9
Kissat kiipeävät sukkelasti puuhun tai muurin yli, mutta kun on
juostava yhtä mittaa kilometrikaupalla tunti tunnin jälkeen, se
kysyykin jo koiramaista laukkaa eikä kissan tassuttelua. Vaikka
matkanteko oli helppoa ja polku oikoinen, kului tunti, ennen kuin
toiset kolme kilometriä olivat jääneet mirrin ja manalan ruusujen
väliin. Se oli uupunut ja jalkojakin kivisteli. Se oli juuri aikeissa
levätä, kun aidan luokse juoksi koira ja rupesi haukkumaan niin
lujaa aivan korvan juuressa, että mirri hypähti säikähtyneenä. Se
juoksi polkua pitkin minkä käpälistä pääsi ja vilkuili sivulleen,
pääsisikö koira aidan yli. Ei, ei vielä! Mutta se juoksi aivan rinnalla
hirmuisesti muristen mirrin kipittäessä turvallisella puolella.
Koira haukkui ja murisi yhä kovemmin ja jyrisi lopulta kuin ukkonen.
Silloin näkyi valoa. Mirri katsoi taakseen, mutta ei nähnyt koiraa,
vaan suunnattoman mustan olennon, joka lähestyi hehkuvan punainen
silmä otsassaan, sähisi ja sylki kuin kokonainen kissalauma. Mirri ei
uskaltanut hypätä aidalle vaan juoksi minkä käpälistä pääsi saavuttaen
elämänsä ennätyksen. Se juoksi kuin koira, ihan lentämällä, mutta
kaikki oli turhaa. Takaa-ajava hirviö oli aivan kintereillä, mutta ei
pimeässä tavoittanutkaan sitä, vaan syöksyi ohi ja hävisi yöhön. Kissa
kyyristyi haukkomaan henkeään, se oli nyt puoli kilometriä lähempänä
kotia kuin silloin, kun koira alkoi haukkua.
Se oli tavannut nyt ensimmäisen kerran tuon oudon hirviön, jota sen
silmät eivät tunteneet, vaikka nenä tunsikin ilmoittaen, että se oli
uusi tienviitta kotiin. Mirri lakkasi pian pelkäämästä näitä hirviöitä.
Se huomasi, että ne olivat kovin typeriä eivätkä löytäneet sitä, jos
se hiipi vain hiljaa aidan alle ja makasi alallaan. Aamuun mennessä se
kohtasi niitä useita, mutta selvisi kaikista naarmuitta.
Auringon noustessa se saapui kotimatkallaan somaan kyläpahaseen,
jossa sitä onnisti niin hyvin, että se löysi tuhkaläjästä hiukan
syötävää. Päivän se vietti lähellä tallia. Ympärillä liikuskeli pari
koiraa ja joukko pieniä poikia, jotka olivat vähällä tehdä lopun sen
elämänjuoksusta. Paikka tuntui hyvin kotoiselta, mutta sillä ei ollut
pienintäkään aikomusta jäädä sinne. Sitä ajoi eteenpäin sisäinen pakko,
ja seuraavana iltana se lähti matkaan entiseen tapaan.
Yksisilmäisten jyristeltyä sen ohi koko päivän se oli jo tottunut
niihin jatkaessaan yöllä matkaansa. Päivän se vietti ladossa pyydystäen
siellä hiiren, ja seuraava yö oli edellisen kaltainen, paitsi vastaan
tulevaa koiraa, joka ajoi sen hyvän matkaa takaisin päin. Monta kertaa
se eksyi teiden risteyksissä ja kulki pitkät matkat harhaan, mutta
kääntyi aikanaan taas etelään, oikeaan suuntaansa. Päivät se piileksi
latojen alla vältellen koiria ja pikkupoikia ja yöt se nilkutti polkua
pitkin jalat yhä arempina. Sinnikkäästi se jatkoi matkaansa kohti
etelää kilometri kilometrin jälkeen, aina vain etelämmäs huolimatta
koirista, pikkupojista, jyrisevistä hirviöistä ja nälästä -- yhä vain
eteenpäin. Nenä antoi sille aina silloin tällöin rohkaisevan tiedon:
"tässä taas haju, jonka ohitimme viime keväänä".
10
Niin kului viikko. Likaisena, syvässä alennustilassa, nilkkujalkaisena
ja väsyneenä mirri saapui Harlemin sillalle. Se ei kuitenkaan pitänyt
sillasta, vaikka herkulliset tuoksut ympäröivätkin sitä. Puolen yötä se
kuljeskeli rannalla edestakaisin ja keksi viimein, että etelään pääsi
toistenkin siltojen ylitse; se teki lisäksi vielä sen mielenkiintoisen
havainnon, että miehet olivat täällä yhtä vaarallisia kuin pojatkin.
Jostain syystä sen täytyi kuitenkin palata Harlemin sillalle, sillä
eivät vain sen tuoksut olleet tuttuja, vaan äänetkin: yksisilmäisen
juostessa sillalla kuului näet samaa merkillistä jytinää, joka keväällä
oli herättänyt sen huomiota.
Vasta iltamyöhäisellä mirri hyppäsi siltapalkeille ja alkoi hiipiä
veden yli. Se ei ollut kulkenut matkasta vielä kolmattakaan osaa,
kun vastakkaiselta rannalta tulla jyristi yksisilmäinen. Kissa
säikähti kauheasti, mutta koska se tiesi, kuinka typeriä ja sokeita
yksisilmäiset olivat, se pudotti itsensä matalalle sivupalkille ja
kyyristyi. Typerä hirviö kulki tietysti ohi mitään huomaamatta, ja
kaikki olisi käynyt hyvin, ellei se, tai toinen samanlainen, olisi
äkkiä tullut takaapäin sähisten ja sylkien. Kissaparka loikkasi
radalle ja syöksyi kohti kotirantaa. Se olisi ehkä sen saavuttanutkin,
ellei kolmas punasilmäinen, ulvova hirviö olisi tullut vastaan siltä
suunnalta. Mirri juoksi niin kovaa kuin suinkin pääsi, mutta joutui
kahden vihollisen väliin. Se ei voinut tehdä muuta kuin hypätä
epätoivoissaan ratapalkilta -- tietämättä minne. Alas, alas, alas ---
läiskis, plums, syvälle veteen ... Kylmää se tosin ei ollut, sillä oli
elokuu, mutta muuten aivan kauheaa!
Mirri sylki ja pärski pinnalle päästyään, katseli ympärilleen
nähdäkseen, uiko hirviö sen perässä, ja oikaisi sitten kohti
rantaa. Se ei ollut koskaan opetellut uimaan, mutta ui silti siitä
yksinkertaisesta syystä, että kissan asento ja liikkeet ovat samat
uidessa ja kävellessä. Koska se oli pudonnut paikkaan, joka ei sitä
miellyttänyt, se koetti tietysti kävellä pois, ja seurauksena oli,
että se ui rantaan. Kumpaiseenko rantaan? Kotiinkaipaavan vaisto
on erehtymätön: eteläranta oli ainoa, joka sille kelpasi, koska se
oli lähinnä kotia. Se kiipesi vettä valuen liejuiselle rannalle ja
rämpi kivihiili- ja multakasojen poikki niin mustan, kuraisen ja
epäkuninkaallisen näköisenä kuin kissa suinkin voi olla.
Kun jalorotuinen takapihan kissa oli tointunut mielenjärkytyksestään,
ei äskeinen sukellus enää tuntunutkaan hullummalta. Ulkonaisesti sillä
oli mukavan lämmin olo kylvyn jälkeen, sisäisesti sitä elähdytti voiton
tunne, olihan se vetänyt nenästä noita kolmea jättiläishirmua.
Sen nenä, muisti ja suuntavaisto kehottivat sitä palaamaan taas
radalle, mutta koska siellä jyristeli yhtenään noita ukkospetoja,
varovaisuus neuvoi sitä seuraamaan kotoisen tuntuista joenvartta; näin
se pelastui tunnelin sanoin kuvaamattomista kauhuista.
Neljättä päivää se joutui perehtymään East Riverin rantalaitureiden
sokkeloihin ja moninaisiin vaaroihin. Kerran se erehtyi menemään
lautalle, joka vei sen Long Islandiin, mutta se palasi seuraavalla
lautalla takaisin. Myöhään kolmantena yönä se saapui tutulle
maaperälle, siihen kohtaan, jossa se ensimmäisellä pakoretkellään oli
viettänyt yön. Siitä alkaen matka edistyi varmasti ja nopeasti. Mirri
tiesi nyt, minne oli menossa ja miten pääsisi päämääräänsä. Se osasi
nyt taitavammin väistää koiriakin. Se riensi yhä nopeammin ja tunsi
itsensä yhä onnellisemmaksi. Kohta se pääsisi käpertymään keräksi
synnyinseudullaan - omassa takapihassaan. Vielä kulmaus, ja sitten
kortteli näkyisi.
Mutta mitä nyt! Se olikin hävinnyt! Mirri ei tahtonut uskoa silmiään,
mutta muutakaan ei voinut. Siinä missä ennen olivat seisoneet,
kallistelleet, torkkuneet tai nyhjöttäneet korttelin talot, oli nyt
suuri myllätty autiomaa täynnä kiviä, puutavaraa ja kuoppia.
Mirri kiersi koko alueen. Sen sijainnista ja katukäytävien
tutunomaisuudesta se tiesi olevansa kotona. Tuossa oli asunut
lintukauppias, tuossa oli vanha takapiha. Mutta kaikki oli poissa,
hävinnyt kertakaikkiaan tuoksuineen päivineen; ja mirrin valtasi niin
syvä toivottomuus, että sen sydämeen ihan koski.
Kiintymys takapihaan oli ollut sen hallitsevin tunne. Se oli luopunut
kaikesta palatakseen kotiin, jota enää ei ollut olemassa, ja taas sen
urhea pikku sydän sai iskun. Se vaelteli mykkien tavararöykkiöiden
keskellä löytämättä lohdutusta tai syötävää. Tuho oli hävittänyt monta
korttelia ja edennyt veden partaalta taaksepäin. Tulipalo se ei ollut
ollut; semmoisen mirri oli kerran nähnyt. Näytti pikemminkin siltä,
kuin punasilmäiset hirviöt olisivat riehuneet täällä oikein joukolla.
Mirri ei tiennyt mitään siitä suuresta sillasta, jonka oli määrä alkaa
tästä samaisesta paikasta.
Auringon noustua se lähti etsimään kattoa päänsä päälle. Muuan
läheisistä kortteleista oli vielä melkein ennallaan, ja Analostanin
prinsessa vetäytyi sinne. Se tunsi muutamia sikäläisiä polkuja;
mutta tultuaan sinne, se koki taas ikävän yllätyksen: siellä aivan
vilisi kissoja joiden oli, kuten sen itsensäkin, ollut pakko lähteä
entisiltä sijoiltaan, ja kun jätetynnyrit tuotiin ulos, oli jokaisen
kimpussa monta takapihan asukasta. Maassa oli toisin sanoen nälänhätä,
ja kärsittyään sitä muutaman päivän mirrin täytyi lähteä toiseen
kotiinsa Fifth Avenuen varrelle. Mutta siellä se totesi talon
lukituksi ja autioksi. Mirri odotteli päivän verran, joutui ikävään
seikkailuun sinitakkisen ison miehen vuoksi, ja palasi seuraavana yönä
ylikansoitettuun kortteliinsa.
Syyskuu ja lokakuu jäivät taakse. Monet kissoista kuolivat nälkään tai
olivat liian heikkoja kyetäkseen pakenemaan vihollisiaan. Mutta mirri,
joka oli nuori ja voimakas, eli vielä.
Hävitetyissä kortteleissa tapahtui suuria muutoksia. Vaikka ne olivat
olleet hiljaisia sinä yönä, jolloin mirri näki ne ensimmäisen kerran,
ne olivat päivisin täynnä meluavia työmiehiä. Muuan iso rakennus, joka
takapihan kissan saapuessa oli ollut jo melko pitkällä, valmistui
lokakuun lopulla, ja nälän ahdistama mirri hiipi sangon luo, jonka
muuan neekeri oli tuonut ulos. Onnettomuudeksi se ei kuitenkaan ollut
lika- vaan kuuraussanko - vallan uusi tuttavuus niillä seuduin.
Mikä surkea pettymys, mutta lohdutuksekseen mirri tunsi sangassa
tutunomaista tuoksua. Samassa tuli hissinkuljettajaneekeri taas ulos.
Sinisistä vaatteista huolimatta hänestä lähti haju, joka vahvisti
sitä hyvää vaikutelmaa, jonka kissa oli saanut sangasta. Mirri oli
vetäytynyt kadun toiselle puolelle. Neekeri vilkaisi siihen.
-- Ei mutta, sehän on prikulleen kuin Analostanin prinsessa! Tules
tänne, kis-kis-kis! Tule nyt vaan, kuuletko! Taidat olla nälissäsikin.
Nälkä! Mirri ei ollut saanut kuukausiin kunnon ateriaa. Neekeri meni
sisälle ja palasi kohta mukanaan palanen aamiaistaan.
-- Tule, kis, kis, kis, kissi! Se kuulosti lupaavalta, mutta mirrillä
oli miehestä omat epäluulonsa. Lopulta tämä jätti lihan kadulle ja
palasi ovelle. Takapihan kissa lähestyi varovasti, haisteli lihaa,
nappasi sen suuhunsa ja pakeni kuin pieni tiikeri syömään rauhassa
saalistaan.