Siinä harmaassa yksitoikkoisuudessa, missä päivät Lainiossa
tavallisesti kuluvat, muodostaa syntymä- ja nimipäivien vietto
terveellisen vaihtelun, joka virkistää mieliä moneksi aikaa. Ne
ovat kuin keitaita Saharan erämaassa ja pappilan Julia-rouva on
odotellut niitä samanlaisella kärsimättömyydellä, kuin millä aavikon
matkaaja odottaa viheriöitsevää palmulehtoa. Almanakat ovat varsinkin
viime vuosina tulleet varustetuiksi punaisilla, määrättyjen nimien
alle vedetyillä viivoilla. Se on ollut Juliarouvan mielityötä aina
edellisen vuoden lopulla.
Tammikuun kohdalla ei löytynyt yhtään punaista viivaa, mutta
helmikuun 6. päivän kohdalla jo löytyi. Silloin vietti Horstan
Dortte-rouva nimipäiväänsä. Seuraavalla viikolla otti taas
pappilan rouva vastaan Julian päivän vieraita. Maalis- ja huhtikuu
olivat niinikään jääneet punaisista viivoista osattomiksi. Mutta
ne kuukaudet olivat sentään kuluneet muutenkin. Olihan silloin
oikeastaan Lapin ihanin vuodenaika: kevät kimaltelevine hankineen
ja erinomaisine keleineen. Niinä kuukausina Jonatan Stark suoritti
kinkeri- ja kouluntarkastusmatkansa.
Mutta toukokuu oli muodostunut oikeaksi juhlien kuukaudeksi. Silloin
kokoonnuttiin ensinnäkin pappilaan vappuna. Kahden päivän perästä
vaellettiin taas Jerikoon. Siellä hallitsi Roosa Malmström --.
"Jerikon ruusu", niinkuin häntä kylän kesken kutsuttiin -- ja se oli
ainoa kerta vuodessa, jolloin Lainion pieni virkakunta pyörähteli
tanssin sävelien mukaan. Malmström omisti vanhan gramofoonin, jonka
levyt oli vuosien varrella soitettu pilalle. Vain pari, kolme levyä
oli vielä siinä kunnossa, että niitä saattoi soittaa, ja niiden
sävelten tahdissa pyörähtivät nimismies ja apteekkarin rouva sekä
apteekkari ja pappilan Julia-rouva.
Olihan se vaihtelua sekin, vaikka kyläläiset saivatkin siitä paljon
puhumisen aihetta ja Kurki-Aatami tekstin seuraavan sunnuntai-illan
seuroihin. Mutta mitäpä siitä välittivät pappilan Julia-rouva
paremmin kuin apteekkarin rouvakaan. Kun heidät kerran oli
suruttomien joukkoon luettu, he olivat sitä ja sillä hyvä.
Yhtä murheettomina vaellettiin siis seuraavalla viikolla apteekille
Flooran päiville. Siellä ei tosin tanssittu, mutta siellä oli taas
muuta hauskaa, varsinkin herroilla. Apteekkari vei miesvieraansa
apteekin suuhuoneeseen ja tarjosi todit. Silloin juteltiin taas
vahvasti viranhoidosta ja sähkölaitoksesta, joka kerran tultaisiin
rakentamaan Kyläkosken rannalle, ja jolloin Lainio kiitollisena
muistelisi kolmea aatteen miestä, metsänhoitaja Malmströmiä,
apteekkaria ja Jonatan Starkia. Horsta-vallesmanni ei ottanut
ryypiskelyyn osaa, sillä hän oli sitä mieltä, ettei Lapissa saanut
väkijuomia ollenkaan nauttia.
Mutta siihen panivat Malmström ja apteekkari jyrkästi vastaan. Laissa
oli kielletty vain Lappiin tuonti, mutta juonnista ei oltu mainittu
sanaakaan. Jos veli Horsta tapasi jonkun väkeviä kuljettamassa,
silloin: -- pass på! -- mutta ei muulloin.
Nimismies väitti vastaan. Kuinka silloin voitaisiin juoda, jos ei
kerta saanut tuoda?
Niin juuri -- siinäpä se niksi olikin. Mutta -- jos jonkun onnistui
tilkkanen tuoda, niin ettei veli Horsta sitä huomannut, silloin
hän sai myös sen juoda. Ne lainsäätäjät olivat noin vain hienosti
jättäneet tuollaisen pienen takaportin. Ne olivat hienoja miehiä --
siis: terve!
Horsta-vallesmanni jäi siis auttamattomasti tappiolle niin juristi
kuin hän olikin. Minkäs sille mahtoi. Mutta tappiostaan närkästyneenä
hän ei kannattanut sähkölaitostakaan. Mikäpäs siinä: jälkipolvi
jättäisi hänet mainitsematta vuodattaessaan kiitollisuuttaan aatteen
kannattajille. Yhtähyvin olisi nyt Horstakin otettu mukaan. Mutta --
joka jäi pois, se jäi pois. He, apteekkari, metsänhoitaja ja pappi,
aikoivat kerran kuolemansa jälkeen ajaa triumfivaunuissa läpi Lainion
kylän ja kuunnella Konrad Raattaman juhlapuhetta, joka päättyisi
huutoon: "Eläkööt Lainion myllyn ryynikivet!"
Olipa siis toukokuu juhlien kuukausi. Julia Starkin almanakassa oli
nimittäin vielä yksi punainen viiva sen kuukauden kohdalla. Se oli
Alarik-nimen alla. Sen omistaja oli apteekkari Tapfer ja siis: --
sinä päivänä kokoonnuttiin taas apteekille panemaan uudelleen pystyyn
Lainion sähkölaitosta ja ajamaan triumfivaunuissa Lainion kylän läpi.
Mutta siihen juhlat loppuivatkin pitkiksi kuukausiksi. Olihan niitä
sattunutkin yhden kuun osalle tavallista enemmän. Joudettiin siis
paastoamaan ja odottamaan Gottfridin päivää.
Gottfridin päivän vietto oli näet muodostunut suurenmoisimmaksi
kaikista -- ainakin miesten mielestä. Silloin ei tosin tarjottu
totia, ei soitettu gramofoonia eikä tanssittu, mutta sittenkin
pitivät miehet, että Horstalla oli kaikkein hauskin. Se johtui
kai siitä, että jokainen oli edellisenä yönä ollut ensi kertaa
jäniksenajossa ja sai nyt kertoa kokemuksiaan.
Jokaisella olikin kerrottavaa yllin kyllin. Kirkkoherra oli ollut
metsällä apteekkarin kanssa ja heidän saaliinsa oli kaikkiaan
kahdeksan jänistä. Lukumäärää sitä oli siinäkin, -- mutta nimismies,
päivän sankari, oli ampunut kaikkiaan kahdeksantoista! Ja ihan yksin.
Se vasta oli ollut alstuuti! Hän, Horsta, oli soittanutkin sen vasta
kotiin lähtiessään. Niin oli puhaltanut lujaa, että Raatikaisen
mökissä olivat kaikki heränneet, luullen tuomiopäivän koittaneen.
Vieraat iskivät toisilleen silmää. Se oli sitä Horstan metsästystä.
Mies liioitteli silmää räpäyttämättä kuin turkkilainen, varsinkin
jos oli jahdista ja yleensä pyyntihommista kysymys. Se tiedettiin
vanhastaan ja Horsta oli siinä suhteessa parantumaton. Ei hänelle
enää kehdattu siitä huomauttaakaan. Se ei olisi sitäpaitsi
sopinutkaan, -- varsinkaan nimipäivillä. Dortte-rouvan leivokset
olivat kuulut kautta Lainion ja talo muutenkin vierasvaraisuuden
esikuva. Kuunneltiin siis tyynesti talonisännän lohkomisia, joita
kyllä riitti.
Vai kahdeksantoista? Millä suunnalla oli veli ollut?
Niin, milläkö suunnalla? Hän oli kulkenut ristiin rastiin
koko Rajasaaren ja ampunut jok'ikisen, mitä siellä löytyi. Ja
kahdeksantoista niitä oli löytynyt. Sen saattoi todistaa vaikka
Raatikaisen Heikki, joka oli ollut apuna kantamassa saalista kotiin.
Se olisi kai kuulunut Norjalle, koska saarikin kuului, mutta
kun Norjan hallitus ei kerta ollut asettanut ketään oikeuksiaan
valvomaan, oli hän, Horsta, merkinnyt jänikset Suomen tiliin.
Kyllähän Horsta tunnettiin. Ei hän raja-asetuksista isosti
välittänyt, vaikka esiintyikin viina-asioissa ankarana. Mutta se nyt
taisi olla enemmän Dortte-rouvan ansiota ja kuin oikusta oli lakikin
sattunut Horstan puolelle.
Gottfridin päivillä ei kuitenkaan väitelty kieltolaista -- ei, se
kuului apteekkiin -- vaan puhuttiin yksinomaan pyssyistä, koirista
ja pyyntiasioista. Vanha Malmström kuunteli juttuja ihastuksissaan.
Hän ei enää jaksanut metsälle. Hän siis nautti kaksin verroin veli
Horstan kokemuksista tällä alalla. Uskoivatko veljet, että hän,
Horsta, oli kerran saanut yhdellä laukauksella kaksi hanhea, kaksi
haapanaa ja koppelon?
Se oli tuntunut mahdottomalta. Mutta -- älähän huoli, kyllä Horsta
osasi selittää.
Hän oli muutamana keväänä jäänlähdön aikaan ollut Kuruseljässä.
Niinpä niin. Silloin hän äkkää joella, alempana, kaksi hanhea ja
kaksi haapanaa jäälautan reunalla. No mitäs... hän lähtee hiipimään
rinnettä alas ja pääsee tuuhean kuusen alle. Siinä on jo kerrassa
soma tähtäyspaikka. Hän tähtää... tähtää... odottaen, että linnut
asettuisivat yhteen linjaan. Jopa asettuivatkin... asettuivat riviin
kuin sotamiehet. No, nyt oli hyvä laukaista. Hän tärähyttää ja --
kups! -- sinne kaatuvat linnut jäälautan reunalle.
Mutta -- miten ollakaan -- saman kuusen latvassa, jonka alla hän
oli lintuja vaaninut, istui iso koppelo. Hän, Horsta, ei tiennyt
siitä mitään. Naapurikuusen latvassa taas kyykötti koppelohaukka.
Tämä oli tietysti ajanut koppeloa, mutta ihmisen nähdessään luopunut
hetkeksi takaa-ajosta. Siinä istuvat nyt molemmat katsellen
toisiaan, koppelolla sydän kurkussa. Kun laukaus pamahtaa, kahahtaa
koppelo lentoon. Silloin -- tui! -- koppelohaukka suoraan koppelon
niskaan. Mutta raskas lintu ei olekaan niin helppo saalistettava.
Koppelohaukka räpyttelee... räpyttelee... mutta ei pääse kohoamaan.
Yhä alemmas painuu vedenpintaa kohti. Silloin -- juuri kuin Horsta
hyökkää paikalle, saa koppelohaukka kyntensä irti koppelon seljästä.
Jo ovatkin molemmat ihan joessa. Hän, Horsta, hotaisee haavoitettua
lintua pyssynperällä ja niin on hänellä viisi lintua selkään
lyötäväksi. Jos veljet eivät usko, kysykööt Dortelta. Hän kyllä
todistaa, että heillä syötiin samana päivänä hanhea ja koppeloa.
Uskoivathan veljet, mikä ettei... kummempiakin niitä oli maailmassa
sattunut.
Niinpä kyllä.
-- Vai miten oli se sinun kerrallinen oravanmetsästyksesi, Horsta?
Malmström katsoo nimismiestä veitikka silmäkulmassa.
Niin -- olihan se sekin. Kolmattasataa "häntähirvasta" yhdestä
ainoasta honganrungosta.
Kolmattasataa? Jo nyt Jonatan Stark panee sinut pannaan, Gottfrid
Forstadius!
Se oli _totinen_ tosi! Eikä hän, Horsta, ampunut laukaustakaan.
Ei laukaustakaan? Sinä olet sentään suurenmoinen valehtelija,
Gottfrid Forstadius. Sinä olet taiteilija sillä alalla.
No vaikka tuosta poikki! Nimismies asettaa kämmensyrjän kaulalleen
ja tekee paljonpuhuvan liikkeen. Katsokaas, hän kaasi kerran
Halsikankaalla hongan. Mitä hän sillä teki, sitä hän ei nyt oikein
muista. Mutta samapa se -- pääasia vain, että hän kaasi kerran
Halsikankaalla hongan. Niinpä niin. No ihme ja kumma! Honka oli
ontto sisältä ja täältäkös rupesi tippumaan kuolleita oravanpoikasia
ihan köytenä aivan. Hän laskee ja laskee... pääsee kahteensataan
ja heittää. Niin -- niitä oli hyvän joukon kolmattasataa. --
Katsokaapas... orava oli joka vuosi penikoinut samaan honganrunkoon.
Syystä tai toisesta olivat poikaset kuolleet... nähtävästi
paleltuneet. Siitä tuo tavaton luku, heh!
Vanha Malmströmkin innostuu. Hänkin on metsästänyt viisikolmatta
vuotta, vaikka ei olekaan yhdellä kertaa saanut kolmattasataa
"häntähirvasta" niinkuin Horsta, -- mutta yhtä ja toista on
hänellekin sentään ehtinyt tapahtua. Uskoivatko veljet, että hän
kerran oli ampunut jäniksen pimeässä, ihan säkkipimeässä?
Mikä ettei... kyllähän se uskottiin. Veli oli vain hyvä ja kertoi.
No niin... hän oli kerran ollut pikku Hubertuksen, poikansa, kanssa
metsällä. Siinä..., kotiin palatessa, oli puhe johtunut erilaisiin
ampumatapoihin. Toiset olivat sitä mieltä, että oli varminta käydä
hanat päällevedettyinä. Mutta hän, Malmström, oli aina vastustanut
sellaista tapaa. Se oli ensinnäkin vaarallista: -- pyssy saattoi
laueta tapaturmaisesti -- ja sitten: -- se ei ollut ylimalkaan
tarpeellistakaan. Kyllä metsämies ennätti alasviedessään vetää
molemmat hanat päälle, jos tarve vaati. Sitä hän oli ollut pikku
Hubertukselle selittämässä, kun tämä samassa oli huudahtanut: 'Pappa,
jänis!' Hän oli katsonut, missä, missä? Pimeää metsä-aukeamaa oli
kiitänyt valkoinen otus. Herre jämmer! Hän, Malmström, oli kuin
vaistomaisesti suorittanut äsken selittämänsä liikkeet: pyssy
alas!... hanat päälle!... tähtäys ja... pam! (Toinen piippu oli
tyhjennyt.) Sen synnyttämässä valaistuksessa uusi tarkistettu tähtäys
ja... pam! Sitten -- säkkipimeys ylt'ympäri ja syvä hiljaisuus,
kunnes pikku Hubertus huudahtaa: 'Pappa, siinä on jänis kuolleena.'
Herre jämmer, se oli ollut laukaus, mestarilaukaus kerrassaan!
Vanha Malmström nauraa kyynelet silmissä. Vanha muisto virkistää
hänen sydäntään jalon viinin tavoin. Herre jämmer, kyllä toisinaan
sattui niin kummituksen kummasti, että saattoi jo ruveta epäilemään,
oliko paholainen mukana pelissä.
Hänelle oli edellisellä viikolla sattunut sellainen tapaus, että
hän tulisi siitä iloitsemaan koko loppuikänsä. Saattoivatko veljet
ajatella, että kolme laukausta sadan metrin päästä ammuttuina sattui
yhteen ja samaan reikään?
Olipa se koko tapaus! Herrat höristävät korviaan.
Niin -- sellainen oli sattunut hänelle, Malmströmille, edellisellä
viikolla. Hän oli ottanut pikku Hubertuksen sotakiväärin ja lähtenyt
koettamaan, sattuisiko vielä maaliin. Välimatka oli ollut sata
metriä senttimetrin päälle mitattuna. Kyllähän veljet tiesivät hänen
patterinsa siellä Jerikon takana?... Juu, juu... sadan metrin päästä
hän oli päättänyt koettaa ja makuultaan. -- Ensimmäinen laukaus
oli sattunut keskelle, ihan keskelle! 'Se oli sattuma', hän oli
päätellyt, mutta -- Herre jämmer! -- se oli sentään tuntunut kovin
hauskalta. Hän oli ampunut toisen ja kolmannen kerran ja mennyt
katsomaan. Silloin hän oli kironnut: -- molemmat jälkimmäiset olivat
lentäneet yli... metsään!...
Mutta -- miten ollakaan... hän oli tarkastanut maalia lähemmin ja
-- ei ollut enää voinut uskoa omia silmiään. 'Roosa, tule nopeasti
katsomaan! Minä luulen, että täällä on käynyt kummituksen kummasti:
kolme laukausta yhteen reikään!' Roosa-rouva oli juossut paikalle
ja todennut niin tapahtuneen. Herre jämmer, kolme laukausta yhteen
reikään ja vielä päällepäätteeksi pikku Hubertuksen sotakiväärillä,
joka vei hiukkasen vasempaan laitaan! Saattoivatko veljet sitä
käsittää?
Jonatan Stark ottaa sananvuoron. Hänellä on selitys valmiina. Pyhä
Hubertus, metsästäjäin suojeluspyhimys, jonka henki elää suurissa
erämaissa, oli sattunut lehahtamaan paikalle, kun veli Malmström
tähtäsi. Häntä oli huvittanut nähdä veli metsänhoitaja vatsallaan
tähtäämässä pikku Hubertuksen sotakiväärillä. Häntä oli liikuttanut
vanhan Jeegiksen into ja hänen sydämensä oli vallannut armollinen
suosion osoittamisen tarve. 'Sallimme vanhalle miehelle suuren ilon:
-- kolme laukausta yhteen reikään!' Siinä oli selitys.
Herrat nauravat. Vanha Malmström nauraa mukana, niin että kyyneleet
taas kohoavat silmiin. Mutta yht'äkkiä hän muuttuu vakavaksi ja
katsoo veljiä totisena:
-- Mutta -- jos se oli piru?
Niin... niin juuri, niinkuin oopperassa "Friskytten" kävi...
de... de... de... kuka se nyt olikaan, joka siinä ampui sen
mestarilaukauksen?
Eikö mitä. Veli Malmström sai olla varma, että se oli pyhä Hubertus,
kaimamies, eikä mikään piru.
Keskustelu purkautuu vapauttavaan nauruun. Vanha Malmströmkin nauraa,
niin että pää tutajaa. Juu... juu... niinhän se... niinhän se...
kummituksen kummitus... juuri varmaan.
Ei vanha Malmström enää metsälle jaksa. Hän on jo tullut
vanhaksi. Tai oikeastaan hän ei vielä niin vanha ole, hän on vain
raihnaantunut. Hän istuskelee siis kotosalla ja miettii. Viime
aikoina hän on mietiskellyt koirakysymystä. -- Kun voisi kasvattaa
sellaisen koiran, joka ajaisi jänistä, haukkuisi lintua ja seisoisi
linnulle. Se olisi jotakin! Hänellä oli kotona, Jerikossa, pentu,
josta hän luulisi sellaisen tulevan, suunnilleen, "Den lilla Roliga".
Kun olisi vain joku, joka opettaisi...
Jah, jah, se olisi jotakin! Siitä mainittaisiin koiraklubin
aikakauskirjoissakin. Den lilla Roliga! Siitä tulisi kuuluisa koira
ja sen jälkeläiset kilpailisivat kunniasta Gordon- ja Irlannin
setterien kanssa.
Sellaista oli herrojen puolella. Entäs naisten?
Siellä istuivat rouvat keskustellen omasta maailmastaan.
Heillähän oli jokaisella omat huolensa. Palvelijatarkysymyksestä
se tavallisesti alkoi ja päättyi kylän tuoreimpiin
skandaalihistorioihin. Niinkuin pienessä Lainiossa olisi sellaisia
tapahtunut sanan vasituisessa merkityksessä. Eivät ne koskeneet
avioliittodraamoja eivätkä rakkausseikkailuja, ei -- sillä
sellaiset uudenaikaisuudet kuin esim. avioero, olivat Lainiossa
tuiki tuntemattomia. Jokainen oli tyytyväinen "ukkoonsa" ja mitäs
niissä ukoissa olisi sitten moittimista ollut. Ei, ne olivat
maailman parhaita ukkoja jok'ikinen. Mutta sellainen tapaus kuin se
viimeviikkoinen oli sentään saanut kielet käyntiin. Ajatelkaapa,
hyvät ihmiset, kun sepän koira oli syönyt kätilöltä kanan! Se oli
jo sensatsioonitapaus, jollei sitä jo sanottu skandaaliksi. Kätilö,
joka ensimmäisenä Lainiossa oli ruvennut kananhoitoa harrastamaan,
oli tämän tapauksen jälkeen korotettu aatteensa marttyyriksi.
Että saattoikin tuollainen ruskea lappalaisrössö tehdä sellaisen
sivistymättömän teon! Ja arvatenkin nautti seppä vahingosta, sillä
hänen ja kätilön välillä tiedettiin vallinneen vanhaa kaunaa. Niin
-- miehet olivat aina itsekkäitä, asettuivat väkevämmän puolelle.
Heillä, pappilassa, oli jo käyty kiivas väittely siitä, maksaisiko
seppä vahingon vai ei. Jonatan-rovasti oli tietysti ollut sitä
mieltä, ettei seppä maksaisi, ei vaikka mikä olisi, -- ei ainakaan
kätilön pakotuksesta. Tyydytyksellä todettiin, että Jerikossa ja
apteekilla oli väitelty niinikään ja juuri samasta asiasta. Samaa
mieltä olivat olleet apteekkari ja metsänhoitajakin: ei maksaisi!
Mutta tietty nyt meidän pappa, jonka mielestä koirien piti saada
tehdä, mitä ikinä halusivat. "Den lilla Roligaakin" pidettiin kohta
parempana kuin häntä, Roosa-rouvaa.
Äsken niin kiltit ukot saivat nyt yksi toisensa perästä hienoja
nuhteita. Eihän kukaan saattanut jäädä huonommaksi toista, kun kerran
metsänhoitajan rouva oli asian alulle pannut. Sellaisia olivat
miehet! Rouvakuoro oli yhtenä äänenä.
Nimismiehen Dortte vain oli toista mieltä. Ei nyt niin yksipuolisesti
pitänyt päättää. Hänen Gottfridinsa esimerkiksi oli heti huomauttanut
siitä mahdollisuudesta, että seppä joutuisi maksamaan. (Niin,
niin, kyllähän se ymmärrettiin. Dortte-rouvan täytyi esiintyä
juuri noin, koska hänen tiedettiin määräävän talossa kaiken.)
Pappilan Julia-rouva ja "Jerikon Ruusu" vaihtoivat merkitseviä
silmäyksiä. Mutta Dortte-rouva nosti päänsä juhlallisesti pystyyn
ja katseli ystävättäriään silmälasiensa takaa ja silloin vaikenivat
kapinoitsijat hetipaikalla. "Katsokaahan, se on suora rikos lakia
vastaan." "Kätilöllä on laki puolellaan." (Dortte-rouva vilkaisi
silmälasiensa yli miesten huoneeseen kuin nähdäkseen, kuuliko
nimismies häntä.) Niinpä tietysti. Ja vaikk'ei lakiinkaan mentäisi,
niin kyllä kätilö muutenkin puolensa pitäisi. Hän oli siksi sisukas
ihminen. Itsetyytyväisyyden häivähdys käväisi rouvien kasvoilla. Piti
nyt naisenkin kerran voittaa tässä maailmassa!
Siirryttiin rauhallisemmille aloille, päivän hintoihin ja lasten
hoitoon. Niistä riitti puhetta loppumattomiin. Mistä nyt esimerkiksi
johtui, että Raattama peri aina hiukan enemmän kuin Könni?
Samanlainen pumpulikangas maksoi ensinmainitussa kymmenen penniä
enemmän metriltä.
No, eikö Floora-rouva ollut sitä ajatellut? Raattama, asuen keskellä
kylää, luotti siihen, etteivät ihmiset kymmenen pennin vuoksi
viitsineet lähteä kävelemään Konniin, kahden kilometrin päähän. Mutta
hän, Dortte-rouva, aikoi tästälähtien kävellä. Taloudellinen piti
olla, muuten ei tultu toimeen.
Mitäs nyt Dortte-sisko tyhjiä puhui? Etteikö tultu toimeen? Oh,
hyvänen aika! Lapsetkin vielä pieniä ja miehellä kaikki maailman
virat, metsäkasöörin, sairaalan taloudenhoitajan ja mitkä kaikki.
Rouva-kuoro oli jälleen yhtenä äänenä tukevaa, juhlallista
Dortte-siskoa vastaan. Pappilan rouva varsinkin korotti äänensä
korkealle. Toista oli esimerkiksi heidän. Tihuntia saatiin, jos
saatiin, ja sekin, mitä saatiin, oli useimmassa tapauksessa aivan
ala-arvoista tavaraa -- paljaita kahuja vain. Jollei valtion palkkaa
olisi tullut, ei Julia-rouva tiennyt, miten olisi toimeentultu.
Mutta silloinkos hän sai vastaansa toiset, joilla tietysti oli
paljon huonommin asiat, varsinkin apteekkarin rouvan. Heillä se
köyhyys oli! Kun ei hänenkään, Floora-rouvan, ollut vielä pitänyt
saada uutta leninkiä ylleen. Vanhalla sai kulkea, että ihan hävetti.
Nytkin oli toisilla ihkasen uudet, mutta katsoisivatpa siskot häntä.
Tämän ruskean, helmirintaisen, oli jo nähnyt jokainen Lainion ruoti
vaivainenkin. Jollei hänen miehensä olisi myynyt tippoja, he olisivat
jo aikoja olleet maantiellä joka sorkka.
Mutta silloinkos vasta pauhu nousi. Vai että Floora-sisko ihan
tosissaan puhui köyhyydestä!
Ai, ai, ei olisi pitänyt. Kyllähän apteekkarin varallisuus
tiedettiin. Jos jollakin läsnäolijoista olisi ollut kymmeneskään osa
siitä, hän olisi käynyt silkissä ja sametissa.
Siitä olisi ehkä syntynyt vakavampikin sanakiista, jollei
nimismiehen pikku tyttö olisi juossut huoneeseen. Ne lapset, ne
lapset, ne olivat sentään parasta tässä maailmassa. Jokainen rupesi
puhumaan lapsistaan, niiden hyvyydestä, teräväpäisyydestä ja pikku
kepposista, jotka nekin -- ainakin näin kylässä -- laskettiin noiden
pikkuolentojen ansiopuolelle. Jokaisen lapset olivat parhaat ja
niinhän piti ollakin.
Gottfridin päivä! Mitä olisi Lainion tunturipitäjän herrojen ja
rouvien elämä ilman Gottfridin päivää?
Viimemainitut olisivat olleet paljon tyytymättömämpiä. Joku
palvelustyttö olisi saanut toria hiukan useammin kuin mitä nyt sai.
Mutta Gottfridin päivän jälkeen vallitsi rouvien ja palvelustyttöjen
välillä suloinen sopu ja yksimielisyys jonkun aikaa. Rouvat olivat
saaneet keventää sydäntänsä, neuvoa ja lohduttaa toisiaan. Kyllä
kaikki lopuksi hyvin kävi.
Ja herrat -- hekin olivat tyytyväisiä.
Ainoastaan Lainion jänisten yhteiskunta näytti kärsineen suunnattoman
häviön.
Mutta mitä merkitsi jänisten häviö sen rinnalla, että
Horsta-vallesmannilla oli nimipäivänään ollut kertomista.
Sillä, itse asiassa: -- se häviö oli kai sittenkin ollut paljon
vähäisempi metsässä, Rajasaarella ja jokivarren lepistöissä, kuin
mitä se oli seuraavana päivänä Gottfrid Forstadiuksen pienessä
työhuoneessa, -- siellä, missä paloi se maailman ihmeellisin lamppu,
öljykaasulamppu, jota seudun lappalaiset katselivat kunnioituksen
sekaisella pelolla, kuin olisi se ollut itse Jumala. Siellä, Gottfrid
Forstadiuksen kamarissa, kajahtelivat laukaukset nimipäivävieraiden
mielikuvituksessa paljon lukuisammin kuin metsässä edellisenä yönä.
Siellä huudettiin "alstuutia" aina vähäväliä. Siellä puhuivat
toisinaan kaikki yhteen ääneen, kun jokainen koetti selittää, millä
kivellä hän edellisenä yönä oli istunut ja miten ampunut. Herre
jämmer, sitähän ampui toisinaan ihan kuin naulan kantaan ja taas
toisin vuoroin: -- hiu vaan! Jänisjussi meni että vilisi. Herre
jämmer, kyllähän hännän ja tuulen väliin ampua kesti, kun sattui
huono onni. De... de... siinä koirakin toisinaan hermostui ja lähti
suuttuneena kotiin. Niin oli kerran käynyt Hubertus Malmströmille
siellä ihan Jerikon takana. Herre jämmer, oli sekin ollut: -- ihan
hän. oli koiran katseesta lukenut, että 'olet se sinäkin koko mies,
äijäparka, kun toinen saa haukkua vatsansa rikki ja ajaa riistan ihan
nenäsi eteen, etkä sittenkään osaa.' Hehhehhee!
Se oli siunattu päivä se Gottfridin päivä, vaikka ei silloin
nautittukaan kuin kahvia ja tupakkaa. Mutta vanha metsämies juopui
toisinaan jäniksen verestäkin, niin että vielä kotimatkallakin
huudahteli toverilleen maantiellä: 'Herre jämmer, kyllä se jahti on
hauskaa, kyllä se on, kyllä se on, juuri varmaan se on hauskaa! Mitä
olisi elämä Lainiossa ilman sitä? No, suunnilleen niinkuin _alstot_,
suunnilleen, suunnilleen. Kaikki kuollutta, kaikki kuollutta.