"Alla on ruutikellari!"
"Ja te tahdotte?"
"Pelkäätkö, Turo?"
"En enempää kuin tekään!" vastasi Turo ihaillen. "Silloin olemme
yksimieliset! Kas tässä avain huoneeseen, sinä vastaat siitä minulle."
"Luottakaa minuun!"
"Asia jää meidän kesken!"
"Tietysti!"
"Outi ei saa tietää mitään."
"Ei saakaan", vastasi Turo. Mutta Anna muisti kauan jälkeenpäin, että
hän oli huomannut ihmeellisen ilmeen Turon kasvoilla tämän sanoessa:
"Ei saakaan."
Samana päivänä alkoi jo työ.
Sen jälkeen pysyi ovi sulettuna, ja Turolla oli avain huostassaan,
mutta kukaan ei tiennyt, oliko suomalaisella merimiehellä mitään
työtä linnassa.
Ei viipynyt monta päivää, ennenkuin nähtiin muutamain tanskalaisten
laivojen lähestyvän. Ne heittivät ankkurin muutamain askelten päähän
linnoituksesta. Kuninkaan laiva oli joukossa, ja hänen sanottiin
olevan laivalla.
Toukokuun 10 päivänä nostettiin rauhanlippu ja heti sen jälkeen
saapui viestintuoja pyytäen kuninkaan lähettiläälle pääsyä kaupunkiin.
Anna rouva kielsi sen.
Silloin pyysi lähettiläs keskustella päällikön kanssa.
"Voinhan minäkin lähettää lähettilään", sanoi urhea nainen eräälle
upseereistaan. "Menkää ja ottakaa puolestani vastaan kuninkaan
viesti; tuokaa minulle se sitten."
Se oli sellainen kuin oli odotettukin.
"Hänen kaikkein armollisin majesteettinsa, Tanskan kuningas Kristian
II, kehotti jaloa rouvaa Anna Bjelkeä heti luovuttamaan kaupungin ja
linnoituksen lailliselle herralleen ja kuninkaalleen."
"Tulkoon hän ja ottakoon sen!" vastasi Anna rouva.
Tämän ylpeän vastauksen kera täytyi lähettilään palata kuninkaansa
luo.
Tämä joutui vihan vimmoihin; mutta mitä eivät mahtisanat voineet, voi
kenties viekkaus saada aikaan; sentähden tahtoi hän odottaa muutamia
viikkoja.
Kaksi päivää myöhemmin saatiin kiinni saksalainen sotamies, joka
tahtoi hiipiä linnoituksesta pois; siitä saattoi huomata, että
linnoituksen puolustusväen ja tanskalaisten välillä oli jotakin
yhteyttä. Sotamiehen kulettamat kirjeet olivat kaikki kirjoitetut
salakirjaimin, mutta osoitetut laivojen päälliköille ja yksi niistä
kuninkaalle. Vartiat vahvistettiin tämän jälkeen kaksin kerroin ja
heiltä vaadittiin suurinta valppautta.
Linnassa vallitsi kolkko alakuloisuus; päällystö ja miehistö oli
jakautunut kahteen puolueeseen. Arvossapidetyimmät ruotsalaisesta
päällystöstä kuuluivat Anna Bjelke puolelle, mutta suuri joukko
horjui. Ruotsalaiset olivat ylipäätään ruotsinmielisiä, saksalaiset
taasen päällystöineen miehistöineen tanskanmielisiä; nämä ne
hankitsivat kavallusta, mutta koettivat edeltäpäin kaikin mahdollisin
keinoin vetää ruotsalaiset puolelleen.
Sillävälin oli Turo melkein päättänyt työnsä.
Mutta sen aikana oli hän päässyt varmuuteen, joka melkein kauhistutti
häntä itseään.
Rakkaus Outiin täytti koko hänen sielunsa, hän saattoi olla vihainen
ja torailla tytölle, mutta hän olisi vaikka tuhat kertaa antanut
henkensä hänet pelastaakseen. Miellytyshalu, jota Outi aina osoitti,
kalvoi ja nakersi Turon mieltä, mutta hän ei luullut voivan sen
toisin ollakaan, sellaisia olivat kenties kaikki naiset luonnoltaan.
Hän ei ollut koskaan kiinnittänyt huomiotaan muihin naisiin ja
sentähden tahtoi hän viedä Outin mukanaan, niin ettei kukaan muu
näkisi hänen kauneuttaan. Mutta nyt olosuhteet pakottivat viipymään
täällä ja sentähden täytyi ryhtyä toimenpiteihin.
Nämä olivat oikeastaan siinä, että hän päivittäin kävi eri aikoina
Outin luona.
Outi asui pienessä tornikamarissa Anna rouvan makuuhuoneen
yläpuolella, ja puhetorven kautta saattoi tämä kutsua häntä milloin
tahtoi.
Täällä oli hän siis melkein aina tavattavissa, mutta Turo huomasi
pian, että hänen käyntinsä siellä herättivät Outissa eräänlaista
levottomuutta; tyttö sanoi, että hänen hyvä maineensa kärsisi niistä,
ja vaikkei hän säästänyt hyväilyjään, tahtoi hän kuitenkin niin pian
kuin mahdollista päästä vieraastaan.
Jollei Turo olisi ollut mielettömästi rakastunut, olisi hänessä
varmaan ennenkin herännyt epäluuloja.
Ensi aihe siihen oli miehen hansikas, jonka hän löysi huoneesta;
huomaamatta otti hän sen ja pisti taskuunsa, mutta hän tunsi
sellaista tuskaa kuin kuolema olisi kouristanut hänen sydäntään.
Siitä huolimatta ei hän ilmaissut mitään, nauroi vain ja laski
leikkiä kuten tavallisesti, vieläpä enemmänkin!
Koskaan ei Outi ollut näyttänyt hänestä niin kauniilta, niin
houkuttelevalta. Nyt oli hän varma siitä, että tyttö petti häntä, ja
hän olisi saattanut itkeä verta sentähden, sillä hän rakasti häntä
yhtä mielettömästi kuin ennenkin.
Mutta kenen oli hansikas?
Siitä täytyi hänen hankkia tieto.
Hän puhui siitä eräälle sotamiehelle ja tämä otti hansikkaan, piti
sitä ylhäällä ilmassa, kysyen kuka oli sen kadottanut.
Turo hämmästyi suuresti, kun näki erään nuoren upseerin, tanskalaisen
syntyjään, tempaavan sen kysyen: "Mistä olet löytänyt sen?"
"Täältä pihalta!" vastasi sotamies.
Kuinka mielellään olisikaan Turo taistellut hänen kanssaan elämästä
ja kuolemasta, mutta ensin täytyi hänen päästä varmuuteen.
Nyt hän vakoili.
Ja seuraavana päivänä meni hän heti kilpakosijansa jälestä Outin
kamariin.
Upseeria ei näkynyt. Turo ymmärsi, että Outi oli kätkenyt hänet.
Niinpä oli jäätävä odottamaan, ja turhaan sanoi Outi, että huoneessa
oli oltava hiljaa, sillä Anna rouva oli makuukamarissaan, turhaan
valitti hän päänsärkyä ja pyysi sulhastaan lähtemään tiehensä. Turo
vastasi, että niin kauan kuin Outi oli sairas, tahtoi hän tehdä
hänelle seuraa.
Silloin tuumi Outi, että raitis ilma tekisi hänelle hyvää, ja niin
veti hän Turon ulos mukanaan.
Sinä päivänä oli Turo lyönyt työnsä laimin melkein tykkönään, ja niin
uskaliasta kuin se olikin, täytyi hänen ryhtyä työhön yöllä.
Hän oli juuri alkanut, kun hän kuuli ääniä viereisestä suuresta
juhlasalista.
"Täällä olemme omassa vapaudessamme!" sanoi naurava naisääni. Se oli
Outin.
"Se oli hyvä keksintö", vakuutti rakastunut tanskalainen "Outi, et
tiedä, mitä kärsin seistessäni sulettuna pukuhuoneeseen."
"Entä minä sitten!"
"Sinä et rakasta Turoa?"
"Minä vihaan häntä!"
"Mutta karkoita sitten hänet pois."
"Sitä en uskalla, hän lyö minut kuoliaaksi!"
"Sitten teen minä sen!"
"Jos voitte!"
"Mitä annat silloin?"
"Meillä karhu ensin ammutaan, sitten vasta nyletään!" vastasi Outi
nauraen.
Mutta hän, joka seinän takana kuunteli, mitä hänestä puhuttiin, ei
saanut ilmaista läsnäoloaan; Anna rouvalle antamansa lupaus sitoi
hänen kielensä, mutta raivosta mykistyneenä puristi hän kätensä
nyrkkiin ja vannoi, että kosto oli tuleva sitä hirmuisemmaksi. Nyt
kuiskailivat he keskenään.
He olivat istuutuneet penkille, josta Turon erotti ainoastaan ohut
lautaseinä, ja kun hän kuunteli tarkoin, saattoi hän kuulla jokaisen
sanan, joka sanottiin. "Oletko tehnyt päätöksesi?" kysyi nuori mies.
"Älkää pyytäkö sitä minulta."
"Ajattele suurta summaa!"
"Anna rouva ei antaisi kuunaan anteeksi."
"Kuka hänestä välittää, kaunis hupakkoni, hän ei pääse kuun kuuluviin
eikä päivän näkyviin."
"Kuinka se käy päinsä?"
"Lasket öiseen aikaan junkerin ja hänen miehensä makuukamariin,
he vievät hänet pois kaikessa hiljaisuudessa, valtaavat avaimet
linnoitukseen, joka heti avataan kuninkaalle."
"Tietääkö hän siitä?"
"Kyllä, hän kiittäisi itse sinua siitä, mitä teet, jos tapaisitte
toisenne."
"Niin korkea herra!"
"Joka pitää kauniista naisista. Mutta minä en tahdo, että hän näkee
sinut."
"Miksi et?"
"Sinä kuulut minulle etkä kenellekään muulle."
"Päästäkää minut, herra!"
"Vien sinut Tanskaan."
"Minua halveksitaan siellä."
"Ei, kun olet rikas. Ostat suuren talon rahoilla, jotka saat, ja
siellä saat ottaa vastaan monia hienoja junkereja, mutta et rakastaa
ketään muuta kuin minua. Lupaatko sen?"
"Kunpa ensin olisi siellä!"
"Se riippuu sinusta."
"Mistä tiedän, nukkuuko hän?"
"Voit auttaa hänet siihen."
"Millä tavoin?"
"Unijuomalla."
"Ei, sitä en tahdo!"
Syntyi tuokion hiljaisuus. "Kas tässä", sanoi nuori mies, "mitä olen
tuonut kauniille ruusulleni."
"Oh, eihän minulle sovi tuollainen."
"Ei täällä, mutta Tanskassa."
"Niin, niin, siellä tahdon kantaa tätä kallisarvoista koristetta! Ah,
kunpa jo olisin siellä!"
"Mutta kiitä minua silloin?"
Nyt ei puhuttu mitään, mutta hiki helmeili Turon otsalla, hänen
täytyi purra hampaitaan yhteen voidakseen olla huutamatta, ja hän
tarvitsi kaiken lujan tahdonvoimansa, jottei syöksähtänyt sisään
ottaakseen molemmat rikolliset hengiltä.
Mutta kuitenkaan ei hän liikahtanut paikaltaan.
"Kuului aivan kuin huokaus!" kuiskasi Outi ja tempautui rakastajansa
käsivarsilta.
"Täällä ei ole ketään, kuten hyvin näet."
Toukokuun yö oli kyllin valoisa, että saattoi erottaa kaikki esineet
huoneessa.
"Minua pelottaa!"
"Mikä?"
"Jos Turo tietäisi..."
"Älä välitä hänestä, sinä kauneista kaunein, vaan sano sen sijaan,
milloin tulee se onnellinen päivä, jolloin saan viedä sinut täältä?"
"Mistä minä sen tiedän?"
"Se riippuu sinusta."
"Onko unipulveri vaarallinen?"
"Ei vähintäkään."
"Voisin sekoittaa sen iltajuomaan?"
"Juuri niin!"
"Antakaa se sitten minulle."
"Saat huomenna sen."
"Mutta sitten en enää tahdo kohdata rouvaani."
"Sitä ei sinun tarvitsekaan."
Nyt alkoi Outi itkeä ja nyyhkyttää.
"Mikä sinua vaivaa, Outi?"
"Miksi kiusaatte minua niin kovin?"
"Eikö kunkin täydy jotakin tehdä saavuttaakseen onnensa?"
"Mutta tämä on suuri synti!"
"Tahdotko mieluummin palata Turon mukana Suomen metsiin?"
"En, en!"
"Paina sitten sanani hyvin mieleesi, Outi."
"Onko sitten vielä jotakin?"
"Ketä tahdot mieluummin palvella, Anna rouvaa vai minua, kaunis,
kukoistava Outini?"
"Sinua tietysti!"
"No, silloin tiedät, mitä sinun on tehtävä."
"Annettava hänelle unipulveria iltajuomassa?"
"Ja sitten pidettävä ovi auki junkerille."
"Niin, se oli totta."
"Siinä onkin kaikki."
"Päästäkää minut nyt!" sanoi Outi. "Anna rouva voisi kutsua minua."
"Etkö ole koskaan ollut ulkosalla näin myöhään?"
"Minäkö? Minuahan on pidetty niin kovilla." Ja he nauroivat molemmat
ja hiipivät hiljaisin askelin ulos huoneesta.
Mutta Turo seisoi kauan, kauan paikoillaan. Hän kuunteli ikäänkuin
voisi vielä kuulla heidän puheensa, ja väliin värisi hän aivan kuin
kovassa horkassa.
Vihdoin palattuaan tajuunsa meni hän huoneeseen, jossa he olivat
olleet. Hän istuutui samalle paikalle, missä he olivat istuneet, ja
pysyi siellä liikkumatonna useita tunteja. Ne tuskat, joita hän oli
kärsinyt, tahtoi hän valmistaa Outille ja hänen rakastajalleen, ja
hän mietti miettimistään, kuinka hän voisi tehdä ne niin katkeriksi
kuin mahdollista.
Äkkiä muisti hän, että luvattu työ ei ollut vielä valmis, ja palasi
takaisin huoneeseen. Tähän asti oli hän työskennellyt niin hiljaa
kuin mahdollista, nyt unhotti hän kaiken varovaisuuden, hänen ainoa
ajatuksensa oli, että se tulisi valmiiksi. Onneksi ei kukaan pannut
huomiota hänen synnyttämäänsä lautojen ryskeeseen, ja muutamain
tuntien levottoman työn jälkeen oli kaikki valmiina. Lattia oli
auki enemmän kuin puoleksi ja alhaalla syvyydessä olivat täydet
ruutitynnyrit.
Turo hymyili mieliteoissaan niitä kohden. Hän tuumi tuokion ja
hyppäsi sitten nopeasti sinne alas. Hän oli huomannut siellä pienen
nassakan, ja sen tahtoi hän saada.
Kun hän avasi sen, ei siinä näkynyt olevan paljon ruutia, mutta
sentään aivan kylliksi tarkoitukseen, mihin hän sitä tarvitsi. Hän
sitoi nassakan lujasti selkäänsä, tarttui molemmin käsin köyteen,
jonka toisen pään oli sitonut ylhäällä kiinni pilariin, ja kiipesi
sitä myöten ylös. Oli jo aivan valoisaa, aamu käsissä. Hän sulki
työhuoneensa, ottipa avaimen juhlasalistakin, etteivät rikolliset
sinne enää pääsisi.
Joutuin riensi hän omaan huoneeseensa piilottaakseen tuomansa aarteen.
Oli vielä liian aikaista lähteä Anna rouvan luo, täytyi odottaa.
Nukkua ei hän voinut, itkeä ja valittaa naisten tapaan ei hän
tahtonut, vaikka olisi ollut siihen haluakin, ja niin vaipui hän
vielä kerran sellaiseen horrosmaiseen tilaan, jossa ei luule mitään
ajattelevansa ja sieluntoiminta kuitenkin jatkuu lakkaamatta.
Äkkiä hypähti hän pystyyn; nyt täytyi olla aika mennä Anna rouvan luo.
Silloin huomasi hän tämän kävelevän edestakaisin valleilla. Hänellä
oli mukana muutamia palvelijattariaan, niiden joukossa Outikin.
Turo oli edeltäpäin ajatellut, että Outi saattoi huoneeseensa kuulla,
mitä Anna rouvan makuuhuoneessa sanottiin ja tämä täytyi estää.
Nopein askelin riensi hän torniin ja pikku portaita ylös Avain oli
ovessa, mutta hänet valtasi samassa vastustamaton halu vilaista
hieman huoneeseen.
Hän astui sisälle niin varovasti kuin konsanaan viattoman naisen
pyhättöön. Outi rakasti koreutta, ja kaikessa hänen ympärillään
havaitsi merkkejä siitä: pikku vuoteessa, jonka valkoiset
uutimet olivat tiiviisti suletut, ikkunaverhoissa, kehyksissä,
jossa oli hänen koruompeluksensa. Ainoastaan muuan seikka oli
epäjärjestyksessä. Puku, jota hän oli edellisenä päivänä pitänyt,
makasi puoleksi lattialla, puoleksi tuolilla, huolimattomasti tai
halveksivasti heitettynä pois.
"Siitä kyllä voit päästä, mutta et synnistäsi", jupisi Turo tallaten
sitä jaloillaan.
Sitten istuutui hän tuolille, jota Outi tavallisesti käytti.
Kehyksessä oli Outin käsiliina ja hän suuteli sitä; oli kuin hän
tahtoisi ottaa jäähyväiset rakkaimmilta muistoiltaan. Mutta samassa
hän hypähti pystyyn, kirosi kurjaa heikkouttaan ja riensi ulos, sulki
oven ja otti avaimen.
Silloin kuuli hän keveitä askeleita, jotka lähestyivät portaita ylös;
Outi hyräili hiljaa.
Kuinka hän hätkähti! Mutta hän tiesi heti mitä hänen oli tehtävä.
"Sinä, Turo!" sanoi Outi hämillään hänet nähdessään.
"Ihmetteletkö sitä?"
"Olen kaivannutkin sinua", sanoi Outi mielistellen ja ojensi suunsa
hänelle.
Tyttö oli säteilevän kaunis. Pienet, valkoiset hampaat loistivat
puoleksi suljettujen, uhkeain punahuulien välitse, ja silmissä oli
kostea loiste.
Kiusaus oli kova. Hän olisi tahtonut puristaa hänet syliinsä, nauttia
kyllikseen hänen petollisista suudelmistaan ja hyväilyistään ja
sitten syöksyä hänen kanssaan mereen. Mutta se olisi ollut liian
pieni kosto, ja kuinka olisi hän silloin täyttänyt lupauksensa
Annalle.
"No?" sanoi Outi hieman kärsimättömästi.
"Sinä olet likainen, pese itsesi ensin, jos voit", kuului ankara
vastaus, ja niin tyrkkäsi Turo hänet jokseenkin tylysti luotaan.
"Likainen! Minä? Se ei ole totta." Ja hän juoksi kuin pyrytuuli
portaita ylöspäin.
Turo seisoi odottaen alhaalla.
"Avain!" huusi Outi. "Turo, oletko ottanut avaimen?"
"Kyllä se on itselläsi!"
"Ei, muistan hyvin..."
"Etkö luule minun nähneen, että käyntini ovat sinulle hyvin vähän
tervetulleita, ja sentähden siis..."
"Mutta kun sanon sinulle, etten ole sitä ottanut!" Outi etsi
kärsimättömästi lattialta.
"Sitten olet antanut sen jollekin toiselle."
Turo lähti alaspäin.
Ensimäiseltä palvelijattarelta, jonka tapasi, kysyi hän, oliko
Annalla aikaa päästää hänet puheilleen.
Palvelijatar meni heti kysymään.
Mielen herkkätuntoisuus on usein riippumaton yhteiskunnallisesta
asemasta ja kasvatuksesta, usein voi se oli synnynnäinen tai riippuva
loukatusta turhamaisuudesta Ei ilmaise mielellään sen vikoja ja
heikkouksia, ketä hellii lähimpänään.
Turo tunsi selvään sen nöyryytyksen, joka kohtasi häntä itseään,
jopa hänen kansaansakin sen rikoksen tähden, minkä Outi oli
tekemäisillään, ja vaikka hän olikin lujasti päättänyt rangaista, ei
hän siltä kärsinyt vähemmän.
Epävarmoin askelin hän sentähden meni Anna rouvan luo.
"Mitä nyt, Turo?", kysäisi tämä pelästyneenä hänet nähdessään.
"Ah, eipä juuri mitään."
"Oletko sairas?"
"En tietääkseni!"
"Onko jotakin tapahtunut?"
"Näkyykö se naamastani?"
"Kyllä! Et ole sama tänään kuin eilen, sen täytyy olla jotakin
hirveää!"
"Niin se onkin!"
Anna meni hänen luokseen ja pani kätensä hänen olalleen. "Sano
minulle kaikki!" virkkoi hän lempeästi.
Turo loi nopean katseen häneen, mutta se osanotto, joka loisti jalon
naisen silmistä, näytti tekevän hänelle enemmän kipeää kuin hyvää, ja
hän vetäytyi arasti loitommalle sanoen: "Outi!"
Anna rouva viittasi ikäänkuin varoittaen ylöspäin.
Silloin Turo pani hymyillen avaimen pöydälle.
"Onko se hänen?"
"On!"
"Sinä olet sulkenut hänet ulos?"
"Älkää antako sitä takaisin."
"Mitä hän on tehnyt?"
"Kavaltanut teidät!"
"Se ei ole mahdollista!"
"Huonolle naiselle on kaikki mahdollista."
"Huono hän ei ole!"
"Kevytmielinen sitten, ja se on pahempaa."
"Onko sinulla todisteita?"
Turo pani kätensä silmilleen ja nyyhkytti, itkeä hän ei voinut.
"Jätä hänet sitten!"
"Pitäisittekö te hänet sen jälkeen?"
"Sitä en tiedä."
"Mutta jos hän olisi tahtonut kavaltaa teidät?"
"Minut?"
"Teidät ja linnan vihollisen käsiin."
"Houritko, Turo?"
"Soisipa Jumala, että hourisin!"
"Se ei voi olla totta!"
"Ja kuitenkin se on!"
Ja nyt kertoi Turo niin lievin sanoin kuin mahdollista, mitä me jo
tiedämme.
Anna Bjelke tiesi tuskin, uskoiko omia korviaan. Turo jätti hänelle
niin juhlasalin kuin sisemmänkin huoneen avaimet.
"Ethän ole puhunut tästä asiasta kenellekään muille kuin minulle?"
kysyi Anna rouva.
"En suinkaan."
"Sitten saat olla ainoa uskottuni."
"Yhdellä ehdolla!"
"No?"
"Ensin lupaus."
"Tietämättä mitä lupaan?"
"Voitte kai ymmärtää, ettei se koske teitä."
"Mutta Outia!"
"Ettekö ole luvannut hänet minulle?"
"Turo, on rikoksellista kostaa itse!"
"Lupaan, ettei hänelle käy pahemmin kuin minullekaan", sanoi Turo
tyynnyttäen.
"Tahdot viedä hänet täältä?"
"Se on aikeeni!"
"Pakottaa hänet kuuliaisuuteen?"
"Jollei hän taivu vapaasta tahdostaan!"
"Kuinka suuresti sinun täytyy häntä rakastaa!" sanoi Anna rouva
lämpimästi. "Suostun mielelläni, kun vain lupaat, ettet kohtele häntä
ylen ankarasti."
"Ettekö te tahdo hänelle mitään kostoa?"
"Jumala on pelastanut minut sinun kauttasi."
"Mutta hän on..."
"Hänen tähtensä sinäkin palvelet minua."
"Tahdon ajaa teidän asiaanne häntäkin vastaan", sanoi Turo hymyillen.
"Mitä meidän on mielestäsi tehtävä?"
"Ennen kaikkea vangittava rikolliset."
"Sen täytyy tapahtua salassa!"
"Jättäkää se minun huostaani!"
Anna seisoi kotvan ajatuksissaan. "Luulen välttämättömäksi, että
ajamme asian loppuun niin pian kuin mahdollista."
"Se onkin parasta!"
"Sanoit, että saksalaisten päällikkö, junkeri Stein, on kapinan
johtaja?"
"Tanskalainen sanoi niin, ja se käy yksiin koko miehistön todistuksen
kanssa."
"Tanskalainen on vangittava."
"Tietenkin. Mutta sen täytyy tapahtua hissukseen, muuten tanskalaiset
nousevat vastarintaan."
"Ei, Turo, vaan avoimesti ja rehellisesti."
"Kuka on tuleva ilmiantajaksi?"
"Outi!"
Turo katsoi häneen suu selällään.
"Outi?" toisti hän.
"Eikö hän ole oikea?"
"Kyllä, mutta..."
"Sinä epäilet, ettei hän suostu."
"En, jos minä saan hänet pakottaa siihen."
"Tee se sitten heti, tunnin kuluttua kutsun päällystö kokoon."
"Siihen sen kyllä teen", vastasi Turo ja otti avaimen takaisin.
"Tuolla ylhäällä voimme puhua kahdenkesken."
Outi luulotteli tosiaankin, että hänen uusi rakastajansa oli ottanut
avaimen, ja hän oli juuri lähdössä häntä etsimään, kun muuan
kyökkipoika tuli juosten hänen luoksensa. Hän sanoi löytäneensä
avaimen.
Outi tempaisi sen häneltä ja riensi huoneeseensa, mutta heti oli
Turokin hänen jälessään. "Täällä olemme omassa vapaudessamme!" sanoi
hän.
Turon muoto, mutta kenties vielä enemmän omantuntonsa nuhteleva ääni
sai Outin kauhusta jähmettymään. Hän tiesi, että Turon oli mahdoton
tietää mitään, ja kuitenkin oli tämä toistanut ensi sanat, jotka hän
oli lausunut astuttuaan juhlasaliin.
Hän kalpeni, hämmästys ja pelko vei häneltä rohkeuden kieltää
totuutta.
"Kerro kaikki eilisiltainen!" käski Turo.
"Se ei ole mitään!" rohkaisi Outi itsensä vastaamaan.
Silloin sieppasi Turo esiin ampuma-aseen.
"Turo!" huusi Outi.
"Kerro!"
Outi heittäytyi maahan hänen jalkoihinsa itkien ja rukoillen.
"Kerro kaikki!" sanoi Turo.
Outi katsoi häneen; hänen kasvoillaan ei kuvastunut mitään armoa, ei
mitään sääliä. Mutta kuinka paljon hän tiesi?
Täytyi alottaa.
Mutta heti ensi sanoissaan poikkesi hän totuudesta.
Silloin kohotti Turo aseensa. Muutaman kerran sanoi hän myös sanasen
ilmaistakseen, että oli kuullut kaiken.
Tarkkuudella, joka osoitti, kuinka tapaus oli tulikirjaimin syöpynyt
hänen omaan sieluunsa, pakotti hän kertomaan kaiken jättämättä pois
vähintäkään, täytyipä Outin ottaa esiin koristuskin ja näyttää
hänelle. Kenties sai hän nyt jo maksaa ne tuskat, jotka Turo oli
saanut kärsiä. Hän oli vuoroin tulipunainen, vuoroin kalmankalpea,
ja kauhistunut katse harhaili ympäri huonetta ikäänkuin pelastusta
etsien. Mutta Turo ei jättänyt häntä näkyvistään, ja väliin häiläytti
hän asettaan ikäänkuin muistuttaakseen, että Outi oli hänen
vallassaan.
Vihdoin oli tunnustus tehty. Turo oli yhtä kiihottunut kuin
rikollinen nainenkin, joka lepäsi hänen jaloissaan sulaen kyyneliin.
"Lue nyt viimeinen rukouksesi!" sanoi hän.
Outi kirkaisi. "En tahdo kuolla!" Mutta kun ase kohosi, ryömi hän
polvilleen ja huusi kaikilta pyhimyksiltä apua ja armoa.
Silloin aukeni ovi ja Anna rouva astui sisään kahden asemiehensä
keralla.
Outi päästi valitushuudon, mutta hän ei uskaltanut, ei voinut nousta.
Hän ainoastaan peitti kasvonsa.
"Nouse ylös, onneton!" käski Anna, mutta hänen syvässä vakavuudessaan
ilmeni suru, joka koski syntiseen kovemmin kuin ankarimmatkaan
nuhteet olisivat koskeneet.
"Armoa!" kykeni hän vain sanomaan.
"Hän ei sitä ansaitse!" vastasi Turo.
"Hänen rikoksensa ansaitsee kuoleman!" sanoi toinen asemiehistä.
"Armoa, armoa!"
"Mitä tahdot tehdä sitä ansaitaksesi?"
"Kaiken, kaiken!" puuskahti Outi ja tarttui Anna rouvan hameeseen,
jota hän suuteli kerta toisensa jälkeen.
"Elämä on sinulle hyvin rakas!"
"Niin, yli kaiken muun."
"Mikset ajatellut sitä ennenkuin oli liian myöhäistä?" kysyi jalo
rouva.
"Hän kiusasi niin kovin!"
Anna rouva osoitti pihalle. "Mitä näet tuolla?" kysyi hän.
"Upseereja ja sotamiehiä!" huudahti Outi kauhuissaan.
"Sinun on heti seurattava minua sinne ja kaikkien läsnäollessa
syytettävä sitä, joka on tahtonut houkutella sinut mustimpaan
uskottomuuteen, katalimpaan kavallukseen."
Outi seisoi vavisten, äärimäisen kauhun kuvana. Hän avasi suunsa
puhuakseen, mutta hänen huuliltaan ei tullut sanaakaan. Hänen
tuskainen katseensa kiintyi Anna rouvaan, ja hän vaipui ristissä
käsin polvilleen.
"Jaa vai ei! Valitse!"
"Saanko sitten jäädä henkiin?"
"Sitä en tiedä. Mutta ainakin toistaiseksi."
"Minä seuraan!" sanoi hän ja nousi. "Mutta minä jään tänne ylös",
vastasi Turo. "Ja tiedäthän, Outi, ennaltaan, että ammun jokaisen
otuksen silmänkantamista. Huomaa nyt tarkoin, jos et puhu niin
ääneen, että kuulen jokaisen sanan, tai pienimmässäkään määrin
poikkeat totuudesta, niin luoti pyssystäni lävistää sydämesi, niin
totta kuin kadun, ettei se ole jo ennen sitä tehnyt."
Vanha uhma palasi takaisin, hän heitti Turoon taisteluun vaativan
katseen, mutta kääntyi heti Anna rouvan puoleen ja sanoi nöyrästi:
"Tulette olemaan tyytyväinen, jalo rouva!"
Alhaalla pihalla puhuttiin yleisesti, mitä syytä mahtoi olla niin
äkilliseen kutsuun; olikohan saapunut jokin uusi viesti Kristian
kuninkaalta ja aikoiko Anna rouva suostua antautumaan.
Saksalaiset tuumivat, että se kai hänelle olisikin viisainta. Kukaan
ei tiennyt mitä muuten saattoi tapahtua.
Nuori tanskalainen upseeri, luutnantti Evens, kuiskaili salavihkaan
junkeri Steinille, ja molemmat nauroivat ääneensä, että asia
nyttemmin kernaasti sai mennä menojaan.
Ruotsalaisten kesken olivat mielipiteet ristiriitaiset; mutta pahoin
näytti heistä kaikista olevan, jos Anna rouva olisi korkeamman
päällystön kanssa keskustelematta tehnyt niin tärkeän päätöksen.
Anna rouvan astuttua ulos portaille, tervehdittiin häntä tavan mukaan
rummunpärrytyksellä. Ylhäisimmät herrat menivät häntä vastaan, ja
näiden seuraamana nousi hän pienelle lavalle, joka oli pystytetty
keskelle pihaa ja jolta hän saattoi nähdä kaikkien ylitse.
Outi seurasi häntä, mutta pysähtyi maahan.
"Mitähän nyt on tuleva!" kuiskailtiin.
Annan surullinen, vakava katse suuntautui pitkäksi aikaa
läsnäolijoihin, ja he olivat ehtineet asettua täydelliseen
hiljaisuuteen ennenkuin hän alotti: "Mitä minulla on teille
sanottavaa, on niin surettavaa, että sanat tuskin tahtovat tulla
huuliltani, ja kuitenkin täytyy sen tapahtua; olisin arvoton siihen
korkeaan paikkaan, joka on hallussani, jos arkuudesta tai pelosta
salaisin sitä, minkä olen velvollinen ilmaisemaan ja rankaisemaan."
"Meillä on kavaltajia joukossamme!"
Syntyi yleinen surina.
"Kavaltajia? Missä, missä he ovat."
"Laittaudu pois täältä!" kuiskasi junkeri kalveten.
Mutta juuri kun luutnantti kääntyi, laskivat molemmat asemiehet,
jotka olivat seuranneet Anna rouvaa, kätensä hänen olalleen ja
sanoivat: "Pysykää paikoillanne!"
Hän ei sen jälkeen liikuttanut ainoaakaan jäsentään.
"Kuka on syyttäjä?" kysyi junkeri ivallisesti.
Outin käskettiin nousta lavan portaille, ja hän totteli heti.
"Hameväkeä taas!" lisäsi junkeri.
"Hiljaa, hiljaa!" huudettiin kaikilta tahoilta.
"Puhu!" käski Anna Bjelke.
Mutta pelästys oli lamauttanut Outin kielen, hän heitti Anna
rouvaan tylsän katseen. Oli niin hiljaista, että hän kuuli selvään
pyssynlukon nopsauksen. Hän katsoi ylös, ja silloin tuli eloa hänen
silmiinsä ja liikkeihinsä.
"Minä olen syyttäjä", huudahti hän vihlaisevalla äänellä, "ja häntä,
junkeri Evensiä, minä syytän siitä, että hän houkutellen ja lahjuksin
on taivutellut minua kavaltamaan jalon rouva Anna Bjelken!"
Nyt nousi yleinen hälinä. Luutnantin ällistys oli silminnähtävä, ja
asemiesten käytös antoi lisäpontta syytökselle.
"Sinä valehtelet, mieletön!" huusi hän.
"Tahdotko kieltää?" huusi Outi, nyt tosiaankin kiihdyksissään.
"Tiedätte hyvin te, hänen toverinsa, oliko hän yötä asunnossaan.
Minun luonani hän oli juhlasalissa, siellä houkutteli hän minut
lupaamaan, että tänä yönä antaisin unijuoman jalolle rouvalleni ja
sitten antaisin vihollisten viedä hänet pois."
"Kuolema kavaltajalle!"
"Ampukaa hänet!"
"Ei, hirttäkää hänet!"
"Niin, hirttäkäämme hänet!"
Vaivoin saatiin tyyneys joltisestikin palaamaan. Outi loi katseen
torniin.
"Edelleen!"
Nyt oli Outi vauhdissaan, hänestä tuntui, kuin olisi hän valittu
uhriksi, ja mitä suuremmaksi hän kuvaisi rikostoverinsa syyn, sitä
paremmin puhdistaisi hän itsensä. Nyt hän ymmärsi mitä Turo oli
tarkoittanut.
"Kun tunnustin tietäväni, missä linnoituksen avaimia säilytettiin,
kerjäsi ja rukoili hän minua, että antaisin ne hänelle."
"Mitä varten?"
"Yleisen hälinän vallitessa oli portit avattava Tanskan kuninkaalle."
"Hyvin keksitty!" nauroi junkeri von Stein. "Oliko kuninkaallekin
ilmoitettu etukäteen?"
"Kyllä, herra, juuri te olitte ilmoittanut. Sen näkee kyllä
vääristyneistä kasvoistannekin!"
"Kaikki on keksittyä valhetta!" huusi Evens. "Onko teillä mitä
todistuksia?"
"Sinä unhotat syntirahat!" huusi Outi ja heitti koristeen niin
varmalla kädellä, että se lensi hänelle vasten kasvoja. Kun ne
vääristyivät tuskasta, tervehdittiin raakaa tekoa riemuhuudolla.
Syntyi taistelu siitä, kuka sen sieppaisi, junkeri sen vihdoin sai.
Hänen käskettiin antamaan se pois, mutta hän vastasi, että sodassa
pitää kukin saaliinsa, eikä hän aikonut antaa pois omaansa.
Hänen sotamiehensä jupisivat hyväksyen, mutta ruotsalaisten joukosta
kuului paheksumisen murinaa.
Anna Bjelke piti päällystön kanssa lyhyen neuvottelun; kaikki olivat
yksimieliset siitä, että rikollinen oli heti vangittava. Ja Anna
rouva meni lavan reunalle sanoen kuuluvalla ja selvällä äänellä:
"Junker von Stein, käskekää heti vangita syytetty." Tämä katsoi ylös
linnanrouvaan, raivo kiehui hänen sisällään, mutta hän ei ollut
valmistautunut mihinkään toimenpiteihin. Rouvan tyyni ryhti herätti
epäluuloa, että mahdollisesti ruotsalaisten pyssyt olivat ladattuina.
Ja niin pani hän melkein halveksivasti toimeen annetun määräyksen.
Hän taputti nauraen vankia olalle ja kuiskasi hänelle lohduttavia
sanoja.
Saksalaiset sotamiehet näyttivät pitävän tapausta suoranaisena
loukkauksena; se ei ollut kapinaa, lupaava alku siihen.
Kun vanki oli viety pois, kutsui linnanrouva päällystön istumaan
sotaoikeutta seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan, sen jälkeen
poistui hän lavalta.
Outi seurasi jälestä ja piti hyvänään kaiken sen ylistyksen, mitä
hänelle tuhlattiin sen rohkeuden ja varmuuden vuoksi, millä hän oli
esiintynyt ja pelottomasti ilmaissut totuuden.
Mutta linnaan päästyään riensi Outi portaita ylös huoneeseensa, jossa
hän äsken oli nähnyt Turon. Mutta tämä oli jo poissa.
Viisaus sanoi hänelle, että hänen oli pysyttävä täällä, ja hän teki
niin. Hän otti esiin pienen peilinsirusen ja opettelihe kauneimman ja
viattomimman ilmeen minkä voi.
Turo odotti Anna rouvaa tämän huoneessa.
"He päästävät hänet tänä yönä karkaamaan", sanoi hän, "jollemme ryhdy
varokeinoihin."
"Mitä tahdot tehdä?"
"Vartioida itse."
"Sinua tarvitaan muualla!"
Turo seisoi tuumaillen. "Päivän aikaan ei meillä ole mitään
pelättävää", sanoi hän. "Ja tottapahan yön tultua aina keino
keksitään."
"Ja Outi?"
"Hän on mennyt huoneeseensa."
"Hän teki hyvin asiansa."
"Pelosta!"
"Hän ei ole ilkeä!"
"E-ei!"
"Tiedätkös, minä kadun erästä asiaa."
"Hm!"
"Että olen antanut hänet sinun valtaasi!"
"Siitä on myöhä puhua!"
"Anna anteeksi hänelle, Turo!"
Turo pudisti päätänsä.
"Hän on nuori ja turhamainen, kiusaus oli hänelle voittamaton, hän
lankesi, mutta nousi jälleen."
"Olen vannonut."
"Mitä?"
"Heidän molempain täytyy kuolla."
"Tahdotko ottaa sellaisen synnin omalletunnollesi?"
"Minä seuraan itse mukana?"
"Oletko kristitty, Turo?"
"Onhan minut ristitty."
"Mutta tiedät niin vähän siitä, mitä siihen sisältyy."
"Silmä silmästä, hammas hampaasta!"
"Ei, Turo, antakaa anteeksi, niin teillekin anteeksi annetaan."
"Minä en voi!"
"Voit, jos tahdot!"
"En tahdokaan!"
"Muistatko, ettei hän tahtonut tulla kihlatuksesi."
"Muistanenhan tuon!"
"Sinä et voinut elää ilman häntä."
"En voi sitä nytkään!"
"Ota sitten hänet huostaasi, kuin olisi hän osa sinusta, korjaa mitä
minä olen lyönyt laimin; sellainen rakkaus kuin sinun voi kaiken mitä
vain vakavasti tahtoo."
"Hän on pirun juonia täynnään!"
"Aja sitten ne ulos; valloita rakkaudellasi hänen sydämensä."
Turon kasvot hieman kirkastuivat: "Saanko viedä hänet mukanani
kotiin?"
"Tietysti saat, ensi laivalla."
Turo vaikeni kotvan. "Minun aikeeni oli", sanoi hän, "panna heidät
molemmat pieneen veneeseen; minä itse olisin ollut soutumies; kun
olisimme päässeet loitommalle vesille, olisin ensin näyttänyt heille
pientä ruutinassakkaa mukanani. Sitten olisin iskenyt tulta ja
leikkinyt heidän kanssaan hetkisen, kuten kissa hiiren kanssa, kunnes
lopulta..."
"He olisivat sen estäneet!" huudahti Anna väristen.
"Olisin ottanut nuoran mukaan ja sitonut heidät. He olisivat saaneet
voimattomina katsella, mikä heitä odotti." Hänen silmänsä paloivat,
hän värisi kuvitellessaan tuskia, joita oli aikonut valmistaa
uhreilleen.
"Aja pois nämä kamalat ajatukset, Turo, ja kiitä Jumalaa siitä, että
hän on pelastanut sinut sellaisesta ilkiteosta."
"Niin, mutta... valani!"
"Etkö muista mitään muuta vannoneesi?"
Hän taisteli kovan kamppailun. Rakkaus Outiin ei ollut koskaan
ollut voimakkaampi, mutta tämän arvottomuus oli ikäänkuin peittänyt
sen rikkakasaan. Mutta tytön reipas esiintyminen ja se vauhti,
jolla hän heitti kallisarvoisen koristeen viettelijälleen, oli
Turoa miellyttänyt. Hänestä se oli hyvin tehty ja hän tiesi, että
se oli Outille suuri uhraus. Mutta erittäinkin jalon linnanrouvan
itsesyytökset ja langenneen puolustelut polttivat pois kaiken tomun
ja lastut, ja niin leimahti liekki entistään korkeammalle.
Mutta viimeiseen saakka tahtoi hän pitää puoliaan; miehen on
arvotonta antaa liian pian myöten. "En lupaa mitään", sanoi hän.
"Mene hänen luoksensa."
"Sen teen."
Ja niin hän menikin, mutta ainoastaan muutamain askelten päähän
ovesta. Äsken oli hän kerskaillut voimastaan, nyt piteli jokin häntä
takista. Oliko se pelkoa? Oliko Outi tosiaankin saanut puolustajan
hänen omasta sydämestään, joka uhkasi kumota kaikki hänen lujat
päätöksensä?
Hän tuumi jättää tytön tuskiinsa, ainakin muutamiksi tunneiksi. Mutta
silloin muisti hän jättäneensä pyssynsä sinne ylös. Ajatteles, jos
tyttö tekisi sillä tuhoja? Ei, hänen täytyi heti mennä sisään. Kun
hän avasi oven, makasi Outi lattialla nojaten päätään sohvaan ja
nukkuen.
"Hän voi nukkua!" jupisi Turo tyytymätönnä.
No, niinpä hänelläkin oli tilaisuus hieman katsella. Kaikki
pyhimykset, kuinka tyttö oli kaunis!
Kenties hän oli itkenyt itsensä nukuksiin, sillä kyynelet kimmelsivät
vieläkin silmäluomilla.
Turo rukka, hän ei tullut ajatelleeksi, kuinka vaarallista oli
antautua ilokseen kaunokaista katselemaan; mutta sitä vastoin tunsi
hän elävästi, että jokaisen täytyi ihastua Outia nähdessään, ja kun
heikkoa naista houkutellaan, ei pidä lukea niin suureksi viaksi,
vaikkei hän aina voi seista vastaan; mieshän sen tekee eikä hän.
Mihin oli hänen nyt ryhdyttävä? Herättää tyttöä ei hän tahtonut.
Äkkiä älysi hän, miten oli seissut siinä katselemassa, ja sen ei Turo
katsonut sopivan arvolleen. Pyssy oli ikkunan ääressä, sen saattoi
hän kyllä ottaa, mutta silloin Outi kuitenkin käsittäisi, että hän
oli ollut huoneessa, ja toisekseen oli... Hyi häpeää, Turo, sinähän
ikävöit sovintoa, raukka!
Turo nyökkäsi tyytyväisenä; nyt hän tiesi mitä oli tehtävä.
Hän hiipi takaisin yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. Mutta ulkona
hän tömisteli ja murisi äänekkäästi; sen jälkeen tempoi hän ovea
ennenkuin oli saavinaan sen auki. Se onnistui.
Outi seisoi keskellä lattiaa, täysin valveillaan, ja pelästys
kuvastui hänen kasvoillaan.
"Pyssyni!" sanoi hän ikäänkuin selittäen ja edes katsomatta tyttöön.
Mutta samassa tunsi hän käsivarsien kiertyvän sääriensä ympärille ja
Outi katsoi ylös häneen ja sanoi rukoillen: "Turo!"
"Anna minun olla!"
"Sano, että annat minulle anteeksi!"
Nyt käsitti Turo, että tyttö pelkäsi henkeään; no, sitä parempi.
"Oletko valmis?" kysyi hän.
"Jos välttämättömästi tahdot!" nyyhkytti Outi.
"Voit kai käsittää, etten voi jättää sinua elämään tämän jälkeen."
"Voisinhan tulla paremmaksi."
"Vieläkös!"
"Ajattelin, että jos veisit minut täältä entiseen kotiini..."
"Sitähän et tahdo!"
Outi puhkesi kyyneltulvaan.
"Siellä ei ole ketään, jota voisit liehitellä."
"Saan kai elää isän tuvassa."
"Voitko viihtyä siellä?"
"Täytyy tietenkin!"
"Sieltä lähtisit pian."
"Sinun ollessasi poissa voisin mennä äitisi luo."
"Mutta jos minä jäisin kotiin?"
Outi katsoi häneen... Olisiko mahdollista, että... "Jos jäisit
kotiin, Turo?"
"Voisihan käydä niinkin."
Outi nousi hiljaa kuin kissanpoikanen. Ensin painoi hän huulensa
Turon käteen eikä tämä vetänyt sitä pois, mutta ei kuitenkaan ollut
niinä miehinäänkään, tuijotti vain kattoon.
Kaikki pyhimykset, kuinka Outia pelotti, mutta täytyi uskaltaa. Ja
niin likistäytyi hän pojan turrikkaa vasten ja sanoi rukoillen:
"Turo!"
"Mitä niin?"
"Tiedäthän, että voin hoitaa mökkiä."
"Mutta et tahdo!"
"Nyt tahdon. Ja ymmärränkin nyt paremmin kuin ennen, kuinka kaikki on
laitettava."
"Nurinkurin!"
"Ennen paloi mieleni pahaan, nyt olen parantunut tykkönään."
"Kunpa siihen olisi uskomista!"
"Pane minut koetteelle, Turo, jätä minut äitisi luo koko talveksi,
ypö yksin. Jollei hänellä ole mitään valittamista, silloin kai synti
on ajettu pois."
Tämä oli suurempi kieltäytyminen kuin Turo voi toivoakaan, ja se,
että Outi ehdotti itse asiaa, osoitti hänen aikeensa vakavuutta,
mutta ei sentään sopinut vielä antautua.
Outin silmät etsivät hätääntyneinä Turon silmiä, mutta ne olivat yhä
kiinnitetyt kattoon, Outi ymmärsi, ettei hän tahtonut nähdä häntä, ja
niin painoi hän rintansa hänen rintaansa vasten ja pani kätensä hänen
kaulaansa: "Et ole koskaan ollut minulle niin rakas kuin nyt, ja jos
tahtoisit antaa anteeksi..."
Turo ei vastannut mitään, ja hänen käsivartensa riippuivat rentonaan.
Mutta ei hän tyrkännyt tyttöä poiskaan.
"Uskon kyllä, että minusta tulisi sinulle hyvä vaimo", sanoi Outi.
"Olen nyt suuresti vikapää sinua kohtaan, ja sentähden olet minulle
hyvin rakas."
"Sanot vain niin."
"Niin rakas, että mieluummin kuolisin kuin eläisin ilman sinua!"
Ei, sitä ei Outi sietänyt. Äkkiä koetti hän temmata pyssyä Turon
kädestä. Minuutin ajan oli epävarmaa, kenen elämä oli kyseessä. Mutta
kun Turo vapaasta tahdostaan pani pois pyssyn, vapisi hän ja oli
kalpea kuin kuolema.
Mutta jos Outi oli paljon uskaltanut, niin oli nyt kaikki voitettu.
Ei ollut epäilystäkään, että Turo rakasti häntä yhtä suuresti,
kenties enemmänkin kuin ennen, ja niin kietaisi hän käsivartensa
hänen kaulaansa, väänsi vastahakoisen pään itseensä päin ja suuteli
häntä.
Ja soturin aseet oli riisuttu. Kuolemaan tuomittu oli päässyt
valtiaaksi.
He menivät Annan luo, ja tämän lempeät, mutta vakavat sanat tuottivat
Outille katkerimman nöyryytyksen, koska ne pakottivat hänet katsomaan
omaan syntiseen sydämeensä ja häpeämään itseään.
Sovittiin, että Outi ei liikkuisi huoneestaan mihinkään; muutamien
päivien kuluttua vihittäisiin hänet Turon vaimoksi ja he lähtisivät
sitten ensi laivalla.
Mutta yön tultua meni Turo muiden vanginvartijain kera vartioimaan,
eikä mitään häiritsevää tapahtunut.
Varhain aamulla pyysivät muutamat korkeimmasta päällystöstä Anna
rouvaa puhutella. He sanoivat hänelle, että oli odotettavissa kapina;
ruotsalainen päällystö oli suurimmaksi osaksi lahjottu, ja nekin,
jotka eivät olleet, epäröivät silminnähtävästi.
"Mitä he tahtovat?" kysyi Anna rouva. "Jättää linnoituksen Kristian
kuninkaan käsiin."
"Petosta siis!"
"Valitettavasti!"
"Mitä mieltä te olette, jalot herrat?"
"Me voimme käydä taisteluun, uhrata henkemme ja veremme, mutta se on
hyödytöntä."
"Parempi kuolla kunnialla kuin elää häpeäkseen", puuttui toinen
tulisesti puheeseen.
"Sitä mieltä olen minäkin", sanoi Anna. "Kuitenkin luulen, että
lykkäämme tämän kysymyksen sotaoikeuden istunnon jälkeen; sillävälin
voinemme hankkia lähempiä tietoja."
"Juuri silloin on kapina puhkeava!"
"Saksalaiset tulevat estämään tuomion julistamisen."
"Ja varsinkin sen toimeenpanon!"
"Ja te tiedätte tämän!" huudahti Anna.
"Olen juuri äsken saanut tietooni, ettei neljäsosa ruotsalaisista
ole halukas täyttämään velvollisuuttaan. Mitä on tehtävä sellaisissa
olosuhteissa?" Linnanpäällikön apulainen se näin puhui, ja hänen
maahanluotu katseensa ja kiihottunut ulkomuotonsa osoitti, ettei hän
itsekään ollut syytön.
"En tiedä", sanoi Anna arvokkaasti, "onko minulla syytä valittaa
silmälläpidon puutteellisuutta, sen tutkiminen kuuluu tuleville
ajoille. Linnanpäällikkönä olen vastuunalainen niistä toimenpiteistä,
joihin ryhdytään, ja toivon, ettei kukaan kiellä minulta sitä
kuuliaisuutta, johon minua kohtaan olette velvolliset."
He sanoivat kaikessa alistuvansa hänen tahtoonsa. "Ainoastaan yhden
muutoksen haluan ennen annettuihin määräyksiin. Sotaoikeuden piti
kokoontua kahdentoista aikaan, nyt tahdon, että se tapahtuu kymmenen
aikaan."
"Neljäkymmentä luotettavaa miestä tulee teidän vartioksenne."
"Kiitän teitä, herra eversti, mutta hylkään tarjouksen Sitä vastoin
tulee junkeri von Stein koko saksalaisen rykmenttinsä kera olemaan
läsnä."
"Mutta ajatelkaa!"
"Se on tahtoni! He sijoittuvat salin itäiselle seinämälle;
vastakkaiselle puolelle sijoitetaan kaikki tyytymättömät ja napisevat
ruotsalaiset, kuitenkin näkisin mielelläni, että heidän lukunsa olisi
melkoista pienempi kuin edellisten."
Viimeksi puhunut heittäytyi hänen jalkoihinsa.
"Valmistatte oman tuhonne, jalo rouva", sanoi hän "Ottakaa sananne
takaisin!"
"Älkää pelätkö minun tähteni, ritari; minä olen Jumalan
suojeluksessa! Siis kymmenen aikaan, jalot herrat!" Hän taivutti
päätään ja jätti heidät.
"Nyt saavat saksalaiset helpon tehtävän!" sanoi muuan. "He
vangitsevat meidät!"
"Anna rouva on viisas nainen, kenties on hän löytänyt keinon."
"Missähän se olisi?"
"Meidän on toteltava määräystä, meitä ei voida nuhdella mistään!"
Levottomina päätöksestä riensivät kaikki asianomaiset ilmoittamaan
päällystölle, että sotaoikeus alkaa istuntonsa jo kymmenen aikaan.
Muutos ei miellyttänyt junkeri Steiniä; hänen valmistuksensa
eivät vielä olleet aivan valmiit. Mutta kun sanottiin, että koko
saksalainen rykmentti tulisi olemaan läsnä, silloin hieroi hän
tyytyväisenä käsiään, arvellen että ylivoima oli paras todistus, ja
se oli hänen puolellaan.
Sotaoikeuden piti istua juhlasalissa. Anna rouva antoi Turolle
muutamia käskyjä, ja kun hän oli täyttänyt ne, meni hän noutamaan
Outia, jonka piti myös olla läsnä.
Hänen avattuaan oven Outin huoneeseen heitti tämä häneen
voitonriemuisen katseen.
"Sinäpäs kauniisti vartioit!" sanoi tyttö.
"Onko joku ollut täällä?"
"Junkeri itse!"
"Ei suinkaan hän päässyt sisään!"
"Ei, siksipä hän puhui läpi oven."
"Mitä hän tahtoi?"
"Että minun oli peruutettava kaikki, mitä olin sanonut."
"Sinä kieltäydyit?"
"Ei, niin tuhma en ollut!"
"Silloin lupasi hän sinulle viidet vihannat, kahdeksat kauriit."
"Siihen minä en tyytynyt."
"Mitä muuta saattoi hän antaa?"
"Katso oven taa!"
Turo teki niin ja löysi pienen pussin kultarahoja täynnään; ylinnä
oli koriste.
"Näetkös nyt!"
"Voi sinua, Outi; ilmiannolla ei ole puijattu junkeria eikä
rakastajaa; he ymmärtävät, että sinut on siihen pakoitettu."
"Mutta tämä kai todistaa, että olen alkanut uuden elämän?"
"Minä en tyynny ennenkuin olen nähnyt sen kurjan verta!" huudahti
Turo.
Outi ei uskaltanut sanoa, että junkeri Stein oli tuonut vangilta sen
tervehdyksen, että tämä oli antanut anteeksi kaiken ja rakasti häntä
yhtä suuresti kuin ennenkin; kaikki ne lupaukset, jotka oli antanut,
tahtoi hän myös pitää. Outi ei sulkenut korviaan imelältä myrkyltä,
mutta hän oli niin pelon valloissa, ettei kiusaus saanut häneen
nähden mitään valtaa; sitä paitsi oli voitto hänelle, kun hirveän
Turon edessä saattoi kerskailla sillä mitä oli tehnyt.
"Ota mukaasi roska", sanoi Turo, "ja tule heti, sillä meillä ei ole
aikaa viivytellä."
Tuomiosalissa oli tehty se muutos, että pöytä oli nyt huoneen
lyhemmällä seinällä; linnanrouvan paikka aivan sivuhuoneen oven
edessä, sitä lähinnä seisoi Turo palava soihtu kädessään ja molemmin
puolin häntä kaksi miestä pertuskoineen. Anna rouvaa lähinnä istui
ylin päällystö ja huoneen toisessa päässä aivan yksin junkeri
Stein. Saksalainen miehistö täytti huoneesta enemmän kuin puolet ja
ruotsalaisia oli tuskin puoltakaan heidän määrästään.
Anna rouva astui sisään ja hänen jälestään Outi, jolle osoitettiin
paikka syrjemmässä.
Kaikki nousivat ja kumarsivat kunnioittavasti. Ainoastaan junkeri ei
ollut näkevinään, kun hän astui sisään, ja sitten teki ainoastaan
puolinaisen kumarruksen. Heti sen jälkeen tuotiin vanki sisään.
Mutta silloin meni Turo ja otti avaimen ovesta, josta kaikki olivat
tulleet; hän pani sen Annan eteen.
"Ettekö tahdo antaa sitä minulle, jalo rouva?" kysyi junkeri
pilkallisesti.
"Mitä varten?"
"Saan sitten avata oven teille, kun lähdette luotamme."
"Lienee vielä epävarmaa, teenkö sen."
Nyt käytiin asiaan.
Outi sai käskyn astua esiin, ja kun häneltä kysyttiin, pitikö hän
kiinni ilmiannosta, myönsi hän sen.
Junkeri näytti hämmästyneeltä; hän vaihtoi salavihkaisen katseen
vangin kanssa ja kysyi sitten: "Eikö teitä ole uudestaan yritetty
lahjoa, kaunis Outi?"
"Otettaneenko tämä lukuun?" kysyi Outi. Linnanpäällikkö otti
kukkaron, ja kun koriste oli ylimäisenä ja Outi selitti, että se oli
hyvin samanlainen kuin se, jonka hän oli heittänyt pois edellisenä
päivänä, näytti sanoittakin jokseenkin selvältä, että junkeri oli
itse sen antanut. Hän näyttikin hämmentyneeltä, vaikka koetti sitä
salata.
Vankia käskettiin vastaamaan.
Hän nousi nopeasti ja meni hymyillen pöydän luo. "En salaa mitään",
sanoi hän. "On totta, että kehotin kaunista lasta jättämään jalon
rouvansa minun käsiini. Sillä, jalot ritarit ja herrat, tahdoin tehdä
pikaisen lopun tästä sodasta ja sentähden jättää linnan kaikkien
meidän laillisen herramme ja kuninkaamme käsiin."
"Täällä ei tarvita enempää", huusi päällikkö. "Hänen omat sanansa
tuomitsevat hänet!"
"Ei, ne asettavat hänet teidän kaikkien ylitsenne", huusi junkeri.
"Olemme kyllästyneet hamehallitukseen... Kovin paljon valkoista käy
ikäväksi ajanoloon. Kristian kuningas on rehellisesti maksanut siitä,
että avaamme portit, ja kysyn teiltä kaikilta, tahdotteko hyvällä
taipua siihen, vai onko ryhdyttävä pakkotoimiin?"
"Tiesin, että tulisi niin käymään!" kuiskasi päällikkö Annalle.
Mutta katse, jonka Anna loi häneen, oli melkein uhkaava; siinä ei
ollut vähintäkään pelkoa.
"Tehkää päätöksenne pian, jalo rouva; kuten näette, on meillä voiman
oikeus puolellamme!"
Ja saksalaiset iskivät kätensä miekkojensa kahvaan ja lähestyivät
jupisten, ikäänkuin antaakseen enemmän painoa päällikön sanoille.
"Kärsivällisyyttä, ystäväni!" sanoi tämä. "Tiedätte kai, että
kaunottaret ensin empivät ennenkuin taipuvat toiveihimme."
Raakaan sutkaukseen vastattiin raikuvalla naurulla. Mutta Anna Bjelke
ei ollut mitään kuullut, hän seisoi näköjään tyynenä ja kylmänä;
oikealla kädellään oli hän tarttunut pöydän nurkkaan, leimuava katse
kulki yli kokoontuneiden, ja laajentuneet sieraimet ja sulkeutunut
suu todisti taistelua, jota hän taisteli.
Ylpeä pää kohosi, ja katse pysähtyi junkeri Steiniin. "Teidät on
palkattu taistelemaan Ruotsin asian puolesta", sanoi hän. "Olemmeko
rikkoneet sitoumuksemme?"
"Me palvelemme mieluummin Kristian kuningasta", vastasi junkeri
häikäilemättä.
"Eikö teidän olisi pitänyt palvella meitä ainakin se aika, josta
olette saanut palkan?"
"Joutavia! Ei sellaisia oteta!" Ja junkeri kääntyi väkeensä ikäänkuin
tuntisi tarvitsevansa kannatusta. "Olette siis kavaltaja!"
"Niin olen, tätä laitonta hallitusta kohtaan!" huudahti junkeri
kieputellen hattuaan.
Saksalaiset hurrasivat.
Kaikki ruotsalaiset herrat olivat temmanneet miekkansa, he
kerääntyivät ympyrään rohkean naisen ympärille. "Puolustamme
teitä viimeiseen henkeen ja vereen", huusivat he. "Jos minä olen
nostattanut myrskyn, voin sen laannuttaakin", sanoi Anna ottaen
soihdun Turon kädestä; hänen viittauksestaan avasi tämä ovet
pieneen huoneeseen. "Katsokaa kaikki tänne! Tuolla on linnoituksen
ruutivarasto, jos sivallan kerran vain tällä soihdulla, niin olemme
kaikki kuoleman omat!"
Ja tämän ensimäisen, ainoan huudahduksen jälkeen seurasi hiljaisuus
niin syvä, että olisi luullut kuoleman sinetöineen äsken niin
sadattelevat kielet.
"Olen kauan tiennyt, että tällaista tulisi", lisäsi Anna, "ja olen
valmistautunut siihen. Nyt sanon teille: alistukaa ja totelkaa, tai
minä panen uhkaukseni toimeen!"
Niin vakavalta, niin hirmuiselta näytti hän tällä hetkellä, ettei
kukaan epäillyt, että hän aikoi pitää lujasti kiinni sanoistaan, jos
tehtäisiin vähäisintäkään vastarintaa.
Kenties arveli junkeri Stein, ettei sen mikä oli peitetty, tarvinnut
siltä olla heitetty. Koska hän oli syyllisin, katsoi hän täytyvänsä
astua ensi askeleen ja sanoi sentähden teennäisellä alistuvaisuudella:
"Olette voimakkain; minä alistun!"
"Uskollisuudenvala!" käski Anna.
"Mitäs sillä..."
"Sanelkaa se!" käski Anna ankarasti.
Muuan sotapäälliköistä astui saksalaisen sotaväen eteen, ja heidän
täytyi tehdä vala.
"Lukekaa sotalait!"
Tapahtui niin, ja silloin kalpeni junkeri, hänen mieleensä juolahti,
että asia saattoi päättyä toisin kuin hän oli odottanut.
Mutta ovi oli yhä auki, ja kun Anna väsyi pitelemään soihtua, sai
Turo tukea häntä. Kukaan muu ei uskaltanut tarjoutua.
Kun lukeminen oli päättynyt, sanoi Anna tukahutetulla liikutuksella,
mutta lujalla äänellä:
"Rikolliset ovat tunnustaneet; nyt langetkoon tuomio!"
"Kuolema!" kuului vastaus.
"Tämä ei voi koskea minua!" huusi Stein pelästyksestä aivan poissa
suunniltaan.
"Minä olen ollut ainoastaan hänen välikappaleensa!" huusi Evens.
"Armoa, armoa, ankara rouva!"
Päällikkö näki, mitä tuskaa Anna kärsi. "Älkää antako myöten",
kuiskasi hän. "Saanko puhua puolestanne?"
"Puhukaa!"
Päällikkö meni pöydän ääreen. "Armo käyköön täällä oikeuden edellä",
sanoi hän. "Harhaanjohdettuja säälitään, rikolliset rangaistaan.
Saksalainen miehistö menköön vapaana, junkeri von Stein ja luutnantti
Evens käykööt kuolemaan!"
Nyt nousi hirveä metakka; molemmat tuomitut syöksyivät sotamiesten
luo ja vaativat, että näiden oli suojeltava heitä. Mutta nämä näkivät
ainoastaan uhkaavan soihdun, ja kun se nousi liehuen, päättivät
soturit itse käydä käsiksi molempiin onnettomiin upseereihin.
Kaksitoista saksalaista upseeria ja kaksi korpraalia marssi
muodostamaan vartijapiiriä.
Lähetettiin noutamaan sotapappeja, ja kaikkien ollessa läsnä saivat
kuolemaantuomitut ripittäytyä ja ottaa vastaan synninpäästön ja
ehtoollisen.
Se oli valtaava hetki, jota ei kukaan läsnäolijoista voinut ikinä
unhottaa, ja yhä seisoi Anna soihtu kädessään; kipinä siitä olisi
riittänyt tuottamaan heille kaikille kuoleman.
Kaksi ruotsalaista upseeria otti vangit huostaansa, pappi seurasi
edeltä ristiinnaulitun kuva kädessään; he seurasivat hänen jälestään.
Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus, jokainen kuunteli poistuvain
askelia. Kaikkien kasvot olivat aivan kuin kivettyneet.
Silloin pamahti ensimäinen laukaus. Oli kuin salama olisi iskenyt
kaikkiin läsnäolijoihin. Sitten tuli toinen.
Silloin ojensi Anna soihdun Turolle sammutettavaksi ja pani kätensä
ristiin sanoen syvällä liikutuksella: "Nyt ovat he sovittaneet
rikoksensa. Jumala antakoon heille anteeksi niinkuin minäkin annan
kaikesta sydämestäni!" Sen jälkeen meni hän hitaasti pöydän luo.
Mutta koko miehistö oli langennut polvilleen; useat heistä kuuluivat
itkevän ja nyyhkyttävän.
Anna Bjelke löi vasaralla pöytään merkiksi, että hän tahtoi puhua.
"Ne saksalaiset upseerit, jotka ovat vainajia lähinnä, astukoot
heidän sijaansa", sanoi hän. "Olkoon se, mitä on tapahtunut,
alituisena varoituksena silmienne edessä!"
"Eläköön rouva Anna Bjelke!" huusivat saksalaiset.
"Eläköön rouva Anna Bjelke!" säestivät ruotsalaiset.
"Ja olkoon hän esikuvana, joka kehottaa meitä suuriin sankarillisiin
tekoihin!" huudahti päällikkö.
Kokous hajosi, sotamiehet palasivat kasarmeihinsa, kapina oli lopussa.
Mutta niin korkealle nousi Anna Bjelke kansan silmissä, että kaikki
sanoivat suuremmaksi kunniaksi palvella häntä kuin urhoollisintakaan
sotaherraa, sillä se rohkeus, jota vaaditaan urhoolliselta soturilta,
ei ole suurempi kuin mitä hän on osoittanut rohkeassa teossaan.
Huhu siitä, mitä oli tapahtunut Kalmarissa, saapui tanskalaiseen
laivastoonkin.
Kuningasta sapetti, mutta mitä se auttoi. Linna seisoi uhkaavana
sulettuine portteineen, korkeine muureineen ja torneineen. Ja hänen
täytyi purjehtia sieltä pois, suunnaten matkansa Tukholman saaristoon.
Kehenkään ei ollut koskenut tapaus Kalmarissa niinkuin Outiin. Jos
joku koputti ovelle, hypähti hän ylös, kaikki muinoinen ylimielisyys
oli poissa, ja niin Anna rouvaa kuin Turoakin kohtaan oli hän niin
alistuvainen, etteivät he enää häntä tunteneet.
Eräänä päivänä laski maihin alus, joka tuli Suomesta ja oli pian
palaava sinne.
"Kolmen päivän kuluttua!" sanoi Turo Outille.
"Olen valmis!"
Varhain eräänä aamuna vihittiin heidät kappelissa. Anna rouva oli
läsnä; hän oli antanut heille runsaita lahjoja, ja Outi suuteli
itkien hänen kättään ja lupasi koettaa parastaan.
"Älä ole liian ankara!" olivat Annan viimeiset sanat Turolle.
Mutta Kalmarin linnassa oli kuri siitä päivin entistään ankarampi,
ja usein, kun upseerit istuivat jutellen täysien haarikkain ääressä,
puhelivat he siitä merkillisestä päivästä, jona Anna Bjelke
rohkeudellaan ja päättäväisyydellään pelasti heidät kaikki joutumasta
vihollisen käsiin.
11.