tunteilla arvoa myöskin sotilaalle. Tiedän, että thoatini tottelevat
jokaista määräystäni niin hyvin marsseilla kuin taistelun telmeessäkin.
Taistelukelpoisuuteni on sen vuoksi suurempi, ja minä olen niin ollen
parempi sotilas, koska olen lempeä isäntä. Jos muut sotilaamme
alkaisivat tässä suhteessa noudattaa minun menettelytapojani, niin
huomaisivat he sen edulliseksi sekä itselleen että yhteiskunnalle. Vain
muutamia päiviä sitten itse kerroit minulle, että nämä suuret eläimet
laskemattomien päähänpistojensa kautta useinkin muka aiheuttavat sen,
että voitto kääntyy tappioksi, sillä juuri ratkaisevalla hetkellä ne
saattavat ryhtyä heittämään ratsastajiaan satulasta ja repimään heitä."
"Kerro minulle, miten olet saavuttanut tällaiset tulokset!" sanoi Tars
Tarkas yksikantaan.
Selitin hänelle niin hyvin kuin voin koko menettelytavan, jota olin
noudattanut opettaessani eläimiäni, ja myöhemmin hän pyysi minua
toistamaan esitykseni Lorkvas Ptomelille ja muille kokoutuneille
sotilaille. Se hetki merkitsi uusien olojen alkamista thoat-paroille,
ja ennenkuin poistuin Lorkvas Ptomelin heimon keskuudesta, oli minulla
ilo nähdä kokonainen rykmentti, jonka ratsut olivat niin tottelevia ja
herkkiä kuin suinkin voidaan vaatia. Sen vaikutus sotaliikkeiden
täsmällisyyteen ja nopeuteen oli niin huomattava, että Lorkvas Ptomel
lahjoitti minulle paksun kultarenkaan omasta jalastaan merkiksi siitä,
kuinka suuren arvon hän pani heimolle tekemääni palvelukseen.
Seitsemäntenä päivänä ilmalaivaston kanssa käydyn taistelun jälkeen
lähdimme uudelleen liikkeelle Tharkia kohti, sillä silloin ei
hyökkäyksen uudistuminen ollut Lorkvas Ptomelin mielestä enää lainkaan
todennäköistä.
Lähtömme edellisinä päivinä olin nähnyt Dejah Thorisia vain hyvin
vähän, sillä Tars Tarkas oli pitänyt minua ahkerassa puuhassa
neuvoessaan minulle marsilaisten sotataitoa, minkä lisäksi ratsujeni
opettaminen oli vienyt aikani. Niinä muutamina kertoina, jolloin olin
käynyt Dejah Thorisin asunnossa, oli hän ollut poissa joko kävelemässä
Solan kanssa kaupungilla tai tarkastelemassa lähinnä aukiota olevia
rakennuksia. Olin varoittanut heitä uskaltautumasta kauaksi aukiolta,
peläten isoja valkoisia apinoita, joiden villiin raivoon olin itse
saanut liiankin läheisesti tutustua. Mutta kun Woola seurasi heitä
kaikkialle ja Sola oli hyvin aseistettu, niin pelkoon oli kuitenkin
verrattain vähän syytä.
Viimeisenä iltana ennen lähtöämme he tulivat vastaani suurella,
idästäpäin aukiolle tuovalla valtakadulla. Kiiruhdin heidän luokseen ja
sanoen Solalle itse huolehtivani Dejah Thorisin turvallisuudesta
lähetin hänet asuntoonsa jollekin vähäpätöiselle asialle. Pidin Solasta
ja luotin häneen, mutta jostakin syystä halusin olla kahden kesken
Dejah Thorisin kanssa, sillä hän tyydytti kaiken kaipaukseni
miellyttävästä ja tasavertaisesta seurasta, joka oli jäänyt jälkeeni
maapallolle. Meidän välillämme tuntui olevan niin voimakkaat
keskinäisen myötätunnon siteet, kuin olisimme syntyneet saman katon
alla emmekä eri kiertotähdillä, jotka kiitivät avaruudessa yli
seitsemänkymnenenviiden miljoonan kilometrin etäisyydellä toisistaan.
Olin varma siitä, että hänellä oli samanlainen tunne, sillä minun
saapuessani katosi hänen suloisilta kasvoiltaan säälittävän
toivottomuuden ilme, ja sen sijalle tuli iloinen hymy, kun hän,
tervehtien punaisten marsilaisten tapaan laski oikean kätösensä
vasemmalle olalleni.
"Sarkoja kertoi Solalle, että sinusta on tullut todellinen thark", hän
sanoi, "ja etten minä enää saisi nähdä sinua enempää kuin ketä muuta
sotilasta hyvänsä."
"Sarkoja on mitä suurin valehtelija", vastasin, "huolimatta siitä, että
tharkit väittävät aina puhuvansa ainoastaan totta."
Dejah Thoris nauroi.
"Tiesin, että vaikkakin sinusta tulisi tämän yhteiskunnan jäsen, et
lakkaisi olemasta ystäväni. Sotilas voi vaihtaa merkkejään, mutta ei
sydäntään, kuten Barsoomissa sanotaan.
"-- Luulen, että he ovat koettaneet pitää meitä erillämme", hän jatkoi,
"sillä joka kerran kun sinä olet ollut vapaana toimistasi, on joku
Tars Tarkasin seurueen naisista keksinyt tekosyyn saadakseen Solan ja
minut loitolle. He ovat vieneet minut rakennuksien alla oleviin
kellareihin auttamaan heitä sekoittamaan inhoittavaa radiumruutia ja
valmistamaan kauheita ammuksia. Tiedäthän, että ne on valmistettava
keinotekoisessa valossa, sillä jos auringon valo niihin sattuu, niin ne
räjähtävät. Oletko pannut merkille, että heidän kuulansa räjähtävät
sattuessaan johonkin esineeseen? Läpinäkymätön ulkokuori näet silloin
murtuu, ja paljastuu melkein täysinäinen lasilieriö, jonka etupäässä on
hyvin pieni hiukkanen radiumruutia. Jos päivänvalo, vaikka himmeäkin,
osuu tähän ruutiin, niin se räjähtää niin voimakkaasti, ettei mikään
voi sitä vastustaa. Jos joskus satut tarkkaamaan yöllistä taistelua,
niin voit panna merkille, ettei räjähdyksiä tapahdu, mutta seuraavana
aamuna auringon noustessa kuuluu edellisenä yönä ammuttujen kuulien
räjähtelemisestä aiheutuva räiske. Öisin kuitenkin yleensä käytetään
räjähtämättömiä kuulia." [Tätä ruutia kuvatessani olen käyttänyt sanaa
radium, sillä Maassa viime aikoina tehtyjen keksintöjen nojalla
luulen sen seoksen pohjana olevan radiumin. Kapteeni Carterin
käsikirjoituksessa siitä on aina käytetty samaa nimitystä kuin Heliumin
kirjakielessä, ja se on kirjoitettu sellaisilla hieroglyfeillä, joiden
jäljentäminen olisi sekä vaikeata että hyödytöntä.]
Jos kohta Dejah Thorisin kuvaus tästä marsilaisten ihmeellisestä
taisteluvälineestä kiinnittikin suuresti mieltäni, niin paljoa
läheisemmin minua koski nykyhetken kysymys siitä, miten häntä
kohdeltiin. Sitä, että häntä koetettiin pitää erillään minusta, ei
kannattanut ihmetellä, mutta minua raivostutti se, että hänet
pakotettiin vaaralliseen ja raskaaseen työhön.
"Ovatko he olleet sinulle julmia ja hävyttömiä, Dejah Thoris?" kysyin,
tuntien esi-isieni kuuman sotilasveren kiehuvan suonissani,
odottaessani hänen vastaustaan.
"Vain varsin vähän, John Carter", vastasi hän. "Ei ole tapahtunut
mitään, mikä loukkaisi muuta kuin hiukan ylpeyttäni. He tietävät, että
olen kymmenentuhannen jeddakin tytär, että minun sukupuuni ulottuu
keskeytymättä ensimmäisen suuren vesiväylän rakentajaan saakka, ja he,
jotka eivät tunne edes äitejään, ovat minulle kateellisia. Sydämestään
he vihaavat kamalaa kohtaloaan ja siksi he valavat katkeruutensa minun
päälleni, sillä minulla on kaikkea sitä, mitä heillä ei ole ja mitä he
eniten kaipaavat, mutta eivät ikinä voi saada. Säälikäämme heitä,
päällikköni, sillä vaikkakin kuolisimme heidän kätensä kautta, voimme
osoittaa sääliä heitä kohtaan, sillä olemme suurempia kuin he ja he
tietävät sen."
Jos olisin tiennyt, mitä sana "päällikköni" merkitsee, kun marsilainen
nainen lausuu sen miehelle, niin olisi se aiheuttanut minulle elämäni
suurimman yllätyksen, mutta en tuntenut sitä silloin enkä vielä moneen
kuukauteen senjälkeenkään. Niin, minulla oli Barsoomissa vielä paljon
opittavaa.
"Uskon kyllä, että viisainta on meidän alistua kohtaloomme niin
arvokkaasti kuin mahdollista, Dejah Thoris, mutta yhtä kaikki toivon
olevani näkemässä, kun ensi kerran joku marsilainen, vihreä, punainen,
vaaleanpunainen tai sinipunerva, rohkenee edes rypistää kulmiaankaan
sinulle, prinsessani."
Dejah Thoris pidätti henkeään kuullessaan viimeisen sanani. Sitten hän
katsoi minua silmät levällään ja rajusti hengittäen, minkä jälkeen hän
naurahti hermostuneesti, niin että hänen suupieliinsä muodostui
ilkamoivat kuopat, pudisti päätään ja huudahti:
"Mikä lapsi! Suuri sotilas ja sittenkin haparoiva pikku lapsi!"
"Mitä olen nyt tehnyt?" kysyin loukkaantuneena ja ällistyneenä.
"Saat sen joskus tietää, John Carter, jos elämme; minä en tahdo sitä
sanoa. Ja minä, Tardos Morsin pojan Mors Kajakin tytär, olen kuullut
sen raivostumatta", hän lopetti puhellen itsekseen.
Sitten hän taaskin ryhtyi puhelemaan iloiseen, reippaaseen, nauravaan
tapaansa lasketellen kanssani pilaa siitä, että olin kelvokas
tharkilainen sotilas, vaikkakin sydämeni oli herkkä ja luontoni lempeä.
"Oletan, että jos vahingossa haavoittaisit vihollista, veisit hänet
kotiisi ja hoitaisit häntä, kunnes hän paranisi", hän pilaili.
"Juuri niin me teemme Maassa", vastasin. "Ainakin sivistyneiden
kansojen keskuudessa tehdään niin."
Tämä sai hänet purskahtamaan uudelleen nauruun. Sitä hän ei voinut
ymmärtää, sillä herkkyydestään ja naisellisesta suloudestaan huolimatta
hän kuitenkin oli marsilainen, ja marsilaisen mielestä vihollinen on
hyvä vain vainajana; sillä jokainen vihollisen kuolema merkitsee sitä,
että elävät saavat sitä enemmän jakaa keskenään.
Olisin kovin mielelläni halunnut tietää, mikä sanani tai tekoni oli
hetki sitten aiheuttanut hänelle sellaisen hämmingin, ja rukoilin yhä
häntä ilmaisemaan sen minulle.
"Ei!" huudahti hän. "Riittää, että olet sen sanonut, ja minä sitä
kuunnellut. Ja kun saat sen tietää, John Carter, ja jos minä silloin
olen kuollut, kuten todennäköisesti olen ennenkuin kaukaisempi kuu on
kiertänyt Barsoomin ympäri kahtatoista kertaa, niin muista, että minä
kuuntelin ja että minä -- hymyilin."
Se oli kaikki minulle hepreaa, mutta kuta enemmän kerjäsin häneltä
selitystä, sitä jyrkemmäksi tuli hänen kieltäytymisensä, ja lopuksi
luovuin toivottomasta pyytämisestä.
Päivä oli väistynyt yön tieltä, ja kulkiessamme pitkin suurta
valtakatua, jota valaisivat Barsoomin molemmat kuut, Maan silmäillessä
meitä kirkkaine vihreine katseineen, tuntui siltä kuin olisimme olleet
kahden avaruudessa, ja ainakin minä olisin ollut tyytyväinen, jos niin
olisi ollut.
Marsin yön kylmyys alkoi tuntua, ja irroittaen silkkivaippani heitin
sen Dejah Thorisin hartioille. Käsivarteni koskettaessa hänen ihoaan
tunsin värähdyksen olemukseni jokaisessa säikeessä. Sellaista
vaikutusta ei ainoankaan kuolevaisen kosketus ollut minussa koskaan
herättänyt. Ja minusta tuntui, kuin olisi hän hieman kallistunut minuun
päin, mutta siitä en ollut varma. Sen vain tiesin, että kun käsivarteni
viivähti hänen harteillaan kauemmin kuin vaipan laitteleminen olisi
vaatinut, hän ei vetäytynyt pois eikä sanonut sanaakaan. Ja vaieten me
siten astelimme kuolevan kiertotähden pinnalla, mutta meistä ainakin
toisen sydämeen oli syttynyt se liekki, joka on kaikkein vanhin ja
kuitenkin aina uusi.
Rakastin Dejah Thorisia. Käteni kosketus hänen paljaaseen olkapäähänsä
oli puhunut minulle sellaista kieltä, jota en voinut väärin tulkita. Ja
tiesin rakastaneeni häntä siitä hetkestä alkaen, jolloin silmäni olivat
ensi kerran kohdanneet hänen silmänsä Koradin kuolleen kaupungin
aukiolla.
NELJÄSTOISTA LUKU
Taistelu elämästä ja kuolemasta
Ensimmäisen tunnepuuskan valloissa aioin puhua hänelle rakkaudestani,
mutta sitten ajattelin hänen turvatonta asemaansa, ja että minä yksin
voin huojentaa hänen vankeuttaan sekä vähäisine voimineni suojella
häntä tuhansia perivihollisia vastaan, joiden eteen hän joutuisi
saavuttuamme Tharkiin. En voinut tehdä sellaista, mikä olisi tuottanut
hänelle yhä lisää surua ja tuskaa, tunnustamalla hänelle rakkauteni,
johon hän kaiken todennäköisyyden mukaan ei vastannut. Jos olisin niin
varomaton, muuttuisi hänen asemansa nykyistäkin sietämättömämmäksi. Ja
se ajatus, että hän voisi luulla minun käyttävän hyväkseni hänen
avutonta tilaansa saadakseni häneltä suotuisan vastauksen, sulki
lopullisesti huuleni.
"Miksi et puhu mitään, Dejah Thoris?" kysyin. "Tahtoisitko kenties
mieluummin palata Solan luokse asuntoonne?"
"En", hän mumisi, "täällä minun on hyvä olla. En tiedä, mistä se
johtuu, mutta olen aina onnellinen ja tyytyväinen, kun sinä, John
Carter, muukalainen, olet seurassani. Joka tapauksessa minusta silloin
tuntuu siltä, että olen turvassa ja että pian pääsen kanssasi palaamaan
isäni hoviin ja saan tuntea isäni voimakkaat käsivarret ympärilläni
sekä äitini kyyneleet ja suudelmat poskillani."
"Suudellaanko sitten Barsoomissa?" kysyin, kun hän j minun sitä
kysyttyäni oli selittänyt käyttämänsä sanan merkityksen.
"Vanhemmat ja lapset sekä sisarukset suutelevat toisiaan; ja", hän
lisäsi hiljaa, miettivästi, "rakastuneet."
"Ja sinulla, Dejah Thoris, on vanhemmat sekä veljiä ja sisaria?"
"Kyllä."
"Entä -- rakastaja?"
Hän vaikeni, enkä minä rohjennut toistaa kysymystäni.
"Barsoomissa ei mies", hän lopulta huomautti, "kysele yksityisiä
asioita naisilta, paitsi äidiltään ja siltä naiselta, jonka puolesta
hän on taistellut ja voittanut."
"Mutta minähän olen taistellut --" alotin, mutta toivoin heti, että
olisin puraissut kieleni poikki. Sillä vaikkakin hillitsin kieleni,
pysähtyi hän kääntyen minuun päin ja tempaisten vaippani hartioiltaan
ojensi sen minulle, minkä jälkeen hän poistui luotani, pää pystyssä ja
ryhti kuin ainakin kuningattarella, aukiota kohti, kadoten pian
asuntonsa ovesta.
En koettanutkaan seurata häntä enempää kuin katsoakseni, että hän pääsi
turvallisesti rakennukseen. Käskin Woolan mennä hänen jäljestään ja
käännyin itse murhemielin, mennen omaan majapaikkaani. Useita tunteja
istuin jalat ristissä ja happamena silkkiläjälläni miettien niitä
arvaamattomia kujeita, joita sattuma tekee meille kuolevaisille
ihmis-paroille.
Tämä siis oli rakkautta! Olin välttänyt sen kaikkina niinä vuosina,
joina olin harhaillut maapallon viidellä manterella ja niitä
ympäröivillä merillä; huolimatta kauneista naisista ja erinomaisista
tilaisuuksista; huolimatta siitä, että olin puolittain kaivannut
rakkautta ja alituisesti etsinyt ihannettani, oli osakseni tullut
rakastua, hurjasti ja toivottomasti rakastua toisesta maailmasta
olevaan olentoon, joka kuului mahdollisesti kyllä samanlaiseen, mutta
ei samaan lajiin kuin minä, naiseen, joka oli haudottu munasta ja jonka
elämä saattaisi kestää tuhat vuotta, jonka kansalla oli kummalliset
tavat ja johtavat aatteet, naiseen, jonka toiveet, ilot, käsitteet
hyveestä, oikeasta ja väärästä kenties erosivat omista käsityksistäni
yhtä paljon kuin vihreiden marsilaistenkin.
Niin, olin hullu, mutta olin rakastunut, ja jos kohta kärsin
suunnattomasti, niin en olisi tahtonut sen olevan toisin, vaikka
minulle olisi tarjottu kaikki Barsoomin aarteet. Sellaista on rakkaus,
ja sellaisia ovat rakastajat kaikkialla missä rakkautta on.
Minusta Dejah Thoris oli täydellisyyden, hyveellisyyden, kauneuden,
ylevyyden, hyvyyden esikuva. Sydämeni pohjasta, sieluni syvyydestä
uskoin sen silloin, istuessani sinä yönä Koradissa jalat ristissä
silkkiläjälläni Barsoomin lähemmän kuun kiitäessä lännen taivaalla
taivaanrantaa kohti ja valaistessa ikivanhan asuntoni kultaisia,
marmorisia ja jalokivisiä mosaiikkeja; ja uskon sen tänään, istuessani
pienen työhuoneeni pöydän ääressä silmäillen Hudsonille. Kaksikymmentä
vuotta on sillä välin vierähtänyt. Kymmenen vuotta elin ja taistelin
Dejah Thorisin ja hänen kansansa puolesta, kymmenen vuotta olen elänyt
hänen muistostaan.
Aamu, jona lähdimme Tharkiin, valkeni kirkkaana ja kuumana, kuten
kaikki Marsin aamut paitsi niinä kuutena viikkona, joina lumi sulaa
navoilla.
Etsin, kunnes löysin Dejah Thorisin lähtevien vaunujen tungoksesta,
mutta hän käänsi minulle selkänsä, ja saatoin nähdä hänen poskiensa
punehtuvan. Rakkaus on oikukas, ja minä pysähdyin, sensijaan että
olisin voinut vedota siihen, että olin loukannut häntä tietämättäni,
ainakin tuntematta loukkauksen suuruutta, ja siten saanut hänet ainakin
puolittain sovinnolliseksi.
Velvollisuuteni oli huolehtia, että hänellä oli mukavaa, ja siksi
vilkaisin hänen vaunuihinsa sekä järjestin hänen silkkinsä ja
turkiksensa paikoilleen. Sitä tehdessäni huomasin kauhukseni, että
hänet oli kiinnitetty raskaalla ketjulla toisesta nilkastaan
ajoneuvoihin.
"Mitä tämä merkitsee?" huudahdin Solalle.
"Sarkoja katsoi sen parhaaksi", vastasi tämä ja hänen kasvonsa
todistivat, että hän paheksui tällaista menettelyä.
Tarkastelin kahleita ja näin, että ne oli kiinnitetty jykevällä
munalukolla.
"Missä on avain, Sola? Anna se minulle!"
"Se on Sarkojalla, John Carter."
Sanomatta sen enempää käännyin ympäri ja etsin Tars Tarkasin käsiini.
Moitin hänelle kiivaasti Dejah Thorisia kohdannutta, rakastuneissa
silmissäni tarpeettomalta näyttävää loukkausta ja julmuutta.
"John Carter", vastasi hän, "jos sinä ja Dejah Thoris milloinkaan
karkaatte tharkeilta, niin se tapahtuu tällä matkalla. Tiedämme, että
sinä et lähde ilman häntä. Olet osoittautunut loistavaksi
taistelijaksi, emmekä me tahdo kahlehtia sinua, niin että säilytämme
teidät molemmat helpoimmalla tavalla, joka takaa varmuuden. Olen
puhunut."
Ymmärsin selvästi hänen esittämiensä syiden paikkansapitävyyden ja
tiesin, että oli turhaa koettaa kumota hänen päätöstään, mutta pyysin,
että avain otettaisiin pois Sarkojalta ja että tämän käskettäisiin
jättää vanki vast'edes rauhaan.
"Niin paljon voinet, Tars Tarkas, tehdä vastapalvelukseksi siitä
ystävyydestä, jota minä, se minun on tunnustettava, sinua kohtaan
tunnen."
"Ystävyydestä?" vastasi hän. "Mitään sellaista ei ole olemassa, John
Carter. Mutta pidä sinä oma pääsi. Käsken Sarkojan lakata häiritsemästä
tyttöä ja otan itse avaimen huostaani."
"Jollet tahdo, että minä otan siitä vastatakseni", sanoin hymyillen.
Hän katsoi minua pitkään ja vakavasti ennenkuin puhui. "Jos annat
minulle sanasi, ettet itse eikä Dejah Thoris yritä karata, ennenkuin
olemme saapuneet Tal Hajusin hoviin, saat avaimen ja voit viskata
kahleet Iss-virtaan."
"Olisi parempi sinun pitää avain, Tars Tarkas", vastasin. Hän hymyili
sanomatta enää mitään, mutta kun samana iltana leiriydyimme, näin hänen
itsensä irroittavan Dejah Thorisin kahleet.
Julmasta, rajusta ja kylmästä luonteestaan huolimatta oli Tars
Tarkasilla sielun pohjalla eräitä hienompia virtauksia, joita hän aina
koetti vastustaa. Oliko se kenties ammoisilta esi-isiltä periytyvien
inhimillisten vaistojen tähdettä, joka sai hänet kammoamaan kansansa
menettelytapojen hirveyttä?
Lähestyessäni Dejah Thorisin vaunuja sivuutin Sarkojan ja se synkkä,
myrkyllinen katse, jonka hän minuun loi, oli suloisinta balsamia, mitä
mieleni oli saanut moneen tuntiin. Hyvä Jumala, kuinka hän minua
vihasikaan! Se pursusi hänestä niin kouraantuntuvana, että sitä olisi
melkein voinut miekalla leikata.
Vähän ajan kuluttua näin hänen keskustelevan innokkaasti erään
Zad-nimisen soturin kanssa, joka oli suuri ja roteva, voimakas otus,
mutta ei vielä ollut surmannut ainoatakaan päällikköä ja oli senvuoksi
yhä _o mad_ eli yksiniminen mies; toisen nimen hän voi saada vain
hankkimalla jonkun päällikön arvomerkit. Tämän tavan nojalla minulla
oli oikeus käyttää kumman surmaamani päällikön nimeä hyvänsä; jotkut
sotilaat puhuttelivatkin minua nimellä Dotar Sojat, yhdistäen kummankin
päällikön nimet, joiden arvomerkit olin saanut, eli toisin sanoen,
jotka olin surmannut rehellisessä taistelussa.
Puhellessaan Zadin kanssa Sarkoja loi silloin tällöin silmäyksen minuun
päin, samalla nähtävästi hyvin kiihkeästi kehoittaen Zadia tekemään
jotakin. Kiinnitin silloin siihen hyvin vähän huomiota, mutta
seuraavana päivänä oli minulla tarpeeksi syytä muistaa näitä seikkoja,
ja samalla opin hieman ymmärtämään, kuinka syvästi Sarkoja minua vihasi
ja kuinka pitkälle hän oli valmis menemään saadakseen kostetuksi
minulle.
Dejah Thoris ei tahtonut tietää minusta mitään sinä iltana, ja vaikka
lausuin hänen nimensä, ei hän vastannut eikä väräyttänyt edes
silmäänsäkään osoittaakseen huomanneensa läsnäoloni. Kiihdyksissäni
tein, kuten useimmat rakastuneet olisivat tehneet: koetin saada hänestä
tietoja uskotun välityksellä, tässä tapauksessa Solan, jonka tapasin
toiselta puolelta leiriä.
"Mikä Dejah Thorisin on?" kysäistä tokaisin häneltä. "Miksi hän ei
tahdo puhua minulle?"
Sola näytti itsekin hämmästyneeltä, ikäänkuin tuollainen kahden
ihmisolion kummallinen käyttäytyminen menisi kokonaan yli hänen
ymmärryksensä, kuten se itse asiassa menikin, lapsi-raukka.
"Hän sanoo, että olet suututtanut hänet, muuta hän ei virka, paitsi
että hän on jedin tytär ja jeddakin tyttärentytär ja että häntä on
loukannut olento, joka ei kelpaisi puhdistamaan hänen isoäitinsä
_sorakin_ hampaitakaan."
Mietin hänen sanojaan hetken ja kysyin lopuksi:
"Mitä merkinnee sorak, Sola?"
"Se on pieni eläin, suunnilleen kämmeneni kokoinen, ja punaiset
marsilaisnaiset pitävät sitä huvikseen", selitti Sola.
Kelvoton puhdistamaan hänen isoäitinsä kissan hampaita! Täytyypä minun
totisesti olla halpa-arvoinen Dejah Thorisin mielestä, ajattelin. Mutta
en saattanut olla nauramatta tätä omituista vertauskuvaa, joka oli niin
tutunomainen ja maapallon sanontatapoja muistuttava. Se herätti minussa
koti-ikävän, sillä se kuulosti niin samanlaiselta kuin "kelvoton
puhdistamaan hänen kenkiään." Ja sitten lähtivät ajatukseni kulkemaan
minulle aivan outoa latua. Aloin miettiä, mitähän omaiseni mahtoivat
tehdä. En ollut nähnyt heitä vuosikausiin. Virginiassa oli eräs
Carter-perhe, jonka väitettiin olevan läheistä sukua minulle. Minua
pidettiin isän setänä tai jonakin, joka kuulosti yhtä hullulta. Voin
milloin hyvänsä käydä kaksikymmentäviisi- tai kolmikymmenvuotiaasta,
ja isän setänä oleminen tuntui minusta aina mitä suurimmalta
järjettömyydeltä, sillä ajatukseni ja tunteeni olivat poikamaiset.
Tässä Carter-perheessä oli kaksi pikku poikaa, joista olin pitänyt ja
joiden mielestä ei koko maailmassa ollut ketään setä Jackin vertaista.
Saatoin nähdä heidät selvästi nytkin seisoessani Barsoomin kuutamoisen
taivaan alla ja kaipasin heitä enemmän kuin milloinkaan olin ketään
kuolevaista kaivannut. Olin luonteeltani kulkija enkä milloinkaan ollut
tuntenut, mitä sana "koti" oikeastaan merkitsi, mutta Carterien suuri
arkihuone oli ollut mielestäni kaikkea sitä, mitä siihen sanaan
sisältyi. Ja nyt kaipasi sydämeni sinne tämän kylmän ja tylyn kansan
luota, jonka keskuuteen olin joutunut. Sillä eikö Dejah Thoriskin
halveksinut minua! Olin alhainen olio, niin alhainen, etten edes
kelvannut puhdistamaan hänen isoäitinsä kissan hampaita. Mutta sitten
tuli siunattu huumorintajuntani avukseni, ja nauraen käännyin silkistä
ja turkiksista tehdyllä vuoteellani ja vaivuin kuutamoisella kentällä
väsyneen ja terveen sotilaan uneen.
Seuraavana päivänä lähdimme liikkeelle ani varhain ja vain kerran
pysähtyen jatkoimme marssia aivan iltapimeään saakka. Kaksi tapausta
keskeytti matkan yksitoikkoisuuden. Puolipäivän tienoissa huomasimme
kaukana kulkusuunnastamme oikealla olevan rakennuksen, joka ilmeisesti
oli hautomalaitos, ja Lorkvas Ptomel määräsi Tars Tarkasin ottamaan
siitä selvää. Viimemainittu otti mukaansa tusinan sotilaita, muiden
muassa minut; ratsastimme sametinpehmoisen sammalpeitteen yli pienelle
rakennukselle.
Se oli todellakin hautomalaitos, mutta munat olivat hyvin pieniä
verrattuina niihin, joiden valmistumisen olin nähnyt Marsille
saapuessani.
Tars Tarkas astui satulasta ja tutki laitosta tarkkaan, selittäen
lopuksi, että se kuului vihreälle warhoonien kansalle ja että niistä
kohdista, joista muuri oli suljettu, oli sementti tuskin ehtinyt
kuivua.
"He eivät voi olla päivänkään matkaa edellämme", hän huudahti
taistelu-innon leimahtaessa hänen hurjille kasvoilleen.