Suomeen ei vielä ollut saapunut sanomaa hallituksen vaihdoksesta
Ruotsissa, kun Hemming Gadd tanskalaisten joukkojen kera laski maihin
Turkuun.
Täällä ei oltu lainkaan valmistuttu vastarintaan, ja helppo oli
sentähden valloittaa kaupunki ja vangita linnanpäällikkö ynnä vanha,
kunnon Arvi Kurki.
Niilo von Mehlen oli Kristian kuninkaan uskottu palvelija, hän
oli laivojen päällikkö ja hänen oli valvottava herransa käskyjen
toteuttamista.
Kaupungin valtaamisen jälkeen riensi Hemming kohtaamaan vanhaa
piispaa.
Hänet otettiin kylmästi vastaan.
"Tätä olin odottanutkin", sanoi hän. "Mutta sallikaa minun nyt
selittää syyt tekoihini."
Arvi Kurki nyökkäsi myöntävästi.
Nyt selitti Hemming, miten epätoivoinen asema oli. Hän ei ollut
nähnyt mitään pelastusta, parempi silloin ajoissa alistua.
"Unhotatte erään tärkeän asian!" sanoi Arvi piispa.
"No?"
"Meidän ihmisten on taisteltava viimeiseen saakka ja luotettava
Herraan."
"Ihmetöiden aika on mennyt."
"Apu siis näyttää teistä ihmeeltä?"
"Niin kyllä!"
"Sitten tapahtuu ihme parhaillaan."
"Selittäkää!"
"Muistatteko nuorta Kustaa Erikinpoikaa, joka teidän kerallanne
vietiin Tanskaan?"
"Lahjakas nuorukainen, istuu nyt Kallon linnassa."
"Hän on paennut sieltä!"
"Reippaasti tehty!"
"Lyypekissä on hän kääntynyt viranomaisten puoleen, jotka ovat
ottaneet hänet hoiviinsa."
"Onko se mahdollista!"
"Luultavasti on hän nyt Ruotsissa!"
"Miksei hän tullut ennemmin!"
"Miksi taivutitte Tukholman antautumaan?"
"Mitäpä poikasesta on toivoa!"
"Oliko Sten Sture vanhempi?"
"Oi isänmaani!" huudahti Hemming ja pani kätensä ristiin päänsä
ylitse. "Jos sinulle vielä olisi pelastus, antaisin siitä ikuisen
autuutenikin!"
"Minusta näytätte sen jo menettäneen."
"Ei, jos isänmaani voidaan pelastaa. Kadotus on juuri siinä, kun
tietää sen olevan vihollisen kädessä."
"Käänny takaisin, Hemming Gadd!"
"Kautta elävän Jumalan tekisin sen, jos sillä voisin hyödyttää
Suomea, synnyinmaatani. Nyt luulen tekeväni enimmän hyötyä, kun pidän
huolta siitä, että mieshukka on niin pieni kuin mahdollista."
"Voitteko tehdä sen?"
"Tahdon ainakin koettaa!"
"Sitten emme eroa vihamiehinä", sanoi vanha piispa ojentaen hänelle
kätensä.
Tanskalainen päällikkö sanoi kuninkaansa tahdon olevan, että Hemming
tohtori kulkisi edellä sotaväen kera; hän tulisi jälestä pienemmän
parven keralla ja olisi avullinen, jos niin tarvittiin. Ehdotukseen
suostuttiin ilolla; Hemming tahtoi mieluummin olla omana herranaan.
Turusta kävi kulku Raumalle ja Ulvilaan; talonpoikia oli monin
paikoin kerääntynyt vastatenään, mutta heidät kukistettiin urhean,
mutta turhan ottelun jälkeen. Se oli pikemmin murhaa kuin taistelua.
Vasta Hämeenlinnassa kohdattiin vakavaa vastarintaa. Urhoollinen Åke
Yrjänänpoika oli koonnut melkoisen joukon, mutta se oli huonosti
asestettu ja pakotettiin urhean vastarinnan jälkeen lähtemään
pakosalle. Hemming Gadd tahtoi estää takaa-ajon, mutta samassa saapui
von Mehlen jälestä täyttä laukkaa, ja nyt hakattiin maahan kaikki,
ketkä yhytettiin.
Se, että Hemming Gadd kulki tanskalaisten etunenässä, ei
suomalaisissa herättänyt ainoastaan kummastusta, vaan suurta
epävarmuuttakin. He eivät voineet käsittää, että hän oli tullut
vihollisena; sentähden syntyi erimielisyyttä kansan kesken, ja
vastarinta melkoisesti heikontui.
Tanskalaiset osasivat taitavasti käyttää sitä hyödykseen; vaikkei hän
ollutkaan ottanut osaa taisteluun, oli hän kaikessa tapauksessa ollut
kilpenä, ja monta kertaa oli tässä sodassa hänen nimeään käytetty
sotahuutona.
Niin lähestyttiin Viipuria lähestymistään.
Kappaleen matkan päässä sieltä oli kokoontunut melkoinen sotavoima,
tahdottiin estää heidät pääsemästä pitemmälle.
"Vihollinen on vastassamme!" sanoi Mehlen.
Hemming Gadd antoi merkin hyökkäykseen, torvet räikkyivät. Hänen
ryntäyksessään oli jotakin hurjaa, mieletöntä. Kammottu hän oli,
mutta tahtoi vielä kammotummaksi tulla; tämä oli nyt hänen ainoa
maalinsa.
Tönne Erikinpoika oli urhea soturi, mutta hän ei ollut mikään
tottunut johtaja; hän ei ymmärtänyt väijyntää eikä äkkiylläköitä,
tuskin asettaa riittävää etuvartiotakaan. Hänen pieni sotavoimansa
miehitti maantien metsän suojassa.
Mutta von Mehlen, joka heti älysi päättömäksi tehdä äkkirynnäkköä
ilman edelläkäypää vakoilua, jakoi heti pienen ratsumiesparvensa.
Muutamat vangit saivat lupauksen, että heidät jätetään henkiin sillä
ehdolla, että näyttävät tien metsän lävitse.
Tavattiin ainoastaan muutamia harvoja ulkovartiostoja ja surmattiin;
von Mehlen onnistui äkkiylläkössään, ja suomalaiset, jotka ensi
tunteina olivat seisseet väistymättä hiuskarvan vertaa, joutuivat
aivan päättömiksi takaapäin tehdyn odottamattoman hyökkäyksen
tähden. Tämä ei ollut enää taistelua, vaan säälimätöntä, mieletöntä
murhaamista.
Kuolinkorahdukset, haavoitettujen valitus, voittajain hurjat
riemuhuudot ja aseiden kalske muodostivat yhdessä kamalan soiton.
Hemming Gaddin korva ei koskaan ennen ollut siihen kiintynyt, nyt
se teki niin. Hän näki kuinka urhea Tönne Erikinpoika kääntyi uutta
vihollista vastaan, ja omasta turvallisuudestaan välittämättä
syöksyi hän sokeasti vihollisten riveihin; nämä sulkeutuivat hänen
ympärilleen, ja hurraahuudoin kohosi kymmenkunnan miekkaa antamaan
hänelle surmaniskun.
Mutta tämä oli enemmän kuin Hemming saattoi sietää; unhottaen
aikeensa, unhottaen asemansa missä oli, kannusti hän ratsuaan
murtautuakseen läpi rivien.
Hänet nähdessään väistyivät tanskalaiset tieltä, mutta he saivat pian
kokea, että hän tuli heidän vihollisenaan.
"Kurjat tanskalaiskoirat!" huusi hän. "Onko se laitaa, että kymmenen
taistelee yhtä vastaan! Mutta kyllä minä näytän teille, mitä kaksi
suomalaista voi!"
Hän torjui iskut, jotka suunnattiin Tönne Erikinpojan päähän, hän
taisteli vimmatusti niitä vastaan, joiden johtajana oli äsken ollut,
ja molemmat urhot seisoivat kokonaisen ruumiskasan keskellä.
"Ottakaa hänet kiinni, mutta säästäkää hänen henkensä", huusi von
Mehlen. "Petturi on saava rangaistuksensa; olen ollut varma, että
näin kävisi."
Toinen olisi kenties ollut tulos, jos Hemming Gadd olisi jo alusta
ottanut suomalaisten asian omakseen. Nyt oli useimmat heistä hakattu
maahan, toiset olivat paenneet, ainoastaan pieni miesparvi oli
jälellä rakkaan johtajan ympärillä.
Hyvin tähdätty isku käsivarteen sai Hemming Gaddin pudottamaan
miekkansa; nauraen antautui hän ilman vastarintaa vangiksi.
Tönne Erikinpoika sai laukauksen sääreensä, joka samalla kertaa
kaatoi hevosen maahan, ja samalla oli myös taistelu lopussa.
Molemmat vangit kytkettiin kahleihin; vielä eivät he olleet
vaihtaneet sanaakaan keskenään.
Nyt jäivät he kahden, von Mehlenin ja hänen upseeriensa neuvotellessa
keskenään.
Silloin kääntyi Tönne Erikinpoika vankitoveriinsa. "Tahtoisin kiittää
sinua", sanoi hän, "mutta pelkään, että pitäisit sitä pilkkana."
"Kiittää minua, mistä?"
"Hengestäni!"
"Sitä et saane pitää!"
"Olet minun tähteni menettänyt omasikin."
"Siinä tapahtuu minulle vain oikein." Mutta heidän huomiotaan
vaadittiin nyt toisaalle. Tanskalaiset eivät olleet vielä
linnoituksen herroina, ja se oli voitettava.
"Voivatko he linnassa puolustautua?" kysyi Hemming.
"Eivät!"
Von Mehlen meni Tönne Erikinpojan luo. "Piiritystä välttääksemme
lupaamme, että saatte pitää henkenne. Jollette suostu, ammutaan
teidät heti."
"Vaatikaa varmat takeet!" huusi Hemming. "En anna mitään muuta kuin
sanani, ja se näyttää minusta enemmän arvoiselta kuin teidän",
vastasi herra von Mehlen jokseenkin pisteliäästi.
"Siihen olenkin tyytyväinen", keskeytti Tönne Erikinpoika. "Linnoitus
tullaan teille avaamaan."
Oli kaunista nähdä, kuinka miehekkäästi hän kantoi raskaan
kohtalonsa. Hänen viittauksestaan avattiin linnanportit.
Kaksi kalpeaa naista seisoi sisäpuolella. Nuorempi heistä päästi
huudahduksen nähdessään haavoitetun herransa, jota kaksi sotamiestä
kannatti, mutta jonka surullinen muoto osoitti katkerampaa tuskaa
kuin haava sai aikaan.
Gunilla rouva katsoi kummissaan Hemming Gaddiin. Vihollisten
päällikkö vankina? Mutta vielä merkillisempää oli, että kahleet
näyttivät olevan hänen ylpeytensä, että hän kantoi niitä ilolla.
Kun von Mehlen oli saanut selville, että linnan koko
puolustusjoukkoon kuului ainoastaan kolmekymmentä miestä, silloin hän
melkein katui lempeyttään.
Niin Tönne Erikinpoika kuin tohtori Hemmingkin saivat pitää
vapautensa siinä määrin, että he saattoivat liikuskella linnassa
ympärinsä, kuitenkin aina vartioituna. Herra von Mehlen sanoi heti
kirjoittaneensa kuninkaalle kuullakseen hänen tahtonsa heidän
tuomioonsa nähden. Joka päivä aprikoivat äiti ja tytär keskenään,
millainenkohan tuomio oli tuleva. Oli aivan kuin raskas ukkospilvi
heidän yllänsä; oliko salama iskevä häneen, jota he molemmat pitivät
niin rakkaana? Nuori vaimo painautui huolekkaalla pelolla herraansa
vasten, ja tämä, joka alistui kohtaloonsa, koetti häntä tyynnyttää ja
lohduttaa.
Kukapa ei toivoisi ja uskoisi viimeiseen saakka!
Kun päivä kului toisensa jälkeen, silloin tuntui heistä niin
luonnolliselta, että armahdus oli tuleva. Mitä oli Viipurin
linnanisäntä tehnyt muuta kuin velvollisuutensa, eikä suinkaan häntä
siitä voitu rangaista!
Pahempi oli Hemmingin laita, hän oli tehnyt ilmeisen kavalluksen;
mikä kohtalo häntä odotti?
Hän käveli ympäri äänetönnä ja mietteissään, mutta oli ilmeisesti
lempeämpi entistään.
Kolme viikkoa oli kulunut siitä, kun vihollinen valtasi Viipurin, ja
vielä ei ollut saapunut vastaus kuninkaalta, mutta sitä odotettiin
pelolla ja vavistuksella.
Tönne Erikinpoika oli sanonut Hemming tohtorille, ettei hänellä ollut
vähintäkään armon toivoa. Häntä suretti tosin erota vaimostaan ja
lapsistaan, mutta hän oli valmis siihen, ja enimmän oli hän levoton
jälkeen jää väin tähden; he olivat tähän asti eläneet toiveissaan,
mutta jos nyt tuli isku yhtäkkiä...
Voimakkaan miehen täytyi keskeyttää, niin liikutetuksi tuli hänen
mielensä ajatellessaan vaimoaan ja lapsiaan.
Von Mehlen ei oleskellut paljoa Viipurissa, mutta hän palasi
jokseenkin usein. Varhain eräänä aamuna sanottiin, että yöllä oli
saapunut muuan pikalähetti, ja muutamia tunteja sen jälkeen oli
päällikkö palannut.
Kukaan ei virkkanut sanaakaan, mutta kaikki tiesivät, että nyt oli
tuomio lankeava.
Luodinhaava oli niin paljon parannut, että Tönne Erikinpoika saattoi
ruokasalissa nauttia suuruksensa muun perheen seurassa. Raskain
mielin oli jokainen tullut sinne tänään, ja ateria oli juuri alettu;
silloin ilmoitettiin päällikkö von Mehlen.
Hän astui heti sen jälkeen sisään.
"Pelkään, että häiritsen", sanoi hän hieman hämillään.
"Sitä ette tee, jos tahdotte ottaa osaa ateriaamme", sanoi Gunilla
rouva rakastettavalla kohteliaisuudella. "Se todistaisi myös, että
tuotte hyviä sanomia."
"Sitä vähemmän on syytä suostua tarjoukseenne."
Kaikki hypähtivät pystyyn, paitsi Hemming Gadd. Hän istui paikoillaan
nakerrellen kananpojan luuta, mutta antaakseen ystävilleen aikaa
toipua, sanoi hän hilpeästi von Mehlenille:
"Tuotteko joitakin hyviä terveisiä rakkailta ystäviltä? Oletteko
tavannut vanhaa Arvi Kurkea?"
"En!" vastasi von Mehlen hymyillen.
"Ettekö Åke Yrjänänpoikaa, jonka joukon Hämeenlinnan luona löimme
maahan?"
"En häntäkään."
"Totta kai hän on saanut vapautensa?"
"Aikoja sitten!"
"Missä hän nyt on?"
"Muutamia kyynäriä maan alla."
"Oletteko murhannut hänet?"
"Kavaltaja vain on saanut rangaistuksensa!"
Hemming hypähti pystyyn.
"Miksi vitkastelette niin kauan minuun nähden!" huudahti hän. "Minä
ikävöin pois maailmasta, missä on sellaisia hylkiöitä kuin te ja
kuninkaanne."
"Kyllä muistan sananne huomenna teloituksessa!"
"Huomenna siis, vihdoinkin!"
"Kello kahdeksan!"
"Koetan olla täsmällinen!"
"Paremman varmuuden vuoksi saatte viettää yönne vankilassa."
"Samapa se minusta."
Tönne Erikinpojalle ei vielä ollut sanottu sanaakaan. Oliko hän saava
armoa?
Nyt kääntyi von Mehlen häneen ja sanoi kunnioittavasti, luoden
sääliväisen katseen hänen rinnallaan olevaan naiseen: "Teillä sitä
vastoin on vapautenne viime hetkeen saakka."
"Viime?"
"Hänet on siis tuomittu...?"
"Kuolemaan!"
* * * * *
Viipyi tuntikausia ennenkuin Tönne Erikinpoika onnistui herättämään
puolisonsa eleille; näytti melkein siltä kuin hän olisi mennyt edeltä
valmistamaan herralleen sijaa, mutta niin ei ollut laita.
Tönne oli melkein toivonut sitä; silloin olisivat he säästyneet
nuoren vaimon epätoivolta ja surulta.
Vihdoin Hemming Gadd sai hänetkin tyyntymään. Gunillan huulilta ei
tullut mitään valitusta, ei mitään vaikeroimista.
Nämä kolme keskustelivat keskenään kuin hyvät ystävät, joista kahden
oli lähdettävä pitkälle matkalle. Jälellejäävät tulisivat hekin
aikanaan jälestä, kukaan ei tiennyt kuinka pian; he saattoivat
tulla pian, saattoivat viipyä kauemmin, mutta oikealla hetkellä he
saapuisivat.
Tahtoiko Hemming Gadd vielä kerran koettaa hurmaavan
kaunopuheisuutensa voimaa, jollaista ei kenelläkään muulla ollut,
vai oliko hänen sielunsa niin vapautunut kaikesta maallisesta, että
se riemuitsevalla innostuksella kohotti siipensä lentoon? Varmaa on,
ettei hän koskaan ollut puhunut sellaisella lämmöllä, koskaan ei
hänen todistelunsa ollut ollut niin selvä ja vakuuttava.
Kuulijain täytyi seurata hänen ajatuksenlentoaan, yhtyä hänen
maailmankatsomukseensa, mutta ei heidän siltä tarvinnut tuntea
lyöneensä laimin omia asioitaan, sillä hän viittasi heitä
korkeimpaan, tärkeimpään.
Isänmaasta hän puhui, sen valoisasta vastaisuudesta; tietäjän katsein
näki hän tulevaisuuteen, ja tulevaisuuden arvoituksia ratkaistessaan
sanoi hän milloin Tönnelle, milloin hänen puolisolleen tai Gunilla
rouvalle:
"Sanokaa minun sanoneen; tulemme vielä kerran siitä iloitsemaan!"
"Puhutte niinkuin emme eroaisikaan", sanoi Tönne.
"Sitä emme teekään; näkyvät muodot häipyvät, mutta henki, ainoa
todellinen, elää ennallaan."
"Sekoitatte siis nykyisen ja tulevan elämän yhteen; missä on erotus?"
"Sitä ei olekaan!"
"Eikö tämä maa ole surun laakso?"
"Mutta se voi olla taivaskin!"
"Niin, se on totta!"
"Ja helvetti!"
"Monelle on se sellainen!"
"No niin; siinä näkymättömässä maailmassa, joka meitä ympäröi, on
niin taivaansa kuin helvettinsäkin, mutta älkäämme etsikö niitä
ylhäältä älkäämme alhaalta, vaan kaikkialta, missä olemme! Ja tästä
näkymättömästä maailmasta, joka meitä ympäröi, kuiskaillaan neuvoja
meidän korvaamme. Riippuu itsestämme, hylkäämmekö neuvot vai kuulemme
niitä."
"Tahdotteko tulla sellaiseksi neuvonantajaksi?"
"En, kiitos, mutta on niin äärettömän monta, jotka riippuvat kiinni
maailmassa ja sen hyörinässä tai joilla on ystäviä huolehdittavana.
Nämä jättävät vähitellen tilaa toisille, ja niin menee elämä menoaan
ikuisessa vuorovaikutuksessa."
Keskustelun katkaisi vartija, joka saapui Hemming tohtoria noutamaan.
Tämän poskilla häivahti puna. Hän meni Gunilla rouvan luo,
puristi kunnioittavasti hänen kättään ja kiitti osoitetusta
hyväntahtoisuudesta.
Molemmat puolisot sulki hän syliinsä. "He eivät ole nyt kaksi, vaan
yksi!" sanoi hän.
Sen jälkeen poistui hän nopeasti huoneesta. Tönne puhui puolisonsa ja
anoppinsa kera perheen asioista ja teki kaiken minkä voi pitääkseen
rohkeutta yllä. Lujalla luottamuksella polvistuivat he rukoukseen;
he kutsuivat sotapapin antamaan synninpäästön ja ehtoollisen neljän
aikaan aamulla.
Hän tuli heidän luokseen Hemming Gaddin vankihuoneesta, missä oli
viettänyt koko yön. "Minulla oli enemmän opittavaa häneltä kuin
hänellä minulta", sanoi hän. Pappi jäi heidän luokseen viimeiseen
saakka. Mutta eron hetkenä, silloin petti mielentyyneys, Tönne herra
suuteli vielä kerran melkein elotonta puolisoaan huulille, syleili
anoppiaan ja riensi pois. Hemming Gadd kohtasi hänet iloisin kasvoin.
"Jos minulla olisi vaali vapaana", sanoi hän, "niin en kieltäytyisi
siitä onnesta, joka nyt minulle tarjotaan."
Molemmat menivät miehinä kuolemaan; he menivät todistamaan siitä
hallitussuunnasta, joka nyt oli Ruotsissa vallalla.
13.