surkeannäköisenä luokseni ja työntäen ruman päänsä syvälle syliini. Ja
silloin muistin, mitä nauru Marsissa merkitsi -- kidutusta,
kärsimyksiä, kuolemaa. Hillitsin itseni, sivelin otus-raukan päätä ja
selkää, puhelin sille muutamia minuutteja, ja antaen äänelleni käskevän
soinnun komensin sen sitten tulemaan perästäni, nousin ja lähdin
astelemaan kukkuloita kohti.
Nyt ei meidän keskemme enää ollut kysymystä määräysvallasta: Woola oli
siitä hetkestä alkaen altis orjani, minä sen ainoa, eittämätön herra.
Kukkuloille pääsin muutamissa minuuteissa, mutta mitään erikoisen
mielenkiintoista en sieltä nähnyt vaivojeni palkaksi. Lukemattomia
loistavanvärisiä, outomuotoisia kukkia oli läikittäin siellä täällä
laaksoissa, ja ensimmäisen kukkulan huipulta näin yhtämittaisen
kukkulajonon kohoavan pohjoiseen toisen toistaan korkeampina, kunnes ne
sulautuivat varsin mahtavalta näyttävään vuoristoon. Myöhemmin kyllä
huomasin, että vain hyvin harvat huiput ovat läheskään puolentoista
tuhannen metrin korkuisia. Vuoriston valtavalta näyttävä suuruus oli
vain suhteellista.
Tämä aamukävelyni oli ollut minulle suurimerkityksinen, sillä sen
kautta olin päässyt täydelliseen yhteisymmärrykseen Woolan kanssa,
jonka Tars Tarkas ehdottomasti uskoi minua visusti vartioivan. Tiesin
nyt, että vaikkakin olin teoreettisesti vanki, olin todellisuudessa
vapaa, ja kiiruhdin joutumaan takaisin kaupunkiin, ennenkuin Woolan
entiset isännät huomaisivat sen auliuden. Tämän seikkailun jälkeen
päätin, etten milloinkaan enää poistuisi minulle määrätyltä
liikkumisalueelta, ennenkuin olisin valmis yrittämään lopullisesti.
Siitä olisi varmastikin seurauksena vapauteni rajoittaminen ja
todennäköisesti myöskin Woolan kuolema, jos joutuisimme kiinni.
Saapuessani takaisin aukiolle sain kolmannen kerran nähdä vangiksi
joutuneen tytön. Hän seisoi vartijoittensa kanssa vastaanottosalin
sisäänkäytävän edessä, ja kun tulin lähemmäksi, loi hän minuun
halveksivan katseen ja kääntyi sitten selin minuun päin. Hänen tekonsa
oli niin aito naisellinen, niin maapallon naisten tapainen, että
vaikkakin se loukkasi ylpeyttäni, se samalla herätti rinnassani
lämpimän yhteenkuuluvaisuuden tunteen. Tuntui hyvältä tietää, että
Marsissa jollakulla toisellakin paitsi minulla oli inhimilliset vaistot
ja käsitys sivistyneistä oloista, vaikkakin niiden ilmeneminen oli
minulle niin tuskallinen ja musertava.
Jos joku vihreä marsilaisnainen olisi halunnut osoittaa
vastenmielisyyttään tai halveksimistaan, niin hän kaiken
todennäköisyyden mukaan olisi tehnyt sen iskemällä miekalla tai
nykäisemällä pyssyn liipasinta. Mutta kun heidän tunteensa ovat
jotakuinkin turtuneet, olisi vaadittu varsin vakava loukkaus
herättämään heissä niin rajua purkausta. Sola, se on minun lisättävä,
oli poikkeus; en kertaakaan nähnyt hänen menettelevän julmasti enkä
raa'asti, aina hän oli yhtä herttainen ja hyvällä tuulella. Hän oli
todellakin, kuten hänen marsilaistoverinsa oli sanonut, suloinen ja
harvinainen palautumismuoto aikaisemmista esi-isistä, jotka olivat
rakastaneet ja joita oli rakastettu.
Kun vanki näytti olevan kaikkien huomion esineenä, pysähdyin
tarkkaamaan tapahtumien kehitystä. Kauan ei minun tarvinnutkaan
odottaa, sillä pian saapui Lorkvas Ptomel päällikköseurueineen astellen
rakennusta kohti. Annettuaan vartijoille merkin, että näiden tuli
seurata vangin kanssa, hän meni vastaanottosaliin. Arvellen olevani
jonkunverran suosiossa ja varmana siitä, etteivät sotilaat tietäneet
minun oppineen heidän kieltään, sillä olin pyytänyt Solaa pitämään sen
salassa, kun en muka tahtonut joutua puheisiin miesten kanssa,
ennenkuin kykenisin täysin käyttelemään kieltä, päätin uskaltautua
vastaanottosaliin kuuntelemaan, mitä siellä puhuttaisiin.
Neuvosto kyykötteli puhujalavan portailla vangin ja molempien vartijain
seistessä heidän alapuolellaan. Näin, että toinen naisista oli Sarkoja,
ja ymmärsin, minkä vuoksi hän oli ollut saapuvilla edellisen päivän
kuulustelussa, jonka tuloksia hän oli edellisenä iltana selostanut
yömajamme asukkaille. Hän käyttäytyi vankia kohtaan hyvin tylysti ja
häikäilemättömästi. Pidellessään kiinni onnetonta tyttöä, hän upotti
kitukasvuiset kyntensä tämän ihoon tahi kiersi hänen käsivarttaan hyvin
pahasti. Kun oli siirryttävä paikasta toiseen, hän joko raa'asti
riuhtaisi vankia tahi tyrkkäsi hänet suin päin edelleen. Hän näytti
purkavan tähän turvattomaan olento-raukkaan kaiken sen vihan,
julmuuden, raakuuden ja ilkeyden, joka hänen yhdeksänsataa vuotta
kestäneen elämänsä aikana oli häneen lukemattomien hurjien ja raakojen
esipolvien perinnön pohjalle kasaantunut.
Toinen nainen ei ollut niin julma, sillä hän oli täysin tunteeton. Jos
vanki olisi ollut yksin hänen hallussaan, ja onneksi hän oli öisin, ei
hänen olisi tarvinnut kestää tylyä kohtelua eikä häneen liioin olisi
kiinnitetty huomiota ensinkään.
Kun Lorkvas Ptomel kohotti katseensa aikoen puhutella vankia, sattuivat
hänen silmänsä minuun, ja hän kääntyi Tars Tarkasiin päin sanoen
jotakin ja tehden kärsimättömän liikkeen. Tars Tarkas vastasi hänelle
jotakin, jota minä en kuullut, mutta joka sai Lorkvas Ptomelin
hymyilemään. Senjälkeen he eivät enää olleet minua näkevinään.
"Mikä on nimesi?" kysyi Lorkvas Ptomel vangilta.
"Dejah Thoris, heliumilaisen Mors Kajakin tytär."
"Entä mikä oli retkenne tarkoitus?"
"Se oli puhtaasti tieteellinen tutkimusretkikunta, jonka isoisäni,
Heliumin jeddak oli lähettänyt uudelleen kartoittamaan ilmavirtoja ja
tekemään ilmakehän tiheysmittauksia", vastasi kaunis vanki matalalla,
kaunissointuisella äänellä. "Emme olleet valmistautuneet taisteluun",
hän jatkoi, "sillä tehtävämme oli rauhallinen, kuten lippumme ja
alustemme tunnukset osoittivat. Työ, jota olimme suorittamassa, oli
yhtä paljon teidän kuin meidänkin etujemme mukaista; tiedätte hyvin,
että ilman meidän ponnistuksiamme ja tieteellistä työskentelyämme, ei
Marsissa olisi ilmaa eikä vettä tarpeeksi ainoallekaan inhimilliselle
oliolle. Miespolvia olemme säilyttäneet ilma- ja vesivarastomme
jotakuinkin samanlaisina, ilman huomattavaa vähennystä, ja sen olemme
tehneet huolimatta siitä, että te, vihreä kansa, olette typerästi meitä
siinä häirinneet.
"-- Miksi, oi, miksi ette koeta oppia elämään sovussa naapureittenne
kanssa? Onko teidän välttämättä miespolvesta miespolveen, lopulliseen
tuhoutumiseenne saakka, pysyttävä samalla tasolla, vain vähän teitä
palvelevien mykkien eläinten yläpuolella! Kansana ilman kirjakieltä,
ilman taiteita, ilman koteja, ilman rakkautta; kauhean yhteisyysaatteen
iänikuisena uhrina. Teillä on muka kaikki yhteistä, jopa vaimot ja
lapsetkin, ja seurauksena on ollut, ettei teillä ole mitään yhteistä.
Te vihaatte toisianne, samoin kuin vihaatte kaikkia muitakin, paitsi
itseänne. Palatkaa noudattamaan yhteisten esi-isiemme menettelytapoja,
palatkaa valoisaan, hyväntahtoiseen naapuruuteen! Tie on teille
avoinna. Punainen kansa ojentaa kätensä teitä tukemaan. Yhdessä saamme
aikaan vielä enemmän kuolevan tähtemme elinvoimien elvyttämiseksi.
Suurimman ja mahtavimman punaisen jeddakin tyttärentytär pyytää teitä.
Tulkaa!"
Nuoren naisen lopetettua puheensa Lorkvas Ptomel ja muut sotilaat
istuivat useita hetkiä silmäillen häntä ääneti ja syvän tarkkaavasti.
Mitä heidän mielessään liikkui, sitä tuskin kukaan tietää, mutta
varmasti luulen, että he olivat liikutettuja. Ja jos jollakulla heidän
päämiehistään olisi ollut tarpeeksi voimaa kohotakseen totuttujen
tapojen yläpuolelle, olisi se hetki muodostunut uuden ja mahtavan
aikakauden alkukohdaksi Marsille.
Näin Tars Tarkasin nousevan puhumaan, ja hänen kasvoillaan oli
sellainen ilme, jollaista en ole milloinkaan nähnyt vihreiden
marsilaisten sotilaiden piirteissä. Se kertoi rajusta sisäisestä
taistelusta, jota hän kävi itseään, perinnöllisyyttä, ikivanhoja tapoja
vastaan, ja kun hän avasi suunsa puhuakseen, niin melkeinpä
hyväntahtoisuuden ja ystävällisyyden välähdys kirkasti hetkiseksi hänen
julmia, pelottavia kasvojaan.
Mutta mitkä sanat tämä hetki lieneekään tuonut hänen huulilleen, niitä
ei lausuttu, sillä juuri silloin eräs nuori sotilas, joka ilmeisesti
aavisti vanhempien miesten ajatusjuoksun, hypähti alas puhujalavan
portailta, antoi hennolle vangille ankaran iskun vasten kasvoja kaataen
hänet permannolle ja nosti sitten jalkansa kaatuneen vangin päälle.
Kaikki neuvoston jäsenet käännähtivät ja purskahtivat hirveään, julmaan
nauruun.
Hetkisen luulin, että Tars Tarkas iskisi miehen kuoliaaksi, eivätkä
myöskään Lorkvas Ptomelin kasvot ennustaneet kovinkaan hyvää tälle
raakalaiselle. Mutta heidän mielialansa muuttui, vanha olemus sai
heissä vallan, ja he hymyilivät. Huomattavaa oli kuitenkin se, etteivät
he nauraneet ääneen, sillä tämä raaka temppu oli vihreiden marsilaisten
huumorikäsitteiden mukaan mitä herkullisimmin nauruhermoja kutkuttava.
Vaikka olenkin käyttänyt monta hetkeä kertoakseni osan siitä, mitä
tapahtui sen jälkeen, kun isku annettiin, ei se suinkaan merkitse, että
minä olisin ollut toimettomana läheskään niin pitkää aikaa. Luulenpa
melkein edeltäkäsin tunteneeni, mitä oli tulossa, sillä muistan nyt
olleeni jo kyyristynyt ikäänkuin hyökkäämään, kun näin iskua
tähdättävän vangin viehkeisiin, ylöspäin kääntyneihin, vetoaviin
kasvoihin, ja ennenkuin käsi laskeutui, olin jo keskellä salia.
Tuskin oli miehen kamala nauru ennättänyt kajahtaa, kun minä olin hänen
kimpussaan. Vastustajani oli neljättä metriä pitkä ja aseistettu
hampaisiin saakka, mutta olisin ollut valmis ryhtymään taisteluun
kaikkia salissaolijoita vastaan, niin hirveän raivostunut olin.
Hypähdin ja iskin häntä vasten kasvoja, kun hän kääntyi kuullessaan
uhkaavan huutoni. Kun hän sitten veti esille lyhyen miekkansa, tempasin
minä omani ja hyppäsin uudelleen hänen rintaansa vasten. Toisella
jalallani ponnistin hänen pistoolinsa nuppiin ja vasemmalla kädelläni
tartuin toiseen suureen torahampaaseen, samalla kun annoin piston
toisensa jälkeen hänen valtavaan rintaansa.
Olin niin kiinni hänessä, ettei hän voinut menestyksellisesti
käyttää miekkaansa eikä saanut vedetyksi esille pistooliaan, vaikka
yrittikin, rikkoen siten jyrkästi marsilaisten tapoja, joiden mukaan
kaksintaistelussa ei saa käyttää mitään muita aseita, kuin mitä
hyökkääjäkin on käyttänyt. Hän ei itse asiassa voinut tehdä mitään
muuta kuin hurjasti, mutta onnistumatta koettaa sysätä minua pois
päältään. Huolimatta tavattomasta ruhostaan hän oli vain vähän, jos
yhtään, voimakkaampi minua, ja hyvin pian hän vaipui verissään ja
kuoliaana lattialle.
Dejah Thoris oli kohonnut toisen kyynärpäänsä varaan ja katseli
taistelua tuijottavat silmät levällään. Kun olin taaskin päässyt
lattialle seisomaan, nostin hänet käsivarsilleni ja kannoin hänet
huoneen seinustalla olevalle penkille.
Ei nytkään yksikään marsilainen sekaantunut puuhiini, ja repäisten
silkkisiekaleen vaipastani koetin tyrehdyttää hänen sieraimistaan
vuotavaa verta. Pian siinä onnistuinkin, sillä hänen vammansa ei ollut
juuri muuta kuin tavallinen nenänvuoto, ja kyetessään puhumaan hän pani
kätensä käsivarrelleni ja katsoen silmiini sanoi:
"Miksi teit sen? Sinähän et suonut minulle edes ystävällistä tuntemisen
merkkiä vankeuteni ensimmäisellä hetkellä! Ja nyt panet henkesi vaaraan
ja tapat yhden tovereistasi minun tähteni. Sitä minä en ymmärrä. Mikä
kummallinen ihminen oletkaan! Olet vihreiden keskuudessa, vaikka
ulkomuotosi on sama kuin minun rotuni ja värisi hieman tummempi kuin
valkoisen apinan. Oletko ihminen, oletko yli-ihminen?"
"Kertomukseni on omituinen", vastasin, "liian pitkä koettaakseni kertoa
sitä sinulle nyt. Ja sen uskottavuutta epäilen itsekin niin paljon,
etten uskalla toivoa toisten sitä uskovan. Tällä kertaa riittäköön se,
että olen ystäväsi, ja jos vangitsijani sen sallivat, suojelijasi ja
palvelijasi."
"Oletko sinäkin siis vanki? Mutta miksi sitten nuo aseet ja nuo
tharkilaisen päällikön kunniamerkit? Mikä on nimesi? Mistä olet
kotoisin?"
"Kyllä, Dejah Thoris, vanki olen minäkin; nimeni on John Carter, ja
kotipaikkani on Virginia, yksi Amerikan Yhdysvalloista, Maassa. Mutta
miksi saan kantaa aseita, sitä en tiedä enkä liioin ole ennen tietänyt,
että koruni ovat päällikön merkkejä."
Tällöin puhelumme keskeytyi, kun luoksemme astui sotilas kantaen
aseita, muita varustuksia ja kunniamerkkejä. Se antoi vastauksen tytön
yhteen kysymykseen ja selvitti minulle siihen asti hämärän seikan.
Näin, että kaatuneelta vastustajaltani oli riisuttu varustukset, ja
näitä voitonmerkkejä minulle tuovan sotilaan uhkaavasta, mutta
samalla kunnioittavasta käyttäytymisestä kuvastui aivan samanlainen
tunne kuin sen miehen eleistä, joka oli tuonut minulle ensimmäiset
varukseni. Ja vasta nyt arvasin, että isku, jonka olin antanut ensi
kertaa tapellessani vastaanottosalissa, oli tuottanut kuoleman
vastustajalleni.
Nyt selvisi minulle täydelleen marsilaisten käyttäytyminen minua
kohtaan. Olin, niin sanoakseni, hankkinut kannukseni, ja sen
alkeellisen oikeudenkunnioituksen nojalla, joka aina on kuvaavaa
marsilaisten teoille ja joka osaltaan on antanut minulle aihetta
nimittää Marsia ristiriitaisuuksien tähdeksi, minulle annettiin
voittajalle kuuluva kunnioitus -- sain surmaamani miehen varukset ja
aseman. Olin todellakin marsilainen päällikkö, ja se, kuten sittemmin
sain tietää, oli syynä siihen, että sain liikkua niin vapaasti ja että
minua siedettiin vastaanottosalissa.
Kääntyessäni ottamaan kuolleen vastustajani tamineita huomasin Tars
Tarkasin eräiden muiden mukana tulevan luokseni. Ensinmainittu katseli
minua hyvin kummastuneesti. Lopuksi hän sanoi:
"Puhut Barsoomin kieltä varsin sujuvasti siihen nähden, että vain
muutamia päiviä sitten esiinnyit meille kuuromykkänä. Missä olet sitä
oppinut, John Carter?"
"Sinä itse olet siihen syynä, Tars Tarkas", vastasin, "sillä annoit
minulle erinomaisen taitavan opettajattaren. Solaa saan kiittää kielen
oppimisesta."
"Hän on suoriutunut siitä hyvin", lausui Tars Tarkas. "Mutta muissa
suhteissa sietää edistyksesi vielä paljon hiomista. Tiedätkö, mitä
kuulumaton ajattelemattomuutesi olisi sinulle maksanut, jollet olisi
saanut tapetuksi kumpaakin päällikköä, joiden merkkejä nyt kannat?"
"Oletan, että se heistä, jota en olisi saanut surmatuksi, olisi
tappanut minut", vastasin hymyillen.
"Ei, olet väärässä. Vain äärimmäisessä hädässä marsilainen sotilas
itsepuolustuksekseen tappaa vangin; me haluamme säästää vangin muihin
tarkoituksiin." Hänen kasvojensa ilme kertoi sellaisista
mahdollisuuksista, joita ei ollut hupaista ajatella.
"Mutta yksi seikka voi sinut nyt pelastaa", hän jatkoi. "Jos Tal Hajus,
tunnustukseksi huomattavasta kunnostasi, rohkeudestasi ja taidoistasi,
pitää sinua palveluskelpoisena, niin sinut kenties otetaan
yhteiskuntamme jäseneksi, ja sinusta tulee täysiarvoinen tharkilainen.
Siihen asti, kunnes olemme saapuneet Tal Hajusin päämajaan, tahtoo
Lorkvas Ptomel sinua kohdeltavan niin kunnioittavasti kuin tekosi
ansaitsevat. Sinua pidetään tharkilaisena päällikkönä, mutta älä
unohda, että kaikki päälliköt, jotka ovat vähintäin sinun arvoisiasi,
saavat vastata sinun saattamisestasi mahtavan ja mitä rohkeimman
valtiaamme käsiin. Siinä asiani."
"Olen kuullut sanasi, Tars Tarkas", vastasin. "Kuten tiedät, en ole
kotoisin Barsoomista, Teidän tapanne eivät ole minun tapojani, ja
vastaisuudessakaan en voi toimia toisin kuin menneisyydessäni,
omantuntoni määräysten mukaan ja oman kansani katsantokantojen
ohjaamana. Jos annatte minun mennä, poistun rauhallisesti, mutta
jollette, niin kaikki ne barsoomilaiset, joiden kanssa joudun
tekemisiin, kunnioittakoot oikeuksiani, kun olen muukalaisena
keskuudessanne, tahi kestäkööt sitten seuraukset, jotka saavat
päällensä. Yhden seikan tahdon saada selväksi; mitkä lienevätkin
lopulliset aikomuksenne tähän onnettomaan nuoreen naiseen nähden, niin
kuka hyvänsä häntä vastaisuudessa loukkaa, se joutuu siitä vastaamaan
minulle. Ymmärrän, että te halveksitte kaikkia jalomielisiä ja
ystävällisiä tunteita, mutta minä en niitä halveksi, ja olen valmis
parhaalle soturillenne todistamaan, etteivät nämä luonteenominaisuudet
suinkaan ole ristiriidassa taistelukyvyn kanssa."
Oikeastaan ei minulla ole taipumusta pitkien puheiden pitoon, enkä
milloinkaan ennen ollut alentunut kerskumaan, mutta olin arvannut, mikä
sointu herättäisi vastaavan värähdyksen vihreiden marsilaisten
rinnassa. Enkä ollutkaan väärässä, sillä puheeni oli ilmeisesti tehnyt
heihin syvän vaikutuksen, ja he käyttäytyivät minua kohtaan senjälkeen
vieläkin kunnioittavammin.
Tars Tarkasia itseään näytti vastaukseni miellyttävän, mutta hänen
ainoa huomautuksensa sen johdosta oli enemmän tai vähemmän
arvoituksellinen lause:
"Ja minä luulen tuntevani Tal Hajusin, Tharkin jeddakin."
Nyt kohdistin huomioni Dejah Thorisiin ja auttaen hänet seisomaan
lähdin hänen kanssaan ovea kohti välittämättä mitään epäröivistä
vartijatar-raivottarista sen enempää kuin päälliköiden kysyvistä
katseistakaan. Enkö minä myöskin nyt ollut päällikkö! Siispä otin
myöskin päällikön vastuunalaisuuden. He eivät meitä häirinneet ja
niinpä me, Dejah Thoris, Heliumin prinsessa, ja John Carter,
virginialainen herrasmies, astelimme uskollisen Woolan seuraamina
hiljaisuuden vallitessa ulos Lorkvas Ptomelin, Barsoomin tharkien
jedin, vastaanottosalista.
YHDESTOISTA LUKU.
Dejah Thorisin seurassa
Kun olimme päässeet ulkoilmaan, kiiruhtivat luoksemme molemmat naiset,
joiden tehtävänä Dejah Thorisin vartioiminen oli ollut, näyttäen
aikovan ryhtyä häntä vartioimaan edelleenkin. Lapsi-parka painautui
säpsähtäen minua vasten, ja tunsin hänen molempien pienien käsiensä
kiertyvän tiukasti käsivarteni ympärille. Viittasin naisia poistumaan
selittäen heille, että Sola huolehtisi vangista tästä lähtien. Varoitin
lisäksi Sarkojaa, että jos hän vielä yrittäisi kohdella Dejah Thorisia
julmasti, niin olisi siitä seurauksena Sarkojan nopea ja tuskallinen
kuolema.
Uhkaukseni oli huonosti osunut ja tuotti Dejah Thorisille enemmän pahaa
kuin hyvää, sillä myöhemmin sain tietää, etteivät Marsissa miehet
surmaa naisia eivätkä naiset miehiä. Niinpä Sarkoja vain loikin meihin
ilkeän katseen ja poistui hautomaan konnanjuonia meitä vastaan.
Pian tapasin Solan ja selitin hänelle, että halusin hänen vartioivan
Dejah Thorisia samoin kuin oli vartioinut minua. Myöskin toivoin hänen
etsivän toisen asunnon, jossa Sarkoja ei heitä kiusaisi. Lopuksi
ilmoitin hänelle itse sijoittuvani miesten keskuuteen.
Sola katsahti kädessäni oleviin ja olallani heiluviin varustuksiin.
"Olet suuri päällikkö nyt, John Carter", hän sanoi, "ja minun on
noudatettava määräystäsi, vaikka mielelläni sen totisesti teen joka
tapauksessa. Se mies, jonka merkkejä kannat, oli nuori, mutta hän oli
mainehikas taistelija ja oli taitonsa avulla ja surmaamalla raivannut
itselleen tien aivan Tars Tarkasin rinnalle, joka, kuten tiedät, jää
arvossa jäljelle vain Lorkvas Ptomelista. Olet yhdestoista; tässä
yhteiskunnassa on vain kymmenen päällikköä, jotka mieskunnossa ovat
vertaisiasi."
"Ja jos surmaisin Lorkvas Ptomelin?" kysyin.
"Olisit ensimmäinen, John Carter; mutta sen kunnian voit saavuttaa vain
siten, että koko neuvosto suostuu antamaan Lorkvas Ptomelin taistella
kanssasi tahi että hän hyökkää kimppuusi ja sinä surmaat hänet
itsepuolustukseksi, jolloin pääsisit ensimmäiseksi."
Nauroin ja vaihdoin puheenaihetta. Minulla ei ollut erikoista halua
tappaa Lorkvas Ptomelia, ja vielä vähemmin halusin päästä jediksi
tharkien keskuuteen.
Solan ja Dejah Thorisin kanssa lähdin etsimään uutta asuntoa. Sen
löysimme eräässä rakennuksessa, joka oli lähempänä vastaanottosalia
kuin aikaisempi asuntomme ja rakennustavaltaan viimemainittua paljoa
komeampi. Tässä rakennuksessa oli lisäksi oikeita makuuhuoneita
muinaisine, sirotekoisine metallisine vuoteineen, jotka riippuivat
pitkissä kultaketjuissa marmorikatosta. Seinäkoristukset olivat hyvin
huoliteltuja, ja päinvastoin kuin muissa siihen asti tarkastamissani
rakennuksissa, oli tämän rakennuksen freskoihin sommiteltu useita
ihmisolentoja. Nämä olivat minun kaltaisiani ihmisiä, ja heidän ihonsa
oli paljoa vaaleampi kuin Dejah Thorisin. He olivat puettuja
viehättäviin, poimuisiin pukuihin, joissa oli runsaasti metalli- ja
helmikoristeita, ja heidän upeat hiuksensa olivat kullankeltaisia tai
punertavan pronssin värisiä. Miehet olivat parrattomia, ja aseita oli
vain harvoilla. Yleensä oli nämä valkoihoiset ja vaaleatukkaiset
ihmiset kuvattu leikkivinä.
Dejah Thoris taputti käsiään ja huudahti ihastuneesti nähdessään nämä
suurenmoiset taideluomat, jotka periytyivät kauan sitten sukupuuttoon
kuolleelta kansalta. Sola taas ei näyttänyt niitä edes huomaavankaan.
Erästä toisessa kerroksessa aukion puolella olevaa huonetta päätimme
käyttää Dejah Thorisin ja Solan makuuhuoneena ja sen vieressä pihan
puolella olevaa huonetta keittiönä ja varastona. Sitten lähetin Solan
noutamaan vuodetarpeita sekä ruokaa ja muita tarvikkeita, sanoen itse
vartioivani Dejah Thorisia hänen poissaollessaan.
Kun Sola oli mennyt, kääntyi Dejah Thoris minuun päin hieman hymyillen.
"Ja minnehän vankisi sitten pakenisi, jos antaisitkin hänen mennä.
Voisiko hän muuta kuin tulla perästäsi, pyytää sinulta suojelusta ja
rukoilla anteeksi niitä julmia ajatuksia, joita hänellä on sinua
kohtaan ollut viimeksi kuluneina päivinä?"
"Olet oikeassa", vastasin, "kummankin meidän on mahdotonta paeta,
jollemme lähde yhdessä."
"Kuulin sinun vetoavan Tars Tarkasiksi nimittämääsi otukseen, ja luulen
ymmärtäväni asemasi näiden olentojen keskuudessa, mutta sensijaan en
jaksa käsittää selitystäsi, ettet ole kotoisin Barsoomista.
"-- Ensimmäisen esi-isäni nimessä", hän jatkoi, "mistä sitten olet?
Olet hyvin meikäläisten kaltainen, mutta kuitenkin niin erilainen.
Puhut kieltämme, mutta kuulin sinun sanovan Tars Tarkasille, että olet
sitä vasta äsken oppinut. Samaa kieltä puhuvat kaikki barsoomilaiset
jäisestä etelästä jäiseen pohjoiseen saakka, vaikkakin heidän
kirjakielensä ovat erilaisia. Vain Dorin laaksossa, missä Iss-virta
laskee unhotettuun Korusjärveen, oletetaan puhuttavan erilaista kieltä,
ja vain esi-isiltä perityissä muinaistaruissamme kerrotaan jonkun
barsoomilaisen palanneen Korusin rannoilta Dorin laaksosta takaisin
ylöspäin pitkin Iss-virtaa. Älä sano minulle, että olet sellainen
palannut matkalainen! Jos niin olisi, niin kaikkialla Barsoomissa sinut
kauheasti surmattaisiin. Sano, ethän ole!"
Hänen silmissään oli omituinen haltioitunut hehku, ääni oli rukoileva,
ja pienet kätensä hän oli ojentanut painaen niitä rintaani vasten,
ikäänkuin koettaen puristaa kieltävän vastauksen suorastaan
sydämestäni.
"En tunne täkäläisiä tapoja, mutta omassa Virginiassani ei herrasmies
valehtele pelastaakseen henkeänsä. En ole Dorista; en ole milloinkaan
nähnyt salaperäistä Issiä; tietymättömissä oleva Korus on yhä
tietymättömissä, ainakin minulta. Uskotko minua?"