Suuria tapauksia on tapahtunut Kalmarin linnassa viimeksi siellä
oltuamme.
Rehellinen Juhana Maununpoika oli vaipunut kuolemaan.
Puolison ja tyttären hellyydellä oli Anna häntä vaalinut; kumpikaan
pojista ei ollut saapuvilla; Juhana herra sanoi, että heidän
näyttäytymisensä häiritsisi vain sitä sopusointuista rauhaa, mitä
hän tunsi ollessaan yksin Annan kanssa. Oliko se mustasukkaisuuden
tunnetta, pelkäsikö hän, että joku kääntäisi Annan ajatukset pois
hänestä? Anna oli käynyt hänelle rakkaammaksi päivä päivältä, ja jos
hän nyt rakasti elämää, teki hän niin Annan tähden.
"Kuka on sinua suojeleva, kun minä olen mennyt?"
"Jumala on tehnyt sen tähän asti ja on varmaan tekevä sen
tästedeskin."
"Mutta poikani?"
"Kuinka tarkoitatte, herra?"
"He rakastavat sinua!"
"Mutta kunnioittavat myös minua!"
"Mutta sinä, Anna, rakastat Åkea!"
"Sisaren rakkaudella."
"Siihen ei hän tyydy."
"Eikö ole tyytynyt tähänkin asti?"
"Mutta kun minä olen poissa..."
"Ei hän ole koskaan lausuva mitään, mikä olisi loukkaus minua
kohtaan."
"Eikä myös sietävä, että sinä kuulut jollekin toiselle."
"En mene uudestaan naimisiin. Pyysin teitä herrakseni sovittaakseni
poikanne keskenään, karkoittaakseni eripuraisuuden hengen, vetääkseni
pojat isänsä luo."
"Oi Anna, Anna!"
"Menette nyt pois luotani, juuri kun sodan liekki syttyy uudelleen;
mutta olette itse tehnyt minut asetoveriksenne, opettanut minut
puolustamaan linnoitusta, joka oli teille uskottu. Älkää pelätkö,
että petän luottamuksenne tai jätän sen toisiin käsiin vaaran ollessa
suurimmillaan. Teidän kunnianne on minunkin, ja minä puolustan sitä
viimeiseen saakka."
Häntä siunaten nukkui Juhana herra iäiseen elämään. Annalle oli
kuolema ainoastaan siirtyminen uuteen elämään; hän uskoi lujasti
jälleennäkemiseen, ja hänen kaipauksensa oli sentähden tyyni ja
luottavainen. Ensi toimekseen kirjoitti hän poikapuolilleen, ilmoitti
heille heidän isänsä kuolemasta ja kehoitti heitä heti rientämään
Kalmariin.
He saapuivat viivyttelemättä.
Kun he kuulivat, kuinka kauan hän oli ollut sairaana, kummastelivat
he, ettei heitä ollut ennen kutsuttu.
"Kaikki on minun syytäni", sanoi hän. "Mutta minä pyydän, ettette
lue sitä minulle viaksi. Sota uhkasi, ja täällä oli niin paljon
kyseltävää ja hommattavaa linnoituksen puolustukseen nähden."
"Ette suinkaan aikone siihen puuttua?" huudahti Maunu. "Herrani on
uskonut sen minulle."
"Sallikaa minun auttaa teitä!" pyysi Åke. "Sen tahdon tehdä minäkin!"
"Tämä on _minun_ työni", sanoi Anna. "Teillä on toinen, hoitakaamme
kukin omamme."
Molemmat vaikenivat, mutta ilmeisesti tyytymättöminä.
Hautajaispäivänä, kun leski ja molemmat pojat ennen kirstunkannen
sulkemista olivat kolmenkesken ruumishuoneessa, sanoi Anna heille:
"Rakkaan herrani muiston kautta lupaan, että viimeiseen saakka olen
teille harras ja uskollinen sisar ja pyydän, että te puolestanne
suotte minulle veljellisen ystävyytenne." Molemmat suutelivat hänen
kättään vastaamatta mitään. Hautajaiset vietettiin linnoituksessa
suurilla juhlallisuuksilla; pääalttarin alla kirkossa oli muurattu
hauta, ja sinne vainaja kätkettiin, kunnes tyynemmän ajan tultua
hänet voitaisiin viedä sukuhautaan Göksholmaan.
Molemmilla pojilla oli yhtä ja toista toimitettavaa ennenkuin
lähtivät Kalmarin linnasta. Åke halusi ottaa vaarin tärkeistä
perhepapereista, ja Maunulla ei ollut lainkaan halua matkustaa ilman
häntä.
Anna vapisi ajatellessaan, mitä olisi tuleva; hän tapasi tosin heitä
ainoastaan aterioilla, mutta heistä toisen äänettömyys ja synkkä
katse puhui tehdystä päätöksestä, kun taasen toisen suruinen ja
levoton esiintyminen ikäänkuin varoitti uhkaavasta vaarasta.
Kuinka Anna katuikaan, ettei ollut taivuttanut herraansa poikiensa
ollessa läsnä nimittämään hänet seuraajakseen; nyt saattoivat
he evätä häneltä tämän oikeuden. Ah, hän tiesi kyllä, että he
tavoittelivat sitä ainoastaan saadakseen olla hänen läheisyydessään,
suojellakseen ja puolustaakseen häntä.
Mutta tämä ei saanut tapahtua! Heidän täytyi lähteä pois! Hän oli
luullut, että he syvästi kunnioittaisivat isänsä mustiinpukeutunutta
leskeä; mutta sitä vastoin tahtoivat he suojella häntä, erittäinkin
Maunu otti itselleen sen oikeuden.
Upseereja puhutteli hän kuten päällikkö, ja se huomaavaisuus, jota
hän heidän läsnäollessaan osoitti Annalle, oli ritarin eikä pojan
kunnioitusta.
Kokonaisen viikon olivat he olleet linnassa, eikä lähdöstä puhuttu
mitään.
Annan ystävälliset sanat sattuivat kuin kallioon. Maunu herra tiesi
kyllä hänen toivomuksensa, mutta oli lujasti päättänyt viedä tahtonsa
läpi.
Mutta niin ei saanut käydä; urhoollinen nainen päätti viedä asiansa
perille.
Eräänä päivänä sanoi hän heille molemmille, että hän halusi
keskustella heidän molempain kanssa.
"Minä en jouda", vastasi Maunu.
"Ja te, Åke herra?"
Tämä punastui. "Minulla on muutamia tärkeitä papereita
tarkastettavana läpi", sanoi hän.
"Teillä ei siis ole hetkistäkään uhrata minulle?"
"Ei nyt, kenties toiste."
"Sitten tahdon heti sanoa teille jäähyväiset", sanoi kiihottunut Anna
ja nousi ylpeästi.
"Matkustatteko?"
"Huomenna jo!"
"Se ei saa tapahtua!" huudahti Maunu aivan poissa suunniltaan. "Minä
kiellän sen!"
"Sitä ette voi, ritari!" Ja hän valmistautui jättämään huoneen.
Åke riensi jälestä. "Kuinka voi meidän läsnäolomme olla teille
kiusaksi", sanoi hän. "Mehän pyydämme vain oleskella teidän
läheisyydessänne, pitää huolta teistä."
"Mutta sitä juuri en voi sallia!"
"Miksette voisi?" huusi Maunu. "Onko kenties upseerien joukossa joku,
jota kohtaan tunnette myötätuntoa, ja pelkäätte meidän...?"
"Vaikene!" huusi Åke. "Kuinka uskallat loukata puhtainta, jalointa
naista!"
"Täytyyhän olla jokin syy siihen ilmeiseen vastahakoisuuteen, mitä
hän meille osoittaa."
"Sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin!"
"Ei, sitä en tiedä."
"Hän näkee, että me molemmat rakastamme häntä."
"Ja hän vihaa meitä!"
"Teet taasen hänelle väärin."
"Totisesti et näytä tuntevan Anna rouvan ajatuksia paremmin kuin
minäkään!" vastasi Maunu, ja mustasukkaisuus tuikki hänen silmistään.
"Nyt tiedän, mitä merkitsee seista turvatonna", sanoi Anna rouva.
"Mutta tunnette minua vähän, jos luulette, että voitte pelottelemalla
muuttaa mieleni. Valitkaa, joko lähdette täältä viivyttelemättä,
muuten lähden minä."
"Minä en lähde!" huusi Maunu ja polkaisi vimmastuneena lattiaa.
"Isäni kuoltua olen hänen lähin seuraajansa ottamaan linnoituksen
päällikkyyden haltuuni, kunnes valtaneuvosto on ehtinyt asiasta
päättää."
Anna seisoi tyynenä kohottamatta päätään, muutamat kyynelet vierivät
hitaasti pitkin hänen kalpeita poskiaan, mutta ikäänkuin niitä
häveten kääntyi hän nopeasti lähteäkseen huoneesta.
"Minä tottelen teitä, Anna", sanoi Åke ja riensi hänen jälkeensä.
"Tämä käytöstapa on arvoton, ja minä vannon, etten palaa ennenkuin te
sen sallitte."
"Saatte menetellä siinä kuten haluatte", vastasi Anna. "Minä en
väisty siitä, mitä olen sanonut."
"Ja niin lähtee uljas ritari kaunista rouvaa saattamaan", huusi Maunu
melkein hurjasti. "Mutta hänellä täytyy olla kaksi saattajaa, ja
siksi lähden minä mukaan."
"Ja jätät linnoituksen?" kysäisi veli.
"Ei sitä ole minulle uskottukaan."
"Ei, se on uskottu minulle", sanoi Anna suurella arvokkuudella.
"Ja minä ansaitsen teidän loukkauksenne, kun en ole aikoja sitten
käyttänyt valtaani. Ritarit, olette minulle haitaksi, ja minä tahdon,
että lähdette täältä jo huomenna."
"Minä tottelen", vastasi Åke.
Maunu seisoi epäröiden, seuraavana sekuntina lepäsi hän polvillaan
Annan jaloissa ja huudahti intohimoisesti:
"Tiedätte, että rakastan teitä yli kaiken maailmassa, niin etten
voi sietää elämää teitä näkemättä! Oi, sallikaa minun oleskella
läheisyydessänne, ja minä vannon, että hautaan salaisuuden syvälle
sieluuni, en koskaan puhu siitä sanoin enkä katsein! Oi Anna, ole
armollinen!"
"Tarvitsiko teidän lisätä tämä uusi loukkaus entisiin", sanoi
Anna ylpeästi, "pakottaaksenne minut käsittämään, että minun on
välttämätöntä heti sanoa teille jäähyväiset iäksi?"
"Jollette sano niin", huudahti Maunu kalveten, "niin lähden heti, jos
tahdotte."
"Eikö minun ole vapautettava itseni ja teidät kohtauksista, jotka
ovat yhtä kiusalliset meille kaikille?"
"Ne eivät tule uudistumaan!" lisäsi Maunu. "Ennen puren kieleni
poikki!"
"Sen lupaan minäkin", lisäsi Åke.
"Mitä takeita tarjoatte siitä?"
"Emme tule takaisin ennenkuin te sallitte."
"_Tämäkin_ käynti on koitunut kiroukseksi! Synnin rangaistus tulee
täytäntöön. Meidän, veljesten, täytyy kärsiä samasta toivottomasta
rakkaudesta ja meidän sydämemme kääntyvät vihoissaan toisiaan
vastaan. Toinen ei suo toiselle teidän näkemistänne. Katsokaa Åkea,
hän on aikoja sitten mukautunut teidän tahtoonne, mutta hän ei mene,
sillä hän ei uskalla jättää minua teidän kanssanne kahden, vaikka hän
tietääkin, ettei se hyödytä minua mitään. Ja jos te suosisitte Åkea
hitusenkaan enemmän kuin minua, en vastaa siitä, mitä voisi tapahtua,
sillä minä uskon, pelkään, että rakastatte häntä, ja tämä ajatus voi
minut tehdä hulluksi."
"Ja te puhutte, että me vielä kerran kohtaisimme", sanoi Anna
kalmankalpeana nojaten pöytää vasten. Onni oli hänelle, että hän voi
välttää sen rukoilevan, palvovan katseen, jonka Åke upotti häneen.
Anna parka, hän luuli jokaisen jäsenensä jähmettyvän, kunnes vihdoin
kyynelvirta lievensi sorretun sydämen tuskia.
Molemmat veljekset makasivat polvillaan hänen edessään; kumpikaan ei
uskaltanut tulla häntä lähelle, mutta heidän tuskansa puhui selvemmin
kuin sanat.
Anna toipui nopeasti. "Annamme yksityisasiain vallata mielemme",
sanoi hän. "Sellaisina aikoina kuin nykyiset ovat, tulisi jokaisen
ajatella ainoastaan isänmaata." Hän kuivasi nopeasti pois kyyneleensä
ja sanoi lempeästi: "Nouskaa, rakkaat ystävät, ja unhottakaa menneet;
minä tahdon nyt kuten ennenkin olla teidän uskollinen sisarenne ja
sellaisena antaa teille hyvän neuvon, jos sallitte."
Molemmat olivat nousseet, molemmat olivat tarttuneet hänen
ojentamaansa käteen, ja molemmat sanoivat aivan kuin yhdestä suusta:
"Puhukaa!"
"Isänmaa tarvitsee teitä!"
"Minun haluni ei vedä sinnepäin", sanoi Maunu.
"Minä luulin, että kun kuolema on oven edessä, niin olisi aina halua
sitä torjumaan", vastasi Anna vapauttaen hiljaa kätensä.
"Minä lähden sotaan!" sanoi Åke.
"Etsimään kuolemaa?" lisäsi Maunu vilkkaasti. "Sitä ette voine
tahtoa, Anna."
"Se, joka menee täyttämään velvollisuuttaan, ei kysyne mitä saattaa
kohdata."
Nopea oli se katse, jonka Åke sai, mutta hän ymmärsi sen, sillä
iloisina helähtivät sanat, kun hän vastasi:
"Kuinka minä pelkäisin kuolemaa! Nyt olen varma, että te molemmat
tulette minua kaipaamaan."
Mutta nyt ei Maunukaan tahtonut jäädä miestä huonommaksi, ja niin
päättivät molemmat veljet ottaa osaa taisteluun Kristian kuningasta
vastaan. Maunu aikoi lähteä kokoamaan talonpoikaisjoukkoja ja Åke
Tukholmaan tarjoamaan Kristina rouvalle palvelustaan.
"Viekää sitten hänelle terveisiä minulta", huudahti Anna vilkkaasti.
"Sanokaa, että hänen esimerkkinsä kehottaa minua seuraamaan."
* * * * *
Saksalaisten pursiin, jotka olivat purjehtineet ruotsalaiseen
saaristoon myymään tavaroitaan, tuli usein uutisia Tanskasta;
kertomuksia siitä, että Kristian kuningas laivastoineen pian lähtisi
Tukholmaan, liikkui jo hyvät ajat ennen kuin se tapahtui.
Saksalaiset laivurit kertoivat siitä rajattomasta ilosta mikä oli
noussut Kööpenhaminassa, kun saatiin viestejä tanskalaisten aseiden
menestyksestä Ruotsissa. Sotajoukot olivat voittoisasti retkeilleet
kautta maan, valtionhoitaja oli kaatunut, nyt varmaankin oli
kuninkaan helppo kukistaa Ruotsi lopullisesti. Huhtikuun ensi päivinä
oli jälleen lähetetty suuret tukut kirjeitä ympäri maata ja kaikki
olivat tulvehtineet täytenään mitä pyhimpiä vakuutuksia ja runsaimpia
lupauksia kuninkaan armosta ja suosiosta. Muuan sellainen kirje
saapui Kalmariinkin.
Anna rouva pani sen heti syrjään; kuninkaan uusien lupausten sijaan
puhui hän niistä monista, jotka hän oli pettänyt.
Usein nähtiin hänet suuren upseeri- ja sotamies joukon ympäröimänä.
Silloin kertoi hän aina jostakin uudesta ilkityöstä, joka oli
tehty Ruotsissa, ja varmaa on, ettei Tanskan kuninkaalla ollut
toimeliaampaa, vaikutusvaltaisempaa vastustajaa kuin Anna Bjelke.
Mutta kun hän sellaisten seurojen jälkeen palasi hiljaisiin
suojiinsa, silloin tunsi hän itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi ja
ikävöi, että toiminnan hetki pian löisi.
Eräänä päivänä oli hän äsken saapuneen purren mukana saanut kirjeen
Suomesta ja luki sitä juuri parhaillaan, kun Outi astui sisään.
Sorjalla neitosella oli Kalmarin linnassa väljät tanhuat
miellytyshalulleen, ja hän olikin paljon palvonnan esineenä.
Tyytyväisyydestä säteilivät hänen mustat silmänsä. Mutta nyt näytti
hän kalpealta ja pelokkaalta rientäessään esiin huudahtaen: "Jalo
rouva!"
"Mitä on tekeillä?"
"Turo on täällä!"
"Turo! Mistä hän tulee?"
"Suomesta. Isä on kuollut!"
"Niinkö, se on siis syynä liikutukseesi! Hän on ollut Viipurissa?"
"Niin, mutta..."
"Mitä on tapahtunut?"
"Turo tahtoo, että minun on mentävä hänen kanssaan naimisiin."
"Olethan luvannut sen!"
"_Silloin_, mutta nyt..."
"Tahdotko pettää lupauksesi?"
"Tahdon vain lykätä sen täyttämisen."
"Onko mielesi kiintynyt johonkin toiseen?"
"Ah, kuinka voitte luulla..."
"Minulla ei ole ollut aikaa valvoa sinua viime kuukausina, sinä olet
nyt kyllin vahva tehdäksesi sen itse."
"Minä en ole tehnyt mitään pahaa!" sanoi Outi itkien.
"Toivotaan!"
Outi heittäytyi Anna rouvan jalkoihin ja suuteli hänen hamettaan.
"Jalo rouva", sanoi hän, "taivuttakaa hänet antamaan minun olla
vapaana vielä vuosikauden."
"Mistä syystä?"
"En tahdo erota teistä!"
"Onko tämä todellinen syysi!"
"Vakuutan sen!"
"Pyydä sitten Turoa tulemaan tänne!"
"Pyhä neitsyt siunatkoon teitä!" Ja hän riensi nopeasti huoneesta,
mutta palasi hetkisen kuluttua Turon kanssa.
Turosta oli paisunut suuri ja väkevä merimies, joka uhkui elämää ja
terveyttä.
"Totisesti, Turo, tuskin tunnen sinua", huudahti kummastunut Anna
hänet nähdessään.
"Te, jalo rouva, minut veditte ylös unteloisuudestani", sanoi hän.
"Ja jos minusta on tullut jotakin, on se tapahtunut teidän avullanne,
enkä koskaan lakkaa teitä siunaamasta."
Sanoissa oli niin paljon sydämellisyyttä, että Anna oli vakuutettu,
etteivät ne olleet opetettuja, ja kuitenkin ihmetytti häntä suuresti,
missä Turo oli niin sievistynyt sanoiltaan ja käytökseltään.
Hänen kysymykseensä vastasi mies olleensa kolme viikkoa kotonaan
ennenkuin äskettäin oli erään laivurin mukana tullut Ruotsiin.
"Mitä sinulla oli niin kauan kotipuolellasi tehtävää?" kysyi Anna.
"Hautasin Outin kunniallisen isäukon ja laitoin kaiken kuntoon hänen
tuloaan varten."
"Luuletko itse tulevasi siellä maanäärillä viihtymään?"
"Tuskinpa kauan, mutta silloin lähden jälleen merille."
"Kuinkas hän silloin?"
"Jää tietysti mökille! Mummo ikävystyy yksin."
Sanat kuulostivat kovilta ja ankarilta, ja katse, jolla hän katseli
Outia, muistutti haukkaa, joka pitelee varpusta kynsissään.
Outi kääntyi pois ja itki.
"Oletteko jo riidelleet?"
"Hän on kuin pursi ilman peräsintä, nyt saa hän tutustua kompassiin."
Anna rouva antoi Outille muutamia tehtäviä suoritettavaksi, ja vasta
tämän mentyä käski hän nuoren merimiehen kertoa mitä tiesi hänen
äitinsä ja sisarensa kodista; kaikki mikä oli yhteydessä Viipurin
kanssa, oli hänelle rakasta.
Sitten kysyi hän, tiesikö Turo mitään mielialasta Suomessa, ja Turo
kertoi elävyydellä, ja lämmöllä, että suomalaisiin kansanmiehiin sai
huoletta luottaa; mutta oli siellä herrojakin, jotka olivat kunnon
miehiä. "Teidän oma lankonne, jalo herra Tönne Erikinpoika, on
ruotsalainen sielultaan ja mieleltään", sanoi hän.
"Oletko kuullut mitään herra vainajani vävystä, jalosta Åke
Yrjänänpojasta?"
"Kuulin hänen sanovan talonpojille, että niin totta kuin herra
Sten Sture oli jalo ja ylevämielinen herra, suuri toimissaan, niin
varmasti tahtoi hänkin taistella henkeen ja vereen hänen oikean
asiansa puolesta."
"Sitä odotinkin!"
"Sentähden kansa häntä rakastaa, ja äitini, joka talvikorvalla oli
Turun puolella, kertoi, kuinka piispa on kehottanut, että jokaisen
on pysyttävä uskollisena esivallalle, joka jo niin kauan on maata
parhaimmiten hoivannut."
"Et usko, Turo, kuinka sanasi lohduttavat ja ilahuttavat minua;
mielelläni olisin nähnyt, että olisit tahtonut jäädä tämän
rauhattomuuden ajaksi linnoitukseen; luotettava palvelija on suuri
aarre, eikä minulla ole sellaista ainoatakaan."
"Sen sanotte Outin tähden!"
"Sanon sen omastakin puolestani, Turo."
Turo näytti sangen epäilevältä. "On kai sama, tapahtuuko se muutamia
kuukausia ennemmin vai myöhemmin", jupisi hän.
"Samalla voisit pitää silmällä Outiakin, ja niin oppisi hän
tottelemaan; olen viime aikoina ollut vähän tekemisissä hänen
kanssaan."
"Tiedän, että hän rakastaa minua", sanoi Turo. "Hän ei ole minulle
uskoton enempää kuin minäkään hänelle; mutta en tahdo, että toiset
näkevät häntä; tosin on hän kaunis, mutta ainoastaan minulle!"
Siinä puuskahti villi esiin; kuinka vähän miekkonen tunsikaan Outia!
Anna rouva katui, että oli pyytänyt häntä lykkäämään häitä ja muisti
Esbjörnin neuvon naittaa heidät niin pian kuin mahdollista ja
lähettää heidät takaisin kotiin.
Mutta sitten ajatteli hän sitä hyötyä, mitä Turo tekisi hänelle.
Ja niin kehotti hän häntä tekemään tuttavuutta niiden saksalaisten
kanssa, joita oli linnoituksessa. "Kenties teen siinä väärin, mutta
epäilen heitä", sanoi hän. "En ole kuitenkaan uskaltanut puhua tästä
kenellekään ennenkuin nyt sinulle."
Turo selitti heti olevansa halukas; hänelle näytti olevan mieliin
saamansa luottamus, ja hän pyysi, ettei Anna mitenkään osoittaisi
häntä tuntevansa nähdessään hänet miehistön kesken. "Täytyy varoa
herättämästä heidän epäluulojaan", sanoi hän.
Kun Outi kuuli emännältään tehdystä sopimuksesta, ei se juuri
näyttänyt häntä ilahuttavan. "Nyt varmaankin hän rupeaa urkkimaan
minua", sanoi hän. "Mutta se on turhaa vaivaa, minä olen yhtä viisas
kuin hänkin!"
Toukokuu oli alullaan. Lumet ja jäät olivat lähteneet, meriliike oli
vapaa. Tornista tähysteltiin, eikö laivastoa näkyisi etelästä päin.
Eräänä aamuna ilmoitettiin, että se yöllä oli tullut Kalmarinlahteen.
Mutta se oli laskenut ankkurinsa eikä tiedetty mistä syystä.
Eräänä päivänä antoi Turo Anna rouvalle merkin, että hänellä oli
jotakin tärkeää sanottavaa. Anna oli itse ollut päällystön kanssa
linnanportilla katsomassa, että kaikki oli hyvin sulettuna; sieltä
palattuaan viittasi hän Turon seuraamaan.
Huoneeseen tultuaan sanoi Turo hänelle: "Olette oikeassa, täällä on
kapina tekeillä!"
"Keiden kesken?"
"Saksalaisten!"
"Mitä he valittavat?"
"Sitä, että heillä on nainen päällikkönä."
"Ja ruotsalaiset?"
"Ovat tyynet -- toistaiseksi."
"Mitä sillä tarkoitat?"
"Kaikki riippuu siitä, miten kapinahankkeet menestyvät."
"Siinä olet oikeassa!" sanoi Anna rouva hieman katkerasti. "Mutta
minä olen ollut varuillani, ja nyt tarvitsen sinun apuasi."
"Mitä minun on tehtävä?"
Anna rouva avasi oven viereiseen pienempään huoneeseen. "Hanki
työaseita ja murra täällä auki lattia; mutta sen täytyy käydä pian."