valtavan suuren metallisen rannerenkaan ja ojentaen sitä minua kohti
avoimessa kädessään puhutteli minua selvällä, sointuvalla äänellä,
mutta sellaisella kielellä, jota -- sitä lienee tarpeeton sanoa -- en
ymmärtänyt. Sitten hän keskeytti puheensa ikäänkuin odottaen minulta
vastausta, heristäen tuntosarven tapaisia korviaan ja kääntäen
oudonnäköiset silmänsä entistäkin enemmän minuun päin.
Hiljaisuus alkoi tuntua kiusalliselta, ja minä päätin puolestani puhua
jonkun verran, sillä olin arvannut, että hänen tarkoituksenaan oli
rauhan hierominen. Aseista luopuminen ja joukkueen lähettäminen
kauemmaksi ennen hänen lähtöään minua kohti olisi ollut rauhallisten
aikeiden merkkinä joka paikassa Maassa; miksipä siis ei myöskin
Marsissa!
Panin käden sydämelleni ja tein marsilaiselle syvän kumarruksen,
selittäen, että vaikkakaan en ymmärtänyt hänen kieltään, hänen eleensä
lupasivat rauhaa ja ystävyyttä, jota sydämeni sillä hetkellä eniten
kaipasikin. Luonnollisesti olisi ollut samantekevää, vaikka puheeni
kaikkine kauniine sanontatapoineen olisi ollut pelkkää puron lorinaa,
mutta hän ymmärsi liikkeen, jonka puhuessani tein.
Ojentaen käteni häntä kohti astuin eteenpäin ja otin rannerenkaan hänen
avoimelta kämmeneltään, kiinnittäen sen käsivarteeni kyynärpään
yläpuolelle, sekä pysähdyin hymyillen odottamaan. Hänen leveä suunsa
virnisti vastaushymyyn, ja tarttuen toisella väliraajallaan
käsikoukkuuni hän kääntyi ympäri, ja me lähdimme astelemaan hänen
ratsuansa kohti. Samalla hän antoi seuralaisilleen lähestymismerkin.
Nämä ryntäsivät meitä kohti hurjaa vauhtia, mutta hän hillitsi heitä
viittauksella. Hän nähtävästi pelkäsi, että jos minä uudelleen toden
perästä pelästyisin, saattaisin hypätä pois koko seudulta.
Hän vaihtoi miestensä kanssa muutamia sanoja, osoitti minulle, että
minun pitäisi ratsastaa erään miehen takana, ja nousi sitten ratsaille.
Minulle määrätty saattaja ojensi pari kolme raajaa ja nosti minut
taakseen ratsunsa kiiltäville lautasille, jossa pysyttelin niin hyvin
kuin voin, pidellen kiinni marsilaisen aseita ja koristuksia
kannattavista vöistä ja hihnoista.
Koko ratsujoukko teki sitten käännöksen ja lähti täyttä neliä kaukaista
kukkulajonoa kohti.
NELJÄS LUKU
Vankina
Kun olimme ratsastaneet ehkä puolitoista penikulmaa, alkoi maa kohota
hyvin jyrkästi. Parhaillaan lähestyimme, kuten myöhemmin sain tietää,
toista päätä yhdestä Marsin ammoin kuivuneista järvistä, jonka pohjalla
ensimmäinen kohtaukseni marsilaisten kanssa oli tapahtunut.
Lyhyessä ajassa saavuimme vuorten juurelle ja jouduimme ahtaan solan
kautta avoimeen laaksoon, jonka toisessa päässä olevalla matalalla
ylänteellä näkyi suunnattoman suuri kaupunki. Sitä kohti me lasketimme
täyttä laukkaa, ratsastaen kaupunkiin, kuten näytti, rappeutunutta,
kaupungista lähtevää viertotietä pitkin, joka kuitenkin äkkiä päättyi
ylätasangon reunassa oleviin leveihin portaihin.
Jouduttuamme rakennusten kohdalle tarkastelin niitä lähemmin ja
huomasin, että ne olivat autioina, ja vaikkakaan ne eivät olleet
suuresti rapistuneita, niin ilmeisestikään ei niissä oltu asuttu
vuosikausiin, kenties ei pitkiin ajanjaksoihin. Kaupungin keskustassa
oli suuri aukio, ja sille sekä sitä reunustaviin rakennuksiin oli
leiriytynyt yhdeksän- tai kymmenentuhatta vangitsijaini kaltaista
otusta -- sillä vankina nyt pidin itseäni huolimatta siitä
miellyttävästä tavasta, jolla minut oli siepattu.
Jollei koristuksia oteta huomioon, niin kaikki olivat aivan alastomia.
Naisten ulkomuoto erosi vain vähän miehistä, paitsi että heidän
torahampaansa olivat kokoon verrattuina paljoa suuremmat, kaareutuen
eräissä tapauksissa korkealla oleviin korviin saakka. He olivat
kooltaan pienempiä, heidän ihonsa oli vaaleampi, ja heidän sormissaan
ja varpaissaan oli jätteitä kynsistä, jotka miehiltä tyyten puuttuivat.
Täysikasvuisten naisten pituus oli kolmesta puoleenneljättä metriin.
Lapset olivat vaaleavärisiä, vielä vaaleampia kuin naiset, ja minusta
kaikki samannäköisiä, paitsi että jotkut olivat muita kookkaampia,
arvattavasti vanhempia.
Varsinaisia vanhuksia en heidän joukossaan nähnyt ainoatakaan, eikä
heidän ulkomuodossaan ollut huomattavaa eroa täysi-ikäisyyden rajasta,
neljänkymmenen vuoden vaiheilta, siihen saakka, jolloin he noin
tuhannen vuoden vanhoina vapaaehtoisesti lähtevät viimeiselle
vaellukselleen alaspäin Iss-jokea myöten, jonka laskupaikkaa ei
ainoakaan elävä marsilainen tunne ja jonka helmasta ei yksikään
marsilainen ole palannut eikä saisikaan palata elämään, lähdettyään
kerran purressa kyntämään sen kylmää, tummaa vettä.
Vain noin yksi tuhannesta marsilaisesta kuolee johonkin sairauteen, ja
kenties noin kaksikymmentä tuhannesta tekee tämän vapaaehtoisen
viimeisen matkan. Kaikki muut, yhdeksänsataayhdeksänkahdeksatta
tuhannesta, saavat väkivaltaisen kuoleman kaksintaisteluissa,
metsästysretkillä, lentomatkoilla ja sodassa; mutta verrattomasti
suurin osa heistä luultavasti kuolee lapsuusiässä, sillä pieniä
marsilaisia joutuu joukoittain Marsin isojen valkeiden apinain uhriksi.
Täysi-ikäisyyden rajan saavuttaneiden marsilaisten todennäköinen
keskimääräinen ikä on noin kolmesataa vuotta, mutta se lähentelisi
tuhatta, jolleivät väkivaltaiset kuolemantapaukset olisi niin lukuisia.
Kun luonnon antimet ovat tällä kiertotähdellä niukat, niin on
ilmeisesti ollut välttämätöntä saada jonkunlainen vastapaino
lisääntyvälle pitkä-ikäisyydelle, joka on ollut seurauksena
marsilaisten erinomaisesta sairauksien ja haavojen parannustaidosta;
niinpä onkin ihmiselämä muuttunut marsilaisten ajatuksissa varsin
vähä-arvoiseksi, mikä ilmenee myöskin heidän vaarallisista
urheiluleikeistään ja eri heimojen välisistä melkein yhtämittaisista
sodista.
Onhan tosin muitakin ja luonnollisia syitä vähentämässä väestöä, mutta
suurin tekijä on tässä suhteessa se seikka, ettei yksikään marsilainen,
ei mies eikä nainen, ole milloinkaan vapaaehtoisesti ilman
surma-asetta.
Kun lähestyimme aukiota ja minut huomattiin, kerääntyi ympärillemme
heti näitä olioita sadoittain, näyttäen kovin mielellään haluavan
pudottaa minut paikaltani vartijani takaa. Mutta joukkueemme johtaja
vaimensi heidän melunsa, ja käymäjalkaa me ratsastimme aukion halki
niin suurenmoisen rakennuksen edustalle, kuin kuolevaisen silmät ovat
ikinä nähneet.
Rakennus oli matala, mutta täytti tavattoman laajan pinta-alan. Seinät
olivat hohtavan valkoista marmoria, ja niihin oli upotettu koristuksia
kullasta ja jalokivistä, jotka säihkyivät ja säkenöivät päivän
paisteessa. Pääkäytävä oli ehkä kolmekymmentä metriä leveä, ja ulkoni
rakennuksesta, muodostaen laajan, katetun eteissalin. Portaita ei
ollut, vain loivasti kohoava lattia johti rakennuksen ensimmäisessä
kerroksessa olevaan, suuren suureen, parvekkeiden ympäröimään
huoneeseen.
Tähän huoneeseen, jonka lattialla oli siellä täällä korkokuvin
koristettuja puisia pöytiä ja tuoleja, oli kokoontunut neljä- tai
viisikymmentä miespuolista marsilaista puhujalavan korokkeen ympärille.
Korokkeella sananmukaisesti kyykötti jättiläiskokoinen soturi, jonka
verhona oli raskaita metallikoristuksia, kirkasvärisiä höyheniä ja
sirosti valmistettuja nahkahihnoja aistikkaine jalokivi-upotuksineen.
Hänen hartioillaan riippui lyhyt, valkeista turkiksista tehty viitta,
sisustus hohtavan tulipunaista silkkiä.
Tämän kokouksen ja kokoussalin silmäänpistävimpänä piirteenä
hämmästytti minua se seikka, että nämä olennot olivat kerrassaan
suhteettoman suuria verrattuina pöytiin, tuoleihin ja muuhun kalustoon.
Viimemainitut olivat minun kaltaisteni ihmisolioiden koon mukaisia, kun
taas marsilaisten isoja ruhoja olisi tuskin saatu tungetuksi tuoleihin
eikä pöytien alla liioin ollut tarpeeksi tilaa heidän pitkille
raajoilleen. Oli niin ollen ilmeistä, että Marsissa oli muitakin
asukkaita kuin nämä villit ja luonnottoman näköiset olennot, joiden
käsiin olin joutunut; mutta kaikkien ympärilläni olevien esineiden
perin muinaisaikainen leima osoitti, että nämä rakennukset olivat
kenties kuuluneet jollekin jo ammoin sukupuuttoon kuolleelle ja
unohdetulle rodulle, joka oli elänyt Marsin hämärässä menneisyydessä.
Joukkueemme oli pysähtynyt rakennuksen ovelle ja päällikön antamasta
merkistä oli minut laskettu maahan. Hän tarttui taaskin käsivarteeni,
ja käsitysten astelimme vastaanotto-saliin. Paljoa muodollisuuksia ei
tarvittu saavuttaessa marsilaisten ylimmän miehen puheille.
Vangitsijani yksinkertaisesti marssi puhujalavan luo toisten väistyessä
hänen tieltään. Valtias nousi seisomaan ja lausui saattajani nimen;
tämä vuorostaan pysähtyi toistaen hallitsijan nimen ja arvonimen.
Silloin ei tämä juhlallisuus eivätkä heidän lausumansa sanat merkinneet
minulle mitään, mutta myöhemmin opin tietämään, että se oli vihreiden
marsilaisten tavanmukainen tervehdys. Jos miehet olisivat olleet
toisilleen outoja eivätkä niin ollen olisi voineet sanoa toistensa
nimiä, niin he olisivat ääneti vaihtaneet koristuksia, mikäli heidän
aikeensa olisivat olleet rauhallisia -- muussa tapauksessa he olisivat
vaihtaneet laukauksia tahi käyttäneet selvittelyyn jotakin muuta
moninaisista aseistaan.
Vangitsijani, jonka nimi oli Tars Tarkas, oli jonkunlainen
varahallitsija tässä yhteiskunnassa ja hyvin kyvykäs sekä valtiomiehenä
että sotilaana. Nähtävästi hän lyhyesti selosti retkensä yhteydessä
sattuneita tapahtumia, kuten minun vangitsemistani, ja hänen
lopetettuaan selostuksensa piti valtias minulle pitkähkön puheen.
Vastasin hänelle hyvällä äidinkielelläni vain osoittaakseni hänelle,
ettemme voineet ymmärtää toisiamme; mutta huomasin, että kun minä
puheeni päätyttyä hieman hymyilin, hän hymyili myöskin. Tämä seikka
yhdessä sen kanssa, että keskustellessani ensi kertaa Tars Tarkasin
kanssa oli käynyt samoin, sai minut uskomaan, että meillä oli edes
vähän yhteistä, nimittäin kyky hymyillä ja siis nauraakin, mikä oli
todistuksena huumorin tajunnasta. Mutta sain kyllä oppia tietämään,
että marsilaisen hymy on aivan pintapuolista ja että marsilaisen nauru
kykenee saamaan voimakkaan miehen kalpenemaan kauhusta.
Se, mitä vihreät marsilaiset pitävät huvittavana, eroaa suuresti
kaikesta, mikä meidän mielestämme voi tehdä ihmisen iloiseksi.
Lähimmäisen kuolintuskat ovat näistä oudoista olennoista omiaan
herättämään mitä rajuinta hilpeyttä, ja pääasiallisimpana julkisena
huvituksena on heillä sotavankien tappaminen näitä taidokkaasti ja
kauheasti rääkkäämällä.
Koolla olevat sotilaat ja päälliköt tutkivat minua tarkoin, koetellen
lihaksiani ja hypistellen ihoani. Ylin päämies sitten nähtävästi
ilmoitti haluavansa nähdä minun suorittavan temppujani ja viitaten
minulle, että tulisin perästä, hän lähti Tars Tarkasin kanssa aukiolle.
Mutta minä en ollut ensimmäisen perinpohjaisen epäonnistumiseni jälkeen
koettanutkaan kävellä muuten kuin pitäen lujasti kiinni Tars Tarkasin
käsivarresta, ja niinpä jouduinkin nyt hoippumaan ja liehumaan pöytien
ja tuolien seassa kuin hirvittävän iso heinäsirkka. Kolhittuani itseäni
ankarasti, mikä suuresti huvitti marsilaisia, minun oli taaskin
turvauduttava ryömimiseen, mutta se ei ollut heidän mieleensä, ja minut
tempasi raa'asti jaloilleni kookas otus, joka oli eniten nauranut
surkeille yrityksilleni.
Kun hän reutoi minua pystyyn, olivat hänen kasvonsa lähellä omiani, ja
minä tein sen ainoan tempun, mitä ritarillinen mies voi tehdä, kun
häntä kohtaan käyttäydytään raa'asti ja moukkamaisesti polkemalla
vierasoikeuden vaatimuksia; iskin nyrkkini suoraan hänen leuoilleen, ja
hän kaatui maahan kuin huumattu härkä. Hänen vaipuessaan lattialle
minä pyörähdin ympäri asettuen selkä lähintä pöytää vasten, odottaen
saavani hänen, toverinsa kostonhimoisina kimppuuni, ja päätin ennen
kuolemaani antaa heille niin kunnollisen tappelunäytöksen, kuin
epätasaiset voimasuhteet suinkin sallisivat.
Pelkoni oli kuitenkin aiheeton, sillä toiset marsilaiset, jotka aluksi
olivat ällistyksestä mykistyneet, lopuksi puhkesivat rajuun nauruun ja
suosion osoituksiin. Viimemainittuja en kyllä niinä pitänyt, mutta kun
myöhemmin tutustuin heidän tapoihinsa, sain tietää, että olin voittanut
osakseni heidän, varsin harvinaisen hyväksymisensä.
Iskun saanut sai maata paikallaan eikä hänen tovereistaan yksikään
häntä lähestynyt. Tars Tarkas astui luokseni ojentaen yhden
käsivartensa, ja niin pääsimme aukiolle ilman sen enempiä kommelluksia.
En luonnollisesti vielä tietänyt, minkä vuoksi olimme tulleet
taivasalle, mutta pian sain siihen selityksen. Aluksi he hokivat moneen
kertaan sanaa "sak", ja sitten Tars Tarkas hyppäsi muutamia kertoja,
toistaen saman sanan joka hypyn edellä. Senjälkeen hän kääntyi minuun
päin ja sanoi: "Sak!" Ymmärsin heidän tarkoituksensa, ponnistin ja
"sakasin", onnistuen siinä niin tavattomasti, että lennähdin hyvinkin
viidenkymmenen metrin päähän; enkä tällä kertaa menettänyt
tasapainoanikaan, vaan tulin maahan jaloilleni, kaatumatta. Palasin
sitten kevein kahdeksan ja kymmenen metrin harppauksin pienen
sotilasryhmän luokse.
Hyppynäytöstäni katsomassa oli ollut useita satoja vähempiarvoisia
marsilaisia, jotka heti puhkesivat huutamaan vaatien sen toistamista,
ja ylipäällikkö käski minua tekemään sen; mutta minun oli sekä nälkä
että jano, ja myöskin arvelin, että ainoa pelastumiskeinoni oli vaatia
näitä olentoja pitämään minua arvossa, mitä he ilmeisesti eivät
vapaaehtoisesti tekisi. En sen vuoksi välittänyt mitään toistetuista
"sakaamis"-komennuksista, vaan osoitin suutani ja hieroin vatsaani joka
kerran, kun käsky lausuttiin.
Tars Tarkas ja päällikkö vaihtoivat muutamia sanoja, minkä jälkeen
edellinen kutsui erään nuoren naisolennon joukon seasta ja antoi
hänelle joitakuita määräyksiä, viittauksella käskien minua seuraamaan
häntä. Tartuin naisen ojennettuun käteen, ja yhdessä me menimme aukion
poikki sen toisella puolella olevalle suurelle rakennukselle.
Kaunis seuralaiseni oli kaksi ja puoli metriä pitkä; hän oli juuri
päässyt kypsyysikään, mutta ei vielä ollut täysimittainen. Hänen
värinsä oli vaaleahko oliivinvihreä, iho sileä ja kiiltävä. Hänen
nimensä, kuten sittemmin sain tietää, oli Sola, ja hän kuului Tars
Tarkasin seurueeseen. Hän vei minut avaraan huoneeseen erääseen aukion
kupeella olevista taloista, jota minä, päättäen lattialla olevista
silkki- ja turkisalusista, arvelin asukkaiden nukkumapaikaksi.
Huone sai runsaasti valoa suurista ikkunoista ja oli kauniisti
koristettu seinämaalauksilla ja mosaiikeilla, mutta kaiken yllä lepäsi
sama epämääräinen muinaisuuden tuntu, joka sai minut varmasti uskomaan,
ettei näiden ihmeluomuksien arkkitehdeillä ja rakentajilla ollut mitään
yhteistä niiden alhaisella tasolla olevien puolieläinten kanssa, jotka
niitä nyt pitivät hallussaan.
Sola viittasi minua istumaan huoneen keskustassa olevalle silkkiläjälle
ja kääntyen toisaalle päästi omituisen vihellysäänen, ikäänkuin
merkiksi jollekulle viereisessä huoneessa olevalle. Vastaukseksi hänen
kutsuunsa ilmestyi eteeni uusi Marsin ihme. Se lyllersi huoneeseen
kymmenellä lyhyellä jalallaan ja painautui tytön eteen maahan kuin
tottelevainen koiranpentu. Otus oli suunnilleen skotlantilaisen ponin
kokoinen, mutta sen pää muistutti hieman sammakon päätä, paitsi että
leukapielissä oli kolme riviä pitkiä, teräviä torahampaita.
VIIDES LUKU
Petän vahtikoiran valppauden
Sola tuijotti eläimen ilkeännäköisiin silmiin, mutisi pari
komennussanaa, osoitti minua ja poistui huoneesta. Ihmetellen
ajattelin, mitä tuo kauhealta näyttävä hirviö saattoikaan tehdä, kun se
jäi yksin ja niin lähellä sitä oli tällainen suhteellisen murea
suupala. Mutta pelkoni oli aiheeton, sillä tarkastettuaan minua
kiinteästi hetkisen peto meni huoneen poikki ainoalle, kadulle vievälle
ovelle, asettuen makaamaan pitkin pituuttaan poikki kynnyksen.
Ensimmäisen kerran olin joutunut tekemisiin marsilaisen vahtikoiran
kanssa, mutta se ei suinkaan ollut viimeinen kerta, sillä tämä otus
vartioi minua huolellisesti koko sen ajan, minkä olin vihreiden
marsilaisten vankina, pelastaen henkeni kahdesti ja milloinkaan
poistumatta vapaaehtoisesti luotani hetkeksikään.
Solan poissaollessa käytin tilaisuutta tutkiakseni tarkemmin huonetta,
jossa olin vankina. Seinämaalaukset kuvasivat harvinaisia ja
ihmeellisen kauniita maisemia: vuoria, jokia, järviä, meriä, niittyjä,
puita ja kukkia, kiemurtelevia teitä, aurinkoisia puutarhoja -- mitkä
kaikki aiheet olisivat saattaneet olla Maan näköaloja, jolleivät
kasvullisuuden värit olisi olleet toisenlaisia. Maalaukset olivat
ilmeisesti lähteneet mestarin kädestä, niin kuulakka oli taivas, niin
täydellinen tekniikka; mutta missään ei ollut kuvattuna elävää olentoa,
ei ihmistä eikä eläintä, jonka nojalla olisin voinut arvailla, minkä
näköisiä nämä toiset, kenties sukupuuttoon kuolleet Marsin asukkaat
olivat olleet.
Olin juuri päästänyt mielikuvitukseni hurjaan lentoon miettiessäni
mahdollisia selityksiä niille monille oudoille ilmiöille, joita
Marsissa olin nähnyt, kun Sola palasi tuoden ruokaa ja juomaa. Hän
laski ne viereeni lattialle ja istuutui itse vähän matkan päähän,
katsoen minua kiinteästi. Ruokana oli noin puoli kiloa jotakin
kiinteää, juuston kaltaista ja melkein mautonta ainetta, kun taas juoma
tuntui olevan jonkun eläimen maitoa. Sen maku ei ollut ensinkään
vastenmielinen, vaikkakin hieman hapan, ja varsin pian opin pitämään
siitä hyvin paljon. Se ei kuitenkaan ollut, kuten myöhemmin huomasin,
peräisin eläimestä, sillä Marsissa on vain yksi nisäkäs ja sekin
lisäksi hyvin harvinainen, vaan eräästä suuresta kasvista, joka tulee
toimeen melkeinpä ilman vettä, imien runsaat maitovarastonsa maasta,
ilman kosteudesta ja auringon säteistä. Yksi ainoa tällainen kasvi
antaa viisi tai kuusi litraa maitoa päivässä.
Syötyäni tunsin voimieni palaavan, mutta kun tunsin levon tarvetta,
kävin pitkäkseni silkkialustalle ja olin pian unessa. Olin varmaankin
nukkunut useampia tunteja, sillä herätessäni oli pimeätä, ja ilma oli
hyvin kylmä. Huomasin, että joku oli heittänyt päälleni turkin, mutta
se oli osittain valunut pois, ja pimeässä en nähnyt laittaa sitä
paikoilleen. Äkkiä ojentui käsi vetäen turkin ylleni, tuoden kohta
senjälkeen vielä toisenkin peitteekseni.
Arvelin, että huolehtiva vartijani oli Sola, enkä ollutkaan väärässä.
Niin monen vihreän marsilaisen kanssa kuin jouduinkin kosketuksiin,
ainoastaan tämän tytön luonteessa huomasin hyväntahtoisuutta,
ystävällisyyttä ja kiintymystä; lakkaamatta hän huolehti ruumiini
tarpeista, ja hänen valpas huolenpitonsa pelasti minut monilta
kärsimyksiltä ja kovilta kokemuksilta.
Marsin yöt, kuten sain kokea, ovat hyvin kylmiä, ja kun siellä ei ole
ensinkään hämärää, niin lämmön vaihtelut ovat äkillisiä ja perin
epämiellyttäviä, samoin kuin myöskin huikaisevan päivänvalon
muuttuminen pimeydeksi. Yöt ovat joko kirkkaan valoisia tahi hyvin
pimeitä, jollei kumpikaan Marsin kuu satu olemaan taivaalla, on pimeys
melkein täydellinen, sillä kun siellä ei ole ilmakehää, tahi oikeammin,
kun ilmakeliä on hyvin ohut, niin se ei jaksa hajoittaa tähtien valoa
kovinkaan voimakkaasti; jos taas toisaalta molemmat kuut ovat
taivaalla, on Marsin pinta kirkkaasti valaistu.
Kumpikin Marsin kuu on sitä paljon lähempänä kuin meidän kuumme Maata;
sillä lähempi kuu on vain noin kahdeksantuhannen kilometrin, ja
etäisempi vain noin kuudenkymmenen viidentuhannen kilomerin päässä
[Flammarion mukaan lähempi 6,000 km, etäisempi 20,000 km], kun taas
meidän kuumme etäisyys Maasta on kokonaista kolmesataakahdeksankymmentä
tuhatta kilometriä. Marsin lähempi kuu kiertää kerran päätähtensä
ympäri vähän enemmässä kuin seitsemässä ja puolessa tunnissa, joten sen
voi nähdä tavattoman suuren meteorin lailla kiitävän taivaan halki
kahdesti tai kolmasti samana yönä, näyttäen kaikki vaiheensa jokaisella
kierroksella.
Kaukaisempi kuu viipyy kierroksellaan Marsin ympäri runsaasti
kolmenkymmentä kokonaista ja yhden neljännestunnin. Nämä Marsin
seuralaiset tekevät tämän kiertotähden maisemat öiseen aikaan
loistavaksi ja taikamaisen suurenmoiseksi näyttämöksi. Ja hyvä onkin,
että luonto on näin auliisti ja viljalti valaissut Marsin öitä, sillä
vihreillä marsilaisilla, jotka ovat kuljeksivaa väkeä ja joiden järki
ei ole korkealle kehittynyt, on vain alkuperäisiä vehkeitä
keinotekoista valaisemista varten, pääasiallisesti soihtuja,
eräänlaisia kynttilöitä ja omituisia öljylamppuja, joissa öljy
kaasuuntuu ja palaa ilman sydäntä.
Tällaisen lampun valo on huikaisevan kirkas, kauaskantava ja valkoinen,
mutta kun siinä käytettyä luonnonöljyä voidaan saada vain siellä täällä
syrjäseuduissa olevista kaivoksista, niin nämä olennot, jotka
ajattelevat vain kuluvaa hetkeä ja ovat ruumiillista työtä kohtaan
tuntemansa kammon johdosta lukemattomia miespolvia pysyneet puolittain
barbaarisella tasolla, käyttävät näitä lamppuja hyvin harvoin.
Sen jälkeen kun Sola oli lisännyt minulle peitteitä, nukuin uudelleen
ja heräsin vasta päivällä. Muut huoneessaolijat, viisi luvultaan,
olivat kaikki naisia ja nukkuivat vieläkin korkeiden, kirjavien
silkki- ja turkiskasojen peitossa. Kynnyksellä loikoi valpas
vartijaeläin aivan samassa asennossa, jossa olin sen edellisenä iltana
viimeksi nähnyt: se ei ollut näköjään liikauttanut ainoatakaan lihasta.
Eläimen silmät tuijottivat suoraan minuun, ja pohdin mielessäni, mitä
minulle saattaisi tapahtua, jos yrittäisin karata.
Olen aina ollut altis heittäytymään seikkailuihin ja kokeilemaan
sellaista, minkä järkevämmät ihmiset olisivat jättäneet tekemättä.
Senvuoksi johtui nytkin mieleeni, että varmin keino saada tietää
eläimen suhtautuminen minuun olisi yrittää poistua huoneesta. Olin
mielessäni jotakuinkin varma, että selviäisin sen takaa-ajosta, jos
vain kerran olisin rakennuksen ulkopuolella, sillä olin alkanut
suuresti ylpeillä hyppykyvystäni. Ja lisäksi saatoin eläimen koipien
lyhyydestä päätellä, ettei se ollut hyppääjä eikä todennäköisesti
juoksijakaan.
Nousin siis hitaasti ja varovasti seisomaan, mutta näin vartijani
tekevän samoin. Astuin verkalleen sitä kohden, huomaten että jos en
nostanut jalkojani korkealle, voin säilyttää tasapainoni ja lisäksi
päästä verrattain nopeasti eteenpäin. Kun lähestyin eläintä, peräytyi
se varoen tieltäni, ja kun olin saapunut ovelle, vetäytyi se sivulle
päästäen minut ulos. Sitten se lähti perästäni, seuraten minua noin
kymmenen askeleen päässä, minun astellessani pitkin autioita katuja.
Ilmeisestikin sen tehtävänä oli vain minun suojaamiseni, ajattelin,
mutta kun saavuimme kaupungin laitaan, juoksi se äkkiä eteeni
päästellen outoja ääniä ja paljastaen ilkeännäköiset, pelottavat
hampaansa. Haluten hieman huvitella sen kustannuksella juoksin sitä
kohti ja päästyäni aivan sen eteen hyppäsin ilmaan, lennähtäen
korkealta sen ylitse kaupungin rajan ulkopuolelle. Eläin pyörähti heti
ympäri ja juoksi perästäni niin hämmästyttävän nopeasti, etten moista
ollut ennen nähnyt. Olin luullut, että sen raajojen lyhyys teki
nopeuden mahdottomaksi, mutta jos se olisi joutunut kilpasille
susikoiran kanssa, niin viimemainittu olisi jäänyt jälkeen kuin olisi
se nukkunut ovimatolla. Myöhemmin sain tietää, että tämä on Marsin
nopein eläin ja että sitä älykkyytensä, uskollisuutensa ja rohkeutensa
tähden käytetään metsästyksessä, sodassa ja suojelemaan Marsin
asukkaita.