uskovan vakuutustani. En sen vuoksi, että olisin pelännyt seurauksia,
jos olisi yleisesti luultu minun palanneen barsoomilaisten taivaasta
tai helvetistä tai mikä se sitten lieneekään ollut. Mutta minkä vuoksi
sitten? Miksi oli hänen uskomisensa minusta niin tärkeätä? Katsoin
häntä, hänen ylöspäin käännettyjä kauneita kasvojaan ja hänen
ihmeellisiä silmiään, joista kuvastui koko hänen sielunsa syvyys. Ja
kun silmäni kohtasi hänen katseensa, niin tiesin miksi ja -- vapisin.
Samanlainen tunneaalto näytti vyöryvän hänenkin mielessään. Huoaten hän
vetäytyi kauemmaksi minusta, ja samalla kun hänen vakavat, ihanat
kasvonsa yhä olivat minuun päin, hän kuiskasi: "Uskon sinua, John
Carter; en tiedä, mitä 'herrasmies' on, enkä liioin ole koskaan ennen
kuullut mainittavan Virginiaa; mutta Barsoomissa ei kukaan _mies_
valehtele; jollei hän tahdo puhua totta, niin hän on vaiti. Missä on
tämä Virginia, kotimaasi, John Carter?" hän kysyi, eikä kauniin maani
kaunis nimi ole koskaan sointunut minusta ihanammin kuin silloin, kun
kuulin sen noilta moitteettomilta huulilta tuona kauan sitten menneenä
päivänä.
"Olen toiselta taivaankappaleelta", vastasin, "suuresta
Maa-kiertotähdestä, joka kiertää yhteistä aurinkoamme lähinnä teidän
Barsoominne, jota me nimitämme Marsiksi, piirin sisäpuolella. Miten
saavuin tänne, sitä en voi kertoa, sillä en sitä tiedä; mutta täällä
olen, ja koska olen saanut palvella Dejah Thorisia, olen iloinen siitä,
että olen täällä."
Huolestunein ilmein hän katseli minua pitkään ja kysyvästi. Tiesin
hyvin, että selitystäni oli vaikea uskoa, enkä voinut toivoakaan hänen
pitävän sitä totena, niin kiihkeästi kuin halusinkin hänen luottavan
minuun ja kunnioittavan minua. Paljoa mieluummin olisin ollut
mainitsematta hänelle mitään entisyydestäni, mutta ei ainoakaan mies
olisi kerran katsahdettuaan hänen syviin silmiinsä voinut olla
noudattamatta hänen vähäisintäkin toivomustaan.
Lopuksi hän ojentautui suoraksi ja sanoi hymyillen: "Minun on
uskottava, vaikken ymmärräkään. Voin kyllä hyvin huomata, ettet ole
nykypäivien Barsoomista; olet meidän kaltaisemme ja sittenkin
erilainen. Mutta miksipä vaivaisin pää-parkaani sellaisella
kysymyksellä, kun sydämeni sanoo, että uskon, koska tahdon uskoa!"
Se oli hyvää järkeilyä, hyvää maapallon naisten tapaista järkeilyä, ja
jos se kerran tyydytti häntä, niin totisesti en minä tahtonut ryhtyä
sitä horjuttamaan. Ja itse asiassa se oli ainoa mahdollinen
järkeilytapa, joka kertomukseeni nähden saattoi viedä tyydyttävään
tulokseen Sitten aloimme keskustella yleisistä asioista, tehden
toisillemme kysymyksiä ja vastaillen niihin. Hän halusi oppia tuntemaan
kansani tapoja, ja tällöin hän osoitti tuntevansa Maan tapahtumat
huomattavan hyvin. Kun tiedustelin häneltä, kuinka hän voi olla niin
perehtynyt maapallon asioihin, huudahti hän naurahtaen:
"Näetkös, Barsoomissa tuntee jokainen koulupoika tähtenne maantieteen
sekä osittain kasviston ja eläimistön kuten myöskin historian aivan
yhtä hyvin kuin oman tähtensäkin. Mehän voimme nähdä kaikki, mitä
tapahtuu Maassa, kuten sitä nimität; sehän on tuolla taivaalla selvästi
näkyvissä."
Se hämmästytti minua, se minun täytyy tunnustaa, yhtä suuresti kuin
minun kertomukseni oli saattanut hänet ymmälle. Ja sanoinkin sen
hänelle. Silloin hän yleispiirtein kuvasi minulle niitä välineitä,
joita hänen kansansa oli miespolvien aikana käyttänyt ja kehittänyt ja
joiden avulla voidaan heijastaa levylle selvä kuva kaikesta, mitä
kiertotähdillä ja monilla kiintotähdilläkin tapahtuu ja näkyy. Nämä
kuvat ovat niin yksityiskohtaisen tarkkoja, että kun ne valokuvataan ja
suurennetaan, voidaan niistä selvästi erottaa niinkin pienet esineet
kuin ruohonlehdet. Sittemmin sain Heliumissa nähdä paljon tällaisia
kuvia samoinkuin koneet, joilla niitä valmistettiin.
"Jos kerran tunnet maapallon asiat niin hyvin", kysyin, "niin kuinka et
tunne minua sen kiertotähden asukkaaksi?"
Hän hymyili kuten ihminen, joka vastailee lapsen ikävystyttäviin
kysymyksiin.
"Senvuoksi, John Carter", hän vastasi, "että melkein kaikissa tähdissä,
joissa ilmasto-olot ovat vähänkin samanlaisia kuin Barsoomissa, on
myöskin samanlaisia eläinmuotoja kuin sinä ja minä. Ja lisäksi Maan
asukkaat melkein poikkeuksetta verhoavat ruumiinsa kummallisiin,
läpinäkymättömiin vaatekappaleisiin ja päänsä kauheannäköisiin
laitteisiin, joiden tarkoitusta emme ole voineet ymmärtää. Mutta sinä
taas olit silloin, kun tharkilaiset sotilaat sinut löysivät, aivan
alaston sekä ilman merkkejä ja koristeita.
"-- Se seikka, ettei sinulla ollut minkäänlaisia merkkejä, on sitova
todistus siitä, ettet ole syntyperäinen barsoomilainen, kun taas se,
ettei sinulla ollut hullunkurista vaatetusta, voi saattaa epäilemään,
oletko myöskään Maasta kotoisin."
Kerroin hänelle silloin yksityiskohtaisesti lähtöni Maasta ja selitin,
että ruumiini virui siellä täysin puettuna hänestä kummallisiin
maapallon asujanten tamineihin. Samassa saapui Sola tuoden vähäiset
tavaramme ja mukanaan suojattinsa, nuori marsilainen, jonka
luonnollisesti oli jaettava asuinsija heidän kanssaan.
Sola kysyi meiltä, oliko luonamme käynyt ketään hänen poissaollessaan,
ja näytti suuresti hämmästyvän, kun me vastasimme kieltävästi. Hän
kertoi kohdanneensa portaita alaspäin laskeutuneen Sarkojan tullessaan
yläkertaan, jossa asuntomme sijaitsi. Päättelimme Sarkojan olleen
kuuntelemassa, mutta kun emme muistaneet puhuneemme mistään tärkeistä
asioista, niin sivuutimme koko tapahtuman mitättömänä, päättäen vain
noudattaa vastaisuudessa äärimmäistä varovaisuutta.
Dejah Thoris ja minä syvennyimme sitten tutkimaan valtaamamme
rakennuksen kauniiden huoneiden tyyliä ja koristuksia. Hän lausui, että
tämän kansan kukoistusaika oli otaksuttavasti ollut enemmän kuin
satatuhatta vuotta sitten. Se kansa oli ollut hänen rotunsa
esivanhempia, mutta oli sekaantunut toiseen suureen muinaismarsilaiseen
rotuun, joka oli ollut hyvin tumma, melkein musta, sekä myöskin
punertavan keltaiseen rotuun, joka oli elänyt samoihin aikoihin.
Näiden kolmen korkeamman marsilaishaaran oli ollut pakko yhtyä
voimakkaaksi liitoksi, kun heidän oli Marsin merien kuivaessa täytynyt
etsiä verrattain harvalukuisia ja yhä pieneneviä hedelmällisiä alueita
ja puolustaa itseään vihreiden marsilaisten rajuja laumoja vastaan
uusissa oloissa.
Aikakausia kestäneen läheisen yhteyden ja aviollisen sekaantumisen
tuloksena oli ollut uusi punainen ihmisrotu, jonka vaaleaihoinen,
kaunis tytär Dejah Thoris oli. Monien miespolvien aikaiset ankarat
koettelemukset ja puute sekä eri rotujen väliset, samoin kuin vihreitä
marsilaisia vastaan käydyt lakkaamattomat taistelut olivat tuhonneet
paljon vaaleatukkaisten marsilaisten korkeasta sivistyksestä ja monia
heidän taidesaavutuksiaan, ennenkuin he olivat sopeutuneet uusiin
elinehtoihinsa. Mutta nykypäivien punainen rotu on saavuttanut
sellaisen tason, että se tuntee uusien keksintöjen ja käytännöllisemmän
sivistyksen kautta saaneensa korvauksen kaikesta siitä, mikä
peruuttamattomasti on painunut unholaan lukemattomien vuosien taakse
yhdessä muinaisten barsoomilaisten kanssa.
Nämä muinaiset marsilaiset olivat olleet korkeasti sivistynyttä rotua
ja heillä oli ollut laaja kirjallisuus, mutta niiden raskaiden
vuosisatojen vaiheissa, jolloin heidän oli mukauduttava uusiin
elinehtoihin, keskeytyivät heidän edistyksensä ja tuotantonsa
täydelleen, ja lisäksi heidän arkistonsa, muistonsa ja kirjallisuutensa
tuhoutuivat melkein tyyten.
Dejah Thoris kertoi minulle monia mielenkiintoisia piirteitä ja
tapahtumia tämän kuolleen, ylevän ja lempeän rodun vaiheista. Hän
sanoi, että kaupungin, jossa majailimme, otaksuttiin olleen
Korad-niminen kauppa- ja sivistyskeskus. Se oli rakennettu kauniin,
luonnon muodostaman sataman äärelle, jota maan puolelta suojasivat
mahtavat kukkulat. Satamasta, hän selitti, oli nyt jäljellä vain
kaupungin länsipuolella oleva pieni laakso, kun taas kukkuloiden
välitse vanhalle merenpohjalle vievä sola oli ollut kanava, jota myöten
laivat pääsivät kaupungin porteille.
Muinaisten merien rannoilla oli tällaisia kaupunkeja siellä täällä. Ja
pienempiä kaupunkeja oli perustettu aina lähemmäksi valtamerien
keskustaa, kun väestön oli ollut pakko seurata pakenevan veden mukana,
kunnes heidän oli ollut turvauduttava viimeiseen pelastuskeinoonsa,
niin sanottuihin Marsin kanaviin.
Olimme syventyneet rakennuksen tarkasteluun ja keskusteluun, ettemme
huomanneet ajan kulkua, ennenkuin oli jo myöhäinen iltapäivä. Saimme
huomautuksen niistä olosuhteista, joissa parhaillaan olimme, kun
Lorkvas Ptomelin lähetti tuli kutsumaan minua viipymättä hänen
puheilleen. Sanottuani Dejah Thorisille ja Solalle hyvästi sekä
käskettyäni Woolan jäädä heidän turvakseen kiiruhdin vastaanottosaliin,
jossa tapasin Lorkvas Ptomelin ja Tars Tarkasin istumassa
puhujalavalla.
KAHDESTOISTA LUKU
Vanki, jolla on valtaa
Kun olin astunut sisään ja tervehtinyt, antoi Lorkvas Ptomel minulle
merkin astua lähemmäksi ja tarkastaen minua suurilla, kamalan
näköisillä silmillään puhutteli minua seuraavasti:
"Olet ollut keskuudessamme vain muutamia päiviä, mutta kunnollasi olet
saavuttanut korkean aseman. Mutta olkoonpa sen asian laita miten
hyvänsä, meikäläinen et ole, et tunne kuuluvasi meidän kansaamme.
"-- Asemasi on omituinen", hän jatkoi. "Olet vanki, mutta kuitenkin
voit antaa määräyksiä, joita on toteltava. Olet muukalainen ja
kuitenkin olet tharkilainen päällikkö. Olet kääpiö, mutta kuitenkin
kykenet tappamaan voimakkaan soturin yhdellä nyrkiniskulla. Ja nyt on
kerrottu sinun suunnittelevan pakoa toisen, toista rotua olevan vangin
kanssa, joka omien sanojensa mukaan puolittain uskoo sinun palanneen
Dorin laaksosta. Jos jompikumpi näistä syytöksistä osoittautuisi
oikeaksi, riittäisi se tuottamaan sinulle kuolemantuomion, mutta me
olemme oikeamielistä kansaa, ja sinut asetetaan oikeuden eteen Tharkiin
palattuamme, jos Tal Hajus niin määrää.
"-- Mutta", hän jatkoi karkealla kurkkuäänellään, "jos pakenet punaisen
tytön kanssa, niin siitä on minun tehtävä Tal Hajusille tiliä. Minun on
taisteltava Tars Tarkasin kanssa ja joko näytettävä, että minulla on
oikeus käskeä, tahi vainajana luovutettava arvomerkkini paremmalle
miehelle, sillä sellainen on tharkien tapa.
"-- Olen hyvässä sovussa Tars Tarkasin kanssa. Yhdessä me käyttelemme
vihreän kansan suurimman heimon ylintä valtaa. Emme halua taistella
keskenämme. Ja siksi olisin iloinen, jos olisit kuollut. Mutta vain
kahdessa tapauksessa voidaan sinut surmata meidän keskuudessamme ilman
Tal Hajusin määräystä: mieskohtaisessa taistelussa itsepuolustukseksi,
jos hyökkäisit kimppuumme, tai jos sinut tavattaisiin yrittäessäsi
karata.
"-- Oikeudenmukaisuus vaatii minua varoittamaan sinua ja selittämään,
että me vain odotamme jompaakumpaa tällaista syytä vapautuaksemme näin
suuresta vastuunalaisuudesta. On hyvin tärkeätä, että punainen tyttö
varmasti saatetaan Tal Hajusin käsiin. Tharkit eivät ole tuhanteen
vuoteen saaneet sellaista vankia. Hän on katkerimman vihamiehemme,
suurimman punaisen jeddakin pojantytär. Olen puhunut. Punainen tyttö
sanoi, ettei meillä ole lempeämpiä inhimillisiä tunteita, mutta me
olemme oikeamielistä ja vilpitöntä rotua. Saat mennä."
Käännyin ympäri ja poistuin vastaanottosalista. Kas tässä siis Sarkojan
kostojuonien alku! Tiesin, että kukaan muu ei voinut olla vastuussa
tästä kantelusta, joka oli niin nopeasti saapunut Lorkvas Ptomelin
korviin, ja nyt muistin myöskin keskustelustamme ne osat, joissa olimme
kosketelleet karkaamista ja minun syntyperääni.
Sarkoja oli niihin aikoihin Tars Tarkasin vanhin ja luotetuin nainen.
Sellaisena hän oli valtava, hallituksen takana oleva voima, sillä ei
ainoaankaan sotilaaseen Lorkvas Ptomel luottanut siinä määrin kuin
kyvykkäimpään apulaiseensa Tars Tarkasiin.
Mutta sensijaan että tämä Lorkvas Ptomelin vastaanotto olisi häätänyt
mielestäni karkaamisajatukset, se oli vain omiaan keskittämään kaikki
kykyni tähän asiaan. Nyt ymmärsin entistä selvemmin, kuinka ehdottoman
välttämätöntä Dejah Thorisin oli päästä pakenemaan, sillä olin varma,
että häntä Tal Hajusin päämajassa odottaisi hirveä kohtalo.
Solan kuvausten mukaan tämä hirviö oli olento, johon oli kasaantunut
kaikkien häntä edeltäneiden miespolvien julmuus, hurjuus ja
häikäilemättömyys. Hän oli kylmä, ovela, punnitseva, ja lisäksi hän
räikeänä vastakohtana muille kansalaisille yleensä oli eläimellisen
intohimon orja, jonka intohimon marsilaisten rinnasta ovat melkein
vaimentaneet heidän kuolevan tähtensä vähentyvät toimeentulolähteet.
Pelkkä ajatuskin, että Jumalainen Dejah Thoris joutuisi sellaisen
hornamaisen muinaisperimyksen kynsiin, pusersi kylmän hien otsaani.
Paljoa parempi oli meidän varata itsellemme pelastavat kuulat viimeisen
hetken varalle, kuten tekivät entisen isänmaani sankarilliset
uudisasukasnaiset, jotka itse surmasivat itsensä, ennenkuin antautuivat
intiaanien käsiin.
Astellessani aukiolla vaipuneena synkkiin aavisteluihini tuli Tars
Tarkas luokseni poistuessaan vastaanottosalista. Hänen käyttäytymisensä
minua kohtaan ei ollut vähääkään muuttunut, ja hän tervehti minua,
ikäänkuin emme olisikaan eronneet vasta muutamia minuutteja sitten.
"Missä on asuntosi, John Carter?" hän kysyi.
"En ole vielä valinnut", vastasin. "Minusta tuntui parhaalta majoittua
joko yksin tahi toisten sotilaiden luokse, ja olen odottanut
tilaisuutta kysyäkseni neuvoa sinulta. Kuten tiedät", jatkoin
hymyillen, "en ole vielä perehtynyt tharkien kaikkiin tapoihin."
"Tule mukaani", kehoitti hän, ja yhdessä menimme aukion poikki eräälle
rakennukselle, jonka ilokseni huomasin olevan Solan ja hänen
suojattiensa asumatalon vieressä.
"Minun majapaikkani on tämän rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa",
selitti hän, "ja myöskin toisen kerroksen ovat sotilaat kokonaan
vallanneet. Mutta kolmas ja sitä ylemmät kerrokset ovat tyhjinä. Voit
valita niistä.
"-- Olen kuullut", hän jatkoi, "että olet luovuttanut naisesi vangille.
No niin, kuten olet sanonut, tapasi ovat erilaiset kuin meidän, mutta
osaat taistella tarpeeksi hyvin tehdäksesi kuten haluat, ja jos sinua
siis huvittaa antaa naisesi vangille, niin se on oma asiasi. Mutta
päällikkönä pitäisi sinulla olla myöskin itselläsi palvelijoita, ja
tapojemme mukaan saat valita niiden päällikköjen seurueista, joiden
arvomerkkejä nyt kannat, kenen naisen hyvänsä tai vaikkapa heidät
kaikki."
Kiitin häntä, mutta vakuutin hänelle, että tulisin varsin hyvin toimeen
ilman apuakin muuten paitsi ruuan valmistuksessa. Niinpä hän lupasikin
lähettää naisia tätä tarkoitusta varten sekä huolehtimaan aseista ja
ammuksien valmistamisesta, minkä hän selitti välttämättömäksi.
Huomautin hänelle, että naiset saisivat tuoda mukanaan osan
taistelusaaliina minulle kuuluvista vuodesilkeistä ja -turkiksista,
sillä yöt olivat kylmiä eikä minulla itselläni ollut vuodetarpeita
laisinkaan.
Hän lupasi pitää huolen kaikesta ja poistui. Yksin jäätyäni nousin
kiertoportaita ylempiin kerroksiin etsimään sopivaa asuntoa. Muiden
rakennusten kauniit nähtävyydet toistuivat täällä, ja pian olin minä
unohtunut tutkimuksien ja huomioiden tekoon.
Lopuksi valitsin erään kolmannessa kerroksessa julkisivun puolella
olevan huoneen, sillä siten jouduin olemaan jokseenkin lähellä Dejah
Thorisia, jonka asunto oli viereisen rakennuksen toisessa kerroksessa,
ja mieleeni välähti, että voisin järjestää meille jonkunlaisen
tiedoituslaitteen, jonka avulla hän voisi lähettää minulle merkin
tarvitessaan joko apua tai suojelusta.
Makuuhuoneeni yhteydessä oli kylpy- ja pukeutumishuone sekä muita yö-
ja päivähuoneita, kaikkiaan kymmenkunta. Takahuoneiden ikkunat antoivat
tavattoman suurelle pihalle, joka oli neljän meitä ympäröivän kadun
erottaman neliön keskus. Pihalle oli nyt sijoitettu rakennuksissa
majaileville sotilaille kuuluvat eläimet.
Vaikkakin piha oli yltyleensä kasvanut umpeen keltaista sammalmaista
turvetta, joka peittää melkein koko Marsin pinnan, niin kuitenkin
suihkulähteet, patsaat, penkit ja pergolamaiset laitokset olivat
todistuksena siitä, että pihan oli täytynyt olla hyvin kaunis
muinaisina aikoina silloin kun siellä olivat vallinneet vaaleatukkaiset
hymyilevät ihmiset, joilta tylyt ja vääjäämättömät, avaruuden
kaikkeutta ohjaavat lait olivat riistäneet sekä kodit että lisäksi
kaiken muunkin ja jättäneet heistä jäljelle vain jälkipolvien tarut.
Oli helppoa kuvitella mielessään Marsin rehevän kasvullisuuden upeaa
lehvistöä, joka aikoinaan antoi tälle näyttämölle eloa ja väriä,
kaunismuotoisia, viehättäviä naisia, suoravartisia, miellyttäviä
miehiä, iloisesti kisailevia lapsia -- auringon paistetta, onnea,
rauhaa. Sitten tulivat pimeät, julmat ja tietämättömät ajat, kunnes
periytyneet inhimilliset ja sivistysvaistot olivat vielä kerran
kohottaneet heidän jälkeläisensä muihin sulautuneena rotuna taaskin
Marsin johtavaksi kansaksi.
Ajatukseni keskeytyivät, kun asuntooni saapui useita nuoria naisia
tuoden kokonaisia kantamuksia aseita, silkkejä, turkiksia, jalokiviä,
keittokalustoa, ruoka- ja juoma-astioita, joiden joukossa runsaasti
ilmalaivasta saatua saalista. Kaikki se oli nähtävästi ollut molempien
surmaamieni päälliköiden omaisuutta ja kuului nyt tharkien tavan mukaan
minulle. Käskin heidän sijoittaa tavarat yhteen takahuoneeseen, minkä
jälkeen he poistuivat, palaten pian mukanaan uudet kuormat,
tavaroitteni tähteet, kuten he selittivät. Toisella kerralla saapui
heidän kerallaan kymmenen tai viisitoista muuta naista ja nuorukaista,
jotka olivat ilmeisesti kuuluneet molempien päälliköiden seurueisiin.
He eivät olleet päälliköiden perheitä eivätkä näiden vaimoja eivätkä
palvelijoita. Heidän välisensä suhde oli omituinen ja niin erilainen
kuin mitä me tunnemme, että sitä on vaikea kuvata. Kaikki omaisuus
on vihreiden marsilaisten keskuudessa yhteiskunnan yhteistä,
lukuunottamatta mieskohtaisia aseita ja arvonmerkkejä sekä yksityisten
ihmisten maakuusilkkejä ja turkiksia. Vain näihin on kullakin
eittämätön oikeus, mutta hän ei saa kasata niitä itselleen enempää kuin
todella tarvitsee. Ylijäämä on vain hänen säilytettävänään, ja milloin
tarvitaan, annetaan se yhteiskunnan nuoremmille jäsenille.
Päällikön seurueeseen kuuluvia naisia ja lapsia voinee verrata
sotilasosastoon, josta päällikkö on vastuunalainen monessa suhteessa.
Niinpä on hänen huolehdittava seurueensa ohjauksesta, kurinpidosta ja
muonituksesta sekä johdettava sitä yhtämittaisilla vaelluksilla ja
alituisissa taisteluissa punaisia marsilaisia vastaan. Päällikön naiset
eivät missään merkityksessä ole vaimoja. Tätä maapallolla käytettyä
sanaa vastaamaan ei vihreillä marsilaisilla ole sanaa ollenkaan. Heidän
yhteiselämänsä aiheutuu yksinomaan yhteiskunnan etupyrkimyksistä, eikä
luonnollinen valinta pääse siihen ensinkään määräämään. Kunkin
yhdyskunnan päällikköjen neuvostolla on siinä suhteessa yhtä rajaton
ratkaisuvalta kuin kentuckylaisen hevosjalostuslaitoksen omistajalla,
joka tieteellisesti ohjaa eläintensä lisääntymistä, pitäen rodun
parantumista silmällä.
Teoriassa tämä kuulostanee hyvältä, kuten niin monet muutkin asiat,
mutta tästä luonnottomasta, pitkien ajanjaksojen aikana noudatetusta
menettelystä yhdessä sen seikan kanssa, että yhteiskunnalla on
katsottu olevan lapsiin suurempi oikeus kuin äidillä, on ollut
seurauksena näiden kylmien, julmien olentojen kehittyminen synkkiin,
rakkaudettomiin, ilottomiin oloihin.
Totta kyllä on, että vihreät marsilaiset, sekä miehet että naiset, ovat
ehdottoman siveellisiä, lukuunottamatta Tal Hajusin kaltaisia
rappeutuneita olioita. Mutta paljoa parempi on inhimillisten
luonteenpiirteiden säilyminen, vaikka se sitten tapahtuisikin silloin
tällöin loukkaamalla hieman siveellisyyttä.
Kun huomasin, että minun oli pakko ottaa vastatakseni näistä
olennoista, tahdoinpa tai en, sopeuduin siihen parhaani mukaan ja
käskin heitä etsimään itselleen asuntoja ylemmistä kerroksista,
pidättäen kolmannen kerroksen itselleni. Yhdelle tytölle annoin
tehtäväksi huolehtia yksinkertaisesta ruuastani, kun taas muut saivat
ryhtyä työskentelemään entisillä toimialoillaan. Senjälkeen näin heitä
varsin harvoin enkä heitä liioin ikävöinytkään.
KOLMASTOISTA LUKU
Rakkautta Marsissa
Ilmalaivojen kanssa käydyn taistelun jälkeen heimo jäi kaupunkiin
useiksi päiviksi, luopuen kotimatkasta siihen asti, kunnes he
saattoivat pitää varmana, etteivät laivat enää palanneet.
Tällä toimettomalla ajalla Tars Tarkas oli opettanut minulle monia
tharkien taistelutemppuja ja heidän sotataitoaan, m.m. olin saanut
opetella ratsastamaan sotilaiden käyttämillä suurilla eläimillä ja
ohjaamaan niitä. Nämä otukset, joiden nimi on _thoat_, ovat yhtä
vaarallisia ja rajuja kuin niiden isännätkin, mutta kun ne on kerran
saatu alistumaan, ovat ne täysin käyttökelpoisia vihreiden marsilaisten
tarkoituksiin.
Kaksi tällaista eläintä oli joutunut minulle niiltä sotilailta, joiden
merkkejä kannoin, ja varsin pian osasin käsitellä niitä yhtä hyvin kuin
syntyperäiset marsilaisetkin. Menettelytapa oli hyvin yksinkertainen.
Jos eläin ei tarpeeksi nopeasti totellut ratsastajan telepaattista
määräystä, annettiin sille pistoolin nupilla hirvittävä isku korvien
väliin, ja jos eläin ryhtyi vastahankaan, toistettiin sama temppu,
kunnes eläin oli joko alistunut tahi heittänyt ratsastajansa maahan.
Viimemainitussa tapauksessa alkoi miehen ja eläimen välillä taistelu
elämästä ja kuolemasta. Jos edellinen käytteli pistooliaan tarpeeksi
vikkelästi, niin kenties hän jäi eloon ja ratsasteli vieläkin, vaikka
ei samalla eläimellä. Jollei mies ollut tarpeeksi nopsa, niin hänen
naisensa saivat koota hänen raadellun ja silvotun ruumiinsa tähteet
poltettaviksi tharkien tavan mukaan.
Woolasta saamani kokemuksen nojalla päätin koettaa noudattaa lempeyttä
ratsueläimiäni kohtaan. Ensin opetin niille, etteivät ne saaneet
heitetyksi minua satulasta, ja annoin niille myöskin muutamia tiukkoja
napsauksia korvien väliin saadakseni ne uskomaan, että käskyvalta ja
isännyys olivat minun. Asteittain voitin sitten niiden luottamuksen
menetellen jotakuinkin samalla tavoin kuin olin tehnyt lukemattomia
kertoja maapallolla opettaessani monia ratsujani. Olen aina tullut
hyvin toimeen eläinten kanssa ja sekä luontaisten taipumusteni vuoksi
että tietäen, että siten saavutin pysyvämmät ja tyydyttävämmät
tulokset, olen aina kohdellut alempia olentoja lempeästi ja
inhimillisesti. Tarpeen vaatiessa saattaisin surmata ihmisen, saaden
siitä paljon vähemmän omantunnon tuskia kuin järjettömän, vastuuttoman
eläimen tappamisesta.
Muutamissa päivissä tulivat thoatini koko heimon ihmeeksi. Ne
saattoivat seurata perästäni ja hangata suurta turpaansa minua vasten
osoittaen kömpelösti kiintymystään. Jokaista komennustani ne tottelivat
niin vikkelästi ja herkästi, että marsilaiset soturit väittivät minun
käyttävän jotakin Maassa tunnettua ja Marsissa outoa voimaa.
"Miten olet saanut ne taiotuiksi?" kysyi Tars Tarkas minulta eräänä
iltapäivänä nähtyään minun työntävän käteni syvälle toisen ratsuni
suureen kitaan, joka oli saanut kivimurusen hampaittensa väliin
syödessään pihallamme kasvavia sammalia.