seinään aukon ja pari heistä ryömi sisään tuhoten kaikki munat lyhyillä
miekoillaan. Senjälkeen nousimme uudelleen satulaan ja kiiruhdimme
liittymään karavaaniimme. Ratsastaessamme käytin tilaisuutta kysyäkseni
Tars Tarkasilta, olivatko nämä warhoonit, joiden munat olimme
hävittäneet, pienempiä kuin tharkit.
"Huomasin, että heidän munansa olivat paljoa pienempiä kuin ne, joita
näin teidän hautomalaitoksessanne", lisäsin.
Hän selitti, että munat oli juuri viety sinne, mutta että ne,
kuten kaikkien marsilaisten munat, kasvaisivat viisivuotisella
hautoma-ajalla, kunnes ne olisivat yhtä suuria kuin ne, jotka olin
nähnyt Barsoomiin saapuessani. Tämä oli todellakin mielenkiintoinen
tieto, sillä minä olin aina mielessäni ihmetellyt, että marsilaiset
naiset, vaikka he olivatkin suurikokoisia, voivat munia sellaisia
tavattomia munia, joista olin nähnyt metrin mittaisten lasten
kuoriutuvan. Todellisuudessa vastamunitut munat ovat vain vähän isompia
kuin tavalliset hanhenmunat, ja kun ne alkavat kasvaa vasta jouduttuaan
auringonpaisteeseen, ei päälliköiden ole kovinkaan vaikeata kuljettaa
niitä useampia satoja kerrallaan varastokellareista hautomalaitoksille.
Kohta senjälkeen, kun warhoonilaisten munat oli tuhottu, pysähdyimme
lepuuttamaan eläimiämme, ja sen pysähdyksen aikana sattui toinen tämän
päivän merkittävä tapaus. Puuhailin parhaillaan siirtäen
ratsastusvehkeitä toisen thoatini selästä toisen selkään, sillä jaoin
päivän rasitukset niiden kesken, kun Zad saapui luokseni ja sanaa
sanomatta antoi ratsulleni hirveän iskun pitkällä miekallaan.
En tarvinnut vihreiden marsilaisten käyttäytymissääntöjen käsikirjaa
tietääkseni, miten minun oli vastattava, sillä olin todella niin
raivoissani, että tuskin jaksoin hillitä itseäni tempaamasta
pistooliani ja ampumasta maahan tuota raakalaista. Mutta hän seisoi
odottaen pitkä miekka paljaana, ja minulla ei ollut muuta
mahdollisuutta kuin tarttua omaani ja ryhtyä hänen kanssaan taisteluun
joko hänen valitsemallaan tai sitten lyhyemmällä aseella.
Viimeksi mainittu vaihtoehto on aina sallittu, ja senvuoksi olisi
minulla ollut oikeus käyttää lyhyttä miekkaani, tikariani, kirvestäni
tai nyrkkejäni, jos olisin halunnut, mutta ampuma-asetta tai keihästä
en saanut käyttää, kun hänellä oli vain pitkä miekka.
Valitsin saman aseen, jonka hän oli paljastanut, sillä tiesin hänen
ylpeilevän sen käyttämistaidosta ja tahdoin, jos yleensä surmaisin
hänet, tehdä sen hänen omalla aseellaan. Taistelumme kesti kauan ja
viivytti matkamme jatkamista kokonaisen tunnin. Koko heimo keräytyi
ympärillemme, jättäen taistelua varten avoimeksi noin kolmenkymmenen
metrin läpimittaisen tilan.
Aluksi Zad koetti saada minut kaadetuksi syöksymällä päälleni kuten
härkä suden kimppuun, mutta minä olin sitä varten aivan liian vikkelä,
ja joka kerta kun hypähdin sivuun väistäen hänen hyökkäyksensä, syöksyi
hän ohitseni ja sai miekastani piston käsivarteensa tai selkäänsä.
Hänestä vuoti jo verta puolestakymmenestä pienemmästä haavasta, mutta
en milloinkaan keksinyt kyllin suojatonta kohtaa, antaakseni tehokkaan
iskun. Sitten hän vaihtoi menettelytapaa ja koetti varovaisesti ja
hyvin nokkelasti miekkaillen saavuttaa taidolla sen, mitä hän ei
kyennyt tekemään raa'alla voimalla. Minun on myönnettävä, että hän oli
suurenmoinen miekkamies, ja jollen minä olisi ollut kestävämpi ja
Marsin vähäisen painovoiman vuoksi vikkelämpi, niin tuskin olisin
kyennyt taistelemaan häntä vastaan niin tehokkaasti kuin nyt tein.
Jonkun aikaa kiertelimme toisiamme tuottamatta kumpikaan toiselle
kovinkaan suurta vammaa, pitkien, suorien, neulamaisten miekkojen
välkkyessä auringonpaisteessa ja häiritessä hiljaisuutta
kalahduksillaan, kun ne väistettäessä sattuivat vastakkain. Lopuksi Zad
nähtävästi huomasi väsyvänsä enemmän kuin minä ja päätti lopettaa
taistelun kunniakkaalla loistonäytteellä. Juuri kun hän hyökkäsi,
sattui silmiini huikaiseva valon välähdys, joten en nähnyt häntä ja
voin vain sokeasti hypähtää syrjään välttääkseni suuren miekan, joka jo
tuntui tunkeutuvan ruumiiseeni. Onnistuin vain osaksi, kuten vasemmassa
olkapäässäni tuntuva pistävä kipu todisti, mutta kun silmäsin
ympärilleni nähdäkseni taaskin vastustajani, kohtasi kummastunutta
katsettani näky, joka antoi minulle täyden korvauksen ohimenevän
sokeuden tuottamasta haavastani. Dejah Thorisin vaunujen katolla seisoi
kolme olentoa, ilmeisesti haluten katsella ottelua välillä olevien
tharkien päiden ylitse. He olivat Dejah Thoris, Sola ja Sarkoja, ja
nopean silmäykseni sattuessa heihin näin tapauksen, joka pysyy
muistissani kuolinpäivääni saakka.
Juuri heihin katsoessani Dejah Thoris hyökkäsi kuin raivostunut
naarastiikeri Sarkojan kimppuun ja iski tämän kohotetusta kädestä
maahan jotakin -- joka pudotessaan välkkyi auringossa. Silloin tiesin,
mikä minut oli sokaissut juuri vaarallisimmalla hetkellä ja minkälaisen
keinon Sarkoja oli keksinyt surmatakseen minut itse antamatta minulle
lopullista iskua. Näin toisenkin seikan, joka oli vähällä viedä minulta
hengen, sillä sekunnin murto-osaksi se kiinnitti kokonaan huomioni,
saaden minut unohtamaan vastustajani. Kun Dejah Thoris löi Sarkojan
kädestä pienen peilin, niin tämä kasvot vihan ja raivoisan vimman
vääristäminä heilautti tikariaan ja tähtäsi hirvittävän iskun Dejah
Thorisiin. Mutta Sola, rakas uskollinen Solamme, syöksyi heidän
väliinsä. Ennätin vain nähdä suuren puukon painuvan hänen suojaavaan
rintaansa.
Viholliseni oli jo saavuttanut tasapainonsa hyökkäyksen jälkeen ja
ahdisti minua äärimmäisen kiivaasti, joten, niin vastahakoista kuin se
olikin, kiinnitin huomioni käsillä olevaan työhön, mutta mieleni oli
kaukana taistelusta.
Hyökkäsimme yhä uudelleen raivoisasti toistemme kimppuun, kunnes hän
teki äkkiä piston, jota en voinut väistää enkä välttää, ja tunsin hänen
miekkansa terävän kärjen rinnassani. Heittäydyin häntä kohti miekka
ojossa koko ruumiini painolla, päättäen etten kuole yksin, jos suinkin
voin sen estää. Tunsin säilän uppoavan rintaani, kaikki musteni
silmissäni, ajatukseni menivät sekaisin, ja polveni pettivät.
VIIDESTOISTA LUKU
Solan elämäntarina
Kun tulin jälleen tajuihini -- ja myöhemmin sain kuulla, että olinkin
ollut maassa vain hetkisen -- hyppäsin nopeasti pystyyn hapuillen
miekkaani. Se oli kahvaa myöten uponneena Zadin rintaan. Tämä virui
hengettömänä muinaisen meren pohjaa peittävällä kellertävällä
sammalikolla. Päästyäni jälleen täydelleen aistimieni herraksi
huomasin, että hänen aseensa oli lävistänyt rintani vasemmalta puolen,
mutta tehnyt vain lihashaavan, mennen sisään melkein keskeltä rintaa ja
tullen ulos olkapään alapuolelta. Tehdessäni syöksyn olin kääntynyt,
joten hänen miekkansa oli tunkeutunut vain kylkiluita peittävien
lihasten alitse ja tehnyt tuskallisen, mutta vaarattoman vihleen.
Vetäisin pois hänen miekkansa ruumiistani ja pääsin siten tarttumaan
omaani. Käänsin selkäni kuolleen vastustajani rumalle ruholle ja ruumis
hellänä haavasta ja väsymyksestä ja mieli apeana astelin vaunuille,
joissa seurueeni ja tavarani olivat. Marsilaiset tervehtivät minua
muristen hyväksymistään, mutta siitä en välittänyt.
Vertavuotavana ja heikkona saavuin naisteni luokse. Tottuneina
tällaisiin tapahtumiin he sitoivat haavani, käyttäen ihmeellisesti
parantavia lääkeaineitaan, joiden tähden vain äkillisen kuoleman
tuottavat iskut ovat hengenvaarallisia. Jos marsilainen nainen saa
mahdollisuuden koettaa taitoaan, niin kuoleman on luovuttava
otteestaan. Pian olivat he paikkailleet ja lääkinneet minut niin, että
lukuunottamatta verenvuodosta aiheutuvaa heikkoutta ja haavan ympärillä
tuntuvaa hellyyttä minulla ei ollut mitään sen suurempaa haittaa
vammastani, joka, jos sitä olisi käsitelty Maassa noudatettujen
menettelytapojen mukaan, olisi epäilemättä pannut minut useiksi
päiviksi selälleni.
Niin pian kun naiset olivat minusta suoriutuneet, kiiruhdin Dejah
Thorisin vaunuille, joista löysin Sola-parkani rinta kääreissä, mutta
nähtävästi selviytyneenä ilman pahempaa vammaa ottelustaan Sarkojan
kanssa. Tikari näytti ensin sattuneen Solan metalliseen
rintakoristukseen ja luiskahdettuaan siitä tehneen vain vähäisen
pintahaavan.
Kun menin lähemmäksi, näin Dejah Thorisin pitkällään silkki- ja
turkisalustallaan, suloiset kasvot nytkähdellen itkunpuuskissa. Hän ei
huomannut läsnäoloani eikä kuullut puheluani Solan kanssa, joka seisoi
vähän matkan päässä ajoneuvoista.
"Onko hän vahingoittunut?" kysäisin Solalta nyökäyttäen päätäni Dejah
Thorisiin päin.
"Ei", vastasi Sola, "hän luulee, että olet kuollut."
"Ja ettei hänen isoäitinsä kissalla nyt ole ketään hampaiden
puhdistajaa", huomautin hymyillen.
"Luulen, että arvostelet häntä väärin", sanoi Sola. "En ymmärrä hänen
enkä sinun tapojasi, mutta olen varma, ettei kymmenentuhannen jeddakin
jälkeläinen ikinä surisi tuolla tavoin kenenkään sellaisen kuolemaa,
jota hän pitäisi itseään alempana, eikä edes ketään, joka ei olisi
saanut osakseen hänen voimakkainta kiintymystään. He ovat ylpeätä
rotua, mutta he ovat oikeamielisiä, kuten kaikki barsoomilaiset, ja
sinun on täytynyt loukata häntä hirveästi tai tehdä hänelle kauhean
väärin, kun hän ei tahdo tietää sinusta mitään eläessäsi, mutta suree
sinua kuoltuasi.
"-- Kyyneleet ovat harvinainen näky Barsoomissa", hän jatkoi, "ja
senvuoksi on minun vaikea selittää niiden merkitystä. Olen eläissäni
nähnyt Dejah Thorisin lisäksi vain kahden ihmisen itkevän; toinen itku
surusta, toinen pursuavasta raivosta. Ensimmäinen oli äitini, kauan
sitten, ennenkuin hänet surmattiin; toinen oli Sarkoja, kun hänet
kiskottiin irti minusta tänään."
"Äitisi!" huudahdin. "Mutta, Sola, ethän ole voinut tuntea äitiäsi,
lapsi."
"Mutta sittenkin tunsin. Ja isäni myöskin", hän lisäsi. "Jos haluat
kuulla kummallisen ja epämarsilaisen kertomukseni, niin tule vaunuihin
tänä iltana, John Carter. Kerron sinulle sellaista, mistä en koskaan
eläissäni ole kellekään puhunut. Mutta nyt on annettu merkki, että
lähdetään uudelleen matkaan; sinun on mentävä."
"Tulen tänä iltana, Sola", lupasin. "Muista kertoa Dejah Thorisille,
että olen hengissä ja terveenä, äläkä millään muotoa ilmaise hänelle,
että näin hänen itkevän. Jos hän tahtoo puhella kanssani, niin odotan
vain hänen käskyään."
Sola nousi vaunuihin, jotka huojuivat paikoilleen jonoon, ja minä
kiiruhdin odottavan thoatini luokse ja ajoin täyttä neliä paikalleni
Tars Tarkasin viereen karavaanimme jälkipäähän.
Olimme juhlallisen valtava näky, kun jonomme ojentui suoraksi keltaisen
maiseman halki: kaksisataaviisikymmentä koristettua ja kirkasväristä
ajopeliä, joiden edellä ratsasti etuvartiona parisensataa sotilasta ja
päällikköä viisimiehisissä riveissä sadan askeleen päässä toisistaan,
takana samanlainen jälkijoukko, ja parisenkymmentä ratsastajaa
kummallakin kupeella; viisikymmentä ylimääräistä mastodonttia eli
suurta vetojuhtaa, joita nimitettiin _zitidareiksi_, ja viisi- tai
kuusisataa ylimääräistä sotaratsua irrallaan ympäröivien sotilaiden
muodostaman neliön keskellä. Miesten ja naisten upeissa koristuksissa
kimalteleva metalli ja helmet, joiden tehoa lisäsivät zitidarien ja
thoatien valjaskoristeet, sekä suurenmoisten silkki-, turkis- ja
höyhenkasojen kirkkaasti välkkyvä hohde, antoivat karavaanillemme
barbaarisen loiston, joka olisi saanut itäintialaisen hallitsijan
muuttumaan vihreäksi kateudesta.
Vaunujen tavattoman leveät pyörät ja eläinten kaviottomat jalat eivät
synnyttäneet minkäänlaista ääntä meren sammalpeittoisella pohjalla.
Tavattoman suuren aavekaravaanin tavoin me matkasimmekin täyden
hiljaisuuden vallitessa, paitsi milloin sen keskeytti hoputuskepillä
satutetun zitidarin kurkkuäännähdys tai tappelevan thoatin kiljahdus.
Vihreät marsilaiset keskustelevat hyvin vähän ja silloinkin
tavallisesti yksitavuisesti ja hiljaisella äänellä, joka muistuttaa
kaukaisen ukkosen jymähtelyä.
Kuljimme tietöntä autiota taivalta, ja leveiden pyörien tai eläinten
jalkojen alla painunut sammal nousi taas jäljessämme jättämättä
minkäänlaista merkkiä kulustamme. Olisimme todella voineet olla
kuolevan kiertotähden kuolleen meren pohjalla liikkuvia muinaisaikojen
vainajien haamuja, siksi äänetöntä ja jäljetöntä oli vaelluksemme.
Ensimmäisen kerran eläissäni näin suuren ihmis- ja eläinjoukon
marssivan nostamatta ilmoille pölyä ja jättämättä jälkiä. Sillä
Marsissa ei ole pölyä ollenkaan muualla kuin viljellyissä seuduissa
talvikuukausien aikana, ja silloinkaan sitä tuskin huomaa, kun kovaa
tuulta ei ole milloinkaan.
Sinä iltana leiriydyimme kukkuloiden juurelle, joita olimme lähestyneet
jo kahtena päivänä ja jotka olivat tämän meren etelärannalla. Eläimemme
eivät olleet saaneet juotavaa kahteen päivään; vettä ne eivät olleet
saaneet lähes kahteen kuukauteen eli vähän sen jälkeen kun olivat
lähteneet Tharkista. Mutta, kuten Tars Tarkas selitti minulle, ne
tarvitsevat vettä hyvin vähän ja voivat elää melkein kuinka kauan
hyvänsä syömällä Barsoomia peittävää sammalta, jonka hienoissa varsissa
hän sanoi olevan riittävästi kosteutta tyydyttämään näiden eläinten
vähäiset tarpeet.
Nautittuani illalliseni, jona oli juustomainen ruoka ja kasvismaito,
lähdin Solan luokse, joka soihdun valossa korjaili Tars Tarkasin
varustushihnoja. Kun hän katsahti ylöspäin minun saapuessani,
kirkastuivat hänen kasvonsa ilosta.
"Olen hyvilläni, kun tulit", hän sanoi. "Dejah Thoris nukkuu, ja minä
olen yksin. Oma kansani ei minusta välitä, John Carter; olen niin
toisenlainen kuin he. Kohtaloni on kova, kun minun täytyy elää heidän
keskuudessaan, ja usein toivon, että olisin tavallinen vihreä
marsilainen ilman rakkautta, ilman toivoa. Mutta olen tuntenut
rakkautta ja siksi olen mennyttä.
"-- Lupasin kertoa sinulle tarinani tai paremminkin vanhempieni
tarinan. Sikäli kuin nyt tunnen sinua ja kansasi tapoja, olen varma
siitä, ettei se tunnu kummalliselta sinusta, mutta vihreiden
marsilaisten keskuudessa ei toista samanlaista ole tapahtunut
vanhimpienkaan elävien tharkien muistin aikaan, eivätkä tarumme sisällä
monta senkaltaista kertomusta.
"--- Äitini oli jokseenkin pienikokoinen, siksi pieni, ettei hänelle
myönnetty äitiyden vastuunalaisuutta, sillä määräävänä näkökohtana
tässä suhteessa on päällikköjen mielestä koko. Ei hän myöskään ollut
niin kylmä ja julma kuin useimmat vihreät marsilaisnaiset, ja välittäen
vähän heidän seurastaan hän usein liikuskeli yksin Tharkin autioilla
kaduilla tai istuskeli läheisillä kukkuloilla kasvavien villien kukkien
keskellä, ajatellen ja toivoen sellaista, jonka luulen yksin kaikista
nykypäivien tharkilaisnaisista voivani ymmärtää, sillä enkö minä ole
äitini lapsi?
"-- Ja siellä kukkuloiden keskellä hän kohtasi nuoren sotilaan, jonka
velvollisuutena oli paimentaa laitumella olevia zitidareja ja thoateja
sekä estää niitä loittonemasta kukkuloiden toiselle puolelle. Aluksi he
puhelivat vain sellaisista asioista, joita tharkit yleensä harrastavat,
mutta vähitellen, kun he tapasivat useammin eivätkä enää, kuten
kumpikin selvästi huomasi, pelkästään sattumalta, he alkoivat puhella
itsestään, kiintymyksistään, pyrkimyksistään ja toiveistaan. Äitini
luotti tähän nuoreen sotilaaseen ja kertoi hänelle, kuinka
vastenmielistä hänestä oli heimonsa julmuus ja se kamala, rakkaudeton
elämä, jota heidän aina oli pakko elää. Sen sanottuaan äitini jäi
odottamaan suuttumuksen myrskyn puhkeamista miehen kylmiltä, kovilta
huulilta. Mutta sensijaan tämä sulkikin hänet syliinsä ja suuteli
häntä.
"-- He pitivät rakkautensa salassa kuusi pitkää vuotta. Äitini kuului
suuren Tal Hajusin seurueeseen, kun taas hänen rakastajansa oli pelkkä
sotilas, jolla oli vain oma merkkinsä. Jos heidän luopumisensa tharkien
perinnäistavoista olisi tullut ilmi, niin he molemmat olisivat saaneet
kärsiä rangaistuksensa suurella areenalla Tal Hajusin ja kokoontuneiden
laumojen katsellessa.
"-- Se muna, josta minä sitten kehkeydyin, piilotettiin
suuren lasiastian alle yhteen vanhan Tharkin korkeimmista ja
vaikeapääsyisimmistä, osittain rappeutuneista torneista. Kerran
vuodessa kävi äitini sitä katsomassa pitkänä, viisivuotisena
hautumiskautena. Hän ei rohjennut mennä sen useammin, sillä omatunto
soimasi häntä niin, että hän pelkäsi jokaista liikettään tarkattavan.
Tänä aikana oli isäni saavuttanut paljon mainetta sotilaana ja
riistänyt merkit useilta päälliköiltä. Hän rakasti äitiäni yhtä
voimakkaasti kuin ennenkin, ja hänen ainoana kunnianhimoisena
pyrkimyksenään oli päästä sellaiseen asemaan, että voisi ottaa
arvomerkit itseltään Tal Hajusilta. Silloin hän tharkien hallitsijana
saisi vapaasti ottaa äitini omakseen ja valtansa nojalla suojata lasta,
joka muutoin hyvin nopeasti surmattaisiin, jos totuus tulisi ilmi.
"-- Oli hurja unelma saada riistetyksi arvomerkit Tal Hajusilta
viidessä lyhyessä vuodessa, mutta isäni yleni nopeasti ja pian oli
hänellä korkea paikka Tharkin neuvotteluissa. Mutta eräänä päivänä
menetti hän mahdollisuuden edes yrittää, ainakin ennättääkseen ajoissa,
pelastamaan rakkaitaan, sillä hänet määrättiin pitkälle sotaretkelle
lumipeittoiseen etelään taistelemaan niiden seutujen asukkaita vastaan
ja ryöstämään heiltä turkiksia, sillä sellainen on vihreiden
barsoomilaisten tapa; he eivät tee työtä hankkiakseen sellaista, minkä
he voivat taistelemalla riistää toisilta.
"-- Isäni oli mennyt neljäksi vuodeksi ja hänen palatessaan oli kaikki
jo kolme vuotta sitten sivuutettu. Sillä noin vuosi hänen lähtönsä
jälkeen, vähää ennen kuin hautomalaitokselle lähetetyn retkikunnan piti
palata noutamasta siellä haudottuja lapsia, oli myöskin heidän munansa
kuoriutunut. Senjälkeen äitini säilytti minua edelleenkin vanhassa
tornissa, käyden öisin minua katsomassa ja tuhlaten minuun kaiken sen
rakkauden, jonka yhteiskunta olisi riistänyt meiltä molemmilta. Hän
toivoi retkikunnan palattua hautomalaitokselta voivansa sijoittaa minut
toisten Tal Hajusin seurueeseen määrättyjen lasten joukkoon ja siten
välttää sen kohtalon, joka olisi ehdottomasti seurauksena, jos hänen
perinnäistapoihin kohdistunut rikkomuksensa tulisi ilmi.
"-- Nopeasti hän opetti minulle heimoni kielen ja tavat ja eräänä yönä
hän kertoi minulle tämän tarinan, jonka nyt olen kertonut sinulle.
Samalla hän teroitti minulle, kuinka välttämätöntä minun oli pitää se
ehdottomasti salassa ja olla hyvin varovainen, sitten kun hän olisi
sijoittanut minut toisten nuorten tharkien joukkoon, ettei kukaan
huomaisi kasvatukseni olevan pitemmällä kuin muiden. Myöskään en saanut
millään ehdolla toisten läsnäollessa näyttää pitäväni hänestä enkä
paljastaa sitä, että tunsin vanhempani. Sitten hän puristi minua
lujasti rintaansa vasten ja kuiskasi korvaani isäni nimen.
"-- Mutta silloin välähti valo tornihuoneen pimeyteen, ja edessämme
seisoi Sarkoja, joka silmät kiiluen onnettomuutta ennustavina katseli
äitiäni puhisten halveksuvasta raivosta. Se kiukun ja loukkausten
tulva, jonka hän syyti äitini silmille, jähmetytti nuoren sydämeni
pelosta. Ilmeisesti hän oli kuullut koko kertomuksen. Hän oli epäillyt
äitini pitkiä yöllisiä retkiä ja se selitti hänen saapumisensa tuona
kovan onnen yönä.
"-- Yhtä seikkaa hän ei ollut kuullut eikä tietänyt, isäni kuiskattua
nimeä. Se kävi ilmi siitä, että hän yhä uudelleen vaati äitiäni
ilmaisemaan rikostoverinsa, mutta mitkään solvaukset ja uhkaukset eivät
saaneet häntä sitä paljastamaan, ja säästääkseen minut tarpeettomalta
kidutukselta hän valehteli selittäen Sarkojalle, että hän itse vain sen
tiesi eikä ilmoittaisi sitä edes lapselleenkaan.
"-- Singottuaan äidilleni vielä viimeiset herjaukset Sarkoja kiiruhti
Tal Hajusin luokse kertomaan keksimästään salaisuudesta. Hänen mentyään
äitini kääri minut yöpeittojensa silkki- ja turkispoimuihin, niin että
minua tuskin olisi voinut niistä erottaa, laskeutui kadulle ja lähti
hurjasti juoksemaan kaupungin laidalle, sitä miestä kohti, jonka
suojelusta hän tosin ei voinut pyytää, mutta jonka kasvoihin hän tahtoi
katsahtaa vielä kerran ennen kuolemaansa.
"-- Kun lähestyimme kaupungin eteläreunaa, kuului sammalpeitteisen
tasangon yli ääniä ainoan kukkuloiden poikki kaupungin portille tuovan
solan suunnalta, jonka kautta kaikkien matkueiden, tulivatpa ne sitten
pohjoisesta tai etelästä, idästä tai lännestä, täytyi saapua
kaupunkiin. Sieltä kuului thoatien kiljahduksia ja zitidarien
murahduksia, joihin silloin tällöin sekaantui aseiden kalinaa. Kaikesta
päättäen sieltä oli tulossa sotilasjoukko. Hänen mieleensä välähti
heti, että se oli isäni kotiinpalaava retkikunta, mutta tharkin
synnynnäinen varovaisuus esti hänet suin päin syöksymästä häntä
tervehtimään.
"-- Hän vetäytyi erään portin varjoon odottamaan matkueen saapumista.
Pian se ratsasti kadulle, sen rivit hajaantuivat ja täyttivät kadun
seinästä toiseen. Kun matkueen etupää sivuutti meidät, pilkahti
pienempi kuu katonharjojen yli ja valaisi kirkkaasti näyttämöä
ihmeellisellä valollaan. Äitini painautui syvemmälle ystävälliseen
varjoon ja näki piilopaikastaan, ettei matkue ollutkaan isäni
retkikunta, vaan nuoria tharkeja noutamasta palaava karavaani. Heti oli
hänen suunnitelmansa valmis, ja kun eräät vaunut kulkivat
piilopaikkamme ohitse, hypähti hän salaa takalaudalle, kyyristyen
korkean vaunuseinämän varjoon ja painaen rakkaudentuskassaan minua
lujasti rintaansa vasten.
"-- Hän tiesi mitä minä en tietänyt, ettei hän sen yön jälkeen saisi
enää milloinkaan pitää minua sylissään ja ettemme enää koskaan saisi
edes nähdä toistemme kasvoja. Aukiolla vallitsevassa hämmingissä hän
työnsi minut toisten lasten sekaan, joiden matkahuoltajat olivat nyt
vapautuneet velvollisuudestaan. Meidät sijoitettiin kaikki yhdessä
avaraan huoneeseen, meitä ruokkivat naiset, jotka eivät olleet mukana
retkellä, ja seuraavana päivänä meidät jaettiin eri päälliköiden
seurueisiin.
"-- Sen yön jälkeen en enää nähnyt äitiäni. Tal Hajus vangitutti hänet,
ja kaikin keinoin, mitä häpeällisimpään ja hirveimpään kidutukseen
saakka, koetettiin häneltä kiristää isäni nimeä. Mutta hän pysyi lujana
ja uskollisena, kunnes hän vihdoin kuoli johonkin kauheaan rääkkäykseen
Tal Hajusin ja tämän päälliköiden naurun kaikuessa.
"-- Sittemmin sain tietää hänen kertoneen kiusaajilleen, että hän oli
surmannut minut säästääkseen minut joutumasta samanlaiseen kohtaloon
heidän käsissään ja että hän oli heittänyt ruumiini valkeille
apinoille. Ainoastaan Sarkoja ei uskonut häntä, ja vieläkin tunnen,
että hän epäilee syntyperääni, mutta nykyisin hän ei kuitenkaan uskalla
paljastaa minua, sillä olen varma, että hän myöskin on arvannut, kuka
on isäni.