TUOMIO.

Tanskalainen laivasto purjehti siis Tukholmaan. Eräällä laivoista,

pienessä yksinäisessä kapyysissä, istui Hemming Gadd. Pienellä

pöydällä hänen edessään oli äsken päätetty kirjoitus, mutta ei hän

lukenut, tuijotti vain siihen. Hänen sielunsa ja hänen ajatuksensa

näyttivät olevan kaukana nykyisyydestä.

Kenties muisteli hän niitä lukemattomia kertoja, jotka hän oli

seissut urhoollisten soturiensa edessä tai tyyntä, mietteliästä

kansaa, johon kukaan ei voinut puhaltaa elämää kuten hän. Isänmaan

pelastus vihollisen käsistä oli ollut hänen kaikkien pyrintöjensä

maalina, ja kuinka hän olikaan ivalla ja halveksumisella puhunut

tästä vihollisesta! Ja nyt oli tapahtunut se kuulumaton, uskomaton,

että hän, Hemming Gadd, tanskalaisvihaaja, puhui vihollisen puolesta;

tuossa pöydällä hänen edessään oli avoin kirje kotoiselle kansalle,

jossa hän selitti, että Tanskan kuningas Kristian oli rehellinen

ja oikeamielinen herra, jota Ruotsin ei pitänyt sysätä pois, kun

hän tarjosi rauhaa ja unhotusta menneihin nähden. Kirjeen alle oli

Hemming Gadd kirjoittanut nimensä. Sama Hemming Gadd, joka niin usein

oli heille sanonut: "Älkää koskaan uskoko tanskalaista!"

Luottaisivatko he häneen nytkin, eivätkö he pikemmin uskoisi hänen

menettäneen ymmärryksensä? Eivätkö he voineet viitata omaan ja

isiensä kokemukseen, mitä oli seurannut joka kerta, kun vihollinen

oli päässyt pujahtamaan maahan, ja oliko mitään syytä luulla, että

tällä kertaa kävisi paremmin?

"Jos he uskovat minua, ovat he kurjia tuuliviirejä", sanoi hän, "ja

ansaitsevat kohtalonsa."

Pernilla rouva oli sanonut hänelle, että hänen kaunopuheisuutensa

pystyi kyllä saamaan sen aikaan, jos hän tahtoi sitä käyttää. Hän ei

ollut koskaan sitä uskonut, mutta nyt tahtoi hän koettaa; hän puhuisi

aivan päinvastaista mitä ajatteli, ja jos he ottivat onkeen, niin

silloin totisesti oli ovelalla naisella ollut enemmän ymmärrystä ja

ihmistuntemusta kuin hänellä, ja hän saisi ensi kerran elämässään

tunnustaa itsensä voitetuksi. Ja voittaja oli nainen, tosin nerokkain

maailmassa!

Eikö hän muuten ollutkin tullut siihen vakaumukseen, ettei maksanut

vaivaa rimpuilla vasten virtaa? Jos Sten Sture olisi elänyt, olisi se

ollut toinen asia, mutta kuka tulisi jatkamaan hänen työtään? Oliko

valtakunnan suurmiesten joukossa ketään, joka kelpasi mihinkään?

Kuinka he kaikki olivat häntä kohdelleet? Ja eikö hän ollut saanut

mitä oivallisimman tilaisuuden kostoon? Nyt täyttyisivät heidän

toivomuksensa, he saisivat tanskalaisen hallituksen, ja he saisivat

kauhukseen kokea seuraukset.

Kapyysiin astui muuan kuninkaan palvelijoista ja pyysi luvattua

kirjoitusta.

Joko mies näytti liian mitättömältä tai ruotsalaisuus otti

oikeutensa, mutta vanha leijona syöksyi pystyyn, kohotti

karhunkämmenensä ja huusi: "Luikkikaa tiehenne!"

Käsky täytettiin niin siekailematta, että hänen täytyi nauraa

sellaiselle pelkurille.

Hurja, kamala oli hänen naurunsa. Hemming oli kerran kuullut niin

nauravan erään kavaltajan, joka vietiin mestauslavalle.

Hetkisen kuluttua saapui muuan kuninkaan herroista, mutta hän jätti

oven auki näyttääkseen ne asestetut miehet, jotka häntä seurasivat.

Hemming hymyili mielessään; poiskäännetyin silmin viittasi hän

pergamenttiin, joka oli pöydällä. Hovimies otti sen ja riensi pois.

Niin oli arpa heitetty!

Hemming Gadd oli kavaltaja! Kulovalkeana oli sellainen puhe leviävä

ympäri Ruotsin maan. Ja hän löi nyrkkiä pöytään niin rajusti, että

se halkesi, ja sitten tuijotti hän halkeamaan synkin muistelmin ja

miettein.

Mutta askel oli otettu, hänen täytyi käydä eteenpäin tiellä, jolle

oli lähtenyt. Helluntain aikoihin saapuivat he Tukholman edustalle.

Kirje lähetettiin jo saaristosta ruotsalaisiin maakuntiin, ja mukana

seurasi kuninkaan kirje, jossa hän lupasi lakien, oikeuksien ja

vanhojen hyvien tapojen pyhänä pitämistä, ja rahvas oli kutsuttava

Tukholmaan valtiopäiville päättämään ikuisesta rauhasta kolmen

valtakunnan kesken. Samalla laskettiin joukko sotaväkeä maihin.

Nyt alkoi Tukholman piiritys, mutta näyttäytyi pian, että se oli

miltei yhtä mahdotonta kuin Kalmarinkin valloittaminen. Piiritettiin

niin maan kuin merenkin puolelta, mutta jokainen porvari oli ruvennut

sotamieheksi, ja yhdessä he muodostivat muurin, joka ainakin tällä

haavaa oli läpipääsemätön.

Kristina oli väsymätön, ja urhoollinen puolustusjoukko osoitti mitä

suurinta uhrautuvaisuutta. Oli kysymys isänmaasta, kotiliesistä, ja

kaikki arvelut väistyivät.

Kuningas oli synkällä tuulella, ja pian näyttäytyi, etteivät kirjeet

eivätkä lupaukset pystyneet kehenkään; Hemmingin kirjeet herättivät

suuttumusta, kuninkaan naurua.

Silloin koetettiin lahjoa ei ainoastaan herroja, vaan rahvastakin.

Erittäinkin ne, jotka olivat Tukholman läheisyydessä, tahtoi

kuningas vetää puolelleen. Niin hän itse kuin hänen lähettinsäkin

kokosivat Uplannin talonpoikia ympärilleen ja puhuttelivat heitä

ystävällisesti, ja kun he tulivat leiriin Tukholman edustalle,

kestitettiin heitä, eivätkä he palanneet sieltä koskaan saamatta

lahjaksi suolatynnyriä.

Ruotsalaisten herrojen joukosta varsinkin Mathias piispa touhusi

innokkaasti kääntääkseen kansan mielen kuninkaan puolelle. Hän ei

koskaan jättänyt käyttämättä tilaisuutta, missä saattoi saavuttaa

jonkunlaisen hyväntekijän maineen. Kansaa miellytti hänen suopea ja

leikkisä luonteensa. Koko hänen oma persoonallisuutensa oli sulanut

yhteen ainoaan haluun, hän tahtoi miellyttää ja saada suosiota niin

kansalta kuin kuninkaaltakin. Mahdollisesti hän ajanoloon odotti

ylennystä, mutta nyt oli hänen ajettava kuninkaan asiaa rahvaan

kesken, ja suuresti mielissään oli hän kuullessaan toisten pappien

sanovan, ettei kenelläkään ollut niin suurta vaikutusvaltaa kuin

hänellä. Turhamainen vanha mies punastui kuin tyttö, kun kuningas

taputti häntä olalle ja pyysi häntä tekemään hänen asiansa hyväksi

minkä voi.

Käsi sydämellä hän sen lupasi, eikä Kristian kuninkaalla ollut

uskollisempaa palvelijaa.

Oli kyllä toisiakin, jotka eivät tahtoneet olla häntä huonompia;

huomattavimmat niistä olivat Skaran piispa Vincentius ja herrat Ture

Jönsinpoika ja Erik Abrahaminpoika.

Mutta vapaussota jatkui yhä Kalmarin läänissä, Itä-Göötanmaalla,

Vestmanlannissa ja Nerikessä. Siellä taisteli Niilo Eskilinpoika

(Banér), kunnon herra ja isänmaan ystävä; hyvin linnoitetussa

Göksholmassa valmistauduttiin vakavaan vastarintaan. Örebro oli myös

varmoissa käsissä.

Kuningas sai pian kokea, kuinka tyhjiä kaikki hänen toiveensa

olivat olleet. Vihamielinen liike häntä vastaan levisi yhä enemmän.

Vesteråsin linnan vouti lujitti linnoituksia minkä ehti. Itä-Göötan

talonpoikia, jotka piirittivät Linköpingin piispantaloa, johtivat

Sven Höök ja Pietari Smed, molemmat kelpo miehiä.

Maunu Erikinpoika lähti Vesteråsista urhean parven kera

ryntäysretkelle Strengnäsiä vastaan. Erik Abrahaminpoika sai siitä

tiedon, ja hän riensi ilmoittamaan kuninkaalle, että Vesteråsin linna

oli jätetty melkein oman onnensa nojaan ja sen kimppuun oli heti

käytävä.

Lähetettiin joukko aluksia ja veneitä, varustettuina miehin ja

pyssyin, purjehtimaan Vesteråsiin Erik herran johdolla. Varustukset

oli tehty niin hissukseen, ettei kukaan tiennyt minne matka piti,

ennenkuin he jo olivat ulapalla. Myöhään yöllä saapui pieni laivasto

määräpaikkaansa; siellä ei vaaraa aavistettukaan ennenkuin laukaukset

jyrisivät linnanporttien edustalla. Se oli täydellinen äkkiyllätys,

ja rynnäkkö menestyi siis toiveiden mukaan. Kohta sen jälkeen

lähetettiin muuan joukko kotiinpalaavaa vanhaa Maunu Erikinpoikaa

vastaan; hänetkin saatiin äkkiylläköllä vangiksi ja lähetettiin

leiriin.

Kuninkaan ilo oli ylenpalttisen suuri, ja hän ilmoitti heti Tukholman

porvaristolle saavuttamastaan voitosta. Mutta ei se täällä hänen

asiaansa yhtään edistänyt. Porvarit näyttäytyivät yhtä rohkeina

kaupungin muureilla, tehtiinpä melkein päivittäin uloskarkauksiakin

suuremmalla tai pienemmällä menestyksellä. Ja tämä ärsytti kuningasta

äärimmilleen; siinä hänen käsityksensä mukaan piili julkeutta ja

ivaa, mikä kiihdytti hänet aivan mielipuolisuutta lähentelevään

raivoon.

Ja lisäksi saapui alituiseen viestejä, kuinka miehuullisena rahvas

pysyi kaikkialla. Ei edes syrjäisessä Suomessakaan saavuttanut

Kristian kuningas sitä menestystä mitä oli odottanut; vanha

stureystävä Arvi Kurki, Tönne Erikinpoika (Anna Bjelken lanko) ja

herra Åke Yrjänänpoika kannattivat kaikin voimin urhakkaa Kristina

rouvaa; he olivat päättäneet kestää tai kaatua taistelussa oikean

asian puolesta.

Asema pysyi edelleen samana aina elokuuhun, elintarpeiden puute

kävi leirissä tuntuvammaksi päivä päivältä, sillä makeilullakaan

ei kansaa saatu muonavaroja tuomaan. Eikä muutosta näyttänyt pian

olevan toivottavissakaan, ja talven tullen täytyisi kuninkaan luopua

piirityksestä ja häpeissään palata Tanskaan, saavuttamatta mitään

paljonmaksavilla varustuksillaan.

Katkerin mielin kiroili hän niitä, jotka olivat neuvoneet häntä

ryhtymään tähän sotaretkeen. Mutta silloin astui Didrik maisteri

ja neuvoi häntä yrittämään toista tietä perille. Pernilla rouva

ja itse Sigbritkin olivat kirjoittaneet ja neuvoneet lähettämään

tohtori Hemmingin Tukholmaan. Jos muutamia ruotsalaisia herroja

lähetettäisiin kaupunkiin, ei heitä voitu siellä olla ottamatta

vastaan ja hyvällä asiantuntemuksellaan pääsisivät he parempiin

tuloksiin kuin rauhanhierojat.

Kuningas kutsutti Hemming piispan luoksensa, ja tämä tuli hetkisen

kuluttua.

"Olette sanonut, että tahdotte palvella minua?"

"Niin, teidän armonne."

"Todistakaa se!"

"Millä tavoin?"

"Taivuttakaa heidät antautumaan."

Hemming seisoi hetken mietteissään. "Teen parastani", sanoi hän.

"Milloin olette valmis?"

"Milloin käskette!"

"Huomenna siis!"

"Vaikka huomenna, teidän armonne!"

Hemming Gadd lähti, ja kuningas lähetti sanan Mathiaalle ja Erik

Ryningille, että he samassa tarkoituksessa saapuisivat kaupunkiin,

mutta puhemiehenä olisi Hemming Gadd. "Jos hän epäonnistuu", huusi

kuningas, "niin lähetän hänen päänsä Pernilla rouvalle, joka pääsee

siitä käsittämään, kuinka vähän arvoinen papin kaunopuheisuus on!"

Huomenna pyysivät kolme yllämainittua herraa pääsyä kaupunkiin.

Siihen suostuttiin heti. Sillä Kristina rouva tuumi, etteivät ne

viestit, joita Hemming Gadd toi, voineet olla muita kuin hyviä, ja

sentähden ikävöi hän niitä kuulla.

Mutta kun kaupunkiin levisi tieto, että Hemming piispa oli tulossa,

silloin tunsivat kaikki ikäänkuin tuulahduksen muinaisista,

onnellisista ajoista.

Varmasti tuli hän auttamaan sorrettua kaupunkia! Kaikki, ketkä

elivät ja hengittivät, riensivät häntä vastaan. Muutamia upseereja

ja useita porvareita oli tulijaa vastassa kaupungin portilla, ja

katseluhaluisena väkijoukko muodosti kunniakujan aina linnaan saakka,

mutta he eivät nähneet ketään muita kuin Hemmingin.

"Kuinka hän punoittaa!"

"Ja tuijottaa eteensä!"

"Eikä näe meitä ensinkään!" kuiskailtiin.

Mitä hän itse vaistomaisesti tunsi, sitä ei hän perustellut. Mutta

vältti katsoa kehenkään, ettei hänen tarvinnut tervehtiä; vastoin

tahtoaan tunsi hän kiusautuvansa, hän ei voinut päästä oikeaan

oloonsa. Mutta jollei se heti käynyt, niin odottakoothan vain, kunnes

hän ehti luoda jäänsä ja näyttää mitä kantoi kilvessään. Silloin

kaikki kimmastuvat häneen, silloin on hän taasen keskellä taistelua,

ja sitten -- sitten olisi osoitettava, kuinka oikeassa hän oli

väitteissään ja kuinka vähän he ymmärsivät omia etujaan.

He saapuivat linnaan.

Suureen saliin oli kokoontunut viitisenkymmentä kaupungin

ylhäisimmistä herroista, ja kaikista etumaisena seisoi jalo rouva

Kristina Gyllenstjerna. Tämä tuli häntä vastaan ja hän seisoi

kasvotusten ystävävainajansa lesken kanssa. Hän tunsi tämän katseen

kiintyvän itseensä, mutta ei vastannut siihen, kumarsi vain syvään

hänelle ja sitten kaikille läsnäolijoille.

Ilma tuntui raskaalta ja painostavalta; jokainen aavisti mitä oli

tuleva, mutta kukaan ei virkkanut sanaakaan, se kuului Hemming

Gaddille. Mutta tämä haparoi sanojaan, ensi kertaa elämässään; hänen

oli vaikea tämän naisen ja näiden miesten edessä puhua ulkopuolelta

hampaitaan, tarjoten kahdeksankymmenvuotiaan huulin isänmaalleen

juudassuudelman, ja siksi hän epäröi.

"On jo kaksi vuotta siitä", sanoi hän, "kun toisten panttivankien

mukana lähdin täältä Tanskaan; toista on nähdä jokin asia etäältä,

toista läheltä. Kristian kuningas on lempeä ja armollinen herra,

hän sanoo olevansa Ruotsin laillinen kuningas, ja tästä laillisesta

oikeudestaan ei hän aio luopua koskaan, ja varmaa ja totta on, että

Ruotsi hänen valtikkansa alla kulkisi kunniakasta ja onnellista aikaa

kohden!" Kristina tuijotti häneen, aivan kuin ei tahtoisi uskoa omia

korviaan.

"Ja te, elektus, sanotte tämän!"

"Mihin vie vastarinta muuhun kuin maan perinpohjaiseen köyhtymiseen?

Kuka teille tulee apuun? Hansakaupungit, Puolan kuningas, Venäjän

suuriruhtinas, kenties Saksan keisarikin ovat valmiit ojentamaan

Tanskan kuninkaalle auttavan käden kurittamaan hänen kapinallisia

alamaisiaan. Paavi antaa pannajulistuksen toisensa jälkeen, ja,

mikä merkitsee kaikista enimmän, maan omat lapset, tarkoitan nyt

suurmiehiä, ovat suurimmaksi osaksi yksimieliset, että valtikka on

jätettävä Kristian kuninkaalle. Mitä vastarinta sitten enää auttaa?

Se ärsyttää vain kuninkaan mieltä, pitkittää sekasortoa ja tekee

kurjuuden suuremmaksi kuin se jo on."

Monet läsnäolijoista myönsivät hiljaisuudessa, että hän oli oikeassa,

mutta he vaikenivat.

Kristinan mielessä oli hämmästys väistynyt vihastuksen ja inhon

tieltä; suuttumuksen puna paloi hänen poskillaan, kun hän sanoi: "En

ikinä uskonut, että teistä voisi tulla maankavaltaja!"

Näin sanoen hän käänsi kuninkaan puhemiehille selkänsä ja laitatti

pois koko lähetystön.

Hemming Gadd lähti kaupungin raastupaan, joka oli ihmisiä

täpötäytenään.

"Vapautta elämään ja toimintaan, rauhaa vihollisiin nähden, unhotusta

ja sovitusta, kas, siinä mitä minulla on teille tarjottavaa!"

huudahti hän heille. "Oletteko Tanskan kuninkaan mies?"

"Ilvehdittekö kanssamme?"

"Ettekö tule viemään meitä sotaan tanskalaisia vastaan?" kysyi muuan

työmies, joka ovelta oli nähnyt rotevan, tarmokkaan vanhuksen.

"Pikemmin kuulostaa hän aikovan taivuttaa niskamme tanskalaisen ikeen

alle", huusi muuan taalalainen.

"Sellainen ei ole hänen tapaistaan."

"Hän, tanskalaisten tulisin vihamies!"

"Niin, niin, minä tappelin hänen johdollaan Itä-Göötanmaalla."

"Olisittepas kuulleet, kun hän puhui Lyypekissä!"

"Minun isäukkoni oli mukana Kalmarissa, kun Hannu kuningas

hirtätti joka toisen porvarin, mutta silloin tuli piispa, ja koko

tanskalaisjoukkue lähti tiehensä, ja niin puhui hän talonpojille,

kuinka heidän oli taisteltava viimeiseen mieheen, ja hän sanoi

sumeilematta antavansa henkensä Ruotsin puolesta, ja niin hurrattiin

oikein hartiavoimin urhoolliselle piispalle."

"Hurratkaamme hänelle!"

Ja he hurrasivat minkä jaksoivat, ja turhaan koetti hän saada

suunvuoroa; hänen täytyi kuulla loppumattomiin omia urotöitään; ne

pistivät kuin terävät okaat hänen sydämeensä, mutta peräytyä hän ei

tahtonut.

Hän odotti, kunnes myrsky oli ehtinyt hieman laantua ja huusi sitten:

"Tahdotteko kuulla minua?"

"Kyllä, kyllä!" huudettiin kaikilta tahoilta.

"Tahdotteko saada loppuun tämän ainaisen sodan?"

"Tahdomme kyllä!"

"Eikö jokainen tahtoisi rauhassa ja levossa palata ammattiinsa?"

kysyi piispa.

"Kyllä, kyllä!"

"Suolaa olisi aina saatava."

"Niin olisi."

"Kankaita halvemmalla."

"Paljon halvemmalla!"

"Rikkaat eivät saisi sortaa köyhiä."

"Sama oikeus kaikille!" huusi muuan.

"Sitä ei hän voi!" tokaisi toinen.

"Kenties, jos tahdotte taipua erääseen ehtoon."

"Mihin, mihin?"

"Vähät herättää, vaikka sen sanonkin, olette sellaisia härkäpäitä,

ettette koskaan tule järkiinne."

"Ehto, ehto!"

"Olen sanonut teille, mitä etuja se tuottaa."

"Me suostumme siihen!"

"Niin, niin!"

"Mikä ehto on?"

"Sopimus vihollisen kanssa!"

Ensin haudan hiljaisuus, sitten syntyi ökä ja metakka, aivan kuin

hornan henget olisivat päässeet valloilleen, Esbjörnin palvelija,

Pietari Perjantai, sai käsiinsä jyrkeän rautakangen ja kimmahutti sen

sellaisella vauhdilla Hemming Gaddia kohden, että tämä oli vähällä

saada surmaniskun.

"Hän on kavaltaja!"

"Heittäkäämme hänet yli muurin!"

Porvareilla oli täysi työ pelastaessaan vanhaa miestä kansan

raivolta, mutta niin vähän hän pelkäsi, että tahtoi mennä ulos

väkijoukkoon. Heidän vastarintansa huvitti häntä, ja hän tahtoi

nähdä, eikö lopulta saisi heitä taipumaan.

Mutta porvarien ynseys oli yhtä suuri, vaikkei yhtä äänekäs. He

sanoivat hänelle suoraan, ettei sovinnonhieronnasta voinut koitua

mitään; he olivat vakuutetut, ettei Kristian kuningas voinut vallata

kaupunkia rynnäköllä, ja avata portteja eivät he aikoneet koskaan.

Hän pyysi heitä heti ajattelemaan asiaa, heidän ei tarvinnut heti

tehdä päätöstään.

Hän sai yösijan muutaman suurporvarin luona ja hänelle ja hänen

ystävilleen terotti hän yön kuluessa etuja, mitkä oli yhtymisestä

Tanskan kanssa. Tanskalaisesta hallituksesta tulisivat herrat enimmän

kärsimään, siitä saatiin olla varmat, sillä Kristian kuningas ei voi

sietää, että hänen alamaisensa kantavat päätään korkeammalla häntä

itseään.

Mutta kun porvarit aamupuoleen palasivat koteihinsa, tuumivat he

keskenään: "Vanha Hemming on kyllä oikeassa. Antaa kuninkaan tulla

ja herrojen saada hänestä kyllikseen; eihän hänen sitten tarvitse

talossa vanheta."

Mathias piispa ei hänkään puolestaan ollut toimetonna. Kaikki

kaupungissa oleskelevat korkeat herrat ja aatelismiehet oli hän

koonnut ympärilleen, monet heistä olivat salaisuudessa suopeita hänen

asialleen, mutta vastahakoisimmatkin olivat uteliaita kuulemaan mitä

hänellä oli sanottavaa.

"Tuumikaahan oikein asiaa", sanoi hän, "ja silloin näette, ettei

tässä menetä mitään, vaan voittaa kaiken. Tästedes ette tule

ainoastaan nimellisesti olemaan 'valtakunnan herroja', vaan myös

asiallisesti! Kristian kuninkaalla ei ole aikaa eikä halua huolehtia

maan hallinnosta; se jää teidän asiaksenne, jalot herrat!"

Ja jalot herrat katsoivat myhäillen toisiinsa. Sitähän he juuri

tahtoivat.

"Sentähden ei hän ainoastaan aio vahvistaa kaikkia niitä

erivapauksia, jotka teillä jo on, vaan myöntää uusiakin! Pyytäkää,

hyvät herrat, mitä tahdotte, ja jos on kuninkaan vallassa, niin hän

heti suostuu siihen."

"Mutta hänellä on julma mieli sanotaan."

"Jos niin on, sitä vähemmän on syytä panna hänen kärsivällisyyttään

koetteelle; kuinka kauan luulette tämän tilan voivan jatkua, jalot

herrat?"

"Mutta Kristina rouva..."

"Hän on sangen ponteva ja sitkeä, mutta ymmärtää vähät maan

parhaasta."

"Hän ei suostu koskaan!"

"Hänen täytyy!"

"Porvarit ja kauppamiehet tottelevat häntä."

"Luulenpa, että Hemming Gadd tekee tyhjäksi hänen vaikutuksensa

heihin."

"Mutta jos linnanrouva kieltäytyy?"

"Valitsisitte joukostanne muutamia, jotka esittäisivät hänelle

välttämättömyyden antaa myöten..."

Herrat neuvottelivat keskenään, mutta kukaan ei ollut oikein halukas

ottamaan tehtävää suorittaakseen. Läsnäoleva herra Erik Juhananpoika

(Vaasa), panttivankina Tanskaan viedyn Kustaa Erikinpojan isä, sai

vihdoin sanoiksi:

"Kristina rouvan lähimpänä sukulaisena kuuluu minulle puhuminen

tästä asiasta; teen sen ja toivon voivani tuoda teille onnellisen

vastauksen."

Kaikki kiittivät Erik herraa; oli kuin hän olisi nostanut raskaan

kuorman heidän hartioiltaan.

Mutta Mathias piispa tuumi mielessään päässeensä arkkipiispanvirkaa

melkoista lähemmäksi; kuningas tuskin voi olla antamatta sitä

hänelle sen loistavan menestyksen jälkeen, mikä kaikesta päättäen

lähetystöllä tulisi olemaan.

* * * * *

Kristina parka; kuinka hän oli kärsinyt ja taistellut! Hän

näki, mihin jouduttaisiin, mutta kuitenkin hylkäsi hän inholla

antautumisajatuksen. Oliko hänen, kaikkien niiden lupausten jälkeen,

joita oli antanut rakastetulle herralleen, annettava myöten,

ojennettava kätensä valtakunnan viholliselle? Ja oliko hänen

petettävä kansa, joka taisteli ja kesti kaiken? Ah, kuinka hän

ajatteli huolissaan, mutta mitään enkeliä ei tullut taivaasta häntä

pelastamaan, hän ei löytänyt mitään keinoa. Hänen sydämessään oli yö,

yö hänen ympärillään, mistä oli ensi valon säde tuleva?

Silloin sanottiin hänelle, että Cecilia rouva, hänen rakas sisarensa,

ja tämän herra, Erik Juhananpoika, olivat tulleet häntä tapaamaan.

Nämä molemmat olivat Kristinan parhaita ystäviä, ja hän riensi heitä

vastaan toivoen saavansa lohdutusta ja apua.

Cecilia rouva oli aina poikansa poisviennistä ollut vaipuneena syvään

suruun; hän sanoi olevansa varma siitä, ettei enää koskaan saisi

nähdä Kustaa poikaansa. Mutta tänään hämmästytti Kristinaa hänen

ulkonäkönsä; näytti kuin hänessä olisi herännyt uusia elämän toiveita.

"Rakkahin Kristina!" sanoi hän ja syleili häntä. "Sinä voit antaa

minulle elämän tai kuoleman!"

"Minä?" kysyi tämä kummissaan.

"Cecilia päästää tunteensa juoksemaan järjen edelle", puuttui hänen

herransa puheeseen.

Kristina katsoi kysyvästi molempiin.

Nyt tuntui Erik herrankin vaikealta tuoda ilmoille asiaansa.

Cecilia näki sen ja sai sanoiksi:

"Kuningas tahtoo antaa takaisin Kustaani", sanoi hän, "se riippuu nyt

vain sinusta."

"Minusta!"

"Rakkahin sukulaiseni!" puuttui Erik herra puheeseen. "Minulla on

tuotavana teille surullinen uutinen."

"Se että petollisuus yhä levenee."

"Älkää sanoko sitä siksi. Se on pelkkää huolehtimista teidän ja maan

hyvästä."

"Pyydän teitä, sukulaiseni, älkää ottako minua lukuun."

"Te olette ainoa, joka enää seisoo vastaan."

"Ovatko kaikki myöntyneet?"

"Kaikki poikkeuksetta taipuvat sovintoon."

"Tekin?"

Erik herra pääsi vahtaamasta. Tukholman pormestari ja raati pyrki

kiireimmiten jalon rouva Kristina Gyllenstjernan puheille.

"Menkää", sanoi ritari, "me odotamme täällä."

"He puhuvat kyllä teidänkin puolestanne", vastasi Kristina jäätävän

tyynesti ja poistui huoneesta.

Niin he tekivätkin. Liikuttavin sanoin esittivät he hänelle

antautumisen välttämättömyyden; niin kovina aikoina ei ollut mitään

muuta keinoa. Kaikki kaupungin varat olivat lopussa, nälkäkuolema

olisi jatkuvan piirityksen varma seuraus.

Lohdutellen lisäsivät he, että oli Sten Sture vanhempikin taipunut

pakkosopimukseen; vasta sen jälkeen saattoi hän oikein lujittaa

valtansa, kun herrat olivat päässeet käsittämään, mihin tanskalainen

hallitus ajanoloon vei.

Kristina rouva olisi voinut osoittaa heille heidän omien sanojensa

ristiriidan, mutta se ei nyt enää maksanut vaivaa; sentähden vaikeni

hän yhä ja kuunteli ainoastaan tarkkaavaisesti heidän esitystään. Kun

he olivat lopettaneet, sanoi hän:

"Annan kahden tunnin kuluttua vastaukseni."

Hän seisoi liikahtamatta, kunnes lähetystö oli mennyt, ja lähetystön

jäsenet tunsivatkin, että he jättivät Kristinan eikä tämä heitä.

Kun hän palasi sukulaistensa luo, näkivät nämä hänen kasvoistaan mitä

ulkona oli tapahtunut.

"Olethan sairas, Kristina!" huudahti Cecilia rouva.

"Sanoisit pikemmin kuollut!"

"Kärsitkö suuresti?"

"Voivatko kuolleet kärsiä? Kaikki tuntuu minussa kuolleelta!"

Cecilia tahtoi sulkea hänet syliinsä.

"Älä koske minua, se lisää vain tuskaa", sanoi hän. "Puhukaamme

siitä, mitä on tehtävä."

Erik herra sanoi, että Kristinan oli linnan päällikköjen ja kaupungin

maistraatin kera lähetettävä kirje, jossa tunnustaisivat Kristianin

kuninkaaksi ja luovuttaisivat Tukholman linnan hänelle eliniäkseen

ja sen jälkeen neuvostolle. Tämä avoin kirje olisi muutamain siihen

valittujen mukana toimitettava kuninkaalle, ja lähetystön oli

kuninkaan lähettiläiden kanssa mentävä laivastoon niin pian kuin

mahdollista.

Kristina otti vastaan määräykset ja toimi sokeasti niiden mukaan.

Hänen sielunsa oli menettänyt kaiken harrastuksensa, nyt teki hän

ainoastaan mitä muut tahtoivat.

Kirje kirjoitettiin, mutta kun tanskalaiset ja ruotsalaiset

lähettiläät lähtivät kaupungista, silloin vallitsi haudan hiljaisuus

töllisteleväin joukkojen keskuudessa; oli kuin uteliaisuuden esineenä

olisi läheiset hautajaiset, ja Ruotsin vapautta he menivät hautaamaan.

Kristian kuningas oli yhtä hämmästynyt kuin iloinen; vanha Hemming

Gadd oli sentään merkillinen mies; häntä saattoi käyttää.

Jo seuraavana päivänä, syyskuun 5 päivänä 1520, allekirjoitettiin

sopimus Kristian kuninkaan ja Tukholman kaupungin ynnä Kristina

rouvan välillä.

Sanoin ja kättä lyöden, kirjein ja sinetein, valoin ja sitoumuksin

tehtiin nyt sovinto ja rauha. Kuningas lupasi täyden unhotuksen

kaikkiin menneihin nähden ja sitoutui kirjallisesti antamaan

anteeksi kaikille niille, jotka olivat taistelleet Kristian I:ä,

Hannu kuningasta ja häntä itseään vastaan. Samoin oli kaikki

vangit päästettävä vapaiksi ja Kristina rouvalle luvattiin suuria

läänityksiä.

Seuraavana aamuna, syyskuun 7 päivänä, tahtoi kuningas saapua

kaupunkiin, jolloin Kristina rouvan yhdessä pormestarin, raadin ja

väestön kera oli otettava hänet vastaan ja luovutettava hänelle linna

ja kaupunki.

Määrätyllä hetkellä hän saapuikin; nyt oli kuninkaan mielessä

pelkkää päiväpaistetta, ja suurilla juhlallisuuksilla hänet otettiin

vastaan. Linnaan saavuttua teki hän lyhyen vierailun Kristina

rouvan luo ja tämä luovutti omin käsin hänelle linnan avaimet. Hän

hymyili kohteliaasti linnanrouvalle ottaessaan ne, mutta tämän

marmorikasvoissa ei liikahtanut ainoakaan lihas, ja siitä saattoi

kuningas päättää hänen sydämensäkin ajatukset.

Kaupungin raatimiesten joukossa oli muuan nimeltään Gorius Holsti;

tämän luona oli kuningas asunut nuorena Tukholmassa vieraillessaan

ja usein oleskellessaan linnasta poissa isäänsä peläten. Gorius

Holsti oli nyt kaikessa alamaisuudessa ilmoittanut pitäneensä huolen

juhla-ateriasta siihen tapaan kuin _prinssi_ Kristian muinen tahtoi,

ja hän anoi, että kuningas tahtoisi pitää sen hyvänään.

Tämä suostui heti; nyt ei hänen tarvinnut kutsua pöytäänsä muita

kuin ketkä häntä miellyttivät, ja niiden joukkoon eivät ylhäiset

ruotsalaiset herrat kuuluneet.

Ovela Gorius Holsti oli kuninkaan lähimpänä pöytänaapurina; häntä

nipisti hän korvasta ja lupasi tehdä hänestä kaupungin pormestarin.

Kun kuningas tyhjensi ensimäisen lasinsa, julisti torvien toitotus

palaavaa rauhaa koko kaupungille, mutta ruotsalaiset herrat olivat

aika ihmeissään, kun heidät melkein järjestään oli jätetty juhlasta

pois.

Seuraavana päivänä toi Tukholman porvaristo kuninkaalle kirjallisen

uskollisuudenlupauksensa.

Kuningas asui yhä edelleen raatimiehen luona. Hän arveli ehtivänsä

kyllä muuttaa linnaan vielä sittenkin, kun hänet oli kruunattu, ja

ensin aikoi hän pikimiten käydä Kööpenhaminassa.

Leiristä tuotiin sana, että Vesteråsin vanha linnanpäällikkö anoi

hartaasti armoa.

"Sen saa hän ansionsa mukaan, huomenna jo", vastasi kuningas

hymyillen.

Ja niin pystytettiin hänen käskystään hirsipuu Suurtorille, ja vanha

mies, joka oli sattunut joutumaan kuninkaan vangiksi, vietiin sinne

ja paloiteltiin neljään osaan, jotka ripustettiin teiliin.

"Hän varmaankin on pahoin rikkonut", kuiski kansa keskenään.

Mutta korkeat herrat arvelivat, että pitkällinen vastarinta oli syynä

kuninkaan ärtyneeseen mielentilaan, ja he sopivat, että oli kaikin

noudatettava hänen toivomuksiaan.

"He aikovat pitää minua narrinaan", ärisi kuningas, "mutta ennen

pitkää opetan heille muuta."

Herra Kustaa Trolle ja Didrik maisteri olivat hänen ainoat

uskottunsa; heidän kanssaan oli hänellä pitkiä salaisia neuvotteluja.

Mielellään kuuli hän heidän ehdotuksiaan, mutta mihinkään päätökseen

ei hän päässyt. "Siihen on kyllä aikaa, kunhan palaan Tanskasta",

sanoi hän. "Hän neuvottelee Sigbrit rouvan kanssa", kuiskasi maisteri

Kustaa herralle.

"Ymmärtääkö naisväki moista?"

"Hän ymmärtää mitä vaan!"

Arkkipiispan toivomuksesta täytettiin muutamia avoimia virkoja,

ja Mathias piispa sai tehtäväkseen mennä sisämaahan toimittamaan

rahvasta saapuville siksi kuin kuningas tuli takaisin.

Tämä lupasi tehdä kaiken voitavansa; mutta ne tärkeät palvelukset,

jotka hän arveli jo tehneensä, oikeuttivat hänet vastaavaan

palkintoon, ja tätä ei hän voinut olla ennen lähtöään sanomatta

kuninkaalle.

"Ettekö luule minun sitä ajatelleen", vastasi kuningas nauraen.

"Katsokaa vain, että olette täällä Tukholmassa, kun tulen takaisin, ja

minä lupaan, että palkka nousee yli rohkeimpainkin toiveidenne, niin

suuret kuin ansionne ovatkin!"

"Uskallanko kysyä..."

"Ei, piispa, salaisuuttani ette saa tietää ennen aikojaan!"

Niin täytyi Mathias piispan lähteä aprikoiden mielessään, mitä

läänityksiä vaatisi, jos kuningas antaisi vapauden valita.

Sen jälkeen kutsuttiin puheille Hemming Gadd.

Kristian kuningas vihasi tätä miestä, mutta hän ihaili häntä myös.

Hemmingin ansio oli, että Tukholma nyt oli hänen vallassaan, ja sitä

suurta tehoa, joka hänen kaunopuheisuudellaan oli ruotsalaisiin,

tahtoi kuningas edelleenkin käyttää.

Hemming Gadd astui kuninkaan huoneeseen tyynenä, tutkimatonna kuten

tavallisesti.

"Olette tehnyt minulle palveluksen", sanoi kuningas. Kumarrus oli

hänen vastauksensa. "Mitä tahdotte palkaksi?"

"Olen jo saanut sen."

"En ole antanut teille mitään!"

"Muut ovat antaneet."

"Ketkä muut?"

"Ruotsalaiset herrat."

"Millainen palkka se on?"

"Pelko, jonka näen heidän kasvoillaan."

"Mitä he pelkäävät?"

"Luultavasti Vesteråsin päällikön kohtaloa."

Kuningas hätkähti. Tiesikö sitten tämä mies, mitä hän ei ollut

uskonut kenellekään?

"Hän sai mitä oli teoillaan ansainnut."

"Niin, hänellä oli ruotsalainen mieli!"

"Ja siksi arvelette..."

"Arvelen, että jos sellaista saattoi tapahtua tuoreessa puussa, mitä

silloin tapahtuukaan kuivassa."

"Ettekö pelkää mitään omasta puolestanne?"

"Olen liian vanha pelkäämään."

"Olette aina ollut Tanskan vihollinen?"

"Niin olen!"

"Olette kenties vieläkin?"

"Enkö palvele teidän armoanne?"

"Mutta ette rakkaudesta!"

"Hm."

"Voisitte yhtä hyvin kääntää aseenne minua vastaan!" huudahti

kuningas.

"Sitä en kiellä!"

Kristian meni häntä vastaan ankarin uhkaavin katsein. "Varokaa

itseänne!" tiuskaisi hän.

Mutta nyt leimahti Hemminginkin mieli; kuulustelu ei häntä

miellyttänyt, ja sentähden kohtasi hän kuninkaan uhkaavan katseen ja

vastasi samaan sävyyn: "Kuolemaa en pelkää, mitä minulla silloin on

pelättävää, herra kuningas?"

"Minun vihani!"

"Teidän isänne ei voinut minua vahingoittaa, luullakseni ette voi

tekään!"

"Heitätän teidät vankeuteen."

"Siten menetätte palvelijan, josta voi olla teille hyötyä!"

"Mutta sitten..."

"Sitten murskataan työkalu, jota ei enää tarvita."

"Juuri niin!"

"Siihen olen valmis!"

"Teidän on matkustettava Suomeen!" Kumarrus.

"Kukistamaan kapinallisia."

"Mikäli suinkin voin!"

"Mutta minä lähetän urkkijoita jälkeenne."

"Kuten teidän armonne näkee hyväksi!"

"Ylipäällikkyys on teidän, mutta minun luottamusmieheni pitävät

huolen rikollisten rankaisemisesta."

"Siihen olen tyytyväinen."

"Milloin tahdotte lähteä."

"Heti!"

"Ettekö tahdo sanoa kenellekään jäähyväisiä?"

"En!"

"Ette Kristina Gyllenstjernallekaan?"

"Me molemmat mieluimmin vältämme toisiamme!"

"Miksi niin?"

"Hän on sanonut minua kavaltajaksi!"

"Ja se haavoitti!"

"Totuus usein tekee niin!"

"Aikanaan kyllä kostan puolestanne!"

Hemming jupisi jotakin vastaan ja kysyi sitten, milloin matkalle on

lähdettävä.

"Huomenna!" kuului vastaus.

Mutta kuningas ei sittenkään antanut hänelle lähtömerkkiä; hän näytti

tuumiskelevan jotakin. Hemming seisoi odottaen.

"Aiotteko Suomesta mennä Tanskaan?"

"Jollen jää Suomeen."

"Mistä syystä?"

"Minulle on ennustettu niin!"

"Uskotteko moista?" kysyi kuningas levottomuudella, joka osoitti,

että asia persoonallisesti koski häneen.

"Uskon, teidän armonne."

"Minulle on myös ennustettu."

"Niin tehdään kaikille suurille miehille."

"Minut muka karkoitetaan valtakunnastani!"

"Sitä ette usko!"

"Se on keksitty vain ilkeydestä."

"Aivan varmaan, teidän armonne!" Vihdoin sai Hemming mennä. Ja

kun laiva oli miehitetty ja valmis, nousi hän siihen ja lähti

purjehtimaan.

12.