Kuka voisi uskoa, että tavallinen sittiäinen pystyisi vapahtamaan
ihmisen alakuloisuuden lumoista, pystyisi osoittamaan olemisen
tarkoituksen ja havainnollisesti opettamaan elämisen taitoa? Kuka
voisi uskoa, että sittiäinen, tuo mustatakki, jonka oma olemus ja
elämä näyttää niin kankealta, pystyisi saarnaamaan ilon evankeliumia
ihmislapselle, jota synkkämielisyys painaa? Kuka voisi uskoa, että
sittiäinen, tuo kaavoihin kangistunut teoloogi koppakuoriaisten
monikirjavassa seurakunnassa, kykenisi avaamaan virka veljelleen
ihmislasten keskuudessa oven elämän kukkivaan paratiisiin?
Sitä on ehkä vaikea uskoa, jollei sitä itse ole sattunut kokemaan.
Jonatan Stark, Lainion pappi, olisi ennen nauranut moisille
väitteille, -- silloin kuin hänen sydämessään vielä kumpusi ilon
lähde ja veri virtasi raikkaana hänen suonissaan. Mutta Lapissa sai
ihminen toisinaan kääntyä luomakunnan kaikkein vähäväkisimpäinkin
puoleen neuvoa ja lohtua saadakseen. Jonatan Stark oli niin tehnyt ja
tullut lohdutetuksi.
Tahi oikeammin: aloite ei ollut lähtenyt hänestä, vaan kävellessään
kerran mustien mietteiden ahdistamana, muutamana kesäpäivänä,
Pekkalan talon takana lähellä maantienpolveketta, hän oli tiellä
tavannut sittiäisen, joka oli hänelle opettanut elämisen taidon.
Siunattu sittiäinen.
Jonatan Stark muisti senkin päivän, muisti kuin eilisen. Ei kyennyt
aina Lapin ihana kesäpäiväkään ilahduttamaan ihmislapsen mieltä.
Aurinko kulki niin korkealle ja näytti jättäneen maan asukkaat
oman onnensa nojaan. Se seurasi vain luonnon järjestystä ja sitä
liikutti vähät tahi ei ollenkaan, mitä pienessä Lainiossa tapahtui.
Ihmiset tekivät heinää vainioillaan ja näyttivät tyytyväisiltä.
He, onnelliset, eivät pystyneet filosofoimaan. Heille riitti
vain se, että niitty tuoksui tuoreuttaan sateen jälkeen ja ettei
pilvenlonkaakaan näkynyt taivaanrannalla.
Mutta pappi, joka oli vuokrannut maansa, käveli toimetonna pitkin
maantietä. Hän ei näyttänyt kuuluvan tähän työstä kuhisevaan
yhteiskuntaan. Hän oli vain katselija, kuin muualta tullut turisti.
Häneltä puuttui vain turistin tunkeilevaisuus ja lörpöttelyhalu. Hän
oli nähnyt toistakymmentä kesää tämän saman tienoon ja nuo samat
ihmiset, kuin myöskin nuo samat sapilaat kauppias Raattaman aitan
päässä. Joku intomielinen Lapin hullaama olisi saattanut kuvitella
niitä Jaakobin tikapuiksi, jotka johtivat taivaaseen, -- tuonne
korkealle, missä kiuru näkymättömissä lauloi pakahtuakseen. Mutta
Jonatan Stark ei ollut niitä miehiä. Hän huomasi vain ruskettuneen
oksan sijan toisen sapilaan puolitiessä. Se oli suurenpuoleinen oksa
ja Jonatan Starkin alakuloisessa mielessä oli ailahtanut epämääräinen
ajatus: kumma, kun ei sapilas katkennut. Sekin ajatus syntyi kuin
vanhalta muistilta, heräsi eloon kuin talvikärpänen, joka kankein
siivin pörrää huoneessa. Jonatan Stark muisti ajatelleensa saman
ajatuksen jo monena kesänä ennemmin ja häntä oli tympäissyt niin,
että hän oli sylkäissyt.
Ei ollut hän kehdannut Raattamaankaan poiketa. Mitäpä hän siellä
olisi tehnyt? Siellä olisi uusiutunut sama näytelmä kuin niin monena
kesänä ennen, heinänteon aikaan. Kauppias ei olisi antanut hänen
jäädä puotiin katselemaan sen vaatimatonta varastoa.
Ja sitä hän juuri olisi halunnut katsella, jos kerran olisi
mennyt. Hän olisi tahtonut seisoskella puodissa ja tarkastella
erikokoisia lehmänkelloja, joita riippui rykelmä muurin kupeella, --
samoinkuin tiukuja, joita oli puodin ovensuuseinä täynnä. Se olisi
ollut jonkinlaista museossa käyntiä. Hän olisi halunnut koetella
kellojen ja tiukujen ääntä ja sitten vaipua miettimään niitä
erilaisia ajatuksia, joita nuo äänet olisivat hänen alakuloisessa
mielessään herättäneet. Hän oli nimittäin sangen usein kokenut,
kuinka tuollainen, tyhjänpäiväiseltä näyttävä erilaisten esineiden
katseleminen, oli tuottanut lepoa hänen kiusaantuneelle sielulleen.
Mutta kuinka olisi Raattama ymmärtänyt sitä? Hänestä olisi tietysti
tuntunut hassunkuriselta, että pappi, etsi lehmänkelloista elämän
säveltä. Ei, hän olisi vienyt vieraan puotikamariin ja siellä
olisi jälleen virinnyt yksitoikkoinen, unettava keskustelu hyvistä
poutapäivistä. Siihen keskusteluun olisi sitten kuin voiteena
sekaantunut tylsähköä surkuttelua sen johdosta, että 'rovasti oli
vuokrannut maansa' eikä saanut 'heilua omalla niityllään'. Ei,
Jonatan Stark ei saattanut poiketa Raattamaan. Hänen osansa oli
kävellä pölyistä "kruununtietä" ja kuunnella hautajaiskellojen
soittoa alakuloisessa sielussaan.
Mikä olikaan tämä Lappi, tämä etelän ihmisten ihannoima paratiisi,
tämä "satumaa", jossa sääsket lauloivat kuolettavan yksitoikkoista
säveltään, ja jossa tehtiin kaikki sitten, kun hyvästi kerjettiin.
Touhua näytti olevan maantien kummallakin puolen, mutta aniharva
sentään viitsi heinää tehdä niin paljon, kuin olisi tarvinnut talven
katkaisemiseksi. Heinät loppuivat...
Ei, tämä oli kirottu maa, maa täynnä unteluutta ja velttoutta,
matalamielisyyttä ja äärimmäistä ahneutta. Lapin asukkaat
muistuttivat karhua, joka talvet pesässään makaa. Se oli syksyllä
kaatanut uutistalokkaan lehmän ja kömpinyt sitten pesäänsä nukkumaan.
Sellaisia olivat lainiolaisetkin. Hekin nukkuivat suurimman osan
vuotta.
Jonatan Stark kävelee sillalle ja nojautuu kaidepuuta vasten.
Olisihan siinä ollut istuinpenkkikin, jollei joku mammonan orja olisi
kiskonut irti sitä kannattavaa rautatankoa ja vienyt muassaan. Se
kai kannatti takan otsapuolta jossakin kirkonkylän talossa. Valtio
huolehti lainiolaisten mukavuudesta laitattamalla istuinpenkit
silloille. Lainiolaiset osoittivat kiitollisuuttaan valtiota kohtaan
varastamalla sopivassa tilaisuudessa niitä kannattavat rautatangot.
Se tuli huokeammaksi, sillä Raattama ei antanut rautatavaraa
ilmaiseksi.
Siellä juosta liritti joki sillan alta muodostaen hiukan
alempana apteekin kohdalla kosken, Kyläkosken, jonka rannalle
he, kirkonkylän herrat, olivat talvi-iltoina rakentaneet saha- ja
myllylaitoksen senkin seitsemät kerrat. Siinä oli jokipahanen
juossut maailman alusta alkaen ja juoksisi maailman loppuun saakka.
Koste joen keskellä törröttävän kiven takana oli ollut samanlainen
sata vuotta sitten ja olisi kai sadan vuoden päästäkin. Virta
pyyhkäiseisi eteenpäin kiven molemmin puolin. Mutta kosteessa
kieppuva lastunpalanen ei tietäisi minnepäin lähtisi. Se lähenisi
virran reunaa juuri niinkuin nytkin, mutta kuin hyljäten tämän
päättämättömän, puoleen ja toiseen horjuvan olennon, virran lieve
heittäisi sen yhä uudestaan kosteeseen, joka mielihyvin ottaisi sen
vastaan kieputellakseen sitä ympäri ja sukelluttaakseen sitä vähän
väliä kiven suojassa. Juuri niinkuin nytkin. Lasturiepu: se luuli
kai kulkevansa eteenpäin nähdessään virran kiinteän juoksun molemmin
puolin itseään eikä huomannut, kuinka surkeasti sitä petettiin. Virta
kulki tasaista vauhtiaan laskien alempana kirkon kohdalla suurempaan
rajaväylään, lastun jäädessä kieppuamaan kosteen helmaan. Vain
vedennousu tahi joku muu onnellinen sattuma saisi sen irti kosteen
lumoista ja riennättäisi rajaväylän avaraan syliin. Sieltä aukeneisi
sille tie mereen, suureen, avaraan maailmaan.
Jonatan Stark näki lastun taistelussa oman elämänsä taistelun.
Noin hänkin oli tullut virran kiidättämänä onnensa hakuun ja
pysähtynyt kieppumaan Lainion harmaan yksitoikkoisuuden kosteeseen.
Noin hänkin oli vakinaisen virkapaikan toivossa kiepahtanut kiven
suojaan luulotellen itseään tavattoman onnelliseksi. Siinä hän oli
kitunut toistakymmentä vuotta pääsemättä enää virran matkaan monista
yrityksistään huolimatta. Häntä sukellutti ja kieputti Lainio
niinkuin koste lastunpalasta, ja hän, raukka, oli luullut sitä
elämäksi. Ei, elämä oli tuolla kaukana... tuolla, missä rajaväylä
laski mereen... siellä, missä ensimmäinen kaupunki tervehti ylimaasta
saapuvaa matkustajaa.
Jonatan Stark huokaa raskaasti lähtien jatkamaan matkaansa. Siinä
on apteekki, vanha tuttu paikka. Sen oveen on ilmaantunut huomiota
herättävä paperilappu: 'Kaikki matkustajat, jotka ovat innostuneet
skruuvipeliin, ovat tervetulleet apteekkiin.' Jonatan Stark tutkii
itseään. Hän ei ole innostunut mihinkään. Hän kävelee vain tässä
hengeltään köyhänä ja vaivaisena. Hän olisi maksanut sata markkaa
ryypystä hyvää konjakkia, mutta nykyinen apteekkari ei anna. Toista
oli Tapfer, veli Tapfer, hän olisi antanut, sillä hän oli saattanut
jo melkein ostajan silmistä lukea, mitä tämä kulloinkin tarvitsi.
Mutta Tapfer lepäsi hautausmaassa ja hänen leskensä oli muuttanut
"alas".
Jonatan Stark kävelee alakuloisena. Hänen katseestaan kuvastuu
epätoivo. Sieluparka kamppailee viimeisiä taistelujaan. Siellä,
apteekin takana kalliolla, kasvaa kääkkyräinen petäjä. Sen oksat ovat
vahvat ja ryhmyiset. Yksi niistä ojentautuu koukkuisena kuin valtava
käsivarsi piirtyen selvästi sinistä taivasta vasten.
Yht'äkkiä Jonatan Stark pysähtyy keskelle maantietä. Ajatus ei ole
uusi, mutta se huimaa häntä tällä hetkellä, keskellä kirkasta päivää.
Niin pimeää on hänen sielussaan, että hän innostuu runoilijan tavoin
kuvittelemaan oman kuolemansa toimeenpanoa. Tuonne korkealle...
taivaan ja maan välille, olisi ripustettava köysi. Köyden toisessa
päässä olisi luja silmukka. Lähellä olevalle kannolle olisi helppo
nousta ja sitten: -- potkaisu vain ja Jonatan Stark riippuisi
kuolinpuussaan kaiken kansan nähtävänä.
Se tekisi suurenmoisen vaikutuksen. Keskellä kirkasta Jumalan päivää!
Parhaan työtouhun vallitessa! Ja sellaiselle paikalle... näkyvälle
kuin Golgata.
Mutta siitä tulisikin toinen Golgata. Hän, Jonatan Stark, kuolisi
suuren aatteen puolesta -- aatteen, joka varmaan hänen kuolemansa
jälkeen löytäisi hallitusmiehissä toteuttajansa. Miksi ei sallittu
Lapin pappien valtion kustannuksella muuttaa joka kesä pariksi
kuukaudeksi etelään? Sellainen matka olisi virkistänyt heitä
sanomattomasti. Nyt he kulkivat täällä itsemurha-ajatuksia hautoen
keskellä kirkasta Jumalan päivää. Eikä yksikään taivaassa eikä maan
päällä kohottanut sormeansakaan estääkseen sellaisia ajatuksia
syntymästä.
Jonatan Stark kääntyy lähtien jatkamaan matkaansa 'Herra Jumala',
hokee hän itsekseen, 'millaista onkaan taas talvella?' Hänen
mieleensä johtuvat vanhat, käytetyt kirjekuoret. Jumalan kiitos,
niitä on kasaantunut taas. Hän ei kääntäisi niitä ennenkuin vasta
talvella, pimeimpänä aikana. Häntä helpottaa hiukan ajatellessaan,
että apteekista sai arabikumia. Paluumatkalla hän poikkeaisi sitä
ostamaan.
Eteenpäin, eteenpäin, pitkin päivän paahtamaa tietä. Hän kiiruhtaa
askeleitaan kuin päästäkseen eroon äskeisistä hirvittävistä
ajatuksista. Hyvä Jumala sentään, kuinka kurjassa tilassa mies
vaeltaa! Miettii jo itsemurhaa kuin suuri rikollinen. Mitä sanoisi
Julia ja lapset? Itsemurhan tehneen papin puoliso ja lapset. Ohhoi,
elämä oli sentään raskasta raskaampaa!
Jonatan Stark kulkee huomaamatta vastaantulijoita. Nämä katsahtavat
kummissaan pappia, joka astuu kuin unissaan. Olisiko juovuksissa
taas? Vastaantulijat kääntyvät katsomaan. Ei tuntunut väkevien hajua.
Vastaantulijat iskevät itsekseen silmää: -- herroilla oli herrain
konstit.
Jonatan Stark sivuuttaa Pekkalan. Se on viimeinen talo ennen
maantienpolveketta. Rakennuksen läpi johtaa ajoportti pihaan.
Toisella puolen porttia on talli, toisella asuinrakennus. Molemmat
ovat yhteisen katoksen alla. Tallin ovi on raollaan. Jonatan Stark
näkee hevosen koukistuneen takajalan. Se muistuttaa hänen mielestään
nauravan paholaisen koparaa.
Mutta korkealla kummulla Pekkalan talon takana seisoo kirkko.
Auringonvalo kimaltelee sen ikkunoissa. Turvekatolla kasvaa heinää.
Tuuli huojuttelee heinänkorsia. Ne nyökäyttävät Jonatan Starkille ja
sanovat: 'Täällä olemme turvassa, tänne ei viikatemies uletu.'
Niin... niin... jokaisella on aikansa. Niittyheinän kaataa
niittomies. Mutta heinän kirkon katolta kaataa syksy. Ne kuihtuvat
sinne korkeuteensa, käyvät kuiviksi ja keltaisiksi, sillä aikaa kuin
niiden heimolaiset lepäävät ladoissa, -- tosin kuolleina, mutta
elinnesteet suonissaan tuoreina, vaikka jähmettyneinä.
Ihmeellinen oli luonnon järjestys. Jokaiselle tuli aikansa. Hän,
Jonatan Stark, oli noiden kirkon katolla kasvavain heinänkorsien
kaltainen, jotka syksy kuihduttaisi. Paljon mieluummin hän kuolisi
miehuutensa parhaissa voimissa. Mutta niittomiestä, joka leikkaisi
poikki hänen elämänsä langan, ei kuulunut. Eikä hän itse tahdo
alentua sen virkaa toimittamaan.
Jonatan Stark pysähtyy keskelle maatietä. Hän seisoo siinä jalat
haarallaan, kädet upotettuina syvälle takin taskuihin. Hän
tarkastelee outoa ilmiötä jalkainsa juuressa: -- sittiäinen mataa
maantien poikki ahkerasti liikutellen tuntosarviaan joka suuntaan.
Jonatan Stark tuntee omituista mielihyvää. Siinä kamppailee
virkaveli, "mustatakki", maailman suuressa erämaassa. Viiden ja
puolen metrin levyinen maantie on siitä kuin mikäkin Sahara. Se on
tullut niityltä, maantien toiselta puolen, kiivennyt yli leveän ojan,
kiertänyt kivet ja puunpalaset, samonnut läpi ojanreunaa peittävän
tiheän ruohikon. Sepä on ollut sen mielestä kokonainen aarniometsä!
Niin se on saapunut hiekkaisen erämaan laitaan. Tuntosarviaan
liikutellen ylös ja alas se on tunnustellut: ei aarniometsää enää,
vaan -- Gobin erämaa, karkeaa maantiensoraa, joka sen matkalle
tuottaa suunnatonta hankaluutta. Se miettii, uskaltaako yli, vai
palatako takaisin suojaavan ruohikon kätköön. Mutta se haluaa
vuoristoon, korkeaan, rauhalliseen seutuun, missä illoin kohoavat
ilmoille lämpimät huurut, -- tuoreen lehmänlannan virkistävät höyryt.
Siellä -- Pekkalan navetan takana on retkeilijän luvattu maa, himottu
Himalaja -- valtainen lantakasa. Ei siis muuta kuin yli vain, yli
penikulmaisen hiekkaerämaan.
Sittiäinen ei epäröi, se lähtee rohkeana maantien yli. Se ei
ajattele, että kulkijan jalka voisi sen kuoliaaksi tallata tahi
kärrynpyörä ajaa yli. Se kulkee hitaasti, mutta varmasti. Tuon
tuostakin se pysähtyy jonkun suuremman kiven edessä. Se tutkii sitä
joka puolelta, yrittää yli, mutta -- pyörtää lopuksi takaisin.
Kuin äkeissään viivytyksestä se levittää hiukan mustankiiltäviä
peitesiipiään, jolloin niiden, raosta pilkistää esiin valkoinen
paidan selkä. Onpa pastorilla puhtaat liinavaateet, ihan kuin
oikealla gentlemannilla! Niin pitääkin olla. Sen, mikä ei näy, tulee
aina olla ehdottoman kunnollista, sillä jokainenhan nyt voi parasta
päällimmäiseksi panna, vaikk'ei alla sitten olisikaan muuta kuin
paljaita ryysyjä. Alusvaatteistaan maailmanmies tunnetaan. 'Mitäs
sill' pairall' välii, kunhan on hienot mansetit.' Sinä, veljeni, et
hyväksy sellaista elämänjärjestystä.
Sittiäinen tuumii, sulkee siipensä ja kiertää kiven. Miksi se ei
olisi voinut lentääkin. Huihai, olisi varallakin! Mutta se ei
_tahdo_, -- se haluaa _tutkia_ elämän karun erämaankin. Jokainen
askel merkitsee sille uutta mielenkiintoista kokemusta. Siinä on
multakokkare, veljeni, siinä taas kivi... siinä on auringon kuivaama
lantapalanen. Kas niin, se on sinulle tuttua maata! Se ei ole mikään
_terra incognita_ -- tuntematon seutu... Mutta liian kuiva, veljeni,
liian kuiva. Pekkalan navetan takana on paljon mehukkaampaa lantaa.
Sinä tiedät sen... se kun sinä vain tutkit ja tunnustelet, veljeni
mustatakki... Siinä on kärrynpyörän jälki. Sitä myöten saapuvat
sanomat suuresta maailmasta... sieltä, mihin veljesi niin palavasti
ikävöi. Ne saapuvat kahdesti viikossa -- eilen viimeksi. Mutta...
vähän oli uutisia, vähän näin kesähelteellä. Koko maailmaa painaa
uneliaisuus... Tutki vain tarkkaan.
Kas! -- siinäpä kohosi vallitus eteesi! Sen on kärrynpyörä
muodostanut pehmeään multaan. Se on kulttuurin kirousta kaikki,
veljeni mustatakki. Pääsetkö yli, sinä koppakuoriaisten
lääninrovasti? Kas -- pääsithän kuin pääsitkin! Ja nyt: -- kipi,
kipi... yli ajoradan! Älä luulekaan, veli, että olet jo kaikesta
selviytynyt. Ei kulttuurista niinkään vain eroon päästä. Kas niin
-- jopa arvasin! Siellä makaat nyt seljälläsi pikku jalat taivasta
kohti! Ne liikkuvat edestakaisin kuin sahanterät... nopeasti. Joko
turmelus valtasi sydämesi? Kuuluu niinkuin hiljaista turinaa sieltä
kärrynpyörän jäljestä? -- vähän samanlaista kuin separaattorin
alkusoitto... Älä, älä, veljeni, ei turmeluksella pitkälle
potkita! No niin -- vihaksi se hiukan pistää. Jonatan Stark, Lapin
lääninrovasti, ymmärtää sinut erinomaisen hyvin. Älä vilkuta valkean
paitasi selkämystää. Jonatan Stark kyllä uskoo, että se on priimaa...
ostettu Turun paitakaupasta Helsingistä. Sieltä on Julia-rouvakin
tilannut tusinan etupaitoja veljellesi. -- Kas niin -- nyt olet
rauhallinen taas ja matka jatkuu turvallisesti. Onhan kiviä ja
kallioita vielä edessäsi. Kaukana on vielä maantien toinen ruohoa
kasvava reuna -- toinen aarniometsä. Mutta sinä kuljet harkiten...
jokaista askeltasi miettien. Uusia kokemuksia, uusia kokemuksia,
veljeni mustatakki! Sinä olet paljon rikastunut tällä matkalla. Sinä
tiedät, mitä Sahara on. Siellä käy polttava samum-tuuli. Kas niin --
sait hiukan pölyä kauhtanallesi! Älä välitä... veljelläsi, Jonatan
Starkilla, on käännetty kauhtana ja sen nykyinenkin päällypuoli
alkaa jo näyttää melko haalistuneelta. Maailman korvessa ei kannata
kiinnittää huomiota ulkonaiseen. Sisäinen elämä on ainoa arvokas. Se
on kerätty monenlaisista kokemuksista pitkien vuosien varrella ja
kärsimykset muodostavat sen jalokivikokoelman. Ja onpa sinullakin
niitä, veljeni mustatakki, joka tulet kukkaiselta niityltä ja nyt
maantien yli matkatessasi kellahdit taas kumoon! Ei pidä olla
uhkarohkea. Se on vain tavallinen nyrkinkokoinen kivi, mutta sinulle
se on jättiläinen, hiidenkivi. Kas niin... sivuitse on paras mennä...
Etkö jo erota aarniometsää maantien toisella laidalla? Siellä
huojuvat palmut ja sykomooripuut. On vielä kuljettava ojan yli, mutta
sitten alkaakin ihana seutu -- Pekkalan vainio! Siellä on heinä vielä
kaatamatta. Siellä kasvaa leiniköitä, kurjenpolvia, lemmikeitä ja
tähtikukkia. Siellä avautuu eteesi kokonainen yrttitarha, paratiisi,
sinulle, pitkästä erämaanmatkasta väsyneelle. Eikä Pekkalan
lantatunkiokaan ole vallan kaukana. Kas niin -- nyt olet maantien
yli! Kulttuurin vaikeudet ovat onnellisesti voitetut.
Mitä nyt --?
Etkö aiokaan käydä aarniometsään? Etkö tarvitsekaan levähtää? Mitä
tarkoitat, veljeni mustatakki?
Mitä -- aiotko todellakin lentää, -- nyt, vaivojen jälkeen...?
Surrr!
Sittiäinen on lähtenyt pörräten lentämään yli kukkia kasvavan
niityn. Jonatan Stark seuraa sen suuntaa. Se pitää tiukasti Pekkalan
lantatunkiota kohti. Auringonvalo välkehtii sen siivissä ja Jonatan
Stark seuraa sen lentoa niin kauaksi kuin saattaa.
Nyt se hävisi näkyvistä. Hetken päästä se istuisi Pekkalan lantaläjän
kupeella ja antaisi auringon paistaa mustaan selkäänsä. Sitten se
kaivautuisi piiloon lantaläjän sisään ja olisi tyytyväinen.
Jonatan Stark kohottaa päätään ja vetää ilmaa keuhkoihinsa. Raskaat
ajatukset ja sydämen pakottava tuska ovat kuin poispuhalletut. Hän
katselee ympärilleen ja hänestä tuntuu, kuin näkisi hän ensi kertaa
edessään leviävän kylän. Siellä on Raattama... siellä pappila.
Etempänä kohoaa Konnin komea kauppakartano ja sen vieressä uusi
lääkärinpuustelli. Parvi lapsia leikkii Pekkalan talon pihalla.
Niillä on kukkaseppeleet päässä ja ne laulavat:
"Majan rakennan ma yrttitarhaan,
missä linnut laulaa aamuin varhain.
En mä rakenna sit' itselleni,
vaan sille, joka on mun ystäväin.
Ai, ai, ai, vai niin!
Ai, ai, ai, vai niin!"
Lapset lyövät käsiään yhteen kuin ihmetellen toistensa suurenmoisia
suunnitelmia.
Jonatan Starkin täytyy hymyillä. Kesä, kesä! Koko luonto mitä
juhlallisimmassa valaistuksessa!
Hänen tekee mieli kääntyä aurinkoon päin ja komentaa sitä seisomaan
alallaan, kuten muinoin oli tehnyt Joosua Vanhan Testamentin aikaan.
'Aurinko, seiso alallasi Giibeonissa!' Tämä tuskien ja taistelujen
päivä, jolloin kuitenkin oli saatu niin ihana voitto, ei saisi loppua
koskaan.
Jonatan Stark lähtee kulkemaan takaisin kylää kohti. Keilatunturin
selkä kohoaa mahtavana hänen edessään. Jopa kylvetti aurinko
rosopintaista jättiläistä! Se höyrysi. Ilma on täynnä auerta kuin
metsäpalon savua, mutta nenään tuoksuu vain kukkien lemu.
Jonatan Stark astuu reippain askelin. Hän katselee tunturia ja
hyräilee hiljaa.
Hän poikkeaa apteekkiin. Apteekkari pilkistää uteliaana kamarin
ovelta.
-- Kas, hyvää päivää! Se olikin rovasti.
-- Niin... pitäisi saada arabikumia jonkun verran.
-- Paljonko pannaan?
-- No, parin markan arvosta.
-- Rovastilla taitaa olla paljon liimaamista?
Apteekkari hymyilee ystävällisesti.
Jonatan Stark katsahtaa häneen hiukan arasti.
-- Ainahan sitä on... yhtä ja toista.
Hän maksaa ja yrittää lähteä, mutta apteekkari kysäisee:
-- Ei rovasti pelaa skruuvia?
Jonatan Stark hymähtää hengessään. Se ainainen skruuvi! Mutta samassa
hänen käy apteekkaria sääli. Tämä kärsii ikävästä ilmeisesti.
-- Ikävä kyllä, en osaa, mutta shakkia minä osaan jonkun verran.
Apteekkarin kasvot kirkastuvat.
-- Ei rovastilla taitaisi olla aikaa...? Hän avaa varovasti
puotipöydän taakse johtavan oven.
On Jonatan Starkilla aikaa, on. Hän haluaa auttaa ikävän kanssa
kamppailevaa miestä. Hän on itse tullut ihmeellisesti autetuksi.
Hänkö ei siis auttaisi veljeään. Hän astuu sisään.
Kun Jonatan Stark parin tunnin kuluttua palaa, on apteekkari tehnyt
hänestä "matin" puolikymmentä kertaa. Tämä on tyytyväinen ja
vakuuttelee ihastuksissaan, ettei rovasti ole ollut pelituulella.
Mutta joka tapauksessa hän nauttii voitoistaan.
Jonatan Stark sallii kernaasti hänelle sen ilon. Hänellä itsellään on
ihmeen hyvä olla pitkästä aikaa.
Sillalla hän pysähtyy. Kuin jonkinlaisesta uteliaisuudesta hän haluaa
nähdä, kieppuiko päivällinen lastu vielä kiven kosteessa.
Ei kieppunut. Koste pyöri rauhallisena. Suuria vaahtotäpliä ajelehti
sen pinnalla.
Jonatan Stark tuntee omituista mielihyvää. Lastu oli päässyt
vankeudestaan. Se oli löytänyt tien rajaväylään ja oli nyt matkalla
kohti merta -- vapauteen!
Valoisin ajatuksin astuu Jonatan Stark pappilaa kohti.