X.

Viime vuosina on Jonatan Stark saarnannut melkein yksinomaan

itselleen. Eikä hänellä juuri monta kuulijaa ollutkaan.

Kirkonkyläläisistä eivät muut käyneet säännöllisesti kirkossa kuin

Suutari-Kalle ja hänen hiukan yksinkertainen vaimonsa Gravilda sekä

kylän kansakoulunopettajatar. Juhlapyhinä, kuten Marianpäivänä,

juhannuksena ja Mikkelinä, saapuivat tosin syrjäkyläläiset

mieslukuisina kirkolle ja silloin oli Lainion pieni kirkko ääriään

myöten täynnä. Mutta ennen saarnaa lähti suurin osa miehistä

tavallisesti pois, sillä heitä ei huvittanut Tarkan "muistelusten

kuunteleminen", kuten he sanoivat. He menivät siis kirkkomäelle

tupakalle ja juttelemaan hevoskaupoista. He ymmärsivät niitä paljon

paremmin kuin papin puheita 'Kristuksen kuvan kultauksista', joka nyt

oli paljasta jaaritusta.

Eivät syrjäkyläläiset paremmin kuin kirkonkyläläisetkään

ymmärtäneet, mikä pappiin oli mennyt. Ensi vuosina tämä oli saarnata

paukutellut kuin mies, puhunut armonjärjestyksestä ja apostoleista,

karahteerannut synti-äijääkin tämän oikealla, raamatullisella

nimellä. Tosin oli häneltä silloinkin synteinanteeksiantaminen ja

Golgata jäänyt melkein säännöllisesti pois, mutta olihan nyt toki

saatu kuulla, kuka ihmistä vietteli ja mihin lopulta päädyttiin,

jollei parannuksia tehty, -- kuin myöskin, että Jumalan Poika se

pelasti ja näytti pirulle lopullisen pitkän nenän, kun tämä jo oli

valmistautunut korjaamaan syntisraukan. Nyt jutteli Tarkkapappi

ulkomaitten kaupungeista ja turistiteistä, niinkuin niillä olisi

minkäänlaista yhteyttä ollut Nikodemuksen ja hänen epäuskonsa kanssa.

Vai oliko kukaan lukenut, että Nikodemus olisi ollut erikoisempi

reissaaja? Ei sitä ainakaan kirjoitukset näyttäneet.

Vikaan oli siis mennyt Tarkka-pappi, pahasti vikaan. Joku tiesi

mainita, ettei Tarkalla enää ollut kaikki ruuvit paikoillaan,

toinen arveli sen viinan syyksi: -- kas, kun pappi itse huonosti

eli, ei hän saattanut terää muillekaan näyttää. Se olisi tainnut

silloin kääntyä kohti omaa povea. Niinpä niin... Mutta Juustila oli

taas tehnyt hyvät hevoskaupat. Olivatko miehet nähneet hänen uutta

orittansa? Totisesti, siinä oli hevonen, joka oli pidollensa hyvä!

Ja viidelläsadalla oli mies sen saanut. Kirkkomiehet juttelivat

Juustilan oriista siksi kunnes kirkosta rupesi kuulumaan papin messu.

Silloin he kopistivat piippunsa ja työntyivät jälleen kirkkoon: -- he

olivat päättäneet ottaa ripin.

Sellaista se oli. Jonatan Stark oli kyllä vuosien varrella

manannut ja nuhdellut, pitänyt välistä pitkiäkin saarnoja kirkossa

käyttäytymisestä, mutta kaikki turhaan. Lainiolaiset pitivät tapansa.

Viime vuosina hän oli siitä luopunut. Hän oli lopuksi unohtanut koko

seurakunnan ja saarnannut vain itselleen.

Mutta -- jos seurakunnan enemmistö oli kääntänytkin hänelle selkänsä,

olivat Suutari-Kalle Gravildoineen ja kylän kansakoulunopettajatar

jääneet hänelle uskollisiksi. Kukin heistä käsitti saarnan omalla

tavallaan, mutta siitä he olivat yksimielisiä, että rovasti saarnasi

hyvin. Suutari-Kalle, ainoa Lainion sosialisti, piti erikoisesti

siitä, että pappi puhui pienistä mökeistä ja kololaitaisista

kahvikupeista. Hänen mökkinsä kirkon takana oli juuri niin

kookas, että sänky mahtui pisimmälle seinälle, ja siinä ainoassa

kuppiparissa, jonka he Gravildan kanssa omistivat, oli todella

suuri lovi, niin että toinen puoli kahvia valui lautaselle. Mutta

Suutari-Kalle iloitsi, että pappi ymmärsi köyhälistön asian ja että

hänen äänensä sen esilletullessa värähteli erikoisen lämpimänä. Miksi

ei -- kyllä Suutari-Kalle olisi sen suonut, että Vapahtaja olisi

tullut heidän mökkiinsä käymään. Olisipa saanut kerran kyllikseen

jutella köyhän ihmisen elämästä ja kysyä, oliko oikein, että Könni

maksoi pieksun pohjauksesta puolosta vähemmän kuin muut.

Kallen Gravilda ei pystynyt niin syvällekäypiin mietiskelyihin. Hän

vain kuunteli ihastuneena selityksiä Jerusalemin vaimojen kirjavista

puvuista ja vilkaisi silloin tällöin alttaritauluun. Todellakin...

sellaisia pukuja olisi kannattanut pitää. Mahtoivat olla värinsä

pitävämpiä kuin hänen retonkihameensa, joka nyt oli melkein

siintynyt. Eikä Raattamalla paremmin kuin Könnilläkään ollut hyviä

värjäysaineita.

Ainoa, joka pystyi seuraamaan Jonatan Starkia tämän kaunopuheisilla

poluilla, oli kansakoulunopettajatar. Hän oli lukenut paljon,

mietiskellyt vielä enemmän, jotenka hänestä oli nautintorikasta

kuulla kuvausta Jaakobin taistelusta Jabbok-joen rannalla. Hän näki

hengessään auringonlaskun, itämaan loistavan auringonlaskun. Siellä,

toisella rannalla, kuumottivat Jaakobin leirin valkeat teltat.

Raakel ja Lea asettautuivat levolle tyynnytellen lapsiaan, jotka

levottomina kyselivät, minne isä oli mennyt. Sinä iltana järjesti

Raakel, tuo yksinkertainen sielu, isältänsä Laabanilta varastamansa

kotijumalat riviin teltan perälle ja kumarteli niitä, rukoillen

sydämensä pohjasta pelastusta Jaakobille, jota hän oli rakastanut

siitä hetkestä saakka, jolloin tämä pitkästä matkasta uupuneena,

mutta kuitenkin niin kauniina, oli ensi kerran suudellut häntä

Haaranin kaivolla. Mutta siellä, toisella rannalla, istui Jaakob

kalpeana rantakivellä sydämessä ahdistava tuska: -- miten oli Esau

kohteleva häntä? Ja tuska oli niin suuri, että hänestä tuntui, kuin

painiskelisi hän oudon miehen kanssa kokonaisen pitkän yön.

Mutta -- sitten tuli aamu! Aurinko nousi mahtavana vuorten takaa.

Jabbok-joen pinta kimalteli sen ensimmäisistä säteistä. Vieno

tuulenhenkäys vastakkaiselta rannalta toi Jaakobin nenään leirisavun

tuoksun: -- siellä olivat jo jalkeilla hänen omaisensa. Kalpea mies

nousee. Hän tuntee itsensä vahvaksi jälleen. Rauha on palannut

sydämeen, rauha ja lepo. Jaakob kahlaa joen yli leirin puoleiselle

rannalle. Oi, kuinka mielellään kansakoulunopettajatar olisi tahtonut

olla Raakelin sijassa tämän käydessä miestänsä vastaan! Mutta sitä

hänen oli hiukan vaikeampi käsittää, millä mielellä Lea, vanhempi

sisar, olisi silloin katsellut häntä. Ne itämaalaiset naiset olivat

hiukan arvoituksellisia suhteessaan miehiin.

Ei aavistanut Lainion suntio, vanha Mäki-Roope, minkälaisissa

mielikuvituksissa ja ajatuksissa nuo kolme sanankuulijaa elivät

rovastin saarnojen aikana. Hän kulki hiilihanko kädessä pitkin

sivukäytävää ja kolisteli hirmuisesti. Hänen mielestään oli

seurakunnan varojen tuhlausta lämmittää kirkkoa kolmea henkeä

varten. Mutta se Tarkka oli niin täsmällinen ja tarkka, ettei vain

saanut laiminlyödä kirkonmenoja. Miksi ei nyt noita olisi yhtä

hyvin saattanut pitää pappilan pirtissäkin? Niin oli entinen pappi

tehnyt. Mutta tämä... tämä oli kyllä visu omissa asioissaan, mutta

kirkonkassasta hän ei isoja välittänyt. -- Mäki-Roope kolisteli ja

hymähteli. Mitähän se Suutari-Kallekin hyötyi Gravildansa kanssa?

Niin jököttivät joka pyhä samalla paikalla, Gravildalla suu puoleksi

auki, kuin olisi avisuunissa istunut. Mäki-Roope sylkäisi kuuman

kaminin kylkeen. Sen pihaus tulkitsi parhaiten hänen tunteitaan.

Lukkari, lihava ja pyylevä Poikkijärvi, luki lauantaipostin lehtiä

lehterillä urkuharmoonion takana. Hän ei isosti välittänyt koko

kirkonmenoista. Hänelle riitti vain se, että sai rauhassa lukea

lehtiään, silloinkuin ei lehterillä sattunut muita olemaan. Eikähän

siellä, jumalankiitos, tavallisina pyhinä istunutkaan muita kuin

hän, Basilius Poikkijärvi, lukkari ja kiertokoulunopettaja, Lainion

varakkain vanhapoika. Hän seurasi maailmansotaa paljonsuuremmalla

jännityksellä kuin Tarkka-rovastin saarnaa. Pääasia vain, että

saarnan jälkeinen virsi oli valmiiksi haettu. Lukkari syventyi

sotauutisiinsa. Vai olivat valloittaneet Varsovan. Katsos niitä

poikia! Ne eivät muuta kuin antoivat ryssälle selkään. Oli se Saksan

Ville poikaa...Ja Rantahalvari Lompolonsuusta tehnyt konkurssin. No

ihme! Siinä meni taas iso rikas nurin. Olisipa lähempänä, sopisi

huutaa maa. Sen saisi polkuhinnalla. Lukkari syventyi miettimään,

paljonko sellaisesta uskaltaisi tarjota. Ei se ollut kaukana

kolmestakymmenestätuhannesta. Siinä piteli korvilla. Lukkari mietti,

kuka lainiolaisista mahdollisesti yrittäisi. Tuskinpa kukaan.

Könnillä oli maa ja hyvä... samoin Raattamalla. Tavallisia talokkaita

ei tarvinnut peljätä. Mutta -- miten lienevät varoissa siellä

Lompolonsuussa? Isoja rikkaita niitä löytyi sielläkin. Mutta...

mahtaisiko sentään kellään olla kolmeakymmentätuhatta yhdellä

kertaa pöytään paiskata niinkuin hänellä, Basilius Poikkijärvellä.

Kuivia rahoja oli sikäläisillä vähän. Mutta -- entäpä jos siinä

saisi kynsilleen? Mahdotonta. Sellaiselle maalle aina ostajia

löytyi. Kannatti siis koettaa... riskeerata hiukan... noin vähän

amerikkalaiseen tapaan. Siinä tarjoutui hyvä ahvääri ihan kuin

käteen...

... -- Ja aurinko nousi, kun hän kävi Pnielin ohitse.

Lukkari havahtui. Joko se Tarkka nyt kerkesi loppuun? Mitä? Amenhan

sieltä taisi jo pamahtaa. Lukkari kääntyi urkuharmoonion puoleen

ja rupesi soittamaan alkusoittoa. Hetken kuluttua kaikui kirkossa

kansakoulunopettajattaren kirkas ääni:

"Kiitos sulle, Herra taivaan,

Ettäs kuulit ääneni."

Ja ihmeellistä! Lukkarikin veisasi sen tällä kertaa sellaisella

voimalla, että Jonatan Stark ihmetteli laskeutuessaan saarnatuolista

alas.

Sellaista se oli. Jonatan Stark oli viime vuosina saanut saarnata

melkein yksinomaan itselleen. Hän oli eläytynyt uskonnollisiin

mielikuviinsa ja hänen sydämensä oli sykähtänyt ilosta, jos joku

tekstin sana oli sattunut välähtämään hänen sielussaan ihan uudessa

valossa. Kullanhuuhtojan tavoin hän oli visusti säilyttänyt sen

kultajyväsen vastaisten päivien varalle. Viime vuosien kuluessa

hän oli tehnyt sen havainnon, että Raamatusta löytyi aina uutta

ja mielenkiintoista. Samaa mieltä hän oli ennenkin ollut, mutta

vasta viime vuosina sen todeksi huomannut. Tosin ihmiset pudistivat

päätään niille kultajyväsille, joita hän Raamatusta löysi, -- se oli

heidän mielestään katinkultaa -- mutta samapa se: -- ne ilahduttivat

kuitenkin sanomattomasti hänen yksinäistä sieluaan. Hän siis saarnasi

sunnuntaisin siitä ilosta, joka viikolla oli hänen sydämensä

vallannut jonkun kultajyväsen löydettyänsä. Ja sunnuntainen saarna

oli taas kuin kehoituksena hänen sielulleen yhä uuteen, innokkaampaan

etsimiseen.

Mutta alastoman alttarin ääressä seisoessaan hän usein masentui. Hän

muisti veljiään etelässä. Siellä olivat kauniit, usein taiteellisesti

koristetut kirkot hartaita kuulijoita täynnä. Urkujen ääni vyöryi

juhlallisena yli kirkon ja veisuuseen harjaantunut seurakunta lauloi

mukana voimakkaasti. Se tempasi mukaansa papinkin.

Mutta täällä, Lainiossa, oli kirkko autio ja tyhjä eikä

kirkkomusiikista voinut puhuakaan. Lukkari soitteli toisinaan vain

yhdellä sormella ja veisasi, jos sattui. Ei siis kumma, jos hänen

mieleensä muistui etelä ja siellä palvelevat virkaveljet. Siellä oli

toki papillakin jotakin tehtävää. Mutta täällä... täällä kaukana

korvessa... täällä tunturien takana seisoi hän, Jonatan Stark,

sunnuntaista sunnuntaihin, vuodesta vuoteen yksin... alastoman

alttarin ääressä, voimatta useinkaan tuntea muuta kuin syvää

alakuloisuutta. Hän oli puhunut sielulleen, rohkaissut sitä kuin

kuolevaa ja sanonut: 'Mitäs murehdit minun sieluni ja olet niin

levoton minussa. Turvaa Jumalaan, sillä vielä nytkin hän sinua auttaa

kasvoillansa.' Mutta se oli tapahtunut ylhäällä saarnatuolissa,

jossa yksi ja toinen lohduttava näköala oli auennut hänelle yli

tyhjän kirkon... siitä huolimatta. Siellä ylhäällä hän oli ollut

kuin aavikon tähystäjä, nähden toisinaan kauniita kangastuksia niin

elävästi, että mieli ilahtui ja sydän keveni.

Mutta -- alttarin ääressä ne häipyivät näkyvistä. Hänet valtasi

tyhjyyden tunne ja hän iloitsi ajatellessaan hetken päästä pääsevänsä

kotiin, hiljaiseen kansliaansa. Sieltä, alttarin äärestä, hän ei

nähnyt muuta kuin nuo kolme sanankuulijaa ja etupenkissä istuvan

suntion, joka näytti varmalta kuin laivan kapteeni ja tuntui sanovan:

'Huuda, mitä huudat, se menee niinkuin se menee.' 'Olkoon vain Herra

sinunkin kanssas.' Masentunein mielin hän siis kääntyi lukemaan

kollehtarukousta ja "Benedicamus" särähti heikkona ja hapuilevana.

Ainakin lukkarin vastaus kuulosti kovin olantakaiselta. "Herran

siunaus" tuntui taas saavan lämpöä siitä, että kaikki näyttivät

olevan hyvillään jumalanpalveluksen päättymisestä, niin pappi kuin

seurakuntakin.

Sellaista se useimmiten oli. Mutta joskus hän oli jaksanut vielä

jälkialttaritoimituksenkin aikana pitää katseensa tulevaisuuteen

tähdättynä. Sellaisina sunnuntaina hän oli nähnyt suuren kuomureen

kulkevan viimeistä kertaa jokivartta alas. Hän oli matkalla

etelään... muuttamassa pois. Jaakobin palvelus Laabanin luona oli

päättynyt. Hän oli palaamassa kotimaalleen takaisin. Kaikki eletyt

vuodet olivat kauniisti kestetyt. Esau oli tullut monta kertaa

vastaan 400 miehen kanssa. Mutta nyt... nyt viimeinkin hän oli

leppynyt ja laskenut Jaakobin kulkemaan. Sellaisina sunnuntaina hän

oli kävellyt pappilaan reippain mielin ja pitkistä ajoista taas

havainnut kirkonkylän kauneuden. Punaisine ja valkeine taloineen se

oli näyttänyt kerrassaan viehkeältä, varsinkin talvella. Kaikki oli

uhkunut puhtautta ja tuoreutta. Oli tuntunut siltä, kuin olisi noissa

monissa pikku taloissa asunut erinomaisen uuttera ja valveutunut

kansa. Talvipäivän kirkas hohde oli näyttänyt ihmiset kuin uudessa

valossa. Sellaisina sunnuntaina hän oli istunut kauan ruokasalissa

jutellen vaimonsa kanssa. Hän ei ollut sanallakaan maininnut

poispääsyn mahdollisuuksista. Hän oli vain puhellut muista asioista,

mutta hänen sielussaan oli asunut kirkas kuva kotimaalle matkaavasta

Jaakobista. Hän oli tuntenut että jos hän siitä olisi maininnut --

vaikkapa sanasenkin -- tuo kirkas kuva olisi särkynyt ja hän olisi

taas haparoinut pimeässä pitkät ajat. Siksi hän oli keskustellut vain

pikkuasioista salaten ilonsa todellisen aiheen. Ja hänen äänensä oli

soinut erikoisen lämpimänä, kun hän lopuksi oli kiittänyt vaimoaan

kahvista ja vetäytynyt kansliaansa.

Julia-rouva ei aina ollut ymmärtänyt miehensä outoa reippautta. Mutta

siitä huolimatta hän ei ollut viitannut siihen sanallakaan. Hän oli

vain kuunnellut ja vastaillut yksikantaan. Hänestä oli tuntunut

hyvältä, että Jonatan keskusteli hänen kanssaan, vaikkapa vain

sellaisista pikkuasioista kuin pirtin lämmityksestä tai uuden lukon

laittamisesta halkovajan oveen. Hiukan hän tosin oli hämmästynyt, kun

Jonatan oli äkkiä noussut, kiittänyt ja mennyt. Mutta silloinkaan hän

ei ollut puhunut mitään.

Jonatan Stark oli mennyt kansliaansa ja istahtanut soututuoliin.

Hänen katseensa oli osunut kirjoituspöydän alle. Sieltä olivat

paistaneet häntä vastaan hänen jalkainsa jäljet.

Silloin oli tunnelma särkynyt ja hänen sydämestään oli jälleen

kohonnut tuskaisa, epätoivoinen kysymys:

Milloin? Milloin?