Monien muistojen joukosta, joista useimmat ovat ikäviä ja
alakuloisia, välkähtävät Jonatan Starkille kirkkaina mieleen
kesämuistot. Nousee kuin usvan seasta sielun silmien eteen
Huomenjärven hohtava, tyyni pinta. Sitä reunustavat tuuheat,
koskemattomat rantakoivikot, joissa yörastas laulaa. Kalamaja sen
rannalla, korkealla törmällä, on rauhan satama, maailman tapahtumien
ulkopuolella oleva paikka korven kätkössä. Siellä on Jonatan Stark
viettänyt monta monituista yötä veli Horstan kanssa.
Se on ehkä ainoa paikka, jossa Jonatan Stark on tuntenut elävänsä,
henkensä virkoavan näiden yhdeksäntoista vuoden aikana. Siellä
on puhunut hänen väsyneelle sielulleen erämaa, kiveliö. Siellä
hän on tuntenut itsensä onnelliseksi ja vapaaksi. Siellä on hän,
kulttuurin kiroama, päässyt lähelle elämän alkusielua, missä
kaikki tajuinen ja tajuton yhtyy. Siellä on juttelu Horstan kanssa
saanut hänet unohtamaan elämän jokapäiväisyyden, vaikka juttelu
itsessään on ollut kaikkein jokapäiväisintä. Vain se seikka, että
he olivat olleet kahden keskellä hiljaista saloa, missä kolmatta
aniharvoin kohtasi, oli antanut heidän juttelulleen erikoisen,
salaperäisen viehättäväisyyden leiman. He olivat olleet kuin
kaksi alkuihmistä, jotka ensi kertaa ovat työntäneet venheensä
järvelle, minkä yllä vielä äsken Jumalan henki liikkui. Tämä
Jumala lymyili jossakin rantakoivikon katveessa katsellen, kuinka
kaksi ihmislasta onki ahvenia, jotka nekin kuin äsken luotuina
kimaltelivat niin harvinaisen heleän vihreinä, että onkija hämmästyi.
Heidän tämänkaltaisia tunnelmiaan ja mielikuviaan ei ollut yhtään
häirinnyt Horstan vavassa killunut koreanpunainen kuuluvainen,
joka ilmeisesti oli johdattanut mieleen Raattaman puodin pöydällä
komeilevan lasikantisen laatikon, -- tahi Jonatan Starkin jalkain
juuressa virunut norjalainen selkäreppu, josta sangen hauskasti oli
pistänyt esille termospullon kiiltävää pää. He eivät näiden, eivätkä
muiden samantapaisten uudenaikaisuuksien vuoksi olleet hetkeksikään
joutuneet kiusaukseen filosofoida, kuinka kaksi "alkuihmistä"
saattoi olla varustettu sellaisilla vehkeillä. He pistivät molemmat
tupakaksi ja niskat kyyryssä kuuntelivat, kuinka Jumala käyskenteli
rantakoivikossa ja toisinaan pisti juoksuksikin, niin että nilkat
napsuivat. Heitä ei yhtään häirinnyt sellainen sivuajatus, että se
oli poro. Kun he eivät sitä nähneet, he tyytyivät siihen, että se oli
Jumala.
Mutta "kun ilta viileeksi tuli", kävi heille kuten muinoin Aatamille
ja Eevalle: -- he halusivat lymytä puiden sekaan paratiisissa t.s.
he muistivat, keitä olivat ja halusivat päästä kalamajalle yöksi.
Vuotava vene oli vettä puolillaan. Se ammennettiin äänekkäästi,
reippaasti viskaamalla vesi yli laidan, yhtään huomioonottamatta
hiljaisuuden häiriintymistä, -- mistä he päivällä olivat olleet niin
arkoja.
Parhaan syönnin aikana pidetyt pikku pakinat olivat menettäneet
viehätyksensä. Ahvenet veneen pohjalla olivat tummuneet. Niiden
heleänvihreä väri oli hävinnyt. Syönti oli loppunut, lumous särkynyt.
Lännen taivas oli vetäytynyt pilveen. Yöksi teki sade tuloaan.
Horsta-vallesmanni nosti ankkurin ja istahti keulatuhdolle soutamaan.
Hän souteli levein vedoin. Hänen soutunsa oli nyt aivan toisenlaista
kuin päivällä: -- silloin hän vain oli liputellut hiljaa. Hän oli
nyt nimismies Gottfrid Forstadius, joka ei voinut antaa anteeksi
voudille, että tämä vastusti hänen erivapausanomustaan. Niinkuin
hän ei olisi osannut virkakirjeitä kirjoittaa. Helkutti, joka oli
maailman yksinkertaisin asia! 'Siihen katsoen, että...' tahi:
'Sittenkuin allekirjoittanut Herra Kruununvoudin määräyksen
johdosta...' Eikö se ollut juuri lakikieltä?
Niinpä niin... mitäs se muuta oli. Ne virastot, ne virastot!
Vainosivat rauhaa rakastavaa Lapin virkamiestä turhilla
tiedusteluilla. 'Kiireellisesti!' Niinkuin sitä sanaa olisi tunnettu
napapiirin pohjoispuolella! Ei, kyllä oli vanha Malmström tehnyt
oikein kerran metsähallitukselle vastatessaan, ettei sitä sanaa
löytynyt täkäläisessä murteessa.
Hohoi! Mutta saatiinpa kaloja! Se oli vielä, Jumalan kiitos, hyvä,
ettei onkimista tarvinnut viran puolesta harjoittaa. Silloin sille
olisi antanut palttua. Mutta nyt... nyt se menetteli, kun saatiin
olla omissa oloissa... kaukana virkapaikoista, täällä Huomenjärvellä,
keskellä Lapin ääretöntä saloa. Vene töksähti rantaan. Horsta kömpi
varovasti pystyyn, astui maalle ja vetäisi veneen tiukempaan.
Hei, pojat, oli taas mammalle viemistä! Oli viemistä ja syömistä ja
piikatyttärille perkkaamista. Ne tahtoivat mutista, kun eivät koko
kesänä päässeet ahvenen perkkuusta. Mutta minkäs sille mahtoi? Talon
työ kuin talon työ, vaikka olisi isäntää piesty. Toverukset kokosivat
saaliinsa tuohikontteihin upottaen ne hetteeseen yöksi. Aamuyöstä
vielä yritettäisiin ennen kotiinlähtöä.
Nurkuminen vaikeni. Piikojen saama tyyni moite oli viimeinen syntisen
sydämen purkaus, mikä muistutti siitä, että aamulliset "alkuihmiset"
olivat taas muuttuneet tavallisiksi, jokapäiväisiksi ihmisiksi.
He olivat tulleet paratiisista karkoitetuiksi ja nyt oli heidän
katsottava, miten saada olo mahdollisimman mukavaksi yötä vasten.
Ensimmäiset vesipisarat putoilivat. Toverukset käärivät vapansa
ja kiiruhtivat majaan. Pian roihusi avosuisessa takassa iloinen
pystyvalkea, kahvipannu kiikkui keitinpuun nokassa, kalakeitto
pantiin tulelle, saappaat ja sukat ripustettiin orteen kuivamaan
ja toverukset tassuttelivat avojaloin, piiput hampaissa. He olivat
jälleen päässeet alkuihmisen asteelle, sillä heitä ei taaskaan ollut
maailmassa useampaa kuin kaksi.
Oikealla alkuihmisen hartaudella he keskustelevat päivällisestä
pyynnistään. Oo, sitä siunattua Huomenjärveä! Niin viheriäistä vettä
ei löytynyt yhdessäkään toisessa tämän puolen järvessä. Vesikin
kukki, kukki kuin riemusta, että sai nähdä ihmisiä, näitä luomakunnan
korkeimpia olentoja, ja tarjota heille aarteitaan. Huomenjärvi
olisikin ollut yksinäisyyteen tuomittu, jolleivät pappi ja Horsta
olisi silloin tällöin siellä pistäytyneet. Se kuului kalavetenä
pappilaan ja kohtuullisen etäisyytensä vuoksi se harvoin houkutteli
luvattomia pyytäjiä rannoilleen. Horsta ja pappi olivat siis melkein
ainoat, joita se pinnallaan näki. Se oli siis tottunut näihin kahteen
pyytäjään. Laki ja evankeliumi! Alkuperäisyydessään Huomenjärvi
ymmärsi tämän raamatullisen järjestyksen erinomaisen hyvin.
Horsta makoilee selkäpiillään lavitsasängyssä kahisevien kaislojen
päällä. Hän juttelee korkista, joka painuu. Merkillistä, kuinka
aikamiehenkin sydän saattoi iloita siitä näystä, nauttia oikein
pikkupojan lailla. Plumps! Sinne se sukelsi, viheriän pinnan alle,
ja katseli sieltä kuin ilkkuen, että 'vedä! vedä!' Toisinaan ei
tehnyt yhtään mieli vetää, vaikka hiukkasta ennen oli toivonutkin
sen painuvan. Ei, halutti vain nauttia ilo loppuun: -- nähdä, kuinka
korkki viipotteli veden alla, teki äkkirynnistyksiä pohjaa kohti,
kohosi hiukan, kaarsi ison kiehkuran ihan veden kalvossa, niin
että sen läpi juoksevan sulan kärki piirsi vettä kuin vedenalaisen
savutorvi, -- kunnes se taas yht'äkkiä painui kohti pohjaa kuin kivi.
Mutta -- äläpäs! Etpäs mennytkään enää. Vavan kärki taipui luokille,
siima jännittyi niin kireälle, että olisi soinut ja -- ähhäh! --
tulitkos sieltä, senkin körri! Lippo, lippo! Tämä on iso juutas! Kas,
kas... pyrkii veneen alle! Et mene... et mene... et piru vie mene!
Se on Horsta, joka hoitelee vapaa ja antaa ahvenen ajaa karusellia.
Pass på! -- Pappi sujahuttaa lipon kalan alle ja -- köntsis! Siinä
sätkyttelee kilon painoinen ahven veneen pohjalla, niin että vene
tärähtelee. -- Horsta nousee istumaan sängyssä. Hänen silmissään
on onnellinen, riemuitseva kiilto. Hän on hengessään suorittanut
mestaritempun uudestaan.
Niin, niin, kyllä oli hupaista tämä onkiminen. Heti sen näki
mallista, milloin oli ahventen ottoaika. Ne veivät korkin tyynesti
veden alle. Mutta särkiriepu, se nyki ja tanssitti kuuluvaista kuin
säkkipillin soittaja paholaista pullossa. Ne olivat koko veitikoita,
veden keveäkenkäistä väkeä. Horsta vertasi niitä sosialisteihin.
Nekin häärivät ja huitoivat sen uuden yhteiskuntansa kimpussa.
Piti muka maailma saada äkkiä valmiiksi. Mutta heidän puuhansa
muistuttivat särjen nykimistä: -- yhdestä koukusta toiseen ja
viisaasti vain! Piti vain katsoa, ettei maailmaa mullistettaessa itse
jouduttu satimeen. Pääasia vain, että korkki heilui! Mutta ahven --
se piikkinen porvari -- se kun ryntäsi näyttämölle, niin jo tiesivät
listit lähtönsä. Mitäs -- manttaalimies, joka elätti yhteiskunnan!
Hei vain! -- korkki otti uudet konstit käytäntöön. Näki heti, että
uudet oliot olivat astuneet entisten tilalle. Hätiköiminen pois ja
vakava meininki joka suhteessa.
Horsta ja pappi saattoivat toisinaan innostua niin, etteivät
kuulleet kahvipannun kuohuntaa. Sinne meni hyvä tavara pitkin takan
kiviä, mutta toverukset istuivat hengessään järvellä. Muistiko
veli sitä sormenmittaista kiiskeä, joka tuli kuin muina miehinä
keskellä parasta ahvenen syöntiä? Hahhaa, niin silmät pyöreinä kuin
rippikoulupojalla, jota pappi kinkereillä on juuri tukistanut! Mutta
-- joka piikki pystyssä, sepä tietty! Miehellä oli miehen sisu!
Kumma, että raukkanen sai syöntivuoroa ollenkaan.
Uusi, entistä käheämpi pihaus takasta saa papin hypähtämään pystyyn.
Peijakas, siellä menivät makovedet pitkin kiviä ja tässä kun oli
kahvia odotettu kieli kallellaan! (Jonatan Stark oli tehnyt sen
havainnon, että "luonnon helmassa" pääsi häneltäkin toisinaan
pikkuinen napsaus, -- elävä esimerkki siitä, että hän eli ja hengitti
taas.) Horsta-veli kaivaa pussistaan uusia höysteitä. Ei hätää,
kahvia kyllä riitti -- jäämäänkin. Saakoon piisikin, ilonantaja,
osansa. Ei hätää, veli Jonatan. Meillä eivät pikku elävät nilkuta!
Kas tuossa, turisepas taas sinä mustanaamainen, nuuskanokkainen
Kaisa! Toverukset rauhoittuvat ja jatkavat pakinaansa.
Mutta -- yht'äkkiä kavahtaa Horsta pystyyn ja tempaa paistinpannun:
-- räiskäleitten paistaminen oli ollut vallan unhottua! Sehän kuului
heidän iltaohjelmaansa. Jonatan Stark oli kyllä muistanut sen, mutta
ei ollut viitsinyt ottaa aloitetta. Hän oli liiaksi mukavuutta
rakastava, kalamatkoillakin. Mutta -- taikinan hän kyllä tekisi, jos
vain Horsta ryhtyisi paistamaan.
Horstalle ei tarvinnut sellaista kahdesti sanoa. Räiskäleitten
paistaminen kuului hänen päätaitoihinsa. Hän oli kerran Krasnoje
Selon leirillä paistanut räiskäleen muutamalle ryssän kenraalille,
joka leiriä kierrellessään oli sattunut heidän tulilleen. Niin
oli ojentanut pihisevän räiskäleen haarukan kärjessä hänen
ylhäisyydelleen tehden vasemmalla kädellä kunniaa. Kenraali oli
ottanut räiskäleen käteensä ja kironnut: -- se oli hiukan poltellut
äijän hyppysiä. Mutta ryssä oli ryssä: -- vaikka eräs tovereista
oli tarjonnut lautasta ja veistä, ei tämä ollut huolinut, vaan
naureskellen syönyt kynsistään. 'Vot, vot!'
Jonatan Stark nauraa. Hän on ripustanut nenäliinan leukansa alle
ja kahden kannun vetoinen maitohinkki sojottaa hänen polviensa
välissä. Hän sekoittaa räiskäletaikinaa, niin että sitä pärskyy
hänen silmilleen. Horsta kääntelee paistinpannussa valtaista
voimöhkälettä, joka nopeasti sulaa. Hänen liikkeensä todistavat,
ettei hän ole ensikertalainen tässä ammatissa. Jo joutuu Jonatan
Stark'kin valmiiksi. Pannu saa ensimmäisen taikina-annoksensa ja
toverusten korviin kohahtaa äkäinen pihinä ja porahtelu. Horsta on
vetänyt sukan käteensä ja seisoo takan ääressä sääret koukussa, kuin
olisi kilpajuoksuun lähdössä. Hän tutkii räiskäleen reunoja. Jo
rupeavat nämä huomattavasti ruskettumaan. Silloin: -- yks' kaks'...
veitsi tekee nopean kierroksen pitkin paistinpannun reunoja...
sukeltaa räiskäleen alle... ja Horstan lausuessa: 'Koko käänne,
mars!' se kiepahtaa ilmassa kerran ja putoaa räiskähtäen pannuun,
äskeinen päällypuoli alaspäin. Horsta sylkee hyppysiinsä, lausuu pari
lievempää voimasanaa, pyyhkäisee kämmenselkää reittänsä vasten ja on
jälleen paistoasennossa. Ei kulu pitkää aikaa, ennenkuin ensimmäinen
räiskäle höyryää lautasella levittäen suloista tuoksua ympärilleen.
-- Ehkä minä nyt ryhdyn paistamaan, uskaltaa Jonatan Stark arkana
huomauttaa. Hänen omatuntonsa nuhtelee häntä: hän ei tarkoita täyttä
totta. Hän tuntee, ettei hänestä ole Horstan tilalle.
Horsta ei kuule muuta kuin rehellisen tarjouksen. Hänen
hyväsydämisyytensä tulvahtaa yli reunojen, vaikka hän koettaakin sitä
peittää puhumalla "ammattisalaisuuksista".
-- Ei, kyllä minä, veli... katso, tässä on pieniä konsteja, jotka on
otettava huomioon, lausuu hän pyyhkien hikeä otsaltaan.
Jonatan Stark hymyilee. Sellainen on Horsta-vallesmanni,
hyväsydäminen ja aina palvelukseen altis. Hän kai pukisi toverilleen
vaatteetkin ylle, jos tämä vain kehtaisi sellaista esittää.
Jo on pino räiskäleitä pöydällä, kalakeitto valmis, kahvi keitetty.
Toverukset ryhtyvät aterioimaan. Siinä maistellaan toistensa eväitä.
Horstalla on iso kimpale järvitaimenta. Hän työntää sen papin eteen
lausuen:
-- Jos vain maistaa, veli, niin syö! Minä en nyt oikein taimenesta,
kun on tuoretta kalaa padassa. Katsos... taimen on syötävä, sillä
ensi kerralla ei eukko väki pane laukkuun mitään, jos huomaa jotakin
takaisintuoduksi.
Toverukset aterioivat. He ovat tyytyväisiä itseensä ja toisiinsa.
Horstan nenänpäässä on nokitahra ja papilla samanmuotoinen
omassaan, mutta valkoinen. Se on kuivunutta räiskäletaikinaa. He
huomauttavat siitä toisilleen ja nauravat. Heistä on kaikki niin
tavattoman huvittavaa. Keskellä pöytää pohottaa perunapata, josta
punaiset ahvenen pyrstöt riippuvat yli laidan. Se on kuin liputettu
laiva. Mutta toverukset pitävät huolen, että "liputus" lakkaa.
He ihmettelevät, että ruoka maistuu niin erinomaisesti täällä
Huomenjärven tuvassa, kaukana kirkonkylästä. Tyhjän pullon suuhun
pistetty kynttilä palaa pöydällä. Ulkona sataa, mutta kalamajassa on
lämmintä ja kodikasta.
Aterian jälkeen sytytetään piiput ja istutaan hetkinen takan ääressä
tarinoiden. Mieli tekisi valvoa, mutta kun aamulla on noustava
neljältä, katsotaan parhaaksi lopettaa haastelut ja kömpiä rankiseen.
Toverukset nukkuvat. Unessa he istuvat taas järvellä ruohikon
rinnassa ja onkivat. Korkki painuu vähä väliä ja Horsta herää siihen,
että suuri ahven on häneltä päässyt. Pappi ei ojentanut lippoa
ajoissa. Horsta murahtelee unenpöpperössä, kiroaakin epäselvästi,
kavahtaa lopuksi istumaan ja toteaa, että pappi vetelee unia hänen
vieressään, niin että maja tärisee. Hän kääntyy toiselle kyljelle ja
taas painuu korkki. Mutta tällä kertaa hän saa jok'ikisen. Ja ne ovat
suuria, mahdottoman suuria kaikki.
Aamulla ovat toverukset jälleen pystyssä. Horsta kertoo silmät
loistaen yöllisestä saaliistaan. Hänestä se on hyvä merkki. Hän on
usein uneksinut seuraavan päivän saaliin. Nopeasti he ryyppäävät
kahvit ja painuvat sitten veneelleen. Ulkona paistaa kirkas päivä.
Tuulen viri käy järven seljällä. Sitä katsellessa karsii kylmä
selkäpiitä. Vahva yökaste kimaltelee ruohikossa. Yksinäinen sammakko
loiskahtaa järveen. Plumps! Se meni sanaa viemään, että tultiin taas.
Voimakkain vedoin soutaa Horsta eiliselle paikalle ruohikon rintaan.
Hänellä on sellainen usko, että jos se paikka ei anna, on turha
yrittääkään muualta. Pappi ehdottelee niemenkärkeä ulompana.
Siellä olisi karipohja. Mutta Horsta pudistaa päätään. Hän tuntee
Huomenjärven tavat ja niin ankkuroi hän jälleen vanhaan, tuttuun
paikkaan.
Oikeassa on Horsta. Eilinen paikka on oikea kala-aitta. Sieltä nousee
taas ahventa kuin tuskassa. Heti ensimmäisellä heitolla painuu
korkki. Kalat kimaltelevat aamuauringon valossa. Kaikki käy kuin
tanssi ja toverukset ovat tyytyväisiä.
Parin tunnin kuluttua on onkiminen lopetettava. Kalaa on saatu
runsaasti. Haikein mielin käärivät toverukset vapansa. Ei auta. Jos
he vielä istuisivat tunnin, he eivät voisi koko saalista kotiin
kuljettaa.
Paluumatka muodostuu riemukuluksi. Kontissa onkin kolmattakymmentä
kiloa ahvenia kummallakin. Miehet marssivat hiukan etukumarassa
sauvat käsissä. Selkää ja hartioita painaa, ruumis on väsynyt, mutta
mieli virkeä.
He astuvat perätysten jängän poikki johtavia teloja pitkin.
Karpalot kukkivat mättäillä telapuitten molemmin puolin. Ne ovat
kuin kukoistavia viinitarhoja, pieniä yhteiskuntia, joissa pikku
hyönteisiä vilisee karpalon varsien juurella. Mätäs heilahtaa
keveästi. Kaksi mahdottoman suurta jättiläistä huojuu telapuita
pitkin suuret kantamukset seljässä. Yhteiskunta häiriytyy hetkiseksi.
Pienenpienet onkalot ja käytävät mättään sammalpeitteisellä
pinnalla vavahtavat. Sitä jatkuu poikki koko jängän sitä mukaa kuin
jättiläiset kulkevat eteenpäin.
Mutta -- jängän keskipaikoilla tapahtuu kauhea hävitys. Toinen
jättiläisistä, etumainen, astuu teloilta syrjään lähtien harppaamaan
pitkin pounumättäitä. Kukoistavat viinitarhat sortuvat hänen
askeltensa alla. Kummut painuvat kokoon, hennot onkalot ja luolat
rutistuvat kasaan, karpalon varret ja myöhästyneet hillankukat
tallaantuvat jättiläisen jalkoihin ja pikku hyönteisiä kuolee
kymmenittäin, sadoittain. Vesi tulvahtaa sammalkäytäviin. Syntyy
tavaton hälinä ja hätä, mutta jättiläisen korvat ovat korkealla.
Ne eivät kuule muuta kuin sääskien, noiden korppikotkien laulun.
Jättiläinen harppaa tuohikontti seljässä ja poimii raakoja hilloja
suuhunsa. Siinä menee satojen pikkuhyönteisten kesämuona muille
markkinoille.
Jo lähtee toinenkin jättiläisistä syrjään. Uusi hävitys! Toiset,
vielä äsken säästyneet viinitarhat menevät nurin. Ja tämän
jättiläisen jälki on vielä kauheampi kuin edellisen. Se painaa
mättään pinnalla olleet sammalkäytävät ihan kadotuksen syvyyteen,
mistä kuuluu vain mustien pohjavesien urahtelu. Voi sitä hävityksen
kauhistusta! Koko suuri hyönteisyhteiskunta aivan raunioina.
Mutta -- ihme! Kun jättiläisten askeleet häipyvät kuulumattomiin,
nousevat viinitarhat jälleen. Mikä ne nostattaa? Pikku hyönteistenkö
yhteisponnistus? Ei, vaan niiden oman kauneuden voima. Ne ovat luodut
kukoistamaan, iloa tuottamaan, ja siksi ne kohoavat uudestaan.
Sudensammal niiden kyljissä hohtaa jälleen kuin punainen kallioseinä.
Taipuneet karpalonvarret ojentuvat uudelleen pystyyn. Entinen elämä
alkaa. Hyönteisyhteiskunta ei pitkään sure. Aurinko paistaa ja ilman
täyttää sääskien yksitoikkoinen, unettava ininä.
Äskeiset jättiläiset ovat jättäneet taaksensa jängän ja istuvat
kaatuneella honganrungolla tupakoiden. Sääskiparvet hyökkäävät
heidän kimppuunsa, mutta pikiöljy tekee niiden liiallisen lähentelyn
vaikeaksi. Toverukset tatuoivat itsensä juhlallisesti. Äkkinäistä
kulkijaa he voisivat säikähdyttää. Viimeiset papillisuuden piirteet
Jonatan Starkin kasvoissa peittyvät leveiden pikiöljylaikkojen alle.
Hän muistuttaa nyt Mefistoa. Kuin kaksi metsien intiaania istuvat
toverukset honganrungolla puhallellen verkkaisia savuja ilmaan.
Heidän hartiansa höyryävät hiljaa ja tuohikontin nurkasta tipahtelee
vesipisaroita heidän selkäänsä pitkin.
Metsässä vallitsee raukaiseva kuumuus. Ei edes varjopaikoissa ole
viileämpää. Sammal toverusten jalkain juuressa uhoo kosteaa lämpöä,
joka unettavana tunkeutuu sieraimiin. Olisi soma hetkisen uinahtaa,
mutta sääskiltä ei saa rauhaa.
Toverukset nousevat jatkamaan matkaansa. Viimeinen silmäys,
hyvästijättösilmäys Tela-aavalle, joka vilkkuu puiden välistä
kuumuudesta höyryten. Sen takana on Huomenjärvi, kumppanusten
kaipaama rauhan tyyssija. Nyt sekin loistaa häikäisevän kirkkaana
kuin olisi se erämaan silmä.
Toverukset astuvat peräkanaa. Vielä on neljä kilometriä kirkonkylään.
Puolen tusinaa jänkiä on myös kuljettava yli, mutta ne ovat jokainen
varustetut teloilla. Entiset papit ovat pitäneet huolen niiden
laittamisesta. Huomenjärvi on ollut heillekin rakas.
Runsaan tunnin päästä he saapuvat maantielle. Se on hiljainen ja
kuollut, mutta se tuo mieleen suuren maailman jossakin kaukana.
He astuvat horjahdellen. Taakat ovat loppu taipaleella ruvenneet
painamaan.
Kirkko näkyy kaukaa, paljon ennen maantienpolveketta. Se seisoo
kummullaan aivan samannäköisenä kuin heidän lähtiessäänkin. Mutta
siitä huolimatta tuntuu toveruksista, kuin näkisivät he sen taas ensi
kertaa pitkästä aikaa. Se on vaihtelu, joka sen saa aikaan.
Jonatan Stark käsittää sen astuessaan tuossa Horstan jäljissä. Se ei
olekaan Huomenjärven ansiota niin paljon, kuin hän oli kuvitellut.
Sen teki vaihtelu, yksitoikkoisen kotona-istumisen äkillinen
katkeaminen, vuorokauden oleskelu kirkonkylästä poissa.
Vaihtelu -- mitä oli vaihtelu? Vain hetken kestävä unilääke, jota
piti taas uudestaan ottaa.
Jonatan Stark aavistelee jotakin, jotakin, jota ei voinut koskaan
tyydyttää. Se lauloi sydämessä lakkaamatta, kuin laulaa maininki
merenrantaa vasten. Se kohosi ihmisrinnasta salaa kuin huokaus korven
povesta, kuin ikuinen etsijän ikävä. Sitä tuntiessa johtui mieleen
etelä, hymyilevä etelä.
Jonatan Stark ei voinut mietteitään jatkaa, sillä häntä häiritsi
Horstan kovaääninen juttelu, joka pani metsän raikumaan.