Jonatan Stark muisti ensimmäiset hautajaiset, joihin hän Lainiossa
oli joutunut. Ne eivät olleet millään tavalla poikenneet tavallisista
lainiolaisista hautajaisista, mutta hänen mieleensä ne olivat
painuneet sen vuoksi, että hän niissä oli ensi kerran joutunut
väittelyyn Kurki-Aatamin ja paikkakunnan uskovaisten kanssa.
Kaisan-Juntti, vanha mäkitupalainen, oli kuollut. Hänen arkkunsa
oli levännyt kuusimajassa Poikelan talon pihalla. Juntti oli
aikomaan ottanut osaa moneen heinäntekoon Poikelan Aapon avaroilla
luonnonniityillä ja siitä hyvästä oli Aapo-isäntä kustantanut Juntin
hautajaiset. Juntilta ei nimittäin ollut jäänyt ketään läheisempiä
omaisia.
Juntti-vainaja oli ollut ahkera kirkossakävijä. Joka sunnuntai hän
oli istunut määrätyllä paikallaan Lainion pienessä kirkossa. Mutta
hän ei ollut kuulunut paikkakunnalla vallitsevaan uskonsuuntaan. Se
seikka oli laskettu Juntin menopuolitilille sangen painavasti.
-- Hyvä mies, mutta huonosti kävi, oli joku hautajaisvieraista
huomauttanut.
-- Kuinka niin? oli Jonatan Stark kysynyt.
-- No, kun meni liikkumattomana. Kyllä kai kirkkoherra sen tietää,
mihin silloin joudutaan.
-- Tarkoitatteko, ettei hän olisi tullut autuaaksi?
Halveksiva pihaus tuvan täyteisestä miesjoukosta. Vielä nyt
autuudesta puhuttiin Kaisan-Juntin hautajaisissa!
-- Sanotaan suoraan, mitäpä tässä kierrellään. Kaisan-Juntti meni
helvettiin niin että tömähti.
Jonatan Stark oli kauhistunut. Hän oli muistanut jokivarren.
Se hoiti uskonasioita ankaralla kädellä. Tiukalla oli häntä
itseäänkin pidetty. Mutta lausua nyt noin ankara tuomio köyhästä
vainajasta, joka oli koko elämänsä ajan harrastanut jumalisuutta ja
kirkossakäyntiä. Tiesivätkö läsnäolijat Kaisan-Juntista mitään pahaa?
-- No ei! Siitä se nyt ainakin oli poikki! Rehellisempää miestä ei
ollut asunut koko törmällä... mutta ei kai pappi tarkoittanut, että
sinne Jumalan eteen paljaalla rehellisyydellä...?
Ei kyllä, mutta hedelmistähän puu tunnettiin.
Sama halveksiva pihaus kuin edelliselläkin kertaa. Oli siinä pappi,
joka ei uskosta paljon tiennyt!
Mihinkäs pappi sen uudensyntymisen pani?
No tietysti! Sitä ei Jonatan Stark ollut tahtonut syrjään työntää.
Mutta se kun oli kerta kaikkiaan Jumalan työ, ei hänellä, papilla,
ollut oikeutta sitä parantelemaankaan ruveta.
Silloin oli myrsky lauennut. Vai Jumalan työ! No niin... kyllä
tavallaan... mutta välittäjät, ihmiset, mihinkäs ne pantiin?
Huonostipa osasi tämä Lainion uusi pappi Raamattunsa. Eikö Vapahtaja
ollut Luukkaan evankeliumin 15:ssä luvussa selvästi näyttänyt,
että palvelijoita tarvittiin? Kuka puki tuhlaajapojalle parhaat
vaatteet ylle? Kuka pani kengät hänen jalkoihinsa ja sormuksen
hänen sormeensa? Eivätkö ne olleet palvelijat.. kristityt... joille
Jumala oli jättänyt vallan pukea ja riisua, avata ja sulkea? Ja
mikäs tehtävä oli seurakunnalla? Eikö vaimo evankeliumissa lakaissut
huonetta siihen asti kunnes löysi kadottamansa rahan? Eikö pappi
ollut Ilmestyskirjaa lukenut? Ehei... seurakunta piti olla...
seurakunta, joka etsi ja löysi. Mutta eikö ollut Kaisan-Juntti mennyt
ilman seurakuntaa... vanhan... suuripränttisen virsikirjansa varassa,
jossa oli rautalankaha'at ja messinkinupit? Kyllä taisi Jumala
taivaassa vähän ihmetellen avata kirjan ja kysyä: "Mitäs pränttiä se
tämä on?" "Uusi virsikirja!" "Kylläpä on kaunisteltu!" "Kun ei pirun
nimeä edes kehdata mainita, vaikka pojalla oli sellainen kamppailu
tämän kanssa siellä korvessa."
Siitä oli syntynyt kiivas väittely. Jonatan Stark oli silloin ollut
kolmenkymmenen vanha ja hänellä oli vankka niska. Sitäpaitsi hänellä
oli ollut uusi papintakki ja hohtavan valkoiset liperit. Hän oli siis
ottanut väittelyyn osaa virkansa puolesta. Mutta Kurki-Aatami ei
ollut antanut perään, vaikk'ei hänellä ollut ollutkaan yllään kuin
kotikutosarkaa ja poronsarvista sorvatut napit takissaan. Häntä ei
ollut häikäissyt papin punakka, hiukan kiivastunut muoto. Hän oli
siis lyönyt tämän laudalta kuin mies, kuulijoiden vakuutellessa:
"Niin on kuin Aatami sanoo. Ahtaasta portista on kaikkien mentävä,
jos mieli autuaaksi tulla."
Mutta hyvä mies oli Kaisan-Juntti ollut, hyvä ja luonnonsiivo.
Siitä oli vallinnut vain yksi mielipide. Sellaista niittomiestä ei
kirkonkylän törmällä ollut löytynyt toista, jollei nyt itse Poikelan
Aapo... Mutta ei... alakynteen oli Poikelan Aapokin tunnustanut
joutuneensa. Ei Juntin kanssa ollut kilpasille pystynyt kukaan. Siinä
se olisi kirkkoherrallekin ollut heinämies.
Keskustelu oli suuntautunut rauhallisemmille aloille, heinäntekoon ja
kalanpyyntiin. Niillä aloilla oli Jonatan Stark'kin saanut asemansa
pitää. Hän olikin innokas kalamies, joka jo tullessaan oli tuonut
alhaalta kaksi valtavaa rysää. Niillä kelpasi koettaa jokivuopajista
jäänlähdön aikaan. Sen olivat lainiolaisetkin myöntäneet.
Omituisten tunteiden vallassa oli Jonatan Stark niistä hautajaisista
palannut. Hän oli taistellut ensimmäisen taistelunsa uskon puolesta
ja joutunut tappiolle. Vielä olivat kylänpoikaset nostaneet lakkia
hänelle, mutta hänestä oli tuntunut, että se pian lakkaisi. Niinkuin
oli tehnytkin. Vain päätä nyökäyttivät vastaan tullessaan, jos
nyökäyttivät ollenkaan.
Siitä alkaen oli yhteisymmärrys hänen ja seurakunnan välillä ollut
rikki. Eivätkä seuraavat vuodet olleet sitä korjatuksi saaneet.
Kumpikaan puoli ei ollut halunnut myydä mielipiteitään. Jonatan
Stark oli ensi vuosina saarnannut armonjärjestystä lujasti, enemmän
kuin oli itsekään halunnut. Sillä oikeastaan hän ei kuulunut
dogmien palvojiin. Mutta täällä, missä uskonkappaleet seisoivat
perustuksillaan lujina kuin lumihuippuiset tunturit keskellä
erämaata, se oli näyttänyt tarpeelliselta. Hän oli toivonut
ihmisten tulevan järkiinsä. Mutta -- turha toive. -- Kurki-Aatami
veti vastavedon joka sunnuntai. Jos Jonatan Stark, innostuneena ja
lämminneenä, oli nostanut Nikodemuksen taivaaseen, oli Kurki-Aatami
iltaseuroissa hänet sieltä alaskiskaissut. Tuota vanhaa juutalaisten
ylimmäistä oli siis riepoitettu taivaan ja kadotuksen väliä. Kunnes
Jonatan Stark oli kyllästynyt. Hän oli heittänyt Nikodemuksen ja
muut erimielisyyttä herättävät Raamatun henkilöt oman onnensa nojaan
ja saarnannut vain sellaista, josta ei suoranaisia uskonriitoja
syntynyt. Viime vuosina hän olikin saarnannut itselleen enemmän
kuin muille, rohkaistakseen itseään tässä karussa erämaassa.
Jumalanpalveluksista oli muodostunutkin virkistyshetkiä, ainoita,
joita hänellä kalastusta ja kirjallisuuden viljelyä lukuunottamatta
vielä oli.
Kovaa oli siis ollut hänen virkansa ulkonainen puoli, mutta sitä
siunatummaksi se oli muodostunut sisäänpäin.
Jonatan Stark oli näiden yhdeksäntoista vuoden kuluessa arvioinut
uskonnolliset arvot uudelleen, sikäli kuin hän kirjallisuuden
puutteessa oli pystynyt niille kaikille selvää muotoa antamaan. Mutta
Lapin suuren hiljaisuuden keskellä hän oli oppinut aavistelemaan
totuutta siinäkin, missä lujaa pohjaa ei muuten löytynyt. Hän oli
kehittänyt oman teologiansa, joka kyllä -- kun hän siitä suljetussa
seurassa puhui -- usein sangen surkeasti kärsi kiinteiden puitteiden
puutetta, mutta jossa siitä huolimatta sykähteli uusi elämä.
Se oli riittänyt ylläpitämään hänen yksinäisen sielunsa usein
sammumaisillaan lepattavaa liekkiä tämän harmaan yksitoikkoisuuden
keskellä. Hän oli vuosien varrella varovaisesti raaputellut
Vapahtajan kuvan haalistunutta kultausta ja löytänyt ilokseen sen
alta uusia, tuoreempia värejä. Monta ennen rakasta kultalevyn palasta
hän tosin oli tässä työssä menettänyt, mutta löytämänsä uusi väri oli
tuoreudellaan korvannut menetetyn, korvannut moninkertaisesti.
Hänelle oli selvinnyt, ettei uskonnossa ollut tärkeintä sen
ulkonainen muoto, ei edes opinkappalten vanha asukaan, vaan se, että
ihminen eli, eli sisällisesti uutta, täydellisempää elämää. Näin
hän oli päässyt henkisyyden korkeammalle tasolle, jolta katsottuna
elämä oli ruvennut näyttämään toiselta kuin ennen. Hän oli oppinut
ymmärtämään enemmän ja suhtautumaan myönteisesti sellaiseenkin, jota
hän ennen oli jyrkästi tuominnut.
Mutta tämä uuden uskonnollisen maailman löytö oli vaikuttanut
sangen haitallisesti hänen ulkonaiseen asemaansa. Kun hän ei
kuulijakuntansa kehittymättömyyden vuoksi voinut uusia oppejaan
julistaa, hän oli vuosien varrella yhä enemmän sulkeutunut itseensä,
vetäytynyt erilleen ihmisistä, muistamatta, että nämä luonnonlapsen
uteliaisuudella seurasivat jokaista hänen askeltaan. Harhaopista
he eivät pystyneet puhumaan, mutta he puhuivat sitä enemmän hänen
muuttuneesta olennostaan. He moittivat häntä ylpeäksi.
Jonatan Stark oli alkuaikoina esiintynyt moitteettomasti puettuna,
arkipäivinäkin kauluksissa ja kalvostimissa. Silloin olivat
lainiolaiset ihailleet hänen 'alhaisuuttaan'. Nyt, kun hän sisäiseen
maailmaansa vetäytyneenä ei enää tullut tarpeeksi kiinnittäneeksi
huomiota ulkonaiseen, kummastelivat seurakuntalaiset, että mies
paikatuissa sarkahousuissa saattoi olla niin luoksepääsemätön
ja ylpeä. Vain joskus, kun yksitoikkoiset, toistensakaltaiset
päivät eivät enää tuoneet minkäänlaista pienintäkään vaihtelua
tullessaan, hän saattoi keskellä viikkoa pukeutua juhlapukuun ja
astella pappilan salissa pitkin, miettivin askelin. Oli, kuin olisi
epätoivoinen sieluparka kiiltävien kaulusten ja kalvostinten avulla
rimpuillut pinnalla pysyäkseen. Oli miten oli: tulos tällaisesta
"muodonvaihdoksesta" oli hänelle itselleen tavallisesti ollut sangen
vähäinen, mutta ulospäin, kirkonkyläläisiin, se aina oli vaikuttanut
voimakkaasti. "Mitäs nyt kirkkoherra juhlii, kun on luopunut
paikkahousuistaan ja pukeutunut parhaaseen verkaan? Ja oikein
kauluksissa keskellä viikkoa! Oliko siellä vieraita, vai mitä juhlaa
pappilassa vietettiin?"
Kauppias Raattaman palvelijatar oli juossut ottamaan siitä selvää,
mutta palannut pettyneenä takaisin. Ei sinne vieraita ollut tullut
eikä pappilan palvelijatar ollut tiennyt mitään merkkipäivästäkään.
Kirkkoherran rouva vain oli sanonut papalla taas olevan hänen raskaat
aikansa. Mitkä ihmeen raskaat ajat? Lainiossa, hyvätuloisessa
seurakunnassa, ja kaksi tervettä ihmistä, joiden lapsetkin jo olivat
aikuiset? Palkkaa runsaasti ja työtä vähän. Ei siinä olisi luullut
raskaiden aikojen käsiksi pystyvän.
Mutta kirkonkyläläiset eivät ymmärtäneet, he, jotka olivat seudulla
syntyneet ja kasvaneet. He eivät käsittäneet, kuinka musertavaksi
hiljaisuuskin toisinaan saattoi ihmiselle käydä, -- ihmiselle, joka
oli elänyt vilkkaammissa oloissa. He eivät aavistaneet, että pappi
taisteli synkkämielisyyden kanssa, taisteli kunnes voitti.
Sellaisten hetkien jälkeen oli Jonatan Stark leikkinyt sielussaan
kuin lapsi päivänpaisteisella nurmikolla.. Kaikki oli tuntunut
ihmeellisen hauskalta ja mielenkiintoiselta. Hän oli muuttunut aivan
lapselliseksi, niin että hänen vaimonsa oli täytynyt väkistenkin
nauraa. "Kun nyt yltyy kiilloittamaan vanhojen kaulusnappien
kantojakin!" "Siunatkoon sitä pappaa, se on toisinaan juuri kuin
pikkuinen poika!" Mutta Julia-rouva ei ymmärtänyt, että kun hänen
miehensä sielussa paistoi päivä, tuli hänelle tavaton kiire saada
kaikki yhtä kirkkaaksi ja loistavaksi ympäristössäänkin. Ja kun ei
lopuksi enää muuta kiilloittamista löytynyt, hän haki kaulusnapit
esille ja ryhtyi kiilloittamaan niiden mustuneita kantoja.
Taikka -- kyllähän Julia-rouva sen tavallaan ymmärsikin. Sellaisina
päivinähän todettiin kaikenmoiset pikkuasiat. Neule kirkkoherran
paulakengissä oli ihan riittävän korkea. Ne olivatkin norjalaista
mallia, jota Lainiossa yleisesti käytettiin. Ja se Johan Henrik
Huikuri oli kerrassa erinomainen suutari. Paria vanhaa kaulusta
saattoi yhtä hyvin pitää nurinpäinkin, kunhan Julia-rouva vain ne
nurjalta puolen silitti. Ruskeaa kenkämustetta oli vielä puoli
purkkia. Se riitti vielä ensi kesän yli, joten ei tarvinnut tilata
uutta. Mutta se piti säilyttää kosteassa ja kylmässä paikassa, jottei
se kuivaisi. Sandra-piika sai nimenomaisen määräyksen viedä purkin
kellariin.
Ne olivat valoisia päiviä Lainion pappilassa. Aurinko paistoi
saliin myöhäissyksyn vaisulla loisteella, mutta Jonatan Stark kulki
hyräillen kukkaruukulta toiselle kooten pudonneita lehtiä kouraansa
ja heitellen niitä uuniin. Hän poimi sielunsa alakuloisuuden siruja
ja hävitti ne tyyten. Isävainajan kuva riippui hiukan vinosti
seinällä. Se oikaistiin matemaattisella tarkkuudella. Kirjoituspöydän
pulpettialmanakka, joka osoitti viittä vuotta ajassa taaksepäin,
sai uuden imupaperin. Kynän varret varustettiin uusilla terillä,
lyijykynät teroitettiin ja lopuksi ryhtyi kirkkoherra hiomaan
puukkoaan.
"Saisit sinä kerran laskea kyökkiveitsetkin, Jonatan", oli
Julia-rouva sanonut nähdessään miehensä työinnon. Sitä ei ollut
tarvinnut kahdesti sanoa. Oikopäätä oli Jonatan Stark lähtenyt
suntion mökille. Siellä oli hyvä pyörätahko, jolla sopi teroittaa.
Mäki-Roope oli vääntänyt tahkoa ja Jonatan Stark laskenut. Hänen
sielussaan olivat taas pitkästä ajasta soineet elämän sävelet ja
veitsistä piti tulla hyvät. Oliko Roope koskaan nähnyt parempaa
terästä? Se oli sitä kuuluisaa Kauhavan rautaa, josta jo laulussakin
mainittiin. Niinpä niin. Hyvää taisi olla, mutta hyvää oli Norjan
teräskin. Raaterovan porvarilla oli kerran ollut puukko, jolla oli
saanut ajaa parran, milloin vain halusi. Oliko kirkkoherra koskaan
sellaista puukkoa nähnyt?
Yksinkertainen Roope! Hän oli ollut onnellinen nähtyään kerran
Raaterovan porvarilla "sellaisen puukon". Hän olisi tuntenut itsensä
sata kertaa onnellisemmaksi, jos kerrankin olisi saanut istua
pääkaupungin parturin tuoliin. Hän, Jonatan Stark, oli istunut niissä
monta monituista kertaa. Mutta -- mahtoikohan käydä niin, että hän
joskus tulisi kadehtimaan Roopen onnea?
Eikö Julia ollut joskus laulanut:
"Dort, wo du nicht bist,
dort ist das Glück?"
(Siellä, missä sinä et ole,
siellä on onni.)
Kummallista, kummallista kaikki.