"Ette saa lähteä sinne!" huusivat useat.
"Se olisi mieletöntä!"
"Kuka voi luottaa kurjaan kuninkaaseen!"
"Milloin on hän pitänyt sanansa!"
Sellaista vastustusta ei Sten herra ollut koskaan saanut osakseen.
Herrat huusivat kilvan, ja hän sai töintuskin sananvuoroa. Vihdoin se
onnistui.
"Täytyyhän jokaisella ihmisellä olla hyviäkin puolia", sanoi hän. "Ja
se luottamus, jota osoitan Kristian kuninkaalle saapumisellani, on
herättävä luottamusta hänessäkin."
"Iskekää sitten ensin miekka rintaani, sillä muilla ehdoin ette pääse
täältä", huusi Hemming Gadd.
"Tekin, tohtori, sitä en odottanut!"
"Enkö ole sanonut, että juutit ja juuttaat ovat samaa maata, ja
kuningas on tanskalaisista pahin."
"Mutta minä en ole sitä uskonut."
"Paha kyllä!"
"Ajatelkaa, herra", virkkoi Erik Juhananpoika, "jos teitä kohtaisi
jokin onnettomuus!"
"Emme salli hänen mennä."
"Emme, emme!"
Mutta nyt kuohahti Sten herran mieli. "Onhan minulla toki vapaa
tahtoni!" sanoi hän harmissaan.
"Ei Ruotsin valtionhoitajana!"
"Ette saa päästää häntä!" huusi Hemming Gadd. "En suostu koskaan
siihen."
Näin sanoen Hemming tohtori poistui salista, ja Sten Sture uteli
tahtomattaankin, mihin hän oli mennyt. "Oli paha, että hän meni,
hänen tähtensä yksin olisin voinut antaa myöten." Hän alkoi käsittää
olevansa liian itsepäinen, mutta ylpeys käski häntä pysymään
aikeessaan.
Silloin tunsi hän pehmeän käsivarren pistäytyvän kainaloonsa, ja
tuttu rakas ääni kuiskasi hänen korvaansa: "Rakas Sten, minun
tähteni!"
"Isä!" säesti lapsenääni, ja lämpimät lapsenhuulet painuivat vasten
hänen kättänsä.
Nyt oli vastakynsi taipunut. Luoden lemmekkään katseen Kristinaan
irroittautui hän hänestä ja meni kokoontuneita lähemmäksi, virkkaen
vilkkaasti:
"Ettekö tahdo, että suostun kuninkaan kutsuun?"
"Emme!" kajahti kautta salin.
"No, hyvä; en tee sitä sitten; määrätkää nyt itse, minkä vastauksen
annamme."
Sitä ei näyttänyt kukaan ajatelleen.
Syntyi muutamien minuuttien hiljaisuus.
"Kuningas antaa panttivangit!" tuumi herra Lauri Siggenpoika. "Sen
voitte tehdä tekin."
"Onko useampia, jotka siihen suostuvat?"
Ensin kuului muutama "jaa", sitten huudettiin miehissä:
"Panttivangit!"
"Ettekö katso näiden joutuvan vaaraan."
"Onhan meillä kuninkaan panttivangit."
"Tosin kyllä!"
Silloin astui nuori asemies Kustaa Erikinpoika (Vaasa) esiin ja
notkisti polvensa valtionhoitajan edessä.
"Tiedän tosin, että tässä on vähäinen vaara ja vähäinen kunnia
voitettavana, mutta kuitenkin olisi minusta suuri onni, jos minut
katsottaisiin kelpoiseksi teidän panttivangiksenne, jalo sukulainen."
"Niin kallisarvoista panttivankia en olisi tahtonut lähettää, mutta
tapahtukoon tahtosi, nuori sukulainen."
Nyt astui esiin Lauri Siggenpoika.
"Hyväksyttekö minut?" sanoi hän.
"Sen teen täydellisesti!"
"Ja minut?" lisäsi Yrjänä Siggenpoika.
"Urhea herra ja jalo ritari!"
"Silloin saan kai minäkin mennä mukaan!" virkahti terhakka Olavi
Ryning hymyillen.
"Pitämään nuorisoa kurissa! Menkää sitten!"
"Silloin täytyy hänellä olla komentosana mukanaan, ja sellaisena
minut tunnetaan", tokaisi Pentti Niilonpoika (Färla). "Tiedättehän,
Sten herra, että me kuulumme yhteen kuin pata ja kapusta."
Kaikuva nauru palkitsi sutkauksen.
"Kunhan vain ei kauha ammenna liian kuumia suullisia padasta",
vastasi valtionhoitaja. "Tanskalaiset panisivat pahakseen, jos
polttaisivat kielensä."
"Seis!" huusi Hemming, kun näki useiden lähestyvän. "Nyt on minun
vuoroni!"
"Teidän, tohtori?"
"Niin, minä tahdon myös mukaan!"
"Tanskan laivastoon?"
"Minulla on kaksi syytä; ensiksi huvittaa minua muutamia tunteja
saada esimakua helvetistä, sitten olen saanut kirjeen eräältä
jalosukuiselta rouvalta Kööpenhaminasta; hän tahtoo minua luokseen
vierailemaan, mutta kun minulla ei ole siihen halua, luovutan
oikeuteni pahimmalle sipuliasyövälle tanskalaiselle, jonka onnistun
nuuskimaan tanskalaiselta laivalta."
Salissa kaikui äänekäs nauru.
"Neuvon vain teitä pitämään suunne supussa, tohtori."
"Tahdon pitää siinä vettä."
"Ette suinkaan luullekaan heidän tarjoavan muuta", tuumi Pentti
Niilonpoika uteliaana.
"Heidänkö tarjoavan? Ette tunne tanskalaisia, he eivät tarjoa
koskaan, ainoastaan ottavat vastaan."
Kuului naurua ja leikinlaskua ylteen ympärinsä.
"Tiedän hyvin, ettei teillä ole mitään pelättävää", sanoi Sten herra
sen jälkeen Hemmingille. "Kuitenkin olisin toivonut, ettei kukaan
teistä olisi lähtenyt panttivangiksi."
Kokoontuneet sopivat nyt, että lähetettäisiin viestinviejä kuninkaan
luo, joka tällä haavaa oli Dalarössä, ilmoittamaan neuvoston
päätöksestä. Heti hänen vastauksensa saavuttua olisivat valitut
panttivangit valmiit lähtemään. Kuningas vastasi, että hän oli
halukkaampi kohtaukseen maajalassa ja määräsi yhtymäpaikaksi
Österhanningen kirkon, johon valtionhoitajan oli seuraavana päivänä
saavuttava. Tämä suostui heti.
Kungsholmasta oli aluksen lähdettävä viemään ruotsalaisia herroja
ja odotettiin tanskalaisten saapuvan. Silloin nähtiin lujasti
asestettu alus, joka lähestyi tanskalaisesta laivastosta, ja kun ei
saattanut olla epäilystä siitä, keitä se toi mukanaan, ja kohtauksen
aika oli pian käsissä, lähti valtionhoitaja pienen seurueensa kera
Österhanningeen. Hän odotti kaksi päivää, mutta kuningasta ei
kuulunut eikä hänen lähettilästäänkään.
Vilpittömän Sten herran mieleenkään ei juolahtanut, että mitään
petosta saattoi olla kysymyksessä; hän ihmetteli vain, mikä mahtoi
olla viivykkinä.
Kolmantena päivänä hän päätti matkustaa takaisin Tukholmaan.
Siellä hän sai tiedon, että ruotsalaiset herrat oli otettu
tanskalaiselle alukselle ja viety tanskalaiseen laivastoon. Tuuli oli
kääntynyt ja käynyt suotuisaksi kuninkaalle, sentähden nostivat he
ankkurin, ja laivasto purjehti aavalle merelle matkalla Tanskaan, ja
ruotsalaiset saivat seurata mukana.
Djurhaminasta kirjoitti kuningas syyskuun 26 päivänä 1518 suurmestari
Albrektille ja Danzigiin, ettei ruotsalaisille, jotka nyt olivat
kuninkaan vihollisia, saisi tuoda mitään tavaraa Preussista. Samasta
satamasta lähetti hän lokakuun 2 päivänä kirjoituksia Tukholman
kaupungille ja koko Ruotsin kansalle, ilmoittaen peruuttavansa äsken
päätetyn aselevon sillä verukkeella, ettei Sten herrakaan ollut muka
sitä pitänyt.
Muutamia päiviä myöhemmin nostatti hän ankkurin ja purjehti Tanskaan
vieden vastoin lupauksiaan mukanaan kuusi ruotsalaista panttivankia.
Niin päättyi Kristian kuninkaan toinen yritys saada Ruotsin kruunu
päähänsä.
Vilppiä ja petosta alusta loppuun, häpeämättömiä oikeudenloukkauksia;
tämäkin uusi vilpillisyys herätti Ruotsissa aivan rajatonta
katkeruutta.
8.