sen oven kautta, jonka luona minä seisoin. Mutta minun oli tarpeetonta
odottaa enää; olin kuullut kylliksi ja sydämeni oli täynnä kauhua.
Hiivin pois ja palasin pihalle samaa tietä, jota olin tullutkin.
Toimintasuunnitelmani oli heti valmis; menin aukion ja sitä reunustavan
kadun poikki ja olin pian Tal Hajusin pihalla.
Ensimmäisen kerroksen kirkkaasti valaistut ikkunat osoittivat minulle,
mistä etsintä oli alotettava. Hiivin ikkunoiden ääreen ja tirkistin
sisään. Huomasin heti, ettei sinne pääseminen ollutkaan niin helppoa
kuin olin toivonut, sillä pihan puolella olevat huoneet olivat täynnä
sotilaita ja naisia. Vilkaisin sitten ylempiin kerroksiin ja näin että
kolmas kerros oli pimeänä. Päätin mennä rakennukseen sitä tietä.
Yhdessä hetkessä olin saanut kiinni ylhäällä olevasta ikkunalaudasta ja
pian olin kiskonut itseni pimeän kolmannen kerroksen suojaavaan
varjoon.
Onneksi ei valitsemassani huoneessa ollut ketään. Hiivin äänettömästi
käytävään ja huomasin, että vastapäisessä huoneessa oli valoa.
Päästyäni aukkoon, jota luulin oveksi, huomasin kuitenkin, että se
avautui keskelle tavattoman suuren huoneen seinää. Tämä huone ulottui
rakennuksen pohjasta, kahta kerrosta alempaa, aina rakennuksen
kupukattoon saakka korkealle pääni yläpuolelle. Tämän avaran
ympyriäisen salin lattialla tungeksi päälliköitä, sotilaita ja naisia.
Toisessa päässä olevalla korokkeella röhötteli kamalimman näköinen
hirviö, jonka milloinkaan olen nähnyt. Hänellä oli kaikki vihreiden
marsilaisten kylmät, kovat, julmat, hirvittävät piirteet, mutta ne
olivat tulleet vieläkin jyrkemmiksi ja alhaisemmiksi niiden
eläimellisten intohimojen johdosta, joiden ohjattavaksi hän jo
vuosikausia oli antautunut. Näillä petomaisilla kasvoilla ei ollut
jälkeäkään arvokkuudesta eikä ylpeydestä, samalla kun hänen tavaton
ruhonsa täytti korokkeen, jolla hän röhötti kuin joku äärettömän suuri
mustekala. Hänen kuusi raajaansa tekivät tämän vertauksen hirvittävän
ja hämmästyttävän sattuvaksi.
Mutta kauheat aavistukset saivat vilun väreet karmimaan selkääni, kun
näin Dejah Thorisin ja Solan seisomassa hänen edessään ja hänen
pirullisen ilmeensä, kun hän antoi ulkonevien silmiensä ahmia Dejah
Thorisin vartalon kauniita muotoja. Viimemainittu puhui parhaillaan,
mutta en kuullut hänen sanojaan sen enempää kuin Tal Hajusin matalaa
vastaussurinaakaan. Dejah Thoris seisoi suorana hänen edessään, pää
ylväästi pystyssä, ja vaikka olinkin etäällä, erotin vihan ja
ylenkatseen hänen kasvoiltaan, kun hän pelottomasti ja ylpeästi katseli
Tal Hajusia. Hän oli todella tuhannen jeddakin ylpeä tytär, se huokui
koko hänen olennostaan, pienestä, kalliista olemuksestaan. Hän oli niin
pieni, niin hento häntä ympäröiväin jättiläismäisten sotilaiden
rinnalla, mutta hänen majesteettisuutensa rinnalla he supistuivat
mitättömiksi kääpiöiksi. Hän oli valtavin olento salissa, ja totisesti
uskon, että he tunsivat sen.
Nyt antoi Tal Hajus merkin, että sali tyhjennettäisiin ja että vangit
jätettäisiin yksin hänen kanssaan. Päälliköt, sotilaat ja naiset
katosivat verkkaisesti ympäröivien huoneiden pimentoihin, ja Dejah
Thoris ja Sola seisoivat yksin tharkien jeddakin edessä.
Vain yksi päällikkö oli empinyt lähtiessään. Näin hänen seisovan suuren
patsaan varjossa sormien hermostuneesti hypistellessä pitkän miekan
kahvaa ja leppymättömän vihan kuvastuessa Tal Hajusiin suunnatuista
silmistä. Se oli Tars Tarkas, ja voin lukea hänen ajatuksensa kuin
avoimesta kirjasta, sillä hänen kasvoillaan oli peittämättömän inhon
ilme. Hän ajatteli toista naista, joka neljäkymmentä vuotta sitten oli
seisonut tämän saman pedon edessä, ja jos minä olisin sillä hetkellä
voinut kuiskata sanan hänen korvaansa, niin Tal Hajusin hallituskausi
olisi päättynyt. Mutta lopuksi hänkin poistui huoneesta tietämättä,
että hän jätti oman tyttärensä eniten vihaamansa ja inhoamansa olennon
armoille.
Tal Hajus nousi seisaalleen, mutta arvaten hänen tarkoituksensa minä
kiiruhdin häntä estämään, juosten kiertoportaita myöten alakerrokseen.
Ei ketään tullut vastaani, vaan saavuin huoneen pääovelle kenenkään
huomaamatta ja asetuin saman patsaan varjoon, josta Tars Tarkas oli
juuri lähtenyt. Saapuessani huoneeseen Tal Hajus puhui parhaillaan.
"Heliumin prinsessa, voisin kiristää kansaltanne valtavat lunnaat, jos
vain palauttaisin sinut vahingoittumattomana. Mutta tuhat kertaa
mieluummin tahdon nähdä kauniiden kasvojesi vääntyvän kidutuksen
tuskista. Ne ovat pitkälliset, sen lupaan. Kymmenpäiväinen huvi olisi
aivan liian lyhyt osoittamaan, kuinka suuresti rakastan rotuasi.
Kauhean kuolemasi pitää häiritä punaisen kansan unta kaikkina tulevina
aikoina. Heidän pitää vapista yön pimeydessä, kun heidän isänsä
kertovat heille vihreän kansan hirveästä kostosta, Tal Hajusin
voimasta, vallasta, vihasta ja julmuudesta. Mutta ennen kidutusta pitää
sinun olla omani lyhyt hetkinen, ja siitäkin saapuu tieto Heliumin
jeddakille Tardos Morsille, isoisällesi, että hän kierisi maassa
suruissaan ja tuskissaan. Huomenna alkaa kidutus; tänä yönä sinä olet
Tal Hajusin; tule!"
Hän hyppäsi alas korokkeelta ja tarttui raa'asti Dejah Thorisin
käsivarteen. Mutta tuskin oli hän ennättänyt koskea tyttöön, kun minä
jo olin heidän välissään. Oikeassa kädessäni oli lyhyt miekkani,
terävänä ja kiiltävänä; olisin voinut pistää sen hänen saastaiseen
sydämeensä, ennenkuin hän oivalsi minun olevan kimpussaan. Mutta kun
kohotin käteni antaakseni iskun, johtui Tars Tarkas mieleeni, ja
kuohuvasta vihastani ja raivostani huolimatta en voinut riistää häneltä
sitä suloista hetkeä, jota varten hän oli elänyt, jota hän oli toivonut
niin monta pitkää, raskasta vuotta. Senvuoksi iskinkin vain lujan
nyrkkini hänen leukaansa. Äännähtämättäkään hän kaatui lattialle kuin
kuollut.
Saman kuolemanhiljaisuuden jatkuessa tartuin Dejah Thorisia käteen, ja
viitattuani Solaa seuraamaan kiiruhdimme äänettömästi huoneesta toiseen
kerrokseen. Kenenkään huomaamatta pääsimme pihanpuolisen ikkunan
luokse, ja varustushihnojeni avulla laskin ensin Solan ja sitten Dejah
Thorisin maahan. Pudottauduin sitten keveästi heidän perässään ja vein
heidät nopeasti rakennuksien varjossa pihan toiselle puolelle. Sieltä
jatkoimme matkaa samaa tietä, jota myöten olin juuri saapunut kaupungin
etäisestä laidasta.
Vihdoin pääsimme thoatieni luokse pihalle, jonne olin ne jättänyt.
Satuloin ne häthätää, ja sitten kiiruhdimme rakennuksen läpi sen takana
olevalle kadulle. Sola nousi toisen ratsun, Dejah Thoris ja minä toisen
selkään, ja me ratsastimme Tharkin kaupungista eteläpuolella olevien
kukkuloiden yli.
Sensijaan että olisimme kiertäneet kaupungin ympäri ja lähteneet
luoteista kohti pyrkiäksemme läheisimmälle vesiväylälle, käännyimme
kaakkoiseen päin ja lähdimme ratsastamaan sammalaavikkoa, jonka
toisella puolella, yli kolmensadan vaivaloisen ja vaarallisen
kilometrin päässä, oli toinen Heliumiin johtava valtasuoni.
Emme hiiskuneet sanaakaan, ennenkuin kaupunki oli jäänyt kauas
taaksemme, mutta saatoin hyvin kuulla Dejah Thorisin hiljaisen
nyyhkytyksen hänen painautuessaan minua vasten, nojaten rakasta päätään
olkaani.
"Jos onnistumme, päällikköni, niin Heliumin velka on hyvin suuri --
suurempi kuin mitä se ikinä voi sinulle maksaa; ja jollemme onnistu",
hän jatkoi, "niin velka on yhtä suuri, vaikka Helium ei sitä tiedä,
sillä olet pelastanut sukumme viimeisen jälkeläisen pahemmasta kuin
kuolemasta."
En vastannut mitään, vaan tartuin hänen vyötäisilläni olevaan käteensä
ja puristin hänen pieniä, rakkaita sormiaan, jotka pitivät kiinni
minusta turvaa etsien. Jatkuvan hiljaisuuden vallitessa kiiruhdimme
eteenpäin pitkin kuun valaisemaa keltaista sammalikkoa kukin meistä
vaipuneena omiin mietteisiinsä. Minä puolestani en voinut muuta kuin
riemuita tuntiessani Dejah Thorisin lämpimän ruumiin sylissäni, ja
huolimatta kaikista meitä odottavista vaaroista sydämeni lauloi
ylistyshymniä yhtä iloisesti, kuin jos olisimme jo ratsastaneet sisään
Heliumin porteista.
Aikaisemmat suunnitelmamme olivat menneet surkeasti myttyyn, joten
meillä ei ollut ruokaa eikä juomaa, ja aseita oli vain minulla.
Senvuoksi hoputimme ratsujamme sellaiseen vauhtiin, että niiden täytyi
väsyä, ennenkuin meillä oli toivoakaan nähdä matkamme ensimmäisen osan
päämäärää.
Ratsastimme koko yön ja koko seuraavan päivän vain harvoin hieman
levähtäen. Toisena yönä olimme kaikki, sekä eläimet että me itse, lopen
uupuneita, ja kävimme pitkäksemme sammalille, nukkuen viisi, kuusi
tuntia. Ennen päivän koittoa lähdimme jälleen taipaleelle. Kun myöhään
seuraavana iltana, ratsastettuamme koko päivän, emme vieläkään olleet
nähneet vilahdustakaan puista, jotka ovat koko Barsoomissa suurien
vesiväylien merkkejä, valkeni meille koko kamala totuus -- olimme
eksyksissä.
Ilmeisesti olimme ajaneet ympyrässä, mutta kummalle puolelle olimme
kaartaneet, sitä oli vaikea sanoa, eikä se näyttänyt mahdolliseltakaan,
sillä olihan aurinko ollut oppaanamme päivällä sekä kuut ja tähdet
yöllä. Joka tapauksessa vesiväylää ei ollut näkyvissä, ja seurueemme
jokainen jäsen oli menehtymäisillään nälästä, janosta ja väsymyksestä.
Kaukana edessämme, hieman matkasuunnastamme oikealle, häämötti matalia
vuoria. Päätimme koettaa päästä sinne, toivoen joltakin kukkulalta
näkevämme vesiväylän, jota etsimme. Ennen vuorien juurelle
saapumistamme yllätti meidät yö, ja puolikuolleina väsymyksestä ja
nälästä laskeuduimme lepäämään.
Varhain seuraavana aamuna heräsin siihen, että suuri ruho painautui
kiinni minuun, ja kun avasin säikähtyneenä silmäni, näin uskollisen
Woolani vieressäni; se oli seurannut jälkiämme tiettömän sammalaavikon
halki jakamaan kanssamme kohtalomme, mikä se sitten olisikin. Kiersin
käsivarteni sen kaulaan ja painoin poskeni sen päätä vasten enkä
häpeile sitä tunnustaessani sen enempää kuin sitäkään, että kyyneleet
kihosivat silmiini ajatellessani eläimen uskollista rakkautta. Kohta
senjälkeen heräsivät myöskin Dejah Thoris ja Sola. Päätimme viipymättä
lähteä taaskin pyrkimään kukkuloita kohti. Ratsastettuamme vähän toista
kilometriä huomasin, että thoatini alkoi surkeasti kompastella ja
hoippua, vaikkemme olleetkaan ajaneet muuta kuin käymäjalkaa
edellisestä puolestapäivästä lähtien. Äkkiä se horjahti rajusti
toiselle kupeelleen ja kaatua lysähti maahan. Dejah Thoris ja minä
lennähdimme pehmeälle sammalelle aivan vahingoittumatta, mutta
eläin-paran tila oli surkea; se ei kyennyt edes nousemaan, vaikka me
emme enää olleet sitä painamassa. Sola väitti, että illan viileys
yhdessä levon kanssa kyllä saisi eläimen virkoamaan, minkä vuoksi en
tappanut sitä, kuten aluksi olin aikonut, sillä minusta tuntui julmalta
jättää se yksin kuolemaan nälkään ja janoon. Päästin irti hihnat,
heitin ratsastusvehkeet eläimen viereen, ja jättäen ratsu-raukan oman
onnensa nojaan jatkoimme matkaa yhdellä thoatilla niin hyvin kuin
voimme. Sola ja minä kävelimme pakoittaen Dejah Thorisin
vastalauseistaan huolimatta ratsastamaan. Olimme päässeet täten noin
puolentoista kilometrin päähän kukkuloista, joille pyrimme, kun Dejah
Thoris huusi korkealta tähystyspaikaltaan thoatin selästä, että hän
näki suuren ratsumiesjoukon, joka juuri ilmestyi eräästä muutamien
kilometrien päässä olevasta solasta; Sola ja minä katsoimme hänen
osoittamaansa suuntaan ja erotimme selvästi useampia satoja ratsastavia
sotilaita. Ne näyttivät etenevän lounaiseen päin, joten ne olisivat
joutuneet yhä kauemmaksi meistä.
Epäilemättä ne olivat tharkilaisia sotilaita, jotka oli lähetetty
ottamaan meitä kiinni, ja huokasimme helpotuksesta, kun näimme niiden
ratsastavan meistä poispäin. Nostin kiireesti Dejah Thorisin satulasta,
komensin thoatin pitkälleen, ja laskeuduimme itsekin maahan ollaksemme
mahdollisimman vähän silmäänpistäviä, ettei sotilaiden huomio kiintyisi
meihin.
Ratsastettuaan ulos solasta olivat he näkyvissä vain hetken, kadoten
sitten ystävällisen harjanteen taakse. Meille se oli sallimuksen
hyväntahtoisuutta, sillä jos he olisivat kauan olleet näkyvissä, niin
tuskin he olisivat voineet olla huomaamatta meitä. Kun viimeinen
sotilas tuli solasta näkyviimme, pysähtyi hän ja kauhuksemme nosti
pienen, mutta voimakkaan kaukoputkensa silmilleen, tarkastellen
merenpohjaa joka suuntaan. Hän oli ilmeisesti päällikkö, sillä eräissä
vihreiden marsilaisten marssikolonnissa on päällikön paikka joukkueen
viimeisenä. Kun hänen kaukoputkensa suuntautui meitä kohti, lakkasi
sydämemme sykkimästä, ja tunsin kylmän hien kihoavan ruumiini
jokaisesta huokosesta.
Nyt oli kaukoputki juuri meihin suunnattuna ja -- se pysähtyi. Hermomme
olivat äärimmilleen jännittyneet, ja epäilenpä, hengittikö meistä
yksikään sinä lyhyenä aikana, jolloin sotilas tarkasteli meitä. Sitten
hän laski kaukoputkensa, ja saatoimme nähdä hänen huutavan komennuksen
sotilaille, jotka olivat ehtineet pois näkyvistämme harjanteen taakse.
Hän ei kuitenkaan jäänyt odottamaan miehiään, vaan käänsi thoatinsa
ympäri ja lasketti hurjaa laukkaa meitä kohti.
Meillä oli vain yksi heikko pelastumismahdollisuus, ja siihen oli
turvauduttava vikkelästi. Kohotin kummallisen marsilaisen pyssyni
poskelleni, tähtäsin ja painoin laukaisunappulaa. Kuului terävä
paukahdus, kun kuula osui maaliin, ja hyökkäävä päällikkö kellahti
nelistävän ratsunsa selästä maahan.
Hypähdin pystyyn ja komensin thoatin seisomaan. Käskin Solan ottaa
Dejah Thorisin mukaansa ratsun selkään ja koettaa päästä kukkuloille,
ennenkuin vihreät sotilaat olisivat kimpussani. Tiesin, että he
löytäisivät toistaiseksi piilopaikan rotkoista ja luolista, ja vaikka
he kuolisivatkin siellä nälkään, niin sekin olisi heille parempi kuin
tharkien käsiin joutuminen. Pakoittaen heidät ottamaan molemmat
revolverini vähäisiksi suojelusvälineiksi ja viimeiseksi keinoksi,
jonka avulla he voisivat välttää sen kauhean kuoleman, joka heitä
varmasti odottaisi, jos he joutuisivat uudelleen vangiksi, otin Dejah
Thorisin syliini ja nostin hänet Solan taakse, joka määräykseni mukaan
oli jo noussut thoatin selkään.
"Hyvästi, prinsessani", kuiskasin, "kenties vielä näemme toisemme
Heliumissa. Olen selviytynyt pahemmistakin pinteistä kuin tämä on."
Valehtelin, mutta koetin hymyillä.
"Mitä", huusi hän, "etkö tule mukanamme?"
"Kuinka voisin tulla, Dejah Thoris? Jonkun täytyy pidättää noita
vintiöitä, ja minä voin helpommin livahtaa heidän käsistään yksin kuin
me kaikki kolme yhdessä."
Hän hyppäsi heti thoatin selästä ja kiertäen rakkaat kätensä kaulaani
sanoi rauhallisen arvokkaasti Solalle: "Pakene, Sola! Dejah Thoris jää
kuolemaan sen miehen kanssa, jota hän rakastaa."
Nuo sanat ovat lähtemättömästi kaiverrettuina sydämeeni. Oi, mielelläni
uhraisin henkeni tuhannesti, jos vain saisin kuulla ne vielä kerran.
Mutta silloin en voinut edes sekunniksikaan antautua hänen syleilynsä
hurmaan, vaan painaen huuleni ensimmäisen kerran hänen huulilleen,
kohotin hänet ylös ja laskin hänet uudelleen Solan taakse, antaen
viimemainitulle jyrkän käskyn pitää väkisin häntä thoatin selässä.
Sitte läimäytin thoatia kylkeen, ja he kiitivät pois Dejah Thorisin
rimpuillessa viimeiseen asti vapautuakseen Solan otteesta.
Kääntyessäni ympäri näin vihreiden sotilaiden nousevan harjanteelle ja
etsivän katseillaan päällikköään. Pian he huomasivat hänet ja heti
senjälkeen minut. Mutta tuskin olivat he nähneet minut, kun aloin ampua
maaten vatsallani sammalistossa. Pyssyni säiliössä oli tasan sata
panosta ja toiset sata vyössäni. Voin senvuoksi ampua nopeasti yhtä
mittaa, kunnes kaikki sotilaat, jotka olivat ehtineet nousta
harjanteelle, olivat joko kaatuneet tai kiiruhtaneet suojaan.
Tämä voittoni oli kuitenkin lyhytaikainen, sillä pian hyökkäsi
kimppuuni koko joukkue, kaikkiaan noin tuhat miestä, ratsastaen hurjaa
nelistä. Ammuin, kunnes pyssyni oli tyhjä ja he olivat hyvin lähellä
minua. Vilkaistuani sitten sivulleni ja nähtyäni, että Dejah Thoris ja
Sola olivat kadonneet kukkuloiden sekaan, hyppäsin pystyyn, heitin
hyödyttömän pyssyni menemään ja lähdin juoksemaan päinvastaiseen
suuntaan kuin mihin Sola holhokkeineen oli mennyt.
Jos marsilaiset ovat milloinkaan saaneet katsella hyppynäytäntöä, niin
saivat sellaisen silloin nähdä hämmästyneet takaa-ajajani, mutta
vaikkakin se johti heidät poispäin Dejah Thorisista, niin se ei saanut
heitä unohtamaan pyrkimystään vangita minut.
He kiitivät hurjaa vauhtia perässäni, kunnes lopuksi satutin jalkani
ulkonevaan kvartsikappaleeseen ja kellahdin sätkytellen sammalelle. Kun
katsahdin ylöspäin, olivat he jo kimpussani, ja vaikka tempasin pitkän
säiläni aikoen myydä henkeni mahdollisimman kalliista hinnasta, niin
kaikki oli pian ohi. Kaaduin iskuista, joita tuli satamalla; pyörryin,
kaikki musteni silmissäni ja vaivuin unhotuksen tilaan.
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Kahleissa Warhoonissa
Oli varmaankin kulunut useita tunteja, ennenkuin uudelleen tulin
tajuihini, ja muistan hyvin hämmästyksen tunteen, joka minut valtasi
huomatessani, etten ollutkaan kuollut.
Viruin silkkivaipoista ja turkiksista valmistetulla vuoteella pienen
huoneen nurkassa. Huoneessa oli myöskin muutamia vihreitä sotilaita ja
minuun päin kumartuneena ikivanha, hirvittävän ruma akka.
Kun aukaisin silmäni, kääntyi viimemainittu erääseen sotilaaseen päin
lausuen: "Hän jää eloon, oi jed."
"Se on hyvä", vastasi puhuteltu, nousten seisaalleen ja lähestyen
vuodettani. "Hänestä saamme harvinaisen numeron suurille kisoillemme."
Kun silmäni nyt sattuivat häneen, näin, ettei hän ollut thark, sillä
hänen koristuksensa ja arvomerkkinsä olivat toisenlaiset. Hän oli
tavattoman suurikokoinen, pää ja rinta täynnä kauheita arpia, yksi
torahammas poikki ja toinen korva poissa. Kummallakin puolella rintaa
riippui hänellä hihnassa ihmisen pääkallo ja joukko kuivattuja käsiä.
Hänen viittauksensa suuriin kisoihin, joista olin kuullut niin paljon
tharkien keskuudessa, osoitti minulle, että olin vain joutunut ojasta
allikkoon.
Vaihdettuaan naisen kanssa vielä joitakuita sanoja, jotka saivat hänet
uskomaan, että kykenin jo hyvin lähtemään matkalle, jed komensi meidät
thoatien selkään ja ratsastamaan pääjoukon jäljessä.
Minut sidottiin lujasti niin rajun ja vastahakoisen ratsun selkään kuin
ikinä olin nähnyt, ja ratsumies kummallakin puolellani estämässä minua
kantavaa eläintä karkaamasta lähdimme hurjaa laukkaa ajamaan pääjoukkoa
takaa. Haavat vaivasivat minua hyvin vähän; niin ihmeteltävän nopeasti
olivat naisen lääkkeet vaikuttaneet ja niin taitavasti oli hän sitonut
ja paikannut vammani.
Juuri ennen yön tuloa saavutimme pääjoukon. Se oli äskettäin asettunut
leiriin yötä varten. Minut vietiin heti johtajan puheille, joka
osoittautui warhoonilaumojen jeddakiksi.
Samoin kuin minut vanginnut jed oli hänkin kauhean arpinen, ja hänen
rinnallaan oli samanlaiset korut, pääkallot ja kuivatut kädet, jotka
näyttivät olevan warhoonien kaikkien korkeampien sotilaiden merkkinä,
samalla todistaen heidän hirveää julmuuttaan, jonka rinnalla itse
tharkitkin jäävät varjoon.
Jeddakia, Bar Comasia, joka oli verrattain nuori, vihasi ja kadehti
hänen vanha alapäällikkönsä Dak Kova, sama jed, joka oli minut
vanginnut. En saattanut olla huomaamatta, että viimemainittu suorastaan
etsi tilaisuutta voidakseen loukata päämiestään.
Hän ei ollut tietävinäänkään tavanmukaisesta muodollisesta
tervehdyksestä astuessamme jeddakin puheille, vaan tyrkäten raa'asti
minut hallitsijan eteen huudahti matalalla äänellä ja uhkaavasti:
"Olen tuonut tänne kummallisen olennon, jolla on tharkin merkit. Minua
huvittaa nähdä hänen tappelevan villin thoatin kanssa suurilla
juhlilla."
"Hän kuolee sillä tavalla, jonka Bar Comas, jeddakinne, näkee hyväksi
määrätä, jos hän kuolee ollenkaan", vastasi nuori hallitsija
ponnekkaasti ja arvokkaasti.
"Josko ollenkaan?" mylvi Dak Kova. "Kaulassani olevien kuivien käsien
nimessä, hän kuolee, Bar Comas. Maitopartainen ventoutesi ei voi häntä
pelastaa. Oi, jospa warhoonien hallitsijana olisi todellinen jeddak
eikä heikko raukka, jonka suonissa on vettä ja jolta vanha Dak Kovakin
voisi paljain käsin riistää arvomerkit!"
Bar Comas silmäili loukkaavaa ja niskuroivaa päällikköä hetkisen ja
hänen ilmeistään kuvastui ylpeää, pelotonta halveksimista ja vihaa.
Sitten hän paljastamatta asetta ja virkkamatta sanaakaan karkasi
herjaajan kurkkuun.
En koskaan ennen ollut nähnyt kahden vihreän marsilaisen sotilaan
taistelevan luonnon antamilla aseilla, ja nyt seurannut eläimellinen
rohkeuden näyte oli hirvittävämpi, kuin hurjinkaan mielikuvitus voi
sommitella. He repivät toistensa silmiä ja korvia käsillään, iskivät ja
viiltelivät toisiaan välkkyvillä torahampaillaan, kunnes kumpikin oli
pelkkinä repaleina päästä jalkoihin saakka.
Bar Comasilla oli taistelussa voiton puoli, sillä hän oli voimakkaampi,
vikkelämpi ja älykkäämpi. Pian oli ilmeistä, että taistelu oli
ratkaistu ja että puuttui vain lopullinen kuolinisku, kun Bar Comas
liukahti kiskoutuessaan irti vastustajansa otteesta. Tätä pientä
tilaisuutta oli Dak Kova juuri odottanutkin. Hän syöksi Bar Comasin
kimppuun, upotti ainoan valtavan torahampaansa tämän ruumiiseen ja
viilsi nuoreen jeddakiin haavan alhaalta ylös asti, niin että
torahammas pysähtyi vasta Bar Comasin leukaluuhun. Voittaja ja voitettu
kierähtivät hervottomina ja elottomina sammalelle yhtenä ainoana
raadeltuna ja verisenä lihaläjänä.
Bar Comas oli kuollut ja vain Dak Kovan naisten suurenmoiset
ponnistukset pelastivat tämän ansaitulta kohtalolta. Kolme päivää
senjälkeen hän asteli omin vointinsa Bar Comasin ruumiin ääreen, joka
tavan mukaan oli saanut virua paikallaan, ja laskien jalkansa entisen
hallitsijansa rinnalle otti itselleen warhoonin jeddakin arvonimen.
Kaatuneen jeddakin pää ja kädet leikattiin irti lisättäviksi voittajan
koristuksiin, minkä jälkeen hänen naisensa hurjasti ja kamalasti
nauraen polttivat jäännökset.
Dak Kovan saamat vammat olivat viivyttäneet marssia niin paljon, että
luovuttiin koko matkasta, jonka tarkoituksena oli tehdä hävitysretki
erääseen pieneen tharkilaiseen yhteiskuntaan kostoksi hautomalaitoksen
tuhoamisesta. Retki siirrettiin suurien kisojen jälkeiseen aikaan, ja
koko sotilasjoukko, luvultaan kymmenentuhatta, kääntyi takaisin
Warhooniin.
Ensimmäiset kokemukseni tämän julman ja verenhimoisen kansan matkueessa
olivat vain esimakua niistä näytännöistä, joiden katsojana sain olla
melkein joka päivä heidän keskuudessaan. Heidän heimonsa on paljoa
pienempi kuin tharkien, mutta paljoa raaempi ja hurjempi. Ei kulunut
päivääkään, jona ei sattunut taisteluja warhoonien eri yhdyskuntien
jäsenten kesken. Sattuipa yhtenä ainoana päivänä kokonaista kahdeksan
kuolemaan päättynyttä kaksintaistelua.