6
Jap Malee oli juuri sellainen epäilyttävämaineinen laitakaupungin
ukonkesseli, jollaisen voi odottaa tapaavansa kellarikerroksessa
myymässä halpoja kanarialintuja. Hän oli hyvin köyhä, ja neekeri asui
hänen kanssaan, koska 'engelsmanni' suostui jakamaan vuoteen ja ruoan
hänen kanssaan ja muutenkin kohteli häntä täysin yhdenvertaisena, mitä
harva amerikkalainen teki.
Jap oli täysin rehellinen parhaan ymmärryksensä mukaan, mutta sen
ymmärryksen laita oli vähän niin ja näin; ja tiedettiin hyvin, että
hän sai pääansionsa säilyttämällä varastettuja koiria ja kissoja
ja palauttamalla ne sitten taas omistajilleen korvausta vastaan.
Kanarialinnut, joita oli puoli tusinaa, olivat vain silmänlumeeksi.
-- Sen vaan sanon sinulle, Sam, että vielä näet tämän pojan ajavan
omilla hevosillaan, oli hänen tapana sanoa, kun jokin pieni menestys
paisutti hänen likaista pientä rintaansa.
Hän oli kunnianhimoinenkin omaan velttoon ja haihattelevaan tapaansa,
ja toisinaan hän halusi tulla kuuluisaksi eläintenkasvattajaksi.
Hän oli kerran mennyt jopa niin pitkälle, että oli tarjonnut kissaa
Knickerbockerin hienoon lemmikkieläinten näyttelyyn. Siihen hänellä oli
ollut kolme vaikutinta: ensinnäkin kunnianhimo, toiseksi halu hankkia
vapaa pääsy näyttelyyn ja kolmanneksi se, että "on näes hyvä tietää,
mitkä kissat ovat kalliita, ennen kuin lähtee kissajahtiin". Mutta se
oli hienoston näyttely ja näytteillepanijalta vaadittiin suosituksia;
hänen kurja sekarotuinen persiankissansa hylättiin halveksivasti.
Sanomalehdessä Japia kiinnosti vain kadonneiden ja löydettyjen
palsta. Kerran hän oli kuitenkin huomannut kirjoituksen eläinten
turkin hoidosta ja leikannut sen irti. Se oli kiinnitetty hänen
kopperonsa seinälle ja sen innoittamana hän otti takapihan kissan
julmantuntuisten kokeilujensa uhriksi. Ensimmäiseksi hän huuhteli
sen aineella, jonka piti tappaa ne pari kolme syöpäläislajia, joita
sillä oli likaisessa turkissaan. Kun myrkky oli tehnyt tehtävänsä,
hän pesi kissan perusteellisesti saippualla ja lämpöisellä vedellä
piittaamatta vähääkään sen hampaista, kynsistä tai naukumisesta. Mirri
oli raivoissaan, mutta kuivuessaan uunin viereen asetetussa häkissä
se tunsi lämmön leviävän koko ruumiiseensa, ja sen turkki muuttui
pöyheäksi, ihmeen pehmeäksi ja valkoiseksi.
Jap ja hänen apulaisensa olivat erittäin tyytyväisiä tulokseen, ja
olisi luullut mirrinkin olevan. Mutta tähänastinen oli ollut vasta
esivalmistelua, nyt seurasi varsinainen hoito: "Mikään ei edistä karvan
kasvua paremmin kuin rasvapitoinen ravinto ja yhtämittainen oleskelu
kylmässä ilmassa", sanottiin lehtileikkeessä. Oli talvi, ja Jap Malee
vei takapihalle mirrin häkin, joka oli peitetty vain sen verran, ettei
siihen päässyt sade eikä tuuli, ja sitten hän antoi kissalle niin
paljon öljykakkuja ja kalanpäitä kuin se suinkin jaksoi syödä. Viikon
kuluttua alkoivat seuraukset näkyä. Mirri lihoi nopeasti, ja sen
turkki muuttui pehmeäksi ja kiiltäväksi -- eihän sillä muuta tehtävää
ollutkaan kuin lihoa ja hoitaa turkkiaan. Häkki pidettiin puhtaana,
ja kylmyys ja rasvapitoinen ruoka tekivät tehtävänsä: turkki tuli
päivä päivältä yhä tuuheammaksi ja kiiltävämmäksi, niin että mirri
sydäntalvella, karvan ollessa tiheimmillään, oli jo tavattoman kaunis
ja laikkujensa ansiosta jopa erikoisen näköinen kissa.
Jap oli hyvin tyytyväinen tulokseen; ja kun pienikin menestys
vaikutti häneen yleensä voimakkaasti, hän alkoi nyt haaveilla kunnian
kukkuloista. Jospa hän lähettäisikin takapihan kissan piakkoin
pidettävään näyttelyyn? Edellisen vuoden kokemuksista viisastuneena hän
oli nyt hyvin huolellinen kaikissa yksityiskohdissa.
-- Eihän sitä, näes, voi lähettää sinne kulkukissana, hän huomautti
apulaiselleen. -- Täytyy ensin vähän reilata asioita, jotta katti
kelpaisi noille Knickerbockereille. Sillä täytyy olla hieno nimi,
jotain kuninkaallista, ymmärrätkös, ei mikään uppoa Knickerbockereihin
paremmin kuin kuninkaalliset. "Prinssi Murri" tai "Prinssi Pirre",
miltäs se kuulostaisi? Mutta ei sentään, nehän ovat kollikissojen
nimiä. Mutta sanopas, Sam, mikä olikaan se sinun kotisaaresi nimi?
-- Analostan.
-- Voi peijakas! Analostanin prinsessa -- sehän passaa kuin nyrkki
silmään. Näyttelyn ainoa analostanilainen rotukissa! Mainiota! miehet
nauraa räkättivät yhteen ääneen.
-- Mutta meillä pitää olla sukutaulukin, ymmärrätkös?
Niinpä he tekaisivat kissalle pitkän sukutaulun tavanmukaiseen malliin.
Sitten Sam lainasi mustan silkkihatun ja vei eräänä pimeänä iltapäivänä
kissan sukutauluineen päivineen näyttelypaikan ovelle. Musta mies osasi
käyttäytyä arvokkaasti. Hän oli näet ollut Sixth Avenuella parturina
ja pystyi näiden muutamien minuuttien ajaksi saamaan esiintymiseensä
enemmän loistoa ja ylhäisiä eleitä kuin Jap Malee koko ikänään, ja
siinä epäilemättä syy, miksi Analostanin prinsessa otettiin niin
huomaavaisesti vastaan kissanäyttelyyn.
Jap oli hyvin ylpeä päästyään mukaan näyttelyyn, mutta tunsi samalla
laitakaupungin kasvatin suurta kunnioitusta yläluokkaa kohtaan, ja
kun hän avajaispäivänä tuli ovelle, hän masentui tyystin nähdessään
sellaisen määrän vaunuja ja silkkihattuja. Ovenvartija katsoi häneen
terävästi, mutta nähtyään lipun päästi hänet kuitenkin sisään, koska
piti häntä jonkun näytteillepanijan tallirenkinä.
Salissa oli pitkien häkkirivien edessä samettimatot. Jap hiiviskeli
arkana laitimmaisilla käytävillä ja näki monenlaisia kissoja, joista
toisilla oli punaiset, toisilla siniset nauhat. Hän kurkisteli joka
puolelle, mutta ei uskaltanut kysyä omaa kissaansa, sillä häntä
värisytti jo pelkkä ajatuskin, mitä tämä loistava seurapiiri mahtaisi
sanoa, jos se saisi tietää, minkä metkun hän oli sille tehnyt.
Hän oli kiertänyt kaikki sivukäytävät ja nähnyt monta palkinnon
saajaa, mutta ei merkkiäkään takapihan kissasta. Keskikäytävällä
oli enemmän väkeä. Hän suuntasi nyt kulkunsa sinne, mutta kun hän
ei vieläkään nähnyt omaa kissaansa, hän arveli että tuomarit olivat
varmaan keksineet petoksen ja hylänneet sen. Vähät siitä, hän oli joka
tapauksessa päässyt näyttelyyn ja tiesi nyt, mistä tapaisi arvokkaita
persian- ja angorakissoja.
Keskimmäisessä rivissä olivat valiokissat. Siellä oli kova tungos.
Käytävä oli aidattu köysillä ja kaksi poliisia piti yleisöä
liikkeellä. Jap työntyi joukkoon, mutta ei nähnyt päiden ylitse, ja
vaikka hyvinpukeutuneet katsojat koettivatkin väistää hänen huonoja
vaatteitaan, ei hän päässyt tunkeutumaan kyllin lähelle. Huomautuksista
hän kuitenkin arvasi, että näyttelyn helmi oli siellä.
-- Onpa se kaunis! sanoi eräs pitkä nainen.
-- Ja miten hienostunut! vastasi toinen.
-- Näkee jo päältäkin, että sen esivanhemmat ovat eläneet monien
sukupolvien ajan hienoissa piireissä.
-- Haluaisinpa omistaa tuon upean eläimen!
-- Kuinka tyynen arvokas se onkaan!
-- Sen sukupuu juontaa juurensa kuulemma aina faaraoihin saakka.
Ja likainen pikku Jap ihmetteli mielessään, kuinka hän ylimalkaan oli
rohjennut lähettää takapihan kissansa moiseen seuraan.
-- Suokaa anteeksi, rouva. Näyttelyn johtaja tunkeutui joukon läpi.
-- "Eläinten ystävän" taiteilija on tullut piirtämään lehteään varten
kuvaa näyttelyn helmestä. Saanko pyytää teitä siirtymään hiukan. Sillä
tavalla -- kiitos.
-- Voi, herra johtaja, voisitteko millään taivuttaa omistajaa myymään
tuon kauniin eläimen?
-- Hm, en oikein tiedä, vastasi puhuteltu. -- Olen kuullut, että hän
on hyvin varakas ja vaikeasti tavoitettavissa, mutta yritän parastani,
rouva. Kuulin hänen hovimestarinsa kertovan, että hän oli hyvin haluton
luovuttamaan aarrettaan koko näyttelyyn. Te siellä, siirtykäähän pois
tieltä, ärjäisi johtaja, kun nukkavieru pieni mies työntyi innokkaasti
taiteilijan ja siniverisen kissan väliin.
Mutta epäilyttävämaineinen ystävämme halusi tietää, mistä
arvokkaimmat kissat oli löydettävissä. Hän pääsikin niin lähelle,
että näki vilauksen häkistä ja plakaatista, jossa ilmoitettiin,
että Knickerbockerin lemmikkieläinten näyttelyn sinisen nauhan ja
kultamitalin oli saanut "jalorotuinen Analostanin prinsessa, jonka J.
Malee, Esq., tunnettu eläinten ystävä, on tuonut maahan ja asettanut
näytteille. (Ei ole myytävänä.)"
Jap pidätti henkeään ja vilkaisi uudestaan. Totta se oli, ei
siitä mihinkään päässyt! Tuolla korkealla, kullatussa häkissä,
samettityynyllä ja neljän poliisin vartioimana istui hänen takapihan
kissansa mustalaikkuinen turkki säihkyen, sinertävät silmät puoleksi
suljettuina ja näytti olevan lopen kyllästynyt koko touhuun, josta se
ei ymmärtänyt tuon taivaallista.
7
Jap Malee maleksi häkin lähettyvillä tuntikausia nauttien katsojien
huomautuksista ja juopuen maineen loisteesta, jollaista hän ei ollut
eläissään kokenut eikä edes kuvitelmissaan uskonut mahdolliseksi. Mutta
hän ymmärsi, että hänen oli viisainta pysyä tuntemattomana; hänen
"hovimestarinsa" sai hoitaa koko asian.
Takapihan kissan ansiosta näyttelystä tuli menestys. Joka päivä
kissan arvo nousi omistajan silmissä. Hän ei tiennyt, mitä kissoista
maksettiin ja luuli maininneensa kerrassaan huippuhinnan, kun
"hovimestarinsa" välityksellä valtuutti johtajan myymään Analostanin
prinsessan sadasta dollarista.
Tällä tavoin takapihan kissa joutui siis muuttamaan näyttelystä
erääseen Fifth Avenuen taloon. Aluksi sen käyttäytyminen oli
merkillisen kesytöntä. Sen vihamielisen suhtautumisen hyväilyihin
selitettiin kuitenkin johtuvan siitä, että se aito ylimysten tapaan
vieroksui liikaa tuttavallisuutta. Kun se pakeni sylikoiraa ja hyppäsi
keskelle päivällispöytää, se osoitti muka syvälle juurtunutta, joskin
harhaan osunutta halua välttää alentavia tuttavuuksia. Hyökkäys
kanarialinnun kimppuun annettiin anteeksi sillä perusteella, että
se itäisessä kotimaassaan oli tottunut toimimaan itsevaltaisesti.
Erityisesti ihailtiin sen ylhäistä tapaa ottaa kansi maitokannun
päältä. Sen vastenmielisyys silkillä vuorattua koriaan kohtaan ja yhä
uudistuvat hyökkäykset ikkunoita vasten voitiin helposti selittää: kori
oli liian yksinkertainen, eikä sen kuninkaallisessa kodissa käytetty
ikkunalaseja. Sen tapa liata lattiamatot oli vain osoitus itämaisesta
kasvatuksesta. Ja se taas, ettei se monista yrityksistään huolimatta
onnistunut saamaan kiinni varpusia korkeiden muurien ympäröimällä
takapihalla, oli todiste kuninkaallisen kasvatuksen veltostuttavasta
vaikutuksesta. Sitä ruokittiin ja hemmoteltiin, näyteltiin ja
kiiteltiin, mutta se ei ollut onnellinen. Sillä oli koti-ikävä! Se
kynsi kaulassaan olevaa sinistä nauhaa, kunnes sai pois sen; se hyppäsi
ikkunalasia vasten, koska luuli pääsevänsä siitä ulos; se karttoi
ihmisiä ja koiria, koska ne olivat aina olleet sille vihamielisiä ja
pahoja; ja se istui ja katseli ikävöivästi ikkunasta näkyviä kattoja ja
takapihoja ja toivoi pääsevänsä tutustumaan niihin.
Mutta sitä vartioitiin visusti eikä laskettu milloinkaan ulos,
ja niinpä se pääsi nauttimaan onnellisista roskapönttöretkistä
vain silloin, kun nämä riemun kätköt olivat vielä sisällä. Eräänä
maaliskuun iltana, kun niitä vietiin ulos riviin odottamaan varhaista
aamutyhjennystä, Analostanin prinsessa kuitenkin huomasi tilaisuutensa
tulleen, pujahti ulos ovesta ja katosi näkyvistä. Siitä syntyi tietysti
iso hälinä; mirri ei tiennyt siitä mitään eikä välittänyt tietääkään --
sen ainoa ajatus oli päästä kotiin.
Saattoi olla puhdas sattuma, että se lähti juuri Gramercy Grange Hillin
suuntaan, mutta sinne se kuitenkin päätyi useiden pikku seikkailujen
jälkeen. Entä sitten? Sillä ei ollut kotia eikä ruokaa. Mutta nälästä
huolimatta se tunsi itsensä kumman onnelliseksi. Se piiloutui vähäksi
aikaa erääseen puutarhaan. Idästä alkoi puhaltaa raaka tuuli, mutta
mirrille se toi tutun tervehdyksen; ihminen olisi sanonut sitä
epämiellyttäväksi sataman hajuksi, mutta mirrille se oli tervetullut
viesti kotoa. Se lähti juoksemaan itään suuntautuvaa katua pitkin,
pujahteli läpi puutarha-aitojen, pysähtyi silloin tällöin hetkeksi,
ylitti kadun hakeutuen varjon puolelle ja tuli lopulta satamaan ja
veden partaalle. Mutta paikka oli vieras. Sen oli käännyttävä joko
pohjoiseen tai etelään.
Jokin voima sai sen lähtemään kohti etelää. Se puikkelehti
telakoiden ja koirien, ajoneuvojen ja kissojen, lahdenpolvekkeiden
ja lauta-aitojen välitse ja saapui tunnin tai parin kuluttua tuttuun
ympäristöön tuttujen tuoksujen pariin. Aurinko ei ollut vielä ehtinyt
nousta, kun se jo pujahti väsyneenä ja kipein jaloin tutun aidan
tutusta rakosesta ja kiipesi tutun muurin yli omaan takapihaansa,
lintukellarin taakse -- samaan korppulaatikkoon, jossa se oli nähnyt
päivänvalon.
Olisipa Fifth Avenuen perhe nähnyt mirrin itämaisessa
kotiympäristössään! Levättyään perusteellisesti se nousi tyynesti
korppulaatikosta, lähti astelemaan kellariin vieviä portaita ja ryhtyi
taas entiseen tapaan haeskelemaan syötävää. Ovi aukeni ja kynnyksellä
seisoi neekeri. Hän huusi sisällä olevalle lintukauppiaalle:
-- Tulkaahan tänne, pomo! Eiköhän tuolla ole vain se Analostanin
prinsessa. Se on tullut takaisin!
Jap ennätti parahiksi näkemään, miten kissa kiipesi muurin päälle. He
kutsuivat sitä houkuttelevalla ja mairealla äänellä:
-- Kis, kis, kis! Tulehan nyt, kisuparka, tule! Mutta mirri ei
suostunut tulemaan, vaan katosi ja ryhtyi metsästämään suuhunpantavaa
entiseen tapaan.
Analostanin prinsessa oli ollut Japille onnenpotkaus -- kellariin
oli sen ansiosta hankittu monenlaisia mukavuuksia ja häkkeihin uusia
vankeja. Oli sen vuoksi tuiki tärkeätä saada hänen kuninkaallinen
korkeutensa taas kiinni. Sille pantiin syötiksi lihantähteitä ja muita
vastustamattomia houkutuksia, ja viimein se nälän pakottamana hiipi
laatikkoonsa, jossa oli suuri kalanpää. Väijyksissä ollut neekeri
nykäisi nuorasta, joka laukaisi kannen, ja tuossa tuokiossa Analostan
oli jälleen kellarissa muiden vankien joukossa.
Jap oli sinä aikana tutkinut ahkerasti "kadonneita ja löydettyjä"
-palstaansa. Ja siinä se tosiaan oli: "Kahdenkymmenen viiden dollarin
palkkio", jne. Vielä samana iltana herra Maleen hovimestari meni Fifth
Avenuen taloon viemään kaivattua kissaa.
-- Herra Malee lähettää tervehdyksensä. Analostanin prinsessa palasi
entisen omistajansa taloon. Herra Malee on iloinen voidessaan toimittaa
sen takaisin uudelle omistajalleen.
Herra Maleelle ei tietenkään voitu maksaa löytöpalkkiota, mutta
hovimestarin laita oli toinen ja hän osoitti selvästi, että toivoi
saavansa luvatun palkkion ja vähän ylikin.
Kissaa vartioitiin sen jälkeen erittäin huolellisesti; mutta nytkään
se ei iloinnut helpoista päivistään, puhumattakaan että olisi lakannut
kaipaamasta entistä elämäänsä leipähuolineen kaikkineen. Se tuli yhä
hurjaluontoisemmaksi ja tyytymättömämmäksi.
8
Kevät puki New Yorkia parhaimpiinsa. Likaiset pikku varpuset hyppivät
toistensa yli rähistessään katuojissa, kissat mourusivat kaiket yöt
ja Fifth Avenuen perhe suunnitteli maalle muuttoa. Tavarat pakattiin,
talo lukittiin ja sitten matkustettiin kahdeksankymmenen kilometrin
päässä sijaitsevalle maatilalle. Mirri seurasi tietysti mukana koriin
suljettuna.
-- Sitä se juuri tarvitseekin, ilmaston vaihdosta ja uutta ympäristöä,
jotta se vieraantuisi entisestä omistajastaan ja lakkaisi ikävöimästä.
Kori nostettiin keinuviin kieseihin. Takapihan kissa tunsi uusia
ääniä ja hajuja, jotka tulivat ja menivät. Käännyttiin. Sitten kuului
lukemattomien jalkojen jytinää, ja kori keikkui entistä kovemmin.
Hetken oli rauhallista, mutta pian tuli taas suunnanmuutos, sitten
muutamia napsahduksia ja paukahduksia, kajahti pitkä kimakka vihellys
ja valtavan ulko-oven kellot kilahtivat, sitten jyrinää, suhinaa ja
ilkeätä hajua, inhottavaa hajua, voimistuvaa ja kerrassaan puistattavaa
hajua, kuolettavaa, karmivan myrkyllistä katkua ja sitten jyrinää,
johon mirriparan naukaisut täysin hukkuivat, mutta kun se oli jo
saavuttanut kestokykynsä rajan, tuli helpotus. Mirri kuuli kolinaa ja
kalinaa. Tuli valoa ja ilmaa. Sitten kuului miehen huuto: "Junanvaihto
kadulle satakaksikymmentä viisi matkustaville", vaikka se kissan
korvissa kuulosti vain pelkältä kiljumiselta. Jyrinä melkein lakkasi
-- nyt se lakkasi kokonaan. Myöhemmin sama tärskähtely, rymy ja kova
melske alkoi uudelleen, mutta haju ei ollut enää yhtä myrkyllistä;
jyrinää, tärinää, kirskunaa, pysähtelyä, kalinaa ja kolinaa; oli
hajuja, töyssähdyksiä, lisää hajuja ja töyssähdyksiä -- milloin
voimakkaita, milloin heikkoja -- kaasua, savua, kirskahduksia, kellojen
kilinää, tärinää, pauhua, jyrinää ja uusia hajuja, risahduksia,
rasahduksia, kallistumista, ryminää ja yhä enemmän hajuja, mutta suunta
tuntui sentään pysyvän tänä aikana entisellään.
Kun viimein pysähdyttiin, pilkotti päivä korin rakosista.
Kissaruhtinatar nostettiin taas keinuviin vanhanmallisiin
perhekieseihin. Nyt poikettiin syrjään äskeisestä suunnasta, ja tuota
pikaa alkoi kuulua pyörien ritinää ja ratinaa. Siihen sekoittui kohta
uusi ja kauhistuttava ääni, koirien -- isojen ja pienten - haukunta, ja
se kajahti pelottavan läheltä. Kori nostettiin kieseiltä, ja takapihan
kissa oli saapunut maaseutukotiinsa.
Kaikki olivat ylenpalttisen ystävällisiä ylhäissukuiselle kissalle,
jotta se viihtyisi hyvin, mutta jostain syystä kukaan ei miellyttänyt
mirriä, ellei ehkä iso lihava keittäjä, jonka se keksi astellessaan
keittiöön. Analostanin prinsessa ei ollut kuukausiin tavannut mitään
niin takapihantuoksuista kuin tämä rasvainen ihminen, ja se alkoi
tuntea kiinnostusta häneen.
Kun keittäjä kuuli, että kissan pelättiin karkaavan, hän sanoi:
-- Kyllä minä ne halut siitä karistan. Heti kun kissa on nuollut
käpälänsä, se pysyy kyllä kotona. Hän kaappasi luoksepääsemättömän
ylimyksen näppärästi esiliinaansa ja syyllistyi kauheaan
majesteettirikokseen sivelemällä sen käpälät paistinrasvalla.
Tietysti Mirri loukkaantui siitä -- se loukkaantui tässä talossa
kaikesta --, mutta maahan päästyään se alkoi nuolla käpäliään ja
oli ilmeisen tyytyväinen rasvan makuun. Tunnin verran se nuoleskeli
käpäliään, ja keittäjä julisti voitonriemuisena:
-- Nyt se pysyy kyllä vissisti kotona.
Ja se pysyikin, mutta osoitti hämmästyttävää ja suorastaan harmillista
mieltymystä keittäjää, keittiötä ja likasankoa kohtaan.
Vaikka sen omituiset tavat surettivatkin perhettä, oli toki hauskaa,
että Analostanin prinsessa oli nyt tyytyväisempi ja suopeampi kuin
ennen. Viikon, parin kuluttua sille annettiin enemmän vapautta. Sitä
suojeltiin kaikilta vaaroilta. Koirat opetettiin kunnioittamaan sitä.
Kenellekään talon miehistä tai pojista ei olisi juolahtanut päähän
kivittää tätä kuuluisaa rotukissaa. Ruokaa se sai niin paljon kuin
halusi, mutta oli silti tyytymätön elämäänsä. Se ei oikein itsekään
tiennyt, mitä kaipasi. Sillä oli kaikkea, mutta se kaipasi yhä jotain.
Syötävää ja juotavaa oli tosin yllin kyllin, mutta miltä maitokaan
maistui, kun sitä sai juoda suoraan kupista niin paljon kuin mieli.
Sitähän piti varastaa peltikannusta, silloin kun nälkä kurni vatsaa,
muuten se ei ollut oikean makuista eikä oikeata maitoa.
Olihan täälläkin pihamaata talon edessä ja takana ja sivuillakin,
paljon olikin, mutta se oli kauttaaltaan ruusujen myrkyttämä ja
turmelema. Hevosilla ja koirillakaan ei ollut oikeata hajua; koko
maaseutu oli luotaantyöntävän autio ja eloton -- ei muuta kuin
kyllästyttävää puutarhaa ja heinäniittyä, eikä edes yhtään asumusta tai
savutorvea silmien iloksi. Miten se sitä vihasikaan!
Vain yksi ainoa hyvältä tuoksuva pensas oli tämän kamalan puutarhan
hoitamattomassa nurkkauksessa. Mirri repi ja raastoi sen lehtiä ja
piehtaroi nautiskellen niissä. Pensas olikin täällä sen elämän ainoa
valopilkku, sillä saapumisensa jälkeen se ei ollut löytänyt ainoatakaan
mädäntynyttä kalanpäätä tai kunnon jätetynnyriä.
Kaiken kaikkiaan se ei ollut elämässään nähnyt yhtä ikävää,
vastenmielistä ja hajutonta paikkaa. Se olisi varmaan lähtenyt tiehensä
ensimmäisenä yönä, jos olisi ollut vapaa. Mutta kesti vielä viikkoja
ennen kuin vapaus koitti, ja sillä välin mieltymys keittäjään kehittyi
pidättäväksi siteeksi. Mutta koko kesän kestäneen tyytymättömyyden
jälkeen sattui eräänä päivänä joukko tapauksia, jotka herättivät
kuninkaallisen vangin takapihavaistot taas henkiin.
Maataloon oli tuotu satamasta suuri tavarakäärö. Sen sisällöllä ei ole
tässä yhteydessä suurta merkitystä, pääasia, että siitä levisi ainakin
parikymmentä kiihottavaa ja nenää kutkuttavaa sataman ja laitakaupungin
tuoksua. Muistikuvien langat ovat epäilemättä yhteydessä hajuaistiin,
ja entisyys palasi mirrin mieleen vaarallisen voimakkaana.
Seuraavana päivänä keittäjä lähti tiehensä jonkin rettelön johdosta,
jonka samainen tavarakäärö aiheutti. Pidättävä side oli nyt katkaistu.
Kävi vielä niin, että samana iltana talon nuorin poika, kamala pieni
amerikkalainen, jolla oli kuninkaallisuudesta hyvin vaillinaiset
käsitykset, sitoi peltipurkin siniverisemme häntään. Epäilemättä sen
tarkoituksena oli edistää jotain epäitsekästä kokeilua, mutta mirripä
rankaisi häntä moisesta mielivaltaisuudesta käpälällään, jossa siihen
tarkoitukseen oli viisi ongenkoukkua. Kauhistuneen amerikkalaispojan
hätähuudot saivat amerikkalaisäidin liikkeelle. Naisellisen taitavasti
hän huitaisi kirjallaan mirriä, joka kuin ihmeen kaupalla vältti iskun
ja säntäsi saman tien pakoon -- tietysti suoraan yläkertaan.
Rotta pakenee vainottuna portaita alas, koira pyrkii eteenpäin, mutta
kissa karkaa aina ylöspäin.
Mirri piiloutui ullakolle, josta sitä ei löydetty, ja odotti pimeän
tuloa. Sitten se hiipi alakertaan ja koetti jokaista ovea vuoron
perään, kunnes tapasi yhden lukitsemattomana ja pakeni mustaan elokuun
yöhön. Ihmisen silmissä yö oli pikimusta, mutta takapihan kissasta vain
harmaa, ja nyt se hiipi inhottavien pensaiden ja kukkaistutusten ohi,
näykkäsi viimeisen kerran pensaankäppyrää, joka oli ollut puutarhan
ainoa viehätys, ja lähti rohkeasti samaan suuntaan, jota keväällä oli
tullutkin.
Kuinka se saattoi löytää tien, jota ei ollut koskaan nähnyt? Kaikilla
eläimillä on jonkinlainen suuntavaisto. Ihmisillä se on hyvin heikko,
kun taas hevosilla erittäin voimakas, mutta myös kissoilla tämä kyky on
varsin kehittynyt, ja tämän salaperäisen vaistonsa johtamana se lähti
vaeltamaan länteen päin, ei mitenkään määrätietoisesti, vaan siitä
yksinkertaisesta syystä, että tietä pitkin oli helppo kulkea. Tunnissa
se käveli kolmisen kilometriä ja saapui Hudsonin joelle. Nenässään se
oli monta kertaa tuntenut, että reitti oli oikea. Haju toisensa jälkeen
oli tutunomainen. Saman kokee ihminenkin tuntiessaan heti kadun, jolla
kerran on kävellyt, vaikka siitä ensimmäisellä kerralla ei jäänyt
minkäänlaista kuvaa hänen mieleensä. Hän toteaa oitis: minähän olen
ollut täällä ennenkin.
Suuntavaisto oli siis mirrin pääasiallisena oppaana, mutta nenä se
sille kaiken aikaa vakuutti: "Olet kyllä oikealla tiellä -- tämän
paikan sivuutimme keväällä."
Jokivarressa oli rautatie. Mirri ei voinut kävellä veden yli, joten
sen täytyi kääntyä joko pohjoiseen tai etelään. Tässä tapauksessa sen
suuntavaisto oli selvä; se sanoi: "Käänny etelään", ja mirri lähti
juoksemaan kapeaa polkua, joka jäi kiskojen ja aidan väliin.