Muistaako Jonatan Stark "Sturm und Drang"-kauttansa Lainion Lapissa?
Toki hän sen muistaa, sillä pienemmätkin asiat johtuvat hänen
mieleensä, saatikka sitten sellainen aika.
Sturm und Drang -- myrsky- ja kiihkokausi. Sellaisenkin ajanjakson
hän on Lainiossa elänyt.
Paljon ennättää tapahtua yhdeksässätoista vuodessa, -- varsinkin kun
kulunutta aikaa jälkeenpäin rupeaa muistelemaan. Siihen mahtuvat ne
toti-illatkin, jotka Jonatan Stark on apteekilla viettänyt.
Myrsky- ja kiihkokausi kuuluu tavallisesti nuoruusvuosien
elämään, sinne ylioppilasaikoihin tahi lähivuosiin heti jälkeen.
Se muodostuu itsekullekin luonteen ja taipumusten mukaiseksi,
yhdelle rajummaksi, toiselle tyynemmäksi. Jonatan Stark ei sitä
aikaisemmin ollut elänytkään -- ei ainakaan siinä mielessä, kuin
mitä sillä tavallisesti tarkoitettiin. Se oli häneltä säästynyt
Lappiin. Harmaiden vuosien paino, yksitoikkoinen, tappava elämä oli
sen loihtinut esiin. Ja se oli eletty totilasin ääressä apteekin
suuhuoneessa siellä Kyläkosken toisella rannalla.
Vanhaan aikaan ei sitä olisi pidetty minään? -- siihen aikaan,
jolloin pappiloissa vielä yleisesti tarjottiin totia. Niin oli tehty
Jonatan Starkinkin kotona. Vasta elämänsä loppupuolella oli vanha
rovasti Stark mukautunut ajan henkeen ja totikutsut olivat loppuneet.
Jonatan Stark oli taas ylioppilasaikoinaan kuulunut ehdottoman
raittiuden kannattajiin. Hän oli halunnut kulkea eri tietä kuin
isäukko eikä hän koskaan olisi uskonut tulevansa istumaan maljan
ääressä. Mutta niin oli kuitenkin käynyt.
Kerran, kun elämä oli tuntunut oikein raskaalta, -- muutamana
talvi-iltana vuoden pimeimpään aikaan --, kun kirjatkaan eivät
enää olleet huvittaneet, ei edes rakastettu Frenssen, oli Jonatan
Stark suunnannut askeleensa kosken yli apteekille. Siellä oli
'Viina-Tofferi' häärinyt iloisena purkkiensa ääressä ja Jonatan
Starkia vastaan oli tuulahtanut jonkunlainen kamferttitippojen ja
konjakin sekainen akateemisuuden tuoksu. Loistihan pullojen kyljistä
selvä latina -- vaikkakin lyhennetyssä muodossa -- ja kaasihan Tapfer
parast'aikaa helmeilevää konjakkia kimaltelevaan kristallikarahviin.
-- Tjänare! Tulitpa sopivaan aikaan, oli Tapfer lausunut silmää
iskien. -- Tässä juuri veli Hubertuksen kanssa aioimme aloittaa.
Se oli tietysti ollut leikkiä apteekkarin puolelta. Tiesihän hän,
että pappi oli raittiusmies. Hän oli sanonut sen muuten vain. Mutta
Jonatan Stark ei ollut sillä kertaa sattunut leikkituulelle. Hän oli
näyttänyt jokseenkin synkältä ja vastannut:
-- Sepä sattuikin. Minä olenkin sen aineen tarpeessa, jos kukaan.
Mitäpä siinä, apteekkari Tapfer oli ollut mies, joka kyllä oli
osannut tilanteihin suhtautua. Hän oli iskenyt silmää ja vienyt papin
sisään.
Siellä, suuhuoneessa, oli jo istunut vanha Malmström. Kulunut
naapukka oli maannut tuolilla kuin kavin syömä koira. Jonatan Stark
oli pannut merkille, että karvaton laikka oli melkoisesti kasvanut
sitten viime näkemän. "Terve, terve!" "Vai tuli veli Jonatankin."
Niinpä niin.
Apteekkari oli laittanut totivehkeet valmiiksi ja sitten oli
sekoitettu. Vanha Malmström oli katsahtanut pappiin kummissaan.
-- Onko velikin ruvennut...?
-- En. Aion nyt vasta ruveta.
Mitäpä siinä. Vanha Malmström oli sen "suunnilleen" ymmärtänyt...
suunnilleen, suunnilleen. Saihan nyt pappikin hiukan... kuinka
nyt sanoisi... maistaa, -- varsinkin näin kaukana napapiirin
pohjoispuolella.
Ei Jonatan Stark ollut isosti aikonutkaan. Sen verran vain, että
pilvenreunat rupeaisivat hiukan punertamaan.
Niinpä niin... niinpä niin... Se oli... kuinka nyt sanoisi...
runollisesti sanottu. Veli Jonatanilla oli hiukan niitäkin lahjoja.
Vanha Malmström oli kumarrellut syvään lasi kädessä.
-- Jos me nyt sitten... terve!
Hubertus Malmström oli muistanut muutaman Jonatan Starkin
joulusaarnan. Se oli ollut kerrassaan mainio, se Betlehemin pimeys ja
sitten se suuri valkeus. Todellakin... veli Jonatan oli sattuvasti
verrannut Vapahtajaa ritariin prinsessa Ruususen sadussa. Se oli
ollut mainio kuvaus! Terve!
Niin siinä oli sitten istuttu tupakoiden ja tarinoiden. Vanha
Malmström oli vilkastunut. Hän oli ruvennut kertomaan viimeisestä
leimausmatkastaan. Uskoivatko veljet, se oli ollut vaikea
matka vanhalle miehelle? Reumatismi... reumatismi ja sellainen
saakelinmoinen pakkanen... (Veli Jonatan soisi anteeksi, että hän,
vanha Jeegis, kirosi... hän koettaisi muistaa...). Mutta hän,
Malmström, oli jo eläkkeensä saanut: reumatismin, jonka jokainen
Lapin virkamies vuosien lopulla sai... juuri varmaan... juuri
varmaan. Eikä sitä tarvinnut senaatilta hakea.
Mutta virka piti hoitaa siitä huolimatta. Ei auttanut. Olipa soma
nähdä, kelpasivatko A. B. Prospector O. Y:lle ne tukkipuut, jotka
hän, Malmström, oli Pasmarovasta leimannut. Edellisestä paikasta
oli yhtiö riitelemällä päässyt eroon, mutta se nyt ei ollutkaan
ihme. Täytyihän -- puolueettomasti asiaa harkiten -- myöntää, ettei
Komsiovaara ollut kenenkään ajopaikka. Sieltä kaukaa, latvajokien
varsilta niitä tuskin koskaan olisi saanut uitetuksi. Olisi täytynyt
kaivaa kanavia ja perkata koskia eikä Prospector ollut halunnut
sellaiseen puuhaan ryhtyä muutaman sadan tukkipuun vuoksi. Se ei
olisi kannattanut. -- Mutta miksi antoi metsähallitus vapaat kädet?
"Metsänhoitaja leimatkoon paikasta oman valintansa mukaan..." Niin
oli seisonut määräyksessä. Hän, Malmström, oli luonnollisesti
leimannut sieltä, mistä valtion etu oli parhaiten vaatinut. Ja
Komsiovaara oli juuri ollut sellainen paikka: -- sieltä ei uittanut
vihollinenkaan, hahhah! Mutta -- mitäpä se hänelle kuului. Hän,
Malmström, oli seurannut määräystä. Jokainen hoiti virkansa parhaan
ymmärryksensä mukaan, vai mitä veli apteekkari arveli?
Se oli selvä! Niin hänkin teki. Hän, Tapfer, ei juuri mielellään
myynyt paljasta spriitä. Hän tiesi, ettei se tavara lappalaisten
hyppysissä siunausta tuottanut. Joivat ja mellastivat juhla-aikoina,
niin että siitä toisinaan häiriytyi koko kylän elämä. (Stark pappina
saattoi sen parhaiten todistaa). -- Ei, hän teki tippoja. Ne eivät
olleet lähimainkaan niin vaarallisia kuin tuo yhdeksänkymmenenkuuden
prosentin "alkuaine". Niitä kesti sentään koko paljon nauttia,
ennenkuin mies tuli hullupäiseksi. Ja toiseksi: -- sillä tavoin hän
ansaitsi hiukan enemmän, -- seikka, joka ei suinkaan merkinnyt vähää
tällaisessa paikassa, missä lääkäri kerran oli saanut sellaisen
fix-idean, että lappalaisille riitti vain terveydenhoito-opetus.
Ei, niin kauan kuin tohtori ei määrännyt tavallisia lääkkeitä, oli
hänen, apteekkari Tapferin, pakko myydä tippoja edes jotenkuten
toimeentullakseen.
Veli Tapferia ei voinut moittia, hän oli oikeassa. Jokainen hoiti
virkansa parhaan ymmärryksensä mukaan. Niinkuin hänkin, Jonatan
Stark, joka kohta vuosikymmenen oli joka vuosi rakentanut Lainion
lapsille Jerusalemin ja sitten taasen hävittänyt sen - tietysti
Baabelin kuninkaan Nebukadnesarin suosiollisella avulla. Vai
luulivatko veljet, että oli niinkään helppo joka syksy aloittaa
Aatamista ja lopettaa kristinuskon voittokululla kautta maailman?
Totisesti -- siinä kysyttiin kärsivällisyyttä ja lujaa tahtoa, ettei
pappi vain päästänyt Jaakobin poikia liian monta kertaa Egyptiin.
Mitä ne olisivat ylimalkaan siellä tehneet?... Ei, piti vain laskea
kahdesti... kahdesti... ja vasta toisella kerralla Benjamin. -- Tai
luulivatko veljet, että oli kovinkaan hauskaa antaa Mooseksen joka
vuosi lyödä egyptiläinen kuoliaaksi? Totisesti -- siinä jo rupesi
toivomaan, ettei mies olisi joka kerta yhtä kovasti lyönyt. Olisihan
kerrankin ollut muutteen vuoksi soma selittää, että se tummaverinen
lurjus virkosi. Silloin olisi Mooseskin kenties päässyt sakoilla...
sensijaan että hänen nyt joka vuosi täytyi talsia Midianiin. Eikä
Jetro-veljellä siellä kuitenkaan ollut koskaan sen parempaa tointa
hänelle annettavana kuin halpa lammaspaimenen virka. Teepä sitä
sitten neljäkymmentä vuotta ja pidä kurssi korkealla, jotta lopuksi
pääset johtamaan Israelin kansaa Egyptistä luvattuun maahan! -- Mutta
siinä meillä on esimerkki, mitä mies saa aikaan, kun hän ei anna
perään... korvessakaan.
Jonatan Stark oli päässyt puhumaan mieliaineestaan: lapinvirkamiehen
Midianista. Eikö ollut totta: -- tällainenkin paikka kuin tämä
Lainio oli todellakin kuin mikäkin Midianin korpi. Täällä elää
kituutti kerran akatemian ovia kolkutellut mies yksinkertaisen kansan
keskellä, joka ei isosti välittänyt maailman menosta. Sille riitti
vain se, että tuli hyvä vuosi... ja että Kurki-Aatami piti seuroja
silloin tällöin. Ihanteellinen kansa! Se ei kaivannut sanomalehtiä
eikä kirjallisuutta. Sille riitti almanakka ja Raamattu. Mitä se
siis ymmärsi sellaisen ihmisen sielunkärsimyksistä, joka oli syönyt
vähän isomman omenan hyvän ja pahantiedon puusta? Ei kerrassa mitään!
Ja sitä he olivat tehneet kaikki, tämänkin pitäjän virkakunta:
-- opiskelleet, lukeneet, eläneet kerran "mukana"... suuremmassa
maailmassa, missä ihminen löytää vaihtelua henkirievulleen.
-- Katsopas nyt, Tapfer, tätä Malmströmiä tässä. Sama lakki
vuosikymmenet läpeensä ja karvattomat paikat sen puuhkassa suurenevat
vain. (Suo anteeksi, Malmström, että otan esimerkin näin läheltä,
mutta minä säälin sinua, vaikka tiedänkin, ettet sääliäni kaipaa.
Sinustahan tämä Lainio on paratiisi.). Eikä se suinkaan johdu
köyhyydestä, vaan siitä, että mies on kolmekymmentä vuotta hoitanut
Lainion metsänhoitajan virkaa Suomen Lapissa. Siinä ajassa totisesti
näivettyy pakostakin. Minä ymmärrän sen, minä, joka vasta olen
elänyt täällä kymmenen vuotta. Viidentoista vuoden perästä minä
olen juuri samanlainen -- sillä erotuksella vain, että olen käynyt
tavattoman katkeraksi kaikkia ihmisiä ja koko yhteiskuntaa kohtaan.
Minä en silloin saata enää Malmströmin lailla sanoa: 'Suunnilleen,
suunnilleen', -- vaan minä sanon: 'Zum Teufel!' niin pappi kuin
olenkin. Sillä se ei ole enää Jumalankaan järjestyksen mukaista,
että joku pappi tahi metsänhoitaja istuu itsensä tylsäksi jossakin
lapinpitäjässä, sillä aikaa kuin toiset riehuvat etelässä kuin
kärpäset puurovadin ympärillä.
Vanha Malmström yksin oli pannut terhakasti vastaan. Hän ei ollut
tahtonut myöntää olevansa "Lapin painama", niinkuin veli Stark oli
sen tulkinnut. Hänestä oli Lainio ollut maailman paras paikka --
paratiisi. Siinä oli veli Stark sanonut aivan oikein. Jos vain olisi
saatu mylly Kyläkoskenrannalle, eihän puolestaan olisi enää kaivannut
mitään.
Niin -- mylly! Tosiaankin -- mylly ja sähkölaitos! Jonatan Stark
oli saanut uutta tuulta purjeisiinsa. Hän ei ollut pannut merkille,
että Malmström oli vastustanut sähkölaitosta. Hän oli maininnut
suunnitelmasta, joka hänenkin ajatustaan oli pitemmät ajat
askarruttanut.
Niin -- todellakin. Kyläkosken rantaan. Se kohisi tuossa juuri
apteekin ikkunan alla ja oli kuin luotu myllyn paikaksi. Siitä saisi
voimansa myös saha ja sähkölaitos. Nyt sai hänkin, pappi, jauhattaa
jyvänsä kahdeksan penikulman päässä. Karttui siinä ohrarieskalle
hintaa. Mikä huojennus, jos olisi ollut mylly ja saha. Sahautapas nyt
lautoja. Kyllä -- käsipelillä niitä sait, mutta -- mitä ne tulivat
maksamaan? Ja kuinka paljon niitä miespari päiväkaudessa sahasi?
Toista olisi ollut turbiinilla käypä saha. Totisesti! Eiköhän ruvettu
herättelemään Lainion rahamiehiä, jotta saataisiin sähkölaitos kylään?
Oli innostuttu ja tuumittu, kunnes lopuksi oli huomattu yrityksen
mahdottomuus. Sellaista uskallusta ei lainiolaisissa ollut. Olisi
vaatinut vuosikausien muokkaamista, ennenkuin heidän kukkaronsa
olisivat sellaiseen yritykseen avautuneet. Se oli kyllä nähty --
pienemmistäkin asioista.
Mutta -- olihan saatu suunnitella, kuvitella ja haaveilla, --
vaikkapa vain Lainiossakin. Eihän kuvittelu mitään maksanut. Saihan
siten iltansa kulumaan ja -- se oli pääasia.
Tämä ei suinkaan ollut ensi kerta, jolloin apteekin suuhuoneessa
oli myllyn rakentamista suunniteltu. Mutta ennen ei siihen ollut
osaaottanut pitäjän arvoisa kirkkoherra. Nyt oli saatu yksi mies
lisää, joka antoi kannatuksensa hyvälle asialle. Vaikkapa vain
kannatuksensa, -- sillä olihan kysymys teoriassa ratkaistu. Joskus
maailmassa se ratkaistaisiin käytännössäkin. Silloinpa tultaisiin
heitäkin muistamaan: -- Ne... metsänhoitaja, pappi ja apteekkari sitä
jo aikoinaan suunnittelivat. Sitä ei silloin uskottu, mutta -- nyt
se on käynyt toteen. Siinä hyrräsi turbiini Kyläkoskessa ja pappilan
navetassakin loisti sähkövalo.
Kello oli lähennellyt puolta yötä, kun toverukset olivat eronneet.
Jonatan Stark oli ollut intoa ja elämänhalua täynnä.
-- Katsopas, Malmström, kyllä on sentään tämä Lappi kaunis!
Katselepas noita revontulia tuolla pohjan taivaalla... Niitä ei nähdä
Helsingissä. Katso... katsopas... lumen pintakin elää! Siellä juoksee
yön salaperäinen hengetär... tohvelit jalassa. Ja tuolta... tuolta
Keilatunturin huipulta katselee Isä-Jumala yömyssy päässä ja hymyilee.
Jonatan Stark oli osoittanut kuuta, joka parhaillaan oli tehnyt
nousua Keilatunturin takaa.
He olivat kulkeneet metsänhoitajan kanssa jutellen ja haastellen
tähdistä ja muista taivaankappaleista. Uskoiko veli Stark, että
Marsissa asui ihmisiä?
Kyllä, kyllä... mutta minkälaisia virkamiehiä luuli veli Malmström
siellä olevan?
Tjaah! -- Vanhan Malmströmin oli ollut hiukan vaikea siihen
kysymykseen vastata.
Katsopas... siellä oli paljon helpompi toimia esimerkiksi
metsänhoitajana. Saattoi jo konttorista nähdä, kuka kulloinkin
kruununmetsää varasti. Jaha, vai Ranta-Manne, joka vastikään oli
maan päältä muuttanut eikä ollut vielä käynyt piirilääkäriltä
sähkösilmälasia. Se veitikka siellä hakkasi. Ei muuta kuin annapas
haaste, niin tiesi mies tottua maan tapoihin. -- Ja pappinakin siellä
oli kerrassa helppo olla. Katsopas... ihmisillä oli vain päätä...
eikä muuta ruumista juuri ollenkaan. Siellä kävi rippikouluopetuskin
ihan leikiten vain... Ei niille... Marsin lapsille tarvinnut Jaakobin
poikain nimiä päähän takoa... Muistivat jo ensi lukemalta...
Jonatan Stark oli saatellut metsänhoitajaa kotiin. Kaatuneen
kilometripylvään luona he olivat pysähtyneet ja se oli antanut
heille aihetta syvällekäypiin mietiskelyihin. Metsänhoitaja oli
puhunut huonosta viranhoidosta. Joutaisi se "Horsta" nyt tuon
korjauttamaan. Sääli matkannäyttäjää, joka keuvotti ojan syrjällä
kuin tukkihumalainen. Mutta Jonatan Stark oli siinä nähnyt symboolin
itsestään.
-- Katsos, Malmström, tuommoinen olen minä. Minäkin olen
matkannäyttäjä, mutta tavallisissa oloissa minä makaan murtuneena
kuin tuo kilometripylväs tuossa. Minä olen masentunut, Lapin painama,
epätoivoon saakka. Minusta ei ole papiksi kuin kauniiksi ilmoiksi
toisinaan. Mutta nyt... tällaisena iltana minä pystyisin saarnaamaan.
Minä saarnaisin niin, että kivetkin itkisivät. Vahinko vain, ettei
seurakunta minua nytkään ymmärtäisi -- paremmin kuin selvillänikään
ollessa... Kuule, Malmström, jokohan meillä meni hiukan hattuun?
Puustellin veräjällä olivat toverukset eronneet ja Jonatan Stark
oli lähtenyt hoippumaan kotiinsa. Hän oli hengessään pitänyt
puhetta tähdille ja nämä olivat sangen ymmärtäväisesti vilkuttaneet
hänelle. Mutta kotona, pappilassa, oli Julia-rouva itkenyt,
itkenyt katketakseen. Sitä oli Jonatan Starkin ollut hiukan vaikea
käsittää. Hän oli itse ollut niin kerrassaan iloisella päällä.
Lopuksi oli Julia-rouvankin täytynyt nauraa hänen tempuilleen ja
silloin oli Jonatan Stark tehnyt sen havainnon, että kyyneleet
hänen vaimonsa silmissä olivat kimallelleet kuin tähdet. Hän oli
sinä iltana selittänyt vaimolleen inhimillisyyden arvoitusta. Sitä
eivät ihmislapset tavallisesti käsittäneet, -- niin kummalta kuin
se kuuluikin. Mutta oli yksi, joka sen käsitti paremmin kuin kukaan
muu, käsitti täydellisesti, ja tämä yksi se katseli tälläkin kertaa,
kuinka nöyrästi Julia Stark, o.s. Hagelin, veti housut miehensä,
kirkkoherra Jonatan Starkin, jaloista, joka mainittu herrasmies oli
kyllä maistanut "pikku liite" liian paljon, mutta siitä huolimatta
kykeni seisomaan yhdellä jalalla vaikka tunnin.
Sellaista se oli ollut. Pari, kolme kertaa kuukaudessa oli Jonatan
Stark "hairahtunut" apteekille ja sitä oli kestänyt nelisen vuotta.
Mutta se ei ollut vielä kaikkein pahinta. Hänellä oli vielä eräs
lankeemus, jota muistellessa häpeän puna vieläkin toisinaan valahti
hänen poskilleen.
Löytyikö maailmassa toista pappia, joka kylmällä sydämellä on
tyhjentänyt pullon rippiviiniä ja sitten kirjoittanut ylistysrunon
"Kristuksen kyyneleelle", kuinka se viiniin sekoitettuna antoi tälle
taivaan ja kadotuksen esimaun? Jonatan Stark on sen tehnyt, Lainion
pappi ja "hieno mies", -- hän, joka sunnuntaisin saarnaa kauniisti ja
messuaa kuin Herran enkeli. Hän on sen tehnyt.
Ja se tapahtui muutamana synkänsynkkänä hetkenä hänen elämässään.
Se oli ollut omituinen ilta. Julia-rouva oli mennyt levolle
tavallista aikaisemmin. Hän oli valittanut päänkipua. Jonatan Stark
oli istunut pöytänsä ääressä ja katsellut, kuinka ukkospilviä
kerääntyi Keilatunturin ylle. Rajuilma oli uhannut yöksi.
Kylä oli levännyt varjossa kuin hyvästit heittäneenä Norjan
puoleiselle, valossa uivalle rannalle. Kansliahuone oli pimennyt. Se
pimeys oli rynnännyt Jonatan Starkin sydämeenkin ja saanut siellä
aikaan kammottavan hiljaisuuden.
Silloin -- juuri kun ensimmäinen salama oli leimahtanut ja sitä
seurannut jyrähdys pannut pappilan vapisemaan, Jonatan Stark oli
tehnyt päätöksensä. Hän oli astunut kansliakaapille, avannut oven
ja katsellut sen hyllyllä seisovaa viinipulloriviä. Ne olivat
rippiviinipulloja, mutta sinä hetkenä ne olivat hänestä tuntuneet
elämän viimeisiltä vartijoilta, joihin kuoleva turvautuu. Hän oli
ottanut yhden pullon ja asettanut sen eteensä pöydälle.
Hän, Jonatan Stark, aikoi istua kuin muinoinen Neero ja katsella
maailman häviötä. Hänellä ei tosin ollut luuttua kuten tuolla
kerrallisella hävityksen ihailijalla. Mutta hänellä oli pullo parasta
italialaisia viiniä, "kirkonviiniä", nimeltä "Lacryma Christi". Se
saisi hänen sydämensä laulamaan kaiken häviötä ja ikuista unohdusta.
Salamoiden leimahdellessa ja ukkosen jyrähdellessä hän oli
ryypiskellyt tyynesti kuten näytelmän katselija. Hei, siellä iski
salama metsään kylän laidassa! Paksu savupatsas kohosi valtavana
ilmaan. Kaipa nyt Lainio paloi tänä yönä. Hän, Jonatan Stark, ei
aikonut panna tikkua ristiin sen pelastamiseksi.
Nyt iski salama kirkon ristiin. Kirkas välähdys ja omituinen,
kumiseva ääni oli kantautunut heikkona hänen korviinsa. "Tuomion
pitää Jumalan huoneesta alkaman", oli välähtänyt hänen aivoissaan.
Niin -- se oli oikein: ensin kirkko ja sitten pappila ja sitten
kaikki muut talot perässä! Ei ollut ihme, että korkeus puski
vihojaan. Olihan siinä kirkossa saarnannut hän, Jonatan Stark,
jo toistakymmentä vuotta. Mutta temppeli oli kuitenkin viaton
ja kas: -- se seisoikin vielä. Taivas säästi ilmeisesti Suomen
evankelisluterilaisten seurakuntain paloapuyhtiötä. Ja oikein se
olikin, sillä kirkko oli vakuutettu 50.000 markasta. Tännepäin...
tännepäin siis! Ei pappilaa... Herra siunatkoon!... _Ei pappilaa!_
-- se oli palovakuutettu myös -- vaan suoraan kohti kansliahuoneen
ikkunaa... suoraan Jonatan Stark'ia sydämeen! Yksin häntä... yksin
häntä vain... pappilaa vahingoittamatta.
Kas niin... se välähti jo ihan nenän edessä! Mutta -- terve! Ei ollut
vielä aika...
Jonatan Stark oli nauranut, kädessä täytetty viinilasi. Hänen
oli tehnyt mieli laulaa... Mutta silloin hän oli muistanut,
että Julia-rouva saattaisi tulla katsomaan. Hän oli vääntänyt
kansliahuoneen oven lukkoon.
Kas niin... nyt sai paukkua taas. Ja kyllä oli paukkunutkin.
Julia-rouva oli huutanut makuuhuoneesta. Hän, raukka, oli herännyt
kesken ukonilman ja peljännyt... peljännyt hirmuisesti. Hän oli
huutanut miestänsä apuun.
Mutta Jonatan Stark oli siirtynyt pois säälin mailta. Jokainen
huolehtikoon itsestään. Hänellä oli pullo vielä puolillaan... eikä
Julia-rouva sitäpaitsi uskaltanut vuoteestaan mihinkään. Hei vain...
taivas iski vanhurskauden salamoita, mutta tässä istui Lainion pappi
kilistäen poissaolevien ystäväinsä kanssa.
Terve, Tofferi! Sinunkin talosi seisoo vielä, vaikka oletkin myynyt
pirtua niin jumalattomasti ja pannut vielä Kyläkosken vettä sekaan.
Jos kuka meistä ensiksi lähtee, olet se sinä, veljeni. Terve!
Hän oli humaltunut vähitellen ja kulkenut hoippuen huoneessa,
ikkunasta toiselle, sitä mukaa missä salama kulloinkin oli
kiinteimmin iskenyt alas. Mutta ihme ja kumma, vaikka metsä ympärillä
oli savunnut, ei kylään ollut sattunut ainoatakaan salamaa, --
lukuunottamatta niitä, jotka ukkosenjohdatin kirkontornissa oli
puoleensa houkutellut.
Vähitellen oli rajuilma lakannut. Kesäyön aurinko oli jälleen
pilkistänyt kansliahuoneen maantienpuoleisesta ikkunasta sisään. Se
oli nähnyt surullisen näyn.
Pöydällä oli seisonut tyhjä viinipullo ja sen nimilipussa oli ollut
luettavana: "Lacryma Christi". Humalainen pappi oli paitahihasillaan
istunut pöydän ääressä ja kirjoittanut jotakin, suuret kyynelet
poskillaan. Mitä pappi oli kirjoittanut, sitä ei aurinko kaikkea
ollut nähnyt. Vain viimeisen, päällimmäisen liuskan se oli lukenut
papin maata mentyä. Siihen oli kirjoitettu näin:
"Lacryma Christi,
sä kyynel helmenkirkas,
näin viinin kera sinut juonut oon.
Sa, jumalainen, hoidit hyvin virkas:
nyt portit Gehennan siis auetkoon!
Tää viime malja sinun maljas on,
sen muistolles juo miesi onneton."
Jonatan Stark muisti aamun tuon jumalattoman yön jälkeen. Hän oli
lukenut runonsa selvin päin ja hänen sydämensä oli kiemurrellut
kadotuksen tuskissa. Hän, pappi, pyhään virkaan vihitty, oli
juomahimoaan tyydyttänyt rippiviinillä ja sitten ylistänyt
"Kristuksen kyyneltä" tuntemistansa taivaan riemuista ja kadotuksen
tuskista. Hän oli tuominnut itsensä ajaksi ja iankaikkisuudeksi: --
hän oli tehnyt synnin Pyhää Henkeä vastaan.
Jonatan Stark ei voinut käsittää, ettei hän sinä aamuna ollut tehnyt
itsemurhaa. Hänen elämänsä oli tuntunut kurjaakin kurjemmalta.
Hän oli vuoroin sadatellut itseään, vuoroin tuntikausia maannut
kasvoillaan lukitussa kansliahuoneessa. Ihmiset olivat nähneet hänen
kurjan muotonsa, mutta kukaan, ei edes hänen vaimonsakaan, ollut
aavistanut, mitä oli tapahtunut. Hän uskoikin, ettei yksikään ihminen
olisi voinut häntä ymmärtää. Yksimielinen tuomio olisi tullut hänen
osaksensa. Ainoastaan Jumala oli nähnyt hänen sielunsa huutavan
hädän. Ja Jumala oli lopuksi häntä armahtanut.
Se lankeemus, lankeemuksista suurin, oli kuitenkin koitunut hänelle
siunaukseksi. Juopottelu oli loppunut kuin yhdellä iskulla. Eivät
astuneet enää hänen jalkansa apteekin portaita ylös entisissä
aikeissa. Hänestä oli jälleen tullut raittiusmies ja hiljalleen oli
rauha palannut hänen sydämeensä.
Hänen myrsky- ja kiihkokaudellaan oli kuitenkin ollut sangen
ratkaiseva vaikutus ulospäin, seurakuntalaisiin. Siitä huolimatta,
että hän jo kohta viitisen vuotta oli elänyt ehdottomasti raittiina,
hän kantoi yhä edelleenkin "Toti-Tarkan" nimeä. Ihmiset olivat
hitaita unohtamaan ja anteeksiantamaan. He kyllä puhuivat siitä
paljonkin, mutta itse asiassa ei siitä elämässä suuria jälkiä
näkynyt. Joka kerran oli ottanut ryypyn, oli juoppo, auttamattomasti
juoppoja asianomainen sai tyytyä siihen.
Jonatan Stark oli jo oppinut tyytymään. Hänelle oli Lappi opettanut
niin paljon, ettei hän enää nurissut. Hän oli jo päässyt sille
asteelle, jolloin ihminen tyynenä nielee suurimmankin loukkauksen.
Hän oli siinä suhteessa valmis.
"Omalle Herralleen jokainen seisoo ja lankee". Nämä sanat ovat
muuttuneet Jonatan Starkin uskontunnustukseksi. Hän on monesti
langennut, mutta hän on langennut "omalle Herralleen". Toisin sanoen:
se on jäänyt hänen ja hänen Jumalansa väliseksi asiaksi, johon
muilla, parhaimmillakaan, ei ollut oikeutta sekaantua. Tämä Herra oli
myös auttanut häntä nousemaan yhä uudestaan, auttanut läpi raskaiden,
pimeiden aikojen, auttanut surussa ja auttanut ilossa. Tätä Herraansa
kohtaan tuntee Jonatan Stark syvää kiitollisuutta. Se täyttää hänen
sydämensä kokonaan. Hänen on nyt niin helppo osoittaa ystävällisyyttä
ja rakkautta kaikkia kohtaan, pahimpia parjaajiaankin kohtaan. Sillä
hän on päässyt elämässään nousemaan sille tasolle, jolta ihminen
näkee selvemmin asioiden ytimeen, ymmärtää syyt ja vaikuttimet -- ja
siitä Jonatan Stark on ennen kaikkea kiitollinen Herralleen.