Heliumiin, sillä nämä kansat ovat sodassa keskenään. Apulaiseni ja minä
emme kuulu mihinkään kansaan; me kuulumme koko Barsoomiin, ja tämä
kantamamme talismani suojelee meitä kaikissa maissa, vieläpä vihreänkin
kansan keskuudessa -- vaikka heidän käsiinsä emme antaudu, jos sen
suinkin voimme välttää", hän lisäsi.
"Ja nyt, hyvää yötä, ystäväni", hän jatkoi, "nuku kauan ja
rauhallisesti, niin, nuku kauan."
Vaikka hän hymyilikin ystävällisesti, näin hänen mielessään katuvan,
että oli päästänyt minut sisään. Sitten näin hänen ajattelevan
seisovansa vierelläni yöllä ja heilauttavansa nopeasti pitkää tikaria,
samalla kun hänen aivoissaan hämärästi kuvastuivat sanat: "Valitan
tätä, mutta se tapahtuu Barsoomin parhaaksi."
Kun hän oli sulkenut oven poistuttuaan huoneesta, en enää voinut nähdä
hänen ajatuksiaan, menetettyäni hänet näkyvistäni. Tämä seikka tuntui
minusta omituiselta, sillä olin vasta vähän perehtynyt ajatuksien
siirtymiseen. Mitä minun oli tehtävä? Millä tavoin pääsisin pois näiden
vankkojen muurien sisältä? Nyt, kun olin saanut varoituksen, voisin
surmata hänet helposti. Mutta hänen kuoltuaan en pääsisi poistumaan, ja
tämän suuren tehtaan koneiston pysähdyttyä kuolisin minä kuten kaikki
muutkin tämän tähden asukkaat -- kaikki, myöskin Dejah Thoris, jos hän
vielä oli elossa. Muille kaikille minä napsautin sormiani, mutta Dejah
Thorisia ajatellessani karkoitin heti mielestäni kaikki ajatukset
epäilyttävän isäntäni tappamisesta.
Aukaisin varovasti huoneeni oven ja menin Woolan seuraamana sisemmälle
jykevätekoiselle ulko-ovelle. Olin saanut hurjan suunnitelman. Aioin
koettaa saada raskaat lukot aukeamaan niillä yhdeksällä ajatusaallolla,
jotka olin lukenut isäntäni aivoista.
Hiivin hiljaa käytävästä toiseen, alas monimutkaisia kiertoportaita ja
saavuin vihdoin avaraan saliin, jossa aamulla olin saanut syödäkseni
pitkän paaston jälkeen. Isäntääni en nähnyt missään, eikä minulla ollut
aavistusta, missä hän öisin oleskeli.
Olin juuri astumaisillani rohkeasti saliin, kun takaani kuuluva
hiljainen melu varoitti minua. Vetäydyin nopeasti erääseen käytävän
syvennykseen ja kumarruin pimentoon, kiskoen Woolan vierelleni.
Vanhus kulki hyvin likeltä ohitseni. Hänen astuessaan himmeästi
valaistuun saliin, jonka läpi olin juuri aikonut mennä, näin hänen
käsissään pitkän, kapean tikarin, jota hän hioi kovasimella. Hänen
ajatuksistaan näin päätöksen mennä tarkastamaan radiumpumppuja, mihin
kuluisi noin kolmekymmentä minuuttia, ja sitten palata makuuhuoneeseeni
lopettamaan minut.
Kun hän mentyään salin läpi katosi pumppuhuoneeseen johtaville
portaille, hiivin minä piilopaikastani sisemmälle niistä kolmesta
jykevästä ovesta, jotka erottivat minut vapaudesta.
Keskittäen ajatukseni vankkaan lukkoon lähetin nopeasti ajatusaallot
sitä kohti. Odotin henkeä pidätellen kunnes ovi vihdoin liikkui
äänettömästi minua kohti, siirtyen sitten syrjään. Toinen toisensa
jälkeen avautuivat toisetkin valtavat ovet komennuksestani. Woola ja
minä astuimme pimeyteen, vapaina, mutta myöskin yhtä huonossa asemassa
kuin tullessammekin, paitsi että meillä nyt oli täydet vatsat.
Kiiruhdin pois tämän kammottavan rakennusmöhkäleen läheisyydestä ja
poikkesin ensimmäiselle poikkitielle haluten päästä alueen keskiselle
valtaväylälle mahdollisimman pian. Saavuin sinne aamun valjetessa, ja
menin ensimmäiselle pihalle, koettaen keksiä sieltä joitakin
elonmerkkejä.
Rakennukset olivat matalia, hajallaan sijaitsevia, ja niiden raskaat
ovet olivat tiukasti suljettuja. Vaikka kuinka olisin jyskyttänyt ja
huutanut, niin vastausta en saanut. Olin perin uupunut ja unissani.
Heittäydyin pitkäkseni maahan, käskien Woolan vartioida.
Vähän ajan kuluttua heräsin eläimen kauheaan murinaan. Kun aukaisin
silmäni, näin kolme punaista marsilaista, jotka seisoivat lyhyen matkan
päässä ja tähtäsivät meitä pyssyillään.
"Olen aseeton enkä ole vihollinen", kiiruhdin selittämään. "Olen ollut
vihreän kansan vankina ja nyt olen matkalla Zodangaan. Pyydän vain
saada ruokaa ja leposijan itselleni ja calotilleni sekä neuvoa tiestä,
jota minun on kuljettava."
He laskivat alas pyssynsä ja tulivat ystävällisesti luokseni, pannen
oikean kätensä vasemmalle olalleni, kuten sikäläisillä on tapana
tervehtiessään, ja kyselivät minulta kaikenlaista itsestäni ja
matkoistani. Sitten vei yksi heistä minut kotiinsa, joka olikin varsin
lähellä.
Niissä rakennuksissa, joiden oville olin jyskyttänyt varhain aamulla,
säilytettiin vain karjan- ja maanviljelyksen tuotteita. Varsinainen
asuinrakennus taasen sijaitsi tavattoman suurien puiden muodostamassa
puistikossa ja se, kuten kaikki punaisten marsilaisten asunnot, oli
yöksi nostettu korkealle ilmaan, kymmenen, viidentoista metrin
korkeudelle maasta, pyöreässä metallisessa hissilaitteessa, joka lipui
maahan upotettujen patsaiden varassa ja jota käytti vähäinen
rakennuksen eteiseen sijoitettu radiumkoneisto. Sensijaan että punaiset
marsilaiset telkeäisivät asumuksensa lukoilla ja salvoilla, he
yksinkertaisesti siirtävät ne yöksi pois kaiken sellaisen tieltä, mikä
saattaisi tuottaa häiriötä. Myöskin on heillä salaiset keinonsa, joilla
he voivat ulkoapäin saada rakennuksensa kohotetuksi ilmaan ja
lasketuksi ne takaisin maahan, halutessaan poistua niiden luota.
Näiden veljesten ja heidän perheittensä hallussa oli kolme samanlaista
asuntoa tällä viljelystilalla. Itse he eivät tehneet työtä, sillä he
olivat hallituksen virkamiehiä. Työn suorittivat rikos- ja sotavangit,
tuomitut velalliset sekä poikamiehet, jotka olivat liian köyhiä
maksaakseen kaikkien punaisten marsilaisten hallituksien määräämiä
korkeita perheettömyysveroja.
Isäntäni olivat erittäin sydämellisiä ja vieraanvaraisia, ja viivyin
heidän luonaan useita päiviä, leväten ja kooten jälleen voimia pitkien
ja raskaiden kokemusteni jälkeen.
Kun he olivat kuulleet tarinani -- en virkkanut heille mitään Dejah
Thorisista enkä ilmatehtaan vanhuksesta -- neuvoivat he minua
värjäämään ihoni enemmän heidän rotunsa värin mukaiseksi ja sitten
koettamaan saada tointa Zodangassa, joko armeijassa tai
ilmalaivastossa.
"On varsin luultavaa, ettei kertomustasi uskota, ennenkuin olet
osoittautunut luotettavaksi ja hankkinut itsellesi ystäviä hovin
korkeamman ylimystön keskuudesta. Sen taas voit helposti tehdä
sotapalveluksessa, sillä me barsoomilaiset olemme sotaista kansaa",
selitti heistä eräs, "ja tuhlaamme eniten suosiotamme sotilaille."
Kun olin valmis lähtemään, antoivat he minulle pienen kesyn
thoat-oriin, jollaisia kaikki punaiset marsilaiset käyttävät
ratsuinaan. Nämä eläimet ovat suunnilleen hevosen kokoisia ja varsin
säyseitä, mutta niiden väri ja muoto on aivan samanlainen kuin niiden
isojen ja rajujen serkkujen, joita villit heimot käyttävät.
Veljekset olivat antaneet minulle punertavaa öljyä, jota hieroin
ylt'yleensä ihooni, ja yksi heistä leikkasi tukkani, joka oli kasvanut
varsin pitkäksi, silloin vallitsevan muodin mukaisesti takaa tasaiseksi
ja edestä pitkäksi, joten olisin missä hyvänsä Barsoomissa voinut käydä
täysiverisestä punaisesta marsilaisesta. Merkkini ja koruni myöskin
vaihdettiin zodangalaisen herrasmiehen mallisiksi. Ne osoittivat minun
kuuluvan Ptorin sukuun. Se näet oli hyväntekijöitteni sukunimi.
He täyttivät vyössäni riippuvan pienen pussin Zodangan rahalla.
Marsissa käytetyt vaihtovälineet ovat muuten samanlaisia kuin
Maassakin, paitsi että ne ovat soikeita. Paperirahaa päästää kukin
yksilö liikkeeseen sikäli kuin tarvitsee, ja ne lunastetaan takaisin
kahdesti vuodessa. Jos joku henkilö päästää liikkeeseen enemmän
seteleitä kuin jaksaa lunastaa, maksaa hallitus hänen saamamiehilleen
niiden täyden arvon, ja velallisen on työllään suoritettava
kyseessäoleva summa joko maanviljelyksessä tai kaivoksissa, jotka
kaikki ovat hallituksen omaisuutta. Tämä ratkaisu on mukava
kaikille muille paitsi velalliselle, sillä on vaikeata saada
riittävästi vapaaehtoista työvoimaa Marsin suurille ja eristetyille
maanviljelysalueille, jotka kapeina vöinä ulottuvat navalta toiselle
villien eläimien ja vielä villimpien ihmisten tyyssijoina olevien
erämaiden keskitse.
Kun huomautin heille, etten kyennyt korvaamaan heille heidän minua
kohtaan osoittamaansa hyvyyttä, vakuuttivat he, että minulla olisi
siihen runsaasti tilaisuutta, jos olisin kauan Barsoomissa.
Toivoteltuaan minulle onnellista matkaa he katselivat jälkeeni, kunnes
katosin heidän näkyvistään leveälle, valkealle valtatielle.
YHDESKOLMATTA LUKU
Lentoretki Zodangassa
Zodangaa kohti taivaltaessani kiintyi huomioni moniin outoihin,
mielenkiintoisiin seikkoihin, ja niillä lukuisilla viljelystiloilla,
joille pysähdyin, sain tietää paljon uutta ja hyödyllistä
barsoomilaisten elämästä ja tavoista.
Marsin viljelyksillä käytetty vesi kootaan jäävaippojen sulaessa
kummallakin navalla oleviin maanalaisiin säiliöihin ja pumpataan sieltä
pitkiä johtoja myöten eri asuntokeskuksiin. Näiden johtojen kahden
puolen ovat pitkin niiden pituutta viljellyt alueet. Ne on jaettu
jotakuinkin yhtäsuuriin piireihin, jotka kukin ovat yhden tai useamman
hallituksen virkamiehen valvonnan alaisia.
Marsilaiset eivät kastele peltojaan päästämällä vettä niiden pinnalle,
minkä kautta äärettömiä vesimääriä menisi haihtumisen johdosta hukkaan,
vaan kallis neste johdetaan suurenmoista ohutputkista verkkoa myöten
maan alla suoraan kasvien juurille. Sadot ovat Marsissa aina
samanlaisia, sillä siellä ei milloinkaan ole kuivuutta, ei sateita, ei
myrskyjä eikä tuhohyönteisiä.
Tällä matkallani sain ensi kertaa Maasta lähdettyäni maistaa lihaa --
suuria, meheviä paisteja ja kyljyksiä maatilojen hyvin ruokittujen
kotieläinten lihasta. Myöskin sain nauttia herkullisia hedelmiä ja
kasviksia, mutta en mitään samanlaista ruokaa kuin Maassa käytetään.
Kaikki kasvit, vihannekset ja eläimet olivat aikakausia kestäneen
huolellisen tieteellisen viljelyksen ja jalostuksen vaikutuksesta
siihen määrin muuttuneet, että niiden yhteiset piirteet vastaavien
Maassa tavattavien muotojen kanssa olivat supistuneet aivan
mitättömiksi ja merkityksettömiksi.
Eräässä pysähdyspaikassani kohtasin korkeasti sivistynyttä, yläluokkaan
kuuluvaa väkeä, ja keskustellessamme tuli sattumalta puhe Heliumista.
Heistä oli eräs vanhahko mies muutamia vuosia sitten ollut
diplomaattisella lähetystoimella tässä kaupungissa, ja hän puhui
surkutellen olosuhteista, joiden johdosta nämä molemmat kansat
näyttivät olevan määrätyt pysymään alituisesti sotakannalla keskenään.
"Helium", hän sanoi, "ylpeilee täysin oikeutetusti Barsoomin
kauneimmista naisista, ja sen kaikista aarteista on Mors Kajakin
ihailtava tytär Dejah Thoris suurenmoisin loistonäyte.
"-- Siksipä", hän lisäsi, "kansa suorastaan palvoo hänen polkemaansa
maata, ja sen jälkeen kun hän katosi onnettomalla retkellä, on koko
Helium ollut surupuvussa.
"-- Se, että meidän hallitsijamme antoi ahdistaa surkeassa tilassa
olevaa laivastoa sen palatessa Heliumiin, oli vain yksi hänen kauheita
erehdyksiään, joiden tähden, pelkään, Zodangan täytyy ennemmin tai
myöhemmin korottaa viisaampi mies hänen paikalleen.
"-- Nytkin, jolloin voittoisa sotajoukkomme piirittää Heliumia,
ilmaisee Zodangan kansa äänekkäästi tyytymättömyyttään, sillä kansa ei
hyväksy tätä sotaa, koska sen syyt eivät ole oikeuden ja kohtuuden
mukaisia. Meidän sotajoukkomme ovat käyttäneet hyväkseen sitä seikkaa,
että Heliumin laivaston päävoimat ovat olleet prinsessaa etsimässä, ja
siten on meille ollut helppoa saattaa kaupunki surkeaan tilaan.
Kerrotaan, että kaupunki kukistuu kaukaisemman kuun ensi kierrosten
aikana."
"Ja miten luulette käyneen prinsessa Dejah Thorisille?" kysyin muka
aivan ohimennen.
"Hän on kuollut", vastasi mies. "Se saatiin tietää eräältä vihreältä
sotilaalta, joka äskettäin joutui etelän puolella joukkojemme vangiksi.
Hän pääsi tharkien kynsistä karkaamaan erään oudon, toisesta maailmasta
olevan otuksen kanssa, mutta vain joutuakseen warhoonien käsiin. Heidän
thoatinsa oli löydetty kuljeksimasta meren pohjalta ja löytöpaikan
läheisyydessä oli ollut merkkejä verisestä taistelusta."
Tämä tieto ei antanut minulle minkäänlaista varmuutta eikä liioin
todistanut, että Dejah Thoris olisi todella ollut kuollut. Päätin
senvuoksi pyrkiä Heliumiin mahdollisimman nopeasti kertoakseni Tardos
Morsille hänen tyttärentyttärensä olinpaikasta kaiken sen, minkä
tiesin.
Kymmenen päivää sen jälkeen kun olin eronnut kolmesta Ptor-veljeksestä,
saavuin Zodangaan. Siitä alkaen kun olin joutunut kosketuksiin
punaisten marsilaisten kanssa, olin havainnut, että Woolan tähden sain
osakseni kiusallista huomiota, sillä tämä suurikokoinen eläin kuului
rotuun, jota punainen kansa ei milloinkaan pidä kesynä. Jos joku
kulkisi pitkin Broadwayta numidialainen leijona kintereillään, niin
vaikutus olisi jotakuinkin samanlainen kuin se, jonka minä olisin
tehnyt, jos olisin marssinut Zodangaan Woola mukanani.
Pelkkä ajatuskin siitä, että minun oli erottava tästä uskollisesta
eläimestä, oli minusta niin vaikea ja tuskallinen, että lykkäsin
eroamme, kunnes olimme saapumaisillamme kaupungin porteille. Mutta
silloin meidän oli välttämättä erottava. Jos kysymyksessä ei olisi
ollut muuta kuin oma turvallisuuteni tai huvini, niin eivät mitkään
perustelut olisi saaneet minua lähettämään luotani ainoata Barsoomilla
tapaamaani olentoa, jonka kiintymys ja uskollisuus ei ollut kertaakaan
pettänyt. Mutta olisin mielelläni uhrannut henkeni palvellessani häntä,
jota etsiessäni nyt aioin uhmata tämän minusta salaperäisen kaupungin
vaaroja, enkä liioin voinut sallia myöskään Woolan hengen uhata
yritykseni onnistumista, vielä vähemmän Woolan hetkellisen
onnentunteen, sillä pidin varmana, että se pian unohtaisi minut. Sanoin
senvuoksi eläin-paralle ystävälliset jäähyväiset, luvaten sille
kuitenkin, että jos ehein nahoin selviydyn seikkailustani, koetan
keksiä jonkun keinon löytääkseni sen jälleen.
Eläin näytti ymmärtävän minua täydelleen, ja kun osoitin taaksemme
Tharkiin päin, kääntyi se lähtien luotani surkean näköisenä. En
minäkään voinut jäädä katsomaan sen poistumista, vaan pyörsin
päättävästi Zodangaa kohti, lähestyen sen uhkaavia muureja, ahdistava
tunne rinnassani.
Ptor-veljeksiltä saamani kirjeen nojalla pääsin viipymättä suuren
kaupungin sisälle. Oli aikainen aamuhetki, ja kadut olivat melkein
tyhjät. Korkeiden metallipatsaiden päässä olevat asunnot muistuttivat
hirveän suuria linnunpesiä ja itse patsaat teräksisiä puunrunkoja.
Varastohuoneet olivat yleensä maan pinnalla, eivätkä niiden ovet olleet
teljettyjä eivätkä lukittuja, sillä varkaus on Barsoomissa jokseenkin
tuntematon. Murhaa saavat kaikki barsoomilaiset aina pelätä, ja vain
senvuoksi heidän asuntonsa öisin ja vaarallisina aikoina nostetaan
korkealle maasta.
Ptor-veljekset olivat antaneet minulle tarkat ohjeet, millä kohdalla
kaupunkia voisin saada asunnon ja samalla olla lähellä niiden
virkamiesten toimistoja, joille heidän kirjeensä olivat osoitetut.
Kävellessäni jouduin kaupungin keskusaukiolle eli torille, joka on
Marsin kaikkien kaupunkien luonteenomainen piirre.
Zodangan aukio on neliö, jonka kukin sivu on runsaasti puolitoista
kilometriä, ja sitä reunustavat jeddakin, jedien sekä Zodangan
hallitsijasuvun muiden jäsenten ja ylimysten palatsit, tärkeimmät
julkiset rakennukset, kahvilat ja kaupat.
Astellessani suuren aukion poikki, vaipuneena ihmettelemään ja
ihailemaan suurenmoista rakennustaitoa ja laajoja pihoja peittävää
loistavaa, punahohtoista kasvullisuutta, huomasin punaisen marsilaisen,
joka käveli reippaasti minua kohti eräältä kadulta. Hän ei kiinnittänyt
minuun huomiota lainkaan, mutta kun hän tuli vierelleni, tunsin hänet
ja käännähtäen ympäri laskin käteni hänen olalleen lausuen:
"Kaor, Kantos Kan!"
Salamannopeasti hän pyörähti minuun päin, ja ennenkuin edes käteni
ennätti painua alas, oli hänen pitkän miekkansa kärki rinnallani.
"Ken olet?" hän ärähti, mutta kun hypähdin taaksepäin viidentoista
metrin päähän, laski hän miekkansa kärjen maahan ja huudahti
naurahtaen:
"Parempaa vastausta en tarvitse, koko Barsoomissa on vain yksi mies,
joka ponnahtelee kuin kumipallo. Kaukaisemman kuun äidin nimessä, John
Carter, kuinka olet tullut tänne, ja onko sinusta tullut _darseen_, kun
voit vaihtaa väriä mielesi mukaan?
"Valmistit minulle ilkeän puoliminuuttisen, ystäväni", hän jatkoi, kun
olin lyhykäisesti kertonut hänelle seikkailut, jotka olin kokenut
erottuani hänestä Warhoonin areenalla. "Jos nimeni ja kotikaupunkini
tunnettaisiin Zodangassa, istuisin hyvin pian kaukaisen Korusjärven
rannoilla kunnianarvoisten esi-isä-vainajieni luona. Olen täällä
Heliumin jeddakin Tardos Morsin lähettinä ottamassa selkoa prinsessamme
Dejah Thorisin olinpaikasta. Zodangan prinssi Sab Than pitää häntä
kätkettynä tässä kaupungissa ja on mielipuolisesti rakastunut häneen.
Prinssin isä, Zodangan jeddak Than Kosis, on esittänyt rauhan ehdoksi
sen, että Dejah Thoris menee naimisiin hänen poikansa kanssa. Mutta
Tardos Mors ei suostu tähän vaatimukseen, vaan on lähettänyt sanan,
että hän ja hänen kansansa näkevät prinsessan mieluummin kuolleena
kuin vihittynä johonkin muuhun kuin omaan valitsemaansa mieheen. Ja
omasta puolestaan Tardos Mors mieluummin hautautuu tuhotun ja palavan
Heliumin raunioihin kuin liittää oman sukunsa merkin Than Kosisin suvun
merkkiin. Tämä vastaus oli pahin solvaus, minkä hän saattoi heittää
Than Kosisille ja zodangalaisille, mutta hänen kansansa pitää hänestä
sitäkin enemmän, ja hänen valtansa on Heliumissa nyt suurempi kuin
milloinkaan.
"-- Olen ollut täällä kolme päivää", jatkoi Kantos Kan, "mutta en ole
vielä löytänyt Dejah Thorisin vankilaa. Tänään liityin Zodangan
laivastoon lentopartiolaisena ja toivon sitä tietä saavuttavani prinssi
Sab Thanin luottamuksen, joka on tämän laivasto-osaston komentaja, ja
siten saavani tietää Dejah Thorisin olinpaikan. Olen iloinen siitä,
että sinä, John Carter, olet täällä, sillä tunnen sinun kiintymyksesi
prinsessaan, ja yhdessä toimien meidän kahden pitäisi kyetä tekemään
paljon."
Aukio alkoi täyttyä ihmisistä, jotka hyörivät jokapäiväisissä
puuhissaan. Kauppoja avattiin ja kahvilat saivat aikaiset
aamuvieraansa. Kantos Kan vei minut yhteen näistä uhkeista
ruokailupaikoista, joissa tarjoilu kävi täysin koneellisesti. Ei
ainoakaan käsi koskenut ruokaan siitä asti, kun se valmistumattomana
saapui rakennukseen, siihen asti, kun se lämpimänä ja herkullisena
ilmestyi pöydälle vieraan eteen tämän kosketettua jotakin pientä
nappulaa osoittaakseen mitä halusi.
Aterian jälkeen Kantos Kan otti minut mukaansa lentopartiolaisten
päämajaan, esitti minut päällikölleen ja pyysi, että minut
merkittäisiin tämän joukko-osaston jäseneksi. Vallitsevan tavan mukaan
oli minun suoritettava pääsytutkinto, mutta Kantos Kan oli huomauttanut
minulle, ettei minun tarvitsisi sitä lainkaan pelätä, sillä hän kyllä
järjestäisi asian. Sen hän tekikin vieden itse tutkintomääräykseni
tutkivalle upseerille ja esitellen itsensä John Carteriksi.
"Kepposemme paljastuu kyllä myöhemmin", hän selitti nauraen, "kun
painoa, ruumiin mittoja ja muita henkilökohtaisia tuntomerkkejä
verrataan, mutta siihen kuluu useita kuukausia, ja tehtävämme on
suoritettu tai epäonnistunut jo paljon ennen sitä."
Seuraavat päivät Kantos Kan käytti opettaen minulle lentämistä ja
marsilaisten pienten, heikonnäköisten lentokoneiden korjaamista. Yhden
miehen koneen runko on lähes viisi metriä pitkä, vähän toista metriä
leveä ja kahdeksan sentimetriä paksu, suipeten kärjeksi kummastakin
päästä. Ohjaaja istuu tason päällä istuimella, joka on sovitettu
lentokonetta käyttävän pienen, meluttoman radiumkoneen verhoksi.
Keveysaine on rungon ohkaisten metalliseinien sisällä ja siinä
käytetään kahdeksatta Barsoomin valosädettä eli työntelevää sädettä,
kuten sitä ominaisuuksiensa nojalla voisi nimittää.
Tämä, samoin kuin yhdeksäs säde, on Maassa tuntematon, mutta
marsilaiset ovat keksineet, että se sisältyy olennaisena osana
jokaiseen valoon, mistä valolähteestä se sitten saakin alkunsa. He
tietävät, että juuri auringon kahdeksas säde ajaa auringonvalon eri
kiertotähtiin ja että juuri kunkin kiertotähden oma kahdeksas säde
"heijastaa" eli karkoittaa näin saapuneen valon uudelleen avaruuteen.
Auringon kahdeksannet säteet imeytyisivät Barsoomin pintaan, mutta
Barsoomin kahdeksannet säteet, jotka pyrkivät karkoittamaan valoa
Marsista avaruuteen, virtaavat jatkuvasti poispäin tähdestä, muodostaen
painovoimaa vastustavan voiman, joka talteen otettuna kykenee
kohottamaan tavattomia painoja korkeuteen.
Juuri näitä säteitä käyttämällä marsilaiset ovat saaneet
ilmapurjehdustekniikkansa niin täydelliseksi, että taistelulaivat,
joiden paino on paljoa suurempi kuin mitä Maassa tunnetaan,
purjehtivat Barsoomin ohuessa ilmassa yhtä herkästi ja keveästi kuin
leikki-ilmapallo Maan tiheässä ilmakehässä.
Ensimmäisinä vuosina, sen jälkeen kun nämä säteet oli keksitty,
tapahtui lukuisasti kummallisia onnettomuuksia, ennenkuin marsilaiset
oppivat oikein arvioimaan ja käsittelemään keksimäänsä ihmeellistä
voimaa. Eräässä tällaisessa tapauksessa, noin yhdeksänsataa vuotta
sitten, oli ensimmäiseen suureen taistelulaivaan, johon oli sovitettu
säiliöt näitä säteitä varten, varattu niitä liian suuri määrä, ja laiva
oli noussut Heliumista ilmoihin mukanaan viisisataa upseeria ja miestä,
tulematta milloinkaan takaisin.
Sitä Marsista poispäin työntävä voima oli niin suuri, että se oli
kiitänyt kauas avaruuteen, mistä sen vieläkin saattaa voimakkaalla
kaukoputkella nähdä. Yli kuudentoistatuhannen kilometrin etäisyydellä
Marsista se kiertää taivaalla tämän tähden pienenä seuralaisena aikojen
loppuun saakka.
Neljäntenä päivänä Zodangaan saapumiseni jälkeen tein ensimmäisen
lentomatkani, ja sen tuloksena sain arvonkorotuksen ja asunnon Than
Kosisin palatsissa.
Noustessani ilmaan kaupungin kohdalla tein joitakuita kierroksia, kuten
olin nähnyt Kantos Kanin menettelevän. Sitten panin koneen täyteen
vauhtiin ja kiidin huimaa vauhtia etelää kohti erään suuren, sieltäpäin
Zodangaan saapuvan vesiväylän suuntaan.
Olin lentänyt yli kolmesataa kilometriä vajaassa tunnissa, kun huomasin
kaukana allani kolmimiehisen ryhmän vihreitä marsilaisia sotilaita
ajamassa hurjasti takaa pienikokoista olentoa, joka näytti koettavan
päästä turvaan erään pellon muurien sisäpuolelle.
Annoin koneeni nopeasti laskeutua, ja kierrettyäni sotilaiden
selkäpuolelle huomasin pian, että heidän takaa-ajamansa mies oli
punainen marsilainen ja että tällä oli saman lento-osaston merkit kuin
minullakin. Vähän matkan päässä oli hänen koneensa maassa ja sen
ympärillä kaikki välineet, joilla hän ilmeisesti oli parhaillaan ollut
korjaamassa jotakin vikaa, kun vihreät marsilaiset hänet yllättivät.
Nämä olivat jo aivan hänen kintereillään. Heidän nelistävät ratsunsa
kiitivät hirveää vauhtia verrattain pientä pakenijaa kohti, kun taas
sotilaat itse kallistuivat kauaksi oikealle, ojentaen pitkiä
metallikärkisiä keihäitään. He näyttivät kilvan pyrkivän keihästämään
zodangalais-parkaa, ja seuraavassa hetkessä hänen kohtalonsa olisi
ratkaistu, jollen minä olisi saapunut juuri parhaaseen aikaan.