Kaksi ensimmäistä vuotta oli kulunut nopeasti, melkein kuin
huomaamatta. Lapin suurenmoinen luonto tuntureineen, kirkasvetisine
jokineen ja järvineen, rannattomine, penikulmaisine aapoineen ja
pohjattomille pounujänkineen oli ollut uusi maailma, johon etelästä
muuttanut nuori ja herkkä Jonatan Stark oli astunut ihmetellen
kuin sadun maalaispoika kuninkaan linnaan. Valtava talvi, joka
kokonaisena, eheänä kuin taivaan lahja, oli tullut tämän pohjoisen
seudun osaksi, vangitsi mielen ehdottomasti, samoinkuin valoisa,
hiukan surunvoittoinen kesäkin. Tämän luonnon keskellä liikkui
umpimielinen kansa kuin elämän ikuista arvoitusta miettien. Se oli
kansa, joka vaelteli näillä mailla samankaltaisissa mietteissä kuin
vangitut israelilaiset Baabelissa kerran. Heidän elämänsä ainoana
toiveena oli kerran päästä "kirkkaaseen ilmaan". Sellaisina he
tekivät ensi näkemältä hiukan kömpelön, haaveellisen vaikutuksen.
Jonatan Starkin mielenkiintoa he eivät aluksi olleet herättäneet.
Mutta -- kun hän oli päässyt syventymään heidän sieluunsa, missä
vanhat tarinat ja taikausko elelivät rinnan kristinopin alkuperäisten
käsitysten kanssa, hänen mielenkiintonsa oli herännyt. Hän oli
löytänyt kultakaivoksen.
Niin -- ne vanhat tarinat. Ne oli heitetty huiskin haiskin ja
ajelehtivat ihmisten jaloissa kuin lastunhelpeet pitkin pirtin
lattiaa. Ne olivat niin jokapäiväistä tavaraa, ettei niihin sen
suurempaa huomiota kiinnitetty. Vasta kun joku vieras rupesi niitä
tarkkaamaan, hän teki sen havainnon, että ne kuuluivat oleellisesti
tämän umpimielisen kansan elämään.
Jonatan Stark oli hymyillyt itsekseen. Hän oli löytänyt vanhan
taikauskon elinvoimaisena ja väkevänä. Häntä oli huvittanut panna
merkille, kuinka lapsellisesti kansa siihen luotti, ja häntä oli
naurattanut muistellessaan, mitä seurakuntavuosikertomukset tässä
kohden sisälsivät. Niiden mukaan ei taikauskoa enää Lapissa tavattu.
Tervaristit navetoiden ovissa todistivat kuitenkin toista. Niitä
ilmestyi sinne joka kesä lehmien uloslasku-aikaan. Revontulten
loimutessa oli vaarallista hiihtää. Kas, sauvojen "kiernaseminen"
pakkaskelillä saattoi ärsyttää taivaan valkeat ylimielisen kulkijan
kimppuun. Varovaisinta oli siis hiihtää sauvat kainalossa.
Jonatan Stark oli elänyt kuin satumaassa, kuin lumotussa linnassa.
Hänen papilliset vaistonsa olivat nukkuneet hurskaan unta. Niitä ei
ollut yhtään ärsyttänyt taikauskon voima. Ne olivat suhtautuneet
tyynesti vanhoihin "lukuihin" kuten toisiinsa saman talon kissa ja
koira. Vanhat tarinat tietäjistä ja "myrrysäijistä" olivat hiljaisen
rukin hyrinän tavoin tuudittaneet Jonatan Starkin papilliset vaistot
syvään, rauhalliseen uneen.
Hän ei siis noussut saarnaamaan "pimeyttä" vastaan. Ei, hän oli
asettanut entistä mukavampaan asentoon ja kuunnellut, kuunnellut
henkeään pidättäen. Hän oli rakastunut tuohon vanhain tärinäin
maailmaan niin, että oli uhrannut virkansa, vaikutusvaltansa ja
uskonsa. Toisin sanoen: -- hän oli antanut ihmisten saada sellaisen
käsityksen, ettei hän ollut "uskomassa" niinkuin entinen pappi. Se
kun hän vain muuten oli sattunut "kirkkopapiksi" lukemaan.
Ihmiset olivatkin kummastelleet aluksi. Mikä se sellainen pappi oli,
joka ei kristillisyydestä puhunut? Kuunteli vain vanhoja loruja
makaillen pirtin penkillä kuin mikäkin etelän jätkä piippunysä
suupielessä. Ei entinen pappi ollut sillä tavoin käyttäytynyt. Ei,
hän oli mennyt seurojen jälkeen kamariin ja istahtanut soututuoliin
keinumaan asettaen kädet ristiin vatsansa päälle. Niin hän oli
keinuskellut odotellen, tulisiko joku kristillisyydestä puhelemaan.
Ja tulihan se aina joku vanha vaimo tai eläkevaari. Mutta tämä,
Tarkka, lojui pirtissä kaiket illat ja kuunteli ruotiukon juttuja.
-- Ja kaikkea se kyselikin! Niinkuin sitäkin, minkävuoksi veneen
kaaripuihin ja reunalistaan aina piirrettiin kolme viirua vierekkäin.
No ka, kun se oli niin "somaton" ilman niitä, rikkoviivoja. Eihän
rikkomatonta venettä kukaan edes ostanutkaan.
Ei, ei se ollut sen vuoksi. Jonatan Stark oli maannut totisena ja
tuijottanut kattoon. Joku muu syy siihen täytyi olla.
Emäntä väki pyörähteli suu naurunmujeessa. Joku piikatytöistä
tirskahti ja juoksi lopulta navettaan nauramaan. Miehet iskivät
toisilleen silmää...
Mutta papin vakavuus oli saanut voiton. Se oli saattanut koko
pirttiväen oudon hämmingin valtaan. Kunnes ruotivaari lopuksi oli
laukaissut lumouksen:
No ka, kun rikkomaton vene tuotti onnettomuutta. Ei sellaisella
kukaan vesille lähtenyt. Hukutti itsensä jo ensimmäisessä koskessa.
Se oli nähty useamman kuin yhden kerran.
Ruotivaari oli katsellut pirtti väkeä kuin uhmaten: "Ei teistä
yksikään uskalla totuutta sanoa!"
Jo menivät vakaviksi miehetkin ja naisten nauru tyrehtyi. Niin...
kyllä vaari oikeassa oli. Vene piti "rikkoa" niinkuin rekikin.
Silloin ne vasta taipuivat ihmisen palvelukseen eivätkä juonitelleet.
Pappi puhalteli mietteissään savuja ilmaan. Hän oli merkillisen
totinen, melkein totisempi kuin rippiä jakaessaan. Nyt hän vasta
oikein papilta näytti, jollei vain olisi maannut seljällään tuossa
pirtin penkillä.
Pirtin väki tarkasteli häntä salavihkaa ja pudisteli päätä. Ei, tämä
ei ollut oikea pappi. Niin huonoissa vaatteissakin kulki. Mistä
maailmasta lie hankkinut nuo nahkahousunsakin? Ihan se makasi siinä
kuin Sapalakki lovessa.
Pirtissä vallitsee hiiskahtamaton hiljaisuus. Henget liikkuvat
siellä. Lapset kyyköttävät suurin silmin takan loukossa. Heitä
pelottaa.
Mutta yhä makaa pappi seljällään pirtin penkillä. Hänen kasvoillaan
lepää haaveksiva ilme. Hän vaeltaa hengessä himottuja maita. Lappi,
vanha, salaperäinen Lappi, on avannut hänelle ovensa. Haltijat
seisovat lakki kourassa taikalinnan portilla. He lausuvat yhteen
ääneen: "Astu sisään, Jonatan Stark, sinä kapan ja kauluksen
kantaja!" "Sinä osaat syödä meidän ruokaamme siitä kuolematta."
Ja Jonatan Stark astuu sisään. Hänet istutetaan parhaaseen pöytään.
Hän on kuin Iisak, joka syö himoruokaansa. Mutta häntä ei petetä. Hän
syö avosilmin. Täällä ei sovi erehtyä laulamaan: "Herra olkoon teidän
kanssanne!" Se olisi sama kuin lyhyt loppu koko juhlallisuudesta. Ei,
täällä oli yhdyttävä tonttujen lauluun:
"Kulki muinoin matkojaan
Sapalakki noita.
Tarvinnut ei toisinaan
ajoahkioita.
Rovaniemeen kyydin toi
tuuli myrskysäässä.
Tuokio -- niin murkinoi
jo Inarjärven päässä."
Kuinka kauan olisi Jonatan Stark mahtanut kulkeakaan Sapalakin
parissa, jollei emäntä olisi tarjonnut kahvia.
-- Nukkuiko se pappi jo siihen?
Jonatan Stark nousee. Ei hän ole nukkunut. Hän oli taas antautunut
mielikuviensa matkaan. Nyt ne johtavat hänet ulos taikalinnasta ja
vanhin haltijoista ripustaa portilla papinkauhtanan jälleen hänen
hartioilleen.
Jonatan Stark juo kahvia eikä huomaa, että hänen kauhtanaansa on
tullut vika tämän ensimmäisen osanoton jälkeen Lapin tonttujen
kesteihin. Vasta vuosia jälkeenpäin se selviää hänelle. Hänen
kauhtanassaan on kolme laskosta molemmissa rintapielissä. Se on
vanhaa mallia eikä hän ole siihen huomiota kiinnittänyt. Mutta
seurakuntalaiset näkevät laskokset uudessa valossa. Ne eivät
enää merkitse pyhää kolminaisuutta, vaan aivan toista. Pappi oli
kysellyt "rikotuista" veneistä. Nyt oli paholainen "rikkonut" hänen
kauhtanansa.
Kuka ymmärtää erämaan lasten sielunelämän, tuon kansan, joka
toisinaan esiintyy avomielisenä kuin lapsi, toisinaan juroutuu
umpimielisyyteensä ihan käsittämättömällä tavalla? Jonatan Stark
ei näiden kahden vuoden kuluttua saanut enää nähdä luonnonlasta,
joka takkatulen ääressä vanhoja "muistelee". Se puoli maailmaa
sulkeutui hänelle tyyten. Kukaan ei enää ruvennut kertomaan hänelle
mitään. Vain joskus, aniharvoin, hänen onnistui houkutella joku
talon nuoremmasta väestä "muistelemaan". Mutta se, mitä hän kuuli,
kerrottiin ylimielisesti, naurun ja kokkapuheiden säestämänä. Siitä
oli kadonnut entinen naivi hartaus.
Tämän jälkeen Jonatan Stark oli nähnyt seurakuntansa uudessa valossa.
Sen uskonnollinen puoli oli ruvennut kiinnittämään hänen huomiotansa.
Hän oli jo tulomatkallaan saanut tehdä tuttavuutta sen kanssa. Mutta
nyt hän syventyi sitä lähemmin tutkimaan.
Kaikkein eniten hän oli huvitettu seuroissa esiintyvistä
liikutuksista. Hän oli aluksi kauhistunut niitä. Sellaisia omituisia
ääniä hän ei olisi ikinä uskonut ihmisen suusta lähtevän. Aluksi
istuttiin hiljaa, totisina, kuten hartaustilaisuudessa ainakin.
Mutta kuta pitemmälle ilta kului, sitä hermostuneemmaksi muuttui
kuulijakunta. Ja kun Kurki-Aatami, saarnamies, ääni itkusta
väristen viimein rupesi puhumaan Vapahtajan viidestä haavasta,
silloin puhkesi myrsky. Kuulijat kavahtivat penkeiltään, rupesivat
hypähtelemään ja tanssimaan. Kuului vain yhtenäinen "voi, voi!"
ja "hih, hih" Toisinaan kuulosti siltä, kuin olisi joku nauranut,
mutta sekin muuttui yht'äkkiä käheäksi parkumiseksi, aivan kuin
olisi asianomaista pieksetty. Ne olivat liikutuksia, Lapin kansan
uskonnollisen hurmiotilan ilmauksia.
Aluksi hän oli koettanut niitä hillitä. Hän oli noussut puhumaan.
Mutta se oli vain vaikuttanut kiihdyttävästi. Liikutukset
olivat kasvaneet myrskyksi. Se oli uhannut nielaista hänetkin,
yliopistollisen sivistyksen saaneen miehen. Siinä oli ollut jotakin
suggeroivaa. Hän oli tuntenut sen ja paennut.
Hän oli miettinyt kysymyksen ratkaisua, miettinyt kauan ja pitkään.
Hän oli ollut tekevinään tarkkojakin havaintoja ja päätynyt toisinaan
aivan lystikkäihinkin loppupäätelmiin. Miksi ei liikutuksia syntynyt
enää sen jälkeen, kun hän ensi kerran oli seuroissa istunut? Miksi
ei Kurki-Aatami lämmennyt kuten tavallisesti? Eikö Pyhä Henki voinut
vaikuttaa papin läsnäollessa? Pelkäsikö Pyhä Henki pappia?
Se oli tuntunut naurettavalta. Se ei voinut olla mahdollista. Mutta
miten oli selitettävissä, ettei liikutuksia enää esiintynyt hänen
läsnäollessaan? Hän oli koettanut asiasta alkaen ottaa niistä
selvää. Ne olivat herättäneet hänessä samanlaista mielenkiintoa
kuin vanhat tarinat staaloista ja tietäjistä. Hän oli toisinaan
oikein vilpittömästi pyrkinyt saarnamiesten ystävyyteen löytääkseen
arvoitukselle ratkaisun. Mutta vastaus oli aina ollut sama: "Ei
luonnollinen ihminen ymmärrä niitä kuin Jumalan Hengen ovat. Ne ovat
hänelle hulluus."
Hän oli toistamiseen seisonut lukitun linnan portilla. Tämän linnan
haltijat olivat yhtä itsepintaisia kuin ensimmäisenkin. Ne eivät
avanneet portteja omallekaan väelle hänen sattuessaan joukkoon.
Epäonnistumisistaan huolimatta Jonatan Stark oli yrittänyt
yrittämistään, mutta lopuksi hänen oli täytynyt lakata. Hän oli
tyytynyt vain kauempaa katselemaan ja silloin hän oli tehnyt toisen
mielenkiintoisen havainnon.
Kurki-Aatami ja muut saamamiehet puhuivat merkillisen
yksinkertaisesti. Oikeastaan se ei ollut mitään puhetta, vaan
jonkunlaista vakavaa juttelua. He juttelivat "aapostoleista" ja
profeetoista sangen alkuperäisellä, klassillisella tavalla.
Jonatan Starkin oli täytynyt tunnustaa, ettei hän olisi pystynyt
siten puhumaan. Kurki-Aatamin esityksessä oli mieskohtaisen
puhuttelun leima. Mutta se oli kokonaan toisenlaista kuin papilla.
Siinä soi vielä persoonallisempi sävy. Yksin apostoleitakin kohtaan
hän käyttäysi tuttavallisesti. Hän puhui "Pekka-veljestä" ja
"Paavo-veljestä". Jonatan Stark oli aluksi loukkaantunut tällaisesta
tuttavallisuudesta. Hän oli tahtonut puolustaa apostolisten
esimiestensä kunniaa. Mutta turhaan. "Pekka" ja "Paavo" vaelsivat
ympäri seuratuvassa. Ja vaikka Jonatan Starkista oli aluksi tuntunut,
että heillä oli peski päällä, oli hän lopuksi oppinut näkemään
apostolisen paimensauvan heidän kädessään. Ja siitä alkaen peski oli
ruvennut loistamaan hänen silmissään paavin purppuralta.
Oli totta, että Lappi "taamoi", taivutti alleen. Se oli riistänyt
Jonatan Starkilta kyvyn tunkeutua lukitun linnan pyhäkköön:
liikutusten salaperäisyyden perille. Mutta samalla se oli taivuttanut
hänet näkemään apostoli Paavalin ja Pietarin lähempinä tuttuina
Kurki-Aatamin kanssa. Eikä se edes viime aikoina ollut enää
kadehdittanut häntä. Siinä määrässä Lappi taamoi.
Ihmeellinen, salaperäinen Lappi. Jonatan Stark oli yhdeksäntoista
vuotta etsinyt sen sielua, kuten kuninkaanpoika noita-akaksi
loihdittua prinsessaa, mutta ei ollut löytänyt. Häneltä nähtävästi
puuttui taikasana, se jumalallinen "sesam", joka olisi avannut
hänelle portit lapinelämän kätkettyihin kammioihin. Alussa hän oli
luullut onnistuneensa. Se oli alkuaikoina. Mutta kuta kauemmin
hän oli Lapin kansan keskellä elänyt, sitä lujemmin hän oli
ruvennut uskomaan Lapin sielun saavuttamattomuuteen. Se pakeni
kuin riekkoparvi hänen edellään. Kesämatkailjat kulkivat riemuiten
etelään. He luulivat löytäneensä tämän etsityn helmen. Mutta itse
asiassa he olivat löytäneet vain värjätyn lasipalasen. Surullista
oli vain se, että useimmat heistä uskottelivat itselleen ja muille
löytäneensä oikean.
Jonatan Stark oli siis koettanut jos kukaan, mutta turhaan. Lapin
sielu, tuo äänetön ja kuitenkin kuuluva, tuo näkymätön ja kuitenkin
joka päivä näkyvä, pakeni hänen edellään kuten poro, joka ei tahdo
antautua kiinni. Se oli "menentelijä sielu". Sen nimen hän oli
antanut sille. Hän näki vain vilahduksia siitä. Milloin se häivähti
silmään kotalappalaisen kirkkopeskin koristuksissa, milloin hän
oli kuulevinaan sen äänen Kurki-Aatamin saarnassa. Silloin se
usein muistutti jänkälinnun yksitoikkoista piipitystä. Toisinaan,
kesäöinä, hän oli näkevinään sen nousevan maasta ilmaan kevyen usvan
kaltaisena. Ihminen asui sen keskellä, mutta ei saanut sitä käsiinsä.
Milloin se muistutti tanssivaa keijukaista, harsopukuista ja hienoa,
milloin pimeästä tuijottavaa kuolleen silmää. Ja joskus: -- sillä ei
ollut silmiä ollenkaan. Se oli kuin pääkallo.
Jonatan Stark oli lopettanut Lapin sielun etsimisen, sillä hän oli
"taamoutunut", käynyt niin kesyksi ja hiljaiseksi kuin poro, joka
pitkän temppuilun jälkeen on saatu kulkemaan suoraan.
Hän oli kulkenutkin "suoraan" nämä viimeiset vuodet, mutta matka oli
hänestä ollut mielenkiintoa vailla. Hän halusi uusille palkisille,
etelään -- sinne, missä ihmiset elivät onnellisempina kuin täällä
karun kiveliön keskellä.
Mutta -- olivatko etelän ihmiset sen onnellisempia?
Merkillistä. Nyt, kun hän oli saanut varmuuden poispääsystään,
oli tämänkaltaisia kysymyksiä johtunut hänen mieleensä. Hän oli
vuosikausia kurkottanut kättänsä maljaa kohti, joka hänen mielestään
sisälsi onnen. Mutta nyt hän oli ruvennut pelkäämään: eikö senkin
maljan pohjalla ajelehtinut kaipaus, kaipaus uuteen, parempaan,
valoisampaan, ehyempään -- kaipaus onneen, kaukaiseen onneen?