heitettiin heti vankiholviin ja kahlehdittiin vankoilla ketjuilla
kiinni lattiaan ja seiniin. Ruokaa sain säännöllisin väliajoin, mutta
kun kopissani oli pilkkosen pimeätä, en tiedä, viruinko siellä päiviä,
viikkoja vaiko kuukausia. Se oli elämäni kauheinta aikaa, ja vielä
nytkin ihmettelen, etten menettänyt järkeäni sysimustan pimeyden
hirmuissa. Kopissa vilisi ryömiviä ja matelevia otuksia; kun olin
pitkälläni, suikerteli ylitseni kylmiä, limaisia eläviä, ja silloin
tällöin näin pimeästä vastaani tuijottavat, tulisen hehkuvat silmät.
Ulkomaailmasta ei kuulunut luokseni ainoatakaan ääntä, eikä vartijani
suonut minulle ainoatakaan sanaa, vaikka aluksi pommitin häntä
kysymyksillä.
Lopulta näitä kauheita olentoja kohtaan, jotka olivat syösseet minut
tähän hirveään paikkaan, tuntemani mielipuolisuutta lähentelevä viha ja
inho kohdistuivat epäselvinä ajatuksissani yhteen ainoaan henkilöön,
vartijaani, joka muuttui mielessäni koko warhooniheimon edustajaksi.
Olin pannut merkille, että hän tuli aina himmeine soihtuineen tuomaan
ruokaa ulottuvilleni ja että hänen kumartuessaan laskemaan annoksia
lattialle hänen päänsä oli suunnilleen rintani tasalla. Kun sen vuoksi
kuulin hänen seuraavalla kerralla lähestyvän, niin harkiten ovelasti
kuin mielipuoli ainakin vetäydyin koppini kaukaisimpaan nurkkaan ja
saaden siten raskaat käsiäni kahlehtivat ketjut hieman höllemmälle
odotin hänen tuloaan kyyristyen hyppäämään kuin petoeläin. Kun hän
kumartui laskemaan ruokaa lattialle, heilautin kahleita pääni ylitse ja
iskin ne kaikin voimin hänen kalloonsa. Päästämättä ääntäkään hän
vaipui kuolleena permannolle.
Nauraen ja höpisten kuin hullu, joksi olinkin tulemaisillani,
heittäydyin hänen ruumiinsa kimppuun ja sormeni hapuilivat hänen
kurkkuansa. Tunsin hänen kaulassaan ohkaisen ketjun, jossa riippui
avaimia. Kun sormeni sattuivat avaimiin, palasi järkeni nopeasti kuin
ajatus. En ollut enää haihatteleva tylsätajuinen olento, vaan
selväjärkinen, terveesti punnitseva mies, jolla oli karkaamiseen
tarvittavat välineet käsissään.
Kun parhaillaan puuhailin irroittaakseni ketjun uhrini kaulasta, satuin
katsahtamaan ympärilleni ja näin kuusi paria pimeässä hehkuvia silmiä,
jotka herkeämättä tuijottivat minua. Ne lähestyivät verkkaisesti ja
hitaasti, minä peräydyin pyrkien kauemmaksi niiden kaamean
hirvittävästä läheisyydestä. Kyyristyin kaukaiseen nurkkaani pitäen
käsiäni, kämmenet ulospäin, edessäni, ja hiipien etenivät kamalat
silmät, kunnes ne olivat jaloissani viruvan ruumiin luona. Sitten ne
taaskin poistuivat, mutta tällä kertaa kuulin oudon, ratisevan äänen,
ja ne katosivat lopulta johonkin luolani etäiseen, pimeään sopukkaan.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Taistelu areenalla
Hitaasti sain takaisin mielenmalttini ja vihdoin yritin taaskin ottaa
avaimia kuolleen vartijani kaulasta. Mutta kun menin pimeässä sitä
hapuilemaan, huomasin kauhukseni, että se oli poissa. Silloin selvisi
minulle äkkiä kaikki. Noiden kiiluvien silmien omistajat olivat
riistäneet minulta saaliini ja vieneet uhrini naapuriluolaan
syötäväksi. Ne olivat vaanineet päiväkausia, viikkoja, kuukausia, koko
sen hirvittävän ikuisuuden, jonka olin viettänyt täällä vankina,
odottaen saavansa ruumiini juhla-ateriakseen.
Kahteen päivään ei minulle tuotu ruokaa, mutta sitten ilmestyi uusi
vartija, ja vankeuteni jatkui entiseen tapaan. Mutta enää en antanut
kamalan tilani saada järkeäni sekaannuksiin.
Kohta tämän tapauksen jälkeen tuotiin samaan koppiin toinen vanki ja
kahlehdittiin lähelle minua. Soihdun himmeässä valossa näin, että hän
oli punainen marsilainen; tuskin maltoin odottaa vartijain poistumista
päästäkseni puheisiin hänen kanssaan. Kun vartijoiden askelten äänet
häipyivät etäisyyteen, lausuin hiljaa marsilaisten tervehdyssanan
"kaor."
"Ken puhuu pimeydestä?" vastasi hän.
"John Carter, Heliumin punaisen kansan ystävä."
"Olen Heliumista", hän sanoi, "mutta en muista nimeäsi."
Kerroin hänelle sitten tarinani sellaisena kuin olen sen tässä
esittänyt, jättäen vain mainitsematta rakkauteni Dejah Thorisiin. Hän
oli hyvin kiihtynyt Heliumin prinsessaa koskevien uutisten johdosta ja
piti varsin luultavana, että hän ja Sola olivat päässeet turvapaikkaan
sieltä, missä he olivat eronneet minusta. Hän sanoi tuntevansa
kysymyksessä olevan paikan hyvin, sillä samaa solaa, josta
warhoonisotilaat olivat tulleet, kun huomasivat meidät, käyttivät he
aina marssiessaan etelään päin.
"Dejah Thoris ja Sola menivät kukkuloille tuskin kahdeksan kilometrin
päässä suuresta vesitiestä ja ovat nyt luultavasti turvassa", hän
vakuutti minulle.
Vankitoverini oli Kantos Kan, Heliumin laivaston _padwar_ (luutnantti).
Hän oli ollut mukana onnettomassa retkikunnassa, joka oli joutunut
tharkien väijytykseen silloin, kun Dejah Thoris vangittiin, ja hän
selosti minulle lyhyesti laivaston tappion jälkeisiä tapahtumia.
Pahasti vahingoittuneina ja vain osaksi miehitettyinä olivat laivat
hitaasti pyrkineet takaisin Heliumiin. Mutta niiden kulkiessa Zodangan
kaupungin lähitse, jonka kaupungin asukkaat ovat Barsoomin punaisen
rodun keskuudessa Heliumin perinnäisiä vihamiehiä, oli heidän
kimppuunsa hyökännyt suuri joukko taistelulaivoja. Heliumilaisten
kaikki muut alukset paitsi se, jonka miehistöön Kantos Kan kuului,
olivat joko tuhoutuneet tai joutuneet vihollisten käsiin. Hänen
alustaan oli kolme zodangalaista laivaa ajanut takaa päiväkausia, mutta
lopulta oli se päässyt pakenemaan kuutamottoman yön pimeydessä.
Kolmekymmentä päivää Dejah Thorisin vangiksijoutumisen jälkeen eli
suunnilleen samoihin aikoihin, jolloin me olimme tulleet Tharkiin, oli
hänen aluksensa saapunut Heliumiin mukanaan kymmenkunta eloonjäänyttä
alkuperäisestä miehistöstä, seitsemästäsadasta upseerista ja
sotilaasta. Heti oli Dejah Thorisia etsimään lähetetty seitsemän suurta
laivastoa, joissa kussakin oli sata valtavaa laivaa, ja näistä käsin
oli kaksituhatta pienempää alusta yhtä mittaa risteillyt etsien
kadonnutta prinsessaa, mutta turhaan.
Kostoretkelle lähetetyt laivat olivat hävittäneet kaksi vihreiden
marsilaisten yhteiskuntaa jäljettömiin Barsoomin pinnalta, mutta Dejah
Thorisista ei ollut löydetty jälkeäkään. Oli etsitty pohjoisten
heimojen keskuudesta ja vasta aivan viime päivinä oli etsintää ulotettu
etelään.
Kantos Kan oli määrätty yhteen yksimiehiseen lentokoneeseen, ja
onnettomuudeksi olivat warhoonit huomanneet hänet, kun hän tarkasteli
näiden kaupunkia. Uskaliaan rohkeutensa kautta tämä mies voitti
kunnioitukseni ja ihailuni mitä suurimmassa määrin. Yksin hän oli
laskeutunut maahan kaupungin äärellä ja tunkeutunut jalkaisin aukiota
rajoittaviin rakennuksiin. Kaksi päivää ja kaksi yötä hän oli nuuskinut
warhoonien asuntoja ja vankiloita etsiessään rakastettua prinsessaa,
mutta joutunut erään warhoonijoukkueen käsiin aikoessaan juuri poistua
saatuaan varmuuden siitä, että Dejah Thoris ei ollut täällä vankina.
Vankeutemme aikana Kantos Kan ja minä tutustuimme läheisesti toisiimme
ja välillemme kehittyi lämmin henkilökohtainen ystävyys. Mutta monta
päivää emme ehtineet olla yhdessä, ennenkuin meidät raahattiin
vankiluolastamme suuria kisoja varten. Varhain eräänä aamuna meidät
vietiin tavattoman suureen amfiteatteriin, joka ei ollut rakennettu
maan pinnalle, vaan kaivettu maahan. Osittain se oli maanvieremistä
täyttynyt, joten oli vaikea sanoa, kuinka laaja se oli alkujaan ollut.
Mutta nytkin siihen mahtuivat kaikki kokoontuneet warhoonlaumat,
yhteensä kaksikymmentätuhatta.
Areena oli hyvin laaja, mutta perin epätasainen ja huonossa kunnossa.
Sen ympärille olivat warhoonit latoneet kiviä jostakin muinaisen
kaupungin rappeutuneesta rakennuksesta estääkseen eläimiä ja vankeja
pääsemästä katsomoon. Kumpaankin päähän oli laitettu kopit, joissa
uhrit saivat odottaa, kunnes heidän vuoronsa tuli kohdata joku kauhea
kuolema areenalla.
Kantos Kan ja minut pantiin samaan koppiin. Toisissa kopeissa oli
villejä caloteja ja thoateja, raivoavia zitidareja, toisten vihreiden
heimojen sotilaita ja naisia sekä monia outoja ja hurjia Barsoomin
villieläimiä, joita en ollut ennen nähnyt. Niiden ulvonnasta,
mylvinästä ja kiljunnasta aiheutuva melu oli korviasärkevä, ja
ylväimmänkin miehen sydän olisi täyttynyt pelokkailla aavistuksilla
hänen nähdessään minkä hyvänsä niistä.
Kantos Kan selitti minulle, että ennenkuin tämä päivä oli lopussa,
olisi yksi vangeista ansainnut itselleen vapauden ja kaikki muut
viruisivat vainajina areenalla. Taistelujen voittajat pantaisiin aina
vastakkain, kunnes heistä vain kaksi olisi elossa. Viimeisen ottelun
voittaja vapautettaisiin, olipa hän sitten ihminen tai eläin.
Seuraavana aamuna kopit täytettäisiin uusilla uhreilla ja niin
jatkettaisiin kaikkina kymmenenä kisapäivänä.
Kohta senjälkeen kun meidät oli tuotu koppiin, alkoi amfiteatteri
täyttyä ja tunnin kuluttua ei ainoatakaan istumapaikkaa ollut tyhjänä.
Dak Kova istui jediensä ja päällikköjensä kanssa yhden sivun keskustaan
laitetulla laajalla korokkeella.
Dak Kovan annettua merkin temmattiin kahden kopin ovet auki ja
kaksitoista vihreätä marsilaisnaista ajettiin keskelle areenaa.
Kullekin heistä annettiin väkipuukko, ja sitten päästettiin areenaan
toisesta päästä heidän kimppuunsa kaksitoista calotia eli villiä
koiraa. Kun eläimet, muristen ja raivonvaahto suupielissä, syöksyivät
melkein turvattomien naisten kimppuun, käänsin pääni toisaalle,
ettei tarvitsisi katsella hirveätä näkyä. Katsojien kirkuna ja
naurunremahdukset todistivat, että tämä huvi oli erinomainen, ja kun
käänsin katseeni areenalle Kantos Kanin ilmoitettua, että kaikki oli
ohi, näin kolme voittoisaa calotia murisemassa ja ulvomassa uhriensa
ruumiilla. Naiset olivat puolustautuneet hyvin.
Sitten päästettiin raivostunut zitidar kentällä olevien koirien
joukkoon ja näin jatkettiin koko pitkä, kuuma, hirveä päivä.
Minä jouduin taistelemaan ensin ihmisiä ja sitten petoja vastaan, mutta
kun minulla oli aseenani pitkä miekka sekä olin vastustajiani
vikkelämpi ja tavallisesti voimakkaampikin, oli se kaikki minusta vain
lastenleikkiä. Kerran toisensa perästä sain suosionosoituksia
verenhimoiselta rahvaalta, ja lopulta alkoi kuulua huutoja, että minut
oli otettava pois areenalta ja tehtävä warhoonien kansan jäseneksi.
Lopuksi oli meitä jäljellä vain kolme, eräs suurikokoinen, johonkin
pohjoiseen heimoon kuuluva vihreä sotilas, Kantos Kan ja minä.. Kahden
ensinmainitun oli aluksi taisteltava keskenään ja sitten voittajan
minua vastaan. Lopullisen voittajan palkintona olisi vapaus.
Kantos Kan oli saanut taistella useita kertoja ja selviytynyt kuten
minäkin aina voittajana, vaikka joskus, etenkin otellessaan vihreitä
sotilaita vastaan, vain hädin tuskin. En voinut juuri toivoakaan, että
hän kykenisi kaatamaan jättiläismäisen vastustajansa, joka oli tähän
asti surmannut kaikki häntä vastaan joutuneet. Vihreä otus oli noin
kolmen ja puolen metrin mittainen, kun taas Kantos Kan oli vain
tavallisen miehen kokoinen. Kun he astuivat toisiaan vastaan, näin ensi
kerran uuden marsilaisten miekankäyttötempun. Kantos Kan teki sen
pannen kaikki pelastustoiveensa yhden arvanheiton varaan. Tultuaan noin
kuuden metrin päähän isosta vastustajastaan hän ojensi miekkaa
pitelevän kätensä taaksepäin ja sinkosi sitten voimakkaalla
tempauksella aseensa kärki edellä vihreää sotilasta kohti. Se lensi
maaliinsa tarkasti kuin nuoli, lävistäen jättiläisen sydämen, ja tämä
vaipui kuolleena areenalle.
Kantos Kan ja minä jouduimme nyt toisiamme vastaan, mutta kun lähenimme
toisiamme, kuiskasin hänelle, että pitkittäisimme taisteluamme pimeän
tuloon saakka. Sitten keksisimme kenties jonkun pelastumiskeinon.
Katselijalaumat arvasivat ilmeisesti, ettei meillä ollut halua
taistella, ja kiljuivat raivoissaan, kun ei meistä kumpikaan antanut
vaarallisia iskuja. Kun näin äkkiä tulevan pimeyden olevan
laskeutumaisillaan, käskin kuiskaten Kantos Kania pistämään miekkansa
vasempaan kainalooni. Hän teki niin, ja minä hoipuin taaksepäin
puristaen käsivarrellani hänen miekkaansa tiukasti kylkeäni vasten ja
kaatuen, niin että hänen miekkansa näytti tunkeutuneen rintaani. Kantos
Kan käsitti heti juoneni, astui ripeästi vierelleni, laski jalkansa
rinnalleni, ja veti miekkansa ruumiistani ja antoi minulle lopullisen
kuoliniskun kaulaan, katkaisten muka siten kaulavaltimoni, mutta itse
asiassa upottaen säilänsä kylmän terän minua hipaisematta suoraan
areenan hiekkaan. Tällä välin oli jo tullut siksi pimeä, ettei kukaan
voinut erottaa kepposta. Kuiskaten käskin hänen mennä vaatimaan
vapauttaan ja sitten odottaa minua kaupungin itäpuolella olevilla
kukkuloilla, ja hän lähti luotani.
Kun amfiteatteri oli tyhjentynyt, hiivin hiljaa sen reunalle, ja kun
tämä rakennus oli kaukana kaupungin keskustasta, suuren kuolleen
kaupungin autiossa osassa, ei minun ollut ensinkään vaikeata päästä
kaupungin ulkopuolella oleville kukkuloille.
KAHDESKYMMENES LUKU
Ilmatehtaassa
Kaksi päivää odotin siellä Kantos Kania, mutta kun häntä ei kuulunut,
lähdin jalkaisin taivaltamaan luoteiseen päin, jolla suunnalla hän oli
maininnut läheisimmän vesiväylän olevan. Ainoana ravintonani oli
kasvismaito, jota eräästä kasvilajista tihkui hyvin runsaasti. Vaelsin
kaksi pitkää viikkoa, haparoiden eteenpäin öisin vain tähtien johdolla
ja piileskellen päivät jonkun kallion ulkoneman turvissa tai
kukkuloiden keskellä. Useasti ahdistelivat minua villit petoeläimet,
oudot, kummalliset hirviöt, syöksyen pimeässä kimppuuni, joten minun
oli aina pidettävä miekka kädessä valmiina niitä torjumaan.
Tavallisesti omituinen, vastasaavuttamani telepaattinen vaisto varoitti
minua hyvissä ajoin, mutta kerran olivat kauheat torahampaat kurkussani
ja karvainen naama kasvojani hipumassa, ennenkuin edes aavistin vaaran
uhkaavan.
En tietänyt, minkälainen otus oli kimpussani, mutta tunsin, että se oli
iso, raskas ja monijalkainen. Käteni olivat sen kurkussa, ennenkuin sen
hampaat ennättivät upota kaulaani. Hitaasti sain karvaisen naaman
työnnetyksi poispäin sormieni pitäessä sen henkitorvea kuin
ruuvipihdeissä.
Äänettöminä makasimme maassa pedon koettaessa kaikin voimin tavoittaa
minua kauheilla torahampaillaan, kun taas minä ponnistin voimani
säilyttääkseni otteeni ja kuristaakseni eläimen kuoliaaksi. Käsivarteni
alkoivat kuitenkin herpautua ylivoimaisessa ponnistuksessa ja hitaasti
lähenivät hehkuvat silmät ja välkkyvät torahampaat kasvojani. Mutta
juuri kun karvainen naama jo kosketti kasvojani, tunsin pedon
hellittävän. Sitten syöksyi ympäröivästä pimeydestä joku kamala olento
minua maassa pitelevän hirviön kimppuun. Muristen kierivät otukset
sammalella repien ja raadellen toisiaan kamalasti. Kaikki oli kuitenkin
pian ohitse, ja pelastajani seisoi pää alhaalla minua ahdistaneen pedon
kurkun kohdalla.
Lähempi kuu pilkisti juuri silloin taivaanrannalta ja valaisi maiseman.
Sen valossa näin, että pelastajani oli Woola, mutta mistä se oli tullut
ja kuinka se oli minut löytänyt, se oli minulle arvoitus. Tarpeetonta
on sanoa, että olin iloinen saadessani Woolan seurakseni, mutta iloani
laimensi huolestunut pelkoni sen johdosta, että se oli jättänyt Dejah
Thorisin. Olin varma siitä, että hänen täytyi olla kuollut, kun Woola
oli lähtenyt hänen luotaan, sillä niin ehdottomasti se noudatti
käskyjäni.
Tällä välin oli kuu jo ehtinyt korkealle, ja näin, että Woola oli vain
varjo entisestään. Ja kun se kääntyi pois hyväilyistäni, alkaen ahmia
maassa viruvan eläimen ruumista, huomasin selvästi, että eläin-parka
oli melkein kuoliaaksi nälkiytynyt. Olin itsekin vain vähän paremmassa
tilassa, mutta en voinut syödä pedon lihaa raakana eikä minulla
ollut minkäänlaisia tulentekovehkeitä. Kun Woola oli päättänyt
ateriansa, lähdin uudelleen väsyttävälle ja loputtomalta tuntuvalle
vaellukselleni, etsimään vesiväylää, joka näytti minua pakenevan.
Kulkuni viidennentoista päivän koittaessa riemastuin nähdessäni korkeat
puut, jotka olivat etsimiseni päämäärän merkkinä. Keskipäivän seuduilla
laahauduin vaivaloisesti tavattoman suuren rakennuksen portille.
Rakennus peitti noin kymmenen neliökilometrin laajuisen alan ja sen
korkeus oli suunnilleen kuusikymmentä metriä. Sen valtavassa muurissa
ei näkynyt ainoatakaan aukkoa, lukuunottamatta pientä ovea, jonka
kynnykselle vaivuin lopen väsyneenä, eikä siinä myöskään näkynyt
minkäänlaista ulkopuolista elonmerkkiä.
En löytänyt kelloa enkä muutakaan vehjettä, jolla olisin voinut antaa
itsestäni tietoa sisällä olijoille, jollei kenties oven vieressä
seinässä oleva ympyriäinen aukko ollut sitä varten. Aukko oli
suunnilleen kynänpään kokoinen. Painoin suuni sitä vasten aikoen huutaa
siihen, mutta samassa kuului siitä ääni, joka kysyi, kuka olin, mistä
tulin ja mikä oli asiani.
Selitin, että olin päässyt karkuun warhoonien käsistä ja että olin
kuolemaisillani nälkään ja väsymykseen.
"Sinulla on vihreän sotilaan merkit ja seurassasi on calot, mutta
ulkomuotosi on samanlainen kuin punaisen kansan. Värisi ei ole vihreä
eikä punainen. Yhdeksännen päivän nimessä, mikä otus olet?"
"Olen Barsoomin punaisen kansan ystävä ja kuolemaisillani nälkään.
Ihmisyyden nimessä, avaa meille ovi", vastasin.
Ovi alkoi vetäytyä taaksepäin, ja painuttuaan lähes viisi metriä muurin
sisään se pysähtyi liukuen sitten keveästi vasemmalle, paljastaen
lyhyen ja ahtaan muuratun käytävän, jonka toisessa päässä oli toinen
kaikin puolin edellisen kaltainen ovi. Ketään ei ollut näkyvissä, mutta
astuimme heti ensimmäisestä ovesta sisään, minkä jälkeen se liukui
äänettömästi paikoilleen siirtyen sitten alkuperäiseen asentoonsa
rakennuksen seinän ulkoreunaan. Kun ovi liukui sivulle, näin kuinka
tavattoman paksu se oli, hyvinkin kuusi metriä, ja kun se oli
taaskin ehtinyt sulkeutua, laskeutui katosta sen taakse vankkoja
teräslieriöitä, joiden alapäät soveltuivat lattiassa oleviin
syvennyksiin.
Vielä oli toinen ja kolmas ovi, jotka siirtyivät taaksepäin ja
liukuivat sivulle, ennenkuin pääsin avaraan sisäsuojaan, josta löysin
ruokaa ja juomaa valmiiksi pöydälle pantuina. Ääni kehoitti minua
syömään ja juomaan sekä ruokkimaan calotiani. Sillä aikaa kun minä
noudatin kehoitusta, pani näkymätön isäntäni toimeen ankaran
ristikuulustelun.
"Antamasi tiedot ovat perin mielenkiintoisia", sanoi ääni päättäen
kuulustelunsa, "ja ilmeisesti puhut totta, kuten myöskin on ilmeistä,
ettet ole barsoomilainen. Sen voin nähdä aivojesi rakenteesta,
sisäisten elintesi omituisesta keskinäisestä asennosta sekä sydämesi
muodosta ja koosta."
"Voitko nähdä lävitseni?" huudahdin.
"Kyllä, näen kaiken muun paitsi ajatuksiasi, ja jos olisit
barsoomilainen, näkisin nekin."
Sitten avautui huoneen toisessa päässä ovi, ja eteeni ilmestyi
kummallinen, kuivettunut, muumiota muistuttava mies. Hänen ruumiinsa
verhona oli yksi ainoa vaatetuskappale tai koristus -- ohut kultaketju,
josta riippui rinnalle lautasen laajuinen levy. Levyyn oli upotettu
tavattoman suuria timantteja ja sen keskellä oli omituinen kivi, josta
säkenöi yhdeksänlaatuisia erilaisia valosäteitä, kaikki seitsemän
Maassa tunnettua prisman väriä ja lisäksi kahdenlaisia kauniita
säteitä, joita en ennen ollut nähnyt ja joiden nimitystä en tietänyt.
Niiden selittäminen on minulle yhtä mahdotonta kuin punaisen
selittäminen sokealle. Sen vain tiedän, että ne olivat hyvin kauniita.
Vanhus istui keskustellen kanssani tuntikausia. Kummallisinta oli se,
että minä voin lukea hänen kaikki ajatuksensa, kun taas hän ei
aavistanut minun ajatuksistani vähääkään, jollen niitä lausunut.
En virkkanut hänelle mitään siitä, että kykenin vaistomaisesti
tulkitsemaan hänen ajatustoimintaansa, ja sain siten oppia varsin
paljon sellaista, josta oli minulle myöhemmin suurta hyötyä ja jota en
olisi saanut tietää, jos hän olisi tuntenut kykyni. Marsilaisten
sielunelämä on näet siinä määrin heidän omassa vallassaan, että he
voivat suunnata ajatuksensa täsmälleen niin kuin tahtovat. Siinä
rakennuksessa, johon olin joutunut, oli koneisto keinotekoisen ilman
valmistamista varten elämän ylläpitämiseksi Marsilla. Koko tämän
menetelmän salaisuus piilee siinä, että käytetään yhdeksännen laatuisia
valosäteitä, kauniita säteitä, joita olin nähnyt heijastuvan isäntäni
koristeen suuresta kivestä.
Nämä säteet erotetaan auringonvalosta hienosti sovelletuilla koneilla,
jotka sijaitsevat tämän suuren rakennuksen katolla. Kolme neljäsosaa
rakennuksen tilavuudesta ottavat säiliöt, joissa näitä säteitä
talletetaan. Sitten niitä käsitellään sähköllä, tai oikeammin niihin
sekoitetaan määrätyssä suhteessa sähköväreilyä. Sekoituksen tulos
pumpataan Marsin viiteen suureen ilmakeskukseen. Niistä se päästetään
valloilleen, ja muodostaa ilmaa joutuessaan kosketuksiin avaruuden
eetterin kanssa. Näitä säteitä on tässä suuressa rakennuksessa aina
varastossa riittävästi säilyttämään Marsin ilmakehän vähentymättömänä
tuhannen vuoden ajaksi. Ainoa vaara, jota tarvitsi pelätä, oli se, että
joku tapaturma sattuisi pumppukoneistolle. Niin selitti uusi ystäväni.
Hän vei minut sisempään huoneeseen katselemaan kahtakymmentä
radiumpumppua, joista kukin kykeni yksin pumppuamaan Marsille
tarpeeksi ilmasekoitusta. Kahdeksansataa vuotta hän kertoi valvoneensa
pumppujen toimintaa. Niitä käytettiin vuorotellen, kutakin yksi
päivä eli vähän kauemmin kuin kaksikymmentäneljä ja puoli maapallon
tuntia yhteen mittaan. Hänellä oli yksi apulainen, jonka kanssa
hän vuorotteli valvontatehtävissä. Puoli Marsin vuotta, noin
kolmesataaneljäkymmentäneljä maapallon päivää, viettää heistä kumpikin
yksin tässä yksinäisessä jättiläisrakennuksessa.
Jokaiselle punaiselle marsilaiselle opetetaan jo varhaisimmasta
lapsuudesta alkaen ilman valmistuksen periaatteet, mutta vain kaksi
kerrallaan tuntee sen salaisuuden, miten tähän suureen rakennukseen
päästään. Tämä rakennus on näet valloittamaton, sillä sen seinien
paksuus on lähes viisikymmentä metriä ja myöskin katto, jota peittää
puolentoista metrin paksuinen lasisuojus, on turvattu ilmalaivojen
hyökkäyksiä vastaan.
Minkäänlaista hyökkäystä ei ole pelättävissä muuta kuin vihreiden
marsilaisten tai mielipuolisten punaisten marsilaisten taholta, sillä
kaikki barsoomilaiset tietävät, että heidän kiertotähtensä kaikkien
elämänmuotojen olemassaolo on riippuvainen tämän tehdaslaitoksen
häiriytymättömästä toiminnasta.
Tarkkaillessani hänen ajatuksiaan huomasin sen mielenkiintoisen seikan,
että ulko-ovien koneistoa käytetään telepaattisin keinoin. Lukot ovat
niin hienotekoiset, että ovet avautuvat määrättyjen ajatusyhtymäin
aaltoliikkeiden vaikutuksesta. Koettaakseni vasta äsken itsessäni
keksimääni kykyä halusin yllättää hänet ottamalla selville tämän
ajatusyhtymän. Senvuoksi kysyin häneltä ikäänkuin sattumalta, kuinka
hän oli saanut avatuksi minulle jyhkeät ovet ollessaan itse rakennuksen
sisähuoneissa. Salamana välähti hänen mielessään yhdeksän marsilaista
äännettä, jotka hävisivät yhtä nopeasti, kun hän vastasi minulle, että
se oli salaisuus, jota hän ei saanut ilmaista.
Siitä alkaen muuttui hänen käyttäytymisensä minua kohtaan, ikäänkuin
hän olisi pelännyt, että minä olin saanut hänet paljastamaan suuren
salaisuutensa. Epäilys ja pelko ilmenivät hänen katseistaan ja
ajatuksistaan, vaikka hän puhelikin entiseen tapaansa säveästi.
Ennen nukkumaan menoa hän lupasi antaa minulle kirjeen vietäväksi
eräälle lähistöllä olevalla maanviljelysvirkailijalle. Tämä auttaisi
minua pääsemään Zodangaan, joka, hän sanoi, oli läheisin marsilainen
kaupunki.