Suuri ja yleinen oli hämmästys ja pelästys, kun levisi tieto Sten
herran kuolemasta.
Ensi kertaa oli Ruotsi ilman päällikköä, kun vihollinen oli
valtakunnan sydämessä. Se vaikutti kerrassaan lamauttavasti, ei
sotakuntoiseen kansaan, vaan isänmaallisen puolueen herrasaineksiin.
Tanskalaisystävät kohottivat päätään, mutta isänmaan ystävät
hajaantuivat eri puolueihin, vallitsi neuvottomuus, joka kääntyi
kaikille tahoille löytämättä mitään mihin tarttua tai turvata.
Sotahalu paloi rahvaan mielessä, mutta mitä voi mahtava virta siellä,
missä ei ole ylevää, pontevaa tahtoa näyttämässä sille tietä oikeaan
suuntaan.
Herrojen kesken neuvoteltiin vilkkaasti kysymyksestä, mihin oli
ryhdyttävä. Valtakunnan puolustus ja valtionhoitajan vaali olivat
mitä lähimmässä yhteydessä keskenään. Jälkimäinen sillä hetkellä
polttavin. Muutamat sanoivat suoraan, etteivät tahtoneet käydä
taisteluun ennenkuin oli määrätty päämies.
Ainoastaan yhdellä oli kylliksi rohkeutta ja tarmoa katsoa vaaraa
suoraan silmiin, ja se ainoa oli nainen.
Ihmeteltävällä lujuudella oli Kristina rouva ottanut vastaan tiedon
jalon herransa manalle menosta. Kyyneletön oli hänen katkera surunsa,
mutta sitä syvempi, ja kuitenkin näytti siltä, kuin vainajan tarmo
olisi siirtynyt häneen.
Kun hänen rouvansa ja neitsyensä seisoivat valittaen hänen
ympärillään, sanoi hän heille:
"Älkää itkekö ja valittako minun ollessani läsnä, sillä minä en saa
itkeä enkä valittaa, vaan ainoastaan toimia!"
Ponnella ja päättäväisyydellä, jonka täytyy herättää kaikkien
aikojen ihailua ja joka erittäinkin tänä yleisen sekamelskan ja
epätoivon aikana heittää mitä kirkkaimman valon hänen ylitsensä,
kokosi hän ympärilleen samanmielisiä miehiä, puhui heidän kanssaan
isänmaan hädästä ja elähdytti heitä ponnistuksiin, jotka saavuttivat
odottamatonta menestystä.
Jöns Jönsinpoika seisoi uskollisesti hänen rinnallaan, esittäen
hänelle, että oli välttämätöntä laittaa kaupungin muurit ja tornit
puolustuskuntoon niin pian kuin mahdollista.
Silloin kutsui hän koolle kaupungin porvarit.
He saapuivat linnaan.
Kun mustapukuinen, kalpea nuori nainen astui heidän joukkoonsa,
silloin kyyneltyi moni silmä, ja useampi kuin yksi harmaantunut pää
kääntyi pois, ettei ilmaisisi omaa heikkouttaan tai syvää osanottoaan
häntä kohtaan.
Yksinkertaisin sanoin puhui hän heidän kanssaan uhkaavista vaaroista
ja kysyi mitä oli tehtävä.
"Teemme kaiken teidän ja rakkaan Sten herran muiston tähden!" vastasi
pormestari juhlallisesti.
"Vannokaa sitten minulle, että teette viholliselle vastarintaa
viimeiseen mieheen!" huudahti hän.
Ja he tekivät heti valan.
"Tahdotteko uskoa linnan puolustuksen minulle vai jollekulle muulle?"
kysyi hän sen jälkeen.
"Ainoastaan teille!"
"Silloin on meidän molemmin puolin tehtävä velvollisuutemme!"
Sitten neuvoteltiin, mihin toimenpiteihin oli ryhdyttävä; ja
uhrautuvaisuus oli niin suuri, ettei mitään pidetty mahdottomana niin
tärkeän ja tähdellisen asian tähden.
Seuraavana päivänä ryhdyttiin työhön.
Ei pantu työhön ainoastaan kaikki käsityöläiset, jotka olivat
kaupungissa, vaan kauppamiehet, porvarit ja kaikki, jotka pystyivät
kantamaan kalkkia ja kiviä, saivat auttaa vointinsa mukaan. Täällä
joutui ylhäisinkin käskettäväksi, kunto määräsi etusijan, eikä kukaan
vetäytynyt työstä pois.
Ripeydellä ja ponnella, joka saa etsiä vertaistaan, laitettiin
kaupunki ja sen muurit ja tornit puolustuskuntoon; joka miehen
valtasi halu tehdä voitavansa kaupungin puolustukseksi, ja Kristina
rouva osoitti ajattelevaisuudellaan ja määräyksillään, että hän oli
täysin kykenevä siihen vaikeaan ja vastuunalaiseen tehtävään, jonka
oli ottanut niskoilleen.
Mutta kun häneltä kerran kysyttiin, kuinka hän niin hyvin voi saada
selon kaikesta, mitä oli tehtävä, vastasi hän:
"Kuinka minä tietäisin mitään, jollei hän olisi opettanut minua.
Kaikki työni on ainoastaan rakastetun herrani tahdon toteuttamista;
ainoastaan puutteellisuudet ovat minun osaani."
Vasta illan tultua otti hän oikeuden käydä lastensa luona. Nämä
olivat nyttemmin jätetyt palvelijatarten huostaan. Ainoastaan
vanhin seurasi äitiään koko päivän ja katsoi usein häneen viisailla
kysyvillä lapsensilmillään. Mutta kun ilta tuli, silloin oli hänellä
ne kaikki ympärillään.
Silloin ei saanut olla läsnä kukaan muu vieras kuin Kaarina.
Hänen kanssaan puhui hän vainajasta; hänen sylissään saattoi hän
itkeä.
Mutta pienokaiset tahtoivat nähdä hänet iloisena kuten muinoin; he
kysyivät isäänsä, joka niin usein oli leikkinyt heidän kanssaan, ja
kun heille sanottiin, että hän oli mennyt Jumalan luo, tahtoivat he
mennä sinne jälestä; hänen luonaan oli parempi olla kuin äidin, joka
ei tahtonut leikkiä heidän kanssaan.
"Onko teillä sydäntä jättää minut yksin tänne?" kysyi Kristina rouva.
"Äiti, voittehan tulla mukaan."
"Mutta jos en saa?"
"Saatte, jos isä kutsuu!"
"Kristina rouvalla oli niin paljon ajateltavaa, mutta minä leikin
kanssanne, kun ette vain puhu noin!" lopetti Kaarina jutun.
Näihin hiljaisiin yksityissuojiin oli Esbjörnillä vapaa pääsy;
lapset ottivat hänet vastaan ilohuudolla, ja Kristina rouva näki
aina mielihyvällä uskollisen palvelijan, joka toi hänelle viime
tervehdyksen hänen herraltaan. Tavallisesti toi hän hyviä uutisia
mielialasta kaupungissa ja aina osasi hän tehdä ilmoituksensa niin,
että ne sisälsivät muistoja joistakin Sten herran toivomuksista, ja
ylhäisen rouvan ja halvan palvelijan pyrinnöt kävivät yhteen siinä,
että heille oli korkeinta kaikista _hänen_ tahtonsa toteuttaminen.
Mutta sitten Esbjörn leikki pienokaisten kanssa, kunnes ilo nousi
korkealle kattoon, eikä hän kuitenkaan koskaan hymyillyt, Esbjörnin
kasvoilla oli niin syvä surun piirre, hänen sanottiin muutamissa
kuukausissa vanhentuneen kymmenkunnan vuotta. Mutta lasten
sydämellinen ilo houkutteli hymyn Kristinan ja Kaarinan huulille, ja
tätä hän juuri näytti toivovankin.
Se rajaton luottamus, joka Kristinalle oli näihin molempiin, vei
siihen, että Esbjörnille uskottiin vietäväksi tärkeimpiä viestejä ja
silmälläpito linnan sisällä linnoitustöiden kestäessä Kaarinalle.
Reipas tyttö valvoi, että ne, jotka tarvitsivat ruokaa ja juomaa,
saivat sitä linnasta; usein vietti hän koko päivät ulkosalla eikä
arastellut olla apuna vointinsa mukaan.
Tuliluikkuja, ruutia, luoteja ja nuolia hankittiin ja pantiin varalle
erityisiin paikkoihin.
Kristina rouva esitti porvareille, että oli välttämätöntä valita
päällikkö palkatuille pyssymiehille, ja kun tämä oli tapahtunut,
kutsui hän nämä linnaan, puhui siitä vastuusta, jonka he olivat
ottaneet niskoilleen, kehotti heitä rohkeuteen ja urhoollisuuteen,
jakoi lahjoja ja sanoi iloitsevansa niistä urhoollisuuden
osoituksista, joita he tulisivat antamaan.
Ja niin suuri oli innostus, että jokainen sanoi mielellään tahtovansa
antaa lupauksensa hänelle.
Meripuolelle rakennetun paalulaitoksen puomien edustalle varustettiin
lotjia ja asestettuja aluksia. Linnoitustyöt tehtiin lujemmin kuin
konsanaan.
Mutta ei siinä kyllin. Kristina rouva päätti ensi avovedellä lähettää
tuskin seitsenvuotiaan poikansa, varman vartioston saattamana,
viemään kirjettä Puolan kuninkaalle taivuttaakseen hänet ja
Danzigin kaupungin auttamaan. Nuoren herran saattajaksi valittiin
ennenmainittu Pietari Jaakonpoika (Sunnanväder), joka äskettäin oli
nimitetty Tukholman kirkkoherraksi.
Ja neuvottomille herroille, jotka epäilivät isänmaan menestystä,
kirjoitti rohkea nainen kirjeen toisensa jälkeen. Hän kehotti heitä
liikuttavin sanoin yksimielisyyteen ja miehuuteen ja esitti, että oli
välttämätöntä heti valita valtionhoitaja.
Varmaankin herroja vähän hävetti. Nöyryyttävää oli, kun nainen
täten oli heitä miehuullisempi. Ja tämä vei lopulta siihen, että
herrat kokoontuivat Eldsundiin Strengnäsin luona kohdatakseen siellä
vihollisen. Sinne riensi monia tuhansia rahvaan miehiä, herrasmiehiä,
vuorimiehiä ja talonpoikia.
Sillävälin oli Otto Krumpen tanskalaisine joukkoineen mennyt
Tivedeniltä Vesteråsiin, voitonriemuisena ja ylimielisenä kuten onnen
suosikit ainakin.
Kun sitten saapui viesti, että ruotsalainen sotajoukko kokoontui
Strengnäsiin, lähtivät tanskalaiset heti liikkeelle ja marssivat
iloisina heitä vastaan.
Mutta ruotsalaisten herrojen keskuudessa oli neuvottomuus kenties
vielä suurempi kuin ennen, kun nyt toiminnan hetki oli käsissä. Mitä
lähemmäksi vihollinen tuli, sitä välttämättömämmäksi käsitettiin
päämies, mutta mistä sellainen otettaisiin. Aika vaati voimakasta
kättä, ja kun hätä on oven edessä, silloin pelkuruus vetäytyy oven
taa.
Oli kyllä useita, jotka tahtoivat, mutta ei ketään, joka olisi
uskaltanut ottaa niskoilleen vastuunalaisen tehtävän sotajoukon ja
valtakunnan eturinnassa. Jokainen vetääntyi syrjään, ja seuraus
oli, että koko sotajoukko hajaantui. Talonpojat lähtivät tiehensä
harmissaan, mutta suurin osa aatelistosta ratsasti illalla
Tynnelsöhön, tanskalaisen sotajoukon parhaallaan rynnätessä
Strengnäsiin.
Tämä tapahtui maanantaina helmikuun 20 päivänä. Neuvottelemisen
taidossa herrat sitä vastoin olivat verrattomia. Neuvoteltuaan koko
yön tulivat he lopulta siihen päätökseen, jonka jokainen jo ennen
oli tehnyt itsekseen. Oli ryhdyttävä pakkosopimuksen hierontaan
vihollisen kanssa. Jokainen tahtoi säilyttää oman nokkansa, isänmaan
asia työnnettiin syrjään.
Otto herra suostui 11 päivän aselepoon, helmikuun 21 päivästä
maaliskuun 3 päivään, jollaikaa vihollinen ei polttaisi eikä
murhaisi; ryöstämästä ei hän tahtonut eikä voinut heitä kieltää.
Tarvitsihan heidän olla jossakin toimessa. Kristina rouva sai joka
päivä kirjeitä ja viestejä siitä, mitä tapahtui, mutta ne eivät
masentaneet hänen mieltään. Hän tiesi kyllä, että jos ruotsalaisten
herrojen sydämissä olisi sykkinyt uskollinen, isänmaallinen sydän,
eivät tanskalaiset olisi saaneet sellaista menestystä. Mutta
hänellä ja hänen ystävillään olivat vielä valtakunnan tärkeimmät
linnoitukset, Nyköping, Stegeborg ja ennen kaikkea Kalmari. Ja herrat
Maunu Gren ja Pentti Arendinpoika olivat hänen apunaan ja tukenaan.
Tosin tiesi hän, että Juhana Maununpoika oli jälleen sairastunut,
mutta Anna Bjelke eli, ja näinä hajaannuksen päivinä oli kylläkin
merkillistä, että kaksi naista oli isänmaallisen puolueen etunenässä
ja yksinään pitämässä sitä yllä.
Kristina rouva lähetti poikansa jo maaliskuun ensi päivinä Lyypekkiin
ja kirjoitti sinne liikuttavan kirjeen, puhuen siitä suopeudesta ja
osanotosta, jota hänen herransa oli kokenut siellä oleskellessaan, ja
pyysi, että he hänen muistoaan kunnioittaen tahtoisivat tulla hänen
leskensä avuksi taisteluun sen isänmaan puolesta, jota pelastaessaan
Sten Sture oli uhrannut henkensä.
Ja niin syvästi vaikutti kirje, niin yleinen oli osanotto Kristina
rouvaa kohtaan, että varustettiin laiva viemään sotaväkeä ja
elintarpeita Tukholmaan jalon naispäällikön avuksi.
Hän unhotti itsensä kokonaan, naisellinen heikkous oli kadonnut.
Esbjörn oli väsymätön. Hän hankki aina parhaat ja luotettavimmat
uutiset, häneltä saatiin ensiksi tietää, että kaikista maanääristä
kutsuttiin herroja kokoukseen Upsalaan.
Sitten saapui lähettiläs kutsuen kokoukseen myös Kristinaa ja niitä
aatelismiehiä, jotka olivat linnassa.
Neuvottelu, joka tämän johdosta pidettiin, ei ollut pitkä.
"Minä en mene sinne!" sanoi Kristina.
"Me olemme liian harvalukuisia voidaksemme kumota heidän
päätöksensä", tuumi Maunu Gren. "Meidän on osoitettava mielipiteemme
toiminnassa."
"Toiminnassa, joka pystyy kumoamaan heidän päätöksensä!" lisäsi
Pentti Arendinpoika.
Suuri oli liike Upsalassa. Arkkipiispa Kustaa Trolle oli saapunut.
Hänen viime aikoina melkein tylsä välinpitämättömyytensä oli
väistynyt kuumeisen toimeliaisuuden tieltä. Nyt oli toiminnan hetki
lyönyt, nyt voisi hän näyttää todellisen mielialansa! Kukaan ei
tuntenut sitä oikein, sen tiesi hän.
Sinne saapui myös piispa Mathias, notkeaselkäinen mies, joka Sten
herran eläessä oli pitänyt kyntensä piilossa ja ystävällisesti
hymyillyt molemminpuolin ja nyt hieroi sovintoa tanskalaisten kanssa.
Saapui Vesteråsin piispa Otto, ja Holger Kaarlonpoika, saapui Erik
Abrahaminpoika, ylpeämpänä, häikäilemättömämpänä kuin koskaan, ja
sitä tarvitsi hänen olla niiden edessä, jotka, vaikkeivät kenties
ajatuksissaan olleet parempia kuin hän, kuitenkaan eivät olleet
tehneet mitään tihutöitä.
Sinne tuli myös herra Juhana Arendinpoika, Pentti Gylta, Knut
Pentinpoika ja Knut Niilonpoika.
Ruotsalaisten herrojen joukossa olivat nämä ylhäisimmät; luku ei
ollut suuri, mutta se ei estänyt heitä esiintymästä valtaneuvoston
nimessä ja sen vallalla.
Sitä paitsi saapuivat herra Otto Krumpen ja Knut Alfinpoika, mukanaan
joukko sotaväkeä, voidakseen, jos niin tarvittiin, antaa tarpeellista
painoa niille päätöksille, jotka oli tehtävä; katsottiin sitä paitsi
edulliseksi pitää alituiseen ruotsalaisten herrojen silmien edessä
vieraan kuninkaan mahtavuus ja sotaonni.
Ikäänkuin se ei olisi kylliksi tepsinyt, näytti Otto herra
kuninkaansa valtakirjan "osoittaa suopeutta ja ystävyyttä kaikille
niille, jotka tahtoivat taipua ystävälliseen sopimukseen".
Kuinka he kumarsivat maahan hänen edessään! Herra Kustaa Trolle
esiintyi ensi kertaa puhujana. "Saattaa hyvin nähdä edeltäpäin",
sanoi hän, "että vaikkapa Kristian kuningas saataisiinkin vielä
kerran peräytymään, niin ei se paljoakaan auttaisi. Tanskan kuninkaat
ovat nyt jo pian viidenkymmenen vuoden aikana osoittaneet, etteivät
he koskaan aio luopua Ruotsin kruunusta. Jolleivät Sturet olisi
yllyttäneet Ruotsin kansaa kapinaan, niin olisi valtakunnalla
ollut alituinen rauha. Nämä pohjoismaiset valtakunnat ovat aivan
kuin luonnon määräämät yhden ainoan pään hallittaviksi; sama kieli
ja samat tavat osoittivat, että ne kuuluivat samaan heimoon. Ja
eivätkö näiden kolmen valtakunnan kansat ole sukulaisuuden ja
avioliittojen kautta niin kietoutuneet ja sitoutuneet yhteen, että
itse verisiteetkin vaativat niiden yhdistymistä? Ja niin kauan kuin
ne pysyvät yhtenä ruumiina, katselee koko Europa niitä pelolla.
Vanhempien aikojen kronikat osoittavat, että he ovat taltuttaneet
itse ylpeän Roomankin."
"Mikä meitä estää säilyttämästä samaa vaikutusvaltaa!" huudahti
Holger Kaarlonpoika.
"Ei mikään! Mutta valtakunnalla täytyy olla kuningas, ja kun
Ruotsin vanha kuningassuku on nyt kuollut sukupuuttoon, ei ketään
ruotsalaista aatelismiestä voitaisi ilman kateutta ja epäsopua
korottaa tälle kunniasijalle."
Kuului hyväksymisen murinaa.
"Kuningas Kristian", jatkoi Kustaa herra, "on vanhan ruhtinaallisen
suvun jälkeläinen. Ruotsalaisten kuninkaiden haaravesana voisi
hänellä tavallaan olla oikeuskin valtakuntaan. Voisihan hänet
hyväksyä ehdoilla ja varata itselleen kaikki mahdolliset takeet."
Kuulijat tuskin tunsivat Kustaa herraa; missä oli nyt entinen
ankaruus, hän puhui sellaisella lempeydellä ja sovinnollisuudella
kaikkia kohtaan, ettei kukaan ollut sitä odottanut.
Tanskan kuninkaan asiaa ei olisi voitu ajaa onnellisemmalla tavalla.
Ruotsalaisten urhoollisuutta ja suurta arvoa oli imarreltu, samalla
kuin toiselta puolen oli esitetty kaikki pysyvän rauhan kultaiset
hedelmät.
Innostus oli vilkas ja yleinen. Monet, jotka tähän asti olivat
tunteneet ynseyttä, alkoivat luottaa häneen.
Lisäksi saapui tieto, että Simon junkeri, kreivi von der Lippe,
marssi läpi Smålannin ja Itä-Göötanmaan tuoden tanskalaisen
sotajoukon avuksi 1,500 ratsumiestä, kaikki valioväkeä.
Niistäkin, jotka olivat taipuvaisia kallistumaan Kristinan puolelle,
näytti suorastaan mahdottomalta ajatella Ruotsin valtakunnan
ylläpitämistä.
Enempää neuvottelematta jättivät läsnäolijat arkkipiispa Kustaan ja
yllämainittujen herrojen tehtäväksi hieroa sovintoa Otto Krumpenin ja
muiden tanskalaisten sotapäällikköjen kanssa.
Nämä puolestaan olivat pelkkää ystävyyttä, he lupasivat, mitä
pyydettiin, lupasivat yhdeksät hyvät ja kahdeksat kauniit.
Ja kokoontuneet ruotsalaiset herrat lupasivat omasta ja Ruotsin
valtakunnan puolesta Kristian kuninkaalle uskollisuutta ja
alamaisuutta. Hän olisi tästedes oleva Ruotsin kuningas.
Ei tiedetä varmaan, oliko kuningas määrännyt, mitä lupauksia he
saivat antaa, mutta varmaa on, että paljon luvattiin. Kristian
kuninkaan oli hallittava valtakuntaa Ruotsin lain ja vanhan ja
hyvän tavan mukaan neuvoston avulla, pidettävä voimassa kaikkien
hengellisten ja maallisten herrojen erioikeudet ja vapaudet, samoin
pidettävä voimassa ja noudatettava kaikkia sopimuksia, jotka oli
tehty kolmen valtion kesken. Kaikki linnat ja läänit oli jätettävä
neuvoston huostaan, nekin, jotka kuninkaalla jo olivat hallussaan,
mitään raskaampaa veroa ei säädettäisi neuvoston ja aateliston
suostumuksetta, vieläpä hänen armonsa laupiaasti antaisi jokaiselle
takaisin ne tilukset, mitkä tässä taistelussa oli menetetty. Luja ja
ikuinen rauha oli vallitseva kolmen valtakunnan kesken, ja kaikki
vangit oli molemmin puolin päästettävä vapaiksi.
Tanskalaiset herrat allekirjoittivat kirjeensä Upsalassa maaliskuun 6
päivänä 1520.
Ovelasti oli kirje laadittu pyydystämään etujaan etsiviä herroja.
Aatelisto saattoi sillä vallalla, joka täten annettiin sen käsiin,
saada takaisin muinaisen merkityksensä, kun Albrekt kuningas jätti
linnat ja hallitusvallan neuvosherrojen käsiin.
On sangen merkillistä, ettei kukaan näistä herroista ajatellut,
kuinka turhia kaikki sopimukset tässä suhteessa olivat olleet ja
kuinka monet kerrat moiset laskut olivat rauenneet tyhjiin. Mutta
menneet ajat eivät olleet näille herroille mitään opettaneet.
Kun Kristian kuningas sai tiedon Upsalassa tehdystä sopimuksesta,
hyväksyi hän sen sellaisenaan. Ennen kuukauden loppua tulvehti
valtakunta täytenään kuninkaan armollisia ja suosiollisia kirjeitä.
Niitä saivat yksityiset miehetkin, eivät ainoastaan aateliset, vaan
talonpojatkin. Kukaan muu kuningas ei ole lähettänyt niin paljon
kirjeitä yhdellä kertaa, ja kirjeet pystyivät paremmin kuin miekka.
Suurin osa rahvaasta alistui, sillä eiväthän he tienneet mitään
keinoa.
Mutta vuoristossa, Taalainmaassa ja Vermlannissa, ei siihen oltu
halukkaita. Arkkipiispan lähettiläät eivät sieltä paljoakaan
hyötyneet "kuninkaankirjeineen"; töintuskin saatiin rahvas antamaan
ensin sellainen selitys, että tahdottiin muutamia kuukausia
ajatusaikaa, sitten vastaus, että jos koko Ruotsi alistui ennen ensi
heinäkuun 29 päivää, niin hekin kenties seurasivat esimerkkiä.
Mutta taalalaiset tahtoivat mieluummin jatkaa sotaa, ja värendiläiset
eivät voineet tehdä päätöstään. Mutta sillävälin tekivät virdalaiset
erikoisrauhan blekingiläisten kanssa ja päättivät puolustaa maataan
väkivaltaa vastaan.
Kuitenkin oli tärkeintä kaikista voittaa Kristina rouva ja hänen
kanssaan Tukholma.
Mieluimmin tahdottiin tehdä se ilman miekan iskua.
Niin tanskalaiset kuin ruotsalaisetkin herrat päättivät lähteä
pääkaupunkia kohden päästäkseen puheisiin hänen ja häntä kannattavain
miesten kanssa.
Spångaan saavuttuaan jättivät he sotajoukon siihen, ja arkkipiispa
lähetti erään Upsalan professorin, mestari Henrik Sledormin, ja
kanslerinsa, Mathias piispan Tukholmaan viemään kirjeitä Kristina
rouvalle ja kaikille korkeille herroille.
Molemmat miehet lähtivät taipaleelle, kenties eivät niinkään
pelkäämättä, mitä tulisivat kohtaamaan.
Kun he saapuivat Norrmalmiin, oli ulompi silta vedetty ylös, niin
etteivät he voineet päästä kaupunkiin. Kahdenvaiheilla katselivat he
toisiaan, tietämättä mihin ryhtyisivät.
Silloin kajahti "seis"-huuto heitä vastaan.
He huiskuttivat valkoliinaa merkiksi, että tulivat rauhallisilla
asioilla.
Raatimies, joka piti vahtia, meni lähemmäksi ja kysyi:
"Mitä tahdotte täältä?"
"Tuomme kirjeitä!" sanoivat he.
"Kenelle?"
"Jalolle Kristina rouvalle", vastasi kansleri.
"Ja herra Magnus Grenille", lisäsi mestari Henrik.
"Ja monille muille", jatkoi edellinen.
"Tunnetteko sisällön?"
Lähettiläät katsoivat epäröiden toisiinsa; he eivät tienneet, mikä
vastaus heidän oli annettava.
"Jollette tahdo vastata, niin laittautukaa tiehenne!"
"Me tunnemme sisällön."
"Sanokaa sitten se."
"Mutta kirjeet..."
"Sisältö, tai korjatkaa luunne!"
Upsalan professori sai sanoiksi. "Sisältö on", sanoi hän, "että
joukko ruotsalaisia herroja haluaa ja pyytää, että jalo Kristina
rouva, herra Magnus Gren ja muut ritarit ja herrat, jotka ovat
linnassa ja kaupungissa, tahtoisivat tulla heitä kohtaamaan Spångaan,
neuvottelemaan niistä tärkeistä asioista, jotka ovat jokaisen
rehellisen miehen sydämellä."
Raatimies kutsui luokseen kaksi miestä, jotka seisoivat hieman
loitompana. Näiden kanssa hän neuvotteli hiljaa ja kääntyi sitten
vieraihin.
"Ilmoitan teidät Kristina rouvalle", sanoi hän. "Riippuu hänestä,
saatteko tulla kaupunkiin vai ettekö!" Näin sanoen hän lähti.
Mutta toinen paikalle kutsutuista miehistä oli Esbjörn, ja hän meni
lähemmäksi.
"Sangen uskaliasta tulla tänne", sanoi hän.
"Kuinka niin?"
"Muistattekos niitä, kuutta herraa, panttivankeja, jotka Kristian
kuningas vilpillisesti vei mukanaan?"
"He olivat hänen alamaisiaan."
"Ovatko he lukon takana?"
"Jos ovat olleet hänelle tottelemattomat."
"Silloin saatte kytkeä ja kahlehtia koko Ruotsin, sillä ainoastaan
lurjukset alistuvat hänen tahtoonsa."
Heillä oli hyvää aikaa jutella. Odotus kesti niin kauan, että
kansleri virkkoi professorille tyytymätönnä:
"Ihmettelen, aikovatko he antaa meille mitään vastausta!"
Samassa pamahti laukaus Helgeandholmasta, ja kun molemmat miehet
pelästyneinä katsoivat sinne päin, huomasivat he, kuinka muureilta
suunnattiin serpentiinejä ja hakapyssyjä heitä kohden.
Miehet heittäytyivät suulleen maahan.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyivät he.
"Herra Maunu Gren lähettää teille tervehdyksensä!"
"Mutta vastaus?"
"Tahdotteko vielä toisen?"
"Eikö muuta vastausta annetakaan?"
"Tykinkuuliako tahdotte?"
"Auttakaa meidät pois täältä!"
"Menkää ja viekää terveisiä linnasta ja kaupungista herra Krumpenille
ja tanskalaisille herroille, että jos ne tähän asti ovat tavanneet
ainoastaan sellaisia miehiä, jotka ovat käyttäytyneet kuten heikot
naiset, niin täältä löytävät he naisen, joka toimii kuten mies!"
"Kuinka pääsemme täältä?"
"Juoskaa minkä käpälistä lähtee!"
"Mutta jos he ampuvat meitä?"
"Juoskaa sittenkin!"
Ja he juoksivat suinpäin tiehensä; kappaleen matkan päässä odottivat
heidän hevosensa; he heittäytyivät niiden selkään ja riensivät huimaa
vauhtia Spångaan kertomaan retkensä tuloksista.
Kevät teki tuloaan, jäät lähtivät tavattoman nopeasti, ja sen jälkeen
ei ollut ajattelemistakaan Tukholman piirittämistä ennenkuin laivasto
saapuisi Tanskasta; mutta kun nyt tuli tuntuva puute elintarpeista
ja oli siis vaikea pitää väkeä koossa, sijoitettiin tanskalaisesta
sotajoukosta osa Upsalan tienoille, toinen Vesteråsiin ja kolmas
Strengnäsiin. Entinen Sturein ystävä, piispa Mathias, oli väsymätön
vaikuttamaan Kristian kuninkaan puolesta ikäänkuin odottaisi
palkakseen suuria läänityksiä. Hän alentui yhdessä tanskalaisten
herrojen kanssa kiertelemään ympäri Södermanlantia, pitämään puheita
kansalle ja hieromaan sovintoa Kristian kuninkaan puolesta. Näissä
puuhissa hyöri hän koko paastoajan päästään.
Sillävälin kirjoitteli Kristina rouva eri maakuntiin. Ja mihin
hänen kirjeensä saapuivat, siellä hiottiin kirveitä ja tahkottiin
tapparoita. Nyt ei auttanut kuhnailla, tanskalaiset olivat maassa ja
heidät oli ajettava pois. Talonpojat olivat sen tehneet ennenkin, he
sen saattoivat tehdä jälleen.
Puolasta ei Kristina ollut saanut apua; sen kuningas, Sigismund, oli
liitossa Kristian kuninkaan kanssa, ja tämä viimeksimainittu piti
Kristina rouvan ulkomaalaisen avun etsinnän niin vaarallisena, että
hankki paavilta pannajulistuksen Pietari maisterille, joka oli ollut
nuoren Sturen matkatoverina. Sitä vastoin oli maassa siellä ja täällä
oikeinajattelevia miehiä, herrojakin, jotka kokosivat rahvaan miehiä
ja lähettivät useita kertoja Tukholmaan tervetullutta apua.
Mutta sitäkään ennen, vaikka näytti mitä synkimmältä, ei Kristina
koskaan kadottanut rohkeuttaan. Hän neuvotteli usein päällikköjensä
kanssa, mutta linnan ja kaupungin luovuttamisesta ei koskaan
puhuttu sanaakaan. Kaikki rouvansa ja neitsyensä oli hän lähettänyt
koteihinsa, ainoastaan Kaarina oli jälellä, sillä rohkea tyttö
oli itse pyytänyt jakaa vaarat hänen kanssansa. Heitä molempia
valvoi alituiseen Esbjörn; häntä oli mahdoton saada enää lähtemään
kaupungista, hän tahtoi aina olla saapusalla ikäänkuin olisi
varustautunut uhraamaan henkensä, jos jompaakumpaa heistä uhattaisiin.
Upsalan tienoilta saapui tieto, että talonpojat olivat siellä
kärsineet katkeran tappion. Urheasti olivat he ensin ajaneet
tanskalaiset peräytymään. Mutta kun talonpojilla ei ollut
tarpeellista johtoa, joka olisi heidät pitänyt koossa, hajaantuivat
ne. Silloin tanskalaiset kävivät kiivaasti kimppuun; osa talonpojista
hakattiin maahan, muuan joukko, joka oli turvautunut erääseen
tiilivajaan, poltettiin, osa hukkui Fyrisjokeen.
Niin päättyi tappelu Upsalan luona. Mutta menetetty tappelu ei saanut
ruotsalaisia toivottomiksi. Talonpojat joutuivat aivan raivoihinsa,
he liittyivät pieniin joukkoihin, muutamia satoja kuhunkin.
Väestössä oli herännyt epäluulo ja viha pappeja kohtaan, joka
purkautui ilmoille. Toisena pääsiäispäivänä tunkeutui muuan parvi
Vesteråsin tuomiokirkkoon, ja siellä ottivat he Otto piispan
alttarilta ja veivät linnaan säilöön. Jos he olisivat saaneet herra
Kustaa Trollen käsiinsä, olisivat hänen päivänsä olleet luetut. Mutta
varovainen herra aavisti, kuinka vähän häntä suosittiin, ja sentähden
piti hän suuren aseellisen vartioston ympärillään.
Mutta Jaakko Ulfinpoika, vanha piispa Arnon kartanossa, eikö hänkin
ollut osoittautunut Sten herran vihamieheksi; eikö hän ollut toiminut
häntä vastaan valtionhoitajan vaalissa ja eikö juuri hän toimittanut
Kustaa herraa virkaan?
Ja joukko lähti Arnöhön aikoen viedä Jaakko herran Tukholmaan
Kristinan tuomittavaksi. Vanha pääpappi oli juuri laatimassa kirjettä
Kristian kuninkaalle, kun talonpoikaisjoukko lappautui pihaan.
Pergamentti sujahti nopeasti näkyvistä, ja kun hänen pelästyneet
palvelijansa tulivat ilmoittamaan hänelle, että johtajat pyysivät
puhutella hänen armoaan, meni hän heti ystävällisesti heitä vastaan.
Mutta talonpojat olivat siksi kiihtyneessä mielentilassa, ettei tämä
vaikuttanut heihin mitään, ja he sanoivat hänelle muitta mutkitta,
että aikoivat ottaa hänet vangikseen ja kysyivät, tahtoiko hän
seurata hyvällä, muuten vietäisiin hänet väkisin.
"Mihin?" kysyi hänen armonsa.
"Tukholmaan!"
"Kristina rouva saa sitten määrätä."
Ei auttanut muu kuin lähteminen. Hänen armonsa tahtoi käyttää
vaunujaan ja siihen suostuttiin. Hänelle osoitettiin kaikkea
kohteliaisuutta, ja suuren talonpoikaissaattueen keskellä vietiin
hänet Tukholmaan.
Kaupunginportilla jätettiin hänet vartiota johtavalle raatimiehelle
vietäväksi linnaan, ja talonpojat palasivat takaisin ryhtyäkseen
uuteen partioretkeen.
Tukholmassa päätettiin lähettää joukko miehiä Mathias piispaa ja
hänen seuruettaan vastaan. Neuvoteltiin, kuka oli tuleva pienen
joukon johtajaksi.
"Jollen minä olisi niin halpa-arvoinen!" sanoi Esbjörn.
"Minä teen sinut asemiehekseni!" vastasi Kristina rouva.
"Silloin muutan nimenikin", sanoi Esbjörn. "Otan nimekseni Juhana
Terve, ja luulenpa, että se parantaa kaikki mielentuskatkin."
Kaksi muuta asemiestä, Gunnar Galle ja Lassi Göthe, oli tuleva
mukaan, ja Esbjörn valitsi omin päin muutaman palvelijan nimeltään
Pietari Perjantai. Tämä oli vähää ennen ollut hänen mukanaan, kun hän
vartioston kera saattoi Jaakko Ulfinpoikaa Gripsholmaan, missä vanhus
halusi viettää loput päivänsä.
Ja niin lähti hän matkalle pienen parvensa keralla. Saatujen tietojen
mukaan piti piispan ja hänen väkensä olla Teljen läheisyydessä, ja
sen retkeilijät pian havaitsivatkin todeksi. Sillä ojanreunoilla
istui äitejä imulapset sylissään, kuolleita ja haavoitettuja makasi
vierekkäin ja elävät pilkistelivät metsien reunoista ja katosivat
nopeasti peläten vihollisen heidät keksivän.
Pieni kylä oli tavattoman tiheästi rakennettu ja asuttu, mutta joka
tuvan ulkopuolella oli kasoittain särettyjä talouskaluja ja sisältä
kuului huutoja ja melua. Aavistettiin niin vähän mitään äkkiylläkköä,
ettei vihollisen väestä huomannut kukaan lähestyvää parvea.
Esbjörn komensi heti pysähtymään ja laskeutumaan ratsailta, väki
sai vetäytyä läheisen kirkon taa ja olla näyttäytymättä ennenkuin
annettiin merkki hyökkäykseen.
Hänen ratsumiesvaippansa muistutti suuresti tanskalaisten käyttämää,
ja hän saattoi sentähden ilman keksimisen pelkoa heittäytyä maahan
erään keski-ikäisen naisen luo, joka istui liikkumatonna aito
varressa tuijottaen pieniin tupiin, joista melu kuului.
"Ovatko he ajaneet teidät sieltä pois?" kysyi hän hiljaa.
"Tiedättehän sen", jupisi vaimo hiljaa.
"En tule sieltä."
Vaimo tuijotti vain tupiin.
"Onko teillä siellä ketä?"
"Molemmat lapseni."
"Tyttöjä?"
"Niin!"
"Kauniita?"
"Nuoria ja kauniita!" Äiti parka väänteli käsiään epätoivoissaan.
"Onko piispa siellä?"
"Ei, mutta tanskalainen kapteeni."
"Missäs piispa on?"
"Pappilassa!"
"Milloin tulivat he tänne?"
"Eilen illalla."
"Ja ajoivat teidät kotoanne."
"Niin, sillä miehet kieltäytyivät vannomasta uskollisuutta ja
alamaisuutta."
"Silloin syntyi taistelu?"
"Niin!"
"Mutta en näe lainkaan kaatuneita tanskalaisia."
"He ovat vieneet ne kaikki pois ja haudanneet."
"Mutta te ette ole haudanneet omia miehiänne?"
"He kielsivät sen! Mieheni makaa kaatuneena tuolla notkelmassa.
Siihen kerääntyvät kärpäset ja paarmat päiväpaisteessa, mutta minä en
saa niitä ajaa pois. Jospa vain uskaltaisin!"
"Pelkäättekö henkeänne?"
"Tytöt voivat tarvita minua. Elsa ja Pirkitta parka! Kuulkaas, kuinka
muukalaiset elämöivät!"
"Odottakaahan, vielä siitä tulee pahempaakin! Kun näette minun
ryntäävän taloon miehineni, niin tulkaa perästä niin monta kuin teitä
on."
"Varokaa, heitä on paljon!"
"Kylläpähän pian vähenevät!"
Esbjörn hiipi takaisin yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. Miesjoukko
jaettiin kolmeen parveen, neljätoista kuhunkin, ja asemiehet saivat
kukin osastonsa.
Esbjörn näytti tuvan, mihin hän hyökkäisi, toisten oli otettava
osalleen reunimmaiset molemmin puolin, ja sitten oli puhdistus
jatkuva talosta taloon.
Luultavasti saisivat he ahdistamatta tehdä hyökkäyksensä, mutta vahti
oli asetettava joka ovelle ulkopuolisten vihollisten varalta ja hänen
oli heti kaadettava se, ken aikoi hyökätä.
He lähestyivät kuulumattomin askelin; samassa kuului merkkitoitotus
loitompaa.
Tanskalaisten päitä pisti esiin kaikista ovista; samassa komennettiin
hyökkäykseen. Tuvanovien eteen koetettiin tehdä varustuksia, ja
Esbjörn huomasi, että siinä tuvassa, johon hän hyökkäsi, oli
vihollisten luku kolminkertainen hänen miehiinsä verraten.
Sen parempi; vimmatun tavoin löi hän kelpo miekallaan eteensä ja
kupeelle kummallekin. Oli kuin tahtoisi hän tanskalaisten verellä
sammuttaa sen surun ja kaipauksen, joka paloi hänen sydämessään!
Hän oli puolestaan vakuutettu, että Sten Sturen kuolemaan oli
petoksellakin osansa, ja tämän muiston leimahtaessa hänen mielessään
jatkoi hän yhä vimmatummin veristä työtään.
Huutoja ja ulvontaa, aselevon vaatimuksia, jotka kajahtelivat hänen
ympärillään, niitä ei hän kuullut. Verisen miekan, jonka hän tempasi
yhden kaatuneen vihollisensa ruumiista, upotti hän heti toiseen.
Ahtaaseen huoneeseen tuli pian tilaa viljalta, hän sai kavuta yli
ruumiskasojen, ja elävät, jotka eivät päässeet ulos, piiloutuivat
ruumiskasojen alle pelastaakseen henkensä.
Perinnä huoneessa seisoi kaksi kalpeaa naisolentoa. He näyttivät
tuskin päässeen lapsuusiästään, ja kuitenkin kuvastui heidän
kasvoillaan kauhu ja kammo, joka saattoi kuulua ainoastaan
kypsyneemmän iän kokemuksiin. He olivat kietoneet käsivartensa
toistensa ympärille ikäänkuin olisivat tahtoneet kaatua samalla
surmaniskulla.
Mutta kun Esbjörn seisoi heidän edessään, kääntyi hän ympäri. Kaikki
viholliset olivat poissa tai kaatuneet.
Hänen omasta väestään oli ainoastaan Pietari Perjantai paikalla.
"Sotamiehet?" kysäisi Esbjörn.
"He tappelevat ulkona!"
"Tulkaa", sanoi hän molemmille lapsille. "Vien teidät äitinne luo!"
Hän kietaisi käsivartensa heidän molempain ympärille ja kantoi heidät
ulos tuvasta. Perjantai raivasi tietä.
Ulkona taisteltiin hirmuisesti, mutta Perjantai kulki yhä edellä ja
Esbjörn seurasi jälestä kantamuksineen.
Silloin huomasi hän edessään piispa Mathiaan; tämä piti pyssyä
kädessään, ja kun Esbjörnin molemmat kädet olivat puolitajuttomain
lasten ympärillä, oli hänet helppo kaataa.
Laukaus pamahti ja sankari kaatui!
Mutta samassa syöksyi nainen esiin, tempasi molemmat lapset ja riensi
pois niiden keralla.
Perjantai polvistui kuoliaaksi ammutun viereen ja koetti tyrehyttää
verenvuotoa.
Silloin lähestyi piispa, hän oli mielestään hoitanut asiansa hyvin;
hän kosketti jalallaan kaatunutta ja kysyi:
"Mikä mies on nimeltään, olen nähnyt hänet ennenkin?"
Esbjörn avasi silmänsä. "Juhana Terve", vastasi hän huoaten syvään.
Ja hänen päivänsä olivat päättyneet.
10.