Kustaa Trolle palasi Ekholmaan kuninkaan ollessa matkalla
Kööpenhaminaan; virkaansa ei hän välittänyt astua ennenkuin
kruunauksen jälkeen.
Piispa Jöns Antinpoika seurasi häntä. Tämä mies, joka alhaisesta
yhteiskunnallisesta asemasta tietojensa ja terävän päänsä avulla oli
kohonnut piispan paikkaan, sai kuninkaaltaan luottamustehtävän, joka
pani hänen oveluutensa aika kovalle koetteelle. Oli näet todistettava
kuninkaan laillinen oikeus Ruotsin kruunuun.
Yhdessä Kustaa Trollen kanssa oli riidanalainen kysymys ratkaistava,
ja Ekholman piti arkkipiispa soveliaimpana neuvottelupaikkana. Siellä
tapaammekin molemmat miehet kiintyneinä vilkkaaseen keskusteluun.
"Hänen armonsa ei tahdo tietää mistään kuninkaanvaalista", virkkoi
Kustaa Trolle.
"Ei tietysti, sillä se olisi ristiriidassa hänen aikeittensa kanssa
tähän maahan nähden."
"Miksei sitä voisi julistaa valloitetuksi?"
"Kuningas tietää samoinkuin koko väestökin, ettei sitä ole otettu
aseilla."
"Mutta se voidaan kiertää."
"Sitä mieltä olen minäkin; kuningas astuu vain oikeuksiinsa, jotka
häneltä kauan on väärin evätty."
"Minkä nojalla?"
"Perinnön, tietysti!"
"Oivallista! Siten Oldenburgin suku on ikuisiksi ajoiksi varma
Ruotsin kruunusta ja jatkuvat riidat ovat mahdottomat."
"Me voimme nojata pyhän Erikin lakiin. Hannu kuninkaan poikana on
Kristian kuningas sen mukaan oikeutettu perintöön."
"Se on totta."
"Mutta hänellä on oikeus valtakuntaan Ruotsin lakikirjankin
mukaan, joka sisältää, että jos kuninkaalla on poika, joka pystyy
hallitsemaan, niin hän on lähin seuraajaksi. Se on mielestäni kyllin
selvää."
"Kuningas on kutsunut valtiokokouksen, tämä on sille vakavasti
esitettävä."
Ja Kustaa Trolle hieroi tyytyväisenä käsiään. "Tässä kaikki mitä
tarvitaan!" sanoi hän. "Voimme täydellä varmuudella sanoa, että
olemme pelin voittaneet."
"Sitä epäilen vielä."
"Millä nojalla?"
"Me uskomme, mitä toivomme, mutta toiset tahtovat päinvastaista."
"Nämä toiset on raivattava pois!"
"Kunpa luku ei olisi niin suuri!"
"He ovat kuningasvallan tiellä!"
Niin punottiin juoni Ekholmassa. Ja Jöns Antinpoika ryhtyi
kovalla innolla laatimaan todistelua, joka oli esitettävä Ruotsin
valtaneuvostolle.
Arkkipiispa odotti kärsimättömästi Didrik Slagheckiä, joka oli mennyt
kuninkaan mukana Tanskaan, mutta luvannut tulla Ruotsiin muutamia
päiviä ennen kuningasta, tuoden tietoja. Vihdoin hän tulikin, mutta
aivan pökerryksissään väkevästä oluesta, jota oli kulautellut joka
talossa tien varrella.
Vasta seuraavana päivänä puolipäivän aikaan tuli hän jotakuinkin
tolkulleen. Päättäen hymyilevistä kasvoista, joilla arkkipiispa
otti maisterin vastaan, ei hänen armonsa näyttänyt panevan tapausta
kovinkaan pahakseen. Muutaman minuutin kuluttua istuivat he
rinnatusten tuttavallisesti keskustellen.
"Sigbrit rouvasta tuuma on lähtöisin..."
"Millainen se on?"
"Hän vihaa aatelia!"
"Olen kuullut sen."
"Se on kuningasvallan tiellä ja on sentähden tuhottava sukupuuttoon."
"Minkä nojalla?"
"Heitä on syytettävä!"
"Kenen?"
"Teidän armonne!"
"Minun?"
"Olette kuninkaan ystävä, kukaan ei tiedä paremmin kuin te, ketkä
ovat hänen ja teidän salaisia vastustajia ja vihollisia."
"Tosin kyllä, mutta..."
"Kaiken on käytävä laillisesti ja oikeudenmukaisesti, kuningas on
yhtä kristillinen herra kuin teidän armonnekin eikä tahdo kenellekään
vääryyttä tapahtuvan."
"Paha on vain rangaistava."
"Juuri niin. Nyt näen, kuinka oikein ymmärrätte häntä."
"On meneteltävä varovaisesti."
"Äärimäisen varovaisesti!"
"Ei uskottava kenellekään tarkoituksiaan."
"Ne on säilytettävä meidän kolmen kesken, kuninkaan, teidän armonne
ja minun!"
Niinkuin metsänpeto kyyristyy kokoon ennenkuin ottaa vauhdin ja
syöksyy saaliinsa kimppuun, niin kyyristyi myös Kustaa Trolle
mielikuvituksessaan nauttien kostosta, jonka oli paneva toimeen.
Mitäpä hänellä oli pelättävää astuessaan esiin syyttäjänä; hänellä
oli maalinsa silmiensä edessä ja keinoista välitti hän viisi. "Olkoon
siis menneeksi!" sanoi hän.
"Kuningas käskee lisäksi sanoa teidän armollenne, ettei hän kanna
kaunaa ketään ihmistä kohtaan; hän tahtoo ainoastaan tehdä mikä
oikein on ja valtakunnalle hyödyksi. Jos hän jossakin hairahtuu,
ei se ole hänen syynsä, vaan niiden, jotka ovat häntä huonosti
neuvoneet."
"Siitä tunnen hänen hurskaan mielensä. Olen pelottomasti toimittava
saamani tehtävän ja syyttävä vihollisiamme."
"Sen jälkeen alkaa minun tehtäväni", sanoi Didrik nauraen. "Ja kautta
sieluni en räpäytä silmäänikään, kun on vietävä uhrit sille oikeuden
alttarille, jonka pystytämme." Ja neuvotteluja jatkettiin pienimpiä
erityisseikkojaan myöten; kun laitetaan juhlaa, niin ohjelma
laaditaan edeltäpäin.
Kun sitten Odensen piispa tuli hänkin mukaan, kysyi maisteri
melkoisen hämillään, mitä nimiä arkkipiispa tahtoi pantavaksi
listalle.
Jöns Antinpoika arveli, etteiköhän suurinta huomiota ollut
kiinnitettävä henkilöihin, jotka olivat vaarallisia järjestyksen
ylläpidolle.
Kustaa Trolle vastasi, ettei hän ollut koskaan ajatellut toisin.
Silloin veti Didrik Slagheck esiin listan ja luki siitä: "Herra Erik
Abrahaminpoika (Lejonhufvud)."
"Hän, joka on Tanskan uskollisin ystävä!" huudahti arkkipiispa
kummissaan.
"Kuningas ei voi sietää häntä."
"Se on toinen asia." Ja Odensen piispa kirjoitti nimen.
Ja Kustaa Trolle avasi listansa ja luki siitä: "Strengnäsin piispa
Mathias."
"Hän, joka nyt ratsastaa maassa ympäri ja menestyksellä puhuu
kuninkaan puolesta!"
"Hän on ennen ollut Sturein ystävä, ja minä olen vannonut, että hänen
on kuoltava!"
Ja Odensen piispa kirjoitti nimen.
Sitten luki Didrik Slagheck kaikkien kahdentoista valtaneuvoksen
nimet, alkaen herra Erik Juhananpoika Vaasasta. Kuitenkin tahtoi
hyvä kuningas, jottei kukaan luulisi hänen rankaisevan isää siitä,
että poika oli vastoin sanaansa ja lupauksiaan paennut vankeudesta,
armosta ja suosiosta Erik herralle suoda henkensä.
"Luullakseni ovat nämä kaksitoista vaikutusvaltaisia miehiä ja
kuninkaan vihollisia?" kysyi Jöns Antinpoika.
"He kuuluvat maan etevimpiin sukuihin ja sentähden on heidät
raivattava pois!"
Nimet lueteltiin ja kirjoitettiin. "Skaran piispa Vincentius!"
virkkoi arkkipiispa. "Hänkin?"
"Persoonallinen vihamieheni!" Jöns Antinpoika kirjoitti.
Edelleen seurasi kaupungin kolme pormestaria ja yksitoista
raatimiestä, sitten erinäisiä porvareita, joiden tunnettiin
liikkuneen ruotsalaisen puolueen asioilla. "Rouva Kristina
Gyllenstjerna." Kaikki vaikenivat hämillään. "Häntä täytyy
rangaista!" puuskahti maisteri. "Hän on Sten Sturen emäntä!" lisäsi
Kustaa herra. "Mutta vain nainen!"
"Sangen vaikutusvaltainen."
"Ja sitkeä."
"Jättäkäämme se asia kuninkaan omaan ratkaisuun."
Odensen piispan ehdotus tunnustettiin oikeaksi, ja siihen päättyi
neuvottelukin.
Kustaa Trolle antoi vierastensa matkustaa edeltäpäin, hän tarvitsi
muutamia päiviä miettiäkseen mitä oli tehtävä. Hän oli neuvottelusta
havainnut, että aiottiin mennä pitemmälle kuin hän oli tarkoittanut.
Kostaminen vihamiehilleen oli hänen ainoa toivomuksensa, ja nythän
aiottiin melkein pyyhkäistä pois koko Ruotsin aatelisto! Oliko hänen
autettava siinä? Sehän oli samaa kuin leikata omaa lihaansa, tuhota
sääty, johon itse kuului -- maan syntyperäiset herrat ja ruhtinaat.
Ensi kertaa tunsi hän pelkoa, epäilystä ja horjumista. Mitä oli hänen
tehtävä?
Epäröiden matkusti hän Tukholmaan.
Kuningas saapui muutamia päiviä myöhemmin. Suurella loistolla
otettiin hänet vastaan, ja nyt oli linna hänen kuninkaallisena
asuntonaan.
Valtiokokous oli kutsuttu marraskuun 1 päiväksi. Tähän kokoukseen oli
kutsuttu alempiakin pappeja hiippakunnista, samoin kauppakaupunkien
miehiä, vuorimiehiä ja talonpoikia jokaisesta kihlakunnasta, ja he
saapuivat melkein samaan aikaan kuin kuningaskin.
Valtaneuvosto kokoontui lokakuun 30 päivänä valmistelemaan asiaa,
ja seuraavana päivänä avattiin valtiopäivät paljaan taivaan alla
Brunkevuorella. Kuninkaalle oli pystytetty suojakatos rinteelle, ja
sen edustalle kokoontuivat kokouksen jäsenet. Kuninkaan sotaväki
kiertyi piiriin kokouksen ympärille.
Odensen piispa piti puheen, jossa todisteli Kristian kuninkaan
laillista oikeutta Ruotsin kruunuun, koska hänet oli valittu jo
isänsä aikaan ja niin edespäin. Piispa päätti puheensa kysymykseen:
"Tahdotteko tunnustaa hänet herraksenne ja kuninkaaksenne, koska
hänellä on sellainen oikeus valtakuntaan?"
Kohteliaaseen kysymykseen vastasi kokous kohteliaasti: "jaa". Ja
siten oli asia ratkaistu.
Kokous teki kuninkaalle valansa ja otti vastaan kuninkaan valan. Sen
jälkeen luvattiin ja julistettiin kaikki, mitä ennen oli kirjein ja
sinetein vahvistettu.
Sunnuntaina marraskuun 4 päivänä olivat juhlalliset kruunajaiset
pyhälle Nikolaille pyhitetyssä kirkossa. Mutta kun kirkossa oli
kaikki juhlamenot suoritettu, palasi kuningas koko seurueensa kera
linnaan. Sinne oli kutsuttu ja saapunut suuri joukko ruotsalaisiakin,
pitoja oli vietettävä kolme päivää, ja naisia ja lapsia oli mukana.
Kuningas oli tällöin pelkkää iloa ja ystävyyttä, hän keskusteli
milloin yhden, milloin toisen kanssa, syleili toisia ruotsalaisista
herroista, suuteli toisia, hyväili heidän käsiään ja vakuutti heille
suurta suosiollisuuttaan ja nauroi sitten sydämensä pohjasta,
aivan kuin kaikki olisi häntä suurimmassa määrin ilahuttanut. Ja
ruotsalaiset herrat ja heidän rouvansa pitivät häntä rakastettavana
ja kohteliaana herrana ja hymyilivät hänelle yhtä kauniisti kuin
hänkin heille.
Kristina rouva oli hänkin kutsuttu noihin juhliin, mutta hän
kieltäytyi leskensurunsa nojalla. Kohta kaupungin luovuttamisen
jälkeen oli hän muuttanut pois linnasta. Sigrid rouva, hänen äitinsä,
asui Tukholmassa herransa kuoleman jälkeen, ja tämän luo muutti hän
lastensa ja uskollisen ystävänsä, Kaarina Eliaantyttären keralla.
Juhliin oli saapunut myös herra Joakim Brahe, joka oli äskettäin
mennyt naimisiin Cecilia rouvan vanhimman tyttären kanssa. Hänen
herransa, Erik Juhananpoika, ja kunnon Magnus Gren koettivat kaikin
tavoin Kristinan huolia hälventää.
Kruunaus juhlien aikaan tuli muuan palvelija ilmoittamaan Kristina
rouvalle, että muuan vanha munkki pyysi häntä puhutella.
Se oli isä Johannes.
"Tulette siis vihdoin!" huudahti Kristina ja lankesi hänen
jalkoihinsa.
Johannes siunasi häntä ja puhui lohdutuksen sanoja.
Mutta sitten tahtoi hän toimittaa asian, jolle oli saapunut, ja pyysi
puhutella jotakuta tai muutamia Kristinan ystävistä.
Kristina rouva kutsui lankonsa, herra Joakim Brahen, Magnus Grenin,
äitinsä ja sisarensa. Ja Johannes kertoi, että hänen armonsa Jaakko
Ulfinpoika oli sanonut suuren vaaran uhkaavan Kristina rouvaa ja
kaikkia hänen sukulaisiaan ja ystäviään.
"Mikä vaara se olisi?" kysyi herra Erik Juhananpoika hieman
kärsimättömästi.
"Nuori herra Kustaa Erikinpoika..."
"Poikani!" huudahti Cecilia. "Hän on ollut Mariefredissä."
"Kaikki hyvät enkelit!"
"Hänen armonsa on kehottanut alistumaan."
"Sitä ei hän tee!" huudahti Erik herra. "Hänen mielensä ei koskaan
taivu toisten vakuutukseen."
"Yhtä salaa kuin tulikin, lähti hän Mariefredistä."
"Mihin?"
"Sitä ei hän ollut sanonut, mutta hänen muutamista sanoistaan
päätteli hänen armonsa hänen menneen Taalainmaahan."
"Hän tekee oikein!" sanoi Kristina melkein itsekseen.
"Mutta meillä ei siihen ole mitään osaa", puuttui Joakim Brahe
puheeseen. "En ole kuullut siitä mitään ennenkuin nyt."
"On luonnollista, että kuningas saa tiedon kaikista hänen
hommistaan", sanoi Magnus Gren. "Ja sentähden ei ole mahdotonta, että
hän tahtoo päästä varmuuteen Kustaa herran lähimpiin sukulaisiin
nähden; olen sentähden sitä mieltä, että teidän pitäisi lähteä
kaupungista."
"Se olisi samaa kuin tunnustaa itsensä syylliseksi!"
"Ei lainkaan, ainoastaan välttämätöntä varovaisuutta."
"Mikään epäluulo ei ole vielä tahrannut nimeäni", sanoi Sigrid rouva
entisen ylpeytensä vivahduksella. "Enkä aio väistyä sellaisten
tähden."
"Hänen armonsa tuntui pitävän välttämättömänä, että Kristina rouva
lähtee täältä", sanoi Johannes. "Ja luulen, että hänellä on pätevät
syynsä."
"Entisen nurjamielisyyden aikaan ei voinut ihmetellä, vaikka kuningas
oli epäluuloinen", sanoi Erik herra, "Mutta nyt puhaltaa toinen
tuuli, kansa hurraa hänet nähdessään; valtaneuvosto on täydellä
luottamuksella hyväksynyt kaikki hänen toivomuksensa."
"Ja kaupunki antanut hänelle kallisarvoisen kunnialahjan!" lisäsi
Joakim herra.
"Ette tahdo siis lähteä täältä?" sanoi Johannes surullisella äänellä.
"Herrani ei tahdo!" vastasi Cecilia rouva.
"En!" virkkoi Erik herra. "En usko täällä olevan vaaraa
tarjolla. Mutta jos niin olisikin, katson velvollisuudekseni
seista paikoillani, koska kerran olen ollut ensimäisten joukossa
kannattamassa sopimusta."
"Kuningas on huomiseksi, keskiviikoksi, kutsunut ei ainoastaan
valtaneuvokset, vaan myös pormestarit ja raatimiehet, piispat ja
muita herroja ja miehiä sikäli kuin tilaa riittää. Luulen, että hän
aikoo ilmoittaa, keille herroille poissaollessaan uskoo hallituksen
ja antaa linnaluvan."
"Vala _pakottaa_ hänet valitsemaan ruotsalaisten joukosta, ja
_viisaus_ vaatii sitä."
"Sitten riippuu siitä, kuinka sovitaan vallan jakamisesta."
"Siinä luulen piilevän suurimman vaaran."
"Teidän luottamuksenne on sangen suuri, jalot herrat", puuttui Maunu
Gren puheeseen. "Mitä sellaisesta herrahallituksesta on parempia
toiveita nyt kuin Maunu kuninkaankaan aikaan? Minä ainakin, jollen
katsoisi velvollisuudekseni jäädä jänne, asettuisin mieluummin niiden
talonpoikain etunenään, jotka eivät vielä ole laskeneet aseitaan.
Kalmari pitää puoliaan, Göksholma puolustautuu yhä urhoollisesti;
totisesti voi sanoa, että vaikka tuo suku kerran sai aikaan
isänmaalle suunnattoman vahingon, niin maksaa se nyt täydellisesti
velkansa!"
"Anna Bjelke!" huudahti Kristina kyynelsilmin. "Nyt ymmärrän sinut!"
"Niin, hän on todellakin suvun hyvä enkeli", lisäsi Maunu Gren.
"Olette osoittanut minullekin paikkani", lausui Kristina suurella
lujuudella, kyyneliään kuivaillen. "Minua voidaan tarvita täällä,
sentähden jään."
"Mutta lapseni?" kuiskasi Cecilia.
"Kuka suojelee heitä paremmin kuin heidän äitinsä."
"Täytyy kai sitten jäädä silleen", huokasi Johannes alistuvasti.
"Rakas isä, jääkää luoksemme!"
"Kyllä, toistaiseksi!"
Miehet lähtivät kuulostamaan, millainen mieliala vallitsi kaupungissa.
Isä Johanneksen kutsusta riensi Kaarina hänen luoksensa. "Kuinka paha
olen", sanoi tyttö, "kun kaikessa tässä surkeudessa ajattelen häntä,
joka minulle on rakkaampi kuin mikään muu?"
"Olen jälleen saanut kirjeen!" sanoi Johannes.
"Pentiltä?"
"Niin, häneltä."
"Hyvää?"
"Ilahuttavaa meille molemmille."
"Missä hän on?"
"Tällä haavaa Wittenbergissä tohtori Lutherin luona."
"Hänen?"
"Hän kysyy neuvoani, voiko hän palata tänne."
"Uskaltaako hän?"
"Lyypekissä on hän tavannut nuoren herra Kustaa Erikinpojan, ja nyt
haluttaa häntä palata muinoiseen ammattiinsa."
"Taivaan vallat!"
"Taistelemaan isänmaan puolesta!"
"Isä, isä!" huudahti Kaarina langeten vanhuksen jalkoihin. "Mutta
ensin tahtoo hän kuulla sinun mielesi."
"Ah, silloin täyttyy suurin toiveeni, jonka en ole uskonut koskaan
täyttyvän."
"Sitten saa hän kai tulla hieman lähemmäksikin", virkkoi vanhus
lempeästi hymyillen.
"Onko hän täällä!" huudahti Kaarina kiihkeästi. "Sehän olisi
mahdotonta!"
"Mikään ei ole mahdotonta!" sanoi tyttö lapsenuskolla, joka avaa
taivaan.
"Ajatuksissaan on hän kyllä luonasi, mutta todellisuudessa Kustaa
herran mukana!"
"Hänen palvelijanaan?"
"Hänen asemiehenään!"
"Missä tapasitte hänet?"
"Mariefredissä!"
"Isä, oliko hän ennallaan?"
"Iloinen ja onnellinen!"
"Niin minäkin olen, tuhansin kerroin enemmän kuin voin kuvailla!
Kuinka voinkaan oikein kiittää ja ylistää!"
"Älä rakenna ilolle!"
"Ei, se on totta!"
Pian valtasi Kaarinan halu vaalia vanhaa miestä. Hän taivutti tämän
juomaan pikarin viiniä, asetti tyynyn hänen päänsä alle ja pyysi
hartaasti häntä lepäämään.
Keskiviikko, marraskuun 7 päivä oli käsissä. Tänä muistorikkaana
päivänä kutsuttiin Odensen piispa ensiksi herransa ja kuninkaansa luo.
"Oletko tavannut Didrikiä?" kysyi tämä.
"En, teidän armonne."
"Oletteko nyt sovussa?"
"Emme erittäin."
"Mutta minä sanon, teidän _täytyy_ olla. Jollette pidä yhtä, voi
tulla onnettomuus!" Ja kuningas polkaisi vimmoissaan jalkaansa
lattiaan.
"Hän vahingoittaa enemmän kuin hyödyttää."
"Mitä hän nyt on tehnyt?"
"Eilen puhui hän meluten, että hän tahtoisi polttaa koko maan kylät
ja kaupungit, mutta suunnattomasti hän joikin."
"Oliko ketään ruotsalaisia läsnä?"
"En nähnyt ketään."
"No silloin se ei merkinnyt mitään."
"Mutta rakas, armollinen herra, hopeasta, kullasta ja rahoista, joita
hän kokoaa Tukholmasta linnaan, ei hän tee tiliä kenellekään."
"Muistan hänet aikanaan, nyt täytyy minun ensin tehdä tiliä
ruotsalaisten kanssa, ja siihen tarvitsen häntä."
"Niin, hän on mestari pystyttämään hirsipuita. Mutta tuntuu liian
kovalta työskennellä yhdessä miehen kanssa, joka suoraan sanoo
taittavansa yhtä mielellään niskat piispalta kuin koiraltakin."
"Enkös jo arvannut, että olette hammastelleet; mutta nyt sanon
sinulle, että tahdon lopun yksityisestä torasta, kunnes minun asiani
on toimitettu. Sitten voin lukea lakia teidänkin välillänne, niin
ettei kummallakaan ole valittamisen syytä."
"Mitä armollinen kuninkaani käskee?"
"Sano minulle ensin, eikö minulla ole täysi oikeus ryhtyä Ruotsissa
mihin tahansa?"
"Olettehan kruunattu maan kuninkaaksi."
"Niin olen!"
"Silloinhan teillä on oikeus hallita ja vallita."
"Yksinvaltainen oikeus, Jöns?"
"Olettehan yksinvaltias kuningas."
"Yli hengen ja verenkin?"
"Jumala on antanut miekan esivallan käteen."
"Käyttää kuten hyväksi näkee?"
"Jaa..."
"Vastaa suoraan."
"Maassa on tuomioistuimet."
"Ne kai eivät ole täällä paremmat kuin Tanskassakaan, ja siellä
tuomitaan mielivaltaisesti."
"Kaikki riippuu perimältään kuninkaasta."
"Mutta jos hän alusta alkaen tietää mitä tahtoo, miksi sitten
viivytellä?"
"Luullakseni siksi, etteivät ihmiset usko ilman todisteita."
"Siihen täytyy heidän oppia!"
"Tietenkin!"
"Eikö kuningas ole Jumalan edustaja?"
"Mitäs muuta!"
"Sitten täytyy hänen sanoillaan olla sama merkitys."
"Jumalan sanaa ei aina pidetä arvossa."
"Se, samoin kuin minunkin on tuleva jälleen kunniaan!" huudahti
kuningas melkein hurjasti. "Tiedättekös, piispa, mikä oikeuttaa
sekamelskan täällä maassa kuten kotonakin Tanskassa?"
"Aatelisto, teidän armonne."
"Siinä sanoitte toden sanan! Enkö ole oikeassa, kun sanon, että
porvarit ja talonpojat rakastavat minua, aivan kuin olisin heidän
jumalansa?"
"Niin todella olettekin!"
"Mikä sitten erottaa minut heistä?"
"Aatelisto."
"Mitä tehdään, kun on esteitä tiellä?"
"Raivataan ne pois."
"Niin juuri aion tehdäkin. Mutta täällä olen yksinvaltaisempi kuin
Tanskassa, sentähden aion alottaa täällä tanskalaisteni avulla."
"Teette oikein!"
"Sanotaan, että suurmiehet ovat tehneet minusta Ruotsin kuninkaan."
"Epäilettekö sitä?"
"En, mutta tiedättekö syyn?"
"Ikävöitiin kuninkuutta."
"Ei, vaan ritarilyöntejä, sitten he antavat palttua kuninkuudelle. He
tahtovat olla kaikki pikku kuninkaita."
"Teidän viisautenne näkee sydämet ja munaskuut."
"Saa olla ainoastaan yksi pää, joka on kaikkien muiden yläpuolella,
ja se on minun!"
"Paitsi Jumalaa!"
"Jonka kuva kuningas täällä maan päällä on! Haha, hyvät herrat,
olette tehneet laskujanne ilman isäntää! Kuinka he jakeli vatkaan
linnoja ja läänityksiä keskenään Upsalan päätöksen jälkeen; minä
luin pelkoa ja levottomuutta heidän kasvoistaan, kun he sopimusta
tehdessä pyysivät minua vahvistamaan omavaltaista asiakirjaansa...
Mutta minä kirjoitin alle enkä ollut tietääksenikään; mitä varmempia
ja tyynempiä he ovat, sitä varmemmin on minun kostoni ukkosena iskevä
heihin!"
Didrik mestarilla oli vapaa pääsy kuninkaan luo, ja hän astui sisään.
"Vieraat alkavat jo saapua saliin", sanoi hän. "On kai naisetkin
käsketty?"
"Kristina, hänen äitinsä ja tyttärensä."
"Kustaa Erikinpojan lähimmät sukulaiset!" sanoi piispa. "Nyt ovat
he minun vallassani!" sanoi kuningas katse taivasta kohden. "Ovatko
palvelijani valmiina?"
"Kyllä, teidän armonne!" vastasi Didrik mestari. "Sotamiehet on
sijoitettu linnaan. Klaus Bille ja Severin Norrby ovat salissa muiden
joukossa."
"Se on hyvä, ja tuomioistuimen jäsenet?"
"Arkkipiispa on nimittänyt, paitsi itseään ja Linköpingin piispaa
Hannu Braskia ja Vesteråsin Otto piispaa, viisi kaniikkia Upsalasta.
Viimeksimainitut ajetaan sitten neuvottelemaan erääseen pimeään
koppiin; luulenpa, että pelästys vie heiltä sen ymmärryksen, mikä
heillä mahdollisesti on ollut."
"Se tapahtuu kaikki näön vuoksi", sanoi kuningas. "Heidän tuomionsa
on jo langetettu!"
"Ja sen toimeenpanosta vastaan minä!" lisäsi Didrik mestari.
"Mutta miksei Kustaa herra tule?"
"Teidän armonne!" sanoi Didrik mestari epäröiden.
"No, pettääkö hän?"
"Jos uskaltaa!"
"Se ei ole mahdollista!"
"Hän on itsekin ruotsalainen aatelismies!"
"Entä sitten!"
"Ei korppi korpin silmää puhkaise."
"Mitä hän on sanonut?"
"Ei mitään, teidän armonne!"
"Mutta olet huomannut?"
"Levottomuutta ja pelkoa, joka on uutta hänessä ja sentähden
merkitsevää."
"Missä hän on nyt?"
"Salissa!"
"Kutsu hänet tänne!"
Didrik mestari meni ja Odensen piispa kohta hänen jälestään. Kustaa
Trolle astui pian sisään maisterin keralla.
Hänen ulkonäkönsä oli tosiaankin muuttunut, se todisti taisteluista,
jotka eivät vielä olleet taistellut loppuun.
Kuningas tuskin vastasi hänen nöyrään tervehdykseensä, mutta virkkoi
terävästi: "Mikä teitä vaivaa?"
"Tunnen itseni sairaaksi!"
"Petturi!" huusi Kristian ja tarttui kiihkeästi hänen
takinkaulukseensa. "Herra, kuningas!"
"Aiotte pettää minut!"
"En, en!"
"Tahdotteko esiintyä syyttäjänä?"
"Jos teidän armonne käskee."
"Henkenne uhalla!"
"Kyllä tottelen."
"Epäröimättä?"
"Kuten tulee uskollisen palvelijan!"
Mutta kuninkaan palava katse ei häntä jättänyt. "Kuulkaahan",
sanoi hän hymyillen. "Tahdon antaa teille hyvän luonnonvahvikkeen.
Uskollinen Didrikini on seisova rinnallanne, kun esitätte
syytöstänne; jos petätte tehtävässänne, upottaa hän minun
linkkuveitseni selkäänne. Katsokaas, terä kelpaa!"
Hieno terä välkkyi arkkipiispan silmien edessä, mutta hän ei
räpäyttänyt silmäänsäkään, sanoi vain: "En ollut ansainnut tätä
kuninkaaltani!"
"Ettekö?"
"Tekoni tulevat puhumaan!"
"Siihen olenkin parhaiten tyytyväinen. Mene, Didrik, ja ilmoita
meille, kun aika on käsissä!"
* * * * *
Suuressa linnansalissa oli suuri joukko valtaneuvoksia ja muita
ylhäisiä herroja ja naisia sekä arvossapidettyjä porvareita. Kaikki
olivat iloisia mieleltään heille osoitetun ystävällisyyden, tähden;
jokainen näki tulevaisuuden mitä kirkkaimmassa valossa ja tuumi
itsekseen tai lähimpäinsä kanssa, mitä omasta kohdastaan pyytäisi
kansa rakkaalta kuninkaalta.
Kristina rouvaakin oli kohteliain sanoin pyydetty tulemaan; kuningas
halusi saada häneltä erinäisiä tietoja; samoin olisi hänen armostaan
mieluista nähdä tässä tilaisuudessa myös Sigrid ja Cecilia rouvat.
Viimeksimainittu ajatteli, että hän mahdollisesti voisi sanoa hyvän
sanan ymmärtämättömän poikansa puolesta, ja vanhus näki mielellään
jotakin juhlallisuuksista.
Mutta Kristina rouva otti mukaansa papereita, jotka mahdollisesti
saattoivat antaa aihetta huomautuksiin, erittäinkin Kustaa Trolleen
nähden, joka nyt oli suuressa suosiossa.
Kun nämä kolme jaloa rouvaa astuivat saliin, vaikeni äänekäs pakina
ja kaikki nousivat Kristina rouvaa tervehtimään. Ja kun hiljainen
pakina jälleen alkoi kohdistui se kaikilla tahoilla häneen.
"Mutta mitä nyt? Kas, kuinka kaikki ovet suljetaan!" sanoi äkkiä
muuan porvari toiselle.
"Luullakseni, Jumala minua auttakoon, portit myös", virkkoi toinen.
Tosiaankin oli laita niin. Portit olivat suletut. Ne avattiin niille,
jotka tahtoivat tulla sisään. Mutta kas, kas! Kokonainen parvi tahtoi
tunkeutua ulos, mutta heidät ajettiin takaisin pyssynperillä.
"Mitä on tekeillä?"
"Onko jotakin tapahtunut?"
Nyt ei enää pakinoitu ääneen, mutta kuiskailtiin sitä enemmän.
"Onkohan mitään vaaraa?"
"Kristina rouva näyttää yhtä tyyneltä kuin ennenkin."
"Mutta Sigrid rouva näyttää pelästyneeltä."
Kristina rauhoitteli häntä, taputtaen tyynnyttävästi hänen kättään.
"Tämä tuntuu epäilyttävältä", sanoi Joakim herra.
"Nyt luulen sen alkavan."
"Minkä?"
"Tuomion ja tutkinnon."
"Täällä ei ole mitään vääryyttä tapahtunut."
"Hiljaa, kuningas tulee!"
Kuningas astui sisään ylhäisin ja ylpein ryhdein, hänen jälestään
tulivat arkkipiispa ja Odensen piispa, Didrik Slagheck ja suuri
joukko tanskalaisia herroja.
Kaikki läsnäolevat nousivat ja jäivät seisomaan, kuninkaan
istuutuessa valtaistuimelle.
Silloin lennähti hänen katseensa yli kokouksen, se viivähti muutaman
sekunnin Kristinassa ja valtaneuvoksissa, jotka istuivat hänen
lähellään.
Herra Erik Abrahaminpoika oli huomaavinaan silmänräpäytyksen, kun
kuningas katsoi häneen. Sitten osoitti hän Strengnäsin ja Skaran
piispoille saman kunnian. Mathias herra kumarsi aina maahan saakka;
Tanskan kuningas oli tullut siksi jumalaksi, jolta hän odotti
palkkaansa.
Salainen levottomuus ja haudanhiljaisuus vallitsi salissa.
Silloin astui arkkipiispa valtaistuimen eteen; hän vaati hyvitystä
kaikesta siitä, mitä hän, herra Jaakko Ulfinpoika, Otto piispa ja
muut olivat kärsineet sekä muistutti kuningasta siitä valasta, jonka
oli vannonut: suojella kirkkoa.
Kuninkaan kysymyksen johdosta, mistä hän valitti, kutsuttiin muuan
Upsalan kaniikki, jolle Kustaa herra antoi syytekohdat sisältävän
paperin ja tämä sai käskyn lukea sen.
Syytekirjoitus sisälsi, että häntä vastaan olivat tehneet suurta
vääryyttä ja väkivaltaa herra Sten Sture vainaja, hänen leskensä
Kristina rouva ja monet läsnäolevat valtaneuvokset ja miehet,
samalla kuin he olivat rikkoneet kirkon rauhan ja sortaneet sen
miehiä -- vanhaa arkkipiispa Jaakkoa ja Vesteråsin Otto piispaa --
jonkatähden he myös olivat joutuneet kirkonkiroukseen. Sen jälkeen
luettiin myös pannajulistuskirje herra Sten Sturea ja hänen apurejaan
vastaan. Tämän nojalla selitti Kustaa herra, että yllämainitut herrat
olivat suletut pois pyhästä kirkosta ja pidettävät kerettiläisinä,
joita kuningasta kruunauksessa vannomansa valan nojalla vaadittiin
rankaisemaan.
Kuningas kysyi, mitä hyvitystä arkkipiispa tästä vaati.
Tämä pyysi rahakorvausta omasta ja Jaakko herran puolesta, yhteensä
500,000 markkaa hopeassa, ja lisäksi Stäketin rakentamista ennalleen.
Salissa kuului äänekästä sorinaa.
Kuningaskin rypisti kulmiaan, ja antoi piispalle aiheen lisätä, että
hän taivuttaisi Jaakko herran hieman alentamaan vaatimuksiaan.
Kuningas vaikeni kotvan, mutta oli helppo nähdä, että hänen sisunsa
kuohui.
Silloin kuiskasi Didrik Slagheck Kustaa herran korvaan: "Ajatelkaa,
henkenne on vaarassa!"
Kalpeana kuin kuolema kohotti tämä päätään, hänen ensi katseensa
kohtasi Mathias piispan eikä enempää tarvittu palauttamaan hänen
rohkeuttaan.
"Vaadin sitä paitsi", sanoi hän, "että kaikki ne henkilöt, joita
vastaan on syytös tehty, vangitaan ja ankarasti vartioituina
säilytetään, kunnes kuningas on langettanut heidän tuomionsa, ja
kuningas on saapa iäisen palkinnon Jumalalta ja koko kristikunta on
häntä ylistävä siitä rangaistuksesta, minkä hän tuomitsee näille
kerettiläisille, jotka ovat ansainneet iankaikkisen kadotuksen."
Pelästys ja kauhu valtasi kaikki läsnäolijat, mutta kukaan ei
rohennut virkkaa sanaakaan.
Silloin nousi Kristina.
Hän meni valtaistuimen eteen, loi katseensa kuninkaaseen ja sanoi
tyynellä ja lujalla äänellä:
"Herra kuningas, sallikaa minun johdattaa muistoonne Upsalan
päätöksen sisällys, jonka itse olette juhlallisesti vahvistanut,
ja pyhät lupauksenne ja vakuutuksenne, että annatte kaiken menneen
unhottua. Sen pyhän sakramentin kautta, jonka silloin otitte,
rukoilen teitä jättämään kuolleen herrani rauhaan ja osoittamaan
lempeyttä naiselle, jonka ainoa rikos on siinä, että hän on täyttänyt
velvollisuutensa, ja jolla nyt ei ole muita aseita kuin kyyneleensä!"
Nämä yksinkertaiset, selvästi lausutut sanat tunkeutuivat kautta
salin; niin miehet kuin naisetkin näyttivät liikutetuilta, ja
kuningaskin otti sellaisen muodon, kuin Kristina rouvan sanat
olisivat tunkeutuneet hänen sydämeensä.
"En tahdo tehdä ketään levottomaksi", sanoi hän, "mutta jokaiselle
täytyy minun suoda oikeutensa ja katson sentähden velvollisuudekseni
lykätä tämän asian hengellisten isien tuomittavaksi."
"Kas tässä", sanoi Kristina jalolla arvokkuudella, antaen
kuninkaalle asiapaperin, "tässä on säätyjen päätös, jonka mukaan
herra Kustaa Trolle on julistettu isänmaansa kavaltajaksi ja sen
nojalla menettämään arkkipiispallisen arvonsa. Valtakunnan-oikeuden
päätöksen nojalla on Stäket revitty maahan. Katsokaa itse, teidän
korkea armonne; kaikki allekirjoittajat ovat sitoutuneet yhteiseen
vastuuseen. Keneltäkään ei voitane tuomita henkeään ja omaisuuttaan
teosta, joka on tehty koko kansan nimessä?"
Kuningas otti paperin ja käänteli sitä hämillään ja epäröiden.
Kristina ei epäillyt, että hän tämän päätöksen esittämisellä, ei
ainoastaan puhdistanut rakkaan herransa muistoa, vaan myös osoittanut
niin hänen kuin omansa ja kaikkien syytettyjen viattomuuden.
Kuninkaan hämmennys näytti osoittavan sen.
Mutta silloin nousi Didrik Slagheck kuninkaan takaa ja kuiskasi
jotakin hänen korvaansa.
Hän hymyili sille, ikäänkuin se olisi ollut jotakin ilahuttavaa,
mutta kohta tämän jälkeen kävivät hänen kasvonsa synkemmiksi
entistään. "Olen luvannut ja vannonut", sanoi hän, "pitää antamani
sanan, mutta tässä on paavin pannakirja kädessäni, ja pyhän isän
tahdon toimeenpanijana olen velkapää tulella ja miekalla hävittämään
kaikki kerettiläiset. Sentähden onkin pyhän Pietarin kostonmiekka
annettu käteeni! Asiakirja, joka nyt on minulle annettu, osoittaa,
että on tehty suuri rikos marraskuun 29 päivänä 1517, ja kaikki ne,
jotka ovat allekirjoittaneet päätöksen, ovat sentähden itse jättäneet
todistuksen rikollisuudestaan tuomarinsa käsiin!"
"Sikäli kuin tunnustavat sen", kuiskasi Didrik.
"Sikäli kuin tunnustavat sen", toisti kuningas vitkastellen,
ikäänkuin pelkäisi uhrien pääsevän käsistään.
"Astukaa esiin, herrat valtaneuvokset, ja sanokaa, onko tämä kunkin
omakätinen allekirjoitus", sanoi kuningas vielä kuuluvammalla äänellä
ja jätti asiakirjan Didrik Slagheckille, joka asettui valtaistuimen
eteen paperi kädessään. Kristina seisoi kangistuneena kauhusta ja
hämmästyksestä; tämä meni yli hänen kaikkien odotustensa.
Ensiksi astui esiin herra Erik Juhananpoika (Vaasa).
"Herra Kustaa Trolle", sanoi hän, "ei ollut koskaan vannonut
uskollisuutta maan laeille, vaan alusta alkaen pikemmin osoittanut
olevansa isänmaan vihollinen kuin sen ystävä; olen sentähden
omantuntoni mukaan tuominnut hänet menettämään virkansa.
Allekirjoitus on omani."
Sen jälkeen esiintyi herra Erik Pentinpoika (Byning).
"Vaikka se maksaisi pääni, kirjoittaisin tuomion alle uudestaan",
sanoi hän.
"Skaran piispa Vincentius."
Hän näytti kalpealta astuessaan esiin, mutta oli hän sentään hyvässä
tolkussaan: "Minä arvelin, että jalo Kustaa herra olisi parhaiten
mielissään, kun pääsisi kaikesta erilleen."
"Mathias, Strengnäsin piispa!"
Kurjempaa raukkamaisuuden kuvaa ei voisi nähdä; hän lähestyi melkein
ryömien.
"Armollisin herra!" sammalsi hän.
"Onko tämä teidän allekirjoituksenne?"
"Jumalan ja pyhän neitsyen tähden!"
"Oletteko omin käsin allekirjoittanut tämän?"
"Kaikki hyvät pyhimykset!"
"Jaa vai ei?"
"Ei..."
"Mitä, kiellättekö?"
"Minä en ole sitä tehnyt!"
"Kyllä, hän on tehnyt sen!" huusivat useat.
"Tämä käsi kenties, mutta ei tieten, tahtoen. Kättä rangaistakoon,
jos niin täytyy tapahtua, mutta armosta ja suosiosta säästettäköön
minua!"
Onneton työnnettiin syrjään.
"Herra Erik Niilonpoika (Gyllenstjerna)!"
Kristina rouva katsoi sukulaiseensa. Oliko tämä tahraava nimen, jota
kantoi?
"Nimeni olen kirjoittanut omalla kädelläni", sanoi hän, "vapaasta
tahdostani ja täydestä vakaumuksestani!"
"Herra Eskil Niilonpoika (Baner)!"
"Minä tein kuten muutkin", sanoi hän, "ja kirjoitin alle!"
"Herra Magnus Gren!"
Kuuluvalla äänellä sanoi hän: "Allekirjoituksellani olen tahtonut
ilmaista, että herra Kustaa Trolle on arvoton, ei ainoastaan
arkkipiispan virkaan, vaan mihin virkaan tahansa tässä maassa. Kiitän
teidän armoanne siitä, että olen saanut tilaisuuden avoimesti lausua
tämän mielipiteeni."
Kustaa Trolle seisoi liikkumatonna, mutta hän karahti punaiseksi.
"Piispa Brask Linköpingistä!"
Hän astui esiin reippaasti ja näköjään pelottomasti. "Pelastin sillä
kertaa ainoastaan henkeni", sanoi hän. "Nyt nähdään, viekö se, mitä
silloin tein, nytkin samaan tulokseen!" Sen jälkeen otti hän pienen
veitsen, avasi sillä vahasuojuksen sinettinsä päältä ja veti esiin
hienon, kääröön kierretyn paperiliuskareen, jonka antoi kumartaen
kuninkaalleen.
Tämä avasi sen ja luki:
"Siihen pakotettuna."
Kuningas nauroi, viittasi piispan luokseen ja ojensi hänelle kätensä
suudeltavaksi.
"Herra Erik Kruse!"
Tämä oli nuori herra, jolla oli rohkeutta rinnassaan, hän oli
urheasti taistellut kansanvapauden puolesta ja vihasi sydämestään
vierasta ylimysvaltaa.
"Herra Kustaa Trolle on kavaltaja", huudahti hän. "Sen sanon niin
kauan kuin kieleni liikkuu!"
"Tunnustatte siis allekirjoituksen!"
"Kirjoitan kernaasti nimeni uudestaan."
"Herra Olavi Björninpoika!"
Tämä astui reippaasti esiin ja katsoi kuningasta nauraen silmiin:
"Pitäkää varanne, herra kuningas, hän voi pettää teidätkin, jos vain
saa tilaisuuden. Ken on voinut tehdä niin suuren petoksen, häneen ei
pidä kenenkään uskoa!"
"Tunnustatte siis allekirjoituksen?"
"Olen iloinen nähdessäni nimeni niin monien kunniakkaiden nimien
joukossa."
"Herra Joakim Brahe!"
Kalpein huulin ja kalpein poskin astui hän esiin. Hän oli nuori,
rikas ja onnellinen, elämä oli hänelle täynnään päiväpaistetta ja
ruusuja, ja nyt tuli kuolema ja pyyhkäisi kaiken pois. Sentähden
värisi hänen äänensä, kun hän sanoi: "Allekirjoitus on minun!"
Mutta kun hän sitten kääntyi, oli toivoton surun ilme hänen
kasvoillaan.
"Herra Erik Abrahaminpoika (Lejonhufvud)!"
"Minäkö?" parahti tämä. "Se ei ole mahdollista... Armollinen herra,
ette suinkaan voi tahtoa..."
"Onko allekirjoitus teidän?"
"Ei, ei!"
"Todistakaa muut!"
Kaikki vaikenivat.
"Äänettömyys on myönnytyksen merkki!" huusi Didrik.
"Hän on liian suuri roisto suostuakseen oikeudenmukaiseen tekoon!"
huudahti Magnus Gren.
"Säästäkää hänet, herra kuningas", tokaisi Erik Kruse. "Hän ansaitsee
päästä lähimmäksi mieheksenne."
"Olen viaton!" ulvoi hylkiö ja vääntelehti maassa valtaistuimen
edessä.
"Viekää hänet pois!" huusi kuningas.
Ja niin jatkettiin nimenhuutoa.
Mutta kuka voi kuvailla sitä kauhua ja hälinää, joka vallitsi
salissa. Huudettiin ja itkettiin; naiset makasivat tainnoksissa
tai kouristuskohtauksissa. Turhaan vaativat kuninkaan miehet
hiljaisuutta, se ei auttanut mitään.
Piispojen ja neuvosherrojen jälkeen tulivat pormestarit ja
raatimiehet. Heidät tuomittiin kuolemaan sen niskoittelun tähden,
millä he olivat niin kauan kuningasta vastustaneet. Hänet oli Jumala
asettanut heidän herrakseen, ja he olisivat olleet velvolliset heti
tottelemaan hänen tahtoaan ja avaamaan kaupungin portit hänelle.
Huuto ja melu jatkui. Tuli pimeä, mutta kynttilöitä tuotiin sisään ja
niinsanottua tutkintoa jatkettiin myöhään yöhön.
Vihdoin ovet avattiin, ja suuren lyhtyjä ja soihtuja kantavan
sotamiesparven etunenässä astuivat saliin Klaus Bille ja Severin
Norrby, ja niin vietiin sieltä suuri joukko miehiä ja naisia
torniin. Valtaneuvokset vietiin eri huoneeseen, samoin piispat,
samoin pormestarit raatimiesten keralla, ja sulettiin sinne kuin
teurastettavat lampaat karsinaan.
Hannu Brask, Vesteråsin Otto piispa ja kaniikit ajettiin pieneen
pimeään huoneeseen, mihin saivat jäädä yöksi. Kun yksi joukko
onnettomia oli viety pois, tulivat sotamiehet noutamaan toisia. Nyt
oli helppo ymmärtää, mikä heitä odotti, ja sentähden oli valitus yhtä
yleinen kuin sydäntäsärkeväkin.
Kristina luuli melkein, että hänet oli unhotettu. Cecilia makasi
kuolontapaisessa horrostilassa, Sigrid rouva oli nukkunut Kristinan
syliin. Siinä istui hän kyyneletönnä, kuinka monta ja keitä
vietiinkin pois. Jos hänen oli mentävä kuolemaan, kuka silloin oli
vaaliva hänen lapsiaan, kelle voisi hän uskoa heidät, kun hän ei
tiennyt, kuka eläisi seuraavana päivänä?
Ajatusten niin harhaillessa ympäri ilman mitään kiintokohtaa näki hän
viimeiset vietävän sieltä pois. Klaus Bille seurasi heidän mukanaan,
mutta Severin Norrby lähestyi kunnioittavasti häntä. "Jalo rouva!"
sanoi hän. Kristina ainoastaan katsoi häneen. "Teidän kohtalonne
koskee minuun syvästi!"
"Ette suinkaan tahtone tehdä mitään sitä lieventääksenne?"
"Kaiken minkä voin."
"Antakaa vähän viiniä ja leipää äidilleni!"
"Äänessä oli sävy, joka koski tuiman soturin sydämeen."
"Ei täällä", sanoi hän. "Sallikaa minun viedä teidät siihen
huoneeseen linnassa, joka on minulle jätetty."
"Vankina?"
"Niin kauan kuin voin suojella teitä, olette vapaa!"
"Kiitän teitä!"
Hän otti Sigrid rouvan käsivarsilleen; muuan soturi kantoi Cecilia
rouvaa, ja linnankäytäviä, jotka Kristina niin hyvin tunsi, vietiin
hänet muutamaan omista huoneistaan, joka oli luovutettu herra Severin
Norrbylle.
Hänen äitinsä laskettiin vuoteelle; ritari pyysi häntä sulkemaan
oven ja riensi hankkimaan mitä tarvittiin. Kristinan täytyi yksin
huolehtia äidistään ja sisarestaan.
Ritari palasi tuoden pyydetyt ravintoaineet, ja viinissä kastettu
leipä näytti Sigrid rouvasta maistuvan hyvin. Hän söi sen
puoliunissaan, tietämättä missä oli.
"Olen nähnyt hirveää unta", sanoi hän. "Mutta sen kerron huomenna."
Ja samassa hän nukkui sikeästi.
Kristina oli niin vaipunut ajatuksiinsa ja hirvittäväin näkemiensä
muistoihin, ettei hän jaksanut ajatella mitään tulevia.
"Pyytäisin kysyä, enkö voi tehdä mitään hyväksenne?" kysyi ritari.
Kristina kohotti päätään.
"Lapseni?"
"Tahdotteko saada heidät tänne?"
"En, en!"
"Tahdotteko, että teidät viedään heidän luoksensa?"
Kristina katsoi äitiinsä ja sisariinsa. "Kuinka pääsen, täällä?"
sanoi hän.
"Minusta kyllä olisi parasta, että lapsenne noudettaisiin tänne;
vastaan hengelläni kaikesta, mikä kuuluu teille! Täällä voin antaa
teille suojaa, mutta kotonanne on se minulle mahdotonta."
"Ettekö luule kotirauhaa pidettävän kunniassa?"
"Nyt ei näytä pidettävän kunniassa mitään."
"Kuka lapset noutaisi?"
"Minä itse!"
"Sallikaa minun tulla mukaan!"
Ehdotus näytti ritaria miellyttävän. "On mahdollista", sanoi hän,
"ettei minuun luotettaisi, jos menisin yksin. Mutta teidän on
otettava miehen hattu ja viitta, niin pääsemme huomaamatta."
Kristina pukeutui nopeasti ja he lähtivät. Ritari sulki molemmat
nukkuvat sairaat lukon taa ja otti avaimen talteensa.
Kadut olivat melkein autiot ja tyhjät. Siellä ja täällä paloi joku
lyhty, mutta kaikki ikkunat olivat suletut ja pimeät. Kristina rouvan
koti oli aivan pyhän Jaakopin kirkon lähellä, ja he suuntasivat
askeleensa sinne. Portin edessä seisoi kaksi henkilöä, jotka
nähdessään Kristinan äkkiä tempasivat hatun päästään.
"Kristina rouva!" huudahtivat molemmat.
"Uskolliset palvelijani!" sanoi hän.
Portti aukeni, Kaarina ja Niilo syöksähtivät häntä vastaan.
"Äiti, miksi olet viipynyt niin kauan!" huusi poika.
Mutta sisältä kaikuivat lasten äänet. "Pienokaiseni!" huudahti
Kristina, ja unhottaen ritarin riensi hän heidän luoksensa heittäen
viitan Kaarinalle.
Tämä, nähtyään että saattaja oli ylhäinen herra, pyysi tätä astumaan
huoneeseen. Severin herra teki sen uteliaisuudella, joka kummastutti
häntä itseäänkin. Kaikki mikä kuului tälle naiselle, alkoi
merkillisesti kiinnittää hänen mieltään, ja hän antautui mielihyvällä
siihen.
Huoneessa oli vanha, harmaahapsinen pappi; vieraan nähdessään kysyi
hän heti, eikö linnassa tarvittaisi häntä. Ritari sanoi jättävänsä
sen Kristinan päätettäväksi.
"Niin, hän tuntee minut", sanoi pappi.
Kristina tuli kohta ja lankesi isä Johanneksen jalkoihin. "Nyt on
katkerin hetki tullut", sanoi hän.
"Neuvoni...?"
"Sitä olisi minun pitänyt seurata!"
"Jumala teitä auttakoon!"
"Rukoilkaa kanssamme puolestamme!"
"Sen teen!"
"Rakas isä, tahdotteko seurata meitä?"
"Vaikkapa synkimpäänkin vankilaan!"
"Sen tiesin!" Kristina suuteli hänen kättään ja nousi. "Herra
ritari!" sanoi hän rukoillen. "Sallikaa minun ottaa kaikki nämä
mukaan."
"He saavat seurata!"
Hankittiin kantotuoli ja siihen sullottiin kaikki lapset ja joukko
tyynyjä. Kolme pienintä nukkuivat jo, Niilon ja Ilianan käskettiin
olla hiljaa. Neljä palvelijaa tuli tuolia kantamaan. Kaarina ja isä
Johannes kulkivat kukin puolellaan, Kristina rouva ja herra Severin
Norrby seurasivat jälestä.
Linnan portilla ei kukaan rohennut kysyä mitään ritarin nähdessään.
Ritari näytti tietä, vihdoin olivat he ovella, ja koko saattue astui
sisään. Cecilia rouva oli valveilla ja kertoi, että oli aiottu
sillaikaa murtautua sisään.
"He ovat etsineet minua!" sanoi Severin Norrby. "Menen heti kuninkaan
luo. Hankin teille mitä tarvitsette, mutta älkää avatko kenellekään
muille kuin minulle."
Kaarina oli poiminut pienokaiset pois kantotuolista, ja kantajat
poistuivat ritarin mukana.
Tyynyistä laitettiin vuode lattialle, ja lapset pantiin siihen maata.
Cecilia kertoi sillävälin isä Johannekselle, mitä oli tapahtunut,
sikäli kuin saattoi epätoivoissaan rakkaan herransa ja vävynsä tähden.
"Tiedättekö, missä he ovat?" kysyi Johannes.
"Täällä linnassa."
"Kyselen sitten."
"Aiotteko mennä heidän luoksensa?"
"Kyllä, he voivat tarvita minua."
"Taivas teitä siunatkoon! Sanokaa hänelle, ettei eromme ole oleva
pitkä, vaikka hänen... täytyisi mennä edeltä..."
Kotvan kuluttua kuului koputus ovelle.
"Kuka siellä?" kysyi Kaarina.
"Severin Norrby."
Ovi aukeni, ja Kristinan levoton, kysyvä katse suuntautui ritariin.
"Tuon hyviä uutisia!"
"Puhukaa, herra!"
"Tässä", sanoi ritari pannen pienen pergamenttipalan hänen käteensä.
"Se on kuninkaalta."
Kristina luki:
"Herra Erik Juhananpoika olkoon heti vapaa.
_Kristian kuningas_."
"Tekö olette saanut tämän aikaan?"
"Pyysin sitä."
Cecilian ilo oli yhtä kiihkeä kuin oli ollut hänen surunsakin.
"Herrani kyllä toimittaa toisetkin vapaiksi!" huudahti hän iloissaan.
Severin herran neuvosta päätettiin, että isä Johannes tämän
kallisarvoisen paperin avulla hankkisi pääsyn vankien luo. Ritari
hankkisi tiedon, missä he olivat, ja ilmoittaisi sen.
"Omasta puolestanne ei teillä ole enää mitään pelättävää", sanoi
Norrby Kristinalle.
"Kuninkaan sydän on siis lauhtunut?"
"Sitä en tahdo sanoa, mutta hän on hyväksynyt takaukseni."
"Nyt tunnen köyhyyteni", sanoi Kristina. "Voin ainoastaan ottaa
vastaan hyviä töitä, enkä osoittaa kiitollisuuttani."
"Kenties tulee päivä, jolloin voitte sen", sanoi ritari hieman
liikutettuna. "Siihen mennessä teen kaiken voitavani palvellakseni
teitä."
Kohta tämän jälkeen hän lähti, ja isä Johannes seurasi häntä.
Kristina ei ollut huomannut ritarissa mitään erikoista, hänen ei
juolahtanut mieleensäkään, että kukaan uskalsi himoita häntä, Sten
Sturen leskeä. Mutta Kaarina oli nähnyt ritarin silmistä, mitä
hänen mielessään liikkui, ja hänet valtasi hämmästys ja inho.
Millään hinnalla ei hän tahtonut ilmaista Kristina rouvalle tätä
hävyttömyyttä.
Ei edes Severin Norrby voinut avata ovea vankien huoneeseen. Kuningas
oli ankarasti kieltänyt sen; päivänkoitteessa oli heidät vietävä
linnasta, silloin saivat heitä puhutella, ketkä olivat läheisyydessä.
Isä Johannes jäi ovelle odottamaan.
Vihdoin aamun ensi kajossa avattiin ovi vangittujen huoneeseen, ja
sotilaskujan läpi vietiin heidät linnansaliin. Johannes seurasi
jälestä, paperi, joka hänellä oli kädessään, avasi hänelle tien.
Tuokion kuluttua astui vastakkaiselta puolelta saliin Didrik
Slagheck parvi sotaväkeä mukanaan. Hänellä oli kädessään paperi,
jonka avasi ja luki. Se sisälsi pannaanjulistettujen kerettiläisten
kuolemantuomion, jonka hengellinen tuomioistuin oli henkensä
uhalla allekirjoittanut ja kuningas vertavuotavin sydämin katsonut
velvollisuudekseen vahvistaa.
Didrik Slagheck lisäsi, että tuomio oli kahden tunnin kuluttua
pantava toimeen. Sen jälkeen poistui hän huoneesta sotureineen.
Isä Johannes kuuli oven sulkeutuvan, ja hän kiitti Jumalaa, kun sai
huomaamatta jäädä tänne, täällä saattoi hän olla hyödyksi.
Seurasi kamala näytelmä. Kun ihminen seisoo iäisyys silmien edessä,
silloin esiintyy hän omana itsenään. Siinä kirottiin ja sadateltiin,
rukoiltiin ja vaikeroitiin ja kieriteltiin lattialla. Vain harvat
kestivät miehinä kohtalonsa ja iloitsivat melkein, kun pääsivät
paremman hallituksen alamaisiksi.
Erik Juhananpoika (Vaasa) seisoi pystypäin; hän näytti koettavan
rohkaista kauhistunutta Joakim Brahea, joka ainoastaan itki ja
nyyhkytti kuin heikko nainen.
Isä Johannes meni Erik herran luo, sillä tällehän hänellä etupäässä
oli asiaa. Tämä tunsi hänet heti.
"Tuotte viestejä minulle", sanoi Erik herra vilkkaasti.
"Niin", vastasi Johannes, "viestejä ja terveisiä." Näin sanoen antoi
hän paperin.
Erik herra luki, ja hänen kasvoillaan näkyi punan häivähdys.
Hymyillen taittoi hän paperin kokoon ja sanoi sen jälkeen: "Oletteko
tavannut Cecilia rouvaa?"
"Kyllä, herra!"
"Kuinka hän voi?"
"On vaipunut rukouksiin puolestanne."
"Mutta hänen oma mielialansa?"
"Se on nöyrä ja alistuvainen!"
"Luojan kiitos! Sanokaa hänelle, että tulen menettelemään kuten
kunniallinen ritari."
Sen jälkeen kääntyi jalo herra onnettomuustovereihinsa ja sanoi
kuuluvalla äänellä:
"Rakkaat ystävät, Jumala on laupeudessaan lähettänyt meille yhden
palvelijoistaan; ettekö tahdo, että hän valmistaa meidät kaikki
viimeiselle matkalle?"
"Kyllä, kyllä!" huusivat kaikki ylen äänekkäästi.
"Jättäkäämme siis kaikki maalliset ja ajatelkaamme ainoastaan
iäisyyttä", lisäsi Erik herra. "Minulle on tosin tarjottu armoa,
kas tässä kuninkaan omakätinen allekirjoitus, mutta kanssaveljeni
ovat kunniallisia herroja, ja Jumalan nimessä tahdon kuolla heidän
kanssansa."
Näin sanoen repäisi hän pergamenttiliuskan kahtia ja heitti lattialle.
Kuului ihailun hälinää.
"Ja nyt, jalot herrat, alkakaamme!"
Isä Johannes oli valmis ja alotti hartaan rukouksen.
Puolipäivän rinnassa avautuivat jälleen ovet linnansaliin, suuri
joukko sotaväkeä astui sisään Klaus Billen ja Didrik Slagheckin
johdolla. He tapasivat vangit polvillaan ja Johanneksen heitä
siunaamasta.
"Mitä tämä on!" huusi Didrik Slagheck. "Kuinka pappi on tullut tänne?"
Herrat nousivat vitkaan, kukaan ei välittänyt vastata.
"Vastatkaa, mitä on teillä täällä tekemistä?"
"Saarnaan lohdutuksen ja sovituksen sanaa", sanoi Johannes. "Jumala
on ollut kanssamme!"
"Jumalan tahto on, että kerettiläisten on kuoltava synneissään, ja
te olette pirun lähettiläs!" huusi Didrik heiluttaen uhkaavasti
miekkaansa.
"Älkää koskeko häneen!" huudahti Magnus Gren. "Me menemme pelkäämättä
kuolemaan, hän on vuodattanut sen ylle taivaan valoa!"
"Silloin on hän valhetellut! Pian, pappi, sano, että kaikki nämä ovat
kadotuksen omat!"
"Pelastetut he ovat, kuten toivon."
"Tottele, tai olet surman oma!"
"Jos Jumala niin tahtoo. Jollei hän tahdo, et voi minulle mitään."
"Sepähän nähdään!" Ja ennenkuin kukaan ehti estää sitä, oli hän
pistänyt.
Kuului yleinen kauhun huuto! Kaikki hypähtivät luo.
Erik Juhananpoika otti hänet syliinsä.
"Anna hänelle anteeksi, o Jumalani!" Näin sanoen jätti jaloin sielu
maallisen tomumajansa käyden itse tietä, jonka oli niin monta kertaa
näyttänyt muille.
Ja hänen esikuvaansa seuraten lähtivät toisetkin rohkeasti
taipaleelle.
Jo ennemmin oli kuningas valepuvussa ja miestensä ympäröimänä
mennyt raatihuoneelle, josta hän tahtoi eräästä ikiomasta katsella
näytelmää. Parvekkeella seisoi joukko herroja peittäen ikkunan takana
seisovan kuninkaan joukkojen katseilta.
Suurtorilla muodostivat kuninkaan sotamiehet keihäsaidan, ja sen
sisäpuolella seisoi pyöveli paljastetuin miekoin. Kuninkaan käskystä
oli kuulutettu torvia toitottaen, että jokaisen oli tultava torille
näkemään, mihin kuningas aikoi ryhtyä, ja väki oli virrannut torille
keihäsaidan ympärille.
He näkivät linnanporttien avautuvan.
"Katsokaas!" huusi muuan vanha työmies. "Tuolla tulevat piispat
sotamiesten vartioimina..."
"Herran tähden, hehän ovat kahleissa!"
"Katsokaas ritareita, jotka tulevat edeltä!"
"Hekin kahleissa!"
"Isä", kuiskasi muuan nuorukainen, "mitä pahaa nuo maan mahtavimmat
herrat ovat tehneet?"
"Jättäneet valtakunnan vihollisen käsiin, muuta minä en tiedä."
Kuolemaan tuomitut vietiin keihäsaitaukseen.
Herra Niilo Lycken oli raatihuoneen parvekkeelta puhuttava kansalle.
Hän sanoi jokseenkin hiljaisella äänellä, ettei kukaan kauhistuisi
sitä mitä oli tapahtuva. Vangitut herrat olivat kaikki kerettiläisiä,
joita täytyi rangaista. "Se on tosin aivan vastoin kuninkaan tahtoa
ja toivomusta", sanoi hän, "mutta hänen täytyy panna toimeen paavin
pannajulistus, arkkipiispa Kustaa Trolle on kolme kertaa rukoillut
häneltä sitä polvistuen ja kyynelissään..."
Joukosta kuului vihaista murinaa.
"Sitä paitsi ovat nämä herrat vehkeilleet kuninkaan henkeä vastaan",
lisäsi Niilo herra.
Silloin kuului kirkas ja sointuisa ääni keihäsaitauksen sisältä.
Vanha Vincentius se keskeytti tanskalaisen salamoivin sanoin:
"Tanskan kuningas Kristian valehtelee ja pettää niin sanoin kuin
teoinkin. Petollisesti on hän menetellyt ruotsalaisia miehiä kohtaan.
Miksei meitä ole asetettu laillisen tuomioistuimen eteen, että
ainakin saisimme tietää, miksi meidän on kuoltava. Nyt tapahtuu se
ilman tutkintoa ja tuomiota. Mutta me vetoamme asiassamme kuningasten
kuninkaaseen; hänen rangaistuksensa on kohtaava kruunatunkin
rikollisen, ja muisto siitä väkivallasta, jota hän on tehnyt vapaille
miehille, on katkeroittava hänen viime hetkensä."
Piispa tahtoi puhua vielä enemmänkin, mutta torvet toitottivat
jälleen ja rummut rämisivät. Nyt tulivat pormestarit ja raatimiehet
ja heidän jälestään suuri joukko käsityöläisiä taottuina kahleihin.
Väkijoukosta kuului huudahduksia ja nyyhkytyksiä ja siihen sekaantui
aseiden kalske.
Kuningas janosi pedon tavoin verta. Hän antoi merkin.
"Alkakaa!" käski Didrik Slagheck.
Piispa Mathias oli ensimäinen.
Kaikilla katoilla, kaikissa lyhtypatsaissa, jokaisessa ikkunassa
näkyi ihmisiä, ja he valittivat ja kirkuivat joka kerran, kun uusi
pää putosi. Keihäsaidan ympärillä tunkeili ihmisiä tuhansittain,
naisia makasi maassa itkien ja vaikeroiden, monet miehistä seisoivat
kalpeina, palavin silmin ja kädet nyrkissä.
Mutta kun veri alkoi valua katuja virtoinaan, silloin kiihtyi
katkeruus yhä enemmän, nurina nousi nousemistaan, kunnes se puhkesi
hirmuiseen, jatkuvaan huutoon, läpitunkevaan kostonhuutoon, joka sai
vastakaikua jokaisessa sydämessä.
Väkijoukko ryntäsi keihäsaitaa kohden, mutta sotamiehet tarttuivat
lähimpiin ja heittivät heidät sen sisäpuolelle. Ulkopuolella seisovat
näkivät heidän päidensä putoavan.
Kuningasta ärsytti joukon rääkynä ja hän kutsui Didrik Slagheckin
puheilleen. Tämä tuli verissään, ja kuningas kuiski hänelle
hymyillen. Ja pian nähtiin sotamiesjoukkojen ryntäävän pitkin toria
ja katuja ja tunkeutuvan taloihinkin. Tätä nähdessä valtasi kansan
sellainen pakokauhu, että he syöksyivät koteihinsa, sulkivat ovet
ja luukut ja piiloutuivat kellareihin ja ulkohuoneihin. Teloituksen
loputtua olivat kadut ja torit autiot ja tyhjät.
Mutta Suurtoria peitti 82 kuollutta.
Illalla piti kuningas suuret pidot miehilleen, hovipojat juoksivat
ympärinsä täyttäen pikareita, mutta hänen armonsa sanoi heille,
etteivät häntä miellyttäneet kalpeat posket eivätkä vapisevat kädet.
Jolleivät he tienneet miten saivat verta poskiinsa, saattoi hän
auttaa.
Kaikkien täytyi olla iloisia, ja ensiksi esitti kuningas Skaran ja
Strengnäsin piispojen maljan.
* * * * *
Didrik Slagheck oli kertonut kuninkaalle, miten Severin Norrby oli
rakastunut Kristina rouvaan.
Teurastuksen jälkeisenä päivänä astui Severin herra itse kuninkaan
luo.
"Mitä kuuluu?"
"Tahtoisin vain kysyä, onko Kristina rouva tuomittu kuolemaan."
"Rakastatko häntä, Severin?"
"Ei suinkaan hänen siksi tarvinne kuolla?"
"Siinä voi olla syytä anteeksiantoon, ja hän saa olla kiitollinen
rakkaudestasi."
"Siitä ei hän tiedä mitään."
"Mitä? Etkö ole sanonut hänelle..."
"En mitään, teidän armonne, minun täytyy ensin ansaita onneni."
"Mutta jos hän kieltäytyy?"
"Toivon, ettei hän tee sitä! Kaikessa tapauksessa on minulla teidän
armonne sana."
"Se sinulla on!"
"Tahdon vain lisätä yhden asian. Jos Kristina rouva nyt kuolee tai
vastaisuudessa tapahtuu hänelle jotakin pahaa, lähden heti teidän
armonne palveluksesta ja tarjoudun jollekin vieraalle ruhtinaalle.
Pohjolaan en jää."
"Miksi sanot sen minulle nyt?"
"Sentähden, että teidän armonne minun tähteni kiinnittäisi mielensä
häneen."
"Tahdot kai vapauttaa hänet?"
"Jääköön hän vankeuteen, mutta ei ankarampaan kuin minä hänet panen."
"Täällä maassa?"
"Täällä linnassa."
"Kunnes noudat hänet?"
"Niin, jos hän suostuu!"
"Mutta jollei hän tee niin?"
"Silloin voi teidän armonne viedä hänet Kööpenhaminaan, jos hyväksi
näkee."
"Torniin! Sen teen; tekisin sen heti, mutta sinun tähtesi jääköön..."
Mutta siellä ja täällä jatkettiin yhä murhatöitä.
Vasta marraskuun kymmenentenä päivänä korjattiin ruumiit torilta.
Mutta jotta niiden luku olisi täydellinen, täytyi valtionhoitajan
ruumis olla mukana, ja se kaivettiin haudastaan. Södermalmiin
laitettiin suunnattoman suuri rovio, ja siellä ne poltettiin.
Niin pitkälle oli päästy pääkaupungissa, mutta mitä muualla maassa
sanottiin ja tehtiin? Saapui sanomia Kustaa Erikinpojan nostattamasta
talonpoikaiskapinasta, mutta siihen kiinnitettiin vain vähän
huomiota. Sen ei katsottu paljoa merkitsevän, mutta kuitenkin
lähetettiin mieliä rauhoittamaan kautta koko maan kuninkaan nimessä
kirjelmä, jossa veritöitä seliteltiin.
Tanskalaiset riemuitsivat. Nyt he luulivat saavuttaneensa
päämääränsä, Ruotsin kukistamisen. Kaikki linnat ja läänit annettiin
tanskalaisten haltuun, heille uskottiin myös kaikki tärkeät virat.
Didrik Slagheck tuli piispaksi Skaraan. Arkkipiispa Kustaa Trollen ja
hänen isänsä huostaan uskottiin valtakunnan hallitus. Ja niin lähti
kuningas Ruotsista omille mailleen.
Mitä oli tuleva, sitä ei mikään ihmissilmä pystynyt näkemään. Mutta
Tanskan kuningas oli pian huomaava, ettei hän ollut voittanut kansaa,
vaan ollut ainoastaan herran rankaisevana vitsana niille, jotka
itsekkyydestä, voitonhimoisten laskujensa ja kurjan kateuden tähden
olivat olleet valmiit kavaltamaan isänmaansa.
* * * * *
Helmikuussa 1521 saapui Tukholmaan sanoma, että Taalain
kuparivuorimiehet olivat valinneet Kustaa Erikinpojan johtajakseen.
Pääkaupunki oli tanskalaisten vallassa ja he mellastivat kaikkialla.
Mutta missä ainoakaan ruotsalainen sydän sykki, siellä täyttyi se
iloisin toivein, ja kuiskaillen rukoiltiin hankkeelle menestystä.
Tukholman linnan vangeillekin saapui vihdoin tämä sykähyttävä uutinen.
Vankila valostui siitä, suru kadotti kärkensä, ja kieltäymykset
olivat helpot kantaa; hartaina, jos mahdollista vielä palavampina
kuin ennen kohosivat rukoukset taivaalle rakastetun pojan ja
sukulaisen puolesta.
Severin Norrby oli lähtenyt Tukholmasta hyvän aikaa ennen kuningasta;
syksyllä oli hän piirittänyt Kalmaria ja vihdoin sen valloittanutkin.
Urhea Anna Bjelke oli ottanut osaa puolustukseen, vihollisen kuula
kaasi hänet maahan, ja hän oli niin onnellinen, että sai kuolla
ennenkuin tarvitsi väistyä paikaltaan.
Voittaja oli siksi ritarillinen, että käski antaa hänelle
sotilaallisen hautauksen kaikella sillä loistolla, mikä päällikölle
kuului, ja niin voittajat kuin voitetutkin seisoivat haudalla paljain
päin. Maahanlaskemisen jälkeen ammuttiin haudalla kiväärin laukaus,
ja Severin Norrby virkkoi kovalla äänellä: "Kymmenen sellaista naista
kuin Anna Bjelke tekisivät maan voittamattomaksi. Kunnia hänen
muistolleen!" Tanskalainen merisankari jäi muutamiksi kuukausiksi
Kalmariin. Mutta eräänä talvipäivänä ilmestyi hän äkkiarvaamatta
Tukholman linnaan ja ilmoittautui Kristina rouvalle. Tämä kalpeni
hieman, mutta otti sitten hänet vastaan äitinsä ja sisarensa keralla.
Lyhyen aikaa keskusteltuaan läsnäolijain kanssa pyysi hän puhutella
Kristina rouvaa kahdenkesken.
Toiset aavistivat, mistä oli kysymys, ei vain hän. Kuinka he
katuivatkaan, etteivät olleet häntä valmistaneet.
"Hän tehköön kuinka tahtoo", sanoi Sigrid rouva. "Mutta ennemmin
tahdon, että minut pistetään säkkiin ja hukutetaan, kuin näen hänet
tanskalaisen miehen omana."
"Poikani pahimman vihollisen!" huokasi Cecilia rouva. He olivat
väärässä, Kristina tiesi, mitä oli tuleva. Hän kalpeni ajatellessaan
kohtaloa, joka tämän jälkeen odotti hänen lapsiaan ja sukulaisiaan.
Mutta hän ei ilmaissut, mitä hänen mielessään liikkui. Samalla
arvokkuudella sanoissa ja eleissä, joka oli ollut valtionhoitajan
puolisolle ominainen, pyysi hän ritaria istuutumaan eräällä niistä
kurjista puutuoleista, jotka olivat huoneen ainoat huonekalut.
Itse istuutui hän toiselle ja odotti hiljaa, mitä ritarilla oli
sanottavaa.
Tämän silmissä oli suru Kristina rouvan vain kaunistanut, ja hän
rakasti häntä sanomattomasti. Tunteitaan ei hän voinut pukea
sanoihin, ja niin alkoi hän lyhyin, katkonaisin lausein puhua
asemasta Ruotsissa. Kuningas katui mitä oli tapahtunut... hän tahtoi
hyvittää minkä voi... nimittää käskynhaltijan, jolla olisi rajaton
valta. Hänet, Severin Norrby, oli siksi ajateltu, mutta hän ei
tahtonut ottaa tarjousta vastaan muilla ehdoin kuin että Kristina
rouva suostuisi tulemaan hänen puolisokseen.
Kristina hylkäsi tyynesti ja arvokkaasti hänen tarjouksensa. Alussa
ei ritari voinut löytää sanoja, sitten puhkesi hän kiihkeihin
soimauksiin. Kristina oli osoittanut hänelle suopeutta, ottanut
vastaan hänen palveluksiaan, puhunut kiitollisuudestaan...
"Se on aina teitä seuraava", vastasi Kristina. "Ja todistuksena siitä
pyydän teitä ottamaan vastaan tämän sormuksen, ainoan kalleuden, joka
minulla on jälellä muinaisilta päiviltä."
Hän otti sormuksen sormestaan ja ojensi sen ritarille.
Ritari taisteli liikutustaan vastaan. Sellaista muistoa Kristina
Gyllenstjernalta ei hän voinut hylätä, ja niin vei hän käden
kunnioittavasti huulilleen ja otti sormuksen sanoen: "Tämä on
kallisarvoisin muisto mitä minulla on!" Syvään kumartaen riensi hän
pois; nöyryytys, loukattu turhamaisuus pani hänen verensä kuohuksiin.
"Suojelkoon hän itseään niin hyvin kuin voi!" jupisi hän itsekseen.
"Minä en siitä enää tästedes välitä!"
Ja muutaman viikon kuluttua tuli kuninkaalta käsky, että ruotsalaiset
rouvat oli ensi avovedellä vietävä Kööpenhaminaan ja pantava Siniseen
torniin.
Huhtikuun lopulla vietiin heidät sinne viheliäisellä tanskalaisella
aluksella. Monet ylhäiset rouvat, joiden miehet oli teloitettu,
saivat saman kohtalon. Kaikki toivoivat, että vapahtaja oli pian
tuleva ja päästävä heidät kahleistaan.
14.