"Vanha nainen, tottunut hoitamaan sairaita."
"Nimenne?"
Nunna epäröi vastatessaan.
"Nimenne!" toisti vanhus kärsimättömästi.
"Elsa Posse."
Vanhus nousi kärsimättömästi... oliko hän kuullut väärin... "Sanokaas
se uudestaan", lisäsi hän.
"Elsa Posse."
"Pois huntu!"
"Ette tuntisi minua."
"Kyllä, kyllä, kuinka en tuntisi!"
Elsa avasi hunnun ja Jaakko vanhus kohtasi vielä kerran näiden hyvien
silmien katseen, silmien, joiden ilmettä ei ollut koskaan unhottanut.
Hän tuijotti häneen kauan ja katsettaan kääntämättä, kunnes kyynelet
virtailivat pitkin hänen poskiaan. "Kyllä, tunnen sinut!" nyyhkytti
hän ja peitti kasvonsa käsiinsä.
"Juokaa!" sanoi Elsa lempeästi ja ojensi hänelle pikarin. Vanhus
piteli hänen kädestään. "Menetkö pian?"
"En, jään tänne."
"Ainaiseksi?"
"Viimeiseen hengenvetoonne."
"Se ei viipyne kauan; Kristian kuningas vaanii henkeäni."
"Hän on lähtenyt maasta, ja Kustaa Erikinpoika ei salli hänen palata."
"Mitäpä hän voi?"
"Kaiken, jos Herra on lähettänyt hänet kansaa pelastamaan."
"Hm!" Jaakko vanhus otti hänen ojentamansa pikarin ja joi vitkaan;
sitten pani hän sen itse pöydälle ja piti Elsan kättä molempain
käsiensä välissä. "Sinulla on vielä lapsuususkosi jälellä, Elsa?"
"Se on nyt koeteltu ja puhdistettu kokemuksen koulussa."
"Herrasi ja tyttäresi ovat kuolleet?"
"He ovat menneet minulle sijaa valmistamaan."
"Ja nyt olet yksin maailmassa."
"En, minulla on monta alustalaista, joita ajattelen."
"Etkö ole nunna?"
"En vihitty."
"Muistan, ettet tahtonut siksi koskaan; mutta puku...?"
"Olen ottanut sen päästäkseni teidän luoksenne", vastasi hän
yksinkertaisesti.
Piispan kasvoille lehahti hymy, hän puristi lujemmin Elsan kättä ja
voi vain kuiskata: "Herra siunatkoon sinua!"
Siitä päivästä lähtien ei Jaakko Ulfinpoika ollut sama kuin ennen;
tyytyväisenä kaikkeen, ystävällisenä kaikkia kohtaan pyysi hän
ainoastaan, että "sisar" olisi hänen luonaan.
Pienessä etuhuoneessa oli Elsan vaatimaton vuode; kun hän aamuisin
kysyi, oliko hänen armonsa nukkunut hyvin, koskei ollut kutsunut
häntä, vastasi tämä:
"Olen kuunnellut sinun tyyntä hengitystäsi, ja se on tehnyt minulle
paljon parempaa kuin nukkuminen."
Kaikki saapuneet kirjeet luki Elsa, ja kun Jaakko Ulfinpojan täytyi
ottaa vastaan vieraita, tahtoi hän että Elsan oli oltava saapuvilla.
Ja sitten kahden jäätyään puhuivat he päivän suurista tapauksista.
Tanskasta saapui uutisia, että juutit uhkasivat nousta kapinaan,
kuninkaan setä tavoitteli kruunua, ja todennäköisesti koko maa
joutuisi hänen haltuunsa ja Kristian II saisi lähteä maanpakoon.
Ruotsista ei siellä joudettu paljon välittämään, ja nämä ulkonaiset
olosuhteet ikäänkuin raivasivat tien Kustaa Erikinpojalle.
Taalainmaasta riensi hän nostattamaan Helsinglannin talonpoikia,
valloitti maakunnan toisensa perästä kaupunkeineen ja linnoineen,
ja kaikkialla liittyi kansa häneen kymmenin tuhansin. Tuskin kolmea
kuukautta kesti hänen voittokulkunsa, kun hän jo oli Tukholman
edustalla.
Kuumeisella levottomuudella odotti arkkipiispa viestejä ja kirjeitä;
kaiken tahtoi hän tietää, ja hänelle oli sanomaton helpotus, kun
hänellä oli läheisyydessään henkilö, jonka kanssa saattoi tästä
luottavasti keskustella. Kaikesta, mitä tapahtui, ei mikään lyönyt
häntä sellaisella hämmästyksellä kuin se, että itse piispa Hannu
Brask oli sanonut irti kuuliaisuutensa Kristianille ja ruvennut
Kustaan mieheksi.
"Brask, joka ei koskaan ole toiminut ilman suunnitelmaa", sanoi hän,
"on pitänyt Kristianin asian toivottomana."
"Enimmän miellyttää minua se, että hän on pelottomasti asettunut
Kustaa herran puolelle", vastasi Elsa.
"Minä tein sen vielä aikaisemmin, kun päästin hänet täältä menemään."
"Mutta siitä on johtunut teille suurta levottomuutta."
"Tosin kyllä, mutta nyt ilahuttaa minua, etten asettunut urheaa
soturia vastaan."
Hyvät viestit ja Elsa Possen läheisyys saivat vanhan elämänlampun
vielä kerran leimahtamaan. Jaakko Ulfinpoika tuumi, että hän oli
melkein terve, mutta hän pysyi vuoteessaan, kenties pelosta, että
Elsa muuten jättäisi hänet.
Tanskasta saapui vuoden 1523 alussa melkein uskomattomia uutisia.
Kuninkaan setä, joka oli asettunut kapinallisten juuttien etunenään,
oli heti sen jälkeen huudattanut itsensä kuninkaaksi, ja Kristian oli
menettänyt silloin niin mielenmalttinsa, että kuningattaren ja muiden
lähimpiensä kera oli viipymättä purjehtinut Saksaan apua etsimään.
Vähäistä ennen oli hän teloituttanut Didrik Slagheckin; samoin
kerrottiin, että Jöns Antinpoika oli joko tapettu tai sulettu
vankeuteen. Kustaa Trolle oli yritettyään sotia Kustaa Erikinpoikaa
vastaan, vihdoin ollut pakoitettu pakenemaan Tanskaan hänkin, eikä
kukaan tiennyt oliko hän seurannut kuningasta, mutta poissa hän vain
oli.
Mutta niin merkillistä kuin tämä kaikki olikin, ei se tehnyt
niin syvää vaikutusta Jaakko Ulfinpoikaan kuin se uutinen, että
kuningatar Elisabeth salaa suosi Lutherin kerettiläisoppia ja että
muuan protestanttinen pappi oli saanut kenenkään koskematta saarnata
Kööpenhaminassa. "Silloin ovat he tuominneet itsensä perikatoon.
Kirkon pannasalama on iskevä heihin!" huudahti piispa hujauttaen
vapisevaa kättään.
"Uusi oppi on rikas rakkaudesta ja anteeksiannosta", vastasi Elsa
lempeästi.
"Helvetin oppi se on!"
"Se perustuu raamatun omaan sanaan."
"Kuka sen tietää?... Jokaisella ei ole oikeutta lukea raamattua, se
on yksin pappien asia."
"Niin on ollut, mutta ei ole enää, tässä on jo kirja jokaisen käteen."
"Raamattuko...?"
"Evankeliumien käännös! Martti Lutherin tekemä saksannos."
"Niinkö!" Hänen armonsa vääntelehti levotonna vuoteessaan.
"Muuan vadstenalainen munkki on kääntänyt ne ruotsiksikin."
"Hänet tullaan panemaan pannaan!" kähisi vanha pappisvaltias.
"Hän on jälleen palannut entiseen ammattiinsa, soturiksi, ja
taistelee Kustaa herran lipun alla".
"Pannanuoli voi sattua häneenkin, jos ottaa petturin suojelukseensa."
"Hän ei ole mikään petturi, ja isä Johanneskin oli samassa uskossa",
vastasi Elsa.
"Mikä vadstenalaismunkki on nimeltään?"
"Pentti."
"Pentti?... Hänkö, jolle Johannes valmisti tilaisuuden paeta?"
"Niin, juuri sama."
"Ja hän pakeni syntisen rakkautensa tähden nunnaan."
"En tiedä oliko se synnillistä", vastasi Elsa ja keveä puna lehahti
hänen kalpeille poskilleen. "Tiedän vain, että he nyt ovat menneet
naimisiin."
"Naimisiin!... Munkki ja nunna?"
"Se ei ole kielletty missään paikassa pyhissä kirjoissa."
"Mutta kirkko..."
"Protestanttisuus sitä melkein vaatii, ja tohtori Luther on
esimerkillään osoittanut, että täytyy kuulla enemmän Jumalaa kuin
ihmisiä."
Piispa kääntyi pois. "Tahdon koettaa nukkua", sanoi hän. Mutta
niin ei ollut laita, hän oli saanut niin paljon mietittävää.
Viisikymmentä vuotta sitten oli Elsa näyttänyt hänelle sen, mitä
nyt oli tapahtunut. Elsa oli tarjonnut hänelle suuren rakkautensa,
kun hän vain katkaisi ne kahleet, jotka häntä kytkivät. Häntä oli
suututtanut, kun Elsa ei antanut myöten hänen intohimoilleen, ja
hän tarjosi ainoastaan häpeää rakastetulleen. Mitä kunnioitusta ja
luottamusta oli hänellä ollut siihen uskontoon, jonka juhlamenojen
yliohjaajana hän oli? Sen etuja edistääkseen oli hän uhrannut
puhtaat, inhimilliset tunteet, jotka kehottivat häntä suuriin
tekoihin pitkän elinikänsä. Hän oli kieltänyt jaloimmatkin
harrastuksensa, isänmaansa parhaankin, palvellakseen kirkkoa, jota
sydämessään halveksi.
Kuva toisensa jälkeen vieri menneisyydestä hänen sielunsa silmien
eteen. Mikä vilinä erilaisia ihmisiä! Enimmät esiintyivät utuisina
varjoina, toisia muistaessaan tunsi hän pistoksen sydämessään; yksi
ainoa seisoi aina näkyvissä, tutut piirteet olivat tulipiirtoina
syöpyneet hänen sieluunsa; hienoin säikein piti Beatrice häntä
sidottuna, ja hänen täytyi mennä, mihin ei tahtonut. Sillä naisella
oli hänen ylitsensä valta, josta hän ei voinut vapautua, se nainen
oli hänen öidensä painajainen ja päiviensä kirous.
"Mene pois luotani, paha henki!" ähkyi hän hien helmeillessä hänen
otsalleen. "Oi Elsa, Elsa!"
"Tässä olen, herra!" sanoi lempeä ääni.
"Sinä olet minun hyvä enkelini!" Hän katsoi hätääntyneenä Elsaan.
"Sano minulle vielä kerran, että olen ollut sinulle rakas, vaikka
olenkin paljon rikkonut."
"Hyvin rakas!" kuiskasi Elsa.
"Luuletko, että Jumala koskaan antaa minulle anteeksi, mitä olen
rikkonut häntä vastaan?"
"Kyllä, jos rukoilette sitä oikein hartaasti häneltä."
"Rukoile kanssani!"
Siitä päivästä olivat heidän osansa vaihtuneet. Elsa luki ääneen
kiellettyä raamatunkäännöstä, he puhelivat keskenään, ja valo hiipi
huomaamatta pimitettyyn sieluun.
Viime aikojen sielunjännitys oli suuresti rasittanut heikontuneita
ruumiin voimia, ja vanha arkkipiispa tunsi loppunsa lähenevän.
Mutta hänen kuolemanpelkonsa oli kadonnut. "Olen iloinen päästessäni
täältä", sanoi hän. "Ainoa toiveeni on, että sinä tulet pian jälestä."
"Siellä ylhäällä ette kaipaa minua", vastasi Elsa melkein kyynelten
tukehuttamalla äänellä.
"Minä odotan oven edessä kunnes tulet. Minusta tuntuu, että sinä
yksin voit minulle avata taivaan."
"Eikö se ole synnillinen ajatus?"
"Ei, Elsa, ken on ollut hyvä enkelini maan päällä, pysyy sellaisena
ylhäällä Jumalan luonakin!"
Hän pyysi Elsaa, ettei tämä viime hetkellä kutsuisi saapuville
prioria eikä munkkeja. "Anna minun vain pidellä kättäsi", sanoi hän,
"ja niin minä kuolen onnellisena."
Elsa noudatti hänen toivomustaan. Ainoakaan ihmiskorva ei kuullut
niitä lohdullisia toivonsanoja, joita hän kuiskasi eron hetkellä.
Mutta rauhan ilme, joka lepäsi vainajan kasvoilla, näytti
luostariveljistä aivan selittämättömältä, kun hän oli kuollut
saamatta viimeistä voiteluaan.
Elsa poistui yhtä hiljaa ja huomaamatta kuin oli tullutkin ja
palasi suomalaisille kotirannoilleen, missä oli hänen puolisonsa
ja tyttärensä hauta. Hän ei ollut sydämessään oikein varma, eikö
hän rikkonut uskollisuuttaan heitä kohtaan, kun lähti huolehtimaan
vieraasta. Mutta katumuksen sijaan tunsi hän rauhaisan ilon tunnetta,
jollaista voi tuntea ainoastaan pyhän velvollisuuden täytettyään.
Hän omisti tästälähin kaiken huolenpitonsa lukuisille
alustalaisilleen, mutta se ei estänyt häntä mitä vilkkaimmalla
mielenkiinnolla kuulostelemasta uutisia Ruotsista.
Hän oli nähnyt Kustaa herran pienenä lapsena Tukholman linnassa, ja
nyt oli lapsesta sukeutunut suuri sankari ja sotapäällikkö, viisas ja
toimelias herra.
Kesäkuun 7 päivänä 1523 valittiin hänet kuninkaaksi, ja seuraavana
juhannusaattona marssi hän Tukholmaan pirstaleiksi ammutusta
portista, ohi talojen raunioiden.
Mutta siitä huolimatta oli ilo yleinen. Maa oli vapaa, ja vapauttajan
seikkailurikas nuoruuden elämä heitti hänen persoonansa ylle
kimmellyksen, joka liikutti kaikkien sydämiä. Hänen urotöistään
laulettiin niin Ruotsissa kuin Suomessakin, ja näissä kansanlauluissa
kuohui iloa ja ylpeyttä, mutta säkeiden välistä saattoi kuulla lujan
lupauksen: "Nyt kuten aina olemme valmiit henkeen ja vereen saakka
puolustamaan armasta synnyinmaatamme!"
Elsa kuunteli laulua iloisin mielin.
"Niin, niin", tuumi hän itsekseen. "Vanha on mennyt, uusi aika alkaa!
Maa on vapaa, ja kun uusi siunattu oppi levittää kirkkaan valonsa yli
kansan ja maan, silloin on varmaan onni, rauha ja sopusointu saapuva."
Ihmeellistä on elää mukana tällaisessa ajassa, hyvä poistua täältä ja
jättää tilaa toisille. Meidän päivätyömme on lopussa, heidän alkaa.