I.

Jonatan Stark oli mies parhaassa iässään muuttaessaan Lappiin,

juuri täyttänyt kolmekymmentä vuotta. Sen ikäisenä uskaltaa mies

käydä käsiksi elämän kovaan todellisuuteen, varsinkin jos hän on

terve ja vasta mennyt naimisiin. Jonatan Stark oli kumpaakin. Hänen

punakat kasvonsa todistivat lujaa, rautaista terveyttä. Ja hänen

nuori rouvansa oli tulomatkalla saanut useammassa kuin yhdessä

kievarissa kertoa, montako kuukautta hän oli ollut naimisissa tuon

vankkarakenteisen papin kanssa, joka kievarin pihalla nosteli

raskaita matka-arkkuja, kuin olisivat ne sisältäneet vain paljaita

höyheniä. Jokivarsi otti selvän, ketä sen kautta kulloinkin kulki.

Mistä se ei muuten päässyt varmuuten, sen se kysyi, suoraan ja

häikäilemättä. Jonatan Starkista se oli heti nähnyt, että tämä oli

terve, mutta hänen naimisissaolo-aikaansa se ei tiennyt. Siksi se

kysyi sen. Sellainen on jokivarsi, Lainiosta kaupunkiin saakka.

Paljon muuta lisäksi tiedusteli jokivarsi Lappiin muuttavalta

nuorelta pappisparikunnalta. Oltiinko uskomassa? Jonatan Starkia se

oli oudostuttanut. Täällä, jokivarrella, otettiin miehen uskostakin

selvä, monesti jo ennen, kuin tämä edes kunnolla oli ehtinyt saada

matkaturkit yltään. Otettiin vieras kiinni jo heti ovessa. Ja

jos tämä huomautti kysymyksenteon sopimattomasta hetkestä, oli

jokivarrella vastaus heti valmiina: 'Olkaa aina valmiit vastaamaan,

jos joku teidän autuutenne toivon perustusta tiedustelee.' Mihinkäpä

siitä juuri papinmuotoinenkaan mies pääsi. Jonatan Stark oli siis

aivan turhaan tehnyt vastaväitteitä. Uskonasian piti olla aina

selvänä, joka minuutti, joka hetki. Oliko se heillä itsellään kenties

joka hetki selvänä? Kyllä, kyllä vain: -- he olivat kerta kaikkiaan

tehneet parannuksen ja he saattoivat sanoa, missä ja milloin se

oli tapahtunut. Saattoiko ehkä pappi selittää kristityksitulonsa

yhtä tarkkaan? Hän oli ollut kauan Jumalan koulussa. Ohoo, niitä

koululaisia oli Jumalalla paljonkin, mutta harvoin niistä valmista

tuli. Jäivät aina veräjällä kiinni ja pyörsivät siitä takaisin. Ehei,

kyllä piti autuudenasiasta saada varmempi ote.

Sellainen oli jokivarsi, se ei hellittänyt. Se otti asioista selvän

omalla, sitkeällä, omituisella tavallaan. Oltiinko ehkä korkeaakin

lähtöä? Vai rovastinpoikia. No, oliko isä uskomassa? Siinä oli taas

ollut uusi pulma edessä. Jonatan Stark oli toivonut, että isäukko

itse olisi saanut kysymykseen vastata korkean kansliapulpettinsa

takaa. Hän oli ollut varma, että jokivarren ihmisten olisi silloin

ollut pakko taipua opetettavan asemaan. -- Oli helpottanut hiukan,

kun kyseleminen oli siirtynyt muihin asioihin. Oltiinko ehkä aatelia?

Ei toki, tavallista, aivan tavallista sukua vain. Mutta mistä juuri

sellainenkin kysymys? No, katsokaahan: oli kerran ollut metsäherra

aatelia ja hänellä oli ollut jos jonkinlaisia koukkuja. Häntä

oli yritetty uskoon useammankin kerran, mutta aina yhtä huonolla

tuloksella. "Haukka-parooni" ei ollut muuta kuin nauranut vain, ei

edes suuttunut kertaakaan. Ja niitä oli taas sellaisiakin, jotka

loukkaantuivat. Niinkuin eräskin -- mikä lie ollut kaupparatsu

--, joka kirjoitti päiväkirjaan muistutuksen "sopimattomasta

käytöksestä". Hyvä isä sentään, sopimattomasta käytöksestä! Eikä

äijärievulle oltu muuta tehty, kuin siivosti kysytty hänen uskoaan.

Jonatan Starkin oli täytynyt nauraa. Perin omituisen ja alkuperäisen

kansan keskuuteen hän oli joutunut. Jotakin tämäntapaista hän tosin

oli lähtiessään kuullut, mutta tällaiseksi hän ei sentään ollut

jokivarren elämää osannut kuvitella. Minkälaista mahtoi olla sitten

ylempänä, Lainiossa?

Samanlaista oli ollut ylempänäkin. Ihmiset yhtä alkuperäisiä ja yhtä

selvillä uskostaan. Joka asiassa he olivat pohjautuneet raamattuun.

Muuan torpanvaimo ainoastaan oli tehnyt poikkeuksen. Hänen oli ollut

vaikea uskoa, että lapset olivat Herran lahja. 'Niin se kyllä oli

vanhassa valkeudessa, mutta liekö tämän uuden valkeuden aikana?'

Vaimoparalla oli ollutkin täysi tusina. Ei siis ihme, että epäuskokin

oli jo pakannut muutamasta reiästä sisään.

Ja sitten perillä Lainiossa. Suuri joukko kirkonkyläläisiä oli

kerääntynyt pappilan pihalle uutta pappia vastaanottamaan. Siinä oli

ollut miehiä, naisia ja lapsia, jotka suu auki olivat katselleet

mahtavaa kuomurekeä. Sellaista ei oltu näillä perillä ennen nähty.

Kirkkoherra mahtoi olla rikas. Ei edes maaherra ollut sellaisella

reellä ajanut. Ja hänkin oli käynyt Lainiossa kerran, parikin.

"Jumalan terve" oli täällä kajahtanut lempeämpänä, lauhkeampana.

Sen ihmeen oli ilmeisesti saanut aikaan kuomureki. Tuli sekin aika,

jolloin sen ympärillä kaikuivat kiroukset Lainion kievarista pitkin

jokivartta alas kaupunkiin asti. Mutta se aika oli vielä silloin

ollut kaukana eikä tulohetkenä kukaan sitä edes ollut aavistanutkaan.

Pappilassa oli tarjottu tervetuliaiskahvit metsänhoitajan

rouvan hääriessä emäntänä. Hän oli puhjennut itkuun ruustinna

Starkia tervehtiessään. Raukasta oli tuntunut hyvältä saada

"onnettomuustoveri" tänne kauas tuntureiden taa. Se oli vaikuttanut

hiukan omituiselta, häirinnyt jonkun verran yleistä ilon tunnelmaa,

mutta jälkeenpäin oli ruustinna Stark tapausta monesti muistanut.

Metsäherran rouva oli ollut oikeassa. Onnettomuudelta oli lopulta

ruvennut tuntumaan koko Lainioon muutto.

Mutta niin olivat vuodet vierähtäneet yksi toisensa jälkeen. Jonatan

Stark oli nähnyt kesän saapuvan, kesän jälkeen syksyn ja sitten

taasen talven. Yhdeksäntoista kertaa hän oli nähnyt kinosten kohoavan

pirttirakennuksen päähän, ja joka vuosi melkein yhtä korkealle.

Yhdeksäntoista vuotta hän oli istunut tämän saman kansliapöydän

ääressä ja katsellut vuoroin maantietä, vuoroin kauppias Raattaman

pihaa, joka parahiksi sopi näkymään maantien yli, navettarakennuksen

ja jyväaitan välistä. Kauppiaan rouva kulki joka aamu kellariin ja

kellarista takaisin keittiöön. Vanhin poika, Konrad, joka työskenteli

isänsä konttorissa, ilmestyi säännöllisesti puolenpäivän tienoissa

portaille, poltti savukkeen ja katseli sitten hetkenaikaa kirkolle

päin, missä maantie jyrkkään kääntyi kylän näkyvistä suoraan kohti

etelää. Konrad oli katsellut tuota maantienpolveketta niin kauan

kuin jaksoi muistaa. Se toi hänelle mieleen koulumatkat. Silloin hän

oli aina maantienkäänteessä pyörähtänyt ympäri ja katsellut häviävää

kylää, josta viimeiseksi näkyi hänen kotitalonsa pirttirakennus ja

pappilan jyväaitta. Ja palatessaan loma-ajoiksi kotiin hän oli jo

hyvän matkaa ennen maantienpolveketta ollut varuillaan. Hän oli

tahtonut nähdä tutun pirttirakennuksen ja pappilan jyväaitan, heti

kun ne vain sopivat näkymään. Jyväaitan portailla hän oli leikkinyt

entisen papin tyttären kanssa monen monta kesää. Ja lopuksi, kun

lie kumpikin olivat jo olleet liian suuria leikkiin, he olivat

istuneet jyväaitan portailla ja silloin oli Konrad saanut tehdä

Angelikalle selkoa edellisen päivänsä puuhista. Eikä niitä ollut

paljoa ollut, enimmäkseen uneksimista vain. Mutta Angelika oli

muuttanut "alas" vanhempainsa kanssa ja siihen oli se satu loppunut.

Hän oli hävinnyt maantienkäänteeseen muutamana keväänä jäiden

lähdön aikana. Tiesi vain, oliko tuo paikka käynyt Konrad-herralle

muita rakkaammaksi pappilan Angelikan vuoksi, mutta sinne hän vain

oli katsellut jok'ikinen päivä, -- katsellut niin kauan, kunnes

muutamana marraskuun aamuna tienkäänteestä oli sukeltanut esiin

kyytihevonen. Se oli tuonut Lainioon Laine Lindemanin, uuden

postineidin. Se oli ollut ennakolta tietty asia eikä se ollut

Konrad-herraan sen suurempia vaikuttanut. Mutta vuoden päästä olivat

asiat toisin: Konrad Raattama oli naimisissa Laine Lindemanin

kanssa ja postikonttori oli siirretty Raattaman pirttirakennukseen.

Konrad-herra työskenteli edelleenkin isänsä konttorissa,

ilmestyen portaille puolenpäivän tienoissa savukettaan polttamaan

kuten ennenkin. Se ei ollut mikään ihme. Mutta sitä kyläläiset

kummastelivat, että hän edelleenkin katseli maantienpolveketta. Minkä

vuoksi hän sitä katseli? Senkö vuoksi, että sen taakse kerran oli

hävinnyt pappilan Angelika, vai senkö vuoksi, että sen takaa kerran

oli ilmestynyt Laine Lindeman, hänen rouvansa. Tuskinpa Konrad-herra

sitä itsekään tiesi. Se kun se vain oli tullut hänen tavakseen.

Ihmiset muodostuivat perin omituisiksi täällä keskellä kiveliötä --

virkamiehet olletikin. He eivät näyttäneet Lappia kestävän. Useimmat

sortuivat kesken ikänsä, tylsistyivät, rupesivat juomaan ja kuolivat

pois, jolleivät ajoissa päässeet muuttamaan. Hautuumaalla seisoi

pari kolme ristiä, joiden kunkin alla lepäsi sangen traagillisesti

päättynyt elämä, joukossa yksi pappikin. Raukat olivat eksyneet

Lapin sokkeloiseen labyrinttiin, ja epätoivon hetkellä kohottaneet

huulilleen Bakkuksen maljan. Se oli lopuksi sortanut heidät kokonaan.

Vain aniharva oli löytänyt tien ulos ja pelastunut.

Yksi sellainen oli metsäherra Malmström, joka kolmekymmentä vuotta

oli asunut puustellissaan "Jerikossa" ja kestänyt, ihmeellisesti

kestänyt. Mutta hän olikin ainoa, jonka mielestä Lainio oli

paratiisi, pikkuinen paratiisi, missä ihminen vielä sai rauhassa

elää. Malmströmistä olikin vuosien varrella kehittynyt oikea

kulttuurin vihaaja. Hän ei kannattanut maanteitä eikä telefooneja,

rautateistä puhumattakaan. Maantietä, joka kymmenisen vuotta sitten

oli ulotettu Lainioon saakka, hän tavallisesti kutsui "Könösen

tieksi", koska kansakoulunopettaja Könönen oli ollut sen innokkaimpia

puuhaajia. Suurin vääryys, joka hänelle Lainiossa oloaikana oli

tapahtunut, oli se, että uusi maantie oli johdettu niin läheltä

Jerikoa, että hänen saunansa oli jäänyt maantien toiselle puolen.

Ajatella, sellainen julkeus! Hän ei koskaan voinut olla kiroamatta

kulkiessaan lauantai-iltana maantien yli saunaan. Hän oli joskus

huomauttanut Jonatan Starkille, että sitä syntiä kerran punnittaessa

oli välttämättä otettava huomioon maantie, aivan välttämättä. Vanha

Malmström oli kauhistunut kuullessaan kansakoulunopettajan aikomuksen

ruveta puuhaamaan rautatietä Lainioon. Herre Jämmer, rautatietä! Mitä

sillä tehtäisiin? Jonatan Stark oli leikillä huomauttanut sellaisesta

mahdollisuudesta, että pappilan vasikat joutuisivat ensimmäisinä

junan alle. Mutta vanha Malmström ei ollut sillä kertaa leikkiä

ymmärtänyt. Asia oli näyttänyt hänestä verisen vakavalta. 'Herre

jämmer', hän oli huudahtanut, 'jahtikoirat juuri varmaan joutuisivat

junan alle!' Se Stellakin, joka oli sellainen utelias veitikka. Ei,

ei, harrastakoon Könönen turnipsin viljelystä. Siinä oli "uudenajan

tuulta" Lainioon kyllin.

Takavuosina Malmströmkin oli hakenut lohdutusta lasista, mutta nyt

se oli jäänyt melkein kokonaan pois. Hänenkin, niinkuin kaikkien

muidenkin, oli täytynyt kamppailla henkiriepunsa puolesta. Mutta

hän oli voittanut. Hän oli vapauttanut henkensä Lapin kiroista

eläytymällä vanhoihin muistoihinsa.

Niitä muistoja muuten kelpasi kuulla. Jonatan Stark oli useamman kuin

yhden kerran palannut Jerikosta kuin uudesti-syntyneenä. Sellainen

kauhea riistamäärä, mikä Jerikon konttorihuoneen lattialle oli

kasaantunut illan kuluessa! Sieraimet värähtelivät kuvitellusta veren

hajusta ja 'puh! puh!' oli Jonatan Stark puuskuttanut kahlatessaan

kotiin umpeenlyönyttä tietä myöten. Se oli johtunut yhtä paljon

sisäisestä innostuksesta kuin lumen paljoudestakin. Sellainen

kertoja! Sellainen jumalainen mielikuvitus! Ja niin omituinen mies,

ettei saattanut katsoa puun kaatumista, vaan kääntyen selin kiristeli

hampaitaan joka kerta kuin satavuotias petäjä tuli rymisten maahan.

Mutta siitä huolimatta pudotti armotta metson. Se metsästäjäveri!

Vanha Malmström oli perinyt sen tiesi kuinka monennessa polvessa.

Sitä riistamäärää, jonka hän kolmenkymmenen vuoden kuluessa oli

kaatanut, olisi kadehtinut itse pyhä Hubertuskin, vanhan Malmströmin

kaima. Sellainen joukko metsoja, teeriä, koppeloita, pyitä,

haapanoita ja sorsia -- taveista puhumattakaan! Oh, kirkkokankaan

petäjät eivät olisi riittäneet niille istuinpuiksi paremmin kuin

kirkkolahden rannat pesimäpaikoiksi. Mutta ne olivat melkein

poikkeuksetta pyydetyt ritarillisella tavalla. Malmström ei koskaan

ampunut muuten kuin lentoon. Se oli hänen metsästyssäännöistään

numero yksi. Piti toki tarjota otukselle tilaisuus pakoon. Jos se ei

sitten päässyt, se oli toinen asia. Metsämies otti sen ja sillä hyvä.

Vanhemmaksi tultuaan hän oli lopettanutkin pyynnin aivan tyyten.

Hän ei ollut halunnut luopua ritarillisuudestaan. Pyhän Hubertuksen

tavoin hän oli vetäytynyt hartaudenharjoituksiin: vanhojen

mestarilaukaustensa muistelemiseen. Ja sitä paitsi: -- hänen aikansa

kului arkiston hoitelemisessa.

Se Malmströmin arkisto olikin nähtävyys. Sitä kelpasi katsella.

Suuri, tamminen kaappi tukevine pilareineen, juurikuin jonkun

tuomiokirkon ovi. Ja sisällä... siellä vallitsi järjestys, jonka

vertaista ei löytynyt. Kaapin ylä- ja alaosa olivat jaetut

osastoihin. Siellä oli metsähallitus, lääninhallitus, uutistalot,

juoksevat asiat. Jokainen metsänvartijakin oli saanut oman

lokeronsa. Ja täytyi myöntää, ettei valtio pitänyt sellaista huolta

alamaisistaan kuin Hubertus Malmström arkistopapereistaan. Hän

saattoi jo melkein päältäpäin nähdä, puuttuiko joku, vai oliko

vahingossa siirtynyt väärään lokeroon. Mutta sellaista sattumaa ei

juuri koskaan tullut. Toverit olivat toisinaan panneet Malmströmin

hakemaan jotakin asiakirjaa pimeässä. Malmström oli väittänyt ensi

kerralla tuovansa oikean. Ja ihme ja kumma! Hetken päästä hän oli

palannut silmät loistaen, kädessä vaadittu asiakirja. No, miten

ihmeessä? Herre jämmer, kyllähän hän arkistonsa tunsi: -- toinen

lokero oikealta kaapin yläosaston alimmaisessa kerroksessa ja Lainion

pitäjän aitaussääntö siinä viidentenä päältäpäin laskien! Se oli

"Jeegis" se! Kummakos, kun hän oli lukenutkin joka asiakirjan ainakin

kolmeen kertaan läpi.

Sellainen oli metsäherra Hubertus Malmström, metsänhoitajain patronus

Lainion Lapissa. Mutta hän olikin ainoa lajiaan. Nimismies Forstadius

ei vetänyt hänelle vertoja, vaikka olikin metsämies ja mainio

"muistelija". Hän kaipasi etelään niinkuin kaikki toisetkin. Hän

ei ollut päässyt niille rauhallisille suvantovesille, joita vanha

Malmström jo souteli. Hänen oli monen vastuksen jälkeen onnistunut

päästä nimismieheksi, mutta ainoastaan Lappiin. Hänen suurin

surunsa oli se, ettei vouti halunnut puoltaa hänelle laajennettua

eri vapautusta. Hänellä oli muka huono käsiala. Herra siunatkoon,

vaikka hän löi kirjoituskoneella jok'ikisen virkakirjeen! -- Mutta

erinomainen mies oli tämä "Horsta". Niin ystävällinen ja puhelias

eikä pahastunut joutavista, -- ei edes siitäkään, että vanha

Malmström toisinaan huomautti: "Nå, spotta nu emellan!" Horsta vain

naurahti ja tuumaili: "No, kerrohan sinä, veli, nyt."

Jonatan Stark oli viettänyt nimismiehen luona lukemattomat

iltahetket. Silloin oli haasteltu maat ja taivaat, jätetty kauas

taaksepäin elämän karu todellisuuden ranta ja laskettu täysin purjein

mielikuvituksen äärettömälle ulapalle, missä laineet toisinaan löivät

vahvasti vettä venheeseen. Mutta sellaisina iltoina ei hän, Jonatan

Stark, ollut peljännyt hukkumista, vaikka Horsta toisinaan oli

lasketellutkin ihan mahdottomia. Siinä oli vain ilta kulahtanut kuin

siivellä pyyhkäisten ja kun kello oli lyönyt yksitoista oli Jonatan

Stark ottanut lakkinsa nöyrästi kuin koulupoika, jonka on lähdettävä

jälki-istuntoon. Elämän todellisuus oli palannut. Retkeilijät olivat

monien seikkailujensa jälkeen ajautuneet takaisin lähtöpaikkaansa.

Jonatan Stark oli tallustellut kotiinsa pimeää tietä myöten

ja entinen alakuloisuus oli vallannut hänet jälleen. Kaikki

tuollaiset "purjehdusretket" olivat tuntuneet vain keinotekoiselta

hengitykseltä. Hän ei koskaan pääsisi niiden avulla virkoamaan.

Mutta sellaisina hetkinä hän ei ollut muistanut, mitä hän taskussaan

kantoi. Jos hän sen olisi muistanut, hän ehkä olisi ajatellut toisin.

Hän olisi koettanut tyytyä kuten tyytyy lapsi saatuaan mieluisan

leikkikalun.

Jonatan Stark oli tullut kotiin, sytyttänyt lampun ja istahtanut

väsähtäneenä kansliapöytänsä ääreen. Hän ei ollut ajatellut mitään.

Olihan vain tylsästi tuijottanut mustaan ikkunaruutuun tahi

kansliakaapin tummaan oveen. Korkeintaan hän oli miettinyt, kuinka

kauan kaappi tulisi seisomaan tuossa ovisuuseinämällä. Luultavasti

satoja vuosia. Kukaan ei rupeaisi sitä siirtämään, puhumattakaan

siitä, että kukaan rupeaisi lukemaan läpi sen kaikkia asiakirjoja,

kuten Hubertus Malmström. Se olisi ollutkin kunnioitettava

voimannäyte.

Julia-rouva oli tullut huoneeseen ja pysähtynyt kynnykselle.

Papparukalla oli taas synkät hetkensä. "Haluaako pappa, että mamma

istuu täällä?" Jonatan Stark ei ollut sitä oikein tiennyt, vaan oli

katsahtanut vaimoonsa kuin neuvoa kysyen. Julia-rouva oli istahtanut

hetkisen, noussut sitten huokaisten ja pyytänyt miestään illalliselle.

Mutta seuraavana päivänä, kun hän oli kaivellut taskujaan, oli niistä

löytynyt merkillisiä kapineita: -- puoli tusinaa berdankiväärin

patruunia, nahkaremelistä leikattu pyssynrassi, karhulankarulla,

silkkinen ongensiima, lakkatanko ja kappale vahaa. Tai jotakin

muuta samantapaista. Jonatan Starkin kasvot olivat kirkastuneet. Se

hyväsydäminen Horsta! He olivat edellisenä iltana istuneet Horstan

pöytälaatikon ääressä onnellisina kuin koulupojat ja tarkastelleet

laatikon sisältöä. Horsta-veli oli näytellyt omaisuuttaan. Siinä

oli ollut nallinkiskojia, lataajia, onkirullia ja jos jonkinlaisia

tapseja ja leikareita. Viimeksimainitut olivat johdattaneet mieleen

kesän, jolloin toverukset istuivat Huomenjärvellä vetämässä

suunnattomia ahvenia. Jonatan Stark oli melkein kuullut, miten ne

molskivat. Se tulisi olemaan hauskaa. Niin, niin. Mutta -- oliko

veljellä berdanpatruunoita? Eikö? No tässä oli. Veli oli vain hyvä

ja pisti taskuunsa. Mutta mitä hän niillä, kun ei hänellä ollut

kivääriäkään? No kas... kiväärin voisi kyllä jälkeenpäin saada.

Patruunoista oli alituinen puute. Veli oli vain hyvä ja pisti

taskuunsa.

Olikos veljellä karhulankaa? Eikö? Sitä ei nykyään saanut Lainion

kaupoista. Hän, Horsta, oli tilannut "alhaalta". Sitähän tarvittiin

alituiseen. Veli oli vain hyvä ja pisti taskuunsa. Mutta hänpä,

Jonatan Stark, maksaisi. Ole nyt...! Horsta oli huitaissut kädellään

ja nauranut.

Sellainen oli Horsta-vallesmanni, hyväsydäminen ja antelias. Riisui

vaikka takin päältään, jos vain toinen kehtasi pyytää. Mutta hänpä

olikin Hubertus Malmströmiä lukuunottamatta ainoa, joka jossakin

määrin oli pitänyt päänsä pinnalla. Muut olivat jo aikoja painuneet.

Lääkäri ja tuomari eivät enää taistelleet. He olivat hellittäneet

otteensa.

Ensinmainittu, lahjakas, etevä mies, oli nuorena sortunut Lappiin,

pää aatteita täynnä. Hän oli suunnitellut kokonaista vallankumousta.

Uuden ajan piti koittaa Lapin kova-osaisille seuduille. Uusi,

ajanmukainen sairaala oli ollut yksi hänen suunnitelmiaan. Mutta

pääkaupungissa ei oltu ymmärretty hänen aatteitaan. Mitä tekisi

Lainio sairaalalla? Puolisen tuhatta ihmistä kaukana tunturin kolossa

-- ja sairaala! Se olisi ollut samaa kuin heittää valtion varoja

kaivoon. Ei, apteekki sai riittää. Sekin tuotti vain tappiota.

Pääkaupungin herrat olivat nauraneet lääkärin suunnitelmille. Ne

eivät heidän mielestään yhtään pohjautuneet paikallisiin oloihin.

Tuulentupia alusta loppuun. Lääkäri kyllästyi. Alituinen ylempää

tullut ymmärtämyksen puute lamautti hänen tarmonsa. Hän rupesi

oleilemaan ja se oli aina näyttäytynyt Lapissa sangen vaaralliseksi.

Pimeät talvet, jolloin aurinkoa ei nähty puoleentoista kuukauteen,

rupesivat painostamaan häntä. Hän ei ollut urheilija eikä pyssymies.

Hän oli päinvastoin mitä yksipuolisin kirjatoukka. Mutta kirjatkin

rupesivat tympäisemään.

Silloin lääkäri oli ruvennut katselemaan ympärilleen ja hymyilemään

pahaenteisesti: hän oli päättänyt turvautua morfiiniin. Nyt hän

nautti sitä jok'ikinen päivä. Morfiinihumalassa hän nyt esitelmöi

Jobin kirjasta ja Keopsin pyramiidista sekä esitteli hallitukselle

mitä suurisuuntaisimpia alotteita Lapin hyväksi. Lainioon piti saada

lentokone. Muulla kulkupeliä ei enää päästy. Mutta lentokoneella

olisi päässyt niin pappi kuin lääkärikin. Ei muuta kuin antoi

hurista vain, yli tuntureiden, yli lumiaapojen. -- Taikka: --

Lapin piti pyrkiä irti koko muusta Suomesta, itsenäiseksi, omaksi

kuningaskunnaksi. Tanskassa kuului olevan joutilaita prinssejä, jotka

kuuleman mukaan tulivat kovin kalliiksi pienelle maalle. Ei muuta

kuin yksi sellainen Lappiin. Jonatan Stark saisi kruunata hänet

poronsarvista tehdyllä kruunulla Lainion turvekattoisessa kirkossa

ja lukkari Poikkijärvi veisaisi "Te Deum'in". Peijakas! Sota piti

julistaa Suomea, Lanta-Suomea vastaan ja Horsta valita Lapin armeijan

ylipäälliköksi. Se poika ei peljännyt tungosta!

Sellaisissa unelmissa eleli Lainion lääkäri ja hän oli mennyttä

miestä. Hän pakkasi jokaiseen illanviettoon ja aina hänellä oli

joku uusi keksintö. Komein itsemurha! Hei, tiesivätkö veljet, missä

saattaisi suorittaa komeimman itsemurhan? Keilatunturin laella,

kasvot kohti itää, vähää ennen auringonnousua. Se olisi jotakin!

Kiivetä kivelle ja laittaa silmukka valmiiksi tyynesti... tyynesti...

hätäilemättä... juuri samanlaisella tyyneydellä, millä Jonatan Stark

valmistausi sunnuntaiseen jumalanpalvelukseen. Sittenkuin aurinko

olisi kohonnut tunturien takaa, viimeinen katse pienoiseen kylään,

lentosuukkonen avaruuteen ja naru kaulaan... vapisemattomin käsin,

sulavin liikkein... juuri samankaltaisin, kuin millä kavaljeeri

taivutti pitsikauluksen naisensa päällystakin alle. Ja sitten: --

hyppäys ilmaan ja -- slut! Se olisi ollut gentlemannin kuolema, eikö

totta?

Sellainen oli Lainion lääkäri, oppinut mies, suuri teoreetikko, mutta

auttamattomasti pilalle mennyt. Eikä tuomari ollut juuri kummempi,

vaikk'ei ollutkaan morfinisti.

Tämän oli Lappi taas musertanut paljolla työllä. Vuosikymmeniä hän

ei ollut muuta tehnyt kuin istunut pöytäkirjainsa ääressä niitä

korjaillen aamusta iltaan. Hän ei koskaan saanut niistä mieleisiään.

Ne kummittelivat hänen mielessään alituiseen eikä hän puhunut juuri

mistään muusta. Hän pelkäsi hovioikeutta pahemmin kuin kuolemaa.

Sieltä palauttivat hänen päätöksiään kihlakuntaan alituiseen eikä hän

lopulta tiennyt, miten olisi tehnyt seisovan päätöksen. Aina puuttui

joku asia, vaikka hän oli koettanut olla mahdollisimman huolellinen.

Niinkuin hänen pöytäkirjoistaan kyllä näkyi. Niissä oli jokainen

sanan loppuun vedetty sakara melkein millimetrilleen yhtä pitkä.

Ja hän kun ei luottanut edes puhtaaksikirjoittajiin! -- Ei, hän ei

enää käsittänyt, missä vika oli, ja hän toivoi hartaasti pääsevänsä

Lapista pois pienempään tuomiokuntaan.

Sellaiseksi muovasi Lappi virkamiehensä. Toisten elämän se

täytti touhulla ja työllä, toisia se taas kidutti alituisessa

toimettomuudessa, jolloin asianomainen hyvin jouti omaa itseään

tarkkailemaan, nypläämään sielunsa sairaita liikkeitä. Sellaiseksi

oli muodostunut hänkin, Jonatan Stark. Jokaisen merkitsi Lappi

tavalla tahi toisella omaan inventarioonsa kuuluvaksi.

Niinkuin esimerkiksi Malmströmin.

Tämä oli kuuleman mukaan aikoinaan esiintynyt sangen hienosti

puettuna, oikein gentlemannin tavoin. Niin oli kulkenut kauluksissa

ja kalvostimissa arkipäivinäkin. Nyt ei Jonatan Stark viimeisten

kymmenen vuoden kuluessa muistanut nähneensä häntä kuin kerran

herraspuvussa. Se oli ollut Horstan lapsen ristiäisissä. Vanha

Malmström vältti sellaisia tilaisuuksia, missä olisi vaadittu

juhlapukua. Hän pysyi mieluummin poissa. Hänestä oli kovin vaikeaa

istua pitkässä takissa. Kädet eivät joutaneet muuhun kuin korttien

varjelemiseen. Ei, sarkatakki oli parempi. Se sopeutui hyvin lakinkin

kanssa, jossa oli suuri, karvaton laikka. Vanha Malmström saattoi

toisinaan innostua kertomaan, kuinka tehtaatkin pettivät. Hänen

talvilakkinsa oli siitä erinomaisena todistuksena. Ajatelkaapas:

puuhkan syrjään oli istutettu irtonainen karvatupsu, millä lie...

liimalla tai liisterillä siihen juotettu kiinni. Ensimmäisellä

räntäsateella se oli luonnollisesti irtaantunut ja siitä oli "kapi"

saanut alkunsa. Nyt oli karvaton paikka jo kahden kruunun kokoinen ja

ihan pyöreä, juuri kuin vaakuna taikka viraston sinetti. Hahhahhaa!

Vanha Malmström oli siis suhtautunut sangen murheettomasti pitkän

Lapissa oloaikansa lahjomattomaan todistajaan. Sitä ei Jonatan Stark

ollut saattanut tehdä. Hänelläkin oli omat merkkinsä, jotka kertoivat

pitkistä, tuskallisista vuosista: kaksi syvää uraa lattiassa

kansliapöydän alla. Ne olivat hänen jalkansa lattiaan uurtaneet

yhdeksäntoista vuoden aikana. Oi noita tahdottomia liikkeitä! Ne

olivat viimeisten kymmenen vuoden aikana sisältäneet vastaamattoman,

epätoivoisen kysymyksen:

Milloin, milloin?