Vanha arkkipiispa Jaakko Ulfinpoika vietti päiviään Mariefredin
luostarissa eräänlaisessa vapaaehtoisessa vankeudessa. Hänen korkean
arvonsa tähden oli hänelle laitettu kaikki mukavuudet, mitä luostari
voi hankkia, ja uutiset ulkomaailmasta tuotiin ensiksi hänelle.
Tukholman verilöyly sai hänet kauhuihinsa, mutta tieto vanhan
ystävänsä, hurskaan Johanneksen kuolemasta liikutti hänet kyyneliin.
"Nyt ei minulla ole enää ketään, ketään maailmassa!" huudahti hän
katkeralla surulla.
Kristina rouva ja monet ylhäiset herrat ja rouvat lähettivät viestejä
ja kirjeitä rukoillen häntä Kristuksen nimessä, että hän koettaisi
hellyttää Kristianin julmaa ja kovaa mieltä.
Samaan aikaan saapui nuori herra Kustaa Erikinpoika pakolaisena
hänen luoksensa, pyytäen neuvoa ja apua. Hän ei tarkoittanut mitään
vähempää kuin kuninkaan vallan musertamista ja isänmaan vapauttamista
tanskalaisesta sorrosta.
Mutta pettynein toivein täytyi nuoren Kustaan hiipiä salavihkaa pois,
ja vanha piispa katsoi menetelleensä sangen jalomielisesti, kun ei
antanut ilmi pakolaista. Mutta jos hän sen jälkeen olisi kirjoittanut
kuninkaalle ja pyytänyt armoa joillekin vihoihin joutuneille, olisi
se saattanut heittää epäluuloja hänen itsensä ylle. Ja sentähden
jätti hän kaikki kirjeet vastaamatta, hän oli liian vanha enää
sekaantuakseen mihinkään maallisiin asioihin.
Tieto siitä, että kuningas vihdoin oli matkustanut Tukholmasta,
tuntui hänestä huojennukselta. Mutta tieto julmuuksista, joita hän
pani toimeen matkalla, vaikutti lamauttavasti jokaisen ruotsalaisen
mieleen. Pelolla ja vavistuksella odotti arkkipiispakin mitä oli
tuleva.
Tosin kerrottiin salavihkaa miehestä mieheen, että nuori Kustaa
Erikinpoika oli huudettu Taalainmaan päämieheksi, mutta siitä ei
uskaltanut paljon toivoa, ja vanha piispa huusi vaikeroiden, että
nyt oli hänen viimeinen hetkensä tullut; ankara kuningas ei antaisi
koskaan anteeksi sitä, ettei hän ollut lähettänyt Kustaa herraa
Tukholmaan sidottuna käsistä ja jaloista.
Niin monet sieluntäristykset päättyivät siihen, että vanhus vaipui
sairasvuoteelle. Veljet pitivät hänestä suurinta huolta, mutta
kuitenkin valitti hän alituiseen, että hänet lyötiin laimin ja että
kaikki hänen hoitajansa olivat Kristianin lähettejä, joilla oli
salainen käsky ottaa hänet hengiltä.
Silloin ilmoittautui eräänä päivänä palveleva sisar läheisestä
luostarista ja antoi abbedissalta kirjeen luostarin priorille. Niin
pian kuin tämä oli sen lukenut, päästettiin sisar sisään.
Nunnalla oli tiheä huntu kasvoillaan, mutta hänen liikkeistään ja
äänestään saattoi havaita, että hän oli vanha nainen.
"Tahdotte ottaa hoitaaksenne hänen armoaan arkkipiispaa?" kysyi
priori katsellen häntä uteliaasti.
"Niin, jos se sallitaan minulle."
"Hän ei anna hoitajalleen rauhaa yöllä eikä päivällä."
"Minä tarvitsen niin vähän unta."
"Voitte saada apua, milloin haluatte."
"Jos sitä tarvitaan."
Priori epäröi tuokion. "Seuratkaa minua!" sanoi hän sitten äkkiä ja
meni hänen edellään. Kun he tulivat piispan huoneen ovelle, sanoi
palveleva veli, joka avasi oven heille, että hänen armonsa nukkui.
"Meidän täytyy odottaa hänen heräämistään", sanoi priori. "En voi
täyttää pyyntöänne ilman armollisen herran suostumusta."
"Hän nukkuu tyynesti", sanoi nunna, joka katseli piispaa
tarkkaavaisesti. "Voitte huoletta jättää minut yksin hänen kanssaan."
"Abbedissan puoltolause on sellainen, että uskallan sen tehdä",
vastasi priori, joka vielä kerran oli lukenut kirjeen lävitse.
"Soittakaa kelloa, jos tarvitsette jotakin."
Priori ja palvelijat menivät, ja nunna jäi yksin nukkuvan luo.
Hän katseli häntä yhä; oli kuin tahtoisi hän nähdä läpi vanhojen,
ryppyisten kasvojen saadakseen näkyviin sen, jonka muinoin oli
tuntenut.
Tällöin oli huntu luisunut syrjään ja paljastanut kalpeat, hienot
kasvot, joissa ei ollut ainoatakaan ryppyä. Valkoinen tukka oli
sileäksi kammattuna sivuille. Silmät olivat kyynelissään, ja suun
ympärillä oli surun ja alistuvaisuuden ilme. Hän sanoi hiljaa:
"Mitä hänen onkaan täytynyt kärsiä!"
Sen jälkeen istuutui hän penkille ikkunan ääreen ja otti esille
ompeluksen. Mutta tuontuostakin kohosi hänen katseensa kiitollisena
ja luottavaisena taivasta kohden ja kääntyi sitten melkein
äidillisellä hellyydellä nukkuvaan Jaakko Ulfinpoikaan.
Tämä heräsi äkkiä, katsoi takan ääreen, missä palvelevalla veljellä
oli tapana istua, ja jupisi:
"Kuten tavallisesti... ei ketään luonani!"
Hän haparoi kädellään soittokelloa, joka tavallisesti oli yöpöydällä.
Ei löytynyt sitäkään.
"Ne hylkiöt!" Hän löi sängynreunaan.
"Tahdotteko saada virvoitusjuomanne, herra?" kysyi nunna ojentaen sen
hänelle.