rakennukseen, muuten juuri samaan, jossa apinaseikkailuni oli sattunut,
ja kun minua halutti nähdä, mikä oli aiheuttanut äkillisen
peräytymisemme, nousin ylempään kerrokseen ja katselin ikkunasta
laaksoa ja sen toisella puolella olevia kukkuloita. Ja kohta huomasin
syyn nopealle kiirehtimiselle turvaan. Valtavan suuri, pitkä, matala,
harmaaksi maalattu ilmalaiva kohosi hitaasti näkyviin lähimmän kukkulan
takaa. Sen jäljestä tuli toinen, sitten vielä yksi, ja niin edelleen,
kunnes niitä kaikkiaan kaksikymmentä, lähellä maanpintaa leijaillen,
purjehti verkkaisesti ja juhlallisesti meitä kohti.
Jokaisella niistä oli kummallisen näköinen, taklaukseen kiinnitetty
lippu, joka liehui keulasta perään saakka, ja jokaisen keulaan oli
maalattu jonkunlainen omituinen merkki, joka loisti auringon
paisteessa, näkyen selvästi niinkin pitkän matkan päästä kuin me olimme
laivoista. Näin olentoja tungeksivan ilmalaivojen etukansilla ja
taklauksessa. En voi sanoa, olivatko he huomanneet meidät vai
katselivatko he vain autiota kaupunkia, mutta joka tapauksessa he
saivat tylyn vastaanoton, sillä äkkiä ja ilman pienintäkään
varoitusmerkkiä vihreät marsilaissotilaat ampuivat rakennuksien laakson
puolella olevista ikkunoista hirveän yhteislaukauksen suuria laivoja
kohti näiden rauhallisesti lähestyessä laakson yläpuolella.
Näyttämö muuttui äkkiä kuin taika-iskusta; etumainen laiva käänsi
pitkän sivunsa meihin päin ja vastasi tuleemme, pannen tykkinsä
soimaan, lentäen samalla lyhyen matkan yhdensuuntaisesti meidän
rintamamme kanssa ja kääntyen sitten takaisin. Sen aikomuksena oli
ilmeisesti tehdä suuri ympyrä ja palata sitten jälleen ampuma-asentoon
tulilinjamme eteen. Toiset laivat seurasivat etumaista, kukin
vuorostaan avaten tulen meitä kohti, käännyttyään sopivaan asentoon.
Meidän oma tulemme jatkui vaimenematta yhtä mittaa, ja epäilenpä,
menikö laukauksistamme harhaan viittäkolmatta prosenttia. En
milloinkaan ennen ollut saanut nähdä niin tuhoisan tehokasta
tähtäämistä, ja näytti siltä, että jokaisen kuulan räjähtäessä aina
joku pikku olento jossakin ilmalaivassa kaatui, samalla kun laivojen
liput ja taklaukset leimahtelivat liekkeihin sotilaittemme
vastustamattomien kuulien tunkeutuessa niiden lävitse.
Laivojen tuli oli jotakuinkin tehoton, mikä johtui, kuten sittemmin
sain tietää, äkillisen ensi laukauksemme aiheuttamasta hämmingistä,
sillä laivojen miehistöt eivät olleet olleet ensinkään varuillaan ja
tykkien suojuksettomat tähtäyslaitteet olivat olleet alttiina
sotilaittemme tarkoille laukauksille.
Jokaisella vihreällä sotilaalla näyttää olevan määrätty tähtäyspiste,
johon hän ampuu, vaikkakin he kaikki ovat jokseenkin samanlaisessa
asemassa rintamassa. Esimerkiksi osa heistä, aina parhaat ampujat,
suuntaavat tulensa yksinomaan hyökkäävän ilmalaivan suurien tykkien
langattomiin tarkkaus- ja tähtäyslaitteisiin; toinen osa käsittelee
samalla tavoin pienempiä tykkejä; toiset nappivat tykkimiehiä, toiset
taas upseereja, kun taas toiset keskittävät huomionsa muuhun
miehistöön, ohjauslaitteisiin ja potkureihin.
Kaksikymmentä minuuttia ensimmäisen laukauksen jälkeen suuri laivasto
lähti pakosalle samaan suuntaan, josta se oli tullut. Monet laivoista
huojuivat huomattavasti, ja niiden harventunut miehistö näytti hädin
tuskin kykenevän niitä ohjaamaan. Niiden tuli oli täydelleen vaimennut,
ja ne keskittivät kaiken tarmonsa päästäkseen pakoon. Meidän sotilaamme
taas syöksyivät rakennusten katoille ja ahdistivat pakenevaa laivastoa,
syytäen sen jälkeen yhtä mittaa kuolettavia ammuksiaan.
Yksi toisensa jälkeen pääsivät ilmalaivat kuitenkin painumaan läheisten
kukkuloiden taakse, kunnes näkyvissä oli enää vain yksi laiva, joka
tuskin kykeni liikkumaan. Se oli joutunut ankarimman tulemme alaiseksi
ja näytti menettäneen koko miehistönsä, sillä ei ainoatakaan olentoa
näkynyt liikkuvan sen kansilla. Hitaasti se kääntyi suunnastaan ja
pyörsi takaisin meitä kohti vaappuen surkeasti sinne tänne. Sotilaamme
lakkasivat heti ampumasta, sillä alus oli ilmeisesti avuton ja
puhumattakaan siitä, että se olisi voinut millään tavoin meitä
vahingoittaa, se ei kyennyt edes yrittämäänkään pakoon.
Kun se lähestyi kaupunkia, syöksyivät sotilaat kentälle ottamaan sitä
vastaan, mutta se oli vielä liian korkealla, että he olisivat
hyppäämällä päässeet sen kansille. Tähystyspaikaltani ikkunasta saatoin
nähdä sen miehistön hajallaan viruvat ruumiit, vaikka en voinutkaan
erottaa, minkälaisia olentoja ne olivat. Ei ainoatakaan elonmerkkiä
näkynyt laivalta, kun se vienon tuulen ajamana hitaasti painui
kaakkoiseen päin.
Se leijaili noin viidentoista metrin korkeudessa, ja sitä seurasivat
kaikki muut sotilaat, paitsi muutamia satoja, jotka oli komennettu
takaisin katoille, siltä varalta että laivasto tahi sen apuvoimat
mahdollisesti palaisivat. Pian saattoi nähdä, että ajautuva laiva
sattuisi rakennuksiin noin puolentoista kilometrin päässä meistä
etelään, ja tarkastaessani sen etenemistä näin joukon sotilaita
ratsastavan sinne täyttä laukkaa, laskeutuvan satulasta ja menevän
rakennukseen, jota vastaan laiva näytti painuvan.
Kun laiva läheni rakennusta ollen juuri törmäämäisillään sitä vasten,
hyppäsivät marsilaiset sotilaat ikkunoista siihen yhtenä laumana,
vaimentaen sitten yhteentörmäystä pitkine keihäineen. Pian olivat he
heittäneet laahauskoukut maahan, ja heidän alhaalla olevat toverinsa
vetivät suuren laivan alas.
Kiinnitettyään laivan he kaikki tunkeutuivat siihen ja nuuskivat sen
tarkoin perästä keulaan saakka. Näin heidän tarkastavan kaatuneita,
nähtävästi tutkien, olisiko joku vielä hengissä, ja kohta näkyi heitä
joukko nousevan kannelle kiskoen pientä olentoa keskellään.
Viimemainittu oli melkoista lyhempi kuin puolet vihreiden
marsilaissoturien pituudesta, ja parvekkeeltani saatoin nähdä, että hän
käveli pystyssä kahdella jalalla, ja arvelin hänen olevan jonkun uuden,
minulle tähän asti oudon, kummallisen marsilaisen hirviön.
He raahasivat vankinsa maahan, ja sitten alkoi aluksen
järjestelmällinen ryöstäminen. Tähän puuhaan kului useita tunteja.
Sillä välin vietiin laivalle joukko vaunuja kuljettamaan pois saalista,
jossa oli aseita, ampumatarpeita, silkkiä, turkiksia, jalokiviä,
kummallisesti kaiverrettuja kivimaljoja sekä runsaasti kiinteitä
ravintoaineita ja nesteitä, muun muassa useita tynnyrejä vettä, jota
silloin näin ensi kerran Marsille saapumiseni jälkeen. Sitten kun
viimeinenkin kuorma oli viety pois, kiinnittivät sotilaat alukseen
nuoria ja vetivät sen kauaksi laaksoon lounaaseen päin. Joitakuita
heistä kiipesi sen jälkeen laivaan ja, mikäli kaukaiselta paikaltani
saattoi erottaa, tyhjensivät kiiruusti muutamien pullojen sisällön
miehistön ruumiille sekä laivan kansille ja taklaukseen.
Tämän tehtyään he nopeasti kiipesivät laidan ylitse ja liukuivat
ankkuriköysiä myöten maahan. Kannelle viimeiseksi jäänyt kääntyi ympäri
ja viskasi jotakin laivaan, pysähtyen sitten hetkeksi odottamaan
tuloksia. Kun siltä kohdalta, mihin hän oli esineen heittänyt, kohosi
heikko tulenliekki, heilautti hän itsensä laidan yli ja oli pian
alhaalla. Heti kun hän oli päässyt maahan, irroitettiin kiinnitysköydet
yhtä aikaa, ja suuri sotalaiva, joka ryöstön jälkeen oli keventynyt,
kohosi majesteettisesti ilmaan, kansien ja taklauksen hulmutessa yhtenä
tulimerenä.
Hitaasti se ajautui kaakkoiseen päin kohoten yhä korkeammalle, sitä
mukaa kuin tuli kulutti sen puuosia ja vähensi sen painoa. Nousin talon
katolle ja katselin sitä tuntikausia, kunnes se lopuksi häipyi
etäisyyden hämärään. Näky oli äärimmäisen kaamea, kun ajatteli, että
siinä ajautui valtava hautauskokko ohjaamatta ja miehistöttä pitkin
Marsin taivaankannen autiota lakeutta; tämä kuoleman ja hävityksen jäte
oli kuvaava piirre näiden outojen, hurjien otuksien elämästä, joiden
julmiin käsiin kohtalo oli sen saattanut.
Hyvin painostuneena, vaikkakaan en itse käsittänyt sen syytä,
laskeuduin hitaasti kadulle. Näkemäni tapaus tuntui merkitsevän
tappiota ja tuhoa minun kaltaisteni olentojen sotavoimille
mieluumminkin kuin sitä, että vihreät marsilaiset olisivat tuhonneet
joukon heidän laisiaan, vaikkakin heille vihamielisiä olentoja. En
voinut ymmärtää tätä ilmeistä harhakuvitelmaa, mutta en myöskään siitä
vapautua. Jossakin, sieluni sisimmissä kätköissä tunsin kummallista
kaipausta päästä näiden tuntemattomien vihollisten luokse, ja minussa
heräsi voimakas toivo, että laivasto palaisi ja vaatisi tilille vihreät
sotilaat, jotka niin armotta ja tarpeettomasti olivat hyökänneet sen
kimppuun.
Aivan kintereilläni, kuten nykyisin aina, asteli Woola, koirani, ja kun
ilmestyin kadulle, syöksyi Sola luokseni, ikäänkuin hän olisi minua
etsinyt. Karavaani palasi parhaillaan aukiolle, sillä kotimatkasta oli
täksi päiväksi luovuttu; eikä sitä yritettykään yli viikkoon, kun
pelättiin ilmailuvoimien uudistavan hyökkäyksensä.
Lorkvas Ptomel oli liian ovela sotilas antautuakseen taisteluun
avoimella kentällä vaunu- ja lapsikaravaaneineen, ja niinpä
pysyttelimmekin autiossa kaupungissa, kunnes vaara näytti menneen ohi.
Kun Sola ja minä saavuimme aukiolle, herätti näky, joka siellä kohtasi
katseeni, mielessäni voimakkaan kuohunnan, johon sekaantui toivoa ja
pelkoa, rajua riemua ja lamaannusta, mutta ylinnä kuitenkin oli
hieno huojennuksen ja onnen tunne. Sillä juuri kun lähestyimme
marsilaistungosta, näin vilahduksen ilmalaivalta saadusta vangista,
jota pari vihreätä marsilaisnaista parhaillaan raa'asti raahasi
läheiseen rakennukseen.
Ja katseeni sattuivat hentoon, tyttömäiseen vartaloon, joka kaikissa
suhteissa oli samanlainen kuin aikaisemmassa elämässäni, maapallolla,
näkemäni naiset. Hän ei huomannut minua aluksi, mutta juuri kun hän oli
katoamaisillaan vankilakseen määrätyn rakennuksen porttikäytävään, hän
kääntyi ympäri, ja hänen katseensa kohtasivat silmäni. Hänen kasvonsa
olivat soikeat ja tavattoman kauniit, piirteet erinomaisen hienot,
silmät suuret ja loistavat, ja päätä peitti runsas, sysimusta,
aaltoileva tukka, joka oli löyhästi koottu omituiseen, mutta pukevaan
laitteeseen. Hänen ihollansa oli vaaleanpunertavan kuparin väri, jota
vastaan hänen poskiensa karmosiinihehku ja kaunismuotoisten huuliensa
ruusuhohde kuvastuivat kaksin verroin voimakkaammin.
Hänen vaatetuksensa oli yhtä vähäinen kuin häntä saattavien
marsilaistenkin; hienotekoisia koristuksia lukuun ottamatta hän todella
oli aivan alaston, eikä minkäänlaisilla laitteilla olisikaan voitu
tehostaa hänen täydellisen ja sopusuhtaisen vartalonsa kauneutta.
Kun hänen katseensa sattui minuun, aukesivat hänen silmänsä levälleen
hämmästyksestä, ja hän teki vapaalla kädellään pienen merkin, jota minä
en luonnollisestikaan ymmärtänyt. Vain hetken katselimme toisiamme, ja
sitten toivon ja jälleen heräävän rohkeuden ilme, joka oli kirkastanut
hänen kasvojaan hänen huomatessaan minut, muuttui äärimmäisen
lamaannuksen ilmeeksi, johon sekaantui halveksimista ja inhoa. Tajusin,
etten ollut vastannut hänen merkkiinsä, ja vaikkakaan en tuntenut
marsilaisten tapoja, tunsin vaistomaisesti, että hän oli
vedonnut minuun pyytäen apua ja suojaa, enkä minä onnettomassa
tietämättömyydessäni ollut hänelle vastannut. Ja sitten hänet
raahattiin pois näkyvistäni aution rakennuksen kammioihin.
YHDEKSÄS LUKU
Opin kieltä
Tointuessani vilkaisin Solaan, joka oli nähnyt koko tapauksen, ja
hämmästyin huomatessani hänen tavallisesti liikkumattomien kasvojensa
omituisen ilmeen. Hänen ajatuksiaan oli minun mahdoton tietää, sillä
siihen mennessä olin oppinut ainoastaan vähän marsilaisten kieltä; vain
juuri parahiksi ilmaistakseni jokapäiväiset tarpeeni.
Kun saavuin asuinrakennuksemme porttikäytävään, odotti minua outo
yllätys. Luokseni tuli sotilas kantaen aseita, koristeita ja muita
heikäläisten täyteen varustukseen kuuluvia vehkeitä. Kaikki ne hän
antoi minulle lausuen samalla muutamia sanoja, joita en ymmärtänyt, ja
käyttäytyen samalla kertaa kunnioittavasti ja uhkaavasti.
Sitten Sola lukuisten muiden naisten avustamana laitteli hihnat
uudelleen sovittaen ne pienemmän kokoni mukaisiksi, ja heidän saatuaan
työnsä valmiiksi minä komeilin täysissä sotavarustuksissa.
Siitä lähtien Sola opetti minulle eri aseiden käyttämistä, ja
marsilaisen pojan kanssa vietin useita tunteja päivässä harjoitellen
aukiolla. Vielä en osannut käsitellä kaikkia aseita, mutta kun tunsin
perin hyvin vastaavat, maapallolla käytetyt kojeet, niin olin
tavattoman oppivainen koulutettava ja edistyin varsin tyydyttävästi.
Minun samoin kuin myöskin pienten marsilaisten opettaminen oli
yksinomaan naisten tehtävä, jotka eivät ainoastaan huolehdi siitä, että
nuoret oppivat mieskohtaiset hyökkäys- ja puolustustemput, vaan myöskin
valmistavat kaikki tarpeet ja välineet, mitä vihreiden marsilaisten
keskuudessa yleensä tehdään. He valmistavat ruudin, ammukset,
tuliaseet; itse asiassa naiset valmistavat kaikki, millä on arvoa. Ja
sotaa käytäessä he ovat osana reservistä, tapellen tarpeen vaatiessa
jopa älykkäämmin ja rohkeammin kuin miehet.
Miehille opetetaan sotataidon korkeampia haaroja, strategiaa ja suurien
joukko-osastojen liikehtimistä. He laativat lakeja, milloin niitä
tarvitaan, uuden lain jokaista sattuvaa tarvetta varten. Heitä eivät
kahlehdi oikeudenkäytön ennakkotapaukset. Pitkien ajanjaksojen
tottumuksesta on muodostunut tapoja, mutta näiden tapojen rikkomisesta
johtuvan rangaistuksen määrääminen joutuu kussakin yksityistapauksessa
valamiehistön käsiteltäväksi, jonka jäsenet ovat tasa-arvoisia
syyllisen kanssa. Ja saattanenpa sanoa, että oikeus harvoin jää
täyttämättä, se näyttää pikemminkin olevan päinvastaisessa suhteessa
lakien arvovaltaan. Yhdessä suhteessa ainakin ovat marsilaiset
onnellista väkeä: heillä ei ole lakimiehiä.
Ensimmäisen kohtaamiseni jälkeen en nähnyt vankia moneen päivään ja
sittenkin näin hänet vain vilahdukselta, kun hänet vietiin suureen
juhlasaliin, jossa olin ensi kerran tavannut Lorkvas Ptomelin. En
saattanut olla huomaamatta, kuinka tarpeettoman tylysti ja raa'asti
vartijat häntä kohtelivat. Se erosi niin suuresti siitä melkein
äidillisestä hellyydestä, jota Sola osoitti minua kohtaan, ja niiden
harvojen marsilaisten, jotka vaivautuivat minua edes huomaamaan,
kunnioittavasta suhtautumisesta minuun.
Molemmilla kerroilla vangin nähdessäni olin pannut merkille, että hän
vaihtoi muutamia sanoja vartijoittensa kanssa, ja senvuoksi pidin
varmana, että he kaikki puhuivat samaa kieltä tai ainakin voivat
selittää toisilleen ajatuksensa samalla, yhteisellä kielellä. Tämä
seikka lisäsi intoani, ja olinpa vähällä saada Solan suuttumaan
kärttäessäni häntä panemaan vauhtia opetukseeni. Mutta muutamissa
päivissä olin oppinut marsilaisten kieltä tarpeeksi, kyetäkseni
auttavasti keskustelemaan ja ymmärtääkseni jotensakin kaikki, mitä
kuulin.
Näihin aikoihin majaili nukkumahuoneessamme kolme tai neljä naista ja
pari äsken hautunutta nuorta marsilaista sekä sen lisäksi Sola, hänen
nuori kasvattinsa, minä ja Woola, koirani. Yösijoille asetuttuaan oli
täysikasvuisilla marsilaisilla tapana ennen nukkumista keskustella
jonkun aikaa minkä mistäkin, ja nyt, kun ymmärsin heidän kieltään, olin
hartaana kuulijana, vaikkakaan en itse milloinkaan tehnyt huomautuksia.
Seuraavana iltana vangin juhlasalissa käynnin jälkeen keskustelu
lopuksi siirtyi tähän kysymykseen, ja heti paikalla minä olin pelkkänä
korvana. En ollut uskaltanut kysellä Solalta mitään kauniista vangista,
sillä en voinut unohtaa hänen omituista ilmettään, jonka olin
huomannut, kun ensimmäisen kerran näin vangitun. En voinut pitää sitä
mustasukkaisuutena, mutta punnitessani kaikkea maapallon mittapuun
mukaan, kuten vielä tein, arvelin varmemmaksi näytellä tässä asiassa
välinpitämätöntä, kunnes olisin saanut tarkemman tiedon Solan kannasta
kiihkeän huoleni esineeseen nähden.
Sarkoja, yksi yötovereinamme olevista vanhemmista naisista, oli ollut
mukana juhlasalissa vangin vartijana, ja hänelle toiset kohdistivat
kysymyksensä.
"Milloin", kysyi eräs naisista, "saamme nauttia punaihoisen
kuolintuskista? Vai aikooko Lorkvas Ptomel jed säilyttää hänet
lunastettavaksi?"
"On päätetty viedä hänet mukanamme Tharkiin ja esittää hänen viimeiset
kärsimyksensä suurien kisojen aikana Tal Hajusille", vastasi Sarkoja.
"Millä tavoin hänen on kuoltava?" kysyi Sola. "Hän on niin hento ja
kaunis. Olin toivonut, että hänet säästettäisiin lunastettavaksi."
Sarkoja ja toiset naiset murisivat kiukkuisesti Solan osoittaman
heikkouden johdosta.
"Onpa ikävä, Sola, ettet syntynyt miljoonia vuosia sitten", ärähti
Sarkoja, "jolloin kaikki kuopat olivat täynnä vettä ja väestö oli yhtä
ventoa kuin se aine, jossa he purjehtivat. Nykypäivinä olemme
edistyneet niin pitkälle, että tuollaiset tunteet merkitsevät
heikkoutta ja atavismia. Sinun ei ole hyvä saattaa Tars Tarkasin
kuuluviin, että sinulla on niin rappeutuneita ajatuksia, sillä
epäilenpä, välittäisikö hän silloin enää uskoa sinulle äitiyden suurta
vastuunalaisuutta."
"Mielestäni en ole tehnyt vähääkään väärin lausuessani, että tämä
punainen nainen herättää minussa osanottoa", huomautti Sola. "Hän ei
ole tehnyt meille mitään pahaa eikä olisi tehnyt, jos olisimme
joutuneet hänen käsiinsä. Hänen lajinsa miehet vain käyvät sotaa meitä
vastaan, ja olen usein ajatellut, että heidän käyttäytymisensä meitä
kohtaan on ainoastaan heijastusta meidän käyttäytymisestämme heitä
kohtaan. He ovat sovussa kaikkien naapureittensa kanssa, paitsi milloin
velvollisuus pakottaa heidät käymään sotaa, mutta me taas emme ole
rauhassa kenenkään kanssa. Aina meillä on sota keskuudessamme samoin
kuin myöskin punaisia vastaan, ja meidän yhteiskunnissammekin yksilöt
taistelevat keskenään. Oi, me elämme yhtämittaisen verenvuodatuksen
aikaa aina siitä asti, kun murramme munan kuoren, siihen saakka, kunnes
ilomielin jättäydymme salaperäisyyden joen helmaan, tumman, ikiaikaisen
Issin, joka vie meidät tuntemattomaan, mutta ei ainakaan tätä
kauheampaan olotilaan. Totisesti onnellinen on se, joka saa aikaisin
kuolla. Sanokaa Tars Tarkasille mitä tahdotte; hän ei voi keksiä
minulle pahempaa kohtaloa, kuin on tämän hirveän elämän jatkaminen,
jota meidän on pakko elää."
Tämä Solan raju mielenpurkaus hämmästytti ja säikähdytti toisia naisia
siihen määrin, että he lausuivat vain muutamia ylimalkaisia
moitteensanoja, minkä jälkeen he vaikenivat ja olivat pian unessa.
Mutta yhden seikan oli tämä välikohtaus saanut aikaan; olin saanut
varmuuden, että Solan tunteet tyttö-parkaa kohtaan olivat ystävällisiä
ja että olin ollut hyvin onnellinen joutuessani hänen enkä jonkun
toisen naisen holhottavaksi. Tiesin, että hän piti minusta, ja kun nyt
olin saanut kuulla, että hän vihasi julmuutta ja raakalaisuutta, tunsin
voivani varmasti luottaa hänen apuunsa yrittäessäni karata vangitun
tytön kanssa, jos se vain olisi mitenkään mahdollista.
En kyllä edes tietänyt, olisiko olemassa tämän parempia oloja, joihin
voisin paeta, mutta enemmän kuin halukkaasti olin valmis koettamaan
onneani oman mallini mukaisten ihmisten keskuudessa mieluummin kuin
jäämään pitemmäksi aikaa näiden kammottavien ja verenhimoisten
vihreiden marsilaisten joukkoon. Mutta minne menisin ja miten, se oli
minulle yhtä vaikeasti ratkaistava pulma, kuin ikivanha ikuisen elämän
lähteen etsiminen on aikojen alusta alkaen ollut maapallon asukkaille.
Päätin ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa tehdä Solan uskotukseni ja
avoimesti pyytää häntä auttamaan itseäni. Tämä päätös lujana mielessäni
käännyin silkkien ja turkisten seassa ja nukuin Marsin sikeään,
virkistävään uneen.
KYMMENES LUKU
Sankarina ja päällikkönä
Seuraavana aamuna olin jalkeilla varhain. Sain olla jotakuinkin
vapaana. Sola oli selittänyt minulle, että kun vain en koettanut
poistua kaupungista, sain mennä ja tulla oman mieleni mukaan. Hän oli
kuitenkin varoittanut minua uskaltautumasta kauaksi aseettomana, sillä
tässä kaupungissa kuten Marsin muinaisen sivistyksen kaikissa
keskuksissa asusti isoja valkeita apinoita, joihin jo saapumiseni
jälkeisenä päivänä olin saanut tutustua.
Huomauttaessaan minulle, etten saanut poistua kaupungin alueelta, Sola
oli selittänyt, että joka tapauksessa Woola sen estäisi, jos sitä
koettaisinkin. Hyvin vakuuttavasti Sola varoitti minua ärsyttämästä
koiran rajua luontoa olemalla välittämättä sen varoituksista, jos
sattuisin joutumaan liian lähelle kiellettyjä paikkoja. Sen luonto oli
sellainen, sanoi tyttö, että se toisi minut kaupunkiin takaisin
kuolleena tai elävänä, jos sitä itsepäisesti vastustaisin --
"mieluummin kuolleena", hän lisäsi.
Tänä aamuna olin valinnut uuden kadun tutkittavakseni, kun äkkiä
huomasin olevani kaupungin ulkoreunalla. Edessäni oli matalia kumpuja,
joiden välissä oli kaitoja, houkuttelevan näköisiä laaksoja. Minua
halutti kovasti tutustua edessäni olevaan seutuun ja -- polveuduinhan
uudisraivaajain suvusta -- nähdä, minkälainen maisema ympäröivien
kukkuloiden takaa avautuisi katseelleni näköpiiriäni rajoittavilta
huipuilta.
Myöskin pälkähti mieleeni, että nyt olisi erinomainen tilaisuus ottaa
selvää Woolan mielenlaadusta. Olin varma, että eläin rakasti minua;
olin nähnyt todistuksia sen kiintymyksestä enemmän kuin minkään muun
marsilaisen olennon, ihmisen tai eläimen, ja uskoin ehdottomasti, että
kiitollisuus siitä, että olin kahdesti pelastanut sen hengen, painaisi
enemmän kuin velvollisuus, jonka julmat ja tunteettomat isännät olivat
sille määränneet.
Kun lähestyin rajaviivaa, juoksi Woola huolestuneena eteeni ja
heittäytyi jalkojani vasten. Sen eleet olivat paremminkin vetoavia kuin
uhkaavia, eikä se paljastanut suuria torahampaitaan eikä päästänyt
pelottavia kurkkuääniään. Kun minulla ei ollut kaltaisteni olentojen
seuraa, olin aika suuresti kiintynyt Woolaan ja Solaan, sillä
normaalisella maapallon ihmisellä täytyy olla joku kiintymyksen kohde,
ja nyt päätin vedota tämän ison eläimen vastaavaan vaistoon varmana
siitä, etten pettyisi.
En ollut koskaan hyväillyt enkä hyssytellyt koiraani, mutta nyt
istahdin maahan, kiersin käteni eläimen vankkaan kaulaan, taputtelin ja
silittelin sitä, puhellen vasta oppimallani marsilaisten kielellä,
kuten olisin kotonani puhellut koiralleni tai mille hyvänsä ystävälleni
alempien eläinten keskuudesta. Kiintymyksenosoituksiini se vastasi
kerrassaan erinomaisesti; se aukaisi laajan kitansa ihan ammolleen,
paljastaen kaikki yläleukansa torahampaat, ja kipristi kuonoansa, niin
että sen suuret silmät melkein peittyivät lihapoimuihin. Jos olette
joskus nähneet koiran nauravan, niin teillä kenties on jonkunlainen
aavistus Woolan naaman väänteistä.
Se heittäytyi selälleen ja suorastaan kiemuroi jaloissani, hypähti
sitten pystyyn ja minua vasten, kaataen minut maahan painollaan. Se
ryömi ja mateli ympärilläni kuin leikkisä koiranpentu työntäen
selkäänsä raaputeltavaksi. En voinut vastustaa näyn hullunkurisuutta,
pidellen kylkiäni huojuin sinne tänne nauraen kuollakseni, ensimmäistä
kertaa moneen päivään, ensimmäistä kertaa sen aamun jälkeen, jolloin
Powell oli lähtenyt leiriltämme ja jolloin hänen kauan käyttämättä
ollut hevosensa oli äkkiarvaamatta töykännyt hänet päistikkaa
frijoliruukkuun.