sotilaita kohti. Saavutin heidät pian ja hiljentämättä vähääkään
nopeuttani annoin pienen koneeni keulan syöksyä lähimmän vihollisen
olkapäiden väliin. Isku oli siksi ankara, että se olisi riittänyt
murtamaan useita tuumia paksun teräslevyn, ja ratsastajan päätön ruumis
lennähti ilmaan thoatin pään ylitse, pudoten sätkyttelevänä sammalelle.
Molempien toisten ratsastajain thoatit kääntyivät pillastuneina kirkuen
laukkaamaan vastakkaisiin suuntiin.
Hiljensin vauhtia ja laskeuduin kaartaen maahan hämmästyneen
zodangalaisen vierelle. Hän kiitti minua lämpimästi tervetulleesta
avusta ja lupasi, että saisin teostani ansaitun palkkion, sillä
pelastamani henkilö ei ollut kukaan muu kuin Zodangan jeddakin serkku.
Emme tuhlanneet aikaa puheisiin, sillä tiesimme, että vihollisemme
varmasti palaisivat, niin pian kun olisivat saaneet ratsunsa
hillityiksi. Kiiruhdimme hänen vahingoittuneen koneensa luo ja koetimme
mahdollisimman nopeasti saada sen korjatuksi. Olimme jo suorittaneet
korjauksen melkein loppuun, kun näimme vihreiden hirviöiden kummankin
suunnaltaan laskettavan täyttä laukkaa meitä kohti. Kun he olivat
saapuneet noin sadan askeleen päähän, eivät heidän thoatinsa taaskaan
totelleet ohjausta, eivätkä he mitenkään saaneet niitä tulemaan
lähemmäksi lentokonetta, joka oli niitä säikähdyttänyt.
Lopuksi sotilaat hyppäsivät satulasta ja sidottuaan ratsujensa jalat
yhteen lähtivät jalkaisin meitä kohti pitkät miekat käsissään. Valitsin
osalleni kookkaamman ja kehoitin zodangalaista koettamaan parhaansa
mukaan selviytyä toisesta. Tein vastustajastani lopun melkein
vaivattomasti, sillä harjoituksen kautta olin nyt siihen tottunut, ja
kiiruhdin auttamaan uutta tuttavaani, jonka asema olikin varsin
toivoton.
Hän virui haavoittuneena maassa vastustajansa iso jalka kaulallaan ja
pitkä miekka kohotettuna viimeistä iskua varten. Yhdellä hyppäyksellä
lensin viidentoista metrin pituisen välimatkan ja upotin miekkani
vihreän sotilaan ruumiiseen. Hänen miekkansa putosi vahinkoa tekemättä
maahan ja hän itse vaipui velttona maassa viruvan zodangalaisen päälle.
Nopea tarkastus osoitti, ettei viimemainittu ollut saanut vaarallisia
haavoja, ja lyhyen lepohetken kuluttua hän vakuutti kykenevänsä
lähtemään paluumatkalle. Hänen täytyi kuitenkin lentää omalla
koneellaan, sillä nämä pienet laitokset ovat suunnitellut vain yhtä
henkilöä varten.
Lopetimme senvuoksi reippaasti korjauksen ja kohosimme yhdessä Marsin
hiljaiselle, pilvettömälle taivaalle. Kovaa vauhtia ja ilman enempiä
kommelluksia palasimme Zodangaan.
Kaupunkia lähestyessämme näimme, että sen edustalla olevalle kentälle
oli kerääntynyt valtavia joukkoja sekä siviili- että sotaväkeä. Ilma
oli mustanaan taistelualuksia ja yksityisiä sekä julkisia huvilaivoja,
joista liehui pitkiä, kirkasvärisiä silkkiviirejä ja omituisen
kauniisti kirjailtuja lippuja.
Toverini antoi minulle merkin laskeutua alemmaksi ja ohjaten koneensa
viereeni ehdotti, että menisimme katsomaan juhlallisuuksia. Hän
selitti, että siellä jaettiin upseereille ja sotilaille palkintoja
urhoollisuudesta ja kunnostautumisesta. Sitten hän päästi liehumaan
pienen lipun, joka osoitti, että hänen koneessaan oli Zodangan
kuninkaallisen suvun jäsen, ja pujottauduimme yhdessä ilmalaivojen
välitse, kunnes olimme aivan Zodangan jeddakin ja tämän esikunnan
yläpuolella. Kaikki ratsastivat punaisten marsilaisten pienillä
kesyillä ori-thoateilla, ja heidän hihnoissaan ja koristuksissaan oli
upeanvärisiä höyheniä niin runsaasti, että minua pakostakin hämmästytti
tämän seurueen ja omalla maapallollani näkemieni punaisten
intiaanijoukkojen tavaton yhdennäköisyys.
Eräs esikunnan jäsen huomautti Than Kosisille ilmassa olevasta
toveristani, ja hallitsija viittasi tätä laskeutumaan maahan. Sillä
aikaa kun joukot marssivat asemiinsa jeddakin eteen, puhelivat he
vakavasti keskenään, samalla kun jeddak ja esikunnan jäsenet silloin
tällöin katsahtivat minuun päin. En saattanut kuulla keskustelua, ja
pian se lakkasikin kaikkien laskeutuessa satulasta, kun viimeinenkin
joukko-osasto oli sijoittunut asemaansa hallitsijan eteen. Eräs
esikunnan jäsen astui joukkojen eteen, lausui jonkun sotilaan nimen ja
komensi hänet esille. Sitten upseeri selosti sankarityötä, jonka
johdosta jeddak tahtoi antaa sotilaalle tunnustuksen, Senjälkeen jeddak
kiinnitti metallisen kunniamerkin onnellisen sotilaan vasempaan
käsivarteen.
Kymmenen miestä oli saanut merkkinsä, kun airut lausui:
"John Carter, lentopartiolainen!"
En milloinkaan eläissäni ole hämmästynyt niin kovasti, mutta olen
tottunut ankaraan sotilaskuriin ja annoin pienen koneeni laskeutua
kevyesti maahan, astuen sitten esiin, samoin kuin olin nähnyt toisten
tekevän. Kun olin pysähtynyt upseerin eteen, puhutteli hän minua
sellaisella äänellä, että kaikki sotajoukot ja katselijat kuulivat
hänen sanansa.
"Tunnustukseksi siitä huomattavasta rohkeudesta ja taidosta", hän
lausui, "jota sinä, John Carter, osoitit puolustaessasi jeddak Than
Kosisin serkun henkeä, yksin voittaen kolme vihreätä sotilasta, näkee
jeddakimme hyväksi antaa sinulle merkin suopeudestaan."
Than Kosis astui sitten luokseni ja kiinnitettyään kunniamerkin
käsivarteeni lausui:
"Serkkuni on yksityiskohtaisesti kuvannut minulle huomattavan tekosi,
joka tuntuu melkein ihmeeltä, ja jos kerran voit niin hyvin puolustaa
jeddakin serkkua, niin kuinka paljon paremmin voisitkaan suojella itse
jeddakin henkeä. Sinut on senvuoksi nimitetty henkivartioväen
padwariksi, ja sinut majoitetaan tästä lähtien minun palatsiini."
Kiitin häntä ja sijoituin hänen määräyksestään esikunnan jäsenten
joukkoon. Juhlallisuuksien päätyttyä vein koneeni takaisin
lentopartiolaisten parakeille, minkä jälkeen menin lähetin saattamana
ilmoittautumaan palatsin vartioston komentajalle.
KAHDESKOLMATTA LUKU
Löydän Dejahin
Palatsin päällikkö, jolle ilmoittauduin, oli saanut määräyksen
sijoittaa minut lähelle jeddakia, joka sota-aikana sai aina pelätä
salamurhaa, sillä marsilaisten taistelutapojen ainoana siveellisenä
ohjeena näyttää olevan sääntö, että kaikki on sodassa luvallista.
Senvuoksi hän lähetti minut siihen huoneeseen, jossa Than Kosis
parhaillaan oleskeli. Hallitsija keskusteli juuri poikansa Sab Thanin
ja eräiden hovilaisten kanssa eikä huomannut minun saapumistani. Salin
seinät olivat täydelleen uhkeiden verhojen peitossa, jotka salasivat
katseilta kaikki ikkunat ja ovet, joita niissä mahdollisesti
oli. Huonetta valaisivat talteenotetut auringonsäteet, joiden
säilytyspaikkana oli varsinaisen katon ja muutamia sentimetrejä sen
alapuolella olevan himmeäksi hiotusta lasista tehdyn valekaton välinen
tila.
Oppaani veti syrjään yhden verhon ja näytti minulle huoneen ympäri
verhojen ja seinien välissä kulkevaa käytävää. Tässä käytävässä tuli
minun pysytellä, niin kauan kun Than Kosis oli salissa. Hänen
poistuessaan oli minun seurattava häntä. Ainoana velvollisuutenani oli
varjella hallitsijaa ja pysytellä niin vähän näkyvissä kuin
mahdollista.
Minut tultaisiin vapauttamaan neljän tunnin kuluttua. Sitten palatsin
komentaja jätti minut yksin.
Seinäverhot olivat kummallista kudontaa; toiselta puolelta ne näyttivät
paksuilta ja tiiviiltä, mutta piilopaikastani saatoin minä nähdä
kaikki, mitä huoneessa tapahtui, yhtä selvästi kuin ei välissä
olisikaan ollut verhoja.
Tuskin olin ehtinyt sijoittautua vartiopaikalleni, kun huoneen
vastaisella puolella verhot jakautuivat ja sisään astui neljä
henkivartiosotilasta tuoden mukanaan naisen. Lähestyessään Than Kosisia
sotilaat siirtyivät syrjään ja tuskin kolmen metrin päässä minusta,
kauniit kasvot hymyilevinä, seisoi jeddakin edessä Dejah Thoris.
Zodangan prinssi Sab Than kiiruhti häntä vastaan ja käsikkäin he sitten
astuivat jeddakin eteen. Than Kosis katsahti hämmästyneenä heihin ja
kohoten seisoalleen tervehti Dejah Thorisia.
"Mitä kummallista oikkua on minun kiittäminen tästä vierailustasi,
Heliumin prinsessa? Vasta kaksi päivää sittenhän sinä, pidellen niin
hellävaroen ylpeyttäni, vakuutit minulle mieluummin valitsevasi vihreän
tharkin Tal Hajusin kuin minun poikani."
Dejah Thorisin hymy vain lisääntyi, ja ilkamoivan väreen leikkiessä
hänen suupielissään hän vastasi:
"Aikojen alusta alkaen on Barsoomissa ollut naisten etuoikeutena, että
he saavat muuttaa mieltänsä niin kuin haluavat ja teeskennellä sydämen
asioissa. Sen sinä, Than Kosis, annat minulle anteeksi, kuten
poikasikin on tehnyt. Kaksi päivää sitten en ollut varma siitä, että
hän rakastaa minua; mutta nyt olen, ja olen tullut pyytämään sinua
unohtamaan ajattelemattomat sanani ja ottamaan vastaan Heliumin
prinsessan vakuutuksen, että hän, kun aika tulee, menee avioliittoon
Sab Thanin, Zodangan prinssin kanssa."
"Olen iloinen tästä päätöksestäsi", vastasi Than Kosis. "En millään
muotoa halua kauempaa jatkaa sotaa Heliumin kansaa vastaan. Lupauksesi
otetaan varteen ja asiasta annetaan hetimiten julistus kansalleni."
"Olisi parempi, Than Kosis", keskeytti Dejah Thoris, "että kihlaus
julkaistaisiin vasta tämän sodan päätyttyä. Minun kansastani, samoin
kuin sinunkin, tuntuisi oudolta, jos Heliumin prinsessa antaisi kätensä
maansa viholliselle vihollisuuksien vielä jatkuessa."
"Eikö sotaa voida lopettaa heti?" puhkesi Sab Than puhumaan. "Tarvitaan
vain Than Kosisin sana, ja rauha on tehty. Sano se, isä, sano se sana,
joka jouduttaa onneani ja lopettaa tämän kansan vieroman sodan."
"Saamme nähdä", vastasi Than Kosis, "kuinka halukkaita heliumilaiset
ovat rauhaan. Joka tapauksessa tarjoan sitä heille."
Lausuttuaan vielä joitakuita sanoja Dejah Thoris kääntyi ympäri ja
poistui huoneesta edelleenkin vartijain seuraamana.
Niin siis olivat lyhytikäiset, onnelliset ilmalinnani sortuneet,
romahtaneet todellisuuden maaperään. Se nainen, jonka puolesta olin
pannut henkeni vaaraan ja jonka huulilta vielä niin äskettäin olin
kuullut tunnustuksen, että hän rakastaa minua, oli keveästi unohtanut
olemassaolonikin ja hymyillen antanut kätensä kansansa pahimmalle
vihamiehelle.
Vaikka olin kuullut sen omilla korvillani, en sittenkään voinut sitä
uskoa. Minun täytyi päästä hänen asuntoonsa ja kuulla hänen toistavan
tämän katkeran totuuden minulle yksin, ennenkuin uskoisin. Lähdin sen
vuoksi vartiopaikaltani ja kiiruhdin verhojen takaista käytävää myöten
ovelle, jonka kautta hän oli poistunut huoneesta. Hiivin hiljaa ovesta
ja näin edessäni sokkeloisia käytäviä, jotka haarautuivat ja
polvittelivat kaikkiin suuntiin.
Juoksin nopeasti ensin yhteen, sitten toiseen ja huomasin pian olevani
auttamattomasti eksyksissä. Pysähdyin läähättäen ja nojasin seinään.
Samassa kuulin ääniä läheltäni. Ilmeisesti ne kuuluivat toiselta puolen
sitä väliseinää, jota vasten nojasin, ja pian erotin Dejah Thorisin
puhuvan. Sanoista en saanut selvää, mutta tiesin, että äänestä en
voinut erehtyä.
Astuin muutamia askelia ja huomasin toisen käytävän, jonka päässä oli
ovi. Menin rohkeasti ovesta sisään vain huomatakseni tulleeni pieneen
etuhuoneeseen, jossa olivat häntä seuranneet neljä vartijaa. Yksi
heistä hypähti heti seisaalleen ja kysyi, mitä asiaa minulla oli.
"Tulen Than Kosisin luota", vastasin, "ja haluan puhutella Dejah
Thorisia, Heliumin prinsessaa, kahden kesken."
"Entä määräyksesi?" jatkoi kyselijä.
En ymmärtänyt hänen tarkoitustaan. Vastasin, että kuuluin palatsin
vartiostoon, ja odottamatta, mitä hän sanoisi, astahdin etuhuoneen
vastaisella seinällä olevaa ovea kohti, jonka takaa kuului Dejah
Thorisin puhelu.
Mutta sisäänpääsy ei ollutkaan niin helppoa. Vartija sulki minulta tien
sanoen:
"Than Kosisin luota ei tule kukaan ilman määräystä tai tunnussanaa.
Minun on saatava sinulta jompikumpi, ennenkuin pääset menemään."
"Ainoa tarvitsemani määräys, ystäväni, mennäkseni minne tahdon, riippuu
kupeellani", vastasin hapuillen pitkää säilääni. "Annatko minun mennä
rauhassa vai etkö?"
Vastauksen sijasta hän tempaisi oman miekkansa käskien toisten tehdä
samoin, ja kaikki neljä seisoivat aseet paljaina sulkien minulta tien.
"Sinä et ole täällä Than Kosisin määräyksestä", huusi heistä se, joka
oli minua ensiksi puhutellut. "Sinä et pääse Heliumin prinsessan
asuntoon, vaan sensijaan on sinun vartioituna mentävä Than Kosisin
luokse selittämään aiheetonta julkeuttasi. Heitä pois miekkasi;
toivotonta on sinun koettaa voittaa meitä neljää", hän lisäsi julmasti
hymyillen.
Vastauksenani oli nopea isku, jonka jälkeen minulla oli jäljellä vain
kolme vastustajaa, ja voin vakuuttaa, että he olivat täysin arvoisiani.
Silmänräpäyksessä olivat he pakottaneet minut, henkeni edestä
taistellen, peräytymään huoneen nurkkaan, jossa he voivat ahdistaa
minua vain yksi kerrallaan. Siten jatkoimme taistelua lähemmäs
kaksikymmentä minuuttia, vastakkain sattuvien säilien täyttäessä
huoneen hullujenhuonetta muistuttavalla melulla.
Telmeen alkaessa oli Dejah Thoris tullut oman huoneensa ovelle ja
seisoi siinä koko taistelun ajan Solan kurkistellessa hänen olkansa
yli. Dejah Thorisin kasvot olivat rauhalliset ja ilmeettömät, ja
arvasin ettei hän sen enempää kuin Solakaan tuntenut minua.
Vihdoin kaasi onnellinen isku toisen vartijan, ja kun minulla sitten
oli enää vain kaksi vastassani, muutin taktiikkaa ja kävin heidän
kimppuunsa omalla taistelutavallani, joka jo oli tuottanut minulle niin
monta voittoa. Kolmas vastustajani kaatui kymmenen sekuntia toisen
jälkeen, ja vähän myöhemmin virui viimeinenkin vainajana verisellä
lattialla. He olivat rohkeita miehiä ja kelpo miekkailijoita, ja minua
suretti, että minun oli ollut pakko surmata heidät. Mutta olisin ollut
valmis tuhoamaan koko Barsoomin väestön, jollen mitenkään muuten olisi
päässyt rakkaan Dejah Thorisin luokse.
Pistäen verisen säiläni tuppeen astuin marsilaista prinsessaani kohti,
joka yhä vielä seisoi katsellen minua äänettömänä ilman ainoatakaan
tuntemisen merkkiä.
"Kuka olet, zodangalainen?" hän kuiskasi. "Vieläkö yksi vihollinen
lisäämään surkeuttani?"
"Olen ystävä", vastasin, "aikoinaan suosittu ystävä."
"Ei ainoakaan Heliumin prinsessan ystävä kanna tuota merkkiä", hän
huomautti, "ja kuitenkin -- tuo ääni! Olen kuullut sen ennen; se ei ole
-- se ei voi olla -- ei, sillä hän on kuollut."
"Ja kuitenkin, prinsessani, tässä ei ole kukaan muu kuin John Carter",
sanoin, "etkö tunne, värin ja vieraan merkin takaakin, päällikkösi
sydäntä?"
Kun astuin hänen luokseen, kallistui hän minua kohti kädet
ojennettuina, mutta kun koetin ottaa hänet syliini, peräytyi hän
vavahtaen ja äännähtäen surkeasti.
"Liian myöhään, liian myöhään", hän valitti. "Oi, entinen päällikköni,
jota pidin kuolleena, jospa olisit palannut lyhyttä hetkeä aikaisemmin
-- nyt se on liian myöhäistä, liian myöhäistä."
"Mitä tarkoitat, Dejah Thoris?" huudahdin. "Sitäkö, ettet olisi
lupautunut Zodangan prinssille, jos olisit tiennyt minun elävän?"
"Arveletko, John Carter, että olisin voinut antaa sydämeni eilen
sinulle ja tänään toiselle? Minä luulin, että se oli sinun ruumiisi
kanssa haudattuna johonkin Warhoonin luolaan, ja siksi olen tänään
luvannut ruumiini toiselle pelastaakseni kansani Zodangan voittoisan
armeijan hävitykseltä."
"Mutta minä en ole kuollut, prinsessani. Olen tullut vaatimaan sinua
omakseni, eikä koko Zodanga kykene sitä estämään."
"Se on liian myöhäistä, John Carter; lupaukseni on annettu, ja
Barsoomissa se on sitova. Kaikki senjälkeiset juhlallisuudet ovat
pelkkää tyhjää muodollisuutta. Ne eivät tee avioliittoa yhtään
varmemmaksi, sen enempää kuin jeddakin juhlallinen hautajaissaatto
varmentaa hänen kuolemaansa. Avioliittoani voidaan pitää totena. Enää
et saa nimittää minua prinsessaksesi. Enää et ole päällikköni."
"Tunnen varsin vähän teidän barsoomilaisten tapoja, Dejah Thoris, mutta
sen totisesti tiedän, että rakastan sinua, ja jos tarkoitat totta
viimeisillä sanoillasi, jotka lausuit silloin kun warhoonlauma hyökkäsi
kimppuumme, ei kukaan toinen mies saa ikinä vaatia sinua omakseen.
Tarkoitit silloin totta, prinsessani, ja niin ajattelet vieläkin! Sano,
ajattelethan!"
"Totta tarkoitin, John Carter", kuiskasi hän. "Nyt en voi enää toistaa
niitä sanoja, sillä olen lupautunut toiselle. Oi, jos vain olisit
tuntenut tapamme", hän jatkoi puolittain itsekseen, "olisit saanut sen
lupauksen jo kuukausia ennen ja voinut vaatia minut omaksesi ennen
kaikkia muita. Kenties olisi se merkinnyt Heliumin sortumista, mutta
olisin voinut uhrata valtakuntani tharkilaisesta päälliköstäni."
Sitten hän jatkoi ääneen: "Muistatko sen yön, jolloin loukkasit minua?
Nimitit minua prinsessaksesi, vaikket ollut pyytänyt kättäni, ja sitten
kerskuit taistelleesi minun tähteni. Et tietänyt, eikä minun olisi
pitänyt loukkautua; nyt sen ymmärrän. Mutta ei ollut ketään kertomassa
sinulle sitä, mitä minä en voinut, että nimittäin Barsoomin punaisen
kansan kaupungeissa on kahdenlaisia naisia: toisten tähden miehet
taistelevat voidakseen pyytää heitä puolisoikseen; toisten tähden he
myös taistelevat, mutta eivät milloinkaan pyydä heidän kättään. Kun
mies on voittanut naisen, voi hän nimittää tätä prinsessakseen tai
käyttää hänestä mitä hyvänsä muuta lukuisista, omistusta merkitsevistä
nimityksistä. Sinä olit taistellut minun puolestani, mutta et ollut
pyytänyt minua puolisoksesi, ja sen vuoksi, kun nimitit minua
prinsessaksesi, näetkö", hän empi, "minä loukkauduin. Mutta en
sittenkään, John Carter, torjunut sinua luotani, kuten minun olisi
pitänyt, kunnes teit loukkauksen kaksin verroin pahemmaksi herjaamalla
minua sillä, että olit muka voittanut minut taistelun palkkiona."
"Nyt minun ei tarvitse pyytää sinulta anteeksi, Dejah Thoris",
huudahdin. "Sinun täytyy tietää, että erehdykseni johtui
perehtymättömyydestäni Barsoomin tapoihin. Sen, minkä silloin jätin
tekemättä kainoudesta ja siitä luulosta, että pyyntöni olisi julkea ja
vastenmielinen, sen teen nyt, Dejah Thoris: pyydän sinua vaimokseni, ja
suonissani virtaavan virginialaisen sotilasveren nimessä, sinusta tulee
vaimoni."
"Ei, John Carter, se on hyödytöntä", huudahti hän toivottomasti. "En
koskaan tule omaksesi, niin kauan kuin Sab Than elää."
"Olet langettanut hänen kuolemantuomionsa, prinsessani, Sab Than
kuolee."
"Ei sekään auta", ehätti hän selittämään. "En saa tulla sen miehen
puolisoksi, joka surmaa mieheni, vaikkapa itsepuolustuksessakin.
Sellainen on täällä tapa. Meitä barsoomilaisia hallitsee tavat. Turhaa
on ponnistella, ystäväni. Sinun on kestettävä murhe kanssani. Sen
ainakin saamme jakaa toistemme kanssa. Sen ja muiston tharkien luona
viettämästämme lyhyestä ajasta. Nyt sinun on mentävä, etkä enää
milloinkaan saa nähdä minua. Hyvästi, entinen päällikköni."
Murtuneena ja yksinäisenä poistuin huoneesta, mutta en ollut tyyten
menettänyt rohkeuttani enkä voinut myöntää, että olin menettänyt Dejah
Thorisin, ennenkuin juhlallinen toimitus olisi todella suoritettu.
Astellessani käytäviä pitkin olin niiden kiertelevissä sokkeloissa yhtä
perinpohjin eksyksissä, kuin olin ollut ennen Dejah Thorisin luokse
tuloani.
Tiesin, että ainoana pelastuksenani olisi päästä pois Zodangan
kaupungista, sillä neljän vartijan kuolemaa ryhdyttäisiin tutkimaan, ja
koska en ilman opasta kykenisi löytämään alkuperäistä vartiopaikkaani,
alettaisiin minua epäillä, heti kun minut löydettäisiin kuljeksimasta
palatsissa ilman päämäärää.
Sattumalta jouduin alempiin kerroksiin vieville kiertoportaille ja
niitä myöten laskeuduin useampia kerroksia, kunnes huomasin oven, joka
vei suureen huoneeseen. Tässä huoneessa oli joukko henkivartiostoon
kuuluvia miehiä, mutta sen seiniä verhosivat läpinäkyvät verhot, ja
minä piilouduin niiden taakse kenenkään huomaamatta.
Miesten keskustelu oli yleisluontoista eikä herättänyt mielenkiintoani,
ennenkuin sisään astui upseeri, joka komensi neljä miestä vapauttamaan
Heliumin prinsessaa vartioimassa olevaa osastoa. Nyt tiesin pulan vasta
oikein vakavasti alkavan, ja se tulikin aivan liian pian. Sillä tuskin
olivat komennetut miehet ehtineet poistua huoneesta, kun jo yksi heistä
syöksyi takaisin huohottaen ja huutaen, että he olivat löytäneet
toverinsa teurastettuina etuhuoneesta.
Seuraavalla hetkellä vilisi koko palatsi väkeä. Vartiosotilaita,
upseereita, hovimiehiä, palvelijoita ja orjia juoksi sikin sokin
käytävissä ja huoneissa vieden tietoja ja määräyksiä sekä etsien
murhamiehen jälkiä.
Silloin oli minulla tilaisuus koettaa, ja niin vähäisiltä kuin toiveeni
näyttivätkin, yritin. Kun joukko sotilaita riensi piilopaikkani ohitse,
liityin heidän peräänsä ja seurasin heitä palatsin sokkeloissa, kunnes
kulkiessamme erään avaran salin lävitse näin siunatun päivänvalon
tulvivan sisään useista suurista ikkunoista.
Tällöin erosin oppaistani ja syöksähdin lähimmälle ikkunalle etsimään
pakotietä. Ikkunat avautuivat avaralle parvekkeelle, jonka alapuolella
oli yksi Zodangan leveistä puistokaduista. Maahan oli lähes kymmenen
metriä ja saman matkan päässä rakennuksesta oli hyvinkin kuuden metrin
korkuinen, hiotusta lasista tehty, lähes puolen metrin, paksuinen
muuri. Punaisesta marsilaisesta olisi tätä tietä pakeneminen näyttänyt
mahdottomalta, mutta minusta, jolla oli Maassa saamani voimat ja
vikkelyys, se tuntui jo suoritetulta. Pelkäsin vain sitä, että minut
keksittäisiin ennen pimeän tuloa, sillä enhän voinut yrittää paeta
kirkkaassa päivänvalossa, kun allani oleva piha ja muurin toisella
puolella oleva katu olivat täynnänsä zodangalaisia.
Etsin sen vuoksi piilopaikkaa ja löysinkin vihdoin sellaisen
sattumalta. Salin katosta riippui tavattoman suuri koristuslaitos noin
kolmen metrin korkeudella lattiasta. Tähän avaraan maljamaiseen
vehkeeseen hyppäsin helposti, ja tuskin olin ehtinyt siihen piilottua,
kun kuulin, että huoneeseen astui useita henkilöitä. He pysähtyivät
piilopaikkani kohdalle ja kuulin selvästi heidän jokaisen sanansa.
"Se on heliumilaisten työtä", lausui yksi heistä.
"Niin, oi jeddak, mutta miten ovat he päässeet palatsiin? Voisin uskoa,
että yksi vihollinen saattaisi livahtaa sisähuoneisiin, vaikkakin
vartioväki on erittäin valpasta, mutta kuinka olisi kuusi- tai
kahdeksanmiehinen sotilasjoukko voinut päästä sinne huomaamatta, se on
minusta käsittämätöntä. Pian kuitenkin saamme tietää sen, sillä tuossa
saapuu hallitsijan sielunlukija."
Ryhmään liittyi uusi henkilö, joka lausuttuaan jeddakille tavanmukaisen
tervehdyksen sanoi:
"Oi, mahtava jeddak, kummallisen kertomuksen olen lukenut uskollisten
henkivartijoittesi kuolleista ajatuksista. Heidän kimppuunsa ei käynyt
sotilasjoukko, vaan yksi ainoa vastustaja."
Hän pysähtyi antaakseen kuulijoille aikaa täysin ymmärtämään tämän
tiedon tärkeyden, ja siitä, että hänen sanojaan tuskin uskottiin, oli
todistuksena Than Korisin huulilta luiskahtanut kärsimätön ja epäilevä
huudahdus:
"Minkälaisia kummitusjuttuja sinä minulle kerrot, Notan?"