1
Menimme sivuovesta West Nineteenth Streetin varrella olevaan suureen
talliin. Hyvin hoidettujen pilttuitten mieto haju hukkui heinän
tuoksuun, kun nousimme portaita pitkälle parvelle. Sen eteläinen pääty
oli seinällä erotettu eri huoneiksi ja tutusta "kuu-uu, kuuuuu-uu"
-ääntelystä ja siihen yhtyvästä siipien viuhinasta saatoimme arvata
tulleemme kyyhkyslakkaan.
Se oli kuuluisan kyyhkysparven koti, ja tänään piti viidenkymmenen
nuoren linnun kilpailla keskenään. Lakan omistaja oli pyytänyt minut
ulkopuoliseksi kilpailutuomariksi.
Kilpailijat olivat nuoria kyyhkyjä. Ne oli viety jo kerran tai pari
vanhempiensa seurassa lyhyen matkan päähän ja päästetty palaamaan
lakkaan. Nyt niiden piti ensimmäisen kerran lentää ilman vanhempiaan.
Lähtökohdasta, New Jerseyn Elisabethista, oli pitkä matka suunnistaa
yksinään.
-- Mutta siten me erotamme joukosta hölmöt, huomautti hoitaja, siihen
pystyvät vain parhaat linnut, emmekä me muita haluakaan takaisin.
Lennolla oli toinenkin tarkoitus. Sen piti samalla olla kilpailu niiden
kesken, jotka palasivat takaisin. Lakkaa hoitavat miehet samoin kuin
useat naapuriston asianharrastajatkin veikkasivat kuka minkin kyyhkyn
puolesta. He kokosivat voittajaa varten palkinnon, ja minun tärkeänä
tehtävänäni oli ratkaista, mikä linnuista voittaisi sen. Palkintoa ei
saisi ensimmäinen, joka palasi takaisin, vaan se joka tuli ensimmäisenä
lakkaan, sillä kyyhkystä, joka saapui vain sen läheisyyteen
ilmoittautumatta heti kotona, ei ole suurta hyötyä viestinkuljettajana.
Kirjekyyhkyillä ei ole mitään tiettyä väriä eikä yhtä koristeellista
höyhenpukua kuin näyttelylinnuilla. Niiden jalostuksessa ei kiinnitetä
huomiota ulkomuotoon, vaan nopeuteen ja henkisiin lahjoihin.
Niiden pitää olla uskollisia kodilleen ja kyetä palaamaan sinne
erehtymättä. Nykyisin otaksutaan, että suuntavaisto sijaitsee korvan
kalvosokkelossa. Millään toisella eläimellä ei ole yhtä hyvää
paikallis- ja suuntavaistoa kuin kirjekyyhkyllä, ja ainoa näkyvä merkki
siitä on suuri kuhmu kummankin korvan yläpuolella ja erinomaiset
siivet, jotka täydentävät linnun varusteet, jotta se voisi noudattaa
sisäistä ääntään ja palata rakkaaseen kotiinsa. Nyt joutui viimeinen
erä nuorista kyyhkyistä kokeeseen, jossa mitattaisiin niiden henkiset
ja ruumiilliset ominaisuudet.
Vaikka saapuvilla oli paljon todistajia, pidin kuitenkin parhaana
sulkea kyyhkyslakan luukut, yhtä lukuunottamatta, ja olla valmiina
sulkemaan senkin heti kun ensimmäinen oli saapunut.
En koskaan unohda sen päivän tunnelmia. Minua oli varoitettu:
-- Ne lähtevät matkaan kello kaksitoista, ja niiden pitäisi palata
puoli yhdeltä; mutta pitäkää varanne, sillä ne tulevat kuin
myrskyvihuri. Tuskin näette niitä, ennen kuin ne jo ovat sisällä.
Seisoimme rivissä lakan sisäpuolella kurkistellen ulos seinänraoista
tai puoliavoimesta luukunaukosta ja tähyillen innokkaasti
taivaanrantaa, kun joku huusi:
-- Katsokaa, tuolla ne tulevat!
Ne lehahtivat näkyviin kuin valkoinen pilvi ja kiitivät matalalta
kaupungin kattojen yli suuren savupiipun ympäri; ne olivat perillä
kaksi sekuntia sen jälkeen, kun ne ensiksi huomattiin. Niin yhtäkkinen
ja lyhytaikainen oli valkea leimahdus ja siipien suhina, että yllätyin
varuillaolostani huolimatta. Olin tuon ainoan avoimen luukun ääressä.
Viheltävä sininen nuoli ampaisi sisään, iski sulillaan kasvoihini,
meni ohi. Tuskin ennätin sulkea luukun, kun miehet puhkesivat
riemunkiljuntaan.
-- Arnaux! Arnaux! Johan minä sanoin! Mainio lintu. Vain kolmen
kuukauden ikäinen ja voittaa jo -- siinä vasta lintu! ja Arnaux'n
omistaja hyppi ilosta, enemmän linnun kuin voittamansa rahasumman
vuoksi.
Miehet istuutuivat tai polvistuivat katsomaan sitä kunnioittavasti, kun
se joi ahnaasti vettä ja rupesi syömään.
-- Katsokaa noita silmiä ja siipiä, ja oletteko koskaan nähneet
tuollaista rintaa? Ja sisukas se on kuin mikäkin, kehuskeli omistaja
vähäpuheisille, joiden linnut olivat hävinneet.
Se oli Arnaux'n ensimmäinen maineteko. Viisikymmenpäisen valioluokan
parhaana lintuna sillä oli loistava tulevaisuus edessään.
Sille annettiin kirjekyyhkyjen pyhän ritarikunnan hopeinen
nilkkarengas, johon oli kaiverrettu sen numero 2590 C -- numero, joka
sanoo paljon kyyhkyjen kasvattajille.
Ainoastaan neljäkymmentä kyyhkyä oli palannut koelennoltaan
Elisabethista. Niin tavallisesti käy. Toiset olivat heikkoja ja jäivät
jälkeen, toiset tyhmiä ja eksyivät. Näin yksinkertaista valintaa
käyttäen kyyhkyjen omistajat kehittivät lintujensa tasoa. Kymmenestä
puuttuvasta linnusta viittä ei nähty sen koommin, mutta viisi palasi
myöhemmin samana päivänä, ei yhtaikaa vaan yksitellen; viimeinen
viivyttelijöistä oli iso kömpelö sinikyyhky. Mies, joka silloin sattui
olemaan lakassa, huusi:
-- Nyt tulee se sininen paksukallo, jonka puolesta Jakey löi vetoa. En
uskonut, että se palaa ensinkään. Se olisi voinut jäädä sille tielleen,
sillä minusta siinä on vähän kupukyyhkyn vikaa.
Iso sininen, jota sanottiin myös "Nurkkalaatikoksi" pesän mukaan, jossa
se oli syntynyt, oli alun pitäen ollut erittäin vankkatekoinen. Vaikka
linnut olivat jokseenkin saman ikäisiä, se oli kasvanut nopeasti muita
isommaksi ja kauniimmaksi, mutta silti kasvattajat eivät siitä paljon
piitanneet. Se oli hyvin itsetietoinen ja osoitti jo varhain taipumusta
pienempien serkkujensa sortamiseen. Omistaja ennusti sille suurta
tulevaisuutta, mutta tallimies Billyllä oli omat epäilynsä sen kaulan,
ison kuvun, ryhdin ja liikapainon vuoksi.
-- Eihän lintu voi millään saavuttaa hyvää aikaa, kun se työntää
edessään tuollaista tuulipussia. Ja noin pitkät koivetkin ovat vain
kuollutta painoa, eikä sen kaulakaan ole hyvän mallinen, tuhahti Billy
kerran halveksivasti suorittaessaan parvessa aamusiivousta.
2
Lintuja harjoitettiin sen jälkeen säännöllisesti. Lähtöpaikkaa
siirrettiin joka päivä neljäkymmentä tai viisikymmentä kilometriä
kauemmaksi ja sen suuntaa muutettiin, kunnes kirjekyyhkyset tunsivat
New Yorkin ympäristön kahdensadan viidenkymmenen kilometrin säteellä.
Alkuaan viidenkymmenen linnun parvi hupeni kahteenkymmeneen, sillä
rankka harjoitusmenetelmä karsii heikkojen ja huonojen lisäksi myös
ne kyyhkyt, jotka ovat tilapäisesti alikunnossa, loukkaantuneet tai
erehtyneet syömään liikaa ennen matkalle lähtöään.
Parvessa oli nyt paljon oivallisia kyyhkyjä, leveärintaisia,
kirkassilmäisiä, pitkäsiipisiä lintuja, jotka olivat nopeita lentäjiä
ja tietämättään valmiit minkälaisiin uhkayrityksiin tahansa, sillä
niiden oli määrä toimia ihmisen viestinkuljettajina hädän hetkellä.
Väriltään ne olivat enimmäkseen valkoisia, sinisiä tai ruskeita.
Niillä ei ollut mitään yhtenäistä virka-asua, mutta jokaisella tämän
valikoidun joukon yksilöllä oli jalon viestikyyhkyn kirkkaat silmät
ja korvapullistumat; ja paras ja vahvin niistä oli pikku Arnaux,
joka melkein aina oli ensimmäisenä perillä. Levossa ollessa siinä
ei huomannut mitään erikoista, sillä nyt koko parvella oli hopeinen
nilkkarengas, mutta ilmassa Arnaux osoitti, mikä se oli miehiään, ja
kun koppa avattiin lähdön merkiksi, Arnaux lähti matkaan ensimmäisenä,
nousi siihen korkeuteen, jossa paikallisten häiriöiden oli todettu
aiheuttavan vähiten haittaa, aavisti missä päin oli koti ja lähti
lentämään sitä kohti välillä syömättä, juomatta tai seuraa etsimättä.
Huolimatta Billyn ennusteluista nurkkalaatikon iso sininen oli yksi
kahdestakymmenestä valitusta. Useimmiten se palasi myöhään, ei koskaan
ensimmäisenä, ja kun se joskus saapui tuntikausia toisten jälkeen,
huomasi heti, ettei sillä ollut nälkä eikä jano, mikä on vitkastelijan
varmin merkki. Silti se tuli aina takaisin; ja nyt sillä, kuten
muillakin, oli nilkassaan pyhä rengas ja numero, jolla sen mahdolliset
urotyöt kirjattaisiin. Billy halveksi lintua, koska sitä ei voinut
verrata Arnaux'hon, mutta omistaja oli toista mieltä.
-- Odotas vain, kyllä se vielä näyttää. Hedelmä joka pian kypsyy, pian
mätäneekin, ja olen aina huomannut, että paras lintu on aluksi hitain
näyttämään mihin se pystyy.
Ennen kuin vuosi oli kulunut, pikku Arnaux'lla oli tilillään ennätys.
Kyyhkyjen on vaikeinta lentää merellä, koska siellä ei voi suunnistaa
maamerkkien mukaan, ja pahimmillaan meri on sumussa, jolloin aurinko
on pyyhkäisty näkymättömiin, puhumattakaan muista johtotähdistä. Mutta
vaikka muisti, näkö ja kuulo eivät enää pysty auttamaan viestikyyhkyä,
sillä on jäljellä vielä yksi opastaja: synnynnäinen suuntavaisto, jossa
sen voima piileekin. On vain yksi asia, joka voi sen hävittää, ja se on
pelko, niinpä sillä pitää olla rohkea pikku sydän uljaiden siipiensä
kätkössä.
Arnaux oli kahden muun koulutettavan linnun kanssa viety
valtamerilaivaan, joka oli matkalla Eurooppaan. Kyyhkyt oli määrä
laskea irti heti, kun oli päästy maan näköpiiristä, mutta sattuikin
tulemaan sankka sumu, joka esti sen. Höyrylaiva vei linnut mukanaan;
aikomus oli lähettää ne takaisin seuraavassa laivassa. Kun matkaa oli
tehty kymmenen tuntia, meni kone rikki, sumu laskeutui merelle sankkana
ja laiva ajelehti avuttomana kuin tukki. Ei voitu muuta kuin panna
pilli viheltämään apua, vaikka hyvin tiedettiin, kuinka hyödytöntä
se oli. Sitten muistettiin kyyhkyt. Valittiin ensin Tähtiselkä
numero 2592 C. Avunpyyntö kirjoitettiin vedenpitävälle paperille,
joka kiinnitettiin vatsanpuoleisiin pyrstösulkiin. Kyyhky heitettiin
ilmaan, ja se katosi näkyvistä. Puoli tuntia myöhemmin varustettiin
nurkkalaatikon iso sininen, numero 2600 C, kirjeellä. Se lensi ylös,
mutta palasi melkein heti ja istahti takilaan. Se oli pelokkaan kyyhkyn
perikuva, mikään ei voinut saada sitä lähtemään laivasta. Se oli niin
kauhuissaan, että se saatiin helposti kiinni ja joutui häpeäkseen
takaisin häkkiinsä.
Nyt otettiin esiin kolmas kyyhky, pieni tanakka lintu. Merimiehet eivät
tunteneet sitä, mutta merkitsivät sen nilkkarenkaasta muistiin nimen ja
numeron: Arnaux, 2590 C. Se ei merkinnyt heille mitään. Mutta kyyhkyä
pitelevä upseeri huomasi, ettei sen sydän takonut niin hurjasti kuin
edellisen linnun. Sanoma otettiin isolta siniseltä. Se kuului:
Tiistaina, kello 10.
Akselimme katkesi kaksisataa kymmenen mailia New Yorkista.
Ajelehdimme sumussa avuttomina. Lähettäkää nopeasti hinaaja
auttamaan. Merkinantomme, joka lähetetään joka kuudeskymmenes
sekunti, on yksi pitkä, yksi lyhyt vihellys.
(Allekirjoitus)
Tiedonanto käärittiin kokoon, pistettiin vedenpitävään koteloon,
osoitettiin laivayhtiölle ja sidottiin Arnaux'n keskimmäisen
pyrstösulan alapuolelle.
Ilmaan heitettynä lintu kaarteli laivan ympäri, nousi sitten vähän
korkeammalle tekemään kaarroksiaan, sitten vieläkin korkeammalle,
jossa se lensi yhä laajempaa piiriä, ja aina vain korkeammalle, kunnes
hävisi kokonaan näköpiiristä. Kun sillä oli turvanaan enää vain
suuntavaistonsa, se antautui kokonaan sen johtoon. Se oli voimakas eikä
sitä horjuttanut pelko, tuo vaarallinen hirmuvaltias.
Epäröimättä Arnaux lähti matkaan pysyen suunnassaan yhtä järkkymättä
kuin kompassin neula. Oli kulunut vain minuutti siitä kun se
lähti häkistä, ja nyt se jo kiiti suoraan kuin valonsäde kohti
syntymälakkaansa -- ainoaan paikkaan maailmassa, jossa se tunsi itsensä
onnelliseksi.
Billy oli sinä iltapäivänä työvuorossa. Hän kuuli siipien suhahduksen,
ja sininen lentäjä hulmahti ullakolle rientäen oikopäätä juomaan. Sen
kulautellessa vettä suun täyden toisensa jälkeen päivitteli Billy:
-- Sinäkö se oletkin, kaunokainen.
Kyyhkyjen kasvattajan tapaan hän veti sitten nopeasti kellon taskustaan
ja totesi sen olevan neljätoista neljäkymmentä. Samassa hän huomasi
linnun pyrstössä sidenuoran. Hän sulki oven ja asetti haavin sukkelasti
Arnaux'n päähän. Tuota pikaa hänellä oli käärö kädessään, ja parin
minuutin kuluttua hän oli jo matkalla yhtiön toimistoon, sillä tiedossa
oli runsaat juomarahat. Siellä hän sai kuulla, että Arnaux oli lentänyt
meren yli sumussa kolmesataa neljäkymmentä kilometriä neljässä tunnissa
ja neljässäkymmenessä minuutissa, ja tunnin kuluttua oli anottu apu jo
matkalla kohti kovaonnista alusta.
_Kolmesataa neljäkymmentä kilometriä meren yli neljässä tunnissa ja
neljässäkymmenessä minuutissa!_ Se oli uljas saavutus. Se merkittiin
viestikyyhkyskerhon aikakirjoihin. Jonkun pidellessä kiinni Arnaux'ta
seuran sihteeri painoi sen oikean siiven lumivalkoiseen etusulkaan
kumileimasimella ilmoituksen uroteosta sekä päivämäärän ja linnun
tunnistusnumeron. Tähtiselkää, sitä toista lintua, ei koskaan kuulunut
takaisin. Luultavasti se tuhoutui merellä.
Nurkkalaatikon iso sininen palasi hinaajalla.
3
Se oli Arnaux'n ensimmäinen julkinen saavutus. Toisia seurasi nopeassa
tahdissa, ja vanhassa kyyhkyslakassa saatiin nähdä monta merkillistä
tapausta, joiden keskipisteenä oli Arnaux.
Eräänä päivänä tallin eteen pysähtyivät vaunut; valkohapsinen herra
astui niistä ulos, kiipesi pölyisiä portaita parvelle ja istui koko
aamupäivän Billyn luona. Kultasankaisten silmälasiensa takaa hän
katseli ensin papereitaan, sitten kaupungin kattojen yli, mutta mitä
hän odotti ja tähyili? Tietoja pienestä paikasta, jonne oli matkaa
vain kuusikymmentä viisi kilometriä. Ne tiedot olivat hänelle erittäin
tärkeitä, ne joko pelastivat hänet tai saattoivat perikatoon. Hänen oli
saatava ne käsiinsä sähkösanomaakin nopeammin. Sähköttäminen merkitsi
ainakin tunnin viivytystä kummassakin päässä. Mikä oli nopein tapa
saada tietoja kuudenkymmenenviiden kilometrin päästä? Siihen aikaan
oli vain yksi keino: hyvä kirjekyyhky. Hinnalla ei ollut väliä, kunhan
hän vain voitti. Parhaista parhaan hän halusi, maksoi mitä maksoi, ja
Arnaux, jonka siipiin oli lähtemättömästi painettu tiedot seitsemästä
maineteosta, valittiin kuljettamaan viestiä.
Kului tunti, toinenkin ja kolmas oli alkamassa, kun sininen meteori
suhahti lakkaan siivet viuhuen. Billy sulki oven ja otti linnun kiinni.
Nopeasti hän katkoi langat ja antoi viestikäärön pankkiirille.
Vanha mies tuli kalman kalpeaksi, levitti paperin, sitten luonnollinen
väri palasi hänen kasvoilleen.
-- Jumalan kiitos! hän sanoi huokaisten helpotuksesta ja riensi sitten
johtokunnan kokoukseen tilanteen herrana. Pikku Arnaux oli pelastanut
hänet.
Pankkiiri halusi ostaa kyyhkyn, koska hänellä oli epämääräinen tunne,
että hänen velvollisuutensa oli jollain lailla palkita lintua, mutta
Billy selitti:
-- Siitä ei olisi mitään iloa. Ette voi ostaa kirjekyyhkyn sydäntä.
Voisitte pitää sitä vain vankinanne, mutta mikään maailmassa ei saisi
sitä hylkäämään lakkaa, jossa se on syntynyt.
Ja niin Arnaux jäi entisille sijoilleen, mutta pankkiiri ei unohtanut
sitä.
On sellaisia hylkiöitä, joiden mielestä lentävä kyyhky on luvallista
riistaa; he ampuvat sen, koska se luultavasti on kaukana kotoaan ja
koska rikosta on vaikea todistaa. Moni uljas kirjekyyhky, joka on ollut
kiidättämässä elintärkeätä viestiä, on ammuttu ja joutunut jonkun
tällaisen sydämettömän roiston paistiksi.
Arnaux'n veli, Arnolf, jolla oli siivissään jo kolme hienoa merkintää,
murhattiin juuri tällä tavoin, kun se oli viemässä kiireellistä
kutsua lääkärille. Pudotessaan kuolevana ampujan jalkoihin se levitti
voimakkaat siipensä, jolloin sen voitonmerkit paljastuivat. Sääressä
oli hopearengas, ja ampuja tunsi ankaria omantunnon soimauksia. Hän
piti huolen siitä, että sanoma tuli perille; kuolleen linnun hän
palautti Viestikyyhkyseuralle sanoen 'löytäneensä' sen. Omistaja
tuli tapaamaan häntä; ampuja sekaantui ristikuulustelussa ja joutui
tunnustamaan, että oli itse ampunut kirjekyyhkyn; tosin hän väitti
tehneensä sen sairaan naapurinsa tähden, koska tämä tarvitsi
kyyhkyspaistosta.
Kyyhkyjen kasvattajalla oli raivon kyynelet silmissään.
-- Minun lintuni, kaunis Arnolfini, joka on kaksikymmentä kertaa tuonut
tärkeitä sanomia, kolme kertaa saavuttanut ennätyksen, kaksi kertaa
pelastanut ihmishengen, ja te ammutte sen paistiksi. Voisin antaa
teidät lain kouriin, mutta se olisi liian mitätön rangaistus. Niinpä
pyydänkin teiltä vain sitä, että tulette tänne, jos teillä joskus
tulevaisuudessa on sairas naapuri, joka tarvitsee kyyhkyspaistosta.
Täältä saatte vaikka kuinka paljon piirakkakyyhkyjä. Ja jos teissä
on hitunenkaan miestä, niin älkää milloinkaan enää ampuko älkääkä
antako toisten ampua uljaita viestinkuljettajiamme, sillä ne ovat
korvaamattomia.
Tämä tapahtui siihen aikaan, kun pankkiiri oli ollut tekemisissä
kyyhkyslakan kanssa ja hän oli täynnä kiitollisuutta. Hän oli
vaikutusvaltainen mies, ja Arnaux'n sankarityöstä oli välittömänä
seurauksena, että Albanyn kaupunki sai kyyhkyjensuojelulain.
4
Billy ei ollut koskaan pitänyt nurkkalaatikon sinisestä (2600 C) ja
vaikka se yhä kuului hopearenkaallisten joukkoon, Billystä se ei ollut
minkään arvoinen. Tapaus höyrylaivalla oli todistanut sen olevan
pelkuri, sitä paitsi se oli vielä röyhkeäkin.
Kun Billy eräänä aamuna tuli parveen, siellä oli käynnissä tappelu.
Kaksi kyyhkystä, iso ja pieni, tepasteli lattialla nokkien ja piesten
toisiaan, niin että pöly ja höyhenet pöllysivät. Saatuaan ne eroon
Billy huomasi heti, että pieni oli Arnaux ja iso nurkkalaatikon
sininen. Arnaux oli tapellut oikein hyvin, mutta vastustaja oli sille
ylivoimainen, sillä iso sininen oli sitä puolta kookkaampi.
Pian selvisi, että ne olivat taistelleet sievästä pikku kaunottaresta,
jolla oli suonissaan sinisintä viestikyyhkyn verta. Sinisen koiraan
rehentely oli aina ärsyttänyt Arnaux'ta, mutta nyt pieni kaunotar teki
niistä leppymättömät vihamiehet. Billyllä ei ollut valtaa vääntää nurin
ison sinisen niskoja, mutta hän koetti aina auttaa suosikkiaan.
Kyyhkyjen avioliitot solmiutuvat vähän samaan tapaan kuin ihmistenkin.
Läheisyys on ensimmäinen ehto: järjestä pariskunta joksikin aikaa
yksiin ja anna luonnon tehdä tehtävänsä. Billy siis telkesi Arnaux'n
ja kaunottaren kahdeksi viikoksi samaan huoneeseen, ja varmistaakseen
vielä asian hän sulki siksi ajaksi ison sinisen erään joutilaan
kaunottaren kanssa toiseen huoneeseen.
Kaikki kävi juuri niin kuin pitikin. Pikku kaunotar mieltyi Arnaux'hon
ja joutilas kaunotar isoon siniseen. Alettiin rakentaa kahta pesää,
ja näytti siltä, että linnut eläisivät 'onnellisina elämänsä
loppuun asti'. Mutta iso sininen oli erittäin komea ja kaunis. Se
osasi pullistaa kupunsa, saada kaulahöyhenensä loistamaan kaikissa
sateenkaaren väreissä, niin että vakaimmankin kyyhkysrouvan sydän
heltyi siitä.
Arnaux oli tanakkuudestaan huolimatta pienikokoinen eikä se muutenkaan
ollut erityisen kaunis, ellei ottanut lukuun sen kirkkaita silmiä. Sitä
paitsi se oli usein poissa tärkeissä tehtävissä, kun taas iso sininen
maleksi lakassa ja näytteli siipiään, joissa ei ollut merkintää vielä
yhdestäkään maineteosta.
Siveyssaarnaajien tapana oli viitata alempiin eläimiin ja varsinkin
kyyhkysiin hakiessaan uskollisesta rakkaudesta esimerkkejä, ja varsin
oikeutetusti, mutta valitettavasti on poikkeuksiakin. Turmelus ei
suinkaan ole ominaista vain ihmissuvulle.
Iso sininen oli alun pitäen tehnyt Arnaux'n puolisoon syvän
vaikutuksen, ja ennen pitkää tapahtuikin jotain vallan kauheaa
aviomiehen ollessa matkalla.
Palattuaan eräänä päivänä Bostonista Arnaux huomasi, että iso sininen
oli hylännyt oman kaunottarensa, jättänyt sen nurkkalaatikkoon ja
anastanut Arnaux'n pesän ja vaimon. Siitä seurasi tietysti katkera
taistelu. Molemmat vaimot olivat sen ainoat silminnäkijät, mutta ne
pysyivät täysin välinpitämättöminä ja syrjässä.
Arnaux iski kuuluisilla siivillään, mutta ne olivat kehnot aseet,
vaikka nuhin olikin merkitty kaksikymmentä urotyötä. Sen nokka ja jalat
olivat lyhyet, kuten ainakin hyvällä kirjekyyhkyllä, mutta sen rohkea
pieni sydän ei voinut korvata ottelussa tarvittavaa ruumiillista kokoa.
Se rupesi jäämään alakynteen. Puoliso istui pesässä eikä välittänyt
asiasta tuon taivaallista, ja Arnaux olisi voinut menettää henkensä,
ellei Billy olisi tullut ajoissa hätiin. Hän oli niin vihainen, että
olisi vääntänyt päällepäsmärin niskat nurin, ellei tämä olisi päässyt
ajoissa pakenemaan ullakolta.
Billy piti Arnaux'sta hellää huolta muutaman päivän. Viikon päästä se
oli ennallaan, ja kymmenen päivän kuluttua se oli taas matkalla. Tällä
välin se oli ilmeisesti antanut anteeksi uskottomalle vaimolleen,
koska se ilman näkyvää kaunaa palasi pesäänsä. Sinä kuukautena se
saavutti kaksi uutta ennätystä. Se toi kahdeksassa minuutissa sanoman
parinkymmenen kilometrin päästä ja lensi Bostonista neljässä tunnissa.
Matkalla ollessa sitä hallitsi vain yksi tunne, kiintymys kotiin,
ja sen kutsua se noudatti joka hetki. Mutta se oli murheellinen
kotiintulo, jos vaimolla oli vähääkään sijaa sen ajatuksissa, sillä se
tapasi sen taas kuhertelemassa kilpailijan kanssa. Vaikka Arnaux olikin
väsynyt, kaksintaistelu uudistettiin heti, ja se olisi taas päättynyt
huonosti, ellei Billy olisi sekaantunut siihen. Hän erotti tappelijat,
sulki sitten ison sinisen häkkiin ja päätti tavalla tai toisella päästä
siitä eroon.
Parhaillaan järjestettiin kilpailua eri-ikäisten kyyhkyjen kesken.
Lintujen piti lentää tuhannen neljänsadan viidenkymmenen kilometrin
matka Chicagosta New Yorkiin. Arnaux oli ilmoitettu siihen
osanottajaksi kuusi kuukautta takaperin. Osallistumismaksu oli
suoritettu, ja vaikka linnulla olikin ollut kotoisia vaikeuksia, sen
ystävät olivat sitä mieltä, että sen piti osallistua kilpailuun.
Kyyhkyt lähetettiin junalla Chicagoon, jossa ne laskettiin irti vuoron
perään tasoitusajasta riippuen, viimeisenä Arnaux. Viipymättä ne
lähtivät matkaan, ja Chicagon ulkopuolella useat näistä valiolentäjistä
kerääntyivät kuin yhteissopimuksesta kilpajoukkueiksi, jotka lähtivät
kiitämään halki ilman kulkevaa näkymätöntä rataa.
Joutuessaan turvautumaan pelkästään suuntavaistoonsa kirjekyyhky
lentää luultavasti suorinta tietä, mutta tutulla reitillä se
noudattaa helposti tunnettavia maamerkkejä. Suurin osa linnuista oli
harjoitettu lentämään Columbuksen ja Buffalon tietä. Arnaux tunsi
Columbuksen tien, mutta koska Detroitinkin tie oli sille tuttu, se
Michiganin järvestä erottuaan lensi suoraan Detroitiin. Siten se voitti
takaisin tasoitusaikansa ja sai jopa monen kilometrin etumatkankin.
Taakse jäivät Detroit, Buffalo ja Rochester tuttuine torneineen ja
savupiippuineen, ja Syracusa lähestyi. Oli myöhäinen iltapäivä;
kahdessatoista tunnissa se oli jo lentänyt yhdeksänsataa viisikymmentä
kilometriä ja epäilemättä johti koko kilpailua, mutta jano, lentäjän
tavallinen kiusa, oli alkanut vaivata sitä. Liitäessään kaupungin
kattojen yli se näki kyyhkyslakan ja laskeutui parilla kolmella
kaarteella yläilmoista. Se meni lakkaan toisten lintujen perässä ja
joi ahnaasti vesikaukalosta, kuten oli tehnyt usein ennenkin. Jokainen
lakanpitäjä sallii mielihyvin kirjekyyhkyjen nauttia talon antimia.
Tällä kertaa sattui omistaja olemaan paikalla, ja hän huomasi vieraan
linnun. Hän vetäytyi hiljaa sivulle voidakseen tarkkailla sitä. Eräs
hänen omista kyyhkysistään rupesi haastamaan riitaa vieraan kanssa.
Arnaux huitoi sitä kyyhkyjen tapaan sivullepäin levitetyllä siivellään
paljastaen samalla pitkän jonon merkintöjä saavutuksistaan. Koska
mies oli asiantuntija, hänen mielenkiintonsa heräsi paikalla. Hän
nykäisi nuorasta, joka sulki lento-oven, ja tuokiossa Arnaux oli hänen
vankinaan.
Rosvo levitti siivet, jotka olivat täynnä merkintöjä. Hän luki toisen
toisensa jälkeen ja vilkaistessaan hopearenkaaseen -- kullasta sen
olisi pitänyt olla -- hän näki nimen Arnaux.
-- Arnaux! Mutta minähän olen kuullut sinusta, kaunokaiseni. Olipas
onnenpotku, kun sain kiinni sinut! hän huudahti.
Hän sieppasi sanoman linnun pyrstöstä, kehi sen auki ja luki:
"Arnaux lähti Chicagosta tänä aamuna kello 4 ja on matkalla New
Yorkiin osallistuen kilpailuun, joka on järjestetty eri-ikäisille
kirjekyyhkyille."
-- Yhdeksänsataa viisikymmentä kilometriä! Ja varovasti, melkeinpä
kunnioittavasti kyyhkysvaras pisti räpyttelevän linnun pehmustettuun
häkkiin. -- Kyllähän minä tiedän, että on hyödytöntä pidättää
sinua, mutta voin sentään saada sinusta jälkeläisiä, jotka perivät
ominaisuutesi.
Arnaux teljettiin väljään ja mukavaan lakkaan muiden vankien seuraan.
Vaikka mies oli varas, hän oli kuitenkin viestikyyhkyjen ystävä.
Hän antoi vangilleen kaikkea, mikä suinkin edisti sen mukavuutta ja
turvallisuutta.
Kolme kuukautta hän piti Arnaux'ta häkissä. Aluksi se vain käveli
kaiket päivät rautalanka-aitauksen edessä katsellen ylhäältä ja
alhaalta pakotietä, mutta neljän kuukauden kuluttua se näytti
luopuvan yrityksistään. Valpas vanginvartija ryhtyi nyt toteuttamaan
suunnitelmansa toista osaa. Hän laski sisään nuoren, ujon
kyyhkysneidon. Mutta se ei näyttänyt olevan Arnaux'n mieleinen; tämä ei
viitsinyt olla edes kohtelias sille. Jonkin ajan kuluttua vanginvartija
otti pois naaraan ja jätti Arnaux'n kuukaudeksi yksikseen.
Sitten se sai seurakseen toisen kyyhkysneidon, mutta silläkin oli
yhtä huono menestys. Tätä jatkui vuoden verran -- lumooja toisensa
jälkeen ilmestyi häkkiin. Arnaux karkotti ne joko väkivalloin tai oli
halveksivan välinpitämätön, ja aika ajoin entinen vapauden kaipuu
palasi kahta voimakkaampana, niin että se syöksyi ylös ja alas pitkin
verkkoaitausta tai hyökkäsi sitä vastaan koko voimallaan.
Kun sen siipisulat, jotka olivat täynnä merkintöjä, alkoivat sulkasadon
aikoihin lähteä, vanginvartija talletti ne aarteinaan, ja sitä mukaa
kuin uudet sulat kasvoivat tilalle, hän jäljensi niihin linnun
maineteot.
Näin kului vähitellen kaksi vuotta, ja vanginvartija oli
pannut Arnaux'n uuteen lakkaan ja antanut sen seuraksi uuden
kyyhkyskaunottaren. Sattumalta se oli aivan saman näköinen kuin
kotiin jäänyt uskoton puoliso. Arnaux jopa huomasi tulokkaan.
Kerran vanginvartija oli näkevinään kuuluisan vankinsa osoittavan
hiukan mielenkiintoa kaunotarta kohtaan, ja tämä oli aivan selvästi
pesäntekopuuhissa. Otaksuen niiden päässeen täyteen yhteisymmärrykseen
hän ensimmäisen kerran avasi vankilan oven ja päästi Arnaux'n vapaaksi.
Lentelikö se empivänä? Epäilikö se? Ei, ei hetkeäkään. Heti kun
luukku oli poissa ja tie auki, se ampaisi ulos, levitti ihmeelliset,
maineikkaat siipensä ja suomatta ajatustakaan viimeiselle Kirkelleen
syöksähti lentoon, pois vihatusta vankilasta -- kauas pois.
5
Emme voi nähdä kyyhkyn sieluun. Saatamme erehtyä kuvitellessamme, että
se rakastaa syvästi puolisoaan ja kotilakkaansa, mutta yksi asia on
ainakin varmaa: emme voi puhua kyllin kaunopuheisesti ja ylistävästi
tämän jalon linnun sammumattomasta kodinkaipuusta, jonka Jumala on
siihen istuttanut ja ihminen edelleen kehittänyt. Sanokaa sitä miksi
haluatte: pelkäksi vaistoksi, jota ihminen on harkitusti kiihottanut
palvelemaan omia itsekkäitä tarkoituksiaan, kieltäkää sen olemassaolo,
jos tahdotte, eritelkää sitä, antakaa sille toinen nimitys, mutta silti
se on olemassa kaikkivoittavana, katoamattomana voimana, niin kauan
kuin linnun urhea pikku sydän sykkii ja sen siivet kantavat.
Koti, ihana koti! Koskaan ei ole ollut inhimillistä olentoa, joka
olisi rakastanut kotiaan enemmän kuin Arnaux. Sen luontoa hallitseva
kaikkinielevä voima tukahdutti nyt koettelemukset ja surut, joita sillä
oli ollut kyyhkyslakassa. Sitä ei voinut lannistaa vuosia kestänyt
vankeus, eivät uudet ihastukset, ei kuolemanpelko. Ja jos Arnaux olisi
osannut laulaa, se olisi varmaan päästänyt voittajan riemulaulun
heittäytyessään siivilleen lähtölaudalta. Se lensi vapauteen, nousi yhä
korkeammalle sen ainoan voiman pakottamana, jota nuo maineikkaat siivet
kunnioittivat. Se kohosi yhä ylemmäs ja ylemmäs, laajensi korkeudessa
kaarroksiaan, jotka erottuivat tuhkansinisinä taivaan sineä vasten,
ja väläytteli täyteen merkittyjä valkosiipiään, kunnes ne näyttivät
tulenliekeiltä.
Kaipaus kotiin ja uskollisuus sitä ja petollista puolisoa kohtaan
kiidättivät Arnaux'ta aina vain korkeammalle ja etäämmäksi. Luultavasti
se sulki silmänsä ja korvansa kaikelta ja karkotti mielestään -- se
on varmaa -- elämänsä kaksi viimeistä vuotta liidellessään sinessä
sisimpäänsä vaipuen kuin pyhimys ja antautuen näkymättömän oppaansa
johdettavaksi.
Arnaux oli itse laivan kapteenina, mutta luotsina, karttana ja
kompassina toimi syvälle kätketty vaisto. Kolmensadan metrin
korkeudessa puiden yläpuolella kuului salaperäinen kuiskaus, ja
nuolennopeasti Arnaux nyt suuntasi lentonsa kohti kaakkoa. Sen
siivenkärkien valkoiset laikut hukkuivat pilviselle taivaalle, eikä
kunnianarvoisa syracusalaisrosvo enää koskaan nähnyt kyyhkyä.
Nopea pikajuna mennä porhalsi alhaalla laaksossa. Se oli kaukana
edellä, mutta Arnaux saavutti sen ja jätti sen jälkeensä, kuten
lentävä villisorsa jättää jälkeensä uivan piisamin. Se lensi korkealla
ylittäessään laaksot, matalalla viistäessään Chenanangon kukkulat,
joiden rinteillä tuuli tuiversi männikköä.
Haukka kohosi siivilleen tammipuussa olevasta pesästään ja liiteli
ääneti. Se oli huomannut lentäjän ja aikoi ottaa sen saaliikseen.
Arnaux ei kääntynyt oikeaan eikä vasempaan, ei noussut korkeammalle
eikä laskeutunut, eivätkä sen siivet lyöneet yhtään kertaa turhaan.
Haukka odotti edessäpäin solassa, ja Arnaux sivuutti sen, kuten hirvas
saattaa polullaan ohittaa karhun. Kotiin, kotiin! oli sen ainoa
polttava ajatus, kaiken sokaiseva halu.
Lennä eteenpäin, lennä! Välkkyvät siivet viuhtoivat uupumatta nyt jo
tuttua tietä. Tunnin kuluttua olivat Catskillin vuoret edessä. Kahdessa
tunnissa se kiiti niiden ylitse. Nyt tulivat nopeasti vastaan tutut
ystävälliset seudut, ja tuntui kuin sen siivet olisivat saaneet enemmän
voimaa. Sen sydän lauloi hiljaista laulua: Kotiin, kotiin! Samoin kuin
janoon nääntyvä matkamies tuijottaa edessään väikkyviä palmupuita,
samoin Arnaux'n kirkkaat silmät olivat kiinnittyneet Manhattanin
etäisiin savuihin.
Jalohaukka syöksyi lentoon Catskillin vuoriston harjanteelta.
Voimakkaista siivistään ylpeilevä nopea petolintu nautti nähdessään
arvoisensa saaliin. Monen monta kyyhkyä se oli kantanut pesäänsä.
Se liiteli tuulen kannattamana, syöksähteli ja voimiaan säästellen
odotti otollista hetkeä. Kuinka se tiesikään oikean hetken! Se ampaisi
kimppuun kuin välähtävä keihäs -- yksikään lintu ei pystynyt välttämään
sitä, sillä olihan se jalohaukka.
Käänny takaisin, oi viestikyyhky, ja pelasta itsesi -- kierrä
vaaralliset kukkulat! Kääntyikö se? Ei hiukkaakaan, sehän oli Arnaux!
Kotiin, kotiin, kotiin! oli sen ainoa ajatus. Jouduttuaan vaaraan se
vain lisäsi nopeuttaan; ja jalohaukka teki syöksyn -- mitä kohti? Kohti
värin leimahdusta, valkoisen pilkahdusta, mutta palasi takaisin tyhjin
toimin. Kuin lingottuna Arnaux halkoi edelleen ilmaa laakson yllä, ja
tämä valkosiipinen lintu, joka oli kuin välkkyvän sädekehän ympäröimä,
näkyi pian taivaalla enää vain pienen pienenä pisteenä. Se lensi pitkin
rakasta Hudsonin laaksoa, tuttua valtatietään, jota se ei ollut nähnyt
kahteen vuoteen.
Kun keskipäivän tuulenhenki muuttui pohjoisvihuriksi ja myllersi
joen pinnan, Arnaux laskeutui alemmaksi. Kotiin, kotiin, kotiin! Jo
kohosivat kaupungin tornit näkyviin. Kotiin, kotiin! Ohi Poughkeepsin
suuren riippusillan, joen äyräitä seuraten. Ja nyt tuulen noustua,
matalalla rantatöyrään suojissa. Matalalla, voi, liian matalalla!
Mikä hirmu oli houkutellut kesäkuussa pyssymiehen väijymään tuonne
kukkulalle rantatöyryn taakse? Mikä pahahenki käänsi hänen katseensa
taivaalla välkehtivään valkeaan pisteeseen, joka lähestyi pohjoisesta?
Voi, Arnaux, älä unohda matalalla lentäessäsi entistä pyssymiestä!
Sivuat liian matalalta tuon kukkulan. Liian matalalta -- liian myöhään!
Välähdys -- pamaus, ja surman hauli saavutti sen; osui mutta ei
pudottanut. Katkenneita höyheniä kunniamerkintöineen irtaantui
välkehtelevistä siivistä ja leijaili maata kohti. Nolla sen
merilentoennätyksestä oli tiessään. Kahdensadan kymmenen mailin sijasta
oli vain kaksikymmentä yksi mailia. Se oli häpeämätön ilkiteko!
Tumma tahra ilmestyi linnun rintaan, mutta Arnaux jatkoi vain lentoaan.
Eteenpäin! Tuokiossa oli vaara sivuutettu. Sen matka jatkui suoraan
kotia kohti, mutta ihmeellinen lentonopeus oli laskenut, nyt se oli
enää vain vajaa kilometri minuutissa. Revityissä siivissä synnytti
ilmavirta soraääniä, ja tahra rinnassa kertoi voimien murtuneen, mutta
eteenpäin, aina vain eteenpäin se lensi. Koti oli jo näkyvissä, ja
tuska rinnassa unohtui. Liidellessään Jerseyn jyrkkien rantakallioiden
luona se erotti jo selvästi kaupungin korkeat tornit. Eteenpäin, yhä
vain eteenpäin, ja hervonneesta siivestä ja sammuneesta katseesta
huolimatta sen kodin kaipuu voimistui voimistumistaan.
Hudsonin alajuoksulle saapuessaan se lensi kallioisen rantajyrkänteen,
Palisaden, suojassa yli kimaltelevan veden, yli puiden, alitse
haukkojen rosvolinnan, jossa isot julmat muuttohaukat istuivat kuin
maantierosvot konsanaan seuraamassa sen lähestymistä.
Arnaux tunsi ne ennestään. Tuossa pesässä makasi moni sanoma, joka
ei ollut koskaan saapunut perille, ja moni mainetöistä kertova
sulka oli lennähtänyt sen varustuksista. Mutta Arnaux oli uhmannut
haukkoja ennenkin, ja se lensi entiseen tapaansa: ripeästi suoraan
eteenpäin. Mutta nyt se ei ollut entisellään: kuolettava laukaus oli
kuluttanut loppuun sen voimat. Silti eteenpäin, eteenpäin! Mutta
molemmat muuttohaukat, jotka olivat odottaneet vain sopivaa hetkeä,
syöksähtivät lentoon kuin kaksi jousen sinkoamaa nuolta, voimaa uhkuen
ja salamannopeasti ne kiitivät kohti heikkoa ja uupunutta.
Emme kerro kilpailusta, joka nyt seurasi. Emme kuvaile mitä tuskaa
urhea pikku sydän tunsi, kun se näki edessään kaivatun kotinsa, jonne
ei ikinä pääsisi. Minuutissa kaikki oli ohi. Muuttohaukat kiljuivat
voitonriemussaan. Ne lensivät liidellen pesäänsä ja saalis, jonka ne
veivät kynsissään, oli loistavan pikku Arnaux'n ruumis, kaikki mitä
siitä oli jäljellä.
Ylhäällä kallioilla rosvot punasivat nokkansa ja kyntensä sankarin
elämännesteessä. Verrattomat siivet ja niiden maineikkaat muistot
hajaantuivat tietymättömiin. Ne viruivat auringossa ja sateessa,
kunnes tappajat itse tapettiin ja niiden linna ryöstettiin. Eikä
kukaan tiennyt verrattoman kirjekyyhkyn kohtalosta, ennen kuin kostaja
löysi rosvopesästä, lian ja töryn alta, monen muun samanlaisen
ohella hopearenkaan, jalon viestikyyhkyn pyhän merkin, ja luki siitä
paljonpuhuvan merkinnän:
"ARNAUX, 2590 C"