
hiipi matalana kannolta pensaan luo, puunrungon takaa heinämättään
suojaan peltopyiden huomaamatta sitä lainkaan. Ne olivat parhaillaan
syömäpuuhissa, ja isoin linnuista päästi taas raikuvan huudon,
jollaisen ilves oli ensiksi kuullut. Kerran ne tuntuivat vainuavan
vaaran, mutta pitkän kuulostelun jälkeen niiden pelko haihtui. Ne
olivat jo melkein ulottuvilla, ja ilves värisi pyynti-innosta ja
nälästä. Se tarkkaili erityisesti muuatta kauempana näkyvää valkoista
lintua, joka oli kerrassaan houkuttelevan värinen.
Rotanpesä oli paljaalla aukiolla. Ympärillä oli korkeita rikkaruohoja,
joiden keskeltä törrötti kantoja tuhkatiheään. Valkoinen lintu
kuljeskeli ruohojen takana, ja kovaääninen punainen lensi taas
pesäkummun harjalle laulamaan. Ilves painui vieläkin matalammaksi. Ääni
kuulosti aivan hälytyshuudolta mutta ei ilmeisestikään ollut hälytys,
koska valkoinen jäi paikalleen. Sen höyhenet loistivat edelleen
ruohojen lomasta.
Ilves oli nyt päässyt raivion reunaan. Painautuen litteäksi kuin tyhjä
nahkasäkki se lähti sitten hiljaa matelemaan pölkyn taakse, joka ei
ollut sen niskaa paksumpi. Tuon pensastupsun suojiin kun pääsisi,
silloin voisi huomaamatta siirtyä ruohikkoon ja pystyisi jo hyvin
loikkaamaan. Ilves saattoi tuntea jo lintujen hajun, se oli voimakasta
elävän lihan ja veren hajua, joka värisytti ja sytytti silmiin hehkun.
Peltopyyt raapivat ja nokkivat edelleen. Punainen lensi taas keon
harjalle, mutta valkoinen pysytteli maassa. Vielä viisi äänetöntä,
hitaasti liukuvaa askelta, ja ilves oli ruohojen takana, joiden lomasta
valkoinen lintu hohti. Se mittasi välimatkaa, tunnusteli jalansijaa,
huiskaisi takajaloillaan oksat tieltä ja vihdoin loikkasi. Valkoinen
lintu ei ennättänyt edes huomata loppunsa aiheuttajaa, sillä kohtalokas
harmaa varjo painui sen ylle, jokin nopea ja hirvittävä teki työnsä. Ja
ennen kuin toiset linnut ehtivät edes huomata vihollisen ilmestymistä
tai pakoa, ilves oli jo kadonnut valkoinen pyristelevä lintu
hampaissaan.
Päästäen tarpeettoman karjahduksen, joka ilmaisi synnynnäistä julmuutta
ja riemua, ilves loikki metsään ja kiiti mehiläisen tavoin suoraa päätä
kotiin. Uhrin lämmin ruumis oli lakannut jo värähtelemästä, kun rosvo
kuuli äkkiä edestäpäin raskasta astuntaa. Se loikkasi puunrungolle.
Saaliin siivet sokaisivat sen silmät, joten se laski linnun maahan
pidellen siitä kiinni käpälällään.
Ääni läheni, pensaat taipuivat ja näkyviin astui poika. Kokenut
ilves tunsi ihmisten rodun ja vihasi kaikkia siihen kuuluvia. Se oli
vahtinut heitä öisin ja seurannut heitä, se oli itse saanut paeta heitä
ja kärsiä heidän vuokseen. Hetkisen molemmat seisoivat vastakkain.
Peto murahti varoituksen, josta uhkui myös uhmaa ja taisteluhalua,
tarttui lintuun ja loikkasi rungolta pensaiden suojaan. Kotipesälle
oli parin kilometrin matka, mutta se ei pysähtynyt syömään, ennen
kuin aurinkoinen aukea ja iso lehmus olivat näkyvissä. Sitten matala
murahdus kutsui poikaset nauttimaan herkullista liha-ateriaa.
3
Kaupungissa kasvaneena Thor ei aluksi uskaltanut mennä kauaksi
metsässä, vaan pysytteli kuulomatkan päässä Corneyn kirveeniskuista.
Mutta päivä päivältä hän vaelsi yhä etäämmälle pitäen sammaltuneiden
puunrunkojen sijasta oppainaan aurinkoa, kompassia ja maiseman korkeita
kohtia. Hän halusi mieluummin oppia tuntemaan metsäneläimiä kuin tappaa
niitä. Mutta luonnon ystävä on läheistä sukua urheilijalle, joten
Thorillakin oli aina pyssy toverinaan.
Raivion ainoa mainittavan arvoinen eläin oli lihava murmeli, jonka
pesäkolo oli kannon alla sadan metrin päässä mökistä. Aurinkoisina
aamuina se lojui kannolla paistattamassa päivää, mutta elämä metsässä
vaatii alituista valppautta. Murmelikin oli aina varuillaan, ja turhaan
Thor koetti sitä ampua tai pyydystää satimeen.
-- Kuulkaapas, eiköhän nyt alkaisi olla aika saada vähän tuoretta
lihaa, sanoi Corney eräänä aamuna.
Hän otti seinältä kiväärinsä, vanhanaikaisen pienireikäisen luodikon,
ja ladattuaan sen huolellisesti aidon pyssyniekan tapaan hän tuki
piipun ovenripaan ja laukaisi. Murmeli tupsahti selälleen ja makasi
hievahtamatta. Thor riensi paikalle ja toi voitonriemuisena saaliin
huutaen:
-- Suoraan pään läpi yli sadan metrin päästä! Corney hillitsi
tyytyväisen hymynsä, joka nyki hänen suupieliään, mutta hänen kirkkaat
silmänsä loistivat hetken entistä kirkkaampina.
Hän ei ollut tappanut vain tappamisen vuoksi, vaan sen takia, että
murmeli oli alkanut hävitystyönsä hänen viljapellossaan. Sen lihasta
perhe sai pari kunnon ateriaa, ja Corney näytti Thorille, miten sen
nahka oli muokattava. Talja pantiin vuorokaudeksi uuniin lehtipuun
tuhkaan. Se irrotti siitä karvat. Sitten vuotaa liotettiin kolme päivää
saippuavedessä, ja kun se oli kuivunut, sitä muokattiin käsin, kunnes
se oli muuttunut valkoiseksi ja lujaksi nahaksi.
Thor ulotti retkeilynsä yhä etäämmälle tutustuakseen luonnon
tapahtumiin, jotka ennakko-odotuksista huolimatta tuottivat hänelle
aina yllätyksen. Välistä ei moneen päivään sattunut mitään. Sitten oli
taas päiviä, jotka olivat täynnä tapahtumia. Metsälläolon erikoisuus ja
ikuinen viehätys onkin juuri tässä arvaamattomuudessa.
Eräänä päivänä Thor oli mennyt kauas harjun toiselle puolen, jossa
hän ei ollut ennen käynyt, ja joutunut aukiolle, jossa virui
valtava lehmuksen runko. Kokonsa vuoksi se painui hänen mieleensä.
Hän porhalsi aukeaman ohitse päästäkseen järvelle, joka sijaitsi
paria kilometriä lännempänä. Parikymmentä minuuttia myöhemmin hän
hätkähti, kun hänen katseensa osui isoon mustaan otukseen, joka oli
hemlock-kuusen oksanhaarassa noin yhdeksän metrin korkeudessa maasta.
Karhu! Vihdoinkin tulikoe, jota hän kaiken kesää oli puolittain jo
odottanutkin mietiskellen kuinka tuo arvoituksellinen toinen minä
menettelisi moisessa tilanteessa. Hän seisoi hievahtamatta, oikea käsi
sukelsi taskuun ja poimi sieltä kolme, neljä raehaulia, joita hän piti
mukanaan tarpeen varalta. Hän pudotti ne pyssyyn lintuhaulipanoksen
päälle ja työnsi vielä vanutukon pitämään niitä paikoillaan.
Karhu ei ollut liikahtanut eikä poika voinut nähdä sen päätä, mutta
hän tarkkaili sitä huolellisesti. Se ei ollut mikään suuri karhu, ei,
pikemminkin pieni, oikeastaan hyvin pieni -- poikanen vain. Poikanen!
Mutta silloinhan lähistöllä on myös emokarhu! Thor silmäili ympärilleen
hiukan pelokkaana. Mutta kun hän ei nähnyt jälkeäkään toisesta
otuksesta, hän ojensi pyssynsä ja laukaisi.
Hän hämmästyi, kun otus läjähti maahan kuolleena. Se ei ollutkaan
karhu, vaan iso piikkisika. Hän tutki ruumista ihmetellen ja
pahoillaan, sillä hän ei ollut halunnut tappaa noin vaaratonta
luontokappaletta. Sen hullunkurisessa kuonossa hän havaitsi pari, kolme
pitkää naarmua, joista päätellen sillä oli ollut muitakin vihollisia.
Kääntyessään hän huomasi jotain punaista housuissaan ja näki sitten
oikean kätensä vuotavan verta. Huomaamattaan hän oli satuttanut sen
pahasti eläimen piikkeihin. Hän oli harmissaan, kun joutui jättämään
saaliin. Kerrottuaan Loolle siitä tämä sanoi, että oli ollut synti
jättää otus nylkemättä, koska hän tarvitsi talveksi nahalla päärmätyn
lakin.
Eräänä toisena päivänä Thor oli lähtenyt liikkeelle ilman asetta,
sillä hän aikoi kerätä vain muutamia harvinaisia kasveja, joita
oli nähnyt erään aukion lähellä. Hän tunsi paikan maassa lojuvasta
lehmuksenrungosta. Saapuessaan aukiolle hän kuuli omituista ääntä.
Sitten hänen silmänsä osuivat kahteen rungolla liikkuvaan esineeseen.
Hän nosti oksaa ja näki nyt selvästi valtavan ison ilveksen pään ja
hännän. Eläin tuijotti häntä vihaisesti muristen, ja sen käpälän alla
puunrungolla lojui valkoinen lintu, joka osoittautui yhdeksi heidän
kallisarvoisista kanoistaan, kun hän vilkaisi siihen toistamiseen.
Kuinka hurjalta ja julmalta peto näyttikään! Kuinka Thor inhosi
sitä! Hän melkein kiristeli hampaitaan suuttumuksesta, kun suuren
tilaisuutensa saatuaan olikin täysin aseeton. Hän oli vähän
peloissaankin ja tuumi mitä tekisi. Ilves murisi yhä äänekkäämmin
ja sen töpöhäntä heilui kiukkuisesti vähän aikaa. Sitten se tarttui
hampaillaan saaliiseensa, loikkasi puunrungolta ja katosi näkyvistä.
Sateisen kesän vuoksi maa oli kaikkialla pehmeätä. Niinpä nuori erämies
innostuikin seuraamaan jälkiä, joita kuivana aikana ei edes kokenut
metsästäjä olisi pystynyt huomaamaan.
Eräänä päivänä hän keksi metsässä siansorkan tapaisia jälkiä. Niitä oli
helppo seurata, sillä ne olivat vereksiä. Kaikki muut jäljet rankkasade
oli huuhdellut näkymättömiin paria tuntia aikaisemmin. Noin kilometrin
päässä ne johdattivat hänet avoimen kuilun luo. Päästyään sen partaalle
hän näki jotain valkoista häivähtävän sen ylitse. Samassa hänen terävät
nuoret silmänsä erottivat peuran ja täplikkään vasan, jotka katselivat
häntä uteliaina. Hän tuijotti niitä hämmästyneenä suu auki, vaikka oli
seurannutkin niiden jälkiä. Emo kääntyi, kohotti hätälipuksi valkoisen
häntänsä ja loikki kevyesti tiehensä vasa kintereillään. Puunvesoista
ne selvisivät vaivattomalla hyppäyksellä, mutta milloin puu oli korkea,
ne kyyristyivät ja kissamaisen notkeasti solahtivat oksiston alitse.
Hän ei saanut enää toista tilaisuutta ampua niitä, vaikka näki useamman
kerran samat kaksoisjäljet -- ainakin hän luuli niitä samoiksi --,
koska jostakin selittämättömästä syystä tässä koskemattomassa erämaassa
oli peuroja siihen aikaan paljon niukemmin kuin myöhempinä vuosina,
jolloin uudisraivaukset levisivät kaikkialle.
Hän ei tavannut niitä sen koommin yhdessä, mutta emon hän arveli
nähneensä kerran. Se kulki metsässä nuuhkien ilmaa ja haistellen
maasta jälkiä. Se oli hermostunut ja levoton ja etsi ilmeisesti
jotakin. Thor muisti keinon, jonka Corney oli opettanut hänelle.
Hän kumartui varovaisesti, otti maasta leveän ruohonlehden, sovitti
sen peukaloidensa väliin ja puhalsi sitten tällä yksinkertaisella
soittimella lyhyen, kimeän määkäyksen, joka muistutti selvästi vasan
huutoa. Vaikka kuusipeura oli pitkän matkan päässä, se tuli heti
loikkien lähemmäksi.
Thor sieppasi pyssynsä aikoen surmata otuksen, mutta se havaitsi hänen
liikkeensä ja seisahtui. Peuran harja kohosi hiukan ja se nuuhki ja
tarkasteli häntä kysyvästi. Nuo isot lempeät silmät liikuttivat poikaa
ja pidättivät hänen kättään. Peura astui arastellen lähemmäksi ja
vainusi vaaran. Oitis se loikkasi ison puun taakse ja oli kadonnut,
ennen kuin sääli oli häipynyt pojan mielestä.
-- Eläinparka, sanoi Thor itsekseen, se on varmaan menettänyt vasansa.
Poika kohtasi ilveksen salolla vielä kerran. Puoli tuntia sen jälkeen
kun hän oli tavannut yksinäisen peuran, hän lähti ylittämään pitkää
harjua, joka oli mökiltä muutama kilometri pohjoiseen. Sivuutettuaan
aukeaman, jossa virui iso lehmuksen runko, hän näki äkkiä ison
kissanpoikaa muistuttavan eläimen, joka nakitti häntä viattomasti.
Hän kohotti tapansa mukaan oitis pyssynsä, mutta kissanpoikanen vain
kallisti päätään ja katseli häntä pelottomasti. Sitten alkoi toinen
pentu, jota hän ei ollut huomannutkaan, kisailla ensimmäisen kanssa
tapaillen käpälällään sen häntää ja viekoitellen veljeä painimaan.
Katsellessaan pentujen kisailua Thorilla ei ollut enää halua ampua
niitä, mutta sitten hän muisti julistaneensa sodan koko rotua vastaan.
Hän oli jo nostamaisillaan pyssynsä, kun aivan läheltä kuuluva hurja
murina sai hänet hätkähtämään. Vajaan kolmen metrin päässä seisoi
poikasten emo näyttäen suurelta ja raivoisalta naarastiikeriltä. Nyt
oli kerrassaan mieletöntä ampua penikoita. Hermostuneena poika pudotti
muutaman raehaulin pyssyynsä ärisevän murinan noustessa ja laskiessa,
mutta ennen kuin hän oli valmis ampumaan, peto oli jo tarttunut
johonkin jaloissaan olevaan. Poika näki vilaukselta valkotäpläistä
ruskeaa -- se oli äskettäin surmatun peuranvasan veltto ruumis. Sitten
ilves poistui näkyvistä pennut kintereillään. Hän ei nähnyt sitä ennen
kuin koitti aika, jolloin kummankin henki oli vaakalaudalla.
4
Kuusi viikkoa oli kulunut tavallista rataansa. Nuori jättiläinen
liikuskeli eräänä päivänä askareissaan harvinaisen hiljaisena. Hänen
kauniit kasvonsa olivat perin vakavat, eikä hän laulanut rahtuakaan
sinä aamuna.
Hän ja Thor makasivat heinäkupojen päällä tuvan nurkassa. Sinä
yönä poika heräsi monta kertaa kuullessaan toverinsa valittavan ja
heittelehtivän unissaan.
Aamulla Corney nousi tapansa mukaan ja kävi ruokkimassa hevoset, mutta
sisarten valmistellessa aamiaista hän heittäytyi uudestaan pitkäkseen.
Hän nousi työläästi ja lähti taas töihinsä, mutta palasi varhain
kotiin. Hän värisi kauttaaltaan. Oli kuuma kesäpäivä, mutta häntä
ei vain saatu pysymään lämpimänä. Muutaman tunnin kuluttua tapahtui
käänne, ja Corneyn kuume kohosi korkealle. Silloin perhe tiesi, että
hän oli saanut takamaitten pelätyn kuumetaudin. Margat kävi keräämässä
sylillisen pipsissewa-yrttejä valmistaakseen teetä, ja Corneyta
kehotettiin juomaan sitä runsaasti.
Mutta kaikista yrteistä ja lääkitsemisistä huolimatta nuoren miehen
tila paheni pahenemistaan. Kymmenen päivän kuluttua hän oli laihtunut
ankarasti ja täysin työkyvytön. Eräänä hyvänä hetkenä, joita taudissa
oli aina välillä, hän virkkoikin:
-- Kuulkaas nyt, tytöt, en taida kestää enää kauempaa. On parasta,
että lähden kotiin. Tänään olen siksi voimissani, että pystyn ajamaan
ainakin osan matkaa. Jos voimani loppuvat, lepään vankkureissa, kyllä
hevoset vetävät minut kotiin asti. Äiti parantaa minut viikossa tai
parissa. Jos teiltä loppuu muona, ennen kuin palaan takaisin, lähtekää
ruuhella Ellertoneille.
Niinpä tytöt valjastivat hevoset, ja vankkurit täytettiin puoliksi
heinillä. Heikkona ja kalpeana Corney lähti ajamaan pitkää epätasaista
tietä. Toiset tunsivat olevansa kuin yksinäisen saaren asukkaita,
joiden ainoa vene on viety.
Tuskin puoli viikkoa oli kulunut, kun Margat, Loo ja Thor sairastuivat
vielä ankarampaan kuumeeseen. Corney oli ollut sentään joka toinen
päivä parempana, mutta näillä kolmella ei ollut ainoatakaan 'hyvää
päivää'. Ennen pitkää korpikoti muuttui todelliseksi kurjuuden pesäksi.
Viikon päästä Margat ei enää kyennyt nousemaan vuoteesta, ja Loo
saattoi enää töin tuskin kävellä mökin ympäri. Hän oli urhea tyttö
ja täynnä kujemieltä, ja hän se piti yllä heidän rohkeuttaan. Mutta
hänen hilpeä pilailunsa kuulosti kaamealta, kun näki hänen kalpeat ja
riutuneet kasvonsa. Aikaisemmasta sairaudestaan huolimatta Thor oli
sittenkin heistä voimakkain, ja hän autteli toisia ja valmisti joka
päivä yksinkertaisen aterian. Onneksi he kykenivät syömään enää vain
rahtusen, sillä ruokaa oli vähän ja Corneyn tuloon vielä viikko.
Pian Thor oli ainoa, joka jaksoi pysytellä jalkeilla, ja kun hän
eräänä aamuna laahusti leikkaamaan päivittäistä pikku viipaletta
kallisarvoisesta sianlihasta, hän havaitsi kauhukseen, että koko
kimpale oli kadonnut. Jokin eläin oli ilmeisesti varastanut sen
pienestä laatikosta, jota säilytettiin mökin varjonpuoleisella
seinustalla suojassa kärpäsiltä. Nyt heillä oli enää vain leipää ja
teetä.
Thor oli aivan epätoivoinen, kunnes hänen katseensa osui tallin
vaiheilla liikuskeleviin kanoihin. Mutta mitä se hyödytti? Näin
heikkona hän olisi yhtä hyvin voinut ryhtyä pyydystämään peuraa tai
haukkaa. Äkkiä hän muisti pyssynsä, ja kohta hän oli jo kynimässä
lihavaa kanaa kattilaan pantavaksi. Hän keitti sen kokonaisena, koska
se oli helpoin valmistustapa, ja kanakeitto oli ensimmäinen todella
ruokahalua kiihottava ravinto, jota he olivat maistaneet moneen päivään.
Kolme kurjaa vuorokautta he pysyttelivät hengissä kanan avulla. Kun
se oli syöty, Thor tarttui taas pyssyynsä. Se tuntui nyt paljon
raskaammalta kuin ennen. Poika ryömi tallin luo, mutta hänen kätensä
vapisivat ja hän oli niin heikko, että ampui monta kertaa harhaan,
ennen kuin sai lintuun osuman. Nyt oli jäljellä enää vain kolme
haulipanosta. Luodikon oli Corney ottanut mukaansa.
Thor oli ihmeissään, kun kanoja oli jäljellä enää vain kolme tai neljä
kappaletta. Niitähän oli ollut toistakymmentä. Kolme päivää myöhemmin
hän teki uuden yrityksen. Nyt hän näki vain yhden kanan, ja siihen meni
hänen viimeinen panoksensa.
Siitä lähtien elämä muuttui kauheaksi painajaiseksi. Aamulla, jolloin
Thor tunsi voivansa paremmin, hän valmisti hiukan ruokaa ja asetti
pölkylle, kunkin makuusijan pääpuoleen, täyden vesisangon. Se oli siinä
yötä varten, jolloin he heittelehtivät kuumeen kourissa. Horkka alkoi
pelottavan täsmällisesti kello yhden tienoissa ja värisytti ruumista
päästä jalkoihin, kalisutti hampaita ja kylmäsi sisältä ja päältä.
Mikään ei tuntunut lämmittävän -- tulikin menetti tyystin voimansa. Ei
voinut muuta kuin maata ja täristä ja kärsiä hitaan jäähtymiskuoleman
kaikki tuskat ja hakkautua palasiksi. Sitä kesti kuusi tuntia, ja
tuskia lisäsivät vielä kauheat kuvotukset. Illalla kello seitsemän
tai kahdeksan tienoissa tapahtui käänne. Ruumista alkoi silloin
polttaa kuume, jota jäävuoretkaan eivät olisi kyenneet viilentämään.
Siinä vaiheessa halusi vain vettä, vettä, ja sitä joi juomistaan aina
kello kolmeen tai neljään asti aamulla, jolloin kuume hellitti. Vasta
silloin, lopen uupuneena pääsi vaipumaan uneen.
-- Jos teiltä loppuu muona, lähtekää ruuhella Ellertoneille, oli veli
neuvonut viimeiseksi. Mutta kuka heistä pystyi siihen? Heitä esti
nälkäkuolemasta enää vain kanan puolikas. Kolme loputonta viikkoa
kesti tätä hirveätä kärsimystä. Se jatkui samanlaisena, pahenikin kun
potilaat heikkenivät -- muutaman päivän päästä ei poikakaan kykenisi
enää nousemaan vuoteesta. Kuinka sitten kävisi?
Epätoivo vallitsi mökissä ja jokainen huusi sisimmässään: -- Hyvä
Jumala! Eikö Corney saavukaan?
5
Sinä päivänä, jolloin Thor oli ampunut viimeisen kanan, hän kantoi
kaiken aamua vettä, jotta sitä riittäisi kaikille kolmelle kuumeen
ajaksi. Puistatukset kaatoivat hänet vuoteeseen tavallista aikaisemmin,
ja horkka yltyi ankarammaksi kuin koskaan ennen.
Hän joi vähän väliä ahnaasti pääpuolessaan olevasta sangosta. Vaikka
hän oli kantanut sen täyteen vettä, se oli melkein tyhjä, kun kuume
hellitti kahden tienoissa aamulla ja hän vaipui uneen.
Harmaassa aamunkoitteessa hän heräsi omituiseen ääneen, veden
loiskeeseen, joka kuului aivan läheltä. Kääntäessään päätään hän näki
kaksi hehkuvaa silmää vajaan metrin päässä kasvoistaan, jokin peto
lotki vettä sangosta hänen vuoteensa vieressä.
Thor tuijotti kauhistuneena, mutta sulki sitten silmänsä luullen
näkevänsä unta. Kysymyksessä oli tietysti painajainen: tiikeri
väijymässä Intian viidakossa. Mutta loiske jatkui. Hän kohotti
katseensa, aivan oikein, se oli yhä siinä. Hän koetti äännähtää, mutta
sai kuuluviin vain korinaa. Iso karvainen pää tärisi, hehkuvien silmien
alapuolelta kuului tuhahdus, ja eläin pudottautui etujaloilleen ja
siirtyi huoneen poikki pöydän alle. Thor oli silloin täysin valveilla;
hän kohottautui verkalleen kyynärpäilleen ja huusi heikosti:
-- Hys!
Hehkuvat silmät välähtivät pöydän alla ja harmaa hahmo tuli esiin.
Tyynesti se asteli permannon poikki ja liukui alimmaisen hirren alitse,
siitä missä oli entisen perunakuopan aukko, ja katosi jäljettömiin.
Mikä se oli? Sairas poika ei tiennyt varmasti, mutta ilmeisesti se oli
jokin hurja petoeläin. Hän oli täysin lamautunut ja vapisi pelosta.
Yön hän nukkui levottomasti vuoroin vaipuen levottomaan uneen,
vuoroin hätkähtäen hereille ja ruveten taas etsimään hämärästä noita
kammottavia silmiä ja isoa harmaata, liikkuvaa hahmoa. Aamulla hän
epäili, että kaikki oli ollut vain kuumehouretta, mutta yritti silti
jotenkuten sulkea kellarinaukkoa parilla halolla.
Vaikka sairaiden ruokahalu oli melkein olematon, he hillitsivät
sitäkin, koska jäljellä oli enää vain palanen kanaa, ja Corney
ilmeisesti otaksui heidän käyneen Ellertonien luona ja saaneen sieltä
ruokaa riittämiin.
Kun kuume sinä yönä laski ja Thor makasi uupuneena, hän havahtui taas
tuvasta kuuluvaan ääneen, kuulosti siltä kuin joku olisi murskannut
luita. Hän katsoi ympärilleen ja näki pöydälle kavunneen ison eläimen
häämöttävän pientä ikkunaa vasten. Thor karjaisi ja koetti heittää
tungettelijaa kengällä. Otus loikkasi kevyesti maahan ja livahti
tiehensä aukosta, joka ammotti taas avoimena.
Tällä kertaa hän tiesi, ettei se ollut unta, ja sen tiesivät tytötkin.
Hekin olivat kuulleet äänen, ja lisäksi kana, heidän viimeinen
ruoanrippusensa, oli tipotiessään.
Sinä päivänä Thor-rukka tuskin kykeni nousemaan vuoteesta. Sairaiden
tyttöjen säälittävä valitus sai hänet kuitenkin liikkeelle. Lähteen
luota hän löysi muutaman marjan ja jakoi ne toisten kanssa. Hän
suoritti tavanmukaiset valmistelut horkan ja janon varalta, mutta
ryhtyi vielä toisiinkin varokeinoihin. Vuoteensa viereen hän asetti
vanhan atraimen, ainoan käyttökelpoisen aseen nyt kun pyssy oli
käynyt hyödyttömäksi, sekä männyn juuresta tehdyn soihdun ja muutaman
tulitikun. Hän tiesi nälkäisen pedon saapuvan uudestaan. Koska se ei
enää löytäisi ruokaa, hänestä oli päivänselvää, että se kävisi käsiksi
elävään saaliiseen, joka makasi täysin avuttomana.
Vielä kerran hän telkesi aukon haloilla, ja yö kului entiseen
tapaan, kuitenkin ilman hurjaa vierasta. Sinä päivänä he saivat
tyytyä jauhoihin ja veteen. Keittämiseen Thorin täytyi käyttää osa
sulkulaitettaan. Loo yritti heikosti laskea leikkiä. Hän sanoi olevansa
jo niin kevyt, että pystyi lentämään, mutta yrittäessään nousta
jalkeille hän ei päässyt vuoteensa laitaa pitemmälle. Suoritettiin
samat valmistelut kuin ennenkin, ja yö kului rauhallisesti, mutta
varhain aamulla Thor heräsi taas veden loiskeeseen, ja siinä hänen
vuoteensa vierellä olivat jälleen nuo hehkuvat silmät, suuri pää sekä
harmaa vartalo, joka häämötti ikkunasta kajastavassa aamunkoitteessa.
Thor ponnisti kaikki voimansa päästääkseen kovan karjahduksen, mutta
tuloksena oli vain heikko parahdus. Hän nousi vaivalloisesti ja huusi:
-- Loo, Margat! Ilves on taas täällä!
-- Jumala auttakoon sinua, me emme voi, kuului vastaus.
-- Hys, tiehesi siitä!
Thor koetti taas karkottaa petoa. Se loikkasi ikkunan ääressä olevalle
pöydälle ja ärjäisi vaarattoman pyssyn alla. Thor luuli sen aikovan
hypätä lasin läpi, kun se kääntyi hetkeksi ikkunaan päin, mutta se
pyörsikin ympäri ja tuijotti poikaan; hän erotti selvästi sen kiiluvat
silmät.
Thor kohosi hitaasti vuoteen laidalle ja rukoili apua, sillä hän tunsi,
että jommankumman henki oli nyt kysymyksessä. Hän raapaisi tulta ja
sytytti juurisoihtunsa pidellen sitä vasemmassa kädessä. Oikealla hän
tarttui vanhaan atraimeen ja aikoi ryhtyä taisteluun, mutta oli niin
heikko, että hänen täytyi käyttää asetta sauvana.
Iso peto seisoi yhä pöydällä, mutta kyyristyi hiukan aivan kuin
loikatakseen. Sen silmät hehkuivat punaisina soihdun valossa.
Lyhyt häntä liikkui puolelta toiselle ja murina voimistui. Thorin
polvet tärisivät vastakkain, mutta hän ojensi aseensa ja rynnisti
voimattomasti kohti petoa. Se hypähti samassa, mutta ei hänen
kimppuunsa, kuten hän ensin luuli -- soihtu ja pojan pelottomuus olivat
tehonneet eläimeen --, vaan hänen päänsä ylitse. Se putosi maahan hänen
takanaan ja livahti heti vuoteen alle.
Thor oli pelastunut vain toistaiseksi. Hän sovitti soihdun seinänrakoon
ja tarttui sitten atraimeen molemmin käsin. Hän tiesi nyt taistelevansa
elämästään. Hän kuuli tyttöjen rukoilevan heikolla äänellä. Hän näki
vain hehkuvat silmät vuoteen alla ja erotti pedon murinassa terävämmän
sävyn sen valmistautuessa taisteluun. Suurin ponnistuksin hän tavoitti
lujan jalansijan ja työnsi atraimen kaikin voimin vuoteen alle.
Se osui johonkin hirttä pehmeämpään; kuului hirvittävä murahdus. Poika
heittäytyi koko painollaan atraimen varaan. Peto ponnisteli päästäkseen
häneen käsiksi. Hän tunsi sen hampaiden ja kynsien raapivan aseen
vartta, ja vastustuksesta huolimatta ilves pääsi lähemmäksi, sen
voimakkaat käpälät ja kynnet tapailivat jo häntä. Thor ei jaksaisi
pidättää sitä kauan. Hän ponnisti vielä kerran, voimia liikeni hitusen
enemmän kuin edellisellä kerralla, peto horjahti, kuului murinaa,
rusahdus ja vastus tuntui äkkiä väistyvän. Laho atrain oli äkkiä
katkennut. Peto hypähti esiin, syöksyi häntä kohti, meni koskettamatta
ohitse ja painui oikopäätä lattian poikki ja sitten ulos aukosta sen
koommin palaamatta.
Thor kaatui vuoteelle ja menetti tajuntansa.
Tietämättä kuinka kauan oli maannut tajuttomana hän heräsi kirkkaaseen
päivänvaloon kuullessaan äänekkään, hilpeän huudon:
-- Hei, oletteko te kaikki kuolleet? Loo! Margat!
Hänellä ei ollut voimia vastata, mutta ulkopuolelta kuului kavioiden
kopsetta, sitten raskaita askelia, ovi lensi auki ja sisään astui
Corney yhtä komeana ja reimana kuin ennenkin. Mutta mikä kauhu ja hätä
sävähtikään hänen kasvoilleen, kun hän tuli äänettömään mökkiin!
-- Kuolleet? hän voihkaisi. -- Kuka on kuollut? Missä te olette? Thor?
Kuka teistä on kuollut? Loo? Margat?
-- Corney, Corney, kuului heikosti vuoteesta. -- He ovat tuolta
sisällä. He ovat hirveän kipeitä. Meillä ei ole mitään syötävää.
-- Voi, mikä hölmö olen ollut! Corney hoki hokemistaan. -- Olin varma
että kävisitte Ellertoneilla hakemassa mitä tarvitsette.
-- Meillä ei ollut aikaa siihen. Sairastuimme kaikki kolme heti kun
olit lähtenyt. Sitten tänne tuli ilves ja söi suuhunsa kanat ja kaiken
muunkin mitä talossa oli.
-- No niin, kyllä se on sen saanut maksaakin, sanoi Corney viitaten
verijuovaan, joka ulottui multalattian poikki seinäaukolle.
Hyvä ravinto, hoito ja lääkkeet paransivat heidät pian. Kun tytöt paria
kuukautta myöhemmin tarvitsivat uutta pesusaavia, sanoi Thor:
-- Minä tiedän onton lehmuksen, joka vetää varmasti kokonaisen
härkätynnyrin.
Hän lähti Corneyn kanssa aukealle, ja katkaistuaan lehmuksen rungosta
tarvitsemansa pätkän he löysivät sen pohjukasta kahden pikku ilveksen
ja niiden emon kuivuneet raadot, ja ilvesnaaraan kyljessä oli varresta
katkennut atraimen terä.