Kuka mittaa kaikki yksinäisen Lapin papin pitäjämatkat? Kuka
luettelee ne lukemattomat ahkionjäljet, jotka talvien kuluessa ovat
piirtyneet lumisten aapojen pintaan? Yhdeksäntoista vuoden tuiskut
ovat ne peittäneet umpeen.
Kuka voi osoittaa ne levähdyskivet, joilla Lapin pappi on
pitäjämatkoillaan istunut, sillä aikaa kuin opas pisti
piippuun "Ruijan leikkoja" ja yksikantaan jutteli ilmoista ja
vuodentulotoiveista? Erämaa lepäsi ympärillä hiljaisena. Sääsket
vain survoivat vimmoissaan. Niiden kiukku ihmistä ja jokaista elävää
kohtaan oli pysynyt samana sitten aikojen alun. Sama yksitoikkoinen
ininä, vuoroin intohimoisempi, vuoroin tylsä ja kalsea. Niin -- kuka
voi laskea ne hyttyset, jotka Jonatan Stark on yhdeksäntoista kesän
kuluessa pyyhkäissyt kasvoiltaan maahan? Niiden nimi on legio ja ne
makaavat hajallaan pounumättäiden lomissa ja saraheinäin tyvillä
antaakseen laihan, säälittävän pienen ruumiinsa höysteeksi karulle
maalle.
Nyt, kun Jonatan Stark tietää pääsevänsä pois, hän kulkee
muistoissaan entisiä pitäjämatkojaan. Hän retkeilee yhdeksäntoista
kesää ja talvea. Mutta nyt kuluvat matkat kuin siivellä pyyhkäisten.
Vanhat muistot antavat valjastaa itsensä ahkion eteen ja hui! --
ne suorittavat nuo tutut taipaleet suunnattomalla nopeudella. Ne
käyttävät häntä eksyksissäkin kädenkäänteessä ihan. Ne juoksevat
aavat, jängät ja tunturiseljanteet pienessä, lyhyessä tuokiossa,
kaikki pysähdysajat lukuunotettuina. Jonatan Stark, ehtii useamman
kerran hengessään huutaa: "hohooi!" johon hiljainen, luminen kiveliö
vastaa: "hohooi!" Mutta kerran hän on huutanut "hohoita" tuska ja
epätoivo sydämessä.
Hän oli jo luullut jääneensä erämaahan kuolemaan.
Hän muistaa senkin päivän kuin eilisen. Se oli tapahtunut kolmantena
talvena hänen tulonsa jälkeen. Hän oli silloin hoitanut Tenomuotkan
kappeliseurakuntaa, josta pappi oli muuttanut etelään kulkusten
soidessa. Tuo pappi, Filemon Krook, oli sillä kertaa upeillut
purgapeskissään kuin keisari kruunausmanttelissa, ja hän, Jonatan
Stark, oli hiukan säälinyt miestä. Hän oli vielä silloin elänyt
nousutunnelmissa ja oli melkein loukkaantunut Filemon Krookiin. Tämä
oli rekeen istuessaan lausunut: "No, terve, Jonatan Stark, jos löydät
piippuni sieltä käsivarren puolesta, niin pidä se muistona minulta."
Filemon Krook oli ollut sellainen iloinen velikulta. Seuraavana
syksynä hän oli lähtenyt "käsivarteen" kouluntarkastusmatkalle. Siitä
matkasta oli vähällä ollut muodostua hänen viimeisensä.
Lähdettyään tuossa neljän tienoissa iltapäivällä Kierukkavaaran
talosta aikeissa ajaa Äkässuvantoon, Norjan puolen kirkolle
yöksi, hän olikin ajanut harhaan. Kierukkavaaran Kalla oli
yksityiskohtaisesti neuvonut: -- piti vain välttää vasemmanpuoleista
heinätietä, joka parin, kolmen kilometrin päässä talosta oli
valtatieltä poikennut syrjään.
Hän oli lähtenyt. Iltapäivä oli ollut kaunis, tuollainen
surumielisyyttä herättävä Lapin kevättalven iltapäivä, ja keli
erinomainen. "Humu", hänen uskollinen ajokkaansa, oli tolvannut
virkeänä. Se oli Kierukkavaarassa saanut runsaasti jäkälää. Hän
oli vaipunut omituisiin tunnelmiin. Hänestä oli tuntunut, että
hän oli viimeisen päivän mies, joka ajeli auringonlaskua kohti.
Maailma hänen takanaan pimeni, mutta edessäpäin loisti avaruus
kirkkaana. Sinne... kauas meren äärille oli kerääntynyt koko
maailma. Siellä... rannattomalla rannalla, lumihuippuisten tunturien
totisina katsellessa, pidettäisiin tuomio kaiken lihan yli, sillä
siellä oli valoa. Yksinäiset mökit joen rannalla olivat näyttäneet
autioilta. Aurinko oli kullannut niiden pienipuitteisia ikkunoita.
Se tarkasteli, olivatko kaikki lähteneet. Kaikki, kaikki olivat
menneet. Vain hän, Jonatan Stark, Lainion pappi, oli ajellut vielä
kuin myöhästyneenä, tutkien itseään. Hiljaisuus hänen ympärillään,
laskevan auringon raukea hohde lumelle, oli nostattanut kaikenmoisia
kysymyksiä hänen sielunsa sisimmästä. Oli ollut taas yksi niitä
hetkiä, jolloin hän oli käynyt käräjiä itsensä kanssa. Ympäröivä
luonto oli hellittämättömällä tavalla pannut hänet katumaan
sellaistakin, jota hän tavallisissa oloissa ei katunut. Hän oli taas
kokenut, että Lapin hiljaisuuden keskellä elämän pikkutapauksetkin
saivat aivan uuden tunnesisällön.
Tällaisissa omituisissa, hiukan raskasmielisissä tunnelmissa hän
oli ajellut eteenpäin yhtään huomaamatta, että poro oli poikennut
heinätielle. Hän oli ajellut menemään tarkaten auringonlaskun
aikaansaamia värivivahduksia taivaalla. Jo olivat hävinneet
viimeisetkin keltaiset juovat ja hämärä oli laskenut tiheänä huntuna
yli seudun. Ympäristö oli ruvennut elämään eikä hiljaisuus ollut enää
tuntunut niin oudolta.
Jänkiä ja aapoja ja vuoroin metsäsaarekkeita. Hän oli hiukan
ihmetellyt. Niemi, jonka yli hänen oli ollut ajettava, oli tuntunut
luonnottoman laajalta. Eikä hän edellisiltä matkoiltaan Krookin
kanssa ollut siellä puolen muistanut jänkiä olevankaan.
Mutta tie oli ollut leveä ja kova. Se oli johtanut suoraan eteenpäin
yli järviltä näyttävien aukeamain ja kiivennyt toisinaan synkkään
korpeen.
Oikealla puolen oli kohonnut tunturinselkiä, toinen toistaan
korkeampia. Tie oli kulkenut matalampaa vaaran seljännettä, jossa
kasvoi vankkoja, kääkkyräisiä mäntyjä. Niiden välistä olivat
kuumottaneet siniseltä välkehtivät tunturit, joita tiestä oli
näyttänyt erottavan vain jyrkkä, kapea rotko.
Hän oli pysäyttänyt poronsa ja katsonut tulitikun valossa kelloaan.
Se oli osoittanut puolta yhdeksää. Tavallisten laskujen mukaan hänen
olisi jo seitsemältä pitänyt olla perillä Äkässuvannossa. Hän oli
huomannut eksyneensä.
Sinä iltana olivat Norjan tunturit saaneet kuulla Lainion
kirkkoherran Jonatan Starkin messuäänen. "Hohooi, hohooi!" Kaikesta
päättäen ne olivat pitäneet ääntä hyvänä, sillä ne olivat kilpaa --
tosin hiukan kuin ilkkuen -- vastanneet: "Hohooi!" Mutta hän, Jonatan
Stark, ei ollut sinä iltana ollut leikkipäällä: -- hän oli tuntenut
itsensä vaivaiseksi syntiseksi.
Eksyneen mielialoja ei ymmärrä kukaan muu kuin se, joka on itse
kerrankin pahanlaisesti eksynyt. Jonatan Stark tiesi sen illan
jälkeen, mitä kaikkea voi mieleen tulla.
Hän oli siirtynyt kuin itsensä ulkopuolelle katselemaan elettyä
elämäänsä. Ja se, mitä hän oli nähnyt, oli nostattanut kaipauksen
kyyneleet hänen silmiinsä.
Hän oli istunut kumoonkäännetyllä ahkiolla ja tarkannut elämänsä eri
jaksoja. Ne olivat vyöryneet hänen silmäinsä ohitse kuin kuvaelmat
moniosaisessa näytelmässä.
Jonatan Stark ylioppilaana istumassa sängyssään "Saima"-nimisessä
matkailijakodissa Helsingissä. Hämärä, hauskannäköinen huone ja
sen pöydällä ikkunan edessä valkoinen ylioppilaslakki. Sen hän
oli edellisenä iltana saanut ja rinta laajeni vieläkin Alppilan
muistoista. Ylioppilas nousee vuoteestaan, asettaa ylioppilaslakin
päähänsä ja jää paitasillaan katselemaan nukkuvia kivimuurien
päätyjä...
Toinen kuva: -- Jonatan Stark nuorena pappiskokelaana seisomassa
Porvoon vanhassa tuomiokirkossa. Valkohapsinen piispa alttarilla
puhuu lempeästi. Hän puhuu kristittyjen veljeydestä. Jonatan Stark
katselee alttaritaulua edessään. Niin selvinä, niin häikäisevän
kauniina hän ei ollut koskaan nähnyt itämaalaisten pukujen loistavia
värejä kuin silloin eksyksissä ollessaan. Vapahtajan sininen tooga
oli näyttänyt yhtä siniseltä kuin kaakon taivas hänen ajaessaan jokea
pitkin...
Hän ei ollut hirvennyt ajatella Lainion pappilaa sen yksityiskohtia
myöten, vaan oli torjunut ne kuvat mielestään hukkuvan epätoivolla.
Tuo pieni rakennus oli tuntunut paratiisilta, mutta niin
saavuttamattomalta. Hän oli riistäynyt niistä kuvista irti
luontaisella päättäväisyydellään, joka ei vielä ollut häntä tyystin
jättänyt. "Ei pappilaa, ei pappilaa"; hän oli hokenut haaliessaan
kokoon puita yönuotiota varten. Hänellä oli onneksi ollut kirves ja
tulitikut matkassa. Poro oli viety kaivamaan pienen matkan päähän
ja hän itse oli heittäynyt maata ahkion suojaan tulen loisteeseen.
Olipa sillä kertaa osoittautunut hyväksi, että hän ylioppilasaikanaan
oli nukkunut rakovalkealla useamman yön. Mutta maat olivat silloin
olleet tutut. Nyt ne sitävastoin olivat uppo-oudot. Sinä yönä hän
oli täydellisesti käsittänyt Jaakobin tilan tämän viettäessä yötään
erämaassa kivi päänsä alla. Eroitus oli vain ollut siinä, ettei hän
ollut unissa nähnyt enkeleitä, vaan hirvittäviä susilaumoja, jotka
joka hetki olivat valmistautuneet hyökkäämään hänen kimppuunsa.
Vitkaan, perin vitkaan oli päivä valjennut. Hämärä oli kuin kiusaa
tehden viipynyt lumella ja puiden oksilla. Hän oli seurannut sen
leikkiä toivon ja pelon vaiheilla. Kunhan ei aamusta vain rupeaisi
satamaan lunta. Silloin hän ei osaisi takaisin. Hän oli lähettänyt
korkeuteen palavan rukouksen: "Ei lunta, ei hinnalla millään!"
Uutistalokkaat väylän varrella toivoivat sitä kyllä. Heistä oli ollut
vielä liian jyleä ajaa. Mutta hän, Jonatan Stark, oli hengessään
taistellut heidän toivomuksiaan vastaan. Kai Jumala sentään oli
siksi oikeamielinen, että pani ainakin kymmenen velttoa huokausta
yhtä kiinteää, hätääntyneestä sydämestä lähtenyttä rukousta vastaan,
-- kun sen vielä päällepäätteeksi rukoili mies, joka hoiti kahta
seurakuntaa. Suunnilleen tähän tapaan olivat hänen ajatuksensa
risteilleet. Arveluttavan kohtalon painon alla hän ei ollut johtunut
ajattelemaan, kuinka naiviksi hän oli tullut uskossaan, -- hän,
laudatuurin pappi ja rovastin poika kymmenennessä polvessa. Mutta
mitä välitti Lapin kiveliö laudatuureista ja rovastinpojista.
Se kohteli kaikkia samalla tavalla taivuttaen oppineen Lainion
kirkkoherrankin ajattelemaan yhtä mutkattomasti kuin ajatteli joku
lappalainen. Lopputulos oli kuitenkin ollut se, ettei lunta ollut
satanut.
Hän oli ajanut entisiä jälkiään takaisin ja kymmenen tienoissa
aamupäivällä istunut jälleen Kierukkavaaran pirtissä.
Mutta -- siellä hän oli jälleen ollut laudatuurin pappi ja
rovastinpoika kymmenennessä polvessa. Hän oli kertonut yöllisen
seikkailunsa ja siitä oli ollut leikki kaukana. Kun ihmiselle tuli
oikea hengenhätä, merkitsi hänelle elämää tai kuolemaa sellainenkin
jokapäiväinen seikka kuin tämä: -- ripsahuttiko aamuyöstä lunta vai
ei. Jos olisi hiukankin ripsahuttanut, ei hän, Jonatan Stark, nyt
istuisi tässä muistelemassa, vaan harhailisi, tiesi missä. Mutta kun
ihminen oikein sydämensä pohjasta huusi Herraa, oikein sillä Eliaan
rohkeudella: että "näytä tänä päivänä" j.n.e., silloin tuli apu. Sen
oli hän, Jonatan Stark, saanut elävästi kokea.
Talonväki oli päivitellyt ja siunaillut. Hyvänen aika sentään! Me
tässä nukutaan, tuuhotetaan lämpimässä... ja sillä aikaa pappi
paljaan taivaan alla! O Herra Jietari, kokonainen yö metsässä!
Todellakin: -- jos vain olisi ripsahuttanut, ei pappi olisi osannut
takaisin. Tässä meidän isä juuri noustessaan toivotteli, että
annapa nyt ripsahuttaa hiukan enemmän... mutta varjelkoon, se
olisi ollut sama kuin varma kuolema... (Kierukkavaaran Liisa oli
säikähtyneenä pysähtynyt keskelle lattiaa ja hänen silmistään oli
saattanut lukea, mitä hän ajatteli.) Olisipa nyt Jumala vain Kallan
toivomuksen kuullut, olisivat Kierukkavaaran lehmät tosin saaneet
vereksiä heiniä, mutta Lainion pappi olisi eksynyt erämaahan. Ja kuin
yhteisymmärryksestä taivaallisen haltijan kanssa oli Liisa-emäntä
laittanut kahvipannun tulelle tavallisuudesta poikkeavalla kiireellä.
Kirkkoherran eksymisestä oli riittänyt puhetta koko aamurupeamaksi.
Oli siinä yksi ja toinen aamuaskar jäänyt toimittamatta, mutta
eihän nyt aina ollut pappikaan talossa ja vielä sellaisen retken
jälkeen. Yksi ja toinen naapurikin oli pistäytynyt Kallan pirttiin
ja jokainen oli saanut tarpeekseen siunailla ja päivitellä. Kun nyt
ihan oppaatta, kulki! Kun nyt ei Kallakaan ollut lähtenyt papin
matkaan? -- Kalla oli joutunut hiukan ahtaalle. -- Kuinkapa se hän...
kun se Ruukikin oli kulkenut yksin... Vieläpä nyt Ruuki, joka oli
sellainen tunturien karpeaja. Se poika ei välittänyt, vaikka olisi
viikon kiveliötä kiertänyt, kunhan vain tupakat riittivät. Oli se
sekin eksynyt kerran ja juuri samalle kairalle. Piippunsakin oli
äijä pudottanut ja niin oli ollut kovassa tupakantuskassa, että
"rötkäleitä" oli tehnyt Kuttasen Petterin lapsen ristimäkirjasta.
Ei ollut sattunut muuta paperia matkaan. Paluumatkalla hänen oli
häätynyt ottaa lapsen nimet ja kummit uudelleen muistiin. Oli siinä
jo ollut hätä... papilla.
-- No, kun ei repinyt käsikirjastaan lehtiä?
-- Ei... sekin oli jäänyt kotiin. Se oli...Ruuki-pappi sellainen,
ettei sillä toisinaan ollut rippineuvojakaan matkassa. Mikä lie
ollut... maailman harava... hänkin, mutta iloinen ja leikkisä mies.
Ja Kierukkavaaran Kalla oli ruvennut kertomaan Ruuki-papista.
Kerrankin... Äkässuvannossa oli nimismies panettanut tämän kiinni.
Ei ollut tuntenut Suomen puolen pappia. Tämä oli tainnutkin olla
ensi kertaa Äkässuvannossa käymässä... Oli tiukannut passia kylän
tiellä... No... eihän papilla mitään kirjoja ollut. Ei muuta kuin
lähde konttoriin. Ruuki-pappi oli talsinut nimismiehen edellä ja
pyydellyt, että eikö hän saisi pappilassa käydä... Hänellä olisi
ollut kirkkoherralle asiaa... Mitä vielä... ei kirkkoherra joutanut
kaikkien kulkurien kanssa... Mitäpä siinä. Ruuki-pappi oli talsinut
nimismieheen ja sielläkös oli tiukalle otettu... Mistä mies ja
mikä nimi? Hilemon Ruuk... Ammatti? Pappi... Mitä... pappi? "Tässä
ei kieroileminen auta!" Kyllä... pappi kuin pappi! Ei se siitä
parannut. No... merkillistä! "Ettehän vain ole Tenomuotkan pappi?"
"Kyllä, juuri se enkä kukaan muu." Nimismies oli pyydellyt anteeksi
ja noitunut itsekseen. "Ei se mitään", oli Ruuki-pappi vakuutellut,
"saatiinhan tehdä tuttavuutta." -- Kyllä oli Äkässuvannon kirkkoherra
nauranut ihan katketakseen, kun oli tapauksen kuullut.
Sellaista se oli. Missä lie nyt sekin mies? Ainakohan asunee siellä
Helsingin korvallisella?
Siellä oli, mutta ikävää kuuluu pitävän.
-- Ikävää? Mitenkäs siellä ikävä... sakeammassa kansassa?
Niin -- kummalta se kuului, mutta niin oli pastori Krook
kirjoittanut, että yksinäisyyden tunne saattoi siellä toisinaan käydä
vielä painavammaksi kuin Lapissa. Katuvan kuului muuttoaan.
Kierukkavaaran Kalla oli vaipunut mietteisiinsä. Hän oli pudistanut
päätään. Sen hän hyvin käsitti, että hänen moisellaan siellä olisi
ollut ikävä. Mutta -- Ruuki-pappi, joka oli valittanut ikävää täällä
ja nyt -- ikävä siellä. Herroista ei päässyt koskaan selvyyteen.
Ei se ole ainoa kerta ollut, jolloin Jonatan Stark on eksyksissä
harhaillut. Mutta niin pahasti kuin tuolla kertaa tuskin milloinkaan
ennen tai myöhemmin. Aina hän oli sentään taloon yöksi päässyt.
Niin -- ne Lapin talot. Olivat nekin hiukan omituisempia paikkoja
kuin talot muualla maailmassa. Jonatan Stark oli tehnyt sen
havainnon, että kuta pohjoisempana ihminen asui, sitä hatarammin
hän asumuksensa kyhäsi. Lainiossa käytettiin jo kaksoisikkunoita
ihan yleiseen, mutta Tenomuotkan puolella niitä ei tavattu lainkaan.
Pakkanen huurusi kyynärän pituudelta ikkunan raoista huoneeseen, joka
sekin oli niin kylmä, ettei riisuutuminen tullut kysymykseenkään.
Talonväki istui takkatulen ääressä aamusta iltaan. Siinä pysyi
sentään sulana. Mutta aamulla kun herättiin, oli kahvikuppi jäätynyt
lautaseen kiinni. Koko hoidon saattoi korvasta kiikuttaa pataan.
Monenlaisissa paikoissa hän oli näiden yhdeksäntoista vuoden aikana
öitä viettänyt. Nyt poismuuton edellä oli niiden muisteleminen
hauskaa. Lapinkota oli sentään jäänyt parhaiten mieleen.
Sellaisessakin hän oli useampia öitä maannut.
Aluksi se oli tuntunut sangen kodikkaalta. Heittäytyä noin
vain täysissä pukimissa, peski päällä, lapinlakki päässä ja
poronnahkakengät jaloissa porontaljavuoteelle nukkumaan paksujen
Ruijan raanujen alle. Tuli sammui hiljakseen, kodan väki asettui
levolle, koirat sijoittuivat ihmisten jalkopäähän tahi seljän taakse,
savuaukosta tuikkivat taivaan tähdet ja ympärillä huokaili luminen
erämaa, missä yö tuuli vain hiljaa tohahteli. Jossakin lähellä
kalahti poronkello. Siellä kaivoi tokka, lappalaisen satapäinen lauma.
Mutta keskellä yötä kavahtaa isäntä ylös komentaen rengit jalkeille,
sieppaa rihlansa ja syöksyy koirien kera ulos. Susi on poroissa!
Alkaa vimmattu haukunta, jonka katkaisee laukaus... parikin.
Koiranhaukku yltyy, poronkellot kalkattavat, rengit hoilaavat. Koko
kiveliö raikuu monenkaltaisen äänen pauhusta. Öinen hiljaisuus on
rikottu. Kunnes isäntä palaa hengästyneenä, heittää rihlansa kodan
nurkkaan ja heittäytyy pitkälleen. No, mitenkäs kävi? Hajaantuivat.
Pari kolme laukausta lyijyä kintuille ja sillä hyvä. Ei tainnut
sattua? Mikä se pimeässä satutti! Pääasia vain, että kaikkosivat.
Olivatko ehtineet vahinkoa tehdä? Yhden vasan olivat haavoittaneet.
Se täytyi tappaa... No hyvä kaikki, pari rengeistä sai jäädä vahtiin
aamuun saakka... Keskustelu lakkaa ja hetken päästä vallitsee kodassa
taas syvä hiljaisuus.
Sellaista oli Lapin elämä. Jonatan Stark oli ehtinyt sitä kyllikseen
nähdä. Illalla, tulen valossa teki kota romanttisen, sadunomaisen
vaikutuksen, mutta aamulla näytti kaikki harmaalta, synkältä ja
ikävältä, varsinkin jos sattui pilvinen päivä. Mielellään lähti
silloin ajamaan kotia kohti.
Kuka mittaa kaikki yksinäisen Lapin papin matkat? Kuka luettelee
kaikki hänen yönviettopaikkansa? Aamutähti, joka muita kirkkaampana
heloittaa taivaalta, on kerran tervehtinyt Jonatan Starkia sänkyyn
Liepimän Petterin vaatimattomassa kamarissa. Se pääsi parahiksi
paistamaan muutamasta lämpimän katon halkeamasta sisään ja vilkutti
niin ystävällisesti, että Jonatan Stark oli luullut näkevänsä
unta. Sillä kertaa ei kamarin kohdalla ollut sattunut vesikattoa
olemaankaan. Petteriltä olivat kattolaudat loppuneet kesken ja niin
oli kamarin kohta jäänyt vesikattoa vaille. Oli siis siitä sopinut
aamutähden sisälle pilkistellä.
Se oli ollut sitä aikaa.
Kerran oli sama aamutähti tervehtinyt Jonatan Starkia kotipappilassa
kaukana Pohjanmaalla. Hän oli ollut viimeistä yötä vanhassa kodissa
ennen Lappiin lähtöään. Aamutähti oli heloittanut vinttikamarin
ikkunasta suoraan hänen sänkyynsä. Mutta silloin hän oli maannut
mukavasti kahden lakanan välissä.
Se oli ollut sitä aikaa.