koettaisin juosta suoraan eteenpäin, minkä vuoksi käännyin vähä
väliä ympäri ja hyppäsin eläimen yli aina kun se oli melkein
saavuttamaisillaan minut. Tätä minulle edullista menettelytapaa
käyttäen pääsin kaupunkiin hieman sen edellä, ja kun se sitten syöksyi
kimppuuni, hypähdin erään laakson puolella olevan rakennuksen lähes
kymmenen metrin korkeudessa olevalle ikkunalle.
Tarttuen ikkunalautaan vedin itseni sille istumaan silmäämättä
huoneeseen ja katselin allani ällistelevää eläintä. Riemuni oli
kuitenkin lyhytaikainen, sillä tuskin olin ennättänyt tukevasti
istuutua, kun tavattoman iso käsi kouristi takaapäin niskaani ja
tempasi minut rajusti huoneeseen. Lensin selälleni lattialle ja näin
ylitseni kyyristyvän jättiläiskokoisen apinamaisen olennon, jonka
valkea iho oli karvaton, lukuunottamatta sen päässä törröttävää
tavattoman tuuheata hiustupsua.
KUUDES LUKU
Taistelu, joka tuotti ystäviä
Olento, joka muistutti meitä, maapallolla olevia ihmisiä, enemmän kuin
siihen asti näkemäni marsilaiset, painoi minua lattiaa vasten
tavattomalla jalallaan, samalla äännellen ja viittoillen toiselle,
takanani olevalle otukselle, joka sille vastaili. Tämä toinen, joka
nähtävästi oli edellisen puoliso, tuli pian meitä kohti heiluttaen
valtavaa kivinuijaa, jolla se ilmeisestikin aikoi musertaa kalloni.
Otukset olivat pystyssä seistessään noin neljän metrin korkuisia, ja
niillä, samoin kuin vihreillä marsilaisilla oli kolmas raajapari ylä- ja
alaraajojen keskivälillä. Niiden silmät olivat lähekkäin, ihon tasalla;
korvat korkealla, mutta enemmän sivuilla kuin marsilaisten korvat;
kuono ja hampaat olivat hyvin samanlaiset kuin afrikkalaisella
gorillalla. Niiden ulkomuodon kokonaisvaikutus ei ollut vastenmielinen
vihreisiin marsilaisiin verrattuna.
Nuija heilahti parhaillaan kaaressa, joka olisi päättynyt ylöspäin
kääntyneihin kasvoihini, kun tuhatjalkainen hirmu kiiti salamana ovesta
suoraan teloittajani rintaan. Kiljaisten minua pidellyt apina hyppäsi
ulos avoimesta ikkunasta, kun taas sen toveri jäi hirvittävään
tappeluun, jossa oli kysymyksessä elämä ja kuolema, pelastajani kanssa,
joka oli juuri minun vartijaotukseni, sillä koiraksi minä en voi
nimittää niin kamalannäköistä eläintä.
Nousin seisomaan niin pian kuin pääsin ja nojaten seinään katselin
sellaista taistelua, jollaisen näkeminen on suotu ani harvoille. Nämä
molemmat eläimet olivat niin voimakkaita, nopeita ja hurjan rohkeita,
ettei mitään maapallon ihmisten tuntemaa eläintä voi lähimainkaan
niihin verrata. Minun otuksellani oli se etu, että se oli saanut
ensimmäisen otteen, upottaen mahtavat torahampaansa syvälle
vastustajansa rintaan, mutta isoine käsineen, joiden lihakset olivat
paljoa voimakkaammat kuin näkemilläni marsilaisilla, apina kuristi
vartijani kurkkua salvaten siltä hengityksen ja painaen sen päätä ja
niskaa taaksepäin ruumista vasten, niin että minä joka hetki odotin sen
retkahtavan herpaantuneena maahan katkennein niskoin.
Samalla apina kiskoi irti koko etuosaa rinnastaan, johon eläimen
valtavat leuat olivat iskeytyneet kuin ruuvipihdit. Tappelijat kierivät
lattialla sinne tänne, kummankaan päästämättä ainoatakaan pelon tai
tuskan äännähdystä. Minun pedollani jo silmät pullistuivat kuopistaan
ja sieraimista vuoti veri. Sen voimat vähenivät silminnähtävästi, mutta
niin kävi myöskin apinalle, jonka ponnistukset muuttuivat heikommiksi
joka hetki.
Äkkiä tulin tajuihini, ja saman vaiston valtaamana, joka aina näytti
pakoittavan minua tekemään velvollisuuteni, tempasin nuijan, joka heti
taistelun alussa oli pudonnut lattialle, heilautin sitä, minkä
maapallon oloihin tottuneet käsivarteni suinkin jaksoivat, ja iskin sen
apinan kalloon, joka musertui kuin munankuori.
Tuskin oli isku kajahtanut, kun huomasin uuden vaaran uhkaavan. Apinan
puoliso oli äkillisestä säikähdyksestään selvittyään palannut
taistelupaikalle rakennuksen sisähuoneiden kautta. Näin sen
vilahdukselta, juuri sen saapuessa oviaukolle, ja sen näkeminen, kun se
nyt, huomattuaan puolisonsa viruvan hengetönnä lattialla, kiljui
äärimmilleen raivostuneena vaahdon kiehuessa suusta, herätti minussa,
se minun on tunnustettava, kaameita aavistuksia.
Olen aina valmis ryhtymään taisteluun, jos mahdollisuudet eivät ole
liian ylivoimaisesti minulle vastaiset, mutta tässä tapauksessa en
jaksanut käsittää, mitä kunniaa tai etua olisi minulle tuottanut, jos
olisin verrattain mitättömine voimineni ryhtynyt vastustamaan tämän,
tuntemattoman maailman raivostuneen asujamen rautaisia lihaksia ja
hurjaa rohkeutta. Ainoana tuloksena tällaisesta kohtauksesta näytti,
ainakin minulle, olevan hyvin nopea kuolema.
Seisoin lähellä ikkunaa ja tiesin, että kun vain kerran olisin kadulla,
niin pääsisin aukiolle ja turvaan, ennenkuin apina minut saavuttaisi.
Ainakin oli minulla mahdollisuus pelastua pakenemalla, kun taas minua
edottaisi melkein varma kuolema, jos jäisin paikalleni ja tappelisin,
vaikkapa kuinkakin hurjasti.
Olihan minulla tosin nuija, mutta mitäpä olisin sillä mahtanut apinan
neljää isoa kättä vastaan? Joskin ensi iskullani saisin niistä yhden
katkaistuksi, sillä oletin apinan koettavan torjua nuijaa, ehtisi se
muilla käsillään tarttua minuun ja tehdä minusta lopun, ennenkuin
ennättäisin antaa toista iskua.
Samalla kun nämä ajatukset välähtivät päässäni, käännyin ikkunaan päin,
mutta silloin sattuivat silmäni pelastajaani, ja kaikki pakoajatukset
haihtuivat kuin tuhka tuuleen. Vartijaotukseni virui lattialla haukkoen
henkeään, suuret silmät kiintyneinä minuun ikäänkuin avuttomasti suojaa
pyytäen. Sitä katsetta en voinut vastustaa enkä jättää pelastajaani,
vaan tahdoin osoittautua puolestani yhtä rehdiksi sitä kohtaan, kuin se
oli näyttänyt olevansa minua kohtaan.
Ilman enempiä mietteitä käännyin senvuoksi vastustamaan raivostuneen
apinan hyökkäystä. Nyt se oli jo siksi lähellä minua, etten enää voinut
tehokkaasti käyttää nuijaani, minkä vuoksi heitin sen kaikin voimin
päälleni syöksyvää ruhoa vastaan. Se sattui apinaan juuri polvien
alapuolelle, saaden tämän ulvahtamaan tuskasta ja raivosta. Horjahtaen
iskusta apina kaatui päälleni käsivarret ojossa.
Samoin kuin edellisenä päivänä turvauduin taaskin maapallolla oppimiini
temppuihin, ja iskien oikean nyrkkini täysin voimin vastustajani
leukaan annoin sille samalla kelpo täräyksen vatsaan vasemmalla
nyrkilläni. Vaikutus oli suorastaan ihmeellinen, sillä kun minä
jälkimäisen lyönnin annettuani astahdin hieman sivulle, apina horjui ja
kaatui käpertyneenä lattialle ähkyen tuskasta ja ilmaa haukkoen.
Hyppäsin sen ylitse, tempasin nuijan ja nujersin hirviön, ennenkuin se
pääsi nousemaan pystyyn.
Kun olin antanut apinalle surmaavan iskun, kuului takaani matalaa
naurua, ja kääntyessäni näin Tars Tarkasin, Solan ja kolme tai neljä
soturia seisovan huoneen oviaukossa. Kun katseemme sattuivat
vastakkain, sain toisen kerran osakseni heidän perin harvinaisen
suosionosoituksensa.
Sola oli herätessään huomannut poissaoloni ja ilmoittanut siitä heti
Tars Tarkasille, joka nopeasti oli muutamien sotilaiden kanssa lähtenyt
minua etsimään. Saapuessaan kaupungin reunaan he olivat nähneet apinan
raivosta vaahdoten kiitävän rakennukseen.
He olivat heti seuranneet apinaa arvellen, että se mahdollisesti
saattaisi opastaa heidät minun jäljilleni, ja joutuneet minun ja apinan
välisen lyhyen, mutta ratkaisevan taistelun todistajiksi. Tämä tapaus,
yhdessä edellisenä päivänä marsilaisen soturin kanssa sattuneen
otteluni ja hyppynäytteitteni kanssa, kohotti minut heidän silmissään
hyvin korkealle. Nämä olennot, joilta ilmeisesti puuttuu kaikkia
hienompia ystävyyden, rakkauden ja kiintymyksen tunteita, palvovat
pelkästään ruumiillisia kykyjä ja rohkeutta, eikä mikään ole liian
hyvää heidän jumaloimalleen olennolle, niin kauan kun hän säilyttää
asemansa, aina uudelleen antamalla näytteitä taidostaan, voimistaan ja
rohkeudestaan.
Sola, joka oli omasta tahdostaan liittynyt etsintäjoukkueeseen, oli
ainoa marsilainen, jonka kasvoilla ei ollut väreillyt hymy minun
tapellessani henkeni edestä. Päinvastoin hän oli ilmeisesti tuskaisen
huolestunut, ja niin pian kun minä olin lopettanut hirviön, hän syöksyi
luokseni ja tarkasti huolellisesti, oliko ruumiissani haavoja tai
ruhjeita. Huomattuaan, että olin selviytynyt ilman vammoja, hän hymyili
tyytyväisenä ja rauhoittuneena, tarttui minua kädestä ja lähti ovea
kohti.
Tars Tarkas ja hänen sotilaansa olivat astuneet huoneeseen ja seisoivat
katsellen nopeasti virkoavaa eläintä, joka oli pelastanut henkeni ja
jonka hengen minä puolestani olin pelastanut. He näyttivät
keskustelevan vakavasti, ja lopuksi yksi heistä puhutteli minua, mutta
muisti samassa, etten osannut heidän kieltään ja kääntyi taaskin Tars
Tarkasiin. Tämä antoi jonkun määräyksen puhujalle, tehden samalla
käskevän eleen, ja kääntyi sitten poistumaan meidän kanssamme
huoneesta.
Heidän käyttäytymisestään aavistin vaaran uhkaavan otustani enkä
tahtonut poistua, ennenkuin olisin nähnyt, mitä tapahtuisi. Hyvä
olikin, että niin tein, sillä sotilas veti kauheannäköisen pistoolin
tupestaan ja aikoi juuri ampua eläimen, kun minä hypähdin hänen
luokseen ja löin hänen kättänsä ylöspäin. Sattuessaan puiseen
ikkunanpieleen kuula räjähti, tehden reiän sekä puuhun että
muuraukseen.
Polvistuin sitten pelottavan näköisen otuksen viereen, nostin sen
jaloilleen ja kehoitin sitä tulemaan perästäni. Hämmästyksen ilme, joka
tekoni johdosta levisi marsilaisten kasvoille, oli naurettava; vain
kovin hämärästi ja lapsellisesti he kykenivät tajuamaan tällaisia
kiitollisuuden ja säälin ilmaisumuotoja. Sotilas, jonka laukauksen olin
syrjäyttänyt maalistaan, katsoi kysyvästi Tars Tarkasiin, mutta tämä
antoi merkin, että minun oli annettava puuhailla rauhassa, ja niin
palasimme aukiolle, iso otukseni kantapäillämme, Solan pitäessä minua
lujasti käsivarresta.
Minulla oli Marsissa ainakin kaksi ystävää -- nuori nainen, joka
huolehti minusta äidillisen hartaasti, ja mykkä eläin, jonka rumassa
ruumiissa, kuten myöhemmin opin tuntemaan, oli enemmän rakkautta,
enemmän uskollisuutta, enemmän kiitollisuutta kuin yhteensä kaikilla
viidellä miljoonalla vihreällä marsilaisella, jotka kuljeksivat Marsin
autioissa kaupungeissa ja kuivuneiden merien pohjalla.
SEITSEMÄS LUKU
Lasien kasvatus Marsissa
Syötyämme aamiaisen, joka täsmälleen vastasi edellisenä päivänä
saamaani ateriaa ja jonkalaisia itse asiassa kaikki ateriani olivat,
niin kauan kuin olin vihreiden marsilaisten keskuudessa, Sola saattoi
minut aukiolle, jossa näin koko heimon katselemassa ja avustamassa, kun
valtavan kokoisia, mastodontin tapaisia eläimiä valjastettiin
jyhkeiden kolmipyöräisten vaunujen eteen. Näitä ajoneuvoja oli noin
kaksisataaviisikymmentä ja kutakin niitä veti yksi eläin, joka näöstä
päättäen olisi helposti jaksanut vetää koko vaunujonon täysine
lasteineen.
Itse vaunut olivat avarat, mukavat ja loisteliaasti koristellut.
Kussakin niissä istui naispuolinen marsilainen metallihelyjen sekä
jalokivien, silkin ja turkisten peittämänä, ja kunkin vaunuja vetävän
eläimen lautasille oli ajajaksi kiivennyt nuori marsilainen. Samoin
kuin sotilaiden ratsueläimillä, ei näilläkään, suuremmilla vetojuhdilla
ollut päitsiä eikä suitsia, vaan niitä ohjattiin yksinomaan
telepaattisesti, ajatusten siirron avulla.
Tämä kyky on kaikissa marsilaisissa ihmeellisesti kehittynyt ja suurena
syynä heidän kielensä yksinkertaisuuteen sekä pitkissäkin
keskusteluissa käytettyjen sanojen suhteellisesti pieneen lukumäärään.
Kieli on yleismarsilainen, ja sen avulla voivat tämän eriskummaisten
mahdottomuuksien kokoomukselta näyttävän maailman korkeammat ja
alhaisemmat elolliset ilmaista toisilleen ajatuksiaan joko suuremmassa
tai pienemmässä määrin, riippuen lajin henkisestä tasosta ja yksilön
kehityksestä.
Kun vaunut asettuivat peräkkäin yksinkertaiseksi jonoksi, veti Sola
minut tyhjään ajoneuvoon, ja muiden mukana lähdimme liikkeelle siihen
suuntaan, josta olin edellisenä päivänä saapunut kaupunkiin. Karavaanin
edellä ratsasti viisimiehisissä riveissä noin kaksisataa sotilasta, ja
sama määrä oli jonon takapäässä, kun taas kummallakin sivulla oli
kaksikymmentäviisi tai kolmekymmentä vartioratsastajaa.
Minua lukuun ottamatta kaikki -- miehet, naiset ja lapset -- olivat
runsaasti aseistettuja, ja jokaisen ajoneuvon perässä asteli
marsilainen koira, minun otukseni meidän takanamme; itse asiassa tämä
uskollinen eläin ei vapaaehtoisesti poistunut luotani ainoatakaan
kertaa niinä kymmenenä vuotena, jotka Marsissa vietin. Tiemme vei
pienen, kaupungin edustalla olevan laakson poikki, kukkuloiden yli ja
laskeutui kuolleen meren pohjalle, jonka yli olin kulkenut saapuessani
hautomalaitokselta aukiolle. Juuri hautomalaitos, kuten kävi ilmi, oli
tämänpäiväisen matkamme määrä, ja kun koko karavaani lähti kulkemaan
hurjaa laukkaa, niin pian kun olimme päässeet meren pohjan
muodostamalle tasangolle, olimme piankin päämäärämme näkyvissä.
Perille saavuttuamme vaunut ajettiin sotilaallisen täsmällisesti
riveihin rakennuksen neljälle kupeelle, ja valtavankokoisen
ylipäällikön johdolla kymmenkunta sotilasta, niiden joukossa Tars
Tarkas ja monia muita pienempiä päälliköitä, astui ratsuiltaan ja
asteli laitoksen luo. Näin Tars Tarkasin selittävän jotakin ylimmälle
päällikölle, jonka nimi ohimennen mainittuna, mikäli voin sen
ihmiskielelle sovittaa, kuului Lorkvas Ptomel jed; "jed" oli arvonimi.
Pian sain tietää, mistä he keskustelivat, kun Tars Tarkas huusi Solalle
ja antoi tälle merkin lähettää minut luokseen. Olin tällä välin jo
oppinut voittamaan Marsin oloissa kävelemisestä aiheutuneet
kommellukset, ja noudattaen reippaasti hänen komennustaan menin sille
puolelle hautomalaitosta, jossa sotilaat seisoivat.
Tultuani heidän luokseen näin yhdellä silmäyksellä, että muutamia
harvoja lukuun ottamatta kaikki munat olivat jo hautuneet valmiiksi ja
koko laitos vilisi kamalannäköisiä pieniä paholaisia. Niiden pituus
vaihteli hieman yli ja alle metrin, ja yhtenään ne olivat liikkeessä
ikäänkuin ruokaa etsien.
Kun pysähdyin Tars Tarkasin eteen, viittasi tämä hautomalaitoksen
ylitse ja lausui: "Sak." Ymmärsin, että hän halusi minun toistavan
eilisen temppuni näytteeksi Lorkvas Ptomelille, ja kun minun on
myönnettävä, että taitoni tuotti minulle melko lailla tyydytystä,
tottelin nopeasti hypäten jopa hautomalaitoksen toisella puolella
olevan vaunujononkin ylitse. Takaisin palattuani murahti Lorkvas Ptomel
jotakin minulle, kääntyi sitten sotilaihinsa päin ja antoi lyhyen,
hautomalaitosta koskevan määräyksen. Minuun he eivät enää kiinnittäneet
huomiotaan, ja niin sain pysyä heidän lähellään ja tarkata heidän
puuhiaan, kun he mursivat laitoksen seinään siksi suuren aukon, että
nuoret marsilaiset pääsivät siitä ulos. Tämän aukon kahden puolen
marsilaiset naiset ja nuoriso, sekä mies- että naispuolinen, asettuivat
riviin, muodostaen kujan, joka ulottui vaunurivin poikki kauas
kentälle. Näiden rivien välitse pienet marsilaiset syöksyivät villien
hirvien lailla ja saivat juosta aina kujan päähän saakka, missä naiset
ja varttuneemmat lapset ottivat heidät kiinni yhden kerrallaan.
Äärimmäisenä rivissä oleva otti ensimmäisen kujan päähän ehtineen pikku
olion, hänen vastassaan oleva toisen, ja niin edelleen, kunnes kaikki
pikku otukset olivat lähteneet muurien sisältä ja joutuneet jonkun
nuorukaisen tai naisen hoivaan. Lapsen saatuaan poistuivat naiset
rivistä kukin omiin vaunuihinsa, kun taas ne pienokaiset, jotka olivat
joutuneet nuorille miehille, annettiin myöhemmin naisille.
Huomasin, että juhlatoimitus, jos siitä voidaan käyttää niin arvokasta
nimitystä, oli päättynyt. Lähdin etsimään Solaa ja löysin hänet
vaunuistamme, puristamassa lujasti rintaansa vasten kauheannäköistä
pikku otusta.
Nuorten vihreiden marsilaisten kasvattamiseen sisältyy yksinomaan
heidän opettamisensa kävelemään, käyttämään aseita ja käymään sotaa, ja
sillä heitä rasitetaankin jo heti elämänsä ensi vuodesta lähtien.
Päästyään munasta, jossa he ovat maanneet viisi vuotta, hautomisajan,
he astuvat maailmaan täysin kehittyneinä muuten paitsi kooltaan. Aivan
tuntemattomina äideilleen, joiden myöskin olisi vaikeata läheskään
varmasti ilmoittaa isää, he ovat yhteiskunnan yhteisiä lapsia, ja
heidän kasvatuksensa jää niiden naisten huoleksi, jotka sattuvat
ottamaan heidät kiinni heidän poistuessaan hautomalaitoksesta.
Heidän kasvatusäideillään ei ole edes tarvinnut olla munaakaan
haudottavana, kuten ei ollut esimerkiksi Solalla, joka oli alkanut
munia vasta vuotta ennen kun hänestä tuli jonkun toisen naisen
jälkeläisen äiti. Mutta tämä seikka ei vihreiden marsilaisten
keskuudessa paljoa merkitse, sillä vanhempien ja lasten rakkaus on
siellä yhtä tuntematon kuin meillä tavallinen. Tämä hirveä järjestelmä,
jota on noudatettu pitkiä ajanjaksoja, on luullakseni suorana syynä
siihen, että näiltä olennoilta puuttuu kaikki hienommat tunteet ja
korkeammat inhimilliset vaistot. Syntymästään saakka he eivät tiedä
mitään isän- eikä äidinrakkaudesta, he eivät tunne sanaa koti; heille
opetetaan, että heidän sallitaan elää vain niin kauan kuin he
ruumiillisilla kyvyillään ja rohkeudellaan voivat todistaa kykenevänsä
elämään. Jos heissä havaitaan minkäänlaisia epämuodostumia tai
puutteita, heidät heti ammutaan; eivätkä he näe kenenkään vuodattavan
ainoatakaan kyyneltä, kun he varhaisimmasta lapsuudestaan alkaen saavat
monia katkeria kolauksia.
Tarkoitukseni ei ole sanoa, että täysikasvuiset marsilaiset olisivat
tarpeettomasti tai tahallisesti julmia lapsia kohtaan, mutta he saavat
käydä ankaraa, säälimätöntä taistelua olemassaolostaan kuolevalla
kiertotähdellä, jonka luonnonvarat ovat ehtyneet siinä määrin, että
jokaisen lisäjäsenen elättäminen merkitsee lisäverotusta sille
yhteiskunnalle, johon hän on joutunut.
Huolellisesti valiten he kasvattavat vain kunkin lajin voimakkaimmat
yksilöt ja melkein yliluonnollisen kaukonäköisinä he järjestävät
syntyväisyyden niin, että se parhaiksi vastaa kuolevien määrää.
Jokainen täysikasvuinen marsilainen nainen munii noin kolmetoista munaa
vuodessa, ja ne niistä, joiden koko, paino ja ominaispaino ovat
täysimittaisia, pannaan säilöön maanalaisen holvin sopukkoihin, missä
lämpö on liian alhainen hautumiselle. Joka vuosi kahdestakymmenestä
päälliköstä kokoonpantu neuvosto tarkastaa nämä munat huolellisesti, ja
kaikki muut paitsi kelvollisimmat, noin yksi sadasta, tuhotaan kunkin
vuoden lopussa. Viiden vuoden kuluttua on täten tuhansista munituista
munista valittu noin viisisataa jotakuinkin virheetöntä. Nämä sitten
pannaan melkein ilmanpitävään hautomalaitokseen auringonsäteiden
haudottaviksi toisen viisivuotiskauden aikana. Se hautominen, jonka
päättymisen olimme tänään nähneet, oli hyvin kuvaava senlaatuinen
tapaus; kaikki munat, paitsi noin yksi sadasta, valmistuivat kahden
päivän aikana. Jos jäljelle jääneet munat joskus valmistuivatkin, niin
niiden pienistä marsilaisista me emme tietäneet mitään. Heitä ei
haluttu, sillä heidän jälkeläisensä olisivat perineet ja vuorostaan
jättäneet perinnöksi pitemmän hautoutumisajan taipumuksen sekä siten
vaikuttaneet häiritsevästi järjestelmään, joka oli kestänyt ajanjaksoja
ja jonka nojalla täysikasvuiset marsilaiset voivat melkein tunnilleen
määrätä oikean ajan, milloin hautomalaitokselle on saavuttava.
Hautomalaitokset on rakennettu syrjäisiin turvapaikkoihin, joten se,
että toiset heimot ne löytävät, on hyvin vähän tai ei ollenkaan
todennäköistä. Tällaisen onnettomuuden seurauksena olisi, että
yhteiskunta saisi vielä viisi vuotta olla lapsetonna. Myöhemmin näin,
miten kävi, kun vieraan heimon hautomalaitos löydettiin.
Vihreät marsilaiset, joiden keskuuteen kohtalo oli minut heittänyt,
kuuluivat yhteiskuntaan, jossa oli noin kolmekymmentätuhatta
jäsentä. He kuljeksivat tavattoman laajalla vedettömällä tai
melkein vedettömällä alueella, joka on neljännenkymmenennen ja
kahdeksannenkymmenennen asteen välillä eteläistä leveyttä ja jota
lännessä ja idässä rajoittavat laajat hedelmälliset seudut. Heidän
päämajansa sijaitsi tämän alueen lounaisnurkassa, lähellä kahden n.s.
Marsin kanavan risteyskohtaa.
Kun hautomalaitos oli rakennettu kauaksi pohjoiseen heidän omalta
alueeltaan, otaksuttavasti asumattomaan seutuun, jossa ei ketään
liikkunut, oli edessämme pelottava matka, josta minä luonnollisestikaan
en tietänyt mitään.
Palattuamme takaisin kuolleeseen kaupunkiin vietin muutamia päiviä
jotakuinkin laiskana. Saapumisemme jälkeisenä päivänä olivat kaikki
sotilaat lähteneet jollekin ratsastusretkelle, jolta palasivat vasta
juuri pimeän tullessa. Myöhemmin sain tietää, että he olivat käyneet
munien maanalaisessa säilytysholvissa ja siirtäneet munat
hautomalaitokseen, jonka he sitten taaskin olivat muuranneet umpeen
seuraaviksi viideksi vuodeksi ja jota todennäköisesti ei tällä aikaa
enää käytäisi katsomassa.
Holvit, joihin munat oli piilotettu odottamaan hautomista,
sijaitsivat penikulmien päässä hautomalaitoksen eteläpuolella, ja
kaksikymmenjäseninen päällikköneuvosto kävi siellä kerran vuodessa.
Minulle on aina pysynyt arvoituksena, minkä vuoksi säilytysholveja ja
hautomalaitoksia ei oltu rakennettu lähemmäksi asuinpaikkoja, ja samoin
kuin monia muitakin Marsin omituisuuksia on minun ollut mahdoton
selittää sitä maallisen järkeni ja maapallolla noudatettujen tapojen
avulla.
Solan tehtävät olivat lisääntyneet kaksinkertaisiksi, kun hänen nyt,
paitsi minusta, oli huolehdittava myöskin pienestä marsilaisesta. Mutta
kumpikaan meistä ei kaivannut suurta huolenpitoa, ja kun molemmat
olimme marsilaiseen kasvatukseen nähden samalla tasolla, päätti Sola
harjoittaa meitä yhdessä.
Hänen osalleen oli sattunut toista metriä pitkä poika, varsin
vankkarakenteinen ja ruumiiltaan virheetön. Myöskin tämä oli
nopeaoppinen; ja meille, ainakin minulle, tuotti melkoista huvia
innokas kilpailumme. Marsilaisten kieli oli, kuten olen jo sanonut,
äärimmäisen yksinkertaista, ja yhdessä viikossa opin ilmaisemaan kaikki
tarpeeni sekä ymmärsin melkein kaikki, mitä minulle sanottiin. Solan
ohjaamana kehitin myöskin telepaattisia kykyjäni, niin että piankin
sain kaukovaikutuksen avulla tiedon kaikista ympäristöni tapahtumista.
Eniten ihmetteli Sola minusta sitä, että samalla kun minä kykenin
helposti ottamaan vastaan toisten telepaattiset sanomat, usein
sellaisetkin, jotka eivät olleet minulle tarkoitettuja, ei kukaan
kyennyt koskaan lukemaan minun ajatuksiani. Aluksi se minua kiusasi,
mutta myöhemmin olin siitä hyvin iloinen, sillä se oli minulle etu
marsilaisiin verrattuna.
KAHDEKSAS LUKU
Ilmasta saatu ihana vanki
Kolmantena päivänä hautomisjuhlallisuuden jälkeen lähdimme
kotimatkalle, mutta tuskin oli kulkueemme etupää laskeutunut kaupungin
edessä olevalle aukeamalle, kun annettiin määräys, että oli heti
nopeasti peräydyttävä takaisin. Tuntui siltä, kuin olisi vihreitä
marsilaisia vuosikausia harjoitettu tekemään juuri tätä temppua, sillä
nopeasti kuin usva he katosivat läheisten rakennusten avariin
käytäviin, niin että vajaan kolmen minuutin kuluttua koko vaunujonosta,
mastodonteista ja ratsastavista sotilaista ei ollut jälkeäkään
näkyvissä.