Rovasti Starkin suuri kuomureki on matkalla jokivartta alas.
"Vaalimatka", on Lainion sillankorvassa asuva Mäki-Roope sanonut
vaimolleen, kun rovastin reki oli tuvan ohi vilahtanut. "Vaalimatka",
sanovat jokivarren kievaritalojen isännät ja kiroavat hiljaa.
Sai taas lähteä vedättämään tuota kirottua rumilasta
penikulmakaupalla.
Hiljaa, kievari talojen isännät, vain tämä kerta ja sitten vielä
viimeinen, -- sitten pääsette Lainion papin kuomureestä eroon
ikuisiksi ajoiksi.
Mutta -- kukas sen takasi? Jokivarren kievarit ovat vedättäneet
Lainion rovastin kuomurekeä niin monta kertaa, että heidän uskonsa on
loppunut. Lainion papilla on ollut huono onni, niin merkillisen huono
onni. Kukas sen takaisi, etteivät jokivarren kievarit saisi kiskottaa
kuomurekeä niin kauan kuin maailma seisoi.
Hiljaa, jokivarren kievarit, hiljaa! Vain tämä kerta ja sitten vielä
viimeinen. Sillä rovasti Jonatan Stark on vaalimatkalla Jolmanrantaan.
Mutta jokivarren kievarit eivät ole hiljaa. Rovasti Starkin
kuomureki on ylimalkaan sellainen laitos, että sen lähestyminen saa
verkkaisimmatkin veret kiihdyksiin. Häijy paikka -- sen edessähän
ihan hevosetkin uupuivat! Pitikin olla kievarisäännössä sellainen
pykälä, että matkustajat saivat käyttää omia ajoneuvojaan. Olisi
maaherra saanut muuttaa sen pykälän, -- jos ei muuten, niin Lainion
papin kuomureen vuoksi.
Jokivarsi kuohuu ja kohisee. Käsittämättömällä tavalla on sana
Lainion rovastin tulosta kulkenut monta kievariväliä hänen edellään.
Kuka sen vei? Tuuliko, joka tanssitti lunta maantiellä? Harakatko,
jotka kieppuivat aidan seipäissä ja utelivat: 'Vaalimatka taas?'
Kaipa ne olivat harakat, sillä niillä oli erikoinen syy pitää
silmällä Lainion papin kuomurekeä, niinkuin yleensä kaikkia rekiä.
Niiden sevistä löytyi aina jotakin. Lainion papin kuomureestä ne
eivät olleet koskaan löytäneet mitään. Senvuoksi ne aivankuin
kiukuissaan räkyttivät: 'Lainion papin kuomureki, kuomureki tulee!
Älkää vaivautuko!'
'Lainion rovasti kuuluu olevan vaalimatkalla.' Kaupunkiin palaava
rahtimies kertoo sen kievarinisännälle, joka hakkaa jäätä tallin
kynnyksestä. Kuka sitä kertoi? Viime kievarissa olivat kertoneet.
Huomenaamulla se viimeistään on täällä, -- jollei jo ole aamuyöstä.
-- Perhana! Kievarinisäntä iskee niin, että suuri kappale kynnystä
lohkeaa hänen lyönnistään.
Kievaritaloissa ryhdytään toimenpiteisiin. Isäntä määrää, mikä
hevonen lähtee heinään, mikä jää kotiin. Sieltä kuuluu taas tulevan
se Lainion pappi sillä sen vietävällä kuomureellään eikä sitä
jaksanut kiskoa muut kuin "Rusko". "Rusko" jääköön siis kotiin, että
saadaan taival katkaistuksi.
Se on merkkitapaus koko jokivarrella. Ihmiset virkistyvät.
Keskustellaan kuomureestä. Kuka muistaa, milloin se ensi kerran
näille maille ilmestyi? Aprikoidaan, tuumitaan. Siitä on kauan,
kuka sen muistaneekaan. Kunnes lopulta eläkevaari lausahtaa: 'Siitä
on tullut viime keväänä yhdeksäntoista vuotta, sillä tuo Penjaami
oli silloin viiden viikon vanha ja täyttää nyt ensi Matin päivänä
kaksikymmentä.
Niinpä niin -- eläkevaaripa sen tietää. Sillä on hyvä muisti. Osaa
ulkoa kymmenittäin virsiäkin vanhasta virsikirjasta, vieläpä senkin,
että 'Pujer natusin Betlehem', vaikka se olikin latinaa ja vaikk'ei
sitä ymmärrettykään. Niinpä niin -- eläkevaari sen muistaa. Mutta
muistiko vaari, mihin Lainion pappi nyt oli hakenut?
Ei -- sitä ei vaari muista. Ei muista kuulleensakaan. Oliko se
seisonut aviiseissa?
Joku mainitsee, että oli, joku toinen tekee sen taas jyrkästi
valheeksi. Ei auta muu kuin ruveta vanhoja sanomalehtiä hakemaan.
Mutta niin vanhoja, joissa tuo uutinen olisi ollut, ei enää löydy.
Joku muistaa lukeneensa uutisen ainakin kolmisen kuukautta sitten.
Kolmisen kuukautta! Ole höpertämättä! Ei se niin vanha asia ole.
Vastahan äijä on matkassa. -- Uutisen lukija, joka ei ole kukaan muu
kuin Penjaami, ei voi siihen mitään sanoa. Hän istuu kuin tuomittu
pirtinnurkassa valmiina vastaanottamaan uusia nuhteita. 'Mikset
silloin sanonut, kun jo kerran luit?' 'Kukapa se kaikkia muistaa
maailmalle kuuluttaa.' (Penjaamin on Lainion rovasti ristinyt. Siksi
on uutinen hänestä ollut paremmin kuin mieskohtainen asia, jota ei
ole tarvinnut toisille jutella.). Vai maailmalle? Olisiko tuo nyt
maailmalle ollut, jos olisi kotiväelle maininnut. 'Sinähän tässä olet
vakituinen aviisien lukija, niin että hoida virkasi!'
Joku uskaltaa ryhtyä syytettyä puolustamaan. Ei niitä lehtiä enää
siinä koukussa ollut. Niillähän paperoitiin tuvan peräkamari.
Talonväki rientää kamariin. Tavaillaan seiniä, mutta uutista ei
löydy. Se on tietysti joutunut nurjalle puolelle. Vai nurjalle
puolelle! Sitä ei ole ollutkaan koko uutista!
Mutta nyt uskaltaa jo yksi ja toinen äänensä koroittaa. Kyllä --
kyllä siitä oli puhettakin silloin. Olikopa? No, oli varmaan! Isä
vielä nauroi ja sanoi, että 'nyt saadaan taas kuomurekeä kiskottaa.'
Kievarin isäntä naurahtaa, leppyy hiukan; sieppaa sitten naulasta
längät ja painuu talliin. Mutta pihan poikki mennessään hän jälleen
kiroaa.
Sillä välin on keskustelu pirtissä päässyt vauhtiin. Penjaamikin
uskaltaa nousta loukostaan ja siirtyä takan ääreen. Ei sillä, että
hänellä olisi keskusteluun mitään lisättävää eikä hän olisi siihen
pystynytkään, sillä eläkevaari ja äitimuori ovat kristillisyyden
syvillä vesillä. 'Mikä sillä on, kun se ei pääse? Onko se niin
huonolahjainen?' 'Eikö mitä, mutta sillä kun ei ole henkeä, Pyhää
Henkeä.' 'No, mutta ei sitä nyt ollut Raaluntillakaan isosti ja pääsi
kuitenkin ihan ensi yrityksellä.' 'No se -- kun se sattui niin.'
'Niinpä niin.'
Ei -- ei sitä vain aina niin menty, kuinka aiottiin. Siellä oli
etelässäkin kristityitä ja ne kyllä hengen tunsivat. Eikä lie Tarkan
henki Lainiossa lisääntynyt. Hyvinpä tuo muistettiin sekin päivä,
jolloin hänen kanssaan uskosta ensi kerran tingattiin.
Eläkevaari vääntäytyy istumaan sängyn laidalle. Hänen poskilleen
kohoaa puna ja silmät säteilevät. Hän asettaa sauvan jalkainsa väliin
ja tekee sen vaikutuksen kuin pussitaistelija, joka on kiivennyt
renkulle ja valmistautunut lyömään.
-- Niin, siitä uudensyntymisen paikastahan meillä tuli tinka.
Ja vaari rupeaa kertomaan vuosikausia sitten sattunutta tapausta. Oli
se kumma, kun ei siellä akatemiassa uskosta isosti välitetty. Oppia
ja kirjatietoa siellä kyllä annettiin: lukivat läpi kaiken maailman
lorut. Mutta usko ja Pyhä Henki jäivät aina pois.
Niin oli Lainion pappikin lyönyt eteen jos minkälaista koukkua
ja temppua. Oli kierrellyt kuin kissa kuumaa puuroa, latonut
raamatunlauseita päällekkäin kuin leipiä uunista, mutta pääkohta oli
aina jäänyt selittämättä. 'Minkä te päästätte maan päällä.' Siitä
ei ollut ruvennut puhumaan mitään. Oli sanonut, ettei hänellä ollut
niin paljon aikaa, kuin olisi tarvittu sen raamatunpaikan oikeaan
valaisemiseen. Hehheh, aikaa! Niinkuin ei Vapahtajan sana olisi ollut
selvä selittämättäkin.
Eläkevaari oikaiseikse jälleen sänkyyn. Kukaan ei ole puuttunut
hänen puheeseensa, sillä emännän ajatuksetkin ovat jo pyörähtäneet
toisaalle. Vaari siis oikaisee sänkyyn ja on tyytyväinen.
Tällaisiin keskusteluihin antaa aihetta sanoma Lainion rovastin
tulosta. Oikeastaan niissä jää pappi syrjään, vaikka hänestä
puhutaankin paljon. Päätekijänä niissä kuitenkin on kuomureki, suuri
kuomureki.
Ajettiinko etelässä sellaisilla rumilailla? Kaipa, koska tämäkin oli
sieltä tuotu. Mutta siellä nyt olivat paremmat tiet ja lyhyemmät
taipaleet. Mikäs siellä... mutta täällä, erämaassa, missä yksi
ainoa tuisku toisinaan pysäytti viikoksi koko liikenteen. Ajomiehiä
oli vähän, varsinkin nyt, kun ei sattunut ruukkipaikkojakaan
läheisyyteen. Kievari yksin sai pitää huolen teiden auki pysymisestä.
Lyhyesti sanoen: -- sanoma Lainion rovastin ja hänen kuomurekensä
tulosta vaikutti herättävästi koko jokivarteen, Lainiosta
kaupunkiin saakka. Taloissa, erityisesti kievaritaloissa, elettiin
henkisesti virkeämpää elämää. Oli toki jälleen asia, josta riitti
puhetta päiväkausiksi. Yksimielisesti lausuttiin toivomus, että
"äijäriepu" vihdoinkin pääsisi, mutta se ei suinkaan johtunut
lähimmäisenrakkaudesta, vaan kiukusta kuomurekeä kohtaan. Koko
jokivarsi ei viikkokauteen puhunut muusta kuin Lainion rovastin
kuomureestä ja nuo tavallisesti niin hyväluontoiset ihmiset
kiukuttelivat, riitelivät ja torailivat aivan kuin pahankuriset
lapset jo päiviä ennen tämän sekaannuksen aiheuttajan ilmestymistä.
Mutta Jonatan Starkille siitä on vain hyötyä. Sillä kun hän
saapuu, ei äskeisestä kiukusta näy jälkeäkään. Kievarinisännät
ovat purkaneet sappensa jo kolme, neljä päivää aikaisemmin ja nyt
heillä ei ole muuta sanottavaa kuin: 'Jaha, vai on se rovasti taas
matkalla.' 'Ja yhä se entinen reki vain.' Ei sanaakaan sen painosta.
Päinvastoin: talonväki kerääntyy ihailemaan reen kuomua. Sellainen
soma nahkakoppero, ihan kuin pienoinen huone. Ja ikkunat, oikeat
messinkipuitteiset lasi-ikkunat. Ja sisällä lyhty, jossa paloi
kynttilä. Aivanhan siellä istui kuin herran kukkarossa ja lueskeli
lyhdyn valossa. Niin, niin... mitäpä pitkillä taipaleilla juuri
muutakaan saattoi tehdä. Joku naisista kurkistaa kuomuun ja huomaa
istuimella kirjan. Oliko hengellinen kirja? No... eipä nyt juuri...
olihan siinä sitäkin tosin... mutta se nyt oli paremmin sellainen
kertomus vain...
Jonatan Stark ryyppää kahvit, ristii lapset -- jos sellaisia sattuu
olemaan -- heittää hyvästit talonväelle ja kömpii kuomuunsa. Hän
syventyy kirjaansa, ajattelematta mitään muuta. Vaalimatkat ovat
muodostuneet hänelle virkistysmatkoiksi. Saihan edes siten käydä
kaupungissa -- kerran parissa, kolmessa vuodessa ja nähdä ihmisiä, --
ihmisiä, jotka eivät olleet lainiolaisia. Pappilasta pappilaan kulkee
hänen tiensä, nyt niinkuin ennenkin, ja hän on mieluinen vieras
niissä jokaisessa.
Mutta ihme ja kumma -- kuta lähemmäksi kaupunkia hän ehtii, sitä
voimakkaammin hän kaipaa takaisin hiljaiseen Lainioonsa. Täällä nyt
ei tavannut ainoatakaan kunnon ihmistä, ei yhtään lainiolaista.
Ruustinna Kjellman suokoon anteeksi, -- hän ei suinkaan tarkoittanut
talonväkeä. Mutta nämä maalaiset -- niin juroja ja liikkumattomia. Ei
ystävällistä sanaa vieraalle. Herrasväki oli hyvä ja tuli Lainioon.
Siellä otettaisiin selvää, kuinka paljon ruustinnan puserokangasta
oli maksanut metri. Ei, häntä kadutti, että oli ollenkaan lähtenyt.
Olisi ollut parempi pysyä poissa. Mutta tämä olikin viimeinen kerta.
Jonatan Stark innostuu kuvaamaan Lainiota. Rovasti Kjellman on
vasta muuttanut jokivarteen ja hänelle se on jo täyttä Lappia.
Jokivarsiko? Oh, Herra! Ei! Lainio -- se vasta oli sama kuin
Lappi. Sellainen talvi, majesteetillinen, mahtava! Vapun päivänä
mäenlaskua Keilatunturilta peski päällä ja neljän tuulen lakki
päässä. Kelkallako? Ei -- anteeksi! -- vatsallaan. Herra siunatkoon!
Ruustinna Kjellman lyö hämmästyneenä käsiänsä yhteen.
Entä sitten kesä! Valoisa, ihana! Niin -- "ihana", se oli
lainiolainen adjektiivi. Ei täällä, alempana, aavistettukaan,
millainen oli Lapin kesä. Ihmiset valvoivat, eivät hennoneet
käydä levolle. Oli niin kaunista, satumaisen kaunista. Aurinko
kiersi korkealla, vaikka oli puolenyön aika. Koko ympäristö
verhoutui autereiseen, harsomaiseen valoon. Morsiusleninki! Lainion
morsiusleninki! Ihailtiin, katseltiin, ja yks' kaks' lähdettiin
naapuriin kylään. Yövisiitti, kesäyövisiitti kello kaksi aamulla!
Se oli aurinko, se siunattu aurinko, joka houkutteli sellaiseen
järjestykseen.
Entä kalavedet ja metsästysmaat. Ei siellä Lainiossa haukea syöty.
(Anteeksi, hauki maistui erinomaiselta, varsinkin kun sitä harvoin
sai. Ruustinna Kjellman älköön käsittäkö väärin.). Mutta Lainiossa se
oli veden peto, jota ei ihminen korjannut. Lohi ja siika... ne olivat
kalaa... ja "ukkometso", se oli lihaa, jota syötiin kaiket talvet.
Jonatan Stark innostuu. Hänen poskilleen kohoaa puna ja silmät
loistavat kuin koulupojalla. Hän on päivän sankari.
Ruustinna Kjellman tarjoaa riisipuuroa, kaikki jokivarren
pappilanemännät tarjoavat riisipuuroa, nyt niinkuin ennenkin. Se on
Jonatan Starkin mieliruoka. Uskoiko ruustinna Kjellman: häneltä,
Jonatan Starkilta, ei käynyt saarnaaminenkaan, jollei pyhäaamuksi
ollut paistettua riisipuuroa? Se antoi hengen, hahhah!
Pappilanrouvat kestitsevät Jonatan Starkia kuin piispaa, paremmin
kuin piispaa. Riisipuuroa aamulla, päivällä ja illalla. Sitä tuskin
lie yksikään piispa saanut jokivarren pappiloissa niin monta kertaa
päivässä.
Jonatan Stark juttelee ja syö. Hän sanoo häpeävänsä. Häntä
hemmoiteltiin. Oh, se veitikka, joka osasi niin mainiosti
teeskennellä! Eivätkö pappilanrouvat olisi tarjonneet hänelle
mielellään, niin mielellään! Hänhän puhui kuin enkeli ja toi
tullessaan sellaisen raikkaan tuulahduksen, että se tuntui vielä
viikkoja jälkeenkinpäin. Pappilanrouvat katselevat kaihomielellä
valtavaa kuomurekeä sen kääntyessä pihaportista maantielle. He eivät
sitä kiroa, he siunaavat.
Jonatan Stark ajelee etelää kohti tietämättä, millaisen ilon hän on
muassaan tuonut. Iloa -- Lainiosta? Niin kummalta kuin se kuuluikin,
oli se kuitenkin totta. Hän, joka kotona taisteli synkkien ajatusten
kanssa ja käänteli vanhoja kirjekuoria aikansa kuluksi, saapui
jokivarren pappiloihin kuin mikäkin pelastuksen enkeli.
Mutta erilainen Jonatan Stark matkoillaan olikin. Hän eli ja
nautti, nautti ystävällisistä kasvoista, hyvistä ruuista, makeasta
kahvista, tuoksuavasta sikarista, mukavasta leposohvasta, jollaista
hänellä ei ollut. Joka kerta hän oli aikonut kotiin palattuaan
laittaa samanlaisen, juuri samanlaisen. Kauppiaalta sai vanhoja
pakkilaatikoita ja heiniähän löytyi joka talossa... niin,
pappilassakin. Kauppiaasta sai myös kangasta päälliskankaaksi.
Mutta -- joka kerta se oli jäänyt, jok'ikinen kerta. Eikä Jonatan
Stark sitä surrut. Hänellä oli taas kotona ollut niin paljon muuta
miettimistä. Hän oli ajatellut alamaata. Naapuriseurakuntakin oli
hänen mielestään jo ollut alamaata. Hän oli kyllä muistanut mukavan
leposohvankin. Mutta sekin oli kuulunut alamaahan, -- sinne, missä
oli tarjolla jos jonkinlaisia mukavuuksia. Niin oli leposohvan
laittaminen jäänyt aina, joka kerta.
* * * * *
Jonatan Stark on paluumatkalla. Hän on suorittanut vaalinäytteensä.
Mutta miksi oli Jolmanrannassa tuntunut niin vieraalta?
Senkö vuoksi, että hän oli koko ajan koettanut ajatella sitä vain
käymäpaikaksi, jossa oli tullut vain kuin sattumalta pistäytymään.
Niin -- kai se oli siitä johtunut. Hän oli kyllä huomannut, että
seutu oli rehevää, pappila suuri ja muhkea -- ehkä hiukan liiankin
suuri -- ja pappilan puutarha erinomainen. Hän oli käyskennellyt
vanhojen omenapuiden alla, jotka vielä nukkuivat talven unta.
Minkälaisia ne mahtoivat olla kesällä? Virkaatoimittava kirkkoherra
oli kertonut, että he kesäisin hyvin usein aterioivat omenapuun alla.
Jonatan Stark oli tuntenut sydämensä värähtävän. Juuri sitä hän oli
Lainiossa monta kertaa haaveillut: -- saada kerran syödä päivällistä
kukkivan omenapuun alla ja tietää, että puu oli oma. Mutta -- hän
oli niin monta kertaa pettynyt, ettei hän Jolmanrannassa ollut
uskaltautunut minkäänlaisiin kuvitteluihin. Hän oli vain kuunnellut
talon isännän puheita tuollaisella viileällä hyväntahtoisuudella,
joka pitää mielen tasapainossa.
Mutta lähdettyään kaupungista ajamaan jokivartta ylös hän ei ollut
enää jaksanut sydäntänsä hillitä. Se oli kuullut liian paljon,
aivan liian paljon, ja hän oli hävennyt menomatkalla pitämiään
ylistyspuheita. Etelä -- se oli sentään toista. Jolmanrannan
v.t. kirkkoherra oli edellisenä syksynä myynyt kuusi kuormaa
omenoita kaupunkiin. Herra varjele, kuusi kuormaa! Sydän ei ollut
yhtään tyyntynyt, vaikka Jonatan Stark oli koettanut kuvitella
niitä perunoiksi. Hän oli kerran myynyt kolme kuormaa perunoita
Tenomuotkaan. Sydän, tuo oikullinen ja herkkä, oli vain pannut
vastaan: 'Perunoita! Mitä ovat perunat? Alinkokansan muonaa.' Mutta
omenat -- ne olivat filosoofien ja runoniekkojen ruokaa!
Hänen oli täytynyt ponnistaa koko tahtonsa voima saadakseen sydämensä
rauhoittumaan. Kuin turhien kuvittelujen vastapainoksi hän oli
Lompolonsuun pappilassa ryhtynyt talon isännän kanssa kantamaan
perunoita pirttiin. Ne oli pantu pakkilaatikoihin itämistä varten.
Parasta oli pysytellä realiteeteissa. Sydän oli rauhoittunut
kokonaan. Mikäs siinä. Perunat olivat perunoita ja sillä hyvä.
Mutta kesä oli kulunut riuduttavassa odotuksessa. Jolmanrannasta ei
ollut kuulunut mitään. Sanomalehdistä Jonatan Stark oli lukenut, että
kolmannen vaalisaarnaajan sairauden vuoksi vaali oli lykkäytynyt
myöhäiseen syksyyn. Silloin hän oli heittänyt irti. Turha toive!
Yksikään kuolevainen ei enää muistaisi hänen huhtikuussa pitämäänsä
vaalisaarnaa. Hän oli kävellyt puutarhaan ja vaipunut katselemaan
kukkivaa pihlajaa. Se oli luvannut syksyksi taas runsaan sadon.
Mutta nyt ei marjoja enää annettaisikaan tilhien syödä. Hän, Jonatan
Stark, halusi kerran itse korjata sadon, sillä hän oli koulupojasta
alkaen pitänyt paleltuneista pihlajanmarjoista. Jolmanrannassa söivät
omenoita. Syökööt. Hän, Jonatan Stark, tyytyisi pihlajanmarjoihin.
Mutta sitten, sitten. Niin omituisesti oli käynyt, että kun hän oli
korjannut pihlajanmarjasatonsa, oli Jolmanrannan vaali ratkaistu
hänen edukseen. Jumala taivaassa ei ollut saattanut sulattaa, että
pappi aikoi syödä pihlajanmarjoja. Ne olivat sentään liian happamia.
Ei, omenat -- ne olivat paratiisista asti olleet aatteen miesten
ruokaa...
Mutta -- viime viikkoina häntä kuitenkin oli ruvennut arveluttamaan.
Jos siellä, etelässä, uusissa oloissa, Lappi rupeaisi kummittelemaan
hänen mielessään? Jos Lapin sielu, jota hän yhdeksäntoista vuotta oli
etsinyt, antautuisi kiinni vasta siellä?
Silloin hän eläisi loppuikänsä onnettomana. Sillä päivästä päivään,
vuodesta toiseen, hän kuulisi korvissaan Lapin salaperäisen kutsun,
-- Lapin, joka veti luokseen ja työnsi taas pois, näin leikitellen
ihmissielulla kuten oikullinen rakastaja.
Jonatan Stark ei tahtonut uskoa sitä.