Talvipäivät kuluvat toisinaan tuskallisen hitaasti. Elämä on
menettänyt tarkoituksensa täydellisesti. Kylä uinuu hiljaisuuden
vallassa. Ei minkäänlaista liikettä näy. Ei edes kauppias Raattaman
rouvakaan juokse kellarissa kuten tavallisesti ja turhaan sai
Jonatan Stark odottaa Konrad Raattamata konttorin rappusille. Hän
ei ilmesty, vaikka kello kansliahuoneen seinällä on jo lyönyt yksi.
Äänettömyys vallitsee pappilassakin. Julia-rouva on vetäytynyt
makuuhuoneeseen. Mitä miettinee piika Sandrakin keittiön päässä, kun
ei kuulu tavallista astioiden kalinaa. Tuntuu siltä, kuin olisivat
kaikki, koko Lainion kylä, vaipuneet tarkkaamaan oman elämänsä
tarkoituksettomuutta. "Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta",
julistaa puoleksi kaatumaisillaan oleva kaivonvintti navetan päässä.
Kauppias Raattaman poro, joka on kiinni jäkäläkannossa, heittäytyy
maata ummistaen silmänsä, aivan kuin yhtyäkseen tuohon Vanhan
Testamentin viisaan sanaan.
Jonatan Stark käänteleikse tuolissaan. Hän tuntee nämä tällaiset
päivät. Ne ovat harmaita vieraita, jotka saapuvat asioimaan papin
luo. Ne haluavat koetella, kestikö tämä Lapin yksitoikkoisten päiväin
painoa. Pilviröykkiöt makaavat Keilatunturin laella. Näyttää, kuin
olisi tunturi litistynyt niiden painosta. Entä sitten ihmisten
lapset? Miten kestivät he?
Harmaja päivä on tehnyt kierroksensa heidän luonaan.
Siellä istuu vanha metsänhoitaja Jerikossaan alakuloisena, sivellen
harmahtavaa partaansa. Juuri varmaan olisi pitänyt ruveta Mäntypään
joukkoa kartoittamaan, mutta oli niin pimeä, niin pimeä, niin pimeä.
Ne aikoivat rakentaa kievarin sinne jonnekin Lohijoen seuduille...
valtio... kruunu... ja sitä varten tarvittaisiin kuulemma kartta.
Mutta oli niin pimeä, niin pimeä, ettei voinut, ei mitenkään voinut.
Jerikon muuritkin olivat kaatuneet eikä siihen oltu tarvittu Joosuan
sotajoukkoa, vaan tavallista harmaamman lapinpäivän rynnistys.
Apteekkari istuu apteekilla korttipakka kädessä. Harmaja päivä on
vieraana sielläkin. Ja mikä ikävintä: -- harmaja päivä ei kärsi edes
pasianssia.
Tahi jos kärsii, käy lopputuloksen aina sangen surkeasti.
Apteekkari asettaa korttipakan pöydälle, jolloin "herttakuningas"
joutuu päällimmäiseksi. Mutta harmaja päivä ei ihaile sen uljuutta.
Päinvastoin: -- se varjostaa sen tummaksi, epäselväksi, niin että se
alkaa apteekkarin mielestä muistuttaa paholaista.
Hän astuu apteekkihuoneeseen. Harmaja päivä seuraa perässä. Se
hiipii pitkin hyllyrivejä, sivuaa hiljaa porsliinipurkkien rintaa.
Se opettelee latinaa. 'Clyserin', 'Garbol'... Apteekkari hiipii
hyllyn luo. Oliko etiketteihin sattunut virhe? Ei, ei... oikeinhan
niissä seisoi: 'Glyserin'... 'Carbol'... Hänestä vain oli hämärässä
näyttänyt, kuin olisi C vaihtunut G:ksi ja päinvastoin. Ei soi
apteekin ovitiuku. Yhtään asiamiestä ei näy. Kaikki tuntuu kuolleelta.
Nimismies Forstadiuksen virkahuoneessa käy sen sijaan touhu. Harmaja
talvipäivä ei ole pystynyt sen järjestystä muuttamaan, ainakaan tällä
kertaa. Ne pyssyt... ne pyssyt. Niillähän mies puolustihe pimeää
ja alakuloisuuttakin vastaan. Pöydällä palaa lamppu, vaikka on jo
puolenpäivän aika. Horsta puhdistaa pyssyä hiessä päin. Oli se kumma
mies se Stark, kun ei viitsinyt pyssyään puhtaana pitää. Ja sellainen
ase kuin hänellä oli. Se oli ollut nyt lainassa Horstalla parisen
viikkoa huurremetsojen ampuma-aikaan. Hän ei ollut sitä kuitenkaan
tarvinnut. Mutta -- sellaisessa kunnossa, kuin missä se oli, hän
ei hirvennyt sitä takaisin viedä. Sen sisus... herrajumala...
niin täynnä likaa, etteipä juuri läpi nähnyt! Siinä menivät hyvät
rihlat aivan pilalle. Ja hän, Horsta, kun oli sen jo kerran papille
puhdistanut sanoen, että pidä nyt, hyvä veli, puhtaana. Se on hyvä
pyssy. Mutta ei ollut pappi viitsinyt. Ruostua oli antanut.
Harmaja lapinpäivä tekee kierrostansa kylässä. Sen asiana on istua ja
tylsästi tuijottaa eteensä. Nyt se istuu pappilan kansliahuoneessa
pitäen seuraa rovasti Starkille.
'Minkähänvuoksi tuo kruunukin arkistokaapin päällä on lohennut?'
Jonatan Stark istuu tuijottaen puustaveistettyyn, tummaksi maalattuun
kruunuun, mutta kukaan ei vastaa. Harmaja talvipäivä pysyy
äänettömänä eikä vastausta synny hänenkään päässänsä. Liekö pudonnut
vai muuten omia aikojaan haljennut? Sen voisi kääntää toista tietä.
Niin... kuka sen kääntäisi? Jonatan Stark ei halua sitä kääntää
eikä kukaan muukaan sitä tee. Se ei olisi vaikeaa: nousta tuolille
ja kääntää. Mutta Jonatan Stark ei halua nousta tuolille. Hänen
mielestään se on tarpeetonta. Mitä se hyödyttäisi? Kolo pysyisi siinä
kumminkin. Hän tietäisi sen! Niin rehellisyyttä rakastavana hän on
vielä Lapissakin pysynyt, ettei anna näön pettää itseään.
Mutta jotakin olisi tehtävä. Päivä ei saanut kulua tylsyyden
vallassa. Siitä oli ravistauduttava irti hinnalla millä hyvänsä.
Harmaja talvipäivä istuisi muuten vaikka kuinka kauan kansliahuoneen
penkillä ja katselisi hänen toimettomuuttaan, toimeton toista
toimetonta. Se tuntui masentavalta. Jommankumman täytyi liikkua,
jommankumman, siitä ei päässyt! Jonatan Stark väänteleikse
tuolissaan. Elämä tuntui niin sanomattoman lohduttomalta.
Hän nousee hitaasti tuolistaan. Hänen kasvoillaan asustaa syvä
alakuloisuus. 'Tarpeeton ihminen', välähtää hänen sielussaan. Hän
pysähtyy keskelle lattiaa syviin mietteisiin vaipuneena. Mitä varten
hänkin oli olemassa?
Jonatan Stark avaa hiljaa arkistokaapin. Siellä on suuri läjä
vanhoja, käytettyjä kirjekuoria. Niitä on sinne kasaantunut
kuukausien varrella. Ne tarjoavat hänelle pelastuksen tällaisina
harmaina päivinä. Hän ryhtyy niitä kääntämään.
Elämällä on sittenkin tarkoituksensa. Älä murehdi, Jonatan Stark,
sinä et ole turhaan elänyt. Tämä yksi ainoa päivä elämässäsi antaa
täyden oikeutuksen kaikille ennen vietetyille vuosille: nousta
rikkaläjältä lentoon ja kohota navetan harjan tasalle, -- onhan se
jotakin elättivariksesta, jonka toinen siipi on leikattu lyhemmäksi.
Käännellä käytettyjä kirjekuoria Lainion pappilan hiljaisessa
kansliahuoneessa ja houkutella sen askartelun avulla henkensä
lentoon, tuon häkkilinnun, jonka pimeä talvinen päivä on kahlehtinut,
-- onhan siinä elämän tarkoitusta kylliksi, -- ainakin yhden pilvisen
päivän osalle. Sinä käännät nurin nuo jo kerran tehtävänsä tehneet
kirjekuoret, lähetät ne uudelleen maailmaa kiertämään. Mitäs sinä
siitä välität, vaikka ihmiset sanovatkin: 'Stark on tullut tarkaksi,
kääntää jo kirjekuoretkin'. Et mitään. Sinä loihdit niiden avulla
vanhoja muistoja eloon. Sinusta tulee runoilija, joka laulaa
kuolleet eläviksi jälleen. Tuo Bulevardin Kukkakaupan kirjekuori on
kellastunut lehti, mutta se kertoo sinulle kesästä, joka oli lämmin
ja kaunis. Mitäs siitä, vaikka se onkin kellastunut lehti. Sinä
runoilet sen viheriöitseväksi jälleen.
Se johdattaa mieleesi muutaman tummatukkaisen kukkaismyyjättären,
joka kerran palveli juuri tuossa samaisessa Bulevardin kukkakaupassa.
Sillä sieltä on Julia-rouva tilannut viimekesäiset kukkasipulinsa ja
kuin sattumalta osui kukkakaupan kirjekuori ensimmäisenä käteesi.
Sinä kätket tosin muistosi jälleen tuon saman kirjekuoren sisään ja
kirjoitat tyyneesti päälle: 'Arvoisa Pastorinvirasto, Tenomuotka.'
Mutta se vain todistaa, kuinka ihmeen hyvin olet oppinut itsesi
hillitsemään. Ja kerran sinä kirjoitit vapisevalla kädellä ja veren
lämminnä virratessa sydämeen: 'Neiti Aleksandra Ek, Bulevardin
Kukkakauppa'.
Sinä olit silloin vahvasti rakastunut, Jonatan Stark. Sinä ajattelit
tummatukkaista tyttöä muutamassa kukkakaupassa, sillä aikaa kuin
professori luennoi valituita kappaleita profeetta Jesajasta. Mitä
välitit sinä hepreasta siihen aikaan. Et yhtään mitään. 'Jerusalemin
tyttäristä' kuullessasi ajattelit vain yhtä: hänellä ei ollut
nilkkarenkaita eikä hän kulkenut kenossa kauloin, mutta hänellä oli
niin ihmeen kauniit ruskeat kengät ja niska kuin kuningattarella. Hän
rakasti ruskeaa ja eikö se ollut sinunkin mielivärisi siihen aikaan,
Jonatan Stark, ja ole vieläkin?
Oh, sinä muistat ne lukemattomat illat, jolloin kuljit Bulevardia
pitkin ja tähystelit levottomana eteesi. Sinä etsit ihmisvilinästä
vain yhtä: Aleksandra Ekiä. Muut olivat sinulle vieraita ja
muukalaisia. Ja kuinka sydämesi löikään, kun hän sipsutteli sinua
vastaan ruskeassa päällystakissaan! 'Oletko se sinä, Jonna?' 'Minä,
minä... ja sinä pääsit jo, Alix?' 'Pääsin, pääsin ja nyt mennään
meille, Jonna.' Sitä sinä olit toivonutkin. Te lähditte yhdessä
kulkemaan Kruunuhakaa kohti. Siellä asui Aleksandra Ek muutamassa
kivijalassa vanhan tätinsä kanssa. Huone oli yksinkertainen ja
vaatimattomasti kalustettu, mutta sinun mielestäsi se oli taivaan
esikartano, sillä siellä asui Aleksandra Ek, ja hän oli kaunis ja
hän oli tumma ja hänen silmänsä olivat vihreät kuin meri! Seinällä
riippui kitara ja se tervehti teitä jo ovessa. "Nyt sinä laulat,
Jonna, tänä iltana, laulat 'Caro mio ben'in'". Hän oli laulanut sydän
onnea tulvillaan Aleksandra Ekin säestäessä häntä.
Jonatan Stark katselee mietteissään edessään olevaa kirjekuorta.
Aivan samanlainen kuin muinoin kaksikymmentäviisi vuotta taaksepäin,
mutta käsiala oli toinen. Niin -- kuinka monta kertaa se oli
muuttunutkaan noiden kahdenkymmenenviiden vuoden kuluessa? Uudet
myyjättäret astuivat entisten tilalle. Mutta tuskin yksikään heistä
lie tuollaiselle kirjekuorelle kirjoittanut loistavammin kuin
kirjoitti kerran Aleksandra Ek: 'Herra Ylioppilas Jonatan Stark,
Pohjois-Esplanaadinkatu 7.' Siinä oli rakkautta jokaisessa i:n
pisteessäkin. Ja seitsemäinen -- se oli ollut kuin tanssissa liehuva
keijukainen.
Jonatan Stark huokaa ja kääntää kirjekuoren. 'Toivehet, pois,
pois...' soi hänen rinnassaan. Sitä laulua hän oli kerran tovereista
haalitun kuoron kanssa laulanut Aleksandra Ekin ikkunan takana tämän
syntymäpäivän vastaisena yönä. Silloin oli loistanut täysikuu ja
muutaman ravintolan edustalla torkkuva ajurikin oli hänen mielestään
ollut satumainen olento. Hän olisi saattanut olla vaikka morsiusparia
odotteleva kartanon kuski, joka mikä hetki hyvänsä oli valmis
kiidättämään nuoren parin sulhasen kotiin läpi kuutamoisen, kirkkaan
yön.
Paljon sinä haaveilet, Jonatan Stark, mutta siihenhän on luonnollinen
syy: Julia-rouva on loukkautuneena sulkeutunut makuuhuoneeseen. Te
olette riidelleet aamiaispöydässä ja kuin sattumalta on Bulevardin
kukkakaupan kirjekuori nyt ensimmäisenä käteesi osunut. Minkäs sinä
sille mahdat? "Hvem kan nu rå för sina känslor?" oli apteekkarin
rouva kerran kysynyt, kun puhe oli johtunut avioeroihin. Hän, se
näpsäkkä Floora-rouva, oli lingonnut tämän kysymyksen Jonatan
Starkille vasten silmiä, kun tämä oli epäillen pudistellut päätään.
Ei sitä niin vain erottu, vaikka tunne-elämässä toisinaan tapahtuikin
pieni vallankumous, aiheuttipa sen sitten vaikka hetken kinastelu
tahi luvaton kiintymys. Solmitut siteet olivat siksi lujat.
Tuollainen vanha muisto hiveli vain sydäntä suloisesti, kuin lääkiten
sitä pienen vamman jälkeen. Missä lienetkään, Aleksandra Ek? Lienetkö
elävien mailla? Jonatan Stark, entinen naivi ylioppilas, joka rakasti
sinua tulisesti, mutta jota sinä et uskaltanut seurata, muistelee
sinua, kädessään kirjekuori samasta kukkakaupasta, missä kerran
palvelit myyjättärenä. Ja kirjekuori -- se on nyt käännetty nurin.
Jonatan Stark kääntää ja liimaa kirjekuoria asettaen ne
kirkonkirjojen alle painumaan, sitä mukaa kuin ne valmistuvat.
Niitä on eri kokoa, tavallisista virkakirjekuorista pieniin,
siroihin dandykuoriin asti. Kuka veitikka se niin hienosti elelee?
No jo... Gösta Lagerborg, hänen vanha luokkatoverinsa, kaunosielu
ja aatteiden mies, josta konventtiaikana odotettiin suuria, mutta
josta ei kuitenkaan tullut muuta kuin tavallinen kauppamatkustaja.
Hän sortui kauniilta uraltaan ja nai rikkaan lesken, joka omisti
tuottavan kahvilan muutamassa rannikkokaupungissa. Siellä kuului
nyt Gösta-poika soittelevan klaveeria kahvilayleisön ratoksi,
milloin ei kauppamatkoilla kulkenut. Ja liike tuotti, tuotti hyvin.
Gösta Lagerborg oli kirjoittanut tulevansa ensi kesänä Lainioon
harrinongintaan ja tiedustellut Starkilta sopivia paikkoja sitä
varten. 'Ja olisihan soma vielä istua vastatuksin ja väitellä siitä,
ihannoiko Runeberg "Vänrikki Stoolin tarinoissa" sotaa vai ei,
hahhah!'
Jonatan Stark kääntää kirjekuoria. Hänen silmänsä säteilevät. Ajatus
kulkee muistojen teitä eikä Lapin harmaja päivä näe enää syytä
viipymiseensä. Se hiipii hiljaa ulos Jonatan Starkin huomaamatta.
Keittiön puolelta rupeaa kuulumaan astioiden kalinaa ja laulun
hyräilyä.
Julia-rouva ilmesyy kansliahuoneen kynnykselle. Hän hymyilee
ystävällisesti.
-- Mitäs se pappa täällä puuhailee? Ai, ai, noitako sinä taas olet
ruvennut kääntämään? Eikö sinulla nyt ole parempaa työtä?
Jonatan Stark vastaa loistavin kasvoin:
-- 'Ja hädässänsä hän turvautui yhteen sen vieraan maan
kauppiaaseen...' Katsopas, Julia, tässäkin hommassa tulee mieleen,
'kuinka monella minun Isäni palkollisella on kyllin leipää ja minä
kuolen nälkään.' -- Hei, eikö olekin soma kokoelma?
Julia-rouva hymyilee miehensä innostukselle.
Jonatan Stark katsahtaa vaimoaan silmiin. Hän huomaa niissä anteeksi
pyytävän ilmeen. Hänen sydämeensä tulvahtaa veri lämpimänä. Hän
tarttuu vaimoaan kädestä.
-- Näin minä täällä taistelen henkiriepuni puolesta, Julia, ja nyt
olen voitolla taas.
Julia-rouva nyökkää. Sellaistahan se oli. Hän kesti sittenkin
paremmin kuin miehensä. Jonatanille se toisinaan kävi ylivoimaiseksi.
Hän jättää miehensä työn ääreen. Hän on vakuutettu, ettei Jonatan
enää kääntele kirjekuoria ikävänsä vuoksi, vaan siksi, että tuntee
itsensä onnelliseksi ja tyytyväiseksi taas.
Ja ihmeellistä. Tämän jälkeen ei Jonatan Stark enää ajattele
menneitä. Hän kääntää kuoren toisensa jälkeen ja se ilo, jota hän
nyt tuntee, on jonkunlaista ammattimiehen iloa. Työ käy näet jo
sangen sukkelaan. Hän ajattelee väliin, tuliko helpommaksi kääntää
vai ostaa uusia. Kumiliima maksoi... sekin... Mutta -- vaikka se
olisi tullut kalliimmaksikin, hän olisi sittenkin kääntänyt. Se
tuotti hänelle iloa. Ja kaikkeen, mikä Lapissa oli omiansa iloa
tuottamaan, oli suhtauduttava vakavasti, olipa se sitten itsessään
vaikka kuinka lapsellista. Sen oli Jonatan Stark ottanut elämänsä
säännöksi. Hän siis kääntelee kirjekuoria, kun ei muuta työtä ole.
Ja hauskaa oli nähdä sitä valikoimaa, joka niistä vähitellen syntyi.
Hämähäkinverkko-kuoria oli useita. Ne tekivät oikeastaan hiukan
taiteellisen vaikutuksen. Toiset olivat taas niin ohutta paperia,
että rikkoutuivat käännettäessä. Vaivaiset, jotka eivät jaksaneet
kustantaa itselleen kuin menomatkan Lappiin. Toisilla oli vielä
varoja paluumatkaakin varten. Jonatan Stark kääntää kääntämistään.
Hän on onnellinen ja tyytyväinen taas ja hän viheltelee hiljaa.
Talven pitkään kulkisivat hänen kirjekuorensa alas, -- sinne, mistä
olivat tulleetkin. Hän lähettelisi niitä kuten muinoin Noak kyyhkysiä
arkistaan. Ne veisivät mukanaan hänen kaipauksensa.
Jonatan Stark huokaa asettaen viimeisen kirjekuoren kirkonkirjan
alle painumaan. Hän vääntää lamppua pienemmälle. Hän on hiukan
alakuloinen, mutta kuitenkin tyytyväinen kohtaloonsa.
Harmaja lapinpäivä painuu iltaan. Tyranni, sielujen kiduttaja, palaa
linnaansa jälleen. Se on siellä jossakin Keilatunturin takana,
rannattomien aapojen keskellä, jotka nyt kääriytyvät pimeään. Harmaja
päivä on käynyt alustalaisiaan katsomassa ja ilokseen huomannut
heidät lujasti valtaansa kahlehdituiksi. Vain yksi heistä, pappi,
jonka tehtävänä on valkeutta julistaa, on hiukan saanut kahleitaan
irroitetuksi. Hänen huoneessaan on palanut lamppu jo kello yhdestä
saakka. Kuin merkkituli se on loistanut muille kylän asukkaille,
jotka vähitellen, yksi toisensa jälkeen, ovat tehneet tulen pirtin
takkaan. On se hetki, jolloin sielut saavat vapaammin hengittää.
Takkatulen loiste ottaa haltuunsa pirtin. Se on itsevaltias, joka
ei siedä harmajan lapinpäivän valtaa. Se valaisee ja lämmittää. Sen
kanssa taistelevat rinnan navettakiilut ja Ruijan porsliinikupuiset
lamput. Nekin julistavat omalta osaltaan, että yötä ja pimeyttä
vastaan on taisteltava valolla, siksi kunnes aurinko, elonantaja, on
jälleen saavuttanut hallitsevan asemansa Lapin taivaalla loistaakseen
kaksi kokonaista kuukautta yhteen menoon.