1
-- Li-haa! Li-haa! kuului Scrimperin kujalta läpitunkeva ääni. Siellä
oli varmaan Hamelnin huilunsoittaja, koska kaikki lähitienoon kissat
hyökkäsivät kohti ääntä; koirat sen sijaan näyttivät halveksivan
välinpitämättömiltä.
-- Li-haa! Li-haa! kuului yhä kovempaa. Sitten huomion kohde tuli
näkyviin -- nukkavieru, likainen pieni mies, joka työnsi käsikärryjä;
ja perässä seurasi parikymmentä kissaa yhtyen hänen huutoonsa melkein
yhtä läpitunkevalla äänellä. Joka viidenkymmenen askelen päässä,
aina kun kissoja oli kerääntynyt kylliksi, käsikärryt pysähtyivät.
Taikaääninen mies otti kärryillä olevasta laatikosta paistinvartaan,
jossa oli voimakkaasti tuoksuvia keitettyjä maksanpalasia. Pitkällä
kepillä hän irrotti palaset vartaasta. Kukin kissa sieppasi omansa,
luimisti hieman korviaan ja syöksyi muristen ja kyräillen kuin pieni
tiikeri saaliineen johonkin turvalliseen lymypaikkaan.
Li-haa! Li-haa! Ja kissoja tuli yhä enemmän hakemaan annostaan.
Lihamies tunsi hyvin ne kaikki. Tuolla oli Castiglionen Tiikeri ja
tuossa Jonesin Musta; tämä oli Pralitskyn Pulloharja ja tämä rouva
Dantonin Valkoinen; tuolla hiiviskeli Blenkinshoffin Maltee ja
tynnyrille kiipesi juuri Sawyerin vanha keltainen Billy, häpeämätön
veijari, jonka puolesta kukaan ei maksanut -- kaikki oli kyllä tarkkaan
merkitty kirjoihin ja kansiin. Tämän omistaja oli varma maksaja,
kymmenen centiä viikossa, mutta tuon toisen laita oli vähän niin ja
näin. Tuolla oli John Washeen kissa, joka sai vain pienen palan, koska
Johnilla oli vielä entistäkin rästiä. Sitten oli vielä kapakoitsijan
juovikas, kaulusniekka rottakissa, joka sai ylimääräisen palan, koska
sen isäntä maksoi runsaskätisesti; ja kauppamatkustajan kissa, josta
ei tosin maksettu, mutta jota kohdeltiin yhtä huomaavaisesti kuin
lihamiestäkin.
Mutta oli vielä muitakin. Yksi musta kissa, jolla oli valkoinen kuono,
ampaisi luottavasti muiden mukana ruoanjakeluun, mutta karkotettiin
vihaisesti. Kattiparka! Mistäpä se olisi tiennyt. Sehän oli jo
kuukausia kuulunut kaupustelijan ruokavieraisiin. Tämä tyly muutos oli
siitä kerrassaan käsittämätöntä. Mutta lihan jakaja kyllä tiesi. Rouva,
joka kissan omisti, oli lakannut maksamasta. Lihanjakajalla ei tosin
ollut muuta kirjanpitoa kuin muistinsa, mutta se ei koskaan pettänyt.
Näiden 'neljänsadan' valitun lisäksi, jotka pääsivät rattaiden
luo, oli kissoja, jotka pysyttelivät niistä loitolla, koska eivät
olleet luettelossa, toisin sanoen eivät kuuluneet 'kermaan', mutta
joita lumosi ihana tuoksu ja elähdytti heikko toivo mahdollisesta
onnenpotkusta. Näiden kärkkyjien joukossa oli harmaa takapihan asukas,
koditon, laiha ja likainen kissa, joka eli nokkeluutensa turvin.
Huomasi heti, että se oli jostakin syrjäkujan perheestä. Toisesta
silmäkulmastaan se vahti kärryjen ympärille kerääntynyttä piiriä,
toisesta koiria. Se näki parinkymmenen onnellisen kissan tiikerimäisin
liikkein livahtavan tiehensä päiväannos hampaissaan, mutta vasta sitten
tuli sen tilaisuus, kun iso kollikissa, samaa maata kuin se itsekin,
hyppäsi ryöstöaikeissa erään pienen ruokavieraan niskaan. Uhri pudotti
lihapalansa puolustaakseen itseään, ja ennen kuin hyökkääjä ehti tulla
väliin, harmaa takapihalainen käytti tilaisuutta hyväkseen, anasti
saaliin ja hävisi.
Se pujahti Menzien sivuoven reiästä ja sen takana olevan muurin
yli, istahti sitten syömään maksankappaletta, nuoli leukansa, oli
erinomaisen tyytyväinen ja lähti kiertoteitse takapihalle, jossa pennut
odottivat sitä vanhan korppulaatikon pohjalla.
Pihalla sen korviin kantautui valittavaa naukumista. Se riensi minkä
käpälistä pääsi, ja saavuttuaan pesälle se näki mustan kollikissan
pentujensa kimpussa. Vieras kissa oli kahta vertaa isompi, mutta emo
hyökkäsi sen kimppuun raivokkaasti ja pahantekijä kääntyi ympäri ja
juoksi tiehensä, kuten useimmat eläimet, jotka joutuvat kiinni itse
teosta.
Eloon oli jäänyt vain yksi ainoa pentu, joka oli emonsa näköinen,
vaikka vähän kirkkaampi väreiltään. Sekin oli harmaan ja mustan
kirjava, ja sen kuono, korvat ja hännän pää olivat valkoiset.
Epäilemättä emo suri moniaita päiviä, mutta murhe haihtui vähitellen ja
eloon jäänyt sai nyt osakseen koko sen huolenpidon.
Vaikka vanhan verenhimoisen kollin aikeista oli armeliaisuus kaukana,
niistä oli silti siunaustakin, sillä emo ja pentu kohentuivat lyhyessä
ajassa silminnähtävästi. Jokapäiväinen ruoan hankinta jatkui.
Lihamies tosin harvoin täytti toiveita, mutta olihan jäteastioita, ja
vaikka ne eivät olleetkaan mitään lihatynnyreitä, niissä oli ainakin
perunankuoria, joilla saattoi tyynnytellä jonkin päivän pahinta
nälkäänsä.
Eräänä päivänä emokissa tunsi ihmeellistä hajua, joka tulvi puistokujan
toisesta päästä East Riveriltä. Uutta hajua kannattaa aina tutkiskella,
ja kun se uutuutensa lisäksi on vielä houkuttelevakin, on valittavana
vain yksi tie. Ja se johti mirrin aina rantalaiturille saakka, jossa
yön pimeys tarjosi ainoan suojan.
Äkkiä kuului ääniä, murinaa ja kiireistä rapinaa, joka ilmoitti
mirrille, että sen vanha vihollinen, satamakoira, oli katkaissut
paluutien. Oli vain yksi mahdollisuus pelastua. Se hyppäsi laiturilta
alukseen, josta haju tuli. Koira ei voinut tulla perässä, ja kun
kalastusalus aamulla nosti purjeet, emokissa seurasi tahtomattaan sen
mukana, eikä sitä sen koommin nähty.
2
Takapihan pikku mirri odotteli turhaan emoaan. Aamu tuli ja meni.
Mirrillä oli kova nälkä. Iltapuolella luontainen vaisto ajoi sen
etsimään ravintoa. Se hiipi vanhasta laatikosta, ja tunnustellen ääneti
tietään rojun keskellä se haisteli kaikkea, joka näytti syötävältä,
mutta ei löytänyt ruoan murusta. Lopuksi se tuli puuportaille, jotka
johtivat kellarikerroksessa sijaitsevaan Jap Maleen lintukauppaan. Ovi
oli raollaan. Se astui outojen hajujen maailmaan, jossa kaikkialla oli
häkkeihin suljettuja eläviä olentoja.
Nurkassa istui laatikolla joutilas neekeri. Hän näki pienen vieraan
tulevan sisään ja katseli sitä uteliaasti. Se kulki muutamien
kaniinien ohi. Ne eivät kiinnittäneet siihen mitään huomiota. Se tuli
harvatankoisen häkin luo, jossa oli kettu. Häntäniekka istui kaukana
toisessa nurkassa; se kyyristyi matalaksi ja sen silmät kiiluivat.
Kissanpoikanen asteli haistellen häkille, työnsi päänsä tankojen
välistä, haisteli taas, lähestyi ruokakuppia, mutta siinä samassa
kyyristynyt kettu koppasi sen hampaisiinsa. Kissanpennulta pääsi
säikähtynyt "miau", mutta yksi ainoa ravistus katkaisi naukaisun ja
olisi lopettanut siihen paikkaan pentupoloisen kaikki yhdeksän henkeä,
ellei neekeri olisi tullut apuun. Hänellä ei ollut asetta, eikä hän sen
vuoksi voinut mennä häkkiin, mutta hän sähähti ketulle niin äkäisesti,
että tämä pudotti kissanpoikasen ja palasi nurkkaansa räpytellen siellä
silmiään äreän pelokkaasti.
Neekeri veti kissanpoikasen ulos. Pedon ravistelu näytti vain
huumanneen uhrin ja itse asiassa säästäneen sen enemmiltä tuskilta.
Kissanpoikanen näytti vahingoittumattomalta, mutta pökerryksissä se
oli. Se hoippuroi jonkin aikaa, mutta toipui pian, ja muutaman minuutin
päästä kun Jap Malee, lintukauppias, tuli kotiin, se jo kehräsi
neekerin sylissä niin kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Jap ei ollut kotoisin Kaukoidästä, vaan Lontoon laitakaupungilta,
mutta kun hänellä sattui olemaan vinot rakosilmät ja pyöreät
ilmeettömät japanilaiskasvot, syrjäytti erittäin kuvaava Jap-lyhennys
hänen varsinaisen etunimensä, jota kukaan ei enää muistanut. Ei hän
oikeastaan ollut tyly lintuja eikä muitakaan eläimiä kohtaan, joiden
kauppaamisella hänen tiedettiin ansaitsevan leipänsä, mutta hän osasi
pitää puoliaan. Hän tiesi mitä halusi. Takapihan kissaa hän ei halunnut.
Neekeri antoi kissalle niin paljon ruokaa kuin se jaksoi syödä, kantoi
sen sitten kauas toiseen kortteliin ja laski siellä erääseen aidattuun
pihaan.
3
Vankka ateria riittää kenelle hyvänsä pariksi kolmeksi päiväksi, niinpä
mirrikin oli hyvin virkeä saatuaan uutta polttoainetta. Se käveli
rojukasojen keskellä, vilkuili uteliaasti kanarialintuhäkkejä, joita
riippui korkeista ikkunoista, kurkisteli aitojen yli, keksi ison koiran
ja laskeutui taas hiljaa maahan. Löydettyään suojaisan paikan, johon
aurinko paistoi täydeltä terältä, se kävi pitkäkseen ja nukkui tunnin
verran.
Se heräsi nuuhkaisuun ja näki edessään ison mustan kissan, jolla oli
hehkuvat vihreät silmät, paksu kaula ja vankat kollikissan leuat,
poskessa arpi ja vasen korva repaleinen. Se näytti epäystävälliseltä.
Sen korvat olivat luimussa, häntä heilui ja kurkusta kuului hiljaista
murinaa. Kissanpoikanen asteli viattomasti sen luo muistamatta, että
oli tavannut sen jo aikaisemmin. Kolli hankasi kumpaakin poskeaan
paaluun, kääntyi sitten verkalleen ja katosi. Viimeksi kissanpoikanen
näki sen hännänpään, joka heilahteli puolelta toiselle, eikä takapihan
pikkuasukas aavistanut, että se sinä päivänä oli ollut lähellä kuolemaa.
Yön lähestyessä kissanpoikasen alkoi olla nälkä. Se nuuhki tarkkaan
tuulen monivivahteista, näkymätöntä virtaa. Se valitsi siitä
lupaavimman hajun ja nenänsä johdattamana lähti seuraamaan sitä.
Rauta-aitauksen kulmassa oli roskalaatikko. Siitä se löysi jotakin
ruoaksi kelpaavaa, muutaman tynnyrintapin alla oli vesisanko, josta se
sammutti janonsa.
Yön se pääasiassa hiiviskeli ympäri rauta-aitausta perehtyäkseen
siihen päällisin puolin. Seuraavan päivän se vietti entiseen tapaan,
auringonpaisteessa nukkuen. Tällä tavoin sen aika kului. Toisinaan se
sai roskalaatikosta hyvänkin aterian, toisinaan sieltä ei löytynyt
mitään. Kerran se tapasi sen luona repalekorvan, mutta hiipi varovasti
tiehensä, ennen kuin toinen ennätti huomata. Vesisanko oli tavallisesti
paikoillaan, ja ellei ollut, aluksi Vella oli kuitenkin tavallisesti
pikku lätäkkö. Mutta roskalaatikkoon ei ollut luottamista. Kerrankin se
jätti kissanpoikasen kolmeksi päiväksi ruoatta.
Mirri seuraili korkean aidan vierustaa ja huomatessaan pienen reiän
ryömi siitä toiselle puolelle ja totesi olevansa kadulla. Täällä sille
aukeni uusi maailma, mutta se ei ennättänyt seikkailla kauaskaan, kun
jo kuului kovaa jalkojen töminää: iso koira tuli loikkien. Töin tuskin
kissanpoikanen ennätti livahtaa pakoon aidanreiästä. Se oli kauhean
nälissään ja oli iloinen, kun löysi lopulta edes vanhoja perunankuoria
pahimman nälän lievikkeeksi. Aamulla se ei nukkunut, vaan lähti
ruokaa etsimään. Piha-aitauksessa sirkutti muutamia varpusia. Niitä
oli ollut siellä aikaisemminkin, mutta nyt ne joutuivat aivan uuden
mielenkiinnon kohteiksi. Nälän hellittämätön painostus oli herättänyt
kissanpoikasessa eloon metsästäjänvaistot: varpusethan olivat riistaa
-- ne olivat ruokaa. Se kyyristyi vaistomaisesti ja hiipi lähemmäksi
visusti suojautuen, mutta sirkuttajat olivat varuillaan ja pyrähtivät
ajoissa lentoon. Se yritti monta kertaa, mutta turhaan, sitä varmemmin
se kuitenkin tiesi varpuset syötäviksi, kunhan vain saisi niitä kiinni.
Viidentenä huonon onnen päivänään takapihan mirri uskalsi lähteä ulos
kadulle, sillä sen oli saatava ruokaa hinnalla millä hyvänsä. Se
oli jo ennättänyt kauas tukikohdastaan, aidankolosta, kun muutamat
pojanvintiöt avasivat tulen pommittaen sitä tiilenpalasilla.
Kissanpoika naukui kauhuissaan. Koira yhtyi takaa-ajoon, ja mirriparan
asema tuli entistä uhatummaksi. Mutta erään talon edessä sattui olemaan
vanhanaikainen rauta-aita, ja se pääsi pujahtamaan tankojen välistä,
juuri kun koira oli tavoittamaisillaan sen. Muuan nainen huusi koiraa
ylhäältä ikkunasta. Sitten pojat heittivät kissarukalle lihanpalan,
ja se sai elämänsä herkullisimman aterian. Rappujen alta se löysi
turvapaikan. Siellä se istui kärsivällisesti yöhön saakka ja hiipi
sitten kuin varjo takaisin tutulle takapihalle.
Näin kului pari kuukautta. Kissanpoikanen voimistui ja oppi perin
pohjin tuntemaan ympäristön. Se tutustui Downey Streetiin, jolla joka
aamu näkyi pitkä rivi jäteastioita. Sillä oli oma käsityksensä niiden
omistajista. Roomalaiskatolisen lähetysseuran talo ei ollut sille
vain iso rakennus, vaan nimenomaan se talo, jonka roskapöntöt olivat
tulvillaan mainioita kalantähteitä.
Pian se tutustui lihan kaupustelijaan ja liittyi hänen ympärilleen
kerääntyvän aran kissaparven uloimpaan piiriin. Se tapasi myös
satamakoiran ja pari kolme muutakin samaan luokkaan kuuluvaa hirmua. Se
tiesi mitä niiltä oli odotettavissa ja miten karttaa niitä; ja se keksi
onnekseen myös uuden ruoanhankkimistavan. Epäilemättä monet tuhannet
kissat ovat toiveikkaina kierrelleet houkuttelevia maitokannuja, jotka
maitomies varhain aamulla jättää portaille ja ikkunalaudoille, mutta
oli puhdas sattuma, että juuri pikku mirri tapasi yhden, jonka kansi
oli rikki, ja hoksasi nostaa sitä ja juoda kyllikseen asti.
Pulloihin se ei tietenkään päässyt käsiksi, mutta useassa kannussa oli
huonosti sopiva kansi, ja kissanpoikanen etsi uutterasti löyhäkantisia
astioita. Lopulta se laajensi tutkimusmatkojaan aina seuraavaan
kortteliin ja vielä edemmäksi, kunnes tuli lintukauppiaan kellarin
takapihalle, jossa oli tynnyreitä ja laatikoita.
Kissanpoikanen ei ollut milloinkaan kotiutunut vanhaan
rauta-aitaukseen. Se oli aina tuntenut olevansa siellä vieras, mutta
täällä sen omistushalu heräsi, niin että se kiukustui oitis nähdessään
siellä toisen pikku kissan. Se lähestyi tulokasta uhkaavan näköisenä.
Kumpikin oli päässyt juuri mouruamis- ja sylkemisvaiheeseen, kun
jostakin yläkerran ikkunasta nakattu sangollinen vettä kasteli ne
läpimäriksi ja jäähdytti tehokkaasti niiden vihan. Molemmat pakenivat,
tulokas muurin yli, takapihan kissanpoikanen laatikon alle, jossa se
oli syntynytkin. Koko takapihan tienoo miellytti sitä niin suuresti,
että se asettui sinne uudelleen asumaan. Pihassa oli yhtä niukasti
ruoantähteitä kuin toisissakin eikä lainkaan vettä, mutta sinne eksyi
silloin tällöin rotta ja muutamia oivallisen näköisiä hiiriä. Niitä se
joskus sai pyydetyksi, ja herkullisen aterian lisäksi se sai niiden
ansiosta ystävänkin.
4
Kissanpoikanen oli nyt täysikasvuinen. Sen ulkonäkö oli huomiota
herättävä ja se muistutti hiukan tiikeriä. Vaaleanharmaassa
turkissa oli mustia läiskiä, ja kuonon, korvain ja hännänpään neljä
kauneuspilkkua antoivat sille tietyn yksilöllisen leiman.
Se oli erittäin taitava etsimään ruokaa, mutta joutui siitä huolimatta
olemaan muutamina päivinä nälissään, kun se kunnianhimoisista
yrityksistään huolimatta ei onnistunut sieppaamaan varpusta. Se eleli
aivan yksin, mutta sitten uusi mahti puuttui sen elämään.
Kun se eräänä elokuun päivänä paistatteli päivää, lähestyi muurin
selkää iso musta kissa. Se tunsi heti kissan repaleisesta korvasta
ja pujahti laatikkoonsa piiloon. Toinen kissa jatkoi verkkaisesti
kulkuaan, hyppäsi kevyesti pihan perällä olevan vajan katolle ja oli
juuri ylittämässä sitä, kun esiin sukelsi keltainen kissa. Musta kissa
mulkoili ja mourusi, samoin keltainen. Niiden hännät viuhuivat puolelta
toiselle. Voimakkaista kurkuista purkautui murinaa ja naukaisuja. Ne
lähestyivät toisiaan korvat luimussa ja lihakset jännittyneinä.
-- Miau-au-uu! sanoi musta.
-- Mau-uu-uu! vastasi toinen vähän korkeammalla äänellä.
-- Mia-uuu-uuu-uuu! sanoi musta siirtyen puoli tuumaa lähemmäksi.
-- Mauu-uuu-uu! vastasi keltainen kohoten täyteen mittaansa ja astui
mahtipontisen arvokkaasti kokonaisen tuuman eteenpäin. -- Miauu! Taas
se astui askelen ja huiski häntäänsä edestakaisin.
-- Mia-uu-uuu-u! naukui musta yhä korkeammalla äänellä ja peräytyi
aavistuksen verran nähdessään edessään leveän, hievahtamattoman rinnan.
Kaikkialla avattiin ikkunoita, kuului ihmisten ääniä, mutta kissojen
esitys jatkui.
-- Miau-auu-auu! mourusi keltainen hirmu, ja sen ääni kävi sitä
matalammaksi mitä kimakammin toinen naukui. -- Miauu! Nyt se astui taas
askelen eteenpäin.
Kissojen nenät olivat enää vain kämmenen leveyden päässä toisistaan;
ne seisoivat kyljittäin hyökkäysvalmiina, mutta kumpikin odottaen että
toinen aloittaisi. Ne tuijottivat toisiinsa kolme minuuttia ääneti kuin
kuvapatsaat, vain hännänpää heilahteli.
Keltainen alkoi taas. -- Miauu-auu-auu! se vonkui kumeasti.
-- Miu-uu-uu! naukui musta yrittäen äänellään säikäyttää toista, vaikka
samalla peräytyi itse puoli tuumaa. Keltainen sen sijaan eteni runsaan
tuuman verran. Nyt sekaantuivat viikset toisiinsa; vielä askel ja
kuonot melkein osuivat yhteen.
-- Mia-uu-uu! sanoi keltainen syvällä rintaäänellä.
-- Mi-uu! naukaisi musta, mutta peräytyi neljännestuuman. Keltainen
taistelija oli jo aivan kiinni ja hyökkäsi päälle kuin paholainen.
Hirmu, kuinka ne pyörivät, purivat ja repivät toisiaan, varsinkin se
keltainen kissa!
Ja miten ne reutoivat ja raapivat ja pöllyttivät toisiaan, varsinkin se
keltainen.
Se oli mylläkkää, milloin toinen oli päällimmäisenä, milloin toinen,
mutta enimmäkseen se keltainen. Siinä ne pyöriskelivät kunnes
kierähtivät katolta, ja kaikista ikkunoista kajahti suosionosoituksia.
Pudotessaan takapihaan ne eivät sekunniksikaan keskeyttäneet
taisteluaan, vaan repivät ja kynsivät koko ilmalennon ajan, varsinkin
se keltainen. Ja kun ne putosivat maahan yhä tapellen, päällimmäisenä
oli enimmäkseen yhä se keltainen, ja ennen kuin ne erosivat, kumpikin
oli saanut tarpeekseen, varsinkin se musta! Se kiipesi seinää ylös ja
katosi verta vuotaen ja muristen, ja ikkunasta ikkunaan kulki uutinen,
että Keltainen Bill oli vihdoinkin antanut selkään Cayleyn Nigille.
Joko keltainen kissa oli sangen tarkkavainuinen tai takapihan pikku
mirri kehnosti piiloutunut, koska keltainen keksi sen laatikoiden
seasta, eikä kissanpoikanen yrittänytkään pakoon, luultavasti siitä
syystä, että oli nähnyt tappelun. Ei mikään voita naisen sydäntä
niin kuin menestys taistelussa, ja keltaisesta uroskissasta ja pikku
mirristä tuli hyvät ystävät, ei tosin siten, että olisivat jakaneet
asunnon ja ruoan -- kissain kesken se ei juuri ole tapana --, vaan
siten, että soivat ystävällisesti toisilleen erivapauksia.
5
Syyskuu oli mennyt. Lokakuun lyhenevät päivät olivat käsissä, kun
vanhassa korppulaatikossa sattui muuan tapaus. Jos Keltainen Bill olisi
osunut paikalle, se olisi nähnyt viisi pientä poikasta käpertyneinä
emonsa, takapihan pienen mirrin, syliin. Emolle se oli ihmeellinen
kokemus ja se rakasti pentujaan ja nuoli niitä niin hellästi, että
olisi varmaan itsekin hämmästynyt, jos olisi kyennyt tajuamaan sen.
Se oli saanut iloa ilottomaan elämäänsä, mutta myös huolia ja raskaan
taakan oman raskaan taakkansa lisäksi. Sen täytyi nyt keskittää kaikki
voimansa ravinnon hankkimiseen. Taakka lisääntyi, kun jälkeläiset
kasvoivat niin isoiksi, että kykenivät päivisin emon poissa ollessa
kiipeilemään laatikkojen seassa, mihin ne jo pystyivät täytettyään
kuusi viikkoa.
Takapihalla tiedettiin hyvin, etteivät huolet tule koskaan yksinään.
Mirrillä oli kolme yhteenottoa koirien kanssa, ja sitten lintukaupan
neekeri kivitti sitä, kun se joutui kaksi päivää vaeltamaan nälissään.
Sitten onni kääntyi. Seuraavana päivänä se tapasi maitokannun, jossa
ei ollut kantta, ryösti onnistuneesti erään lihankaupustelijan
ruokavieraista ja löysi ison kalanpään -- kaikki kahden tunnin
kuluessa. Se oli juuri palannut kotiin tyytyväisenä ja kylläisenä,
kun se näki pienen ruskean otuksen takapihassa. Siinä heräsi taas
voimakas metsästysvaisto. Tosin se ei tiennyt, mikä elävä toinen oli,
mutta se oli tappanut ja syönyt monta hiirtä, ja tämä ilmeisestikin
oli iso hiiri, jolla oli töpöhäntä ja isot korvat. Mirri hiipi sen luo
tarpeettoman varovasti, sillä kaniininpoikanen vain nousi istumaan
ja näytti melkeinpä huvittuneelta. Se ei yrittänytkään paeta. Mirri
hyökkäsi sen kimppuun ja rupesi raahaamaan sitä. Koska se ei ollut
nälkäinen, se kantoi vain saaliinsa korppulaatikolle ja pudotti
poikastensa keskelle.
Kaniini ei ollut pahastikaan vahingoittunut. Se tointui
säikähdyksestään, ja koska se ei päässyt laatikosta pois, se tunkeutui
kissanpoikasten joukkoon, ja kun ne rupesivat illalliselle, se tuota
pikaa päätti tehdä niille seuraa. Mirri oli ymmällään. Kun se pyydysti
kaniinin, metsästysvaisto oli ollut siinä hallitsevana, mutta koska se
sillä hetkellä oli ollut kylläinen, kaniini oli pelastunut ja kissan
äidinvaisto taas herännyt. Siitä oli seurauksena, että kaniinista tuli
perheen jäsen, ja sitä hoidettiin ja ruokittiin siitä lähtien kuten
muitakin poikasia.
Kului pari viikkoa. Kissanpoikaset telmivät paljon laatikkojen
keskellä emon poissa ollessa. Kaniini taas ei päässyt pois
pesälaatikosta. Nähdessään kissanpoikasten leikkivän takapihassa Jap
Malee käski neekeriä ampumaan ne. Tähän puuhaan hän ryhtyi eräänä aamuna
22-kaliiperisella haulikollaan. Hän ampui poikasen toisensa jälkeen, ja
ne putosivat puupinon rakoihin. Silloin saapui satamalaiturilta päin iso
kissa, joka juoksi seinän vierustaa pitkin rotta hampaissaan. Neekeri
olisi arvelematta ampunut senkin, mutta nähdessään rotan hän muutti
mieltään: rottia pyydystävä kissa ansaitsi jäädä eloon. Ensimmäisen
kerran mirri oli sattunut pyydystämään rotan, ja se pelasti sen hengen.
Kissa kulki puupinon luota korppulaatikolle ja arvatenkin hämmästyi,
kun pennut eivät noudattaneetkaan sen kutsua, kaniinille rotta taas ei
kelvannut. Mirri kyyristyi ruokkimaan kaniinia kutsuen vähän päästä
poikasiaan. Äänen johtamana neekeri hiipi paikalle ja kurkistaessaan
korppulaatikkoon näki siellä ihmeekseen ison kissan, elävän kaniinin ja
kuolleen rotan.
Emokissa luimisti korviaan ja murisi. Neekeri poistui, mutta hetken
kuluttua laatikon aukko peitettiin laudalla ja se kannettiin elävine ja
kuolleine asukkaineen lintukellariin.
-- Katsokaas, pomo, tässä on nyt se pieni kani, joka meiltä hävisi.
Taisittekin jo luulla, että minä sen vohkin.
Kissa ja kani sijoitettiin huolellisesti isoon rautalankahäkkiin,
jossa niitä näytettiin esimerkkinä onnellisesta perhe-elämästä, kunnes
kaniini muutaman päivän kuluttua sairastui ja kuoli.
Kissa ei viihtynyt alkuunkaan häkissä. Ruokaa ja juomaa se sai
kyllikseen, mutta se kaipasi vapautta -- ja olisi sen saanutkin,
ellei nelipäiväisen vankeutensa aikana olisi siivonnut ja nuollut
turkkiaan niin puhtaaksi, että sen harvinaiset värit paljastuivat ja
houkuttelivat Japin pitämään sen.