MARSIN PRINSESSA
Kirj.
EDGAR RICE BURROUGHS
Englanninkielestä ("A Princess of Mars") suomentanut
Alpo Kupiainen
Kariston nuorisonkirjoja 40.
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1923.
SISÄLLYS:
Alkulause
Arizonan kunnailla
Pelastuminen kuoleman kidasta
Saapumiseni Marsiin
Vankina
Petän vahtikoiran valppauden
Taistelu, joka tuotti ystäviä
Lasten kasvatus Marsissa
Ilmasta saatu ihana vanki
Opin kieltä
Sankarina ja päällikkönä
Dejah Thorisin seurassa
Vanki, jolla on valtaa
Rakkautta Marsissa
Taistelu elämästä ja kuolemasta
Solan elämäntarina
Pakosuunnitelma
Taistelu ja tappio
Kahleissa Warhoonissa
Taistelu areenalla
Ilmatehtaassa
Lentoretki Zodangassa
Löydän Dejahin
Harhailemassa ilmassa
Zodangan ryöstö
Verilöylyn kautta riemuun
Riemusta kuolemaan
Arizonalaisessa luolassa
ALKULAUSE
Tämän teoksen lukijalle:
Toimittaessani kapteeni Carterin eriskummaisen käsikirjoituksen kirjan
muodossa käsiinne on mielestäni paikallaan lausua muutama sana tästä
huomiota ansaitsevasta henkilöstä.
Ensimmäiset muistoni kapteeni Carterista juontuvat niiden muutamien
kuukausien ajalta, jotka hän vietti isäni talossa Virginiassa juuri
ennen kansalaissodan puhkeamista. Olin silloin vain viisivuotias lapsi,
mutta muistan hyvin hänet, solakan, tumman, sileäksi ajellun,
atleettimaisen miehen, jota nimitin setä Jackiksi.
Hän näytti aina hymyilevän; ja hän syventyi lasten leikkeihin
samanlaisena herttaisena kelpo toverina kuin oli kuluttaessaan aikaansa
ikätovereittensa, miesten ja naisten, huvituksissa; tahi hän istui
sitten tuntikauden yhteen menoon huvittamassa vanhaa isoäitiäni
kertomalla tälle kummallisia, hurjia seikkailujaan kaikista maailman
ääristä. Kaikki me häntä rakastimme, ja orjamme suorastaan palvoivat
hänen polkemaansa maata.
Hänen ulkomuotonsa oli komean miehevä; pituus runsaasti kaksi tuumaa
yli kuuden jalan, hartiat leveät, lanteet hoikat, ryhti harjaantuneen
ja karaistuneen taistelijan. Kasvot olivat säännölliset ja
selväpiirteiset, tukka musta ja lyhyeksi leikattu, kun taas silmät
olivat teräksenharmaat, ja niistä kuvastui luja, vilpitön luonne, joka
uhkui tulista toimekkuutta. Hänen käytöstapansa oli mallikelpoinen, ja
hän oli niin kohtelias kuin etelävaltioiden parhaimmille herrasmiehille
on luonteenomaista.
Hänen ratsastustaitonsa, erittäinkin koirilla metsästettäessä, herätti
ihmettelyä ja ihailua Virginiassakin, loistavien ratsastajien
kotimaassa. Usein kuulin isän varoittelevan häntä harkitsemattomasta
huimapäisyydestä, mutta nauraen hän aina sanoi, että sen kuperkeikan,
joka hänet surmaisi, hän tekisi toistaiseksi vielä syntymättömän
hevosen selästä.
Sodan puhjetessa hän poistui luotamme, enkä sitten nähnyt häntä
viiteen-, kuuteentoista vuoteen. Aivan aavistamatta hän sen jälkeen
palasi, ja minua ihmetytti suuresti huomatessani, ettei hän näyttänyt
vähääkään vanhentuneen eikä hänen ulkomuotonsa ollut muutenkaan yhtään
muuttunut. Toisten seurassa hän oli sama sukkela, iloinen veitikka,
jonka tunsimme vanhastaan, mutta kun hän luuli olevansa yksin, näin
hänen istuvan tuntikausia tuijottaen avaruuteen, samalla kun kasvoista
kuvastui ääretön kaipaus ja toivoton tuska; ja myöskin öisin hän
saattoi niin istua katselemassa taivaalle; mutta mitä hän katsoi, sitä
en tiennyt ennenkuin vuosien kuluttua, luettuani hänen muistiinpanonsa.
Hän kertoi meille olleensa sodan jälkeen Arizonan puolessa etsimässä ja
kaivamassa kultaa; ja häntä oli ilmeisesti onnistanut hyvin, sillä
hänen käytettävissään oli rahaa rajattomasti. Mutta näiden välivuosien
aikaisen elämänsä yksityiskohdista hän oli hyvin vaitelias; hän
suorastaan ei tahtonut ryhtyä niistä ensinkään puhumaan.
Hän viipyi luonamme vuoden päivät, minkä jälkeen hän siirtyi New
Yorkiin, ostaen pienen tilan Hudson-virran varrelta. Kävin siellä häntä
katsomassa kerran vuodessa pistäytyessäni New Yorkin kauppamaailmassa
-- isälläni ja minulla oli näet siihen aikaan sarja sekatavarakauppoja
ympäri Virginian. Kapteeni Carterilla oli pieni, mutta kaunis huvila
joen äkkijyrkällä rantatörmällä, ja viimeisiä kertoja siellä
käydessäni, talvella v. 1885, huomasin hänen kirjoittelevan ahkerasti,
kuten nyt otaksun, muistelmiaan.
Samalla käynnilläni hän sanoi minulle, että jos hänelle jotakin
tapahtuisi, tulisi minun ottaa hoitooni hänen omaisuutensa, ja antoi
minulle avaimen erääseen työhuoneensa kassakaapin lokeroon; siitä
löytäisin hänen jälkisäädöksensä ja eräitä henkilökohtaisia ohjeita,
joiden ehdottoman tarkasta noudattamisesta hän vaati minulta lupauksen.
Sen jälkeen kun olin mennyt makuulle, näin aina ikkunastani hänen
seisovan kuutamossa jyrkänteen reunalla, josta näki yli Hudson-virran,
kädet ojennettuina taivasta kohti ikäänkuin rukoukseen. Rukoilevan minä
silloin hänen luulinkin, vaikka en ollut milloinkaan pitänyt häntä
uskonnollisena ihmisenä tämän sanan varsinaisessa mielessä. Useita
kuukausia sen jälkeen, kun olin palannut kotiin viimeiseltä
vierailultani, muistaakseni maalisk. 1 p:nä 1886 -- sain häneltä
sähkösanoman, jossa minua pyydettiin saapumaan heti hänen luokseen.
Minä olin aina ollut hänen suosikkinsa Carterien nuoremmasta polvesta,
ja niinpä kiiruhdin noudattamaan hänen pyyntöään.
Kun maaliskuun 4 p:nä 1886 saavuin pienelle asemalle, joka on
puolisentoista kilometrin päässä hänen maatilaltaan, ja käskin
liveripukuisen palvelijan viedä minut hevosellaan kapteeni Carterin
asunnolle, vastasi hän, että jos minä olin kapteenin ystäviä, niin
hänellä oli minulle hyvin huonoja uutisia kerrottavana; kapteenin oli
naapuritilan yövartija löytänyt kuolleena kohta päivän valjettua juuri
samana aamuna.
Jostakin syystä tämä tieto ei hämmästyttänyt minua; kuitenkin kiiruhdin
vainajan asunnolle mahdollisimman nopeasti huolehtimaan hänen
ruumiistaan ja asioistaan. Saavuttuani perille tapasin vartijan, joka
oli hänet löytänyt, sikäläisen poliisipäällikön ja joitakuita
kaupunkilaisia kokoontuneina vainajan pieneen työhuoneeseen. Vartija
selosti yksityiskohtaisesti sen vähän, mitä hänellä oli kertomista.
Silloin kun hän huomasi ruumiin, oli se vielä ollut lämmin. Se oli, hän
sanoi, maannut pitkänään lumessa, kädet ojennettuina pään yli
jyrkänteen reunaa kohti, ja kun hän näytti minulle paikan, niin
mieleeni välähti, että se oli juuri sama kohta, jossa olin aikaisemmin
nähnyt hänen seisovan öisin käsivarret kohotettuina taivasta kohti
rukoukseen.
Minkäänlaisia väkivallan merkkejä ei ruumiissa ollut, ja
ruumiintarkastuksesta annetun lääkärinlausunnon nojalla tuli
tutkintotuomari pian siihen päätökseen, että kuolema oli johtunut
sydänhalvauksesta. Jäätyäni yksin työhuoneeseen aukaisin kassakaapin ja
vedin esille sen laatikon sisällön, josta hänen sanojensa mukaan
löytäisin ohjeeni. Ne olivat osaksi todella omituisia, mutta olen
noudattanut niitä pienimpiä yksityiskohtia myöten niin uskollisesti
kuin olen voinut.
Hän määräsi, että minun oli vietävä hänen ruumiinsa Virginiaan
palsamoimatta sitä ja pantava se avoimeen arkkuun hautakammioon, jonka
hän oli aikaisemmin rakennuttanut ja jossa, kuten myöhemmin huomasin,
oli hyvä tuuletuslaitos. Ohjeissa teroitettiin nimenomaan, että minun
oli henkilökohtaisesti valvottava kaiken tämän suoritusta ja että sen
tuli käydä juuri niin kuin hän oli määrännyt, tarpeen vaatiessa
vaikkapa salaisestikin.
Omaisuutta koskevien säädösten mukaan oli minun saatava kaikki siitä
kertyvät tulot kahdenkymmenenviiden vuoden aikana, jonka jälkeen
pääomakin joutuisi minulle. Hänen muut määräyksensä koskivat tätä
käsikirjoitusta, joka minun oli säilytettävä sellaisena kuin se oli
saadessani, sinetöitynä ja lukematta, yksitoista vuotta; en myöskään
saanut julkaista sen sisältöä ennenkuin kahdenkymmenenyhden vuoden
kuluttua hänen kuolemastaan.
Omituinen piirre siinä hautakammiossa, jossa hänen ruumiinsa vieläkin
lepää, on se, että sen vankkatekoisessa ovessa on yksi ainoa,
tavattoman suuri, kultalevyinen jousilukko, joka voidaan avata _vain
sisäpuolelta_.
Kunnioittaen
Edgar Rice Burroughs
ENSIMMÄINEN LUKU
Arizonan kunnailla
Olen hyvin vanha mies; ikääni en tiedä. Kenties se on sata vuotta,
kenties enemmän; en voi sitä sanoa, sillä en ole vanhentunut toisten
ihmisten tavalla enkä muista milloinkaan olleeni lapsi. Niin pitkälti
kuin muistan, olen aina ollut mies -- suunnilleen kolmikymmenvuotias
mies. Olen nykyisin samannäköinen kuin neljäkymmentä vuotta sitten ja
vieläkin aikaisemmin, mutta kuitenkin tunnen, etten voi elää ikuisesti,
että jonakin päivänä kuolen todellisen kuoleman, josta en enää ikinä
herää. En tiedä, miksi kuolemaa pelkäisin, minä, joka olen kuollut
kahdesti ja kuitenkin olen elossa; mutta se herättää minussa
samanlaista kammoa kuin teissäkin, joka ette ole kuollut kertaakaan; ja
juuri tämä kuoleman pelko, niin luulen, saa minut varmasti uskomaan,
että olen kuolevainen.
Ja juuri tämän vakaumukseni tähden olen päättänyt kirjoittaa
kertomuksen elämäni ja kuolemani mielenkiintoisista vaiheista. En osaa
selittää niissä esiintyviä ilmiöitä; voin vain tässä pukea tavallisen
onnenetsijän sanoihin selostuksen niistä oudon kummallisista
tapahtumista, jotka sain kokea kymmenen vuoden aikana, kuolleen
ruumiini levätessä häiritsemättä eräässä Arizonan luolassa.
En ole milloinkaan ennen hiiskunut mitään kertomuksestani, eikä kukaan
kuolevainen saa nähdä tätä käsikirjoitusta ennenkuin olen iäksi
poistunut. Tiedän kyllä, että tavallisen ihmisen järki ei
usko mitä se ei käsitä, enkä niin ollen aio antautua yleisön,
puhujien ja sanomalehtien pilkattavaksi enkä sallia, että minut
maalataan mahdottomaksi valehtelijaksi, vaikka kerronkin vain
pelkkiä tositapahtumia, jotka tiede tulevaisuudessa osoittaa
paikkansapitäviksi. Kenties ne tiedot, jotka sain Marsista, ja tässä
kertomuksessa esittämäni kokemukset ovat omiaan edistämään lähimmän
kiertotähtemme salaperäisten olojen ymmärtämistä, jotka ovat
salaperäisiä teistä, mutta eivät enää minusta.
Nimeni on John Carter, mutta paremmin minut tunnetaan nimellä kapteeni
Jack Carter Virginiasta. Kansalaissodan päättyessä huomasin, että
omaisuutenani oli muutamia satojatuhansia (etelävaltioiden) dollareita
[etelävaltioiden sodanaikainen paperiraha menetti lopulta kokonaan
arvonsa. -- _Suom_.] ja kapteenin valtakirja sellaisen armeijan
ratsujoukoissa, jota ei enää ollut olemassa, ja että olin sellaisen
valtion palveluksessa, joka oli haihtunut Etelän toiveiden mukana.
Isännättömänä, pennittömänä ja menettäneenä ainoan elinkeinoni,
taistelemisen, päätin pyrkiä lounaista kohti ja koettaa korjata
omaisuuteni menetyksen etsimällä kultaa.
Vietin lähes vuoden kulkien yhdessä erään toisen etelävaltioiden
upseerin, richmondilaisen kapteeni James K. Powellin, kanssa. Meillä
oli tavattoman hyvä onni, sillä lopputalvella 1865, monien kovien
ponnistusten ja puutteiden jälkeen, löysimme parhaimman kultapitoisen
kvartsisuonen, mitä hurjimmissakaan unelmissamme olimme kuvitelleet.
Powell, jolla oli kaivosinsinöörin ammattisivistys, totesi että hieman
enemmässä kuin kolmessa kuukaudessa olimme kaivaneet malmia yli
miljoonan dollarin arvoisen määrän.
Kun varustuksemme olivat äärimmäisen puutteelliset, niin päätimme, että
toisen meistä oli lähdettävä sivistyneeseen maailmaan ostamaan
välttämättömiä koneita ja palatessaan tuotava mukanaan riittävästi
kaivostöihin kykenevää työvoimaa.
Koska Powell tunsi seudun samoin kuin kaivostyössä tarvittavat koneet,
niin arvelimme, että parasta oli hänen lähteä matkalle. Sovimme, että
minun oli pidettävä hallussa palstaamme sen varsin vähäisen
mahdollisuuden varalta, että joku kuljeksiva kullankaivaja yrittäisi
sitä napata.
Maaliskuun 3 p:nä 1866 Powell ja minä sälytimme hänen eväänsä kahden
_burron_ selkään, ja sanottuaan jäähyväiset hän hyppäsi ratsaille ja
lähti liikkeelle vuoren rinnettä pitkin laaksoa kohti, jonka poikki
hänen matkansa alkuosa kulki.
Powellin lähtöaamu, samoin kuin melkein kaikki aamut Arizonassa, oli
kirkas ja ihana; saatoin nähdä hänen pienine kuormajuhtineen kulkevan
nytkyttelevän tietään vuoren kuvetta alas laaksoon, ja pitkin aamua
näin heidät silloin tällöin vilahdukselta, kun he kohosivat jollekin
harjanteelle tai kulkivat tasaisella ylänteellä. Viimeisen kerran näin
Powellin kello kolmen seuduissa iltapäivällä, jolloin hän painui
laakson toiselle puolelle vuorijonon varjoon.
Noin puoli tuntia myöhemmin katsahdin sattumalta laakson toiselle
rinteelle ja hämmästyin suuresti huomatessani kolme pientä täplää
samoilla kohdin, missä viimeksi olin nähnyt ystäväni ja hänen molemmat
juhtansa. Minulla ei ole taipumuksia tarpeettomaan tuskitteluun, mutta
kuta enemmän koetin itselleni selittää, että Powellilla ei ollut mitään
hätää ja että täplät, jotka olin nähnyt hänen jäljillään, olivat
antilooppeja tai villejä hevosia, sitä vähemmän kykenin saamaan
mieltäni rauhalliseksi.
Koko sinä aikana, jonka olimme olleet tällä seudulla, emme olleet
nähneet ainoatakaan vihamielistä intiaania ja olimme senvuoksi tulleet
rajattoman huolettomiksi ja laskettelimme pilaa kuulemistamme
kertomuksista, joiden mukaan näitä hirveitä rosvoja liikkui muka suurin
laumoin kulkuteiden varsilla, levittäen surmaa valkoihoisten seurueiden
keskuuteen ja rääkäten niitä, jotka joutuivat heidän armottomiin
kynsiinsä.
Tiesin, että Powell oli hyvin aseistettu ja lisäksi ollut mukana
intiaaneja vastaan käydyissä taisteluissa; mutta myöskin minä olin
vuosikausia elänyt ja taistellut siouxintiaanien keskuudessa
pohjoisessa ja tiesin, että hänen toiveensa olivat vähäiset saadessaan
niskoilleen joukon taitavia vainuaja-apacheja. Viimein en jaksanut enää
kestää jännitystä, vaan hyppäsin ratsuni selkään, otettuani mukaani
molemmat colt-revolverini ja karbiinin sekä kaksi vyöllistä patruunia,
ja lähdin painumaan laaksoon samaa tietä, jota Powell oli aamulla
mennyt.
Niin pian kun pääsin suhteellisen tasaiselle maalle, hoputin ratsuni
lyhyeen laukkaan, jota ratsastin missä vain polun laatu teki sen
mahdolliseksi, kunnes hämärissä saavuin sille kohdalle, jossa Powellin
jälkiin yhtyivät toiset, kolmen täyttä neliä juosseen, kengittämättömän
hevosen jäljet.
Ratsastin ripeästi jälkiä pitkin, kunnes minun pimeän tullen oli pakko
pysähtyä odottamaan kuun nousua ja minulle jäi aikaa harkita
ratsastusretkeni järkevyyttä. Kentiespä olin ajatuksissani manannut
esiin mahdottomia vaaroja, kuten hermostunut vanha akka, ja kun
tapaisin Powellin, nauraisi hän katketakseen vaivoilleni. Mutta minä en
ole herkkä loukkautumaan, ja velvollisuudentunnon noudattaminen,
tulkoonpa sitten mitä tahansa, on koko elämäni ajan ollut minulle
jonkinlaista epäjumalan palvomista; ja se seikka selittäneekin ne
kunnianosoitukset, joita olen saanut kolmelta tasavallalta, sekä sen
ystävyyden ja ne kunniamerkit, jotka ovat tulleet osakseni vanhan ja
mahtavan keisarin sekä useiden pienempien valtiaiden taholta, joiden
palveluksessa miekkani on lukuisia kertoja punertunut.
Kello yhdeksän vaiheilla oli kuutamo jo siksi kirkas, että voin jatkaa
matkaani, eikä minun ollut ensinkään vaikeata seurata jälkiä myöten
nopeata astuntavauhtia. Paikoitellen saatoin ratsastaa reipasta
raviakin, kunnes keskiyön tienoissa saavuin lähteelle, jonka partaalle
Powell oli suunnitellut leiriytyä. Saavuin sinne aavistamattani ja
näin, että paikka oli aivan autio eikä siellä ollut merkkiäkään mistään
äskeisestä leiriytymisestä.
Mieltäni kiihotti, kun jälkiä tarkastaessani huomasin, että
takaa-ajajat -- sillä nyt olin varma siitä, että ne olivat niitä --
olivat seuranneet Powellia pysähdyttyään lähteellä vain hetkisen; ja
aina olivat he ratsastaneet hänen kanssaan samaa vauhtia.
Nyt oli aivan selvää, että vainuajat olivat apacheja ja että he
tahtoivat vangita Powellin elävänä saadakseen itselleen pirullisen
huvin rääkätä häntä. Kannustin senvuoksi ratsuni vaarallisen hurjaan
vauhtiin, toivoen kaikesta huolimatta saavuttavani punaiset lurjukset,
ennenkuin he kävisivät Powellin kimppuun.
Kaikki mietteeni keskeytyivät äkkiä kuullessani kahden laukauksen
hiljaiset äänet kaukaa edeltäni. Arvasin, että silloin, jos
milloinkaan, Powell minua tarvitsi, ja kannustin hevoseni nelistämään,
minkä se suinkin pääsi kaitaa ja vaikeakulkuista vuoristopolkua
ylöspäin.
Olin ratsastanut mitään sen enempää kuulematta kenties lähemmä kaksi
kilometriä, kun polku lähellä solan korkeinta kohtaa laajeni vähäiseksi
aukeaksi tasangoksi. Olin juuri tullut ahtaan, hyvin jyrkkärinteisen
rotkon läpi, kun äkkiarvaamatta jouduin tämän kentän reunaan ja
silmiäni kohtasi näky, joka saattoi minut hämmennyksiin ja kauhun
valtaan.
Pieni tasainen maakaistale oli valkeanaan intiaanien teltoista, ja
arviolta puolisen tuhatta punaista sotilasta tungeskeli leirin
keskikohdan ympärillä. Intiaanien huomio oli niin täydelleen; kiintynyt
heidän muodostamansa piirin keskustaan, etteivät he huomanneet minua,
ja minä olisin helposti voinut peräytyä rotkon pimentoihin ja paeta
ilman pienintäkään vaaraa. Mutta kun tämä ajatus ei johtunut mieleeni
ennenkuin seuraavana päivänä, ei minulla ole vähintäkään oikeutta
vaatia itselleni sankaruuden kunniaa, mihin tämä kertomukseni kohta
minut muuten kenties oikeuttaisi.
En luule, että olen samasta aineesta kuin sankarit, sillä vaikkakin
olen täysin tietoisesti satoja kertoja joutunut katsomaan kuolemaa
vasten kasvoja, niin en voi muistaa ainoatakaan kertaa, jolloin joku
toinen menettelytapa kuin silloin noudattamani olisi johtunut mieleeni
ennenkuin monien tuntien kuluttua. Henkisen olemukseni rakenne on
ilmeisesti sellainen, että joku alitajunnassani oleva voima ajaa minut
velvollisuuden tielle minun tarvitsematta vaivata järkeäni
aikaakysyvällä pohdinnalla. Mutta olkoonpa sen laita miten tahansa,
milloinkaan ei minua ole surettanut se, että minulla suorastaan ei ole
ollut mahdollisuutta valita raukkamaista toimintatapaa.
Puheena olevalla hetkellä olin luonnollisesti varma siitä, että
intiaanien huomio oli kiintynyt Powelliin. En tiedä, ajattelinko ensin
ja toimin sitten vaiko päinvastoin, mutta joka tapauksessa minä,
samalla kun näky avautui eteeni, tempasin revolverini ja ryhdyin
nopeasti ampumaan intiaaniarmeijaa kiljuen minkä keuhkoni kestivät.
Yksin ollen en olisi voinutkaan sen parempaa taktiikkaa noudattaa,
sillä äkillinen yllätys saattoi punanahat hämmennyksiin, joten he,
luullen saaneensa kimppuunsa vähintään rykmentin säännöllistä
sotaväkeä, pakenivat joka suuntaan noutamaan jousiaan ja nuoliaan sekä
pyssyjään.
Se näky, mikä heidän nopeasti hajaantuessaan paljastui silmiini, sai
minut silmittömäksi kauhusta ja raivosta. Kirkkaassa arizonalaisessa
kuutamossa virui Powellin ruumis, jossa oli punaisten sankarien nuolia
kuten harjassa harjaksia. Hän oli jo kuollut, sitä en saattanut
epäilläkään, mutta olin yhtä valmis pelastamaan hänen ruumiinsa
joutumasta apachien raadeltavaksi, kuin olisin ollut pelastamaan hänet
itsensä kuolemasta.
Ratsastin aivan hänen vierelleen ja hyppäsin satulasta, minkä jälkeen
tartuin hänen patruunavyöhönsä ja vedin hänet poikittain ratsuni
sä'älle. Yksi ainoa vilkaisu taakseni riitti selvittämään minulle, että
palaaminen samaa tietä olisi paljoa vaarallisempaa kuin matkan
jatkaminen kentän halki. Niinpä iskinkin kannukset hevos-raukkani
kupeisiin ja syöksyin aukeaman toisessa laidassa näkyvää solan suuta
kohti.
Intiaanit olivat tällä välin huomanneet, että minä olin yksin, ja minun
jälkeeni lähetettiin sadatteluja, nuolia ja pyssynkuulia. Mutta kun
kuutamossa on vaikea saada osumaan mitään muuta paitsi sadatuksia, ja
kun lisäksi äkillinen, odottamaton saapumiseni oli saattanut intiaanit
kiihdyksiin ja minä olin nopeanlaisesti liikkuva maali, säilyin minä
vihollisteni lukuisilta kuolettavilta ammuksilta ja saavuin
onnellisesti läheisten kukkulain varjoon ennenkuin intiaanit ehtivät
järjestää säännöllisen takaa-ajon.
Ratsuni sai juosta ohjaamatta, sillä mielestäni oli todennäköistä, että
minä tunsin huonommin solan suulle vievän polun kuin se. Se sattui
poikkeamaan syrjäpolulle, joka vei harjanteen huipulle eikä solalle,
jonka kautta olin toivonut pääseväni laaksoon ja turvaan. On kuitenkin
luultavaa, että sitä seikkaa saan kiittää hengestäni ja niistä
merkillisistä kokemuksista ja seikkailuista, jotka tulivat osakseni
seuraavien kymmenen vuoden aikana.
Sen, että olin joutunut väärälle tielle, huomasin vasta silloin, kun
minua takaa-ajavien villien kiljuminen alkoi kuulua yhä heikompana
kaukaa vasemmalta.
Arvasin, että he olivat menneet aukeaman reunassa olevan säröisen
kallioulkoneman vasemmalle puolelle, kun taas ratsuni oli tuonut minut
ja Powellin ruumiin sen oikealle puolelle.
Pysähdytin hevoseni pienelle tasaiselle kielekkeelle, josta näkyi
vasemmalla allani oleva polku, ja näin takaa-ajavien raakalaisten
häviävän läheisen kukkulan taakse.
Tiesin, että intiaanit pian huomaisivat olevansa väärällä tiellä ja
että minua ryhdyttäisiin uudelleen etsimään oikealta suunnalta, niin
pian kun he olisivat löytäneet jälkeni.
Olin ratsastanut vain vähän matkaa, kun jouduin kerrassaan hyvältä
näyttävälle tielle, joka kulki pitkin korkean kallion kuvetta. Tie oli
tasainen ja jokseenkin leveä sekä vei ylöspäin siihen suuntaan, johon
minä pyrin. Kallioseinämä kohosi oikealla puolellani monien kymmenien
metrien korkeuteen, ja vasemmalla puolellani oli yhtä syvä ja melkein
kohtisuora jyrkänne alaspäin.
Etenin tätä tietä kenties satakunnan metriä. Sitten teki tie äkkimutkan
oikealle, ja jouduin avaran luolan suulle. Aukko oli lähes puolentoista
metrin korkuinen ja noin metrin levyinen, ja tie päättyi siihen.
Oli jo aamu, ja melkein aavistamatta oli tullut kirkas päivä. Kuten
tavallista, ei nytkään ollut ollut hämyn aikaa, mikä on Arizonan
luonteenomaisia, yllättäviä piirteitä.
Laskeuduin satulasta ja nostin Powellin maahan, mutta vaikka kuinka
tarkkaan olisin häntä tutkinut, en voinut huomata hänestä
heikoimpiakaan elon merkkejä. Kaadoin kenttäpullostani vettä hänen
jäykkien huuliensa väliin, pesin hänen kasvonsa ja hieroin hänen
käsiänsä, jatkaen virvottamisyrityksiäni yhtä mittaa lähes tunnin,
vaikkakin tiesin, että hän oli kuollut.
Pidin Powellista hyvin paljon; hän oli läpikotaisin mies, joka
suhteessa täysin moitteeton etelän puolen herrasmies, luotettava ja
uskollinen ystävä; ja tunsin syvää tuskaa, kun lopultakin luovuin
virvottamispuuhistani.
Jättäen Powellin ruumiin paikalleen kallion reunalle ryömin luolaan
tarkastusmatkalle. Se oli avara onkalo, kenties läpimitaltaan noin
kolmekymmentä metriä ja korkeudeltaan kymmenen metrin seuduissa.
Sileästä, askelten kuluttamasta lattiasta ja monista muista merkeistä
saattoi päättää, että luolassa oli kaukaisina aikoma asuttu. Peremmällä
oli niin pimeätä, etten voinut erottaa, oliko siellä mahdollisesti
aukkoja, jotka veivät toisiin onkaloihin.
Jatkaessani tarkastustani, aloin tuntea miellyttävää raukeutta, jonka
arvelin olevan pitkän ja ripeän ratsastuksen aiheuttamaa väsymystä sekä
taistelun ja takaa-ajon kiihtymyksen vastavaikutusta. Arvelin olevani
jotakuinkin turvassa nykyisessä olinpaikassani, sillä tiesin, että
yksikin mies kykenisi puolustamaan luolan suuta kokonaista armeijaa
vastaan.
Pian tulin niin uniseksi, että tuskin jaksoin vastustaa voimakasta
halua heittäytyä edes muutamiksi hetkiksi lepäämään luolan permannolle,
mutta samalla tiesin, että se ei käynyt päinsä millään ehdolla, sillä
se tuottaisi minulle varman kuoleman; saattoivathan punaiset ystäväni
millä hetkellä hyvänsä olla kimpussani. Ponnistin voimiani ja lähdin
luolan aukkoa kohti, mutta horjahdin kuin juopunut seinää vasten,
vaipuen sitten pitkälleni lattialle.
TOINEN LUKU
Pelastuminen kuoleman kidasta
Suloisen raukeuden tunne valtasi minut, lihakseni höltyivät ja
nukkumisen halu oli juuri voittamaisillaan, kun korvaani saapui
lähestyvien ratsujen kavioiden kopse. Koetin nousta seisomaan, mutta
kauhukseni huomasin, että lihakseni eivät totelleet minua. Olin täysin
valveilla, mutta yhtä kykenemätön liikauttamaan jäsentäkään, kuin jos
olisin muuttunut kiveksi. Vasta silloin huomasin, että luolan täytti
kevyt utu. Se oli hyvin ohutta, ja sen saattoi nähdä vain päivänvaloon
vievää aukkoa vasten. Myöskin tunsin sieraimissani heikkoa, pistävää
katkua, ja minusta tuntui todennäköiseltä, että olin saanut
jonkunlaisen kaasumyrkytyksen, mutta en jaksanut käsittää, kuinka
minulla säilyi ajatuskyky, vaikka en päässyt liikkeelle.
Makasin katse luolan suuta kohti ja saatoin nähdä sen ja kallion
kulmauksen välisen lyhyen palasen tiestä. Hevosten kavioiden kopse oli
lakannut, ja päättelin intiaanien parhaillaan ryömivän salaa kimppuuni
pitkin vähäistä ulkonemaa, joka johti elävään hautaani. Muistan
toivoneeni, että he tekisivät minusta lopun hyvin äkkiä, sillä ajatus
kaikista niistä lukemattomista tempuista, joita he sille päälle
sattuessaan saattaisivat minulle tehdä, ei minua erikoisesti
miellyttänyt.
Minun ei tarvinnut odottaa kauan, ennenkuin hiipimisestä johtuva ääni
kertoi minulle, että he olivat lähelläni, ja pian kurkottui sotajalalla
olevien intiaanien tapaan maalattu naama varovaisesti kallion takaa,
tähystäen minua villeine silmineen. Olin varma siitä, että hän näki
minut huolimatta luolassa vallitsevasta hämärästä, sillä varhaisen
aamun aurinko paistoi suoraan minuun luolan aukosta.
Intiaani ei hyökännyt kimppuuni, vaan seisoi paikallaan tuijottaen
minua silmät pullollaan ja suu auki. Ja sitten ilmestyi toinen villi
naama, ja sitten kolmas, neljäs, viides, intiaanien kurkottaessa
kaulojaan tovereittensa olkapäiden yli, kun eivät päässeet näiden
sivuitse kapealla ulkonemalla. Kaikkien heidän kasvoiltaan kuvastui
kunnioittava pelko, jonka syytä en tietänyt ennenkuin kymmenen vuotta
myöhemmin. Oli ilmeistä, että katselijoiden takana oli vielä toisiakin,
sillä etumaiset kuiskailivat jotakin takana-olijoille.
Äkkiä kuului matalaa, mutta selvää ulinaa luolan perältä, ja niin pian
kun intiaanit sen kuulivat, he kääntyivät ympäri ja pakenivat
kauhuissaan. Niin hätäisinä he pyrkivät pääsemään takanani olevan
näkymättömän olion kynsistä, että heistä yksi kierähti päistikkaa
kallion reunalta rotkoon. Vähän aikaa heidän rajut huutonsa
kajahtelivat _cañonissa_, ja sitten oli taaskin kaikki hiljaista.
Ääni, joka oli säikähdyttänyt heidät, ei toistunut, mutta se oli ollut
tarpeeksi herättämään minussa ajatuksia kauheasta vaarasta, joka minua
mahdollisesti uhkasi takanani olevasta pimeydestä. Pelko on
suhteellinen käsite, ja silloisia tunteitani voinkin arvioida vain
vertaamalla niitä kokemuksiini, joita minulla on sitä ennen ja sen
jälkeen ollut vaarallisissa tilanteissa. Mutta häpeilemättä voin sanoa,
että jos ne tunteet, joiden vallassa olin muutamien sitä seuraavien
minuuttien aikana, olivat pelkoa, niin armahtakoon Jumala pelkuria,
sillä totisesti on arkuus oma rangaistuksensa.
Maata halvaantuneena, selin jotain hirvittävää ja tuntematonta vaaraa
vastaan, jonka pelkkä ääni ajoi rohkeat apachisotilaat hurjaan pakoon
kuten susilauma lammaskatraan, se on mielestäni mahdollisimman kauhea
asema miehelle, joka on aina tottunut taistelemaan henkensä puolesta
turvautuen voimakkaan ruumiinsa koko jäntevyyteen.
Useita kertoja olin kuulevinani takaani hiljaisia ääniä, ikäänkuin
olisi joku varovaisesti liikkunut, mutta lopuksi nekin lakkasivat, ja
minä sain häiritsemättä pohtia asemaani. Vain hyvin ylimalkaisesti
saatoin aavistaa, mikä oli syynä halvaantumiseeni, ja ainoa toivoni
oli, että se menisi ohitse yhtä äkkiä kuin oli tullutkin.
Myöhään iltapäivällä hevoseni, joka oli suitset riipuksissa seisonut
luolan edustalla, lähti hitaasti tietä alaspäin ilmeisestikin etsimään
ravintoa ja vettä, ja minä jäin yksin salaperäisen tuntemattoman
toverini sekä ystävävainajani ruumiin seuraan, joka viimemainittu virui
juuri näköpiirini rajalla kallion kielekkeellä, jonne olin sen aamulla
varhain sijoittanut.
Siitä lähtien vallitsi keskiyön seuduille saakka hiljaisuus -- kuoleman
hiljaisuus. Sitten äkkiä säpsähdin, sillä aamuinen, kammottava ulina
kajahti taaskin, ja senjälkeen kuului synkästä pimeydestä taaskin
liikehtimisestä syntyvää ääntä ja kuivien lehtien kahinaa. Hermoni,
jotka olivat jo ennestään ylenmäärin pingoittuneet, saivat äärimmäisen
hirvittävän kolauksen, ja yli-inhimillisin ponnistuksin koetin saada
kammottavat kahleeni murretuksi. Se oli järjen, tahdon, hermojen
ponnistusta eikä lihasjännitystä, sillä en saanut edes pikku sormeani
liikkumaan, mutta silti oli ponnistukseni valtava. Ja sitten joku
paikka antoi perään, tunsin hetkellistä pahoinvointia, kuului näpsäys,
kuin olisi teräslanka katkennut, ja minä seisoin selkä luolan seinää
vasten kasvot tuntemattomaan viholliseeni päin.
Juuri silloin valaisi kuu luolan, ja näin edessäni oman ruumiini
samassa asennossa, jossa se oli virunut kaikki nämä tunnit, silmät
tuijottaen luolan suulle ja kädet velttoina permannolla. Katsahdin
ensin lattialla olevaa hengetöntä tomumajaani ja sitten itseäni
äärimmilleen hämmästyneenä; sillä tuollahan minä makasin täysissä
pukimissa, ja kuitenkin seisoin tässä, mutta alastomana kuin
syntymähetkelläni.
Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä ja odottamatta, että hetkeksi unohdin
kaiken muun ja ajattelin vain tätä kummallista muodonvaihdosta.
Ensimmäinen ajatukseni oli, onko tämä sitten kuolemaa! Olenko
todellakin ikuisiksi ajoiksi siirtynyt toiseen elämään! Mutta hevillä
en voinut sitä uskoa, sillä tunsin sydämeni jyskyttävän kylkiluita
vasten kiihtyneenä äskeisistä ponnistuksistani. Hengitykseni oli
nopeaa, läähättävää, kylmä hiki kihosi ruumiini jokaisesta huokosesta,
ja vanha nipistämiskoe osoitti aivan varmasti, että haamu minä en
ainakaan ollut.
Äkkiä palasivat ajatukseni välittömään ympäristööni, kun kammottava
ulina kuului uudelleen luolan perältä. Alastomana ja aseettomana en
ensinkään halunnut kohdata minua uhkaavaa näkymätöntä oliota.
Revolverini olivat hengettömän ruumiini vyöllä, ja jostakin
käsittämättömästä syystä en voinut saada itseäni kajoamaan siihen.
Karbiinini oli kotelossaan satulaani sidottuna, ja kun hevoseni oli
mennyt tiehensä, ei minulla ollut puolustusvälineitä. Ainoana keinonani
näytti olevan pako, ja päätökseni oli valmis, kun kahiseva ääni toistui
ja kiihtynyt mielikuvitukseni loihti silmiini luolan pimeydessä
kimppuuni hiipiviä olioita.
En voinut enää vastustaa haluani päästä pois tästä hirveästä paikasta
ja pujahdin nopeasti aukosta Arizonan tähtikirkkaaseen yöhön. Luolan
ulkopuolella vaikutti raitis, vilpoisa vuoristo-ilma kuin olisin
nauttinut virvottavaa lääkettä, ja tunsin saavani suoniini uutta
elämää, mieleeni uutta rohkeutta. Jäin seisomaan jyrkänteen reunalle ja
soimasin itseäni, kuten minusta nyt tuntui, täysin aiheettomasta
arkailusta. Järkeilin, että olin virunut luolassa avuttomana
tuntikausia, mutta kuitenkaan ei minulle ollut tapahtunut mitään, ja
selvän ja johdonmukaisen harkinnan ohjaamana sai kylmä järkeni minut
vakuutetuksi, että kuulemieni äänten täytyi johtua yksinomaan
luonnollisista ja vaarattomista syistä; todennäköisesti oli luolan
muoto sellainen, että heikko tuulen henkäys oli synnyttänyt äänet.
Päätin ottaa siitä selvän, mutta ensin ojensin pääni pystyyn
hengittääkseni puhdasta ja virkistävää vuoristoilmaa. Samalla sattui
katseeni kaukana allani olevaan ihanaan rotkomaisemaan ja kaktuksia
kasvavaan tasaiseen maatilkkuun, joille kuu valoi himmeää loistetta
tehden ne haaveellisen kauneiksi.
Lännen ihmeellisistä nähtävyyksistä ovat harvat niin tenhoavia kuin
arizonalainen kuutamomaisema; kaukaiset, hopealta hohtavat vuoret,
kukkulajonojen ja laaksojen kiehtova valon ja varjon vaihtelu,
jäykkien, mutta silti kauniiden kaktuksien jylhän kummalliset muodot,
kaikki se muodostaa lumoavan tenhoisan taulun, jota katsellessaan
luulee näkevänsä vilahduksen kuolleesta ja unohdetusta maailmasta,
siksi erilainen se on kuin mikään muu seutu maailmassa.
Näin mietin, ja katseeni kääntyi maisemasta taivaalle, jonka
kymmenettuhannet tähdet muodostivat sopivan, loistavan katoksen tälle
maanpäälliselle näyttämölle. Huomioni kiintyi pian kaukana
taivaanrannalla välkkyvään suureen punaiseen tähteen. Katsellessani
sitä tunsin sen kiehtovan itseäni tavattomasti -- se oli Mars, sodan
Jumala, ja minä, sotilas, olin aina tuntenut sitä kohtaan
vastustamatonta viehätystä. Silloin, kauan sitten menneenä yönä sitä
katsellessani, se tuntui kutsuvan minua käsittämättömän tyhjyyden läpi,
viittaavan minua luokseen, vetävän minua puoleensa kuten magneetti
rautapalasta.
Kaipaukseni oli vastustamaton; suljin silmäni, ojensin käteni
kutsumukseni jumalaa kohti, ja tunsin kiitäväni nopeasti kuin ajatus
mittaamattoman, tiettömän avaruuden halki. Hetken oli ympärilläni
äärimmäisen kylmää ja aivan pimeätä.
KOLMAS LUKU
Saapumiseni Marsiin
Kun aukaisin silmäni, olin loihditun kummallisessa ympäristössä.
Tiesin, että olin Marsissa; en edes tehnyt mielessäni kysymystä, olinko
valveilla ja täydessä järjessäni. En ollut unessa, nipistämiskoe oli
nyt tarpeeton; sisäinen tietoisuus sanoi minulle, että olin Marsissa,
yhtä varmasti kuin teidän järkenne sanoo teille, että olette
maapallolla. Te ette sitä kysele, en minä liioin kysellyt. Huomasin
makaavani kellahtavan, sammalmaisen kasviston muodostamalla alustalla,
joka ulottui penikulmittani ympärilleni kaikkiin suuntiin. Olin
syvässä, ympyrän muotoisessa notkelmassa, jonka reunoilla erotin
matalia, epäsäännöllisiä kukkuloita.
Oli keskipäivä, ja aurinko paistoi täydeltä terältään paahtaen
alastonta ruumistani varsin kuumasti, ei kuitenkaan kuumemmin kuin
Arizonan aavikoilla samanlaisissa oloissa. Siellä täällä pilkotti
kvartsipitoinen kallio välkkyen auringon paisteessa; ja vähän matkan
päässä vasemmalla, kenties satakunta metriä minusta, oli joku matala,
muurin ympäröimä, vähän toista metriä korkea laitos. Vettä ei ollut
näkyvissä, eikä liioin mitään muuta kasvullisuutta kuin sammalta, ja
kun minua janotti kelpo lailla, päätin lähteä vähän tarkastamaan
seutua.
Hypähtäessäni pystyyn sain kokea ensimmäisen hämmästykseni Marsissa,
sillä sama ponnistus, joka maapallolla olisi auttanut minut jaloilleni,
lennähdytti minut Marsissa ilmaan melkein kolmen metrin korkeuteen.
Maahan putosin kuitenkin pehmeästi saamatta tuntuvampaa tärähdystä. Nyt
alkoi sarja tavattoman hullunkurisia liikkeitä. Huomasin, että minun
oli opeteltava uudelleen kävelemään alusta alkaen, sillä samat
lihasponnistukset, jotka maapallolla oli tehtävä keveätä ja mukavaa
käyntiä varten, tekivät Marsissa minulle ihmeellisiä kepposia.
Sensijaan että olisin astellut täysijärkisen ihmisen arvokkaaseen
tapaan, oli kävelemisyrityksistäni tuloksena monenlaisia hyppyjä, ja
joka askelella minä ponnahdin kolmen, neljän metrin korkeuteen ja joka
toisen tai kolmannen askelen perästä lennähdin suulleni tai selälleni.
Lihakseni, jotka olivat tottuneet Maan oloihin ja sopeutuneet Maan
vetovoiman mukaisiksi, tekivät minulle kolttosia, koettaessani
ensimmäistä kertaa liikkua Marsin pinnalla, jossa painovoima ja ilman
paine ovat vähäisemmät.
Mutta olin päättänyt tarkastaa matalaa laitosta, joka oli ainoa
näkyvissä oleva asutuksen merkki, ja niinpä keksinkin omalaatuisen
suunnitelman turvautua alkeelliseen liikkumiskeinoon, ryömimiseen. Se
kävi minulta varsin hyvin, ja pian olin päässyt laitoksen matalalle
ympärysmuurille.
Minunpuoleisellani sivulla ei näkynyt ainoatakaan ovea eikä ikkunaa,
mutta kun muuri oli vain alun toista metriä korkea, nousin varovasti
seisomaan ja kurkistin muurin yli. Minua kohtasi kummallisin näky, mitä
milloinkaan olen saanut katsella.
Laitoksen katto oli vahvaa, toistakymmentä senttimetriä paksua lasia,
jonka alla oli useita satoja suuria, aivan pyöreitä, lumivalkoisia
munia. Munat olivat kaikki jotakuinkin yhtä suuria, läpimitaltaan noin
kolme neljännesmetriä.
Niistä oli viisi tai kuusi jo hautunut valmiiksi, ja kummalliset
irvioliot, jotka istuivat niissä räpytellen silmiään auringon valossa,
riittivät saattamaan minut epäilemään, olinko täydessä järjessäni. Ne
olivat suurimmaksi osaksi päänä, ruumis oli pieni ja hintelä, kaula
pitkä, ja jalkoja oli kuusi, tahi kuten myöhemmin sain tietää, kaksi
jalkaa ja kaksi kättä sekä yksi välissä oleva raajapari, jota voitiin
tarpeen mukaan käyttää joko jalkoina tai käsinä. Silmät olivat pään
kupeilla, hieman keskikohdan yläpuolella, ja ne olivat niin ulkonevat,
että ne voivat suuntautua sekä eteen- että taaksepäin ja lisäksi
toisistaan riippumatta, joten nämä oudot eläimet saattoivat päätään
kääntämättä katsoa mihin suuntaan hyvänsä, vieläpä kahteen suuntaan
samalla kertaa.
Korvat, jotka olivat vähän silmien yläpuolella ja lähempänä toisiaan,
muistuttivat pieniä, kuppimaisia tuntosarvia ja ulkonivat näillä
nuorilla olioilla vain pari sentimetriä. Nenää edusti pitkittäinen rako
keskellä kasvoja, suun ja korvien puolivälissä.
Iho oli karvaton, väriltään kellahtavan vihreä. Täysikasvuisilla tämä
väri, kuten varsin pian sain nähdä, tummenee olivinvihreäksi ja on
miehillä tummempi kuin naisilla. Myöskään ei täysikasvuisilla pää ole
niin suhteeton ruumiiseen verrattuna kuin keskenkasvuisilla.
Silmän iris on veripunainen kuten albino-muodoilla, kun taas silmäterä
on tumma. Itse silmämuna on hyvin valkoinen, samoin kuin myöskin
hampaat. Viimemainitut antavat villin leiman muutenkin pelkoa ja kauhua
herättävälle ulkomuodolle, sillä alaleuan torahampaat ulottuvat
teräväkärkisinä kaarina suunnilleen niille kohdin, missä maapallolla
elävien ihmisten silmät sijaitsevat. Hampaiden valkea väri ei ole
samanlainen kuin norsunluun, vaan mitä lumihohtoisimman ja kiiltävimmän
posliinin. Olivinvärisen ihon muodostamaa tummaa taustaa vastaan
näkyvät kulmahampaat hyvin silmäänpistävästi ja näyttävät erittäin
peloittavilta aseilta.
Useimmat näistä yksityiskohdista huomasin vasta myöhemmin, sillä sain
vain vähän aikaa tutkiakseni noita outoja ihmeolioita. Olin nähnyt,
että munat olivat haudottavina, ja seisoessani tarkaten, kun pienet,
kammottavan näköiset hirviöt murtautuivat kuoristaan, en huomannut
parinkymmenen täysikasvuisen marsilaisen saapumista takaapäin.
Heidän askeleensa eivät kuuluneet ollenkaan, koska he tulivat pitkin
pehmeätä sammalta, joka peittää melkein koko Marsin pinnan,
lukuunottamatta jäisiä napaseutuja sekä siellä täällä olevia viljeltyjä
alueita, ja he olisivat helposti saaneet minut vangiksi, mutta heillä
oli paljoa tuhoisammat aikomukset. Minua varoitti ensimmäisen sotilaan
varustusten kalahdus.
Henkeni riippui hiuskarvasta, ja usein olen ihmetellyt, että selviydyin
niin helposti. Jollei joukon johtajan pyssy olisi heilahtanut
kannattimessaan ja sattunut pitkän metallikärkisen keihään nuppiin,
olisin vetänyt viimeisen henkäykseni aavistamattakaan, että kuolema oli
lähelläni. Mutta tämä pieni ääni sai minut käännähtämään, ja minua
uhkasi, tuskin kolmen metrin päässä rinnastani, tavattoman pitkän
keihään kärki. Keihäs oli lähemmä kymmenen metrin pituinen, sen kärki
välkkyvää metallia, ja sitä ojensi äsken tarkastelemieni pienten
paholaisten! suurennettu, ratsastava jäljennös.
Mutta kuinka hentoja ja vaarattomia nuo pienet oliot olivatkaan
verrattuina tähän jättiläismäiseen ja peloittavaan, vihaa, kostoa ja
kuolemaa uhkuvaan ilmestykseen! Mies -- sillä niin lienee minun häntä
nimitettävä -- oli hyvinkin neljä ja puoli metriä pitkä ja olisi,
maapallolla mitattuna, painanut loppupuolelle toista sataa kiloa. Hän
istui ratsunsa selässä samalla tavoin kuin me hevostemme, puristaen
eläimen kupeita alaraajoillaan. Molempien oikeiden käsien kannattama,
kauhea keihäs oli tanassa ratsun kupeella. Kummankin vasemman
käsivartensa hän oli ojentanut sivulle tasapainon säilyttämistä varten,
sillä hänellä ei ollut suitsia eikä minkäänlaisia muitakaan
ohjausvehkeitä hoidettavanaan.
Entä hänen ratsunsa sitten! Kuinka voisinkaan kuvailla sitä
ihmiskielellä! Se oli kolmen metrin korkuinen lapojen kohdalta;
kummallakin kupeella sillä oli neljä jalkaa; leveä, litteä häntä, joka
oli leveämpi päästä kuin juuresta ja jota eläin juostessaan piti
ojossa; ammottava kita, joka ulottui halki pään turvasta pitkään,
tukevaan niskaan saakka.
Samoin kuin isäntä oli ratsukin aivan karvaton, mutta sen iho oli
tumman saven värinen sekä tavattoman sileä ja kiiltävä. Vatsa oli
valkoinen, ja jalkojen värissä oli monta vivahdusta lapojen ja lautasten
savenväristä jalkaterien kirkkaaseen keltaiseen. Itse jalkaterät olivat
paksuanturaiset ja kaviottomat, mikä seikka osaltaan selitti
ratsastajien äänetöntä saapumista. Raajojen kynnettömyys on muuten
niiden suuren lukumäärän ohessa Marsin eläinkunnan luonteenomaisia
piirteitä. Vain kehittyneimmällä ihmisrodulla ja eräällä toisella
eläimellä, ainoalla Marsissa olevalla nisäkkäällä, on hyvin
muodostuneet kynnet, ja kaviollisia eläimiä ei siellä ole ollenkaan.
Tämän ensimmäisen kummituksen takana oli rivissä yhdeksäntoista muuta
otusta, jotka olivat joka suhteessa hänen kaltaisiaan, mutta joilla
kuitenkin, kuten myöhemmin opin tuntemaan, oli kullakin omat erikoiset
yksilölliset piirteensä, samoin kuin ei meidänkään keskuudessamme ole
kahta aivan samanlaista, vaikkakin olemme kaikki kuin samaan kaavaan
valetut. Tämä kuva tahi paremminkin aineellistunut painajainen, jota
olen tässä pilkallisesti kuvannut, herätti minussa hyvin äkillisen
kauhun tunteen, kun käännyin ympäri ja näin sen vastassani.
Aseettomana ja alastomana täytyi minun, totellen luonnon ensimmäistä
lakia, turvautua ainoaan mahdolliseen keinoon selviytyäkseni pulasta,
laittautua pois uhkaavan keihään kärjen läheisyydestä. Senvuoksi tein
hyvin maapallon olojen mukaisen ja samalla kertaa yli-inhimillisen
hyppäyksen päästäkseni marsilaisten hautomalaitoksena pitämäni
rakennuksen katolle.
Ponnistukseni tulos ällistytti minua yhtä paljon, kuin se näytti
hämmästyttävän marsilaisia sotilaita, sillä minä lensin lähes kymmenen
metrin korkeudelle ilmaan, pudoten maahan noin kolmenkymmenen metrin
päähän vainoojistani laitoksen vastakkaiselle puolelle.
Vahingoittumatta tupsahdin kevyesti pehmeään sammalikkoon ja
käännyttyäni katsomaan näin viholliseni rivissä pitkin heidänpuolisensa
muurin kuvetta. Toiset heistä katselivat minua kasvoissaan ilme, jonka
myöhemmin huomasin johtuvan tavattomasta ihmettelystä, toiset taas
tarkastelivat poikasia ollen ilmeisesti hyvillään, etten ollut niitä
vahingoittanut.
He haastelivat matalaäänisesti keskenään samalla viittoillen käsillään
ja osoitellen minua. Todettuaan, etten ollut tehnyt pahaa pienille
marsilaisille ja että olin aseeton, he nähtävästi katselivat minua
hieman suopeammin silmin. Mutta, kuten myöhemmin sain tietää, eniten
vaikutti edukseni äskeinen hyppynäytteeni.
Marsilaiset ovat tosin tavattoman kookkaita, mutta heidän luunsa ovat
suuria ja lihakset vain voitettavana olevan painovoiman mukaiset.
Niinpä heidän ketteryytensä ja voimansa ovatkin painoon katsoen
verrattomasti paljon vähäisemmät kuin Maan asukkaan, ja epäilenpä,
jaksaisiko joku heistä, jos hänet äkkiä siirrettäisiin maapallolle,
kohottaa omaa painoansa maan pinnasta; uskonpa totisesti, ettei hän
kykenisi sitä tekemään.
Äskeinen hyppyni olikin Marsissa niin ollen yhtä ihmeellinen, kuin se
olisi ollut maapallollakin, ja sensijaan että marsilaiset olisivat
halunneet tuhota minut, he nyt pitävät minua eriskummaisena otuksena,
joka olisi saatava kiinni näytettäväksi muille heikäläisille.
Sillä hengähdysajalla, jonka odottamaton ripeyteni oli minulle antanut,
ehdin harkita lähimmän tulevaisuuden suunnitelmia ja tarkata sotilaiden
ulkonäköä yksityiskohtaisemmin, sillä mielessäni en voinut erottaa
näitä niistä sotilaista, jotka vasta edellisenä päivänä olivat ajaneet
minua takaa.
Panin merkille, että heillä jokaisella oli jo kuvaamani pitkän keihään
lisäksi vielä runsaasti muitakin aseita. Siihen, että päätin luopua
ajattelemasta pakenemista, vaikutti ratkaisevasti eräänlainen pyssyn
tapainen ase, jonka jostakin selittämättömästä syystä tunsin olevan
hyvin tehoisan heidän käsissään.
Pyssyjen piippu oli valkoista metallia ja perä, kuten myöhemmin sain
tietää, erästä hyvin keveätä ja lujaa, Marsissa kasvavaa ja siellä
suuressa arvossa pidettyä, meille, Maan asukkaille, täysin tuntematonta
puulajia. Piipun metalli on pääasiallisesti aluminiumin ja teräksen
sekoitusta, jonka he ovat oppineet karkaisemaan paljoa kovemmaksi kuin
meidän tuntemamme teräs. Pyssyjen paino on verrattain vähäinen, ja kun
he käyttävät läpimitaltaan pieniä, räjähtäviä radiumkuulia ja
pyssynpiippu on pitkä, niin nämä aseet ovat peräti tuhoisia
sellaisillakin ampumamatkoilla, joita Maassa ei voida ajatellakaan.
Näiden pyssyjen teoreettinen tehoisa kantomatka on neljäsataa
viisikymmentä kilometriä, mutta tosioloissa eivät marsilaiset,
silloinkaan kun heillä on apunaan tähystäjät langattomine
lennättimineen, kykene ampumaan kauempaa kuin hieman yli kolmensadan
kilometrin päästä.
Mutta tämäkin on varsin riittävä etäisyys herättämään minussa suurta
kunnioitusta marsilaisten tuliaseita kohtaan, ja jonkunlainen
kaukoaavistus minua varmaankin silloin varoitti koettamasta päästä
selkeässä päivänvalossa pakoon kahdenkymmenen tällaisen surmaa
syöksevän koneen suun edestä.
Marsilaiset keskustelivat hetkisen. Sitten he kääntyivät ympäri ja
ratsastivat samaan suuntaan, josta olivat tulleetkin, jättäen
joukostaan yhden laitoksen luokse. Edettyään lähes kaksisataa metriä he
pysähtyivät, käänsivät ratsunsa meihin päin ja jäivät odottaen
katsomaan jälkeenjääneen puuhia.
Tämä oli sama otus, jonka keihäs oli ollut niin vähällä lävistää minut,
ja hän oli ilmeisesti joukkueen johtaja, sillä olin huomannut toisten
poistuneen nykyisille paikoilleen hänen määräyksestään. Joukkueensa
pysähdyttyä hän laskeutui ratsunsa selästä, heitti pois keihäänsä sekä
lyhyet aseensa ja tuli hautomalaitoksen nurkkauksen ympäri minua kohti
aivan aseettomana, kuten minäkin olin, yllänsä vain päähän, raajoihin
ja rintaan kiinnitetyt koristukset.