hänelle äitini kohtalosta. Mutta hänen kasvonsa eivät värähtäneetkään,
ei mikään osoittanut, että asia oli häneen koskenut; hän vain kuunteli
vakavana, nauramatta, kun Tal Hajus ilvehtien kuvasi äitini
kuolinkamppailua. Siitä hetkestä lähtien hän on ollut julmimmistakin
julmin, ja minä odotan sitä päivää, jolloin hän on päässyt
pyrkimystensä päämäärään ja saa polkea Tal Hajusin ruhon jalkainsa
alle, sillä siitä, että hän vain odottaa sopivaa tilaisuutta ja että
hänen suuri rakkautensa on yhtä voimakas kuin sen ensi kertoja
sykähdellessä neljäkymmentä vuotta sitten, olen yhtä varma kuin
siitäkin, että me istumme tässä muinaisen valtameren rannalla järkevien
ihmisten nukkuessa, John Carter."
"Entä isäsi, Sola, onko hän nyt mukanamme?" kysyin.
"Kyllä, mutta hän ei tiedä, kuka minä olen, eikä hän myöskään tiedä,
kuka kavalsi äitini Tal Hajusille. Vain minä tiedän isäni nimen, ja
vain minä sekä Tal Hajus ja Sarkoja tietävät, että juuri viimemainittu
kävi kielimässä, saattaen tuskallisen kuoleman isäni rakastamalle
naiselle."
Istuimme ääneti hetken, hän vaipuneena synkkiin ajatuksiin
muistellessaan kauheata menneisyyttä, minä tuntien sääliä
olento-raukkaa kohtaan, jonka tämän heimon sydämettömät, tunteettomat
tavat olivat tuominneet rakkaudettomaan, julmuutta ja vihaa huokuvaan
elämään. Sitten hän alkoi taaskin puhua:
"John Carter, jos todellinen mies on milloinkaan polkenut Barsoomin
kylmää, kuollutta pintaa, niin se olet sinä. Tiedän voivani luottaa
sinuun, ja koska se tieto saattaa vielä joskus auttaa sinua tai isääni
tai Dejah Thorisia tai minua, niin aion sanoa sinulle isäni nimen
vaatimatta sinulta minkäänlaisia vaitiolon lupauksia tai sitoumuksia.
Kun sopiva aika tulee, niin paljasta totuus, jos näet sen hyväksi.
Luotan sinuun, koska tiedän, että kirouksenasi ei ole tuota hirveätä
luonteenpiirrettä, joka pakottaa ehdottomasti ja mistään välittämättä
puhumaan totta, koska tiedän, että voisit, kuten kuka kotimaasi
Virginian herrasmies hyvänsä, valehdella, jos valhe säästäisi toisilta
murhetta ja kärsimyksiä. Isäni nimi on Tars Tarkas."
KUUDESTOISTA LUKU
Pakosuunnitelmia
Loppumatka Tharkiin saakka kului ilman huomattavia tapahtumia.
Viivyimme matkalla kaksikymmentä päivää, kuljimme kahden meren pohjitse
ja sivuutimme lukuisia raunioituneita kaupunkeja, jotka enimmäkseen
olivat pienempiä kuin Korad. Kahdesti menimme Marsin kuuluisien
vesiväylien eli, kuten maapallon tähtientutkijat niitä nimittävät,
kanavien poikki. Tällaisiin kohtiin saapuessamme lähetettiin
aina edeltäkäsin joku sotilas tarkastamaan seutua voimakkaalla
kaukoputkella, ja jollei huomattavaa joukkoa punaisten marsilaisten
sotavoimia ollut lähettyvillä, etenimme niin likelle kuin uskalsimme
ilmituloa pelkäämättä, minkä jälkeen leiriydyimme iltaan saakka. Pimeän
tultua lähestyimme hitaasti viljeltyä seutua ja etsittyämme jonkun
niistä lukuisista, leveistä viertoteistä, joita säännöllisten
välimatkojen päässä kulkee viljellyn alueen poikki, hiivimme
äänettömästi ja varkain viljellyn alueen halki erämaahan. Yksi
tällainen läpikulku vaati viisi tuntia yhtämittaista marssia, ja
toiseen meni kokonainen yö, niin että juuri poistuimme korkeamuuristen
peltojen alueelta, kun aurinko nousi.
Kun kuljimme näiden seutujen poikki pimeässä, en voinut nähdä kuin
varsin vähän, paitsi milloin lähempi kuu, joka lakkaamatta kiersi
hurjaa vauhtia Barsoomin taivaalla, ajoittain valaisi pieniä
maisema-aloja. Silloin näin muuritettuja peltoja ja matalia
epäsäännöllisiä rakennuksia, jotka suuresti muistuttivat maapallon
maalaistaloja. Siellä kasvoi paljon puita järjestettyinä säännöllisiin
ryhmiin, ja jotkut niistä olivat tavattoman pitkiä. Muutamissa
rakennuksissa oli eläimiä, jotka kiljuivat ja korskuivat hirveästi
vainutessaan meidän rajujen, villien eläimiemme ja raaempien
ihmisolentojen läsnäolon.
Vain yhden ainoan kerran näin inhimillisen olennon. Siinä kohdassa
katkaisi tiemme leveä, valkea valtatie, jollainen halkaisee jokaisen
viljellyn alueen pitkin pituuttaan keskeltä kahtia. Tämä olento oli
varmaankin nukkunut tien vieressä, sillä kun minä tulin hänen
kohdalleen, kohosi hän toisen kyynärpäänsä varaan ja luotuaan
silmäyksen lähenevään karavaaniin hyppäsi kauhuissaan seisaalleen ja
pakeni suinpäin tietä myöten, kiiveten sitä reunustavan muurin yli
vikkelästi kuin säikähtynyt kissa. Tharkit eivät kiinnittäneet häneen
vähääkään huomiota; he eivät olleet sotajalalla. Ainoana merkkinä
siitä, että he olivat nähneet hänet, oli karavaanimme vauhdin
jouduttaminen, kun kiiruhdimme kohti toisella puolella olevaa erämaata,
josta Tal Hajusin alue alkoi.
En kertaakaan ollut puhellut Dejah Thorisin kanssa, sillä hän ei ollut
lähettänyt minulle sanaa, että olisin tervetullut hänen vaunuihinsa, ja
typerä ylpeys esti minua lähentelemästä häntä. Uskonpa todella, että
miehen kyky seurustella naisten kanssa on päinvastaisessa suhteessa
hänen kelpoisuuteensa miehenä. Kyvytön raukka kykenee varsin usein
lumoamaan kauniimpaa sukupuolta, kun taas sotilas, joka saattaa
värähtämättä katsoa tuhansia todellisia vaaroja silmästä silmään,
piilottelee takalistolle kuin ujosteleva lapsi.
Kolmantenakymmenentenä päivänä Barsoomiin saapumiseni jälkeen marssimme
muinaiseen Tharkin kaupunkiin, jonka jo ammoin unholaan vaipuneelta
kansalta tämä vihreä rotu oli varastanut nimenkin. Tharkilaislaumojen
yhteinen lukumäärä on noin kolmekymmentätuhatta henkeä jakautuneina
kahteenkymmeneenviiteen yhdyskuntaan. Jokaisella kunnalla on oma
jedinsä ja lisäksi pienempiä päälliköitä, mutta kaikkia niitä hallitsee
Tal Hajus, Tharkin jeddak. Viiden yhdyskunnan päämaja on Tharkin
kaupungissa, ja loput ovat siroteltuina muihin Marsin autioihin
kaupunkeihin pitkin Tal Hajusin vallassa olevaa aluetta.
Suurelle keskusaukiolle saavuimme iltapäivällä. Palaavan retkikunnan
vastaanotto ei suinkaan ollut ihastuneen ystävällinen. Ne, jotka
sattuivat olemaan saapuvilla, sanoivat niiden miesten tai naisten
nimet, joiden kanssa joutuivat suoranaisesti kosketuksiin, lausuen
siten sikäläisen tavanmukaisen muodollisen tervehdyksen. Mutta kun
levisi tieto, että matkueen mukana oli kaksi vankia, heräsi myöskin
enemmän mielenkiintoa, kyselevien ryhmien tungeksiessa Dejah Thorisin
ja minun ympärilläni.
Pian meille näytettiin uudet asuntomme, ja päivän loppuosa kului meidän
sovittautuessamme uusiin oloihimme. Uusi majapaikkani oli aukiolle
etelästäpäin tuovan kadun varrella; tämä katu oli kaupungin valtasuoni,
jota myöten me olimme marssineet portilta keskukseen. Minulle oli
varattu kokonainen rakennus, joka sijaitsi aukion toisessa laidassa.
Sama suurenmoinen rakennustekniikka, joka oli ollut Koradissa niin
silmäänpistävänä piirteenä, oli havaittavissa täälläkin, mutta, jos
mahdollista, vieläkin komeampana ja loistavampana. Majapaikkani olisi
sopinut Maan mahtavimman hallitsijan asunnoksi, mutta näihin
alkeellisiin olentoihin ei rakennuksista vaikuttanut mikään muu kuin
niiden koko ja niiden huoneiden tavaton tilavuus; kuta suurempi
rakennus, sitä halutumpi se oli. Niinpä oli Tal Hajusin hallussa
tavattoman avara talo, joka ilmeisesti oli ollut joku julkinen
rakennus; se oli kaupungin suurin, mutta kokonaan sopimaton hallitsijan
palatsiksi. Lähinnä suurin oli varattu Lorkvas Ptomelille, seuraava
eräälle vähempiarvoiselle, ja niin edelleen kaikille viidelle jedille.
Sotilaat asuivat samoissa rakennuksissa kuin ne päälliköt, joiden
seurueisiin he kuuluivat, tai jos pitivät parempana asua yksin, etsivät
suojaa jostakin tuhansista isännättömistä rakennuksista omassa
kaupunginosassaan, jollainen oli määrätty kutakin yhdyskuntaa varten.
Asuinrakennuksen valinta oli tehtävä tämän jaon puitteissa.
Poikkeuksena olivat jedit, jotka kaikki olivat sijoittuneet aukion
laidoilla oleviin rakennuksiin.
Kun olin saanut taloni järjestetyksi tai oikeammin valvonut, että se
oli järjestetty täyteen kuntoon, oli auringon lasku kohta käsissä, ja
kiiruhdin ulos etsimään Solaa ja tämän huollettavia, sillä olin
päättänyt keskustella Dejah Thorisin kanssa ja koettaa selittää
hänelle, kuinka välttämätöntä meidän oli tehdä ainakin välirauha siihen
asti, kunnes keksisin jonkun keinon auttaakseni hänet karkuun. Etsin
turhaan, kunnes suuresta punaisesta auringosta enää näkyi vain kapea
reuna, joka oli katoamaisillaan näköpiirin taakse. Silloin huomasin
Woolan ruman pään pilkistävän eräästä toisen kerroksen ikkunasta saman
kadun varrella kuin oma majapaikkani, mutta vastaisella puolella katua
ja vielä lähempänä aukiota.
Odottamatta sen kummempaa kehoitusta kiiruhdin portaita myöten toiseen
kerrokseen ja astuin suureen, rakennuksen etusivulla olevaan
huoneeseen. Siellä tervehti minua innostunut Woola, joka heittäytyi
suurine ruhoineen päälleni melkein kaataen minut lattialle. Otusparka
oli niin ihastunut nähdessään minut jälleen, että luulin sen
nielaisevan minut; se hymyili niin, että kita avautui korvasta toiseen
ja kaikki kolme hammasriviä paljastuivat.
Rauhoitin eläintä, lausuen sille muutamia komentosanoja ja hyväillen
sitä, ja katselin hätäisesti ympärilleni yhä lisääntyvässä pimeydessä
nähdäkseni Dejah Thorisin. Kun en nähnyt hänestä merkkiäkään, lausuin
hänen nimensä. Huoneen kaukaisimmasta nurkasta kuului hiljainen
vastaus, ja parilla nopealla askeleella olin hänen vieressään.
Hän oli vetäytynyt kyyryyn silkkivaippojen ja turkisten sekaan
muinaisaikaiselle, leikkauskoristeiselle puutuolille. Kun seisoin
odotellen, nousi hän täyteen pituuteensa ja katsoen minua suoraan
silmiin lausui:
"Mitä tahtoo tharkilainen Dotar Sojat Dejah Thorisilta, vangiltaan?"
"Dejah Thoris, en tiedä, miten olen sinua suututtanut. En missään
nimessä ole tahtonut vähimmässäkään määrin loukata sinua, jota olin
toivonut saavani puolustaa ja tukea. Älä ole minusta tietävinäsi,
jos niin haluat, mutta sinun täytyy auttaa minua valmistamaan
karkaamistasi, jos se suinkin on mahdollista; se ei ole pyyntöni, se on
määräykseni. Kun taaskin olet turvassa isäsi luona, niin saat tehdä
minulle mitä tahdot. Mutta tästä lähtien siihen päivään saakka olen
minä herrasi ja sinun on toteltava ja autettava minua."
Hän katsoi minua pitkään ja vakavasti, ja minusta tuntui, että hänen
vihansa lauhtui.
"Ymmärrän sanasi, Dotar Sojat", hän vastasi, "mutta sinua itseäsi en
ymmärrä. Olet kummallinen sekoitus miehestä ja lapsesta, raakalaisesta
ja ylimyksestä. Toivoisin hartaasti, että voisin lukea sydämesi
ajatukset."
"Katso jalkoihisi, Dejah Thoris! Sydämeni on siellä nyt, kuten se on
ollut siitä Koradin yöstä asti ja on aina, sykkien vain sinulle, kunnes
kuolema sen vaimentaa."
Hän astui pienen askeleen minua kohti, ojentaen kauniit kätensä
eteenpäin, niin että ne tekivät omituisen haparoivan liikkeen.
"Mitä tarkoitat, John Carter?" hän kuiskasi. "Mitä sanot minulle?"
"Sanon sen, minkä olin itselleni luvannut olla sanomatta ainakin siihen
asti, kunnes et enää ole tämän vihreän kansan vankina. Käyttäytymisesi
johdosta minua kohtaan viimeisinä kahtenakymmenenä päivänä olin
arvellut jättää sen iäksi sanomatta. Sanon sinulle, Dejah Thoris, että
olen sinun, sieluineni, ruumiineni; tahdon palvella sinua, taistella
puolestasi, kuolla puolestasi. Vain yhtä seikkaa pyydän vastalahjaksi,
sitä, ettet millään tavoin, et merkilläkään, lausu moitettasi tai
hyväksymistäsi sanoistani, kunnes olet turvassa oman kansasi
keskuudessa, ja että kiitollisuus ei saa vähääkään vaikuttaa
tunteisiisi minua kohtaan, mitkä hyvänsä ne lienevätkin. Mitä tahansa
teenkin sinua palvellakseni, johtuu se yksinomaan itsekkäistä
vaikutteista, sillä minusta on hauskempi palvella kuin olla
palvelematta sinua."
"Kunnioitan toivomuksiasi, John Carter, sillä ymmärrän niiden
vaikutteet, ja otan vastaan palveluksesi yhtä mielelläni kuin myöskin
alistun määräysvaltaasi. Sanasi olkoon lakini. Olen kahdesti tehnyt
ajatuksissani väärin sinua kohtaan ja pyydän sinua antamaan anteeksi."
Emme enää voineet keskustella henkilökohtaisista asioista, sillä
huoneeseen astui Sola hyvin kiihtyneenä ja kokonaan toisenlaisena kuin
hänen tavallinen, rauhallinen ja hillitty olemuksensa.
"Tuo hirveä Sarkoja on ollut Tal Hajusin puheilla", hän huudahti, "ja
mikäli aukiolla kuulin, on teillä kummallakaan varsin vähän toiveita."
"Mitä he puhuvat?" kysyi Dejah Thoris.
"Että teidät heitetään villien _calotien_ (koirien) raadeltaviksi
suurelle areenalle, niin pian kun heimot ovat kokoontuneet vuotuisille
juhlille."
"Sola", sanoin, "olet thark, mutta vihaat ja inhoat kansasi tapoja yhtä
paljon kuin mekin. Etkö tahdo koettaa paeta kanssamme? Olen varma
siitä, että Dejah Thoris voi tarjota sinulle kodin ja turvan kansansa
keskuudessa, eikä kohtalosi voi olla siellä sen pahempi, kuin sen
täytyy täällä aina olla."
"Niin", huudahti Dejah Thoris, "tule kanssamme, Sola! Sinulla on
parempi olla Heliumin punaisen kansan keskuudessa kuin täällä, ja voin
luvata sinulle sekä kodin keskuudessamme että lisäksi vielä rakkautta
ja kiintymystä, jota luontosi kaipaa ja jonka kansasi tavat sinulta
aina kieltävät. Tule kanssamme, Sola! Voisimmehan paeta ilman sinua,
mutta kohtalosi olisi hirveä, jos he epäilisivät sinun auttaneen meitä.
Tiedän kyllä, ettei sekään pelkosi saisi sinua estämään pakoamme, mutta
me tahdomme sinut mukaamme, tahdomme sinut aurinkoiseen onnen maahan,
sellaisen kansan sekaan, joka tietää, mitä rakkaus, yhteistunto ja
kiitollisuus merkitsevät. Tulethan mukaamme, Sola! Sano, tulethan!"
"Suuri, Heliumiin vievä vesiväylä on vain kahdeksankymmenen kilometrin
päässä etelässä", mumisi Sola puolittain itsekseen. "Nopea thoat
juoksisi sen kolmessa tunnissa. Ja sieltä on Heliumiin kahdeksansataa
kilometriä, enimmäkseen harvaan asuttuja seutuja. He tietäisivät kyllä
ja ajaisivat meitä takaa. Voisimme piiloutua suurten puiden sekaan
vähäksi aikaa, mutta karkaamismahdollisuudet ovat todellakin vähäiset.
He ajaisivat meitä takaa aina Heliumin porteille saakka ja
levittäisivät surmaa joka askeleella. Te ette tunne heitä."
"Emmekö voi päästä Heliumiin mitään muuta tietä?" kysyin. "Etkö voi
piirtää minulle jonkunlaista karttaa seudusta, jonka kautta meidän on
mentävä, Dejah Thoris?"
"Kyllä", hän vastasi ja ottaen hiuksistaan suuren timantin hän piirsi
marmorilattiaan ensimmäisen Barsoomia esittävän kartan, minkä olin
koskaan nähnyt. Siinä oli joka suuntaan käyviä pitkiä suoria viivoja,
jotka milloin olivat yhdensuuntaisia, milloin suppenivat jotakin suurta
ympyrää kohti. Nämä viivat, hän selitti, olivat vesiväyliä; ympyrät
olivat kaupunkeja, joista yksi, kaukana luoteissuunnalla meistä,
Helium. Lähempänä oli toisia kaupunkeja, mutta hän sanoi pelkäävänsä
mennä moniin niistä, sillä kaikki ne eivät olleet ystävällisissä
suhteissa Heliumin kanssa.
Tarkasteltuani karttaa huolellisesti kuutamossa, joka nyt valaisi
huoneen, osoitin lopuksi kaukana meistä pohjoiseen olevaa vesitietä,
joka myöskin näkyi vievän Heliumiin.
"Eikö tämä kulje isoisäsi alueen läpi?" kysyin.
"Kyllä", vastasi hän, "mutta se on yli kolmensadan kilometrin päässä
meistä. Se on yksi niitä vesiväyliä, joiden poikki kuljimme Tharkiin
tullessamme."
"He eivät suinkaan epäilisi meidän koettavan päästä niin kaukaiselle
vesiväylälle", sanoin, "ja juuri senvuoksi pidän sitä parhaana
pakotienä."
Sola oli samaa mieltä kanssani, ja päätimme lähteä Tharkista jo samana
yönä, niin pian kun vain löytäisin thoatini ja saisin ne satuloiduksi.
Solan piti ratsastaa toisella, Dejah Thorisin ja minun toisella. Kunkin
meistä pitäisi ottaa ruokaa ja juomaa kahden päivän varalta, sillä
ratsuja ei voitaisi kovin pahasti hoputtaa niin pitkällä matkalla.
Käskin Solan mennä Dejah Thorisin kanssa erästä vähän käytettyä katua
pitkin kaupungin etelälaitaan, jossa minä kohtaisin heidät thoateineni
niin pian kuin mahdollista. Sitten jätin heidät kokoamaan ruokaa sekä
silkki- ja turkisvaippoja, niin paljon kuin tarvitsimme, ja hiivin itse
hiljaa ensimmäisen kerroksen takaosaan, astuen sieltä pihalle, jossa
eläimemme tapansa mukaan liikkuivat rauhattomasti sinne tänne,
ennenkuin asettuivat yölevolle.
Rakennuksien varjossa, suojassa Marsin kuiden kirkkailta säteiltä,
liikkui suuri lauma thoateja ja zitidareja, viimemainitut päästellen
matalia kurkkuääniään ja edelliset tuon tuostakin kirahdellen
kimakasti, mikä on raivon, näiden eläinten miltei yhtämittaisen
olotilan, merkki. Nyt ne olivat levollisempia, kun ainoatakaan ihmistä
ei ollut saapuvilla, mutta kun ne vainusivat minut, tulivat ne
rauhattomammiksi ja niiden kamalat äänet yltyivät. Puuhani oli
vaarallista, minun oli mentävä thoattarhaan yksin ja lisäksi yöllä.
Ensinnäkin saattaisi niiden kiihtyvä melu varoittaa lähellä olevia
sotilaita, että jotakin oli tekeillä, ja toiseksi voisi joku suuri
ori-thoat pienimmästäkin syystä tai ilman minkäänlaista syytä saada
päähänsä ryhtyä johtamaan hyökkäystä minua vastaan.
Minulla ei ollut vähääkään halua ärsyttää eläinten pahaa luontoa
tällaisena yönä, jolloin niin paljon riippui äänettömyydestä ja
nopeudesta. Pysyttelin senvuoksi rakennusten varjossa valmiina millä
hetkellä hyvänsä hyppäämään turvaan läheiseen ovi- tai ikkuna-aukkoon.
Sillä tavoin hiivin äänettömästi suurelle portille, joka pihan
takaosasta aukeni kadulle, ja sitä lähestyessäni kutsuin hiljaa
ratsujani. Miten kiitinkään kaitselmusta, joka oli antanut minun olla
siksi kaukonäköinen, että olin voittanut näiden villien mykkien
eläinten rakkauden ja luottamuksen, sillä pihan toiselta laidalta näin
kahden suuren eläimen raivaavan itselleen tietä minua kohti korkeiden
lihavuorien lomitse.
Ne tulivat aivan lähelleni hangaten turpaansa minua vasten ja nuuhkien
ruokapalasia, joita minun oli tapana aina tuoda niille palkkioksi.
Aukaisin portin ja käskin molempien suurten otusten mennä ulos, minkä
jälkeen livahdin äänettömästi niiden perässä ja suljin portin.
En satuloinut ratsujani enkä noussut niiden selkään heti, vaan astelin
hiljaa rakennusten varjossa vähän käytetylle kadulle, jota myöten
pääsin Dejah Thorisin ja Solan kanssa sopimalleni kohtauspaikalle.
Äänettömästi kuin ruumiittomat henget me liikuimme varkain autioita
katuja, mutta vasta kun olimme päässeet kaupungin laidassa olevan
kentän näkyviin, aloin hengittää vapaasti. Olin varma, että Solan ja
Dejah Thorisin ei olisi lainkaan vaikeata päästä huomaamatta
kohtauspaikalle, mutta itsestäni ja isoista thoateistani en ollut
ensinkään varma, sillä tavatonta oli, että sotilaat poistuivat
kaupungista pimeän tultua; sellaista saattoi tapahtua vain pitkälle
ratsastusmatkalle lähdettäessä.
Pääsin määrätylle paikalle ilman kommelluksia, mutta kun Dejah Thoris
ja Sola eivät vielä olleet siellä, vein ratsuni erään suuren
rakennuksen eteissaliin. Arvelin, että mahdollisesti joku toinen
samassa talossa majaileva nainen oli tullut puhelemaan Solan kanssa
siten viivyttäen heidän lähtöään; en ollut pahasti huolissani,
ennenkuin lähes tunti oli kulunut eikä heistä ollut näkynyt
merkkiäkään. Ja kun vielä oli vierinyt hidas puolituntinen, aloin tulla
hyvin levottomaksi. Sitten keskeyttivät yön hiljaisuuden läheneväin
ihmisten äänet, jotka melusta päättäen eivät suinkaan saattaneet olla
vapauteen varkain hiipiviä pakolaisia. Pian oli joukkue minun
kohdallani, ja käytävän pimennosta näin heitä olevan parikymmentä
ratsastavaa sotilasta. Ohimennessään lausuivat he muutamia sanoja,
jotka saivat sydämeni nousemaan kurkkuun.
"Hän on luultavasti sopinut kohtaavansa heidät juuri kaupungin
laidassa, ja senvuoksi --" Enempää en kuullut, he olivat jo etäällä;
mutta siinä oli tarpeeksi. Suunnitelmamme oli tullut ilmi, ja
karkaamismahdollisuudet olisivat tästä lähtien varsin vähäiset, kunnes
kauhea loppu olisi käsissä. Nyt toivoin vain pääseväni kiinni
joutumatta palaamaan Dejah Thorisin asunnolle saadakseni tietää hänen
kohtalonsa. Mutta kuinka se kävisi päinsä mukanani nuo suuret
thoat-hirviöt, nyt kun tieto karkaamisestani oli luultavasti hälyttänyt
kaupungin jalkeille. Siinä oli vaikea tehtävä ratkaistakseni.
Äkkiä välähti päähäni ajatus. Tunsin näiden muinaisten marsilaisten
kaupunkien rakennustavan ja tiesin, että kunkin rakennusneliön keskellä
oli avoin piha. Hapuilin senvuoksi tietä pimeiden huoneiden läpi,
kutsuen thoateja perässäni. Niiden oli työlästä tunkeutua muutamista
oviaukoista, mutta kun kaikkien kaupungin näkyvimmillä paikoilla
olevien rakennusten mittasuhteet olivat varsin suuret, saivat thoatini
kiinni tarttumatta nykineeksi itsensä ovista. Pääsimme siten lopuksi
sisäpihalle, jota peitti, kuten olin odottanutkin, tavanmukainen
sammalkasvisto, joka saisi olla eläinten ruokana ja juomana, kunnes
minun onnistuisi palauttaa ne omaan tarhaansa. Uskoin varmasti, että ne
pysyisivät täällä yhtä rauhallisina ja tyytyväisinä kuin missä muualla
hyvänsä, ja hyvin vähän todennäköistä oli myöskin, että ne
keksittäisiin. Vihreät marsilaiset menivät näet varsin vastahakoisesti
autioihin rakennuksiin, sillä niissä oli usein ainoita olioita, joiden
luulen herättäneen heissä pelkoa -- Barsoomin isoja valkeita apinoita.
Irroitin satulahihnat ja piilotin ne rakennuksen takakäytävään, jonka
kautta juuri olimme tulleet pihalle. Jättäen eläimet valloilleen menin
pihan poikki ja sen toisella puolella olevien rakennusten läpi kadulle.
Odotin oviaukossa, kunnes olin varma, ettei ketään ollut lähettyvillä,
kiiruhdin kadun poikki vastaiselle puolelle ja lähimmän oven kautta sen
rakennusneliön pihalle. Kulkien tällä tavoin pihasta toiseen, jolloin
ilmitulon vaara oli hyvin vähäinen, vain katujen poikki mennessäni,
pääsin onnellisesti Dejah Thorisin asunnon takana olevalle pihalle.
Täällä luonnollisesti olivat ympäröivissä rakennuksissa asuvien
sotilaiden ratsut, ja sotilaat itsensä olisin voinut odottaa
kohtaavani, jos olisin mennyt sisälle. Mutta onneksi voin turvautua
toiseen, vaarattomampaan keinoon päästäkseni Dejah Thorisin luokse
ylempään kerrokseen. Arvioin senvuoksi ensin niin hyvin kuin osasin,
missä rakennuksessa hän asui, sillä en ollut sitä ennen katsellut
rakennuksia pihan puolelta. Sitten käytin hyväkseni suhteellisen suuria
voimiani ja liikkumiskykyäni, hypäten ylöspäin, niin että sain kiinni
toisen kerroksen ikkunasta, jonka luulin olevan Dejah Thorisin asunnon
takaosassa. Vedin itseni huoneeseen ja hiivin varovasti rakennuksen
etuosaa kohti. Vasta kun olin hänen huoneensa ovella, huomasin sieltä
kuuluvista äänistä, että huoneessa oli väkeä.
En syöksynyt päistikkaa huoneeseen, vaan kuuntelin ulkopuolella
saadakseni varmuuden, että huone oli Dejah Thorisin ja että sinne voi
vaaratta uskaltautua. Ja hyväpä olikin, että olin niin varovainen,
sillä kuulemani äänet olivat miesten matalia kurkkuääniä ja sanat,
jotka vihdoin erotin, antoivat minulle tuiki tervetulleen varoituksen.
Puhuja oli päällikkö, joka parhaillaan antoi määräyksiä neljälle
sotilaalleen.
"Ja kun hän palaa huoneeseensa", sanoi puhuja, "kuten hän varmasti
tekee huomattuaan, ettei nainen tule häntä tapaamaan kaupungin laitaan,
hyökkäätte te neljä hänen kimppuunsa ja riisutte häneltä aseet. Siihen
tarvitaan teidän kaikkien yhteiset voimat, jos Koradin tapahtumia
koskevat selostukset ovat oikeita. Sidottuanne hänet lujasti kannatte
hänet jeddakin asunnon alla olevaan holviin ja panette hänet varmoihin
kahleisiin, niin että hänet löydetään, kun Tal Hajus haluaa. Älkää
salliko hänen puhutella ketään älkääkä laskeko ketään tähän
huoneistoon, ennenkuin hän tulee. Tytön palaamisesta ei ole vähääkään
vaaraa, sillä tällä hetkellä hän on varmassa tallessa Tal Hajusin
käsissä, ja surkutelkoot häntä kaikki esi-isänsä, sillä Tal Hajus ei
tunne sääliä. Suuri Sarkoja on tehnyt kelpo työn tänä yönä. Menen nyt,
ja jollette saa häntä vangituksi, kun hän palaa, niin määrään ruumiinne
heitettäviksi Issin kylmään helmaan."
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Taistelu ja tappio