Valtionhoitaja oli vuoden vieriessä voittanut monta kelpo taistelua,
ja kun hän joulun aikaan 1519 istui kotonaan Tukholman linnassa, niin
lankesi luonnostaan, että Kristinan kera kahden ollessaan he puhuivat
siitä, kuinka ihmeellisesti Jumala oli suojellut häntä koko ajan
tähän asti.
Tämä tunne ja tietoisuus suojeluksesta ei ainoastaan ollut
pitänyt yllä heidän rohkeuttaan, vaan säilytti myös lujana heidän
luottamuksensa, kun monilta tahoilta saapui tietoja niistä
hämmästyttävistä varustuksista, joita Kristian teki Ruotsin
perikadoksi.
Sellaisissa tilaisuuksissa katsoi Kristina rouva herraansa, ja hänen
nähdessään lujan tyyneyden tämän katseessa väistyi kaikki pelko hänen
sielustaan. Kenties olivat hänen rukouksensa palavammat kuin ennen,
mutta silloin täytti sydämen toivo ja luottamus, ja hän antautui
täydellisesti Jumalan haltuun, kuten ainoastaan naissielu saattaa
tehdä.
Kun sitten joulukynttilät oli sytytetty niin palatsissa kuin
matalassa majassakin, kun kellot kutsuivat koolle aikaisena
aamuhetkenä ja kansa riensi kirkkoihin suurin joukoin, silloin
seisoivat nämä molemmat käsitysten ja katselivat tähtikirkkaalle
taivaalle; he puhuivat siitä, kuinka monet niistä, jotka nyt uhkuivat
elämänhalua, ennen pitkää tulisivat olemaan raajarikkoja tai
vainajia, ja utelivat, miltä kaikki tulisi näyttämään ensi jouluna.
Mutta rajattomassa laupeudessaan pitää Herra hunnun ihmisten silmäin
edessä; hän ei saa tietää, mitä piilee tulevaisuuden synkän esiripun
takana; toiveet, aikeet, suunnitelmat ovat ihmisen itsensä, mutta
niiden menestys tai vastoinkäyminen ei näytä olevan suurinkaan
riippuvainen niiden puhtaudesta tai tarkoitusperästä, päinvastoin:
parhaat menevät ensin myttyyn, huonojen täytyy päästä ilmoille
kantamaan katkeroita hedelmiään! Sentähden näyttää ihmissilmästä
elämän meno ihmeelliseltä; tekee mieli kysymään, onko kaiken
luhistuttava kasaan ja haihduttava tyhjiin. Mutta Herralla on
luotirihma kädessään, ja Hän yksin tietää oikean hetken koota
hajonneet osat ja viedä ihmiskuntaa askeleen eteenpäin.
"Tiedät, rakkahin Kristina, kaiken, mikä jää sinun
toimitettavaksesi", sanoi valtionhoitaja kalpealle emännälleen,
sanottuaan vielä viime kerran hyvästit ja ollessaan nyt hänen
kanssansa kahden salakamarissa.
"Tiedän sen!" vastasi Kristina ponnistetulla tyyneydellä.
"Jos käy mahdolliseksi lyödä tanskalainen sotajoukko
Länsi-Göötanmaalla tai Smoolannissa, silloin ei ole mitään vaaraa
tarjolla. Mutta jos käy niin, että vihollinen tunkeutuu tänne, tai
jos meren puolelta tanskalainen sotajoukko piirittää Tukholman?"
"Silloin me puolustaudumme!"
"Viime tingassa voit etsiä apua Puolasta, sen kuningas on minulle
suosiollinen."
"Kyllä muistan sen."
"Mutta yksi täytyy sinun luvata ennen kaikkea pitää mielessäsi."
"Mikä, herra?"
"Älä luota Kristianin lupauksiin, älä seuraa, kuinka hän
houkutteleekin."
"Sen lupaan!"
"En ole mitään katkerammin katunut kuin että lähetin hänen käsiinsä
Hemming Gaddin ja niin monta muuta uskollista isänmaan ystävää."
"Jumala kääntää kyllä kaiken parhain päin."
"Jos vaara uhkaa, niin kirjoita maaseuduille, rahvas on meille
uskollinen."
"_Sinulle_, Sten!"
"Me kaksihan olemme yhtä!"
"Ja sinun tähtesi tahtovat he hyvää minullekin!" vastasi Kristina.
Ja kun he sulkivat toisensa syliinsä, tuntui heistä, ettei heitä
voinut erottaa mikään maailmassa, ei kuolemakaan.
"Luota minuun!" sanoi Kristina hyvästellessä.
"Viime hengenvetoon!"
Niin he erosivat.
Lukuisan ratsumiesparvensa eturinnassa kiiti Sten herra pois uljaalla
ratsullaan.
Kun Kristina ei enää voinut häntä nähdä, silloin lankesi hän
polvilleen taistellen sanomatonta epätoivoa vastaan. Mutta rukous
tyynnytti sen, ja hän rukoili palavasti, kunnes usko ja luottamus
valoi palsamia kirveleviin haavoihin ja hän taasen saattoi nöyrin
mielin sanoa: "Tapahtukoon sinun tahtosi!"
* * * * *
Tammikuussa 1520 tunkeutui vahva sotajoukko, tanskalaisia ja
saksalaisia, ranskalaisia ja skotlantilaisia, Smoolantiin ja edelleen
Länsi-Göötanmaalle kuninkaan suosikin, asemies Otto Krumpenin
johdolla.
Oli kova talvi, niin että kaikki suot ja järvet kannattivat, ja se
edisti suuresti heidän marssiaan eteenpäin. Åtranin jäätä pitkin
retkeili sotajoukko Länsi-Göötanmaalle ja leiriytyi Kalfin pappilaan.
Tätä mahtavaa sotataitoista ja monissa taisteluissa koeteltua
sotajoukkoa vastaan ei Ruotsin valtionhoitajalla ollut antaa muita
miehiä kuin ne, jotka olivat taistelleet ja niittäneet voittoja
Holavedenin rannalla, Harakerin metsissä ja Brunkevuorella. Nyt kuten
aina oli Ruotsin rahvas kuullut kutsua astua aseihin ja rynnätä
vihollista vastaan, joka jälleen saaliinhimoisena kävi heidän maansa
kimppuun.
Samalla rohkeudella ja luottamuksella, jolla vanha Sten herra kerran
pukeutui sotisopaan rajua tanskalaista ritarijoukkoa vastaan, oli
nuori Sten Sture lähettänyt viestin rahvaalle, ja samoin kuin silloin
paloi vieläkin talonpojan rinnassa rakkaus valtakunnan päämiestä
kohtaan.
Kymmenentuhannen talonpojan ja vapaamiehen kera oli Sten herra
marssinut läpi Länsi-Göötanmaan Bogesundiin Åsundenin rannalla.
Siellä hän lepäili muutamia päiviä odotellen vielä lisää väkeä, mutta
samalla pitäen tarkoin silmällä vihollista Kalfin pappilassa.
Åsundenin kaakkoispäässä, pohjoisesta päin laskevan Ätranin rannalla,
sijaitsi koko huomattava Bogesundin kaupunki; sieltä meni tie
Hallantiin ja ylöspäin Falköpinkiin.
Luonto oli muovannut tänne monia kauniita seutuja koristellen
lukemattomat kukkulat ja laaksot havu- ja lehtimetsillä; nyt peitti
lumi metsät ja Åsundenin jää levisi tasaisena kenttänä ruotsalaisen
talonpoikaisjoukon edessä.
Iloisin ja rohkein mielin ryhtyi Sten herra tärkeihin
toimenpiteihinsä.
Hänen ei ollut ainoastaan pidettävä huolta väkensä hyvinvoinnista,
vaan myös ryhdyttävä varokeinoihin vihollista vastaan. Hän hakkautti
jäävalleja sotajoukkonsa eteen ja kaivatti vallituksia sataman
sivustoille, siten estääkseen yllätykset sivuilta ja takaapäin.
Hän tiesi, että sotajoukko, jota vastaan hänen oli taisteltava, oli
monin kerroin voimakkaampi, ja siksi hänen tarkoituksensa oli odottaa
täällä lisäväkeä.
Hänen uskollinen Esbjörninsä se tavallisesti oli tähystelemässä; hän
kiipesi korkeimpiin puihin ja näki siten laajalle yli seudun.
Niinpä ilmoitti hän eräänä päivänä, että tanskalainen ylipäällikkö
oli lähtenyt pappilasta ja näytti olevan aikeissa lähteä sisämaahan
päin. Joukot olivat liikkeessä ja seurasivat miehissä jälestä.
Tammikuun 19 päivänä varhain aamulla nousi valtionhoitaja itsekin
tähystelemään korkeaan tammeen, joka oli lähistöllä; oli tähtikirkas
yö, ja hän saattoi nähdä vihollisjoukon, joka järjestäytyi hänen
väkeään vastaan ja valmistautui taisteluun.
Hän riensi heti alas antamaan välttämättömät menettelyohjeet, mutta
päivän tultua kiipesi hän jälleen puuhun tutustuakseen tarkemmin
vihollisen asemaan.
Tanskalaiset keksivät tähystelijät ja alkoivat ammuskella tammea,
mutta valtionhoitaja pääsi alas jälleen, ja tammi sai kantaa
amputammen nimeä niin kauan kuin seisoi paikoillaan.
Otto Krumpen teki tulisen hyökkäyksen, mutta hänet lyötiin takaisin.
Ulkomaalaiset soturit kummastelivat sitä, että joukko talonpoikia,
joilla oli aseinaan ainoastaan keihäitä ja jousia, uskalsi käydä
taisteluun heitä vastaan. Ratsumiehiä oli vähän; sellaisen vihollisen
voittaminen näytti ylväistä herroista pikku asialta.
Tämän talonpoikaisjoukon entiset voitot olivat osaksi unhotetut,
osaksi tunnettiin ne vain korvakuulolta, mutta Sten herra tunsi
ne, ja sentähden tämä rakastettu päällikkö iloisella rohkeudella
ja lujalla luottamuksella oikean asiansa menestykseen ratsasti
sotajoukkonsa edessä järjestäen ja kehotellen. Alku oli ollut hyvä,
ja jatko oli Herran avulla oleva samanlainen.
Ja talonpojat katsoivat ylös häneen tuskin huomattava hymy tuimilla
kasvoillaan niinkuin päivän säteily vanhojen honkien latvoilla. He
näyttivät olevan yhtä vakavia, yhtä uhkaavia kuin ennenkin, mutta
kuitenkin oli heidän kasvoillaan omituista kirkkautta.
Sten herra ratsasti raisulla päistäriköllä, joka oli tottunut
taistelussa sekä puremaan että potkimaan. Kun nyt nuori päällikkö
ratsasti urhojensa eturinnassa, heitähteli eläin levottomasti milloin
eteen, milloin taa, ikäänkuin sillä olisi aavistus uhkaavasta
onnettomuudesta, mutta ratsastajan varma käsi ohjasti sitä ja
pakoitti elukan tottelemaan herransa tahtoa.
Silloin tuli muuan kuula vinkuen tanskalaisten leiristä.
Ällistyneet soturit näkivät Sten herran kaatuvan maahan ratsuineen.
Kuula oli sattunut hänen reiteensä, mutta mennyt läpi hevosen.
Hämmästys ja suru valtasi kaikki mielet. Luultiin, että rakastettu
herra oli ammuttu kuoliaaksi. Vihollisen luotien vinkuessa ympärinsä
vetivät hänen uskolliset ystävänsä hänet esiin hevosen alta. Silloin
he näkivät, että hän vielä eli, mutta haava ja kenties vielä enemmän
hevosen paino oli tehnyt hänet aivan voimattomaksi.
Hankittiin reki paikalle. Esbjörn, joka aina oli herransa
läheisyydessä, pyysi päästä ajamaan, ja hän vei haavoitetun nopeasti
turvaan.
Mutta koko sotajoukkoon levisi salamannopeudella tieto siitä,
mitä oli tapahtunut, ja samassa oli kadonnut ajatuskin
käymisestä taisteluun vihollista vastaan. Sotajoukko hajaantui,
suuressa sekamelskassa peräytyivät talonpoikain parvet, jättäen
Länsi-Göötanmaan alttiiksi vihollisen säälimättömälle temmellykselle.
Ja herra Otto Krumpen ja tanskalaiset eivät jättäneet käyttämättä
hyväkseen helposti saavuttamaansa voittoa Bogesundin luona; he
seurasivat lakkaamatta pakenevan ruotsalaisen sotajoukon kintereillä.
Mutta paetessa juolahti ruotsalaisten mieleen, että toista oli Sten
herra heiltä odottanut; muutamain mielessä välähti vanha miehuus,
he häpesivät arkuuttaan ja Tivedenin jäälle pysähtyi suurin osa
sotajoukosta. Täällä saivat he viestin Sten herralta.
Esbjörn oli vienyt herransa muutamaan läheiseen taloon, mutta
niin pian kuin tämä oli palannut tajuunsa, tahtoi hän heti palata
sotajoukkoon, ja tieto siitä, että ruotsalaiset olivat peräytyneet,
kannusti siihen sitäkin enemmän.
Heti saatuaan varman tiedon, että he olivat leiriytyneet Tivedenin
jäälle, vietätti hän itsensä sinne. Rajattomalla riemulla tervehtivät
talonpojat hänet tervetulleeksi, sanoen tekevänsä kaiken mitä hän
tahtoi.
Silloin sanoi hän heille, että hän tahtoi ottaa osaa puolustukseen
niin paljon kuin voi ja hänen vaarallinen haavansa salli. Hänen
käskystään hakattiin murrosaita metsään Ramundabodan luo, ja
sotajoukko sijoitettiin sen suojaan.
Kynttilämessun aattona marssitti Otto herra väkensä murrosaitaa
vastaan ja ryhtyi hyökkäykseen.
Ranskalaiset ne olivat saaneet rynnäkön tehtäväkseen, ja he kävivät
urheasti eteenpäin, mutta saivat sellaisen vastaanoton, että puolet
kaatuivat kahden päällikön keralla.
Nyt näytti synkältä tanskalaisten pääsy läpi. Tiveden näytti uhkaavan
käydä heille toiseksi Holavedeniksi; tieto siitä, että valtionhoitaja
oli mukana, kohotti kaksin verroin ruotsalaisten soturien rohkeutta.
Silloin hiipi muuan ruotsalainen herra kiertoteitä tanskalaisten
leiriin; hän oli herra Erik Abrahaminpoika (Lejonhufvud), joka tahtoi
tavata herra Otto Krumpenin. "Kaikki kävi hyvin!" virkahti hän. Mutta
Otto herra oli synkällä tuulella. "Minä en pääse täältä voittajana",
sanoi hän. "Luoti on tehnyt tehtävänsä ainoastaan puolittain."
"Sitten teen minä toisen puolen."
"Miten voitte sen?"
"Viemällä teidät murrosaidan ympäri."
"Voiko sen tehdä?"
"Olen pitänyt siitä huolen!"
"Silloin on Kristian kuningas pitävä huolen teistä ja
jälkeläisistänne aina viimeiseen polveen."
"Siihen luotan, sillä pahoin kävisi minulle, jos palaisin
ruotsalaisten luo."
"Sen arvaan!" vastasi Otto herra nauraen.
Ja ruotsalainen ritarismies pukeutui tanskalaiseen ratsumiehen
vaippaan ja vei seuraavana yönä koko sotajoukon murrosaidan ympäri.
Ruotsalaisessa leirissä ei kukaan ollut ajatellut kavalluksen
mahdollisuutta, ja Sten herra oli viety Örebrohon, hänen uskollinen
Esbjörninsä oli hänen mukanaan, ja niin tehtiin tuhansien toiveet
tyhjiksi yhdellä ainoalla luihulla kavalluksella.
Mutta hän, joka teki sen, Erik Abrahaminpoika (Lejonhufvud) oli yksi
valtaneuvoksista, Vestmanlannin ja Taalainmaan laamanni; _se_ ei
estänyt häntä vetämästä niin suurta kurjuutta maahansa, ja sentähden
olkoon kirottu hänen muistonsa!
Sillävälin oli Sten herran haava tuntuvasti pahentunut; huoli
valtakunnasta ei antanutkaan hänelle rauhaa yöllä eikä päivällä.
Mutta niin kovat kuin tuskat olivatkin, lähti hän kuitenkin Örebrosta
Strengnäsiä kohden. Helmikuun 3 päivänä, kynttilämessun päivänä,
saapui hän sinne. Täällä sai hän tiedon onnettomasta lopusta
Tivedenillä; hän kuuli, että vihollinen herra Erik Abrahaminpojan
johdattamana marssi maan sydämeen, ja se koski syvästi hänen
isänmaalliseen mieleensä, sillä hän tiesi, mitä nyt oli seuraava.
Tanskalaisystävät, erotettu piispa etunenässä, yhtyisivät
vihollisjoukkoon, ja helppo oli nähdä, mikä kohtalo silloin Ruotsia
odotti.
Kuolinsairaan valtionhoitajan luona oli useita ylhäisiä herroja, ja
heidän kanssaan hän neuvotteli siitä, mitä oli tehtävä.
"Koettakaa, jos se on mahdollista, saada arkkipiispa Kustaan mieli
heltymään!" huudahti Sten Sture. "Jos hän kantaa kaunaa minua
kohtaan, niin sanokaa hänelle, että minä lähden pian pois, mutta
meidän molempain isänmaata uhkaavat suurimmat onnettomuudet, jos
se joutuu tanskalaisten käsiin! Jos Ruotsin kansa huomaa, että hän
tahtoo maan parasta, saavuttaa hän pian sen luottamuksen ja suosion;
kansa nousee taisteluun hänen johdollaan, ja sen avulla hän voi ajaa
vihollisen maasta pois."
Strengnäsin piispa Mathias ja Magnus Gren, samannimisen Erik
kuninkaan ja Kaarle Knuutinpojan aikoina niin kuuluisan miehen
pojanpoika, ottivat käydäkseen arkkipiispa Trollen luona ja
esittääkseen asian.
Herrat ajoivat Mälarin jäätä Ekholmaan, ja heidät otettiin hyvin
vastaan.
Kukaan ei tiedä, mitä Kustaa herra silloin hautoi mielessään; kenties
tahtoi hän vetää nenästä valtionhoitajaa ja hänen kannattajiaan
tai myös huvikseen nähdä sen hämmästyksen, minkä hänen sanansa
herättivät, sillä hän lausui osanottoisalla, liikutetulla äänellä:
"Jumala antakoon anteeksi niille, jotka ovat saaneet aikaan tämän
epäsovun minun ja sukulaiseni välille. Emme olleet niin kaukaisia
sukulaisia, että meidän olisi niin tarvinnut loitota toisistamme.
Valtakunnan onnettomuus on minulle yhtä raskas kuin hänellekin;
kaukana siitä, että tahtoisin auttaa Kristian kuningasta, päinvastoin
tahdon kaikin voimin seista häntä vastaan ja mielelläni tehdä
valtionhoitajalle uskollisuudenvalani!"
Herrat tiesivät tuskin, saattoivatko uskoa korviaan kuullessaan
sellaista puhetta, ja kuitenkin olivat he nyt saaneet tehtäväkseen
sanoa valtionhoitajalle, että kaikki epäsopu hänen ja arkkipiispan
välillä oli sulanut ja että tämä oli valmis milloin tahansa rupeamaan
valtionhoitajan mieheksi.
Mutta seuraavana päivänä sai herra Kustaa Trolle tiedon siitä,
kuinka tanskalaisjoukot marssivat yhä syvemmälle maahan, ja kun
hänen vanha isänsä syvällä liikutuksella puhui niin tästä kuin
kuudenkolmattavuotiaan valtionhoitajan vaarallisesta sairaudesta,
silloin hieroi hän mielissään käsiään ja sanoi tyytyväisesti nauraen:
"Nyt minun päiväni alkaa sarastaa; mitä olen kylvänyt aikoja sitten,
sen saan nyt vihdoin niittää, talonpoikainen roskajoukko saa herran,
joka on pakottava heidät vetojuhtien tavoin vetämään taakkaansa,
hengelliset saavat tietää, ketä ovat pistäneet; heidän ja Sturen
ystäväin verellä olen pesevä pois sen häväistyksen, jota minä ja koko
sukuni olemme saaneet kärsiä pitkät ajat."
Tähän asti kahlehdittu tiikeri aivan hekumoi ajatellessaan kostoa,
jonka hän oli suorittava, ja vanha, heikko isä värisi kauhistuksesta
katsellessaan julmaa, verenhimoista poikaansa.
Heti arkkipiispan viestin saatuaan tahtoi Sten herra lähteä
Tukholmaan.
Hevosta valjastettaessa viittasi hän Esbjörnille, joka ei koskaan
poistunut hänen luotaan.
Tämä lähestyi lepotuolia, jossa hänen herransa lepäsi ummessa silmin.
"Tietääkö Kristina rouva...?"
"Kyllä, herra!"
"Jollen pääse perille, niin sano..."
Esbjörn kuunteli tarkoin.
"Isän... maa... ennen... kaikkea..."
"Sanon sen."
"Pyydä, ettei hän... anna myöten."
"Sitä ei hän suinkaan tee."
"Tervehdi... lapsiani!"
"Kyllä, kyllä!"
"Viha... miehilleni... annan anteeksi."
"Sen tiedän."
"Kiitos, Esbjörn!"
Tämän kuumat kyyneleet kostuttivat Sten herran käden.
"Sinä... uskoll... linen... palvelija..."
"Joka en saanut antaa henkeäni teidän edestänne!"
"Ole Kristinan tukena!"
"Sen teen!"
"Taala... lai... sille..."
"On vietävä viesti?"
"Niin!"
"Se tehdään."
"Kiitettävä... heitä..."
"Heillä on syytä kiittää teitä kaikesta."
Sairas makasi vaiti muutamia minuutteja; pari suurta kyyneltä vieri
pitkin hänen poskiaan, ja heikolla äänellä kuiskasi hän: "Ruotsi
raukka!"
"Ettekö usko Herran sitä auttavan?"
"Aika... naan, mutta nyt..."
"Onko sen paljon kärsittävä?"
"On... on!"
"Älkää ajatelko sitä, herra!"
Silloin astui huoneeseen palvelija ilmoittaen, että reki oli kunnossa
ja hevonen valjaissa.
"Ruotsi ja Kristina..." kuiskasi vielä kerran jalo Sten Sture, ja
melkein tainnoksissa kannettiin hänet pihalle rekeen. Matka kävi
jäitse. Kulku sujui vinhaan; pian jättivät he taakseen Strengnäsin
lähimmät salmet ja saaret ja kääntyivät suuren Björkselän aukealle.
Mutta monet ylhäiset herrat, jotka olivat olleet hänen luonaan
viimeiset tunnit Strengnäsissä, seisoivat nyt katsellen poiskiitävää
rekeä, useimmat liikutetuin mielin.
"Jalompaa miestä ei ole ollut!" virkkoi herra Magnus Gren pyyhäisten
kädellään silmiään.
"Ei ainoallakaan huonolla teolla ole hän tahrannut nimeään", lisäsi
toinen.
"Lämpimästi harrasti hän hallitsijalle kuuluvia rauhantehtäviäkin."
"Kansa rakasti häntä suuresti!"
"Ja pontta hänessä oli, ja hän ymmärsikin tehdä mikä oli tarpeen..."
"Minulla on ollut kunnia olla kolme vuotta hänen kanslerinaan", sanoi
maisteri Pietari Jaakonpoika (Sunnanväder). "Ja sen voin sanoa, etten
ole koskaan tavannut jalompaa, oikeamielisempää herraa. Minusta
tuntuu, kuin olisi hän ollut paljon edellä aikaansa."
Niin puhuivat he hänen ylistyksekseen.
Korkeimman tahto ei ollut, että jalo mies pääsisi vielä Ruotsin
pääkaupunkiin. Ajettaessa Björkselän jäätä veti Sten Sture viimeisen
henkäyksensä.
Surren veivät hänen miehensä rakastetun herransa ruumiin Tukholmaan
hänen uskollisen puolisonsa ja leskensä Kristina Gyllenstjernan luo.
9.